Valintojen aika – miksei kukaan puhu toimintakulttuurin muuttamisesta?

Malcolm Gladwell kirjoittaa kirjassaan Outliers Korean Air -lentoyhtiöstä. Yhtiöllä oli isoja ongelmia lentoturvallisuuden kanssa 1980- ja 1990-luvuilla; onnettomuudet seurasivat toisiaan jatkuvalla syötöllä, Air France lopetti yhteistyön Korean Airin kanssa ja Kanadan viranomaiset harkitsivat vakavasti yhtiön ylilento- ja laskeutumisoikeuksien purkamista turvallisuuteen vedoten. Korean Airille tapahtui vuosina 1988-1998 suhteutettuna 17 kertaa enemmän onnettomuuksia kuin amerikkalaiselle United Airlinesille.

Vähän ajan kuluttua alkoi iso muutos, joka johti siihen että tänä päivänä Korean Air kuuluu maailman turvallisimpien lentoyhtiöiden joukkoon.

Vuonna 2000 yhtiö palkkasi Delta Airlinesilta David Greenbergin johtamaan lentotoimintaa. Aiemmin lentäjien yhteistyö ohjaamossa oli ollut puutteellista, joten Greenberg halusi tähän muutoksen. Hän uudisti pilottien koulutuksen täysin ja vaihtoi ohjaamoiden kieleksi englannin, mikä auttoi eteläkorealaisia pilotteja eroon aiemmasta toimintakulttuurista ohjaamoissa.

Greenberg olisi voinut tuoda isolla rahalla länsimaalaiset pilotit yhtiöön, mutta valitsi reitin, jossa yhtiön toimintakulttuuri laitettiin täysin uusiksi. Greenbergin lähtiessä Korean Airilta, hän halusi uuteen yhtiöönsä mukaan eteläkorealaisia lentäjiä ja teknikkoja. Vaikka lentäjät olivat tehneet tietyllä tavalla asioita jopa 10-15 vuotta, nyt he pystyivät siirtymään länsimaiseen lentoyhtiöön ja toimimaan siellä kiitosta työnsä laadusta keräten. Tämä oli vaatinut asioiden tekemisen eri tavalla kuin aiemmin.

Greenbergin toiminta Korean Airilla on pelastanut hyvin todennäköisesti tuhansia ihmishenkiä, joten vertaus suomalaisen jalkapallon tilaan voi olla huono. Teen sen siitä huolimatta.

Palloliiton poikien maajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola puhui pari viikkoa sitten Seurojen Ääni -seminaarissa toimenpiteistä, joita on tehty ja pitäisi jatkossa tehdä suomalaisen pelaajakehityksen laadun parantamiseksi. Olosuhteita on kehitetty, päätoimisten valmentajien määrä lisääntynyt selvästi, uusia koulutuksia ja enemmän koulutettavia sekä rahaa laitettu talenttivalmentajien palkkaamiseen. Ei saa ymmärtää väärin, nämä ovat kaikki hyvin kannatettavia asioita ja myös rahallisia panostuksia tarvitaan edelleen, mutta muutama oleellinen pointti olisi tärkeä ymmärtää.

Jalkapallovalmennuksen metodit kehittyvät päivä päivältä eteenpäin ja on väistämöntä, että meitä isommat jalkapallomaat menevät aina jonkin verran eteenpäin toiminnan laadussa. ”Ollaan menty eteenpäin, mutta niin menevät muutkin” -sanonta pitää paikkansa hyvin useissa tilanteissa.

Suomen tapaisessa pienessä jalkapallomaassa ei riitä se, että teemme koko ajan pieniä parannuksia, perustamme uusia koulutuksia ja palkkaamme seuroihin talenttivalmentajia. Jos haluamme saada muita maita kiinni ja mennä ohi, pelaajakehityksen täytyy olla optimaalista. Mikään siltä väliltä ei riitä. Korean Airkaan tuskin olisi nykyisessä tilanteessa, jos he olisivat päättäneet tehdä vain pieniä parannuksia koneiden tekniikkaan tai palkata muutaman uuden länsimaalaisen pilotin.

Ne asiat, millä Suomi ottaisi jalkapallon pelaajakehityksessä isoimmat askeleet eteenpäin, eivät liity rahaan, olosuhteisiin tai esimerkiksi päätoimisten tekijöiden määrään. Isoimmat askeleet tapahtuisivat toimintakulttuuria muuttamalla.

Aloitetaan asian läpikäynti pelillisistä asioista, sillä ne pitää laittaa aina ykköseksi puhuttaessa pelaajakehityksestä. Jaan itse jalkapallojoukkueen toiminnan laadun kolmeen kategoriaan: 1. Toiminta on jämäkkää 2. Toiminnan jämäkkyyden lisäksi pelaajilla on käynnissä myös oppimisprosessi jalkapallon peruspelaamiseen. Kolmas kategoria on se, että molemmat edellä mainituista asioista puuttuvat ja silloin toimintaa ei voi mainita edes samalla sivulla hyvän pelaajakehityksen kanssa.

