Urheiluperheiden opit suomifutikselle

Saksassa FC Hansa Rostockin akatemiassa vaikuttanut suomalaisvalmentaja Olli Orvasto totesi Suomeen palattuaan pienellä kärjistyksellä osuvasti, että saksalaisesta koululuokasta haluavat jalkapalloammattilaisiksi Bundesliigaan ne, jotka pelaavat jalkapalloa seurassa – mutta myös ne jotka eivät pelaa.

Saksassa – kuten muissakin isoissa jalkapallomaissa – lapset ja nuoret näkevät viikoittain huippupelaajien pelaavan isojen yleisömäärien keskellä. Olli Orvasto kertoo esimerkiksi St. Paulin peleissä vallitsevasta tunnelmasta: yleisön mylviessä ja AC/DC:n Hells Bellssin pauhatessa ennen peliä, voi aika monelle tulla tunne, että tuolla kentällä haluaisin olla pelaamassa joku päivä. Lisäksi lapset näkevät tavallisia ihmisiä; taksikuskeja, tarjoilijoita tai vaikka koodaajia, jotka suhtautuvat intohimoisemmin jalkapalloon ja urheiluun kuin Suomessa keskimääräinen yläasteen liikkunnanopettaja. Nämä intohimoisesti lajiin suhtautuvat tavalliset ihmiset aiheuttavat sen kulttuurin, että lapset ja nuoret näkevät jalkapalloon panostamisen ja ammattilaisuuteen pyrkimisen täysin normaalina.

Suomessa tällaista yhteiskunnan sisään rakennettua huippu-urheilua ruokkivaa kulttuuria ei valitettavasti vielä ole. Väitän kuitenkin, että pienoismuodossa sitä löytyy urheiluperheistä, joiden vanhemmista toinen tai molemmat ovat toimineet pitkään urheilun parissa ammatikseen. Parhaat esimerkit urheiluperheistä lienevät Markkaset ja Eremenkot. Lauri ja Eero Markkasen taustalla on vahvasti vaikuttanut se, että molemmat sekä isä ja äiti ovat entisiä maajoukkuetason koripalloilijoita. Eremenkojen futisveljesten isä on kaikkien tuntema Alexei Eremenko sr ja äiti on entinen Neuvostoliiton maajoukkuevoimistelija.

Olen valmentanut kohta seitsemän vuotta jalkapalloa ja koko sen ajan olen ollut kiinnostunut tästä ilmiöstä, missä urheiluperheiden lapsista tulee hyvällä prosentilla huippu-urheilijoita. KIHU:n johtaja Sami Kalaja avaa urheiluperheitä tässä erinomaisessa blogitekstissään Lauri Markkasesta, jatkan ajatuksia hieman.

Pallopelit eivät ole kaaos, missä pelitilanteet toistuvat siten, ettei kukaan pysty ennustamaan, mitä tulee tapahtumaan. Pallopeleissä tilanteista löytyy selviä säännömukaisuuksia, joten paras tapa oppia hyväksi pelaajaksi on saada välitöntä palautetta pelaamisestaan. Yksi selittävä tekijä urheiluperheiden lapsien paremmuudelle on varmasti se, että he ovat saaneet todella paljon palautetta suorituksistaan arkisissa pihapeleissä. ”Kokeile astua viimeinen askel lyhyempänä ennen potkua!” ”Ennen ensimmäistä kosketusta kokeile vilkaista missä on tyhjä tila!” Tällaiset pienet vinkit kun toistuvat päivästä ja viikosta toiseen, lapsi muokkaa tekemistään koko ajan siihen suuntaan, että hänestä kehittyy paremmin peliä ymmärtävä pelaaja, jolla on kaikki pelaamisen vaiheet havainto->analyysi->päätöksenteko->toiminta hyvällä tasolla. Tärkeää on muistaa, että tällainen palautteenanto onnistuu vain, jos vanhemmalla on pitkä kokemus pelistä.

