Ymmärrämmekö pitkäjänteisyyden merkityksen?

Luin pari viikkoa sitten Kauppalehden juttua HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahdesta. Lukiessani aloin pohtimaan, että suomalainen pelaajakehitys tarvitsisi kipeästi omat akiriihilahtensa – ja se tarvitsee niitä paljon.

Riihilahti linjaa haastattelussa, että harjoitusolosuhteet ja valmennus ovat kaiken perusta. Hyviä juttuja, mutta kovin syvällisiä nämä puheet pelaajakehityksestä eivät ole. Huomioni kiinnittikin se, mitä puhuttiin itselleni vieraammasta aiheesta, liiketoiminnasta. Riihilahti kertoo siitä, miten HJK:ssa budjetti laaditaan aina myös kolmen vuoden jaksoissa – vaikka väliin sattuisikin huonompi vuosi niin kolmen vuoden jakson pitäisi olla kuitenkin aina voitollinen. Lisäksi Riihilahti kertoo vuosistaan Saksassa, missä liiketoiminta suunniteltiin ja toteutettiin millintarkasti välittämättä ulkoisista tekijöistä. Tavassa millä HJK:sta on rakennettu taloudellisesti menestyvä seura on mielestäni kyse pitkäjänteisyydestä – Riihilahti on ymmärtänyt sen merkityksen liiketoiminnassa, mutta onko juuri kukaan ymmärtänyt sitä pelaajakehityksessä?

Ovatko huippupelaajakehitykseen suuntauneet valmentajat ja seurat unohtaneet tavoitteenasettelun merkityksen omalle toiminnalleen? Voisimme alkaa seuraamaan paremman puutteessa Transfermarkt-sivuston avulla, minkä tasoisissa seuroissa ja sarjoissa kasvattamamme pelaajat pelaavat 23-vuotiaana kun viimeistään valmiudet pelata ammattilaissarjaa ulkomailla tulisi olla kunnossa. Asettamalla tavoitteen riittävän pitkälle, välttäisimme muutaman sudenkuopan.

Ymmärtäisimme, että päivittäisen perustyön laatu on ratkaisevin tekijä siinä, tuleeko pelaajasta hyvää vai ei. Saisimme mittariimme mukaan aikaisin breikkaavien lisäksi Sauli Väisäsen tai Pyry Soirin tapaiset pelaajat, jotka pelaavat ensimmäiset nuorisomaaottelunsa vasta parikymppisenä välittämättä Postin hukkaamista poikamaajoukkuekutsuista. Alkaisimme junioripelaajien sen hetkisen tason lisäksi arvostamaan prosessia, joka vie kohti ammattilaisuutta. Siihen liittyy kysymyksiä, onko pelaaja riittävän nöyrä lajin vaatimuksille ja ymmärtääkö pelaaja kuinka paljon pallokosketuksia ammattilaisuus vaatii.

Transfermarket

Juniorivalmentajien ja seurojen toiminnan laadun mittari voisi olla se, minkä tasoisissa sarjoissa pelaajat pelaavat. Transfermarkt-sivustolta näkee suomalaiset ulkomailla.

Paljon puhutaan pelaajapoluista, ja ehkä olemme nähneet ne tähän asti liian suorana viivana. Emme ehkä ole ymmärtäneet, että pelaajapolun varrelle mahtuu vaikeuksia ja pettymyksiä. Hyvät nopeusominaisuudet omaavalla pelaajalla voi olla ongelmia lajin vaatiman nopeuden, tilanteiden ennakoinnin ja reagoinnin kanssa. Tai teknisesti hyvän syötön ja ensimmäisen kosketuksen omaavan pelaajan peliä voi vaikeuttaa se, että hän hakeutuu pelattavaksi järjestäen vastustajan etupuolelle, josta häntä on helppo kontrolloida. Olennaista on ymmärtää, että nämä eivät ole pelaajan lopullista tasoa määrittäviä tekijöitä, vaan asioita joita voi harjoituttaa. Valmentajan tehtävä on auttaa pelaaja esteiden yli, eikä kiertää niitä sivusta.

Pelaajien, pelaajien vanhempien ja valmentajien on vaikea suhtautua pettymyksiin. Siihen vaikuttaa olennaisesti se, että junioriurheilu nähdään niin paljon status-kysymyksenä. Näitä statuksia voi olla esimerkiksi vuotta vanhempien joukkueessa pelaaminen (vaikka peliaikaa ei aina tulisi) tai heti ensimmäisissä poikamaajoukkueissa mukana oleminen. Osasta vanhemmista ja valmentajista on tullut pelaajien asianajajia, jotka ovat valmiita poistamaan esteitä, jotta näitä statuksia saavutettaisiin. Poikamaajoukkuekutsun jäädessä matkalle, ensimmäinen reaktio on raivo valitsijoita kohtaan. Ylipäänsä syyt pettymykseen nähdään ulkoisissa tekijöissä.