Toiminnan jämäkkyys tarkoittaa sitä, että treeneissä on kilpailullinen ilmapiiri, joukkue pukeutuu yhtenäisesti, valmentaja on energinen harjoituksissa ja niissä on riittävän kova intensiteetti. Jos toiminnassa toteutuvat nämä asiat ja lisäksi löytyy sillä hetkellä riittävän hyviä pelaajia, joukkue voi pärjätä kansallisesti tai jopa kansainvälisissä turnauksissa vähintään kohtalaisesti ja pelata tasaisia pelejä eurooppalaisia huippuja vastaan.

Riittävän pitkälle mentäessä tehdyt ja tekemättä jääneet asiat tulevat esiin. Suomalainen 15-16 -vuotias pelaaja on voinut olla lapsiurheiluvaiheessa jämäkässä toiminnassa, päässyt pelaamaan tasaisia pelejä isoja seuroja vastaan kv-peleissä ja päässyt osallistumaan kovatempoisiin harjoituksiin. Jossain vaiheessa erot tasoittuvat, kun muutkin kotimaiset pelaajat pääsevät myös edes kohtalaisen jämäkkään toimintaan ja eurooppalaiset isot akatemiat saavat lopulta kaikki alueen parhaat pelaajat käyttöönsä. Tehty tai tekemätön työ pelikäsityksen eteen tulee esille.

Suomalaisella 15-16 -vuotiaalla pelaajalla tekemättä jääneet asiat liittyvät edelleen hyvin vahvasti peruspelaamiseen. Kova tempo harjoituksissa ja energinen valmentaja ei vielä riitä, vaan huippupelaajaksi aikovalla täytyy olla tuhansittain ratkaistuja pelitilanteita pienpeleissä harjoituksissa, pelaajalla täytyy olla iso määrä tunteja ottelupalavereissa, joissa valmentajan johdolla käydään läpi pelissä eteen tulevia tilanteita. ”Jos vastustaja prässää tällä tavalla, miten tilanteessa toimitaan?”

Suomalaisessa juniorivalmennuksessa toimintakulttuurin muutos tarkoittaisi sitä, että peruspelaaminen ja sen valmentaminen nostettaisiin keskiöön. Jalkapallossa peruspelaaminen tarkoittaa sitä, että pelaaja pystyy ratkaisemaan tilanteita, joita jalkapallossa toistuu pelitavasta riippumatta. Peruspelaaminen liittyy esimerkiksi siihen, mihin suuntaan ja miten pelaaja ottaa ensimmäisen kosketuksen, tai miten palloa vastaanottava pelaaja sijoittuu jos syöttävällä pelaajalla on paljon tilaa ja aikaa. Olen valmentanut muun muassa alla olevin esimerkein peruspelaamista 10-12 vuotiaille pelaajille viimeisimmät viisi vuotta valmentajan urastani, ja huomannut että siinä on pelaajilla isoja puutteita.

tyhjatila

Kuva 1: Peruspelaamista jalkapallossa 8v8-pelissä. Keskikenttäpelaaja huomaa tyhjän tilan, johon liikkumalla peliasennon säilyttäen pelaajalla on enemmän aikaa ja tilaa tehdä seuraava ratkaisu.

syottosuunnat

Kuva 2: Peruspelaamista jalkapallossa 8v8-pelissä. Keskikenttäpelaajat huomaavat tarjoavansa samaa syöttösuuntaa, jolloin toinen pelaajista liikkuu eri väliin.

kuljettaminen

Kuva 3: Peruspelaamista jalkapallossa 8v8-pelissä. Laitapuolustaja huomaa, että syöttövaihtoehto ei ole mahdollinen ja edessä on tyhjää tilaa. Paras vaihtoehto tässä tilanteessa on kuljettaa kohti keskustaa tyhjään tilaan, josta on mahdollisuus jatkaa peliä.

Toimintakulttuurin muutos tarkoittaisi valintoja siihen liittyen, mihin asioihin haluamme jatkossa panostaa, ja lähteä toimimaan pitkäjänteisesti näiden tavoitteiden toteutumiseksi. Kun Erkka V. Lehtola puhuu Seurojen äänessä pelkistä määrien kasvusta tai rahallisisista panostuksista, tai kun Palloliiton pelaajakehityspäällikkö Hannu Tihinen puhuu Yle Puheen urheiluillassa todellä epämääräisesti ”vaatimustasosta harjoituksissa” tai ”valmentajakoulutuksen oikeanlaisesta organisoinnista”, niin puheenvuorosta tulee tunne, että oikeasti näkemystä muutettavista asioista toimintakulttuurissa ei ole.