Toinen asia, mikä vaikuttaa vahvasti urheilijaperheiden lapsiin on mielestäni vieläkin merkittävämpi.

Ei-urheilijaperheissä saatetaan ajatella, että lapsen tai nuoren tulisi olla kaikessa tasaisen hyvä. Koulussa pitäisi tulla keskivertoa parempia numeroita, kaverisuhteita pitäisi olla paljon, pitäisi osata lumilautailla. Pitäisi ja pitäisi. Totuus on kuitenkin se, että urheilussa huipulle pääseminen vaatii pienestä pitäen valintoja, joista varmasti kärsivät jossain vaiheessa koulumenestys ja kaverisuhteet – ja se lumilautailu. Kompromisseja ei voi tehdä.

Urheiluperheissä lasten polku kulkee koko ajan rauhallisesti kohti huippu-urheilua ylä- ja alamäkineen. Urheiluperheissä ymmärretään, että hyväksi urheilijaksi on vaikea päätyä kulkemalla sitä kuuluisaa kultaista keskitietä, vaan harjoittelu vaatii äärimmäistä paneutumista, josta voi kärsiä välillä muut elämän osa-alueet. Tavoitteelliset arvot ja tavat siirtyvät perheen kulttuurin kautta lapsien toimintaan päivittäisessä arjessa.

Kuten aiemmin totesin, Suomessa ei ole jalkapallon osalta koko yhteiskunnan kattavaa kulttuuria tavoitteellisuuteen. Urheiluperheiden lisäksi meillä pitäisi olla paljon enemmän seuroja – tai ainakin joukkueita – joiden toimintaympäristö olisi todella kilpailullinen ja tavoitteellinen. Jos lapsella tai nuorella ei ole mahdollista saada yhteiskunnasta tai perheestään vaikutteita, niin pitäisimme ainakin huolen, että joukkueen tapahtumissa lapsi saa toimia tällaisessa ympäristössä. Pelaajan kasvaessa tavoitteelliseen kulttuuriin, auttaisimme myös siinä samalla vanhempia toimimaan urheilusta innostuneen lapsen kanssa paremmin, jotta unelmien saavuttaminen olisi mahdollista. Itse ajattelen, että urheilijan elämästä täytyy antaa mahdollisimman ”normalisoitu” kuva pelaajille. Se tarkoittaa sitä, että urheilijan valintoja esimerkiksi ruokavalion suhteen ei nähtäisi niinkään uhrauksina, vaan nuorelle urheilijan alulle normaalina tapana toimia. Urheilijan elämäntavoilla eläisi seuran valmentajat, seuran kasvattamat maajoukkuepelaajat ja koko yhteisö ympärillä. Itse olen tuonut näitä asioita pelaajien tietoisuuteen jo viime kirjoituksessani mainitsemillani ”Urheilijaksi kasvaminen” -luennoilla, jotka ovat olleet hyviä tilaisuuksia nostaa esiin nuorten huippupelaajien urheilijan arkea.