Asia ei kuitenkaan ole tässäkään kohtaa niin mustavalkoinen. Pitäisin itse asiassa jopa hyvänä sitä, että pelaaja kohtaa juniorivuosinaan ainakin yhden isomman pettymyksen. Jos poikamaajoukkueen tapahtumasta pois jääminen on uralla yksi askel taaksepäin, niin käsittelemällä pettymys oikein voi ottaa kaksi askelta eteenpäin. Yleensä reaktiona on kuitenkin luovuttaminen, ja siirtyminen asioiden pariin, joista palkinnon saa helpommin ilman pitkäjänteistä työtä.

Seurojen ja valmentajien täytyy pohtia, olemmeko myös itse luoneet olosuhteet tavoitella statuksia perustamalla joukkuetoiminnan rinnalle erilaisia talentti- ja kykyryhmiä, joissa harjoitellaan pienimmillään muutaman pelaajan ryhmissä. Tällaiset rajatut ryhmät antavat pelaajille ja vanhemmille väärän kuvan.

Ongelma talenttiryhmissä liittyy olennaisesti itse lajin luonteeseen. Pelaaminen tulisi olla aina suhteessa pelitilanteeseen ja yhteistyön kontekstissa. Jos pelissä pallollisella pelaajalla on prässi, pallollinen ei voi ratkaista tilannetta yksin vaan yläpuolella olevan pelaajan on tehtävä tukiliike alaspäin, jotta pystytään säilyttämään pallonhallinta. Tai puolustaessa keskialueella pelaajan täytyy pitää ensin huoli, ettei joukkueen kannalta vaaralliselle alueelle eli keskikenttälinjan selustaan pääse pelaamaan ennen kuin tämä voi yrittää esimerkiksi syötönkatkoa vastustajan etupuolelta. Pelaaminen on siis jatkuvaa havainnointia, päätöksentekoa ja sen pohjalta toimimista. Kun harjoittelemme pienissä ryhmissä, harjoittelu menee usein siihen, että teemme yksittäisiä suorituksia toisensa perään. Syöttö, ensimmäinen kosketus ja maalinteko. Sama uudestaan kerta toisensa jälkeen, muuttuvan pelitilanteen paine tehdä havainnointia ja päätöksiä puuttuu täysin.

Näen ongelmalliseksi myös sen, että muutama pelaaja eriytytetään harjoittelemaan erilleen joukkueen toiminnasta. Jalkapallossa on 13-vuotiaasta lähtien kentällä 11 saman joukkueen pelaajaa, mikä on miltei puolet enemmän kuin jääkiekkossa tai salibandyssä, ja jo tämä on peruste sille, miksi joukkueen täytyy olla jalkapallossa toiminnan peruskivi. Vaikka harjoitutamme esimerkiksi lähimpien pelaajien havainnointia ja yhteistyötä, on sen tarkoitus loppuviimein se, että joukkue saa pallon haluamalleen alueelle esimerkiksi kymppialueelle kylkipeliasentoon tai, että joukkue saa syötönkatkoja etupuolelta keskialueella, jolloin joukkue saa maalipaikkoja vastahyökkäysten kautta. Yksikään pelaaja ei ole kollektiivia suurempi ja eriyttämällä muutaman pelaajan harjoittelemaan erilleen, annamme valmentajina väärän kuvan tästä pelaajillemme.

Talenttiryhmät sekä pettymyksien ja vaikeuksien olematon sietokyky liittyvät pohjimmiltaan kiireeseen. Tehoharjoittelussa tekemillä maalintekotoistoilla ja esteitä pelaajan tieltä raivaamalla, saattaa pelaajamme olla hieman lähempänä lapsitähteyttä. Tämä ei saa olla kuitenkaan toiminnan lähtökohta.

Olennaisen äärellä olemme, jos ymmärrämme että tehoharjoituksissa tehtyjen toistojen sijaan tärkeämpää olisi, jos pelaajaa autettaisiin koko ajan hoksaamaan, miten hän toimii osana joukkuetta. Ymmärtämään merkityksen siihen, valitseeko pelaaja 1v2-tilanteessa haastamisen vai syötön kymppialueelle yläjalkaan – joukkueen tavoitteen mukaisesti. Tai ymmärtämään sen merkityksen, miksi joukkue hoitaa yhdessä harjoituksissa käytetyt varusteet takaisin paikalleen treenin jälkeen. Minä, minä, minä vai me. Talentti- ja kykyryhmillä saa varmasti nopeammin tuloksia aikaan, mutta toimimalla pitkäjänteisesti asioiden merkityksiä selittäen ja pelaajan omaksumiskyky huomioiden, saamme varmasti aikaan isompia asioita.