Vuonna 2006 koripallon tärkeimmät tekijät kokoontuivat itävaltalaisen hotellin neuvotteluhuoneessa. Pitkien filosofisten keskustelujen jälkeen syntyi päätös laittaa koko koripallovalmentajien koulutus Suomessa uusiksi ja luoda yhtenäiset pelilliset ja kentän ulkopuoliset toimintatavat juniorimaajoukkeista miesten maajoukkueeseen. KIHU:n Valmentaminen ammattina Suomessa 2012 -tutkimuksen mukaan koripallon parissa toimivien päätoimisten valmentajien määrä on laskenut vuosien 2002 ja 2011 välillä. Voikin pohtia, onko koripallon menestys johtunut enemmän toimintakulttuurin laadun parantamisesta kuin määrän lisäämisestä. Lisäksi muutos on vaatinut toimintaan johtajia, joilla on näkemys kehitettävistä asioista.

Palloliittokin on yrittänyt toki linjata suomalaisen jalkapallon pelillistä suuntaa, mutta linjaukset ovat herättäneet itseni ja tuntemieni valmentajien keskuudessa lähinnä pään pyörittelyä ja jalkapalloepätoivon vaipumista yhä synkempään. Liiton sivuilta löytyvässä valmennuslinjassa on monia ongelmakohtia liittyen esimerkiksi siihen, että valitut painopisteet eivät korosta tilanteen tunnistamisen merkitystä. Itse en omassa valmennustyössäni koskaan valmentaisi pelaajiani puolustamaan rohkeasti eteenpäin, vaan puhuisin heille oikean hetken tunnistamisesta milloin puolustaa tilaa selustassaan ja milloin hakea aggressiivisesti esimerkiksi syötönkatko vastustajan etupuolelta.

Peruspelaamisen lisäksi iso toimintakulttuurin muutos pitäisi tapahtua siinä, miten valmennamme pelaajat liikkumaan kentällä kuin jalkapalloilija. Nyt liian usein tilanne on se, että suomalaiset pelaajat näyttävät kentällä enemmän kankeilta juoksukoneilta kuin futareilta. Oleellista olisi jälleen pysähtyä miettimään millaisesta liikkumisesta jalkapallon pelaaminen koostuu ja laittaa ne asiat keskiöön. Tämän hoksattuamme huomaisimme, että pelissä toistuvat muun muassa liikkuminen takaperin tiheillä askelilla, jarruttaminen ja kiihdyttäminen, liikkuminen matalalla painopisteellä sivuttain, suunnanmuutokset eri suuntiin sekä yhden jalan ponnistukset pääpalloihin. Jos siirtäisimme nämä asiat keskiöön ja valmentaisimme niitä yhä enemmän esimerkiksi ennen kenttävuoroa tehtävässä harjoitusosiossa, tilanne pelaajien liikkumisen suhteen kentällä olisi varmasti erilainen pitkäjänteisen työn jälkeen.

Nyt tilanne on ongelmallinen, koska nostamme esimerkiksi kuperkeikan ja kärrynpyörän osaamisen tai lihaskunnon arvostuksessamme liian korkealle. Ne on tärkeitä jalkapalloharjoittelua tukevia juttuja, mutta harjoittelussa ja pelaajien testauksessa tärkein pitäisi olla se, osaako pelaaja liikkua kentällä kuten jalkapalloilijan kuuluu.

Olen myös huolissani suomalaisten pelaajien liian vähäisistä harjoittelumääristä, erityisesti omaehtoisen harjoittelun osalta. Antamalla pelaajillemme lisää kotitehtäviä saisimme ehkä määriä kasvatettua jonkin verran, mutta isompi kulttuurinmuutos tulisi jos nostaisimme parhaiden nuorten pelaajiemme tarinoita esiin ja kertoisimme heidän tekemistään valinnoista peliuransa aikana. Millä seuralla on esimerkiksi harjoituskeskuksensa seinällä kuvia ja tarinoita ulkomaille akatemiaan tai ammattilaiseksi siirtyneistä kasvateistaan? Tai miksei pienet seurat tunnu nostavan esille juuri lainkaan sitä, että heillä jalkapallouransa alkuvaiheet pelanneita pelaajia siirtyy ulkomaille isoihin akatemioihin? Nuorille pelaajille olisi arvokkaan tärkeä juttu tietää, että samalla kentällä on kasvanut ammattilaiseksi päässeitä pelaajia. Sen jälkeen se ei enää tunnu niin mahdottomalta.

Omassa valmennustyössäni olen nostanut peruspelaamisen lisäksi oleelliseksi asiaksi vuosittain kaksi kertaa pidettävät luennot pelaajille, joissa käyn läpi ulkomaisiin akatemioihin siirtyneiden pelaajien valintoja urheilijan elämään liittyen. Pelaajista tietoa kerättyäni useimpien kohdalla on käynyt ilmi, että kehittyminen ei ole ollut koko ajan tasavauhtista vaan kehittymiseen on liittynyt asioiden ymmärtämistä esimerkiksi kovan harjoitteluun, urheilijan ravintoon tai siihen liittyen miten harjoituksissa toimitaan siten, että kaikki toiminta tähtää kehittymiseen ja oppimiseen. Valmentaessani 12-14 vuotiaita pelaajia en ole koskaan nähnyt yhtä keskittynyttä kuuntelemista luennolla, kun käymme läpi esimerkiksi juuri Liverpoolin akatemiaan siirtyneen pelaajan vaiheita. Näiden pelaajien tarinoiden nostaminen esiin on selvästi vaikuttanut pelaajien tavoitteellisuuteen, omaehtoiseen harjoitteluun ja toimintaan harjoituksissa. Yleensäkin ymmärrykseen siitä, mitä kova harjoittelu jalkapallossa tarkoittaa.