Takaisin asiaan. Ei, kilpailullisilla ja tavoitteellisilla seuroilla tai joukkueilla en tarkoita tässä tapauksessa niitä, joiden kuvaukseen Twitterissä on lisätty sana ”kilpajoukkue”.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joiden arvot henkisivät tavoitteellisuutta ja kilpailullisuutta. Tällaisissa seuroissa jalkapalloon ja harjoitteluun hurahtanutta lasta ei heti ensimmäiseksi rajoitettaisi esimerkiksi ”entä muut harrastukset?”, ”varo ettet pala loppuun” -lauseilla vaan seuran kulttuuri antaisi oletuksen lapselle, että lähes kaiken ajan viettäminen pallon kanssa on sekin ihan normaali tapa toimia. Tällaisissa seuroissa toiminnan tavoitteena ei olisi seuraava peli, vaan valmentajan tehtävä olisi valmistaa pelaajia systemaattisesti kohti sitä, että pelaajilla olisi jalkapallon ammattilaisura vaihtoehtonaan kun sen valinnan aika on.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joissa ymmärrettäisiin että vaatimustaso ja kilpailu ammattilaismaailmassa tulisi olemaan niin kova, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä valmistamaan pelaajia kohti sitä. Olen nähnyt valmentajaurani aikana satoja muiden vetämiä harjoituksia ja esimerkiksi talvisin hallin eri puolikkailla treenaavien suurinpiirtein samantasoisten pelaajien ero tekemisen tasossa voi olla dramaattinen. Toisella puolikkaalla pelaajat joutuvat yrittämään koko ajan parhaansa, koska heiltä vaaditaan ryhdikästä olemusta ja katsetta valmentajaan kun jokin asia käydään läpi. Tai koska valmentaja puuttuu heti asiaan, jos esimerkiksi syöttödrilleissä eläytymisen ja yrittämisen taso ei ole 100%.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joissa ymmärretään että harjoituksissa pelitempon täytyy olla koko ajan kansainvälisellä tasolla ja että pelaajien täytyy pienestä pitäen oppia menemään tilanteisiin kovaa. Jos yrittämisen taso tai pelitempo tippuu edes hetkellisesti harjoituksissa, valmentajan täytyy vaatia se takaisin ylös. Olen nähnyt valmentajaurani aikana kymmeniä junioreiden turnauksia Euroopassa ja esimerkiksi ruotsalaisten ja suomalaisten joukkueiden välillä yksi ero on todella selvä. Ero on siinä, että ruotsalaiset pyrkivät tekemään pelaamisen vastustajalle mahdollisimman turhauttavaksi ja vaikeaksi. Esimerkiksi jos pallo on menossa selvästi rajasta yli heitoksi, ruotsalaiset vielä siinäkin vaiheessa repivät ja kolhivat vastustajaa menemättä kuitenkaan törkeyksiin tai kostoihin. Sama toistuu kulmatilanteissa ja muissa pelitilanteissa, kropan ja käsien käyttö kamppailuissa on eri tasolla. Tätä näkee suomalaispelaajien otteissa todella harvoin. Poikien maajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola kommentoi vastikään pelatun Suomen U16-maajoukkueen turnauksen jälkeen, että suomalaiset häviävät kaksinkamppailuissa vastustajille. Kaksinkamppailuja ei oltu hävitty juuri sillä, hetkellä vaan jo vuosia aiemmin, kun pelaajat eivät ole kasvaneet koko pelaajapolkuaan kulttuurissa, jossa harmaalla alueella pelaamista ja intensiteettiä olisi vaadittu valmentajan toimesta.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joiden pelaajat saisivat säännöllisesti ottelun jälkeen tarkan ja yksityiskohtaisen palautteen omasta pelaamisestaan WhatsApp-viestinä puhelimeen. Tällä tavoiteltaisiin pienoismuodossa samaa kuin urheiluperheiden pihapelien välittömässä palautteessa: pelaaja saisi seuraavalle viikolle vinkkejä, mihin asioihin keskittyä harjoituksissa ja miten hän lähtisi muokkamaan omaa toimintaansa, jotta hänestä tulisi parempi pelaaja. Aikaresursseihin tämä ei Suomessa kaatuisi, koska päätoimisia jalkapallovalmentajia lienee suhteessa pelaajamäärään enemmän kuin muualla Euroopassa.

Suomessa harva nuori pelaaja ymmärtää, että joukkueharjoituksiin asiat tullaan tekemään täydellä yrittämisen tasolla ja halulla oppia uutta. Jos seurojen ja joukkeuiden toimintaympäristössä kaikki tekijät ohjaisivat kohti tavoitteellisuutta, väitän että näkisimme paljon enemmän jalkapalloon hurahtaneita lapsia, jotka nauttivat pallon kanssa tekemisestä tunteja laskematta, ja joiden silmistä paistaisi joukkueharjoitusten opetushetkillä kiilto ”opeta mut paremmaksi jalkapalloilijaksi”.

Aleksi Piirainen

Olemmeko ylpeitä pelaajakasvatuksesta?