Pitkäjänteisyys toiminnassa ei tarkoita sitä, että pelaajilta vaadittaisiin vähemmän – päinvastoin. Vaikka valmennustietoutta on paljon saatavilla, yksikään seura Suomessa ei ole vielä pystynyt luomaan toimintoja, jotka tuottaisivat merkittävästi parempia pelaajia. Itse asiassa meidän valmentajien ja seurojen on syytä pohtia, meneekö edelleen pelaajia putkemme läpi sen kummempia ajattelematta. Pelaajamme saattavat pelata harjoituksissa kovatempoisia pienpelejä, mutta riittääkö se kehittymään pelaajana merkittävästi?

Yksi suurimpia asioita, mitä olen valmentamisesta ja pelaajakehityksestä viime aikoina ymmärtänyt on se, että pelaajat tarvitsevat kehittyäkseen kokemuksia. Joukkueharjoituksissa valmentajan toiminnan tulisi perustua sanaan ”kokeile”. Esimerkiksi, jos harjoittelemme vartiointia puolustaessa, pelaajaa voi auttaa kysymällä havainnoimaan ketä pelaajaa hänen pitäisi vartioida. Kun vartioitava pelaaja on havainnoitu ja perusteet sille ymmärretty, voi valmentaja kehottaa pelaajaa kokeilemaan vartioida enemmän sivusta kuin vastustajan takaa. Jos pelaaja saa heti asiaa kokeiltuaan välittömänä palautteena onnistumisen eli riiston etupuolelta, hän todennäköisesti näkee siinä hyödyn pelaamiseensa ja toteuttaa asiaa myös seuraavissa tilanteissa. Jos pelaaja ei vielä ole valmis omaksumaan asiaa, täytyy odottaa otollisempaa hetkeä.

Tämän tyyppinen valmentaminen vaatii pitkäjänteistä ajattelutapaa. Valmentajan kannalta helpompaa olisi kertoa käskyt yhteisesti koko joukkueelle, mutta silloin oppimisen kannalta olennainen eli merkitysten pohtiminen ja ymmärtäminen jää pois. Jossain vaiheessa kävisi myös varmasti niin, että valmentaja ihmettelisi miksei hänen harjoituksena siirry peleihin.

Joukkueharjoituksissa pelaajan pitää saada tällaisia kokemuksia harjoitteesta ja päivästä toiseen. Lisäksi tarvitsemme paljon muitakin pitkäjänteisiä toimintatapoja. Esimerkiksi SJK:ssa laadukkaan ja systemaattisen kestävyysharjoittelun kautta on päästy siihen, että junioreista edustusjoukkueeseen siirtyvän pelaajan tiedetään olevan kestävyysominaisuuksiltaan valmis pelaamaan Veikkausliigaa. Myös Ilveksen päävalmentaja Jarkko Wiss on kiitellyt sitä, että Seinäjoelta heille siirtyneet pelaajat ovat poikkeuksetta hyvässä kunnossa. Tällainen tilanne ei synny itsestään, vaan vaatii enemmän kuin yhden vuoden johdonmukaista toimintaa sekä pelaajalle paljon kokemuksia ja ärsykkeitä harjoittelussa.

Pystyisimme varmasti kasvattamaan merkittävästi parempia pelaajia, jos muuttaisimme ajattelutapaamme siihen suuntaan, että tiettyjen toimintojen toteuttaminen pelaajan arjessa ulkoisista tekijöistä huolimatta vie huipulle – jos on viedäkseen. Suomessa seurojen valmennuslinjaukset tuntuvat muuttuvan kerran vuodessa, joten vaatimus pitkäjänteisestä johdonmukaisesta toiminnasta lienee liikaa.

Aleksi Piirainen

***

Aki Riihilahden haastattelu Kauppalehdessä

Kadonnutta reippautta etsimässä

Kun elää riittävän vanhaksi, näkee kaikenlaista. Itselläni on 25 vuoden kokemus jalkapallon juniorivalmennuksesta. Välillä uskonpuute valtaa mielen. Suomalaisessa valmennuksessa on tuhat ja sata asiaa, jotka voisi tehdä paremmin. Aloitan toimintaympäristöstä, ja siinä tapahtuneista muutoksista. Kirjoitan pojista, koska en ole tyttöjä valmentanut.

Keskusteluissa kollegoiden kanssa on yksi yhteinen nimittäjä: monilta suomalaisilta pojilta on reippaus kateissa. Miksi?

Perussyy on varmasti lasten liikkumisen väheneminen. Lapset eivät enää leiki itsenäisesti yhtä paljon ulkona kuin ennen. Sama koskee pihapelejä. Muutos näkyy seuratyössä. Sattumalta valitussa lapsiryhmässä havaitsee aikaisempaa passiivisempia lapsia. Lisäksi perusmotoriset valmiudet ovat heikentyneet; tasapaino järkkyy, koordinaatio ei riitä edes helppoihin suorituksiin. Kun ei pysty, ei myöskään uskalla.