Toimintakulttuurinen muuttaminen ei missään nimessä ole helppo rasti siinä, että nostaisimme peruspelaamisen valmentamisen tai jalkapalloliikkumisen opettamisen keskiöön, tai kun alamme nostaan puheissamme sekä harjoituskeskuksien seinällä ulkomaille siirtyneiden pelaajien tarinoita esiin. Mutta helpottavaa siinä on se, että emme välttämättä tarvitse lisää määrää nämä asiat toteuttaaksemme. Kyse on valinnoista, joilla voisimme 15 vuoden päästä sanoa, että nämä asiat muuttamalla saatiin suomalainen jalkapallo nousuun.

 

Aleksi Piirainen

Sanat vallan välineenä

Muistan hyvin ensimmäisen päiväni Helsingin yliopistolla. Erityisen hyvin muistan sen, mitä meille uusille opiskelijoille painotettiin ensimmäisistä luennoista lähtien. Professorit toivottivat meidät untuvikot tervetulleiksi tieteenharjoittajien yhteisöön. Se kuulosti hienolta; kuuluimme nyt samaan laajaan joukkoon esimerkiksi professoreiden, asianajajien ja tuomareiden kanssa. Tuota juhlallista avausta huomattavasti tärkeämpi oli kuitenkin sitä seurannut viesti: asemasta seuraa aina sisällöllinen vastuu. Meidän oli ensimmäisestä päivästä lukien pyrittävä kaikessa toiminnassamme loogiseen ajatteluun ja argumentointiin sekä analyyttiseen vuorovaikutukseen. Ilman noiden perusperiaatteiden noudattamista sanoillamme ei olisi mitään merkitystä. Silloin millään tittelillä ei olisi mitään väliä.

Sanoilla on suuri valta. Jalkapallokeskusteluissa esitetyt näkemykset muovaavat yleistä mielikuvaa, suuntaavat diskurssia ja vaikuttavat jopa päätöksentekoon. Erityisen suuri merkitys on näkyvien jalkapallovaikuttajien, kuten vaikkapa maajoukkuevalmentajien, seurajohtajien ja entisten pelaajien, näkemyksillä. Kyse on auktoriteetista. Nykysuomen sanakirja määrittelee auktoriteetin arvo- ja vaikutusvallaksi. Kun entinen maajoukkuepelaaja ottaa kantaa esimerkiksi Veikkausliigan ulkomaalaispelaajien määrään, tuolla kommentilla on erityistä arvoa ja vaikutusta jalkapalloihmisten silmissä. Mutta antaako auktoriteetti oikeuden poiketa sisältöä ja perusteluja koskevista vaatimuksista?

Vaikutusvaltaa seuraa aina vastuu ja odotukset. Mielipiteen painavuuteen ja arvoon vaikuttaa – tai ainakin pitäisi vaikuttaa – vaikutusvallan lisäksi myös perusteluiden sisällöllinen loogisuus. Mielipide ilman perusteluja jää helposti iskuksi ilmaan. Esimerkiksi teologi Antti Mustakallio[1], retoriikan ja puhetaidon kouluttaja, on määritellyt hyvän argumentaation tunnusmerkeiksi, että sekä itse väite että sen tueksi esitetyt perusteet ovat tosia ja päättely on loogista. Kun pohdin suomalaista jalkapallokeskustelua, liian usein joku edellä mainituista kriteereistä ontuu. Mielipide- ja kommenttitulvan vyöryssä varsinkin päättelyn loogisuus ja väitteen perustelut ovat hataralla pohjalla ja syy-seuraussuhteet hahmotetaan väärin. Lopputulemana on se, että väite ilman perusteluja on pelkkä perustelematon kanta.