Joel Pohjanpalo pelasi ensimmäisen ottelunsa PK-35:ssa jo alle 6-vuotiaana. Pohjanpalo vietti punamustissa peräti kuusi vuotta, joiden aikana hän kehittyi jalkapalloilijan alkuna merkittävästi. Yhtenä hienoimmista hetkistä PK-35:ssa Pohjanpalo muistaa Helsinki-cupin voiton Olympiastadionilla 8-vuotiaiden sarjassa. PK-35:sta Joelin matka jatkui 11-vuotiaana HJK:hon, jossa hän kasvoi Veikkausliiga-pelaajaksi. Maalitykin PK-35:sta alkanut tie on johtanut aina Bundesliigaan ja Suomen maajoukkueeseen asti.

Tämäntyylinen teksti voisi löytyä helsinkiläisen jalkapalloseura PK-35:n nettisivuilta ja seuran harjoituskeskuksesta Pihlajamäestä. Voisi. Sellaista ei kuitenkaan löydy. PK-35 ja Pohjanpalo ovat vain yksi pieni esimerkki. Moni muukaan suomalainen futisseura ei mainitse omilla sivuillaan esimerkiksi seurassa pelanneita maajoukkuepelaajia tai uutisoi säännöllisesti kasvattamiensa pelaajien otteista ammattilaiskentillä. Jos maininta tai uutinen on, sen löytäminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Miksi seurat eivät nosta selkeämmin esiin meritoituneita omia kasvattejaan? Miten arvostus ja ylpeys omaa pelaajakehitystyötä kohtaan näkyy arjessa?

Juniorityö on kaiken perusta. Rakkaus lajiin ja kiinnittyminen omaan harrastukseen tapahtuu pääsääntöisesti jo ensimmäisessä seurassa. Yksi olennaisimpia tekijöitä jalkapalloilijana kasvamisen prosessissa on se, minkälaista pätevyyttä pelaaja kokee lapsivaiheessa ja kuinka vahva sitoutuminen lajiin syntyy ensimmäisten vuosien aikana. Ensimmäisiin jalkapalloharjoituksiin tullessaan lapsipelaaja on eräänlainen tabula rasa, tyhjä taulu, jonka jalkapalloidentiteetti alkaa vähitellen kehittyä ja rakentua harjoitus harjoitukselta, kokemus kokemukselta. Ilman ensimmäisessä seurassa syntynyttä rakkautta lajiin ei tule pääsääntöisesti yhtään maajoukkuepelaajaa, harvoin muutakaan pelaajaa.

Kokonaiskuva ei  merkittävästi muutu, olipa pelaaja viettänyt seurassa kolme, viisi tai vaikkapa kahdeksan vuotta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jokainen vuosi on tärkeä. Kehittymisprosessin palapelin jokaisella osalla on oma paikkansa. Ensimmäisessä joukkueessa on saattanut olla esimerkiksi erityisen innostava valmennus, joka on sytyttänyt kipinän peliä kohtaan. Tämä olennainen merkitys ei katoa mihinkään, vaikka seura vaihtuisi pian muutaman vuoden jälkeen niin sanottuun akatemiaryhmään, jossa puolestaan saattaa lajirakkauden syventämisen rinnalla korostua teknis-taktisten asioiden opettaminen. Tarvitsemme suomalaisessa jalkapallossa niin alkuinnostuksen sytyttäjiä, taidon kehittäjiä kuin pelaajaprofiilin jalostajiakin. Jokaisella kehittymisen portaalla tarvitaan hieman erilaisia painotuksia ja erilaista osaamista. Yhden ja saman seuran voi olla hankala toteuttaa niitä kaikkia. Seuran tekemän työn arvo ei katoa mihinkään, vaikka pelaaja jossain vaiheessa vaihtaisikin seuraa.