Monien vanhempien ylihuolehtiva asenne ei auta. Curling-vanhemmuus on rantautunut myös Suomeen: ”Meidän Jani-Petteri ei pidä taklaamisesta, löytyisikö pelipaikka, jossa ei tarvitse taklata?” Olen vuosien varrella ”vääntänyt kättä” vanhempien kanssa erilaisista asioista, useimmiten peliajasta. Viime vuosina on yleistynyt huoli toiminnan rajuudesta tai kurin ankaruudesta. Siitä puhe, mistä puute.

Toronton yliopiston psykologian professorin Jordan Petersonin mukaan vanhemmat tekevät lapsilleen suuren karhunpalveluksen, kun he ylisuojelevat heitä. En ole esimerkiksi koskaan nähnyt alle 10-vuotiaiden peleissä vakavaa loukkaantumista. Jalkapallo on siis tässä vaiheessa varsin turvallinen laji. Silti tämäkin asiaa herättää huolestuneisuutta.

Meitä paremmissa jalkapallokulttuureissa helikopterivanhempien muodostama ”uhka” nuorten pelaajille sosiaalistumiselle on ratkaistu konkreettisesti. Esimerkiksi Italia on jo elokuvista ja kirjallisuudesta tunnettu ylihuolehtivista äideistä. Ehkä juuri sen vuoksi italialaisissa junioriseuroissa on vanhemmille tarkat säännöt.

Italian jalkapalloliiton psykologi Ferdinando Consorte vieraili luennoimassa Suomessa noin 10 vuotta sitten. Hän oli tarkkasilmäisenä ammattilaisena havainnoinut vierailukohteensa juniorijoukkueita. Hänen mukaansa vanhempien ja valmentajien suhde oli Suomessa liian epämääräinen: suomalainen jalkapallokulttuuri ei tukenut valmentajan auktoriteettia riittävästi. Esimerkiksi Suomessa vanhemmat tuovat usein lapsensa autolla suoraan harjoituskentälle. Tämä oli italialaisen mielestä virhe; ilman pukukoppirituaaleja menetettiin tärkeä tilaisuus lasten sosiaalistamiselle. Pukukoppi on Italiassa ”pyhä” jo pienestä lähtien ja vanhemmilta kielletty alue.

Kun sosiaalistuminen on näin erilaista, niin ovat myös seuraukset. Suomalaisen joukkueen käydessä esimerkiksi 10–12 vuoden iässä ulkomaalaisessa turnauksessa ero jalkapallomaihin on suuri. Suomalainen juniori on usein lippalakkimies, kun saman ikäinen italialainen poika on jo miniatyyriammattilainen. Virkaintoinen suomalaisäiti tunkeutuu ottelupalaveriin laittamaan pojille aurinkorasvaa, futismaissa ei. Suomalainen vanhempi saattaa ihmetellä, kuinka kulttuurimaan valmentaja kohtelee lapsia liian ankarasti. Itse en ole ulkomailla (Venäjää lukuun ottamatta) törmännyt ulkomaalaisten kollegoiden epäasialliseen käytökseen. Tiukkaan ja määrätietoiseen kylläkin.

Onko suomalaisten poikien reippauden inflaatio vain illuusio tai nostalgisen valmentajan mutuilua? Liikunnan määrän vähenemisestä on ainakin tieteellistä tutkimusta. Liittyykö poikien aktiivisuuden alakierre poikien vaikeuksiin muutenkin? Suomelle koulutusmaan mainetta tuoneissa Pisa-tutkimuksissa maamme menestys on pääosin tyttöjen varassa. Poikien pärjääminen on sen sijaan laskevalla uralla. On vaikea kuvitella, että se johtuisi poikien tyhmentymisestä. Jokin nykyisessä koulutusjärjestelmässä syrjäyttää monet pojat, tai saa vähintään osan alisuorittamaan. Olisiko yksi parannuskeino enemmän liikuntaa sisältävä koulu?

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on ansiokkaasti pitänyt esillä poikien kasvatukseen liittyviä haasteita. Tähän väliin on varmasti pakko laittaa disclaimer, että aiheesta puhuminen ei tietenkään tarkoita tyttöjen ongelmien vähättelyä tai ohittamista. Aihe tuntuu kuitenkin ladatulta. Kirjoitin kerran lehtiartikkelin, jossa sivusin teemaa. Yhden, nyt jo edesmenneen, huippuasiantuntijan mukaan noin 20 % pojista hyötyisi poikakouluista. Hänen mukaansa tällaisen koulun tyyli ja tapa opettaa voisi olla perinteisestä koulusta poikkeava. Se voisi esimerkiksi pitää sisällään normaalia enemmän liikuntaa. Haastateltavani kuitenkin kielsi minua julkaisemasta lainausta. Arvostettu tiedemies ei julkisen teilauksen pelossa halunnut mielipidettään julkisuuteen. Valitettavasti tapaus kertoo aiheen arkaluontoisuudesta. En usko, että asenneilmapiiri on tässä suhteessa parantunut.