Perusteluiden ja päättelyn loogisuuteen on läheisessä yhteydessä suomalaiselle jalkapallokeskustelulle varsin tyypillinen piirre: monesti tärkeämpää on se, kuka sanoo kuin mitä sanoo. Sanojan arvostus voittaa sanoman arvostuksen. Rooli ja asema vievät huomion itse mielipiteen sisällöstä ja perusteluista. Lähestymistapa on ymmärrettävä, mutta se voi johtaa vaarallisille teille. Auktoriteettihämärässä emme saa kriittisesti kiinni mielipiteen sisällöstä ja siihen johtaneen päättelyn loogisuudesta, vaan arvioimme sanomaa sen lausujan aseman perusteella. Mielipide saattaa vaikuttaa jopa päätöksentekoon – ei sen asiantuntevuuden ja sisällöllisen paikkansapitävyyden johdosta, vaan ainoastaan lausunnonantajan aseman ja henkilön perusteella.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa yksi polttavimmista puheenaiheista on viime aikoina ollut Veikkausliigan ulkomaalaispelaajien määrä. Merkittävistä suomalaisista jalkapallovaikuttajista muun muassa Juha Malinen[2], Antti Niemi[3] ja Jari Litmanen[4] ovat ottaneet teemaan kantaa todeten ulkomaalaispelaajien määrän olevan ongelmallinen. On sanottu, että ”ulkomaalaispelaajien määrä on mennyt aivan överiksi”, ihmetelty ”miten helposti rahaa löytyy keskivertoiseen ulkomaalaispelaajaan” ja korostettu, kuinka ”meidän pitää pystyä suojelemaan omaa toimintaamme”. Jalkapallo näyttäytyy näiden kommenttien valossa enemmän protektionistiselta suojelukohteelta kuin globaalilta lajilta, joka elää kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta.

Malisella, Niemellä ja Litmasella on luonnollisesti oikeus mielipiteeseensä. Problematiikka syntyy kuitenkin siitä, että toteamusten perustelut ja looginen päättelyketju jäävät hataraksi. Syy-seuraussuhde on kääntynyt päinvastaiseksi, kun ulkomaalaispelaajien määrä nostetaan yhdeksi suomalaisen jalkapallon alennustilan syyksi, vaikka kyse on heijastusvaikutuksesta ja seurauksesta. Ne syyt, jotka ovat johtaneet ulkomaalaispelaajien suureen määrään – esimerkiksi kotimaisen pelaajatuotannon sattumanvaraisuus ja sarjajärjestelmän epälooginen kehittäminen (mm. liian suuret joukkuemäärät) – ovat jääneet aivan liian vähäiselle huomiolle ja sitä myöten päättelyketju on katkonainen. Lisäksi sellaiset perustavanlaatuiset seikat, kuten EU-oikeuden vaikutus mahdollisuuteen rajoittaa ”herrasmiessopimuksin” ulkomaalaispelaajien (kun kyse on EU:n kansalaisista) määrää, on sivuutettu tyystin.

Auktoriteettiin liittyy kiinteästi myös luottamus. Esimerkiksi Malisen ja Niemen kaltaisten jalkapallovaikuttajien sanomisiin tavataan luottaa, onhan kyse merkittävän uran jalkapallon parissa tehneistä henkilöistä. Mutta luoko pelkkä hieno ja mittava pelaaja- ja/tai valmentajaura kompetenssin arvioida lajiin liittyviä monimutkaisia – strategisia, taloudellisia ja oikeudellisia piirteitä sisältäviä – syy-seurauskysymyksiä? On merkittävästi eri asia antaa vastaus siihen, minkälaisen työn vaatii päästä huippumaalivahdiksi tai mitä joukkueen valmentaminen edellyttää kuin arvioida suomalaisten pelaajien kehittymisen ja ulkomaalaisten pelaajien määrän välistä monisyistä relaatiota, jolla on liityntänsä myös pelikentän ulkopuolelle. Suuren jalkapalloyleisön saattaa olla hankalaa erottaa tämä erilainen kompetenssiasema kahdessa toisistaan poikkeavassa kysymyskokonaisuudessa. Siksi myös jalkapallovaikuttajien pitäisi tunnistaa tarkemmin roolinsa mielipidevaikuttajina.

Jalkapallovaikuttajat käyttävät muodollista ja tosiasiallista valtaa kommentoidessaan ajankohtaisia lajiin liittyviä kysymyksiä. Mutta mitään vastausta ei pitäisi ottaa vastaan ylhäältä annettuna, vaan kaikki lausunnot täytyisi asettaa kriittisen sisältöarvioinnin kohteeksi. Erityisen hankalia ovat tilanteet, joissa tietty näkemys perustetaan vertailuun muuhun maahan tai lajiin. Kun Veikkausliigan ulkomaalaisten pelaajien määrän rajoittamiseen haetaan tukea siitä, että FC Barcelona noudattaa tiettyä toimintafilosofiaa (alaviite 4), jatkokysymykset ja kriittiset epäilyt ovat välttämättömiä. Aina on otettava huomioon se toimintaympäristö, jonka osana ongelmakohtaa lähestytään. Se, miten jokin asia on Espanjassa, ei vielä tarkoita, että se on siirrettävissä sellaisenaan myös Suomeen.