Tiettyyn jalkapalloseuraan liittymisen taustalla on monesti aivan muita syitä kuin se, kuinka monta ammattilaista seurasta on noussut tai ketkä Huuhkajat-pelaajat ovat pelanneet kyseisessä seurassa. Seuraan liittymisen syillä ei ole kuitenkaan merkitystä sen suhteen, tulisiko seuran pitää ääntä omista kasvateistaan. Totta kai pitäisi. Muulla spekulointi on turhaa. Kaikki palautuu identiteettiin ja seurayhteisön oman arvon tuntemiseen. Pelaaja on usein oman seuransa ja yhteisönsä arvojen ja toiminnan ilmentymä, ympäristönsä tuote. Tai jos seuroja on ollut useita, niin eri ympäristöjen antamien vaikutteiden summa.

Osoittamalla ylpeyttä kasvattamistaan pelaajista seura tunnustaa samalla arvoa omalle ympäröivälle yhteisölleen sekä seuraihmisille ja näiden tekemälle työlle. Maajoukkuepelaajat ovat tässä suhteessa usein toiminnan näkyvin, muttei ainoa, tulos. Ensin tulee oman yhteisön ylpeys, sitten muiden, ulkopuolisten tahojen, arvostus – nimenomaan tässä järjestyksessä. Ei voi olla muiden arvostusta ilman ylpeyttä omaa toimintaa kohtaan.

Helsinkiläinen MaSu-Basket on kahden kansainvälisesti korkeatasoisen koripalloilijan, Petteri Koposen ja Sasu Salinin, kasvattajaseura. Seuran ylpeyden näistä omista kasvateista, Susijengin avainpelaajista, aistii monessa paikassa: seuran nettisivuilla, sosiaalisessa mediassa ja jopa Malmin Palloiluhallilla, jonka seiniä koristavat suuret maalaukset seuran juniorityön helmistä. MaSu-Basket on ylpeä omasta roolistaan kasvattajana; Espoon Honka on puolestaan vastannut Koposen ja Salinin täydellistämisestä pelaajina kohti Euroopan suursarjoja, joissa kehittymisprosessi on jatkunut ja jatkuu. Joka viikko MaSu-Basketin junioripelaajat, mahdolliset tulevat petterikoposet ja sasusalinit, pelaavat ja harjoittelevat Malmilla idoliensa ”valvovan silmän” alla. Seurakulttuuri ja ylpeys omasta työstä ovat tässä ja nyt. Tuollaiselle arjen ylpeydelle on tilaa myös suomalaisessa jalkapallossa.

Masu-Basketin Facebook-sivun kansikuva: seuran omat kasvatit Petteri Koponen ja Sasu Salin.

Suomi-futiksesta löytyy aina silloin tällöin esimerkkejä kasvatustyön kunnioituksesta: Palloliitto mainitsee toisinaan (miksi ei aina?) nuorisomaajoukkuevalintojen yhteydessä pelaajien ensimmäiset seurat ja monet seurat saattavat palkita edustusjoukkueen otteluiden yhteydessä ansioituneita juniorijoukkueita ja –pelaajia. Tämäntyyliset teot ovat suuria pieniä asioita, joiden merkitystä ei saisi koskaan väheksyä. Ensin mainittu esimerkki ilmineeraa, että maajoukkuepelaajat eivät vain tupsahda jostakin, vaan kaikilla pelaajilla on tausta ja historia jossain seurassa. Jälkimmäinen tilanne taas korostaa sitä, että vaikka edustusjoukkue on usein seuran keulakuva ja lippulaiva, juniorityö on se organisaatiota koossapitävä perusta, jonka päälle muu toiminta rakennetaan.