Oma asiantuntemukseni ei tietenkään riitä ehdottamaan poikakoulujen palauttamista. En sitä kannattaisi varmaan muutenkaan. Sen sijaan uskallan väittää, että joukkuelajit ovat oikealla tavalla (tämä on olennainen asia) valmennettuna luonnollinen keino opetella frustraationsietoa, voittamisen ja häviämisen suhteuttamista, vastustajan oikeanlaista kunnioittamista, pitkäjänteisyyttä yms. Siis monipuolista sosiaalistumista.

Yksi innostunut maahanmuuttajataustainen futisisä sanoi minulle kerran, että Suomessa kasvatetaan ”kakkupoikia”. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu osuvasta termistä. Jos me haluamme tulevaisuudessa parempaa juniorifutista Suomeen, yksi ratkaiseva tekijä on seurojen toiminnan muuttaminen reippaammaksi. Myös vanhempien tulee sallia lapsilleen fyysisiä ja henkisiä rajoja enemmän koettelevia harrastuksia. Tällaista toimintaa tarjoavat seurat menestyvät. Näiden seurojen pelaajat myös voivat paremmin.

 

Juha Valla

Kirjoittaja on Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja.

Mitä Palloliitto voisi oppia yliopistoyhteisöltä?

”Me [suomalaiset] olemme tällaisia tiedemiehiä, kun taas tanskalaiset jyräävät isolla tunteella. Mielestäni nykypäivänä ei olisi pahitteeksi palata vähän tuohon aikaan ja lopettaa kaiken ylianalysointi.”

– Jukka Ikäläinen (s. 1957), jalkapallovalmentaja

”The coach has to learn throughout life. If old, stopped studying – so ceased to be a coach.”

– Valeri Lobanovski (1939-2002), jalkapallovalmentaja

***

Suomalaista jalkapallokeskustelua leimaa toisinaan eräs voimakas piirre: pyrimme selittämään monimutkaiset syy-seuraussuhteet ja ilmiöt yksinkertaisina asioina. Jalkapallodiskurssimme nojaa yhä monin paikoin yksinkertaistuksiin, mielikuviin ja pitkään muuttumattomina olleisiin vanhoihin toimintamalleihin (vaikka pientä muutosta parempaan suuntaan onkin tapahtunut). Tämä on kuitenkin ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, että jalkapallo on sekä pelinä että yhteiskunnallisena toimintamuotona monimutkainen, kompleksinen systeemi, joka kehittyy koko ajan ja jossa vaikuttavat rinnan loogiset, toisteiset toimintaketjut sekä sattuma ja inhimilliset elementit.

Suomen Palloliitolla ja Helsingin yliopistolla on paljon samoja piirteitä. Molemmat ovat vahvoja, traditioon nojautuvia organisaatioita, jotka elävät osana jatkuvasti muuttuvaa toimintaympäristöä. Kyse on koneistoista, laitoksista, joissa eri toimijat ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa ja jotka pyrkivät luomaan pohjan ja puitteet tavoitteiden saavuttamiseen, ihmisten väliseen kommunikaatioon, toiminnallisuuteen ja itseilmaisuun. Yhteisöllisyys koskettaa sekä yliopisto- että jalkapalloyhteisöä: jalkapalloa pelataan ja tiedettä luodaan yhdessä, vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Hyvä tieteentekijä tai hyvä jalkapallovalmentaja ei toimi eristyksissä omassa kammiossaan, vaan etsii tietoa aktiivisesti, kommunikoi ympäristönsä kanssa ja tunnistaa paikkansa osana suurempaa kokonaisuutta. Sen enempää jalkapallo kuin tieteellinen toimintakaan eivät tapahdu tyhjiössä.

Helsingin yliopiston päärakennuksen ja Palloliiton toimiston välillä on etäisyyttä vain muutama kilometri. Henkinen välimatka on monin verroin pidempi. Mitä suomalaisen jalkapallon katto-organisaatio ja muu jalkapalloyhteisö voisi oppia Helsingin yliopistolta ja yleisesti yliopistomaailmalta?

Oman aseman ja roolin jatkuva kyseenalaistaminen

Mikä on Palloliiton tehtävä? Keitä tai mitä varten Palloliitto on olemassa? Organisaation kehittymisen edellytyksenä on, että se kykenee jatkuvasti tarkastelemaan omaa asemaansa suhteessa muihin toimijoihin ja ympäristöön. Helsingin yliopiston historiaa tutkinut emeritusprofessori Matti Klinge[1] on korostanut velvollisuudentuntoa ja omaa kunnioitusta tietämistä kohtaan. Liitän tähän velvollisuudentuntoon ja kunnioitukseen välttämättömänä osana oman aseman kyseenalaistamisen. Yhteisö on aina suurempi kuin sen kulloinkin muodostavat ihmiset. Oman henkilökohtaisen aseman säilyttämisen sijasta huomion kohteena tulisi olla se, kuinka yhteisöstä olisi mahdollista tehdä paremmin jäseniään palveleva instituutio. Esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa tämä näkyy siinä, että eri aineiden opetussisältöjä ja opettamisen tapoja pyritään säännöllisesti arvioimaan kriittisesti, eikä perinteisiä toimintatapoja pyritä säilyttämään vain pelkän perinteen takia.