Urheilujournalismista väitellyt Antti Laine[5] totesi taannoin Yle Puheen Urheiluillassa, kuinka suomalaisesta urheilujournalismista on puuttunut kriittisyys urheilussa vallitsevia uskomuksia ja käsityksiä kohtaan. Mielestäni tuo kritiikittömyys näkyy journalismin ulkopuolellakin. Usein myös jalkapallon lajitoimijoilta puuttuu halu tai kyky arvioida kriittisesti jalkapallossa vaikuttavia uskomuksia ja käsityksiä. Yhä liian usein katsotaan, että pelkkä pitkä pelaajatausta antaa kompetenssin lausua mistä tahansa lajiin liittyvästä ilmiöstä. Emme näe jalkapalloa sellaisena aihealueena, jossa pitäisi korostaa muilla yhteiskuntaelämän alueilla tuttuja lainalaisuuksia esimerkiksi perusteluiden loogisuudesta ja argumentaation johdonmukaisuudesta.

Yllä kuvatusta poikkeaviakin esimerkkejä löytyy. Bundesliiga-seura HSV:n akatemian pelaajakehitysjohtaja Dieter Gudel vieraili helmikuussa Helsingissä seuran Käpylän Pallon kanssa tekemään junioritoimintaa koskevaan yhteistyösopimukseen liittyen. Tiedotustilaisuudessa paikalla ollut lehdistö kysyi Gudelin näkemystä suomalaisten pelaajien suurimmista heikkouksista. Gudel ei kuitenkaan halunnut vastata kysymykseen, vaan totesi ettei tiedä aiheesta riittävästi. Ottaen huomioon, että HSV oli lyhyen ajan sisällä hankkinut kaksi nuorta suomalaispelaajaa riveihinsä (perusteellisten tarkkailuiden jälkeen), Gudelilla oli varmasti jonkinasteinen osuva näkemys aiheesta. Miksi Gudel kieltäytyi vastaamasta kysymykseen? Hän ei todennäköisesti halunnut antaa vääriä signaaleja suomalaisella jalkapalloyhteisölle aiheesta, joka koostuu lukemattomista toisiinsa vaikuttavista tekijöistä ja jota ei ole edes mahdollista tiivistää yhteen ominaisuuteen. Gudel tunnisti asemansa ja valtansa. Suuruutta on myös myöntää riittävän tiedon puute.

Se, mitä oikeustieteen oppineet totesivat loogisen ajattelun ja argumentaation merkityksestä, pätee kaikkeen toimintaan: politiikkaan, oikeuteen, talouteen, urheiluun ja niin edelleen. Elämään. Tässäkään suhteessa jalkapallo ei poikkea muusta yhteiskunnasta. Vaikka asemalla, roolilla ja muilla henkilöllisillä ulottuvuuksilla on oma paikkansa ja vaikutuksensa keskusteluissa, sisältö ja perustelut ratkaisevat. Tai ainakin niiden pitäisi ratkaista. Siksi on uskallettava kyseenalaistaa vakiintuneita rooleja ja puolustaa sisältöä ja perusteluita.

Jalkapalloa muutetaan ja kehitetään paitsi teoilla, myös sanoilla. Sanat ovat valtaa. Ja valtaa pitää käyttää järkevästi ja harkiten.

Erkko Meri

***

[1] Mustakallio A.: Menesty väittelyissä timanttisella argumentoinnilla (http://www.sanahaltuun.fi/2013/02/menesty-vaittelyissa-timanttisella-argumentoinnilla/), vierailtu 16.2.2017

[2] ”Ulkomaalaispelaajien määrä on mennyt överiksi!”, Iltasanomat 7.2.2017 http://www.iltasanomat.fi/veikkausliiga/art-2000005068550.html, vierailtu 15.2.2017

[3] ”Huuhkajaluotsi: ”Miten raha riittää keskivertoiseen ulkomaalaiseen, mutta ei maalivahtivalmentajaan?””, MTV 16.1.2017, http://www.mtv.fi/sport/jalkapallo/maajoukkue/artikkeli/huuhkajaluotsi-miten-raha-riittaa-keskivertoiseen-ulkomaalaiseen-mutta-ei-maalivahtivalmentajaan/6266596, vierailtu 15.2.2017

[4] ”Jari Litmanen haluaa Suomi-futikseen muutoksen: ”Näinhän se Barcelonakin tekee””, http://www.iltalehti.fi/jalkapallo/2016052421525121_jp.shtml, vierailtu 15.2.2017

[5] ”Uskalletaanko Suomessa kritisoida Teemu Selännettä? Yle Puheen urheiluilta”, http://areena.yle.fi/1-3970029, vierailtu 16.2.2017

Jalkapallokulttuurin olemusta etsimässä

Usein kuulee puhuttavan, että meillä Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria. Toteamukseen yhdistyy lähes poikkeuksetta vertaus johonkin sellaiseen maahan, jonka sanotaan ilmentävän futiskulttuuria. Kerrotaan, kuinka Espanjassa jalkapallo koskettaa koko yhteiskuntaa tai kuinka Italiassa kuningaslaji on elämää suurempi asia. Kyse on mielikuvista, joihin peilaamme omaa toimintaamme. Vertailu on kuitenkin hankalaa ja osittain turhaa. On tarkasteltava lajikulttuuria Suomen lähtökohdista, perinteistä ja historiasta käsin – paikallisena toiminnan muotona, ei niinkään yhteiskunnallisena ilmiönä.