Tarvitsemme jalkapalloarjessa laadukkaan, pitkäjänteisen ja tietoon perustuvan työn lisäksi myös tarinoita. Nuo tarinat syntyvät juuri laadukkaan arjen, päivittäisen työn, seurauksena. Miten esimerkiksi pienen kaupunginosaseuran pelaajasta kasvoi nuorten maajoukkuepelaaja? Minkälaisia valintoja ja päätöksiä pelaaja teki panostaessaan jalkapalloon? Minkälaista arjen harjoittelu oli? On seuran ja sen ihmisten vastuulla välittää tietoa hienoista tarinoista uusille sukupolville ja jalkapalloihmisille. Tarinoissa on myös yksi valtava hyöty: niissä piilee oppi siitä, mitä menestys vaatii ja mitä sen eteen on tehtävä. Seurojen on osattava olla ylpeitä omista menestystarinoistaan, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä koko jalkapallon kokonaisuudessa. Jokainen maajoukkuepelaaja, aikuisten tai nuorten, pitää sisällään oman opin kehittymisprosessista. Tarinat eivät synny taikatempuilla tai yksittäisillä ”tempauksilla”, vaan niiden taustalla on aina looginen, vaihe vaiheelta rakentunut kehitys- ja oppimisprosessi, jossa on tehty tietoisia valintoja.

Seurat eivät kasvata vain pelaajia. Ne muovaavat ja kehittävät myös ihmisiä, jotka yhdessä muodostavat yhteisön. Ylpeys on ihmisen ja yhteisön korostunutta itsetietoisuutta; tietoisuutta siitä, mitä kukin taho – esimerkiksi pelaaja, valmentaja tai muu toimija – on antanut lajille ja tehnyt pelin hyväksi. Mutta ylpeys ei tarkoita tyytymistä vallitsevaan tilanteeseen. On tärkeää muistaa, että se tarvitsee vastavoimakseen ja tuekseen kriittisyyttä. On osattava olla ylpeä siitä, mitä on saavuttanut ja kriittinen sen suhteen, mitä on jäänyt saavuttamatta. Ilman kriittisyyttä ylpeys jää vain hetkelliseksi ja ilman ylpeyttä kriittisyys on kuluttavaa. Palvelemme peliä olemalla sopivan kriittisiä omaa toimintaamme kohtaan. Näin saamme ennemmin tai myöhemmin aihetta myös ylpeyteen.

Kuinka usein olet kuullut esimerkiksi maajoukkuepelaajan kiittävän tai muistavan omaa kasvattajaseuraansa? Ylpeys hyvästä juniorityöstä ei koske vain seuroja. Tarvitaan myös pelaajien tuntemaa arvoa ja ylpeyttä omaa kasvattiseuraa tai –seuroja kohtaan. Tuo arvostus ja ylpeys on lisäksi osattava ilmaista. Kyse on molemminpuolisesta kunnioituksesta: seuran ja pelaajan saumattomasta liitosta. Jokaisella pelaaja on juuret jossain seurassa. Jalkapallo on sosiaalinen ja kollektiivinen elämänmuoto, jossa yhtäkään yksilöä ei voi erottaa yhteisöstään, seurastaan. Tulen muistamaan hyvin pitkään, miten kauniisti ja kristallinkirkkaasti entinen Veikkausliiga-pelaaja (FC Honka ja SJK) ja nuorten maajoukkueissa esiintynyt Jussi Vasara[1] kuvaili omaa kasvattajaseuraansa Malmin Palloseuraa ja sen merkitystä. Kommentti tiivistää koko tämän blogikirjoituksen aiheen. Siihen ei tarvitse lisätä yhtään mitään. Siinä on kaikki.

”MPS on minulle todella rakas seura. Kaikki valmentajat, joita minulla on ollut siellä, ovat olleet erittäin hyviä. Mahtavia tyyppejä, joita muistelen todella lämmöllä. Tulen aina olemaan Malmin Palloseuran kasvatti ja sitä saakin aina toitottaa, kun välillä sanotaan, että olen HJK-kasvatti. Tämä on tullut monta kertaa esiin ja aina pitää ilmoittaa, että olen MPS:n kasvatti. Se on minulle iso asia.”

Erkko Meri

***

[1] Jussi Vasaran haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=lK1NdUEc9ls, Vasaran viitattu kommentti kohdasta 2:40 eteenpäin

* MaSu-Basketin kuvan käyttöön saatu lupa seuralta