Palloliiton sisältä kuuluu harvoin kriittisiä äänenpainoja omaa toimintaa kohtaan. Liiton väliaikaisen puheenjohtajan Markku Lehtolan haastattelu[2] Ilta-Sanomissa (toimittajana Juha Kanerva) 22.2.2017 on tässä suhteessa hyvin merkittävä. Vaikka kyseessä oli varsin varovainen kritiikki, se osoittaa kuitenkin, että liitossa tunnistetaan tietyt toiminnan ongelmakohdat. Lehtola toteaa muun muassa, että liiton markkinointi ja viestintä eivät ole vastanneet nykyajan vaatimuksia ja että liiton tulee olla avoimempi ja modernimpi. Tällainen kyseenalaistaminen ja itsekritiikki ovat askel suuntaan, jossa liiton kehittäminen nähdään aidosti tarpeelliseksi asiaksi. Lehtolan ulostulo oli tervetullut ja virkistävä kaiken Palloliittoa ympäröivän salamyhkäisyyden ja epämääräisen viestinnän keskellä.

Kyky sopeutua muutoksiin ja kehityksen seuraaminen

Monen ensimmäinen mielikuva yliopistosta on konservatiivinen ja hierarkkinen instituutio, jossa päätöksenteko ja muutoksiin sopeutuminen on kankeaa. Tämä ajatus ei kuitenkaan täysin vastaa todellisuutta. Toisin kuin Palloliitto, Helsingin yliopisto on viime vuosina lähtenyt rohkeasti mukaan yhteiskunnalliseen kehitykseen, eikä ole jäänyt lepäämään laakereilleen. Tästä osoituksena ovat ne monet, uudenlaista osaamista ja tietotaitoa edellyttävät hankkeet, joissa yliopistolaitos on ollut aktiivinen. Resurssien puute on koettu valitettavaksi asiaksi ja se on vaikuttanut opetuksen järjestämiseen, mutta sen taakse ei ole pyritty piiloutumaan. Palloliiton kohdalla lisäresurssit tuskin edes toisivat merkittäviä muutoksia, koska monia perustavia asioita tehdään väärällä tavalla. Resurssien niukkuus voisi päinvastoin olla se pelastus, joka pakottaisi jalkapalloyhteisön miettimään toimintatapoja uudella tavalla.

Itselleni tutuimmassa, eli oikeustieteellisessä tiedekunnassa, on panostettu esimerkiksi teknologisia työkaluja kehittävään Legal Tech Lab-toimintaan sekä opiskelijoita aktivoiviin opetusmenetelmiin ja erilaisiin käytännön osaamista edellyttäviin projekteihin, kuten oikeustapauskilpailuihin, ongelmakeskeiseen oppimiseen ja Law Clinic-toimintaan. Opetuskokonaisuuksia on pyritty kehittämään paremmin työelämän ja tulevaisuuden vaatimuksia vastaaviksi. On kokeilukulttuuria, uusia aluevaltauksia ja avoimuutta. Toimintaympäristön muutoksen luomia uusia haasteita ei nähdä uhkana, vaan mahdollisuutena. On hienoa, että Palloliitossa on ryhdytty tarkastelemaan kriittisesti esimerkiksi voimassaolevia valmennuskoulutusmateriaaleja. Myös moni muu osa-alue, kuten liiton hallintorakenne ja viestintä,  kaipaa kehittämistä.

Kyky sopeutua muutoksiin ei tarkoita sinkoilua ympäriinsä. Sopeutumisessa on aina kyse kontrolloidusta muutoksen haltuun ottamisesta. Jalkapallo vuonna 2017 näyttää kovin erilaiselta kuin esimerkiksi vuonna 2005. Urheilusanomien jalkapallotoimittaja Saku-Pekka Sundelin[3] pohtii esseessään Millaista olisi suomalaisen jalkapallon Meidän peli? esimerkiksi sitä, miksei suomalaisessa jalkapallossa ole hyödynnetty paremmin teknologian tarjoamia mahdollisuuksia tai voisiko erikoistilanteiden harjoittelu olla nykyistä spesifimmällä tasolla. Samoin kuin suomalaisen yliopiston myös suomalaisen jalkapallon tulisi löytää ne osa-alueet, joissa nousumme edelläkävijäksi voisi olla realistisesti mahdollista. Tämä ei tarkoita tinkimistä perusasioista, kuten tieteellisestä menetelmästä tai jalkapallossa peruspelaamisen vaatimuksista. Helsingin yliopistossa on viimeisen parin vuoden aikana kehitetty esimerkiksi lentomatkatavaroista räjähdemolekyylejä tunnistava laite ja mobiilimikroskooppi, joka mahdollistaa nopean etädiagnostiikan keinoälyn tuella. Tulisiko Palloliiton pohtia tarkemmin muun muassa sitä, millä pelin osa-alueilla Huuhkajat voisi saada etulyöntiasemaa suhteessa moniin muihin maihin? Voisimmeko hyödyntää esimerkiksi data-analyysiä vielä tehokkaammin kaikessa maajoukkuetoiminnassa?