Oikeushistorian professori, intohimoinen jalkapallomies, Jukka Kekkonen on tiivistänyt kulttuurin opituiksi tavoiksi ja arvoiksi. Huomaan usein kiinnittäväni huomiota jalkapallokentän laidalla tapahtuvaan toimintaan ja siellä ilmeneviin tapoihin. Tunnustavatko pelaajat ja valmentajat oman seuransa värejä? Pallottelevatko pelaajat esimerkiksi turnauksen tauoilla keskenään ryhmänä, vai syötteleekö kukin vanhempansa kanssa yksinään? Näkyykö seuran arvot jotenkin valmentajien käyttäytymisessä? Se, millaiseen jalkapalloympäristöön pelaajat kasvavat ja muovautuvat, on suuressa määrin juuri valmentajien vastuulla. Kaiken keskiössä on opettaminen ja kasvattaminen. Valmentajat luovat ja välittävät kulttuuria jokapäiväisellä toiminnallaan.

Jalkapallokulttuurin määrittely yksiselitteisesti on vaikeaa. Itse jakaisin sen oikeuden rakennetta hieman mukaillen kahteen tasoon: pintatasoon ja syvärakenteeseen. Pintatasoa edustavat usein helposti havaittavat ilmiöt, aikaan ja paikkaan sidotut hetket, kuten aktiiviset kannattajaryhmät, perinteiset jalkapalloturnaukset (junioriturnauksista erityisesti Helsinki cup) sekä jalkapalloa koskeva mediauutisointi ja julkinen keskustelu. Pintatason jalkapallokulttuurille on tyypillistä henkilöityminen yksilöön tai ryhmään, toimijoiden selkeät roolit suhteessa toisiinsa sekä paikallinen ulottuvuus. Voimme olla suhteellisen ylpeitä pintatason jalkapallokulttuuristamme: paikalliset tapahtumat keräävät yhteen lajin harrastajia, kannatustoiminta on jatkuvassa nosteessa ja lajin ympärille syntyy säännöllisesti erilaisia yhteisprojekteja Jalkapallolehdestä futisdokumentteihin ja harrasteturnauksista kannattajatifoihin, muutaman mainitakseni. Suomessa on pintatason jalkapallokulttuuria, mutta se ei yksinään riitä.

Syvärakenteen jalkapallokulttuuria on ehkä vaikea hahmottaa, mutta sen merkitys on aivan olennainen. Kyse on niistä tavoista, käsityksistä ja jopa filosofiasta, joista käsin muodostamme käsityksen jalkapallon merkityksestä. Syvärakenne heijastuu kaikkeen muuhun toimintaan, sen päälle rakennamme käsityksemme jalkapallon olemistavasta. Toisin kuin pintatason jalkapalloilmiöt, syvärakenne ei tiivisty yksittäisiin asioihin tai tapahtumiin, vaikka siltä saattaa usein näyttää. Se pitää sisällään jalkapallotoimijoiden suhtautumisen lajiin, tiedostetun ja tiedostamattoman käyttäytymisen sekä lajin merkityksen yksilölle, ryhmälle ja yhteisölle. Syvärakenteen jalkapallokulttuuri ei ole henkilösidonnaista, se muuttuu hitaasti, eikä sitä aina edes havaita.

Pienenä, mutta valaisevana esimerkkinä syvärakenteen jalkapallokulttuurimme ohuudesta on nostettava esiin Jari Litmasta koskeva tapahtumakulku ja keskustelu marraskuussa 2016. Yksi kaikkien aikojen suomalaisista jalkapalloilijoista, vuonna 2010 viimeisen maaottelunsa pelannut Litmanen esiintyi jalkapallomaajoukkueen valmistavissa harjoituksissa ennen tärkeää Ukraina-karsintaottelua. Litmasen osallistumista harjoituksiin ei ihmetelty eikä kyseenalaistettu, eikä siinä nähty mitään erikoista. Kyse ei ole Litmasen henkilöstä tai edes tästä yksittäisestä tapahtumasta. Kokonaisuutta on helppo lähestyä retorisin kysymyksin: Mitä kertoo valmistavien harjoitusten merkityksestä ja maajoukkueen sisäisen koheesion arvostuksesta suomalaisessa jalkapalloymmärryksessä, että mukana on joukkueen ulkopuolinen henkilö? Eikö Litmanen kokenut osallistumistaan epätavalliseksi? Miksi ihailimme henkilöä enemmän kuin suojelimme kollektiivin arvoa? Emme nähneet tilanteessa mitään väärää, mikä on surullista.