Kansallisen identiteetin ja kansainvälisten vaikutteiden välinen suhde

Tasapaino omien kulttuuristen juurien ja globaalien vaikutteiden välillä on olennaisen tärkeää. Kumpikaan ulottuvuus ei saisi ylikorostua: (1) jalkapallo on kansainvälinen peli ja rajat ylittävä ilmiö, jossa on välttämätöntä seurata kansainvälisiä kehityssuuntia ja hakea oppia sieltä, jossa peliä on tutkittu syvällisemmin, mutta (2) ulkomaisten toimintatapojen suora kopioiminen ei ole tarkoituksenmukaista, sillä tällöin emme tule tunnistaneeksi niitä reunaehtoja, joita toimintaympäristö asettaa vaikutteiden sopeuttamiselle (esimerkiksi belgialainen tapa pelata ja lähestyä jalkapalloa on välttämättä sidoksissa belgialaiseen yhteiskuntaan ja sosiaalisiin normeihin).

Yliopisto-opintoihin kuuluu usein keskeisenä osana puolen vuoden tai vuoden vaihto-opiskelujakso ulkomaisessa yliopistossa. Monen opiskelijan kohdalla tällainen jakso laajentaa alaan liittyvää ymmärrystä ja kehittää professuaalisia valmiuksia (toki vapaa-ajan virikkeet ovat myös yksi osa vaihto-opiskelua). Vuorovaikutus muista maista tulevien opiskelijoiden kanssa usein muuttaa tai ainakin pakottaa pohtimaan omia käsityksiä alasta ja sen yksityiskohdista. Monien suomalaisten seurojen valmentajat saattavat tehdä parin päivän vierailuja eri ulkomaisten seurojen akatemioihin. Mutta kuinka kokonaisvaltaisen kuvan tällainen lyhyt vierailu lopulta antaa kyseisestä toiminnasta ja erityisesti seuran arjesta? Erityisen ongelmallista on, jos vierailun perusteella pyritään tekemään liian suoraviivaisia johtopäätöksiä.

Palloliiton järjestämään UEFA Pro-koulutukseen sisältyy viiden päivän henkilökohtainen ulkomaanjakso. Kuinka paljon tehokkaampi tällainen oppimisjakso olisikaan, jos sen laajuus vastaisi yliopiston vaihto-opiskelujaksoa? Resurssikysymykset ja käytännön järjestelyt vaativat tietysti keskustelua, mutta asiaa olisi syytä pohtia tarkemmin. Emme voi kehittää suomalaista jalkapalloa vain pysymällä omien rajojemme sisäpuolella ja poikkeamalla lyhyesti ulkomaisissa seuroissa. On päästävä pintaa syvemmälle.

”Kansainvälisyys ei ole itsetarkoitus, vaan se on keino saada yliopistolle yhä parempaa opetusta ja tutkimusta. Kaikki viisaus ei suinkaan ole Suomessa. Ulkopuolinen vaikutus voi olla yliopiston menestymisen kannalta ratkaisevaa”.

– Jukka Kola[4], Helsingin yliopiston rehtori

Vuorovaikutussuhde on molemminpuolinen. Jalkapallomme kehittämisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että Suomeen saadaan houkuteltua ammattitaitoisia ulkomaisia valmentajia ja muita jalkapallotoimijoita. Helsingin yliopistolla vierailevat tutkijat ja professorit ovat arkipäivää. Ihannetilanteessa Suomen ulkopuolelta tulevat spesialistit kykenevät murtamaan niitä perinteisiä käsityksiä, joita meillä on suhteessa peliin ja sen opettamiseen. Jalkapallo on parhaimmillaan eri kulttuurien edustajien välistä dialogia, jossa kukin toimija antaa oman sisältöosaamisensa yhteisön hyväksi. Palloliitolla olisi mahdollisuus toimia suunnannäyttäjänä tässä dialogissa.

Vuorovaikutus ja sisältöpainotteisuus

Yksi selkeimpiä havaintoja, joita olen opintojeni aikana tehnyt, on yliopistolla vallitseva keskustelukulttuuri. Kenenkään toimijan sanoja ei oteta annettuina vastaan. Opiskelija voi haastaa professorin esittämät teesit, ja antiteesin painavuuden ratkaisee sen sisältö ja perustelut. Teesien ja antiteesien yhdistelmistä syntyy lopulta synteesi, joka suomalaisessa jalkapallossa voisi olla monisyisten ja erilaisten näkemysten pohjalta syntyvä yhteinen käsitys suomalaisesta jalkapalloidentiteetistä. Yliopisto ei pidä henkilön muodollista asemaa tai historiaa ratkaisevana. Niillä on (ja pitääkin olla) luonnollisesti oma vaikutuksensa, mutta kaikkein tärkeintä on se, mitä henkilö sanoo ja miten hän näkemyksensä perustelee. Helsingin yliopistolla professoreiden ovet ovat auki opiskelijoille. Yliopisto pyrkii toteuttamaan avoimuutta ja vuorovaikutusta yhteisön sisällä. Monessa suhteessa se on jopa edellytys koko yliopistoyhteisön olemassaololle.

Palloliiton kohdalla avoimuus on usein ollut kaukana. Suomessa on monia ammattitaitoisia ja sitoutuneita lasten ja nuorten ammattivalmentajia. Minkälaista liiton ja näiden valmentajien välinen vuorovaikutus on ollut? Minkä viestin liitto ja sen piirit antaisivatkaan muulle jalkapalloyhteisölle, jos ne esimerkiksi kutsuisivat säännöllisesti eri puolilla Suomea vaikuttavia lasten ja nuorten ammattivalmentajia keskustelemaan yhdessä lajin kehittämiseen liittyvistä kysymyksistä? Entistä Huuhkaja-päävalmentajaa Hans Backea voi kritisoida aiheellisesti monesta asiasta. Yhdestä seikasta nostan kuitenkin Backelle (ja välillisesti myös Palloliitolle) hattua: keväällä 2016 hän järjesti yhdessä Jani Honkavaaran kanssa liiton toimistolla tilaisuuden HIFK:n ja Gnistanin lasten ja nuorten valmentajille ja esitteli omia ajatuksiaan maajoukkuetoiminnasta ja Suomi-futiksesta. Tilaisuudessa syntyi aktiivista keskustelua, ja Backe perusteli kuulijakunnalle omia näkemyksiään. Backe lähti, mutta tällaista avoimuutta ja vuorovaikutusta tarvitaan lisää.

***

Voi tuntua epäreilulta verrata yliopistoyhteisöä ja Palloliittoa toisiinsa. Tarkoituksena ei ole kuitenkaan samaistaa näitä instituutioita toisiinsa, vaan pikemminkin pohtia, mitä jalkapalloyhteisö voisi oppia yliopistolta. Selvää on, että myös yliopistoyhteisöllä on puutteita monissa asioissa – ja toisaalta Palloliitto tekee tietyillä osa-alueilla (esimerkkinä futsal-toiminta ja monikulttuurisuuden edistäminen) hyvää työtä. Tietyissä Euroopan maissa on mahdollista opiskella jalkapalloa ja sen valmennusta yliopistotasolla. Tuon tason saavuttaminen ei ole Suomessa realistista, mutta se ei tarkoita, ettemmekö voisi arvioida seikkaperäisemmin ja täsmällisemmin jalkapallotoimintamme lähtökohtia ja toimintatapoja.

Helsingin yliopiston rehtori Jukka Kola määritteli Helsingin yliopiston 377. vuosijuhlassa pitämässään puheessa yliopiston yhdeksi tehtäväksi kouluttaa ”opiskelijoita parantamaan ja muuttamaan maailmaa”. Mitä jos Palloliitto määrittelisi yhdeksi tehtäväkseen ”kouluttaa jalkapallovalmentajia parantamaan ja muuttamaan jalkapallomaailmaa” ja pyrkisi toteuttamaan tätä päämäärää nykyistä selvästi tehokkaammin? Minkä signaalin se antaisi niille monille valmentajille ympäri Suomea, joilla on halua kehittää suomalaista jalkapalloa?

Toisaalta rehtori Kolan lauseeseen voidaan katsoa sisältyvän myös toinen viesti. Viesti, joka ilmenee vain implisiittisesti. Viesti, joka pätee sekä yliopisto-opiskelijoihin että jalkapallotoimijoihin.

Jos mikään ei muutu, on käärittävä hihat ja tehtävä muutos itse.

Erkko Meri

***

[1] ”Hienostuneisuudestaan tunnettu Matti Klinge korostaa sivistyneen eliitin arvoa -Siitä elämäntaustasta ei nykyään juuri kirjoiteta” (http://www.hs.fi/ihmiset/art-2000002918484.html), vierailtu 28.3.2017

[2] ”Väliaikaiselta puheenjohtajalta terävää kritiikkiä Palloliitolle – markkinointi ja viestintä ´eivät tätä päivää´” (http://www.is.fi/huuhkajat/art-2000005098070.html), vierailtu 27.3.2017

[3] ”Millaista olisi suomalaisen jalkapallon Meidän Peli?” (http://www.is.fi/huuhkajat/art-2000001920483.html), vierailtu 29.3.2017

[4] Helsingin yliopiston rehtorin Jukka Kolan esittely, https://www.helsinki.fi/fi/yliopisto/strategia-ja-johtaminen/johto#section-2866, vierailtu 2.4.2017