Syvärakenteen jalkapallokulttuuri muuttuu hitaasti. Valmentajan näkökulmasta olennaista on ymmärtää, minkä käsityksen lajista annamme nykyjunioreille – tulevaisuuden jalkapallotoimijoille. Kaikki, mitä teemme tänään, heijastuu huomiseen. Pienetkin asiat ovat merkityksellisiä ja ratkaisevia. Kun pelaajat ja valmentajat kättelevät toisensa jokaisen harjoitus- ja ottelutapahtuman jälkeen, vahvistamme käsitystä molemminpuolisesta arvostuksesta, yhteisöllisyydestä, reippaudesta ja kunnioituksesta. Kun jalkapallojoukkue ruokailee yhdessä, ruokailu aloitetaan samaan aikaan, pelaajat istuvat keskenään ja lopettavat ruokailun yhdessä. Kyse on pienistä suurista asioista, joiden päälle muu toiminta rakennetaan. Kuten esimerkit osoittavat, syvärakenteen jalkapallokulttuurissa on viime kädessä kyse arvoista, joukkuelajin kollektiivisesta luonteesta. Se, mikä pätee joukkueeseen, on linkitettävissä samalla tavalla koko seuraan ja paikalliseen jalkapalloyhteisöön.

Pelin ja pelaajien käyttäytymisen välillä on aina yhteys. Peli ei ole arkipäiväisestä toiminnastamme erillinen konstruktio. Kasvattamalla reippaita, vastuuntuntoisia sekä itsestään ja joukkueestaan kentän ulkopuolella huolehtivia nuoria saamme suuremmalla todennäköisyydellä myös kentällä yritteliäitä ja jalkapalloon omistautuneita pelaajia. Ei ole yhdentekevää painottaa niinkin yksinkertaisilta tuntuvia asioita kuin omista pelivarusteista huolehtimista ja puhuttaessa silmiin katsomista. Näiden seikkojen tulisi olla itsestäänselvyyksiä, mitä ne eivät kuitenkaan aina ole. Kaikki tähtää siihen, että pelaaja – ei vanhempi tai muu ulkopuolinen – tuntee ja kokee omistajuutta omaa jalkapallotoimintaansa kohtaan.

Syvärakenteen jalkapallokulttuurin ohuus ilmenee Suomessa usein siinä, että emme suhtaudu lajiin vakavasti. Kyse ei ole negatiivisuudesta, vaan välittämisestä. Kritiikki ymmärretään toisinaan väärin, vaikka taustalla on lähes poikkeuksetta huoli lajin tilasta ja kehityksestä. Jalkapallo ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke, vaan erottamaton osa arkipäivän syy-seuraussuhteita. Nostamalla tikunnokkaan pieniltäkin tuntuvia asioita, vaikkapa maajoukkueen yhtenäisen pukeutumisen puuttumisen ottelumatkoilla, viestitämme, että kaikella on merkitystä. Maajoukkue on arvokas asia, ja ylpeyttä on viestittävä myös ulospäin, puhumattakaan siitä, että yhtenäinen maajoukkuepukeutuminen vahvistaa yhtenä pienenä osatekijänä ryhmän sisäistä koheesiota. Kyse ei ole yhdentekevästä yksityiskohdasta. Emme voi vaatia muilta arvostusta lajia kohtaan, jos itse koemme nämä seikat merkityksettömiksi. Välinpitämätön suhtautuminen arvoihin paljastaa kulttuurisen juurettomuutemme.

Pintatason ja syvärakenteen jalkapallokulttuuri ovat jatkuvassa kosketuksessa toisiinsa ja vaikuttavat usein päällekkäin. Vaikka pintatason kulttuurissa tapahtuisikin muutoksia, syvärakenne on yhteisöä koossapitävä voima. Syvärakenteen osat antavat seuroille identiteetin. Suomessa jalkapalloseurat ovat usein hyvin samankaltaisia ja vaikeasti toisistaan erottuvia, mikä johtuu suuressa määrin juuri syvärakenteen kulttuurin puutteesta: seuran jakamat arvot, käsitys pelistä ja vakava suhtautuminen jalkapalloon eivät näy jokapäiväisessä toiminnassa – joko siitä syystä, että arvot ovat jäsentymättömiä tai niitä ei koeta tärkeiksi. Poikkeuksia toki on, mutta yleinen kuva on harmaa ja epäselvä.

Jalkapallolle on aina ensin annettava jotain ennen kuin siltä voi odottaa takaisin kokemuksia, nautintoa, iloa ja muita tunteita. Myös negatiiviset kokemukset ovat osa jalkapalloa siinä missä muutakin elämää. Pintatasolla jalkapallokulttuuri rakentuu helposti havaittavista teoista ja sanoista. Tunne, että on osa kulttuuria, johtuu siitä, että on ensin antanut jotain lajille. Mutta syvärakenne on kaikkein tärkein: se antaa jalkapallolle sosiaalisen, kollektiivisen ja arvokkaan ilmenemismuodon. Jalkapallo menettää merkityksensä, jos emme ymmärrä syvärakenteen perustavanlaatuista arvokkuutta. Siksi jokaisen jalkapallon parissa toimivan on riittävän usein pysähdyttävä miettimään ratkaisevaa kysymystä. Minkälaisia arvoja välitän toiminnassani muille jalkapalloihmisille?

Erkko Meri