Kaikki uusiksi osa 1: kuinka valmentaa peruspelaamista?

17-vuotiaana aloittelevana valmentaja sanoin kerran kollegoilleni: ”Nyt alkaa 1v1-pelaamisen opettaminen olla hallussa”. Kokeneemmilta kollegoiltani taisin saada vastaukseksi ainoastaan naurua ja ihmettelin syvästi miksi he sillä tavalla reagoivat – nopeastihan tämän valmentamisen oppii.

Noista vuosista viime talveen kului aikaa noin seitsemän vuotta ja aika monta toimintatapaa olen ehtinyt heittää 1v1-pelaamiseen liittyenkin jo roskikseen ja ottaa sieltä myös takaisin.

Viime maaliskuusta tähän päivään olen käynyt läpi prosessia, jossa olen joutunut miettimään kaikki toimintatapani valmentajana uusiksi. Prosessiin liittyy hoksaamisia esimerkiksi pelaajan oppimiseen, pelaamisen rakenteeseen, vuorovaikutukseen, perheiden rooliin, yhteisöllisyyteen, kilpailullisuuteen ja ammattivalmentajan työhön liittyen.

Tämä kirjoitus on yksi osa noin kymmenen sarjasta, jossa käydään läpi näitä lähinnä aamukahvin äärellä syntyneitä uusia ajatuksia ja toimintatapoja.

Valmentajan tavoitteena valmentaa pelaajistaan eksperttejä tilanteen tunnistamisessa.

Amerikkalainen psykologi Daniel Kahneman kirjoittaa kirjassaan Ajattelu, nopeasti ja hitaasti eksperttiydestä ja siitä, kuinka se on eri aloilla mahdollista saavuttaa.

Kahneman ottaa esimerkikseen shakin, jossa huippupelaaja ymmärtää monimutkaisen tilanteen vain vilkaisemalla laudalle ja osaa heti sen jälkeen miettiä muutaman tilanteeseen sopivan siirron. Tällaisen taidon kehittyminen on hidas prosessi ja vaatii päivittäin tuntien keskittynyttä työskentelyä, jotta pelaajan aivoihin tarttuu muistijälkiä eri nappuloiden mahdollisuuksista puolustaa tai hyökätä toisiaan vastaan.

Shakki ja kaikki pallopelit ovat monimutkaisia, mutta niissä toteutuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat Kahnemanin mukaan ehtoja sille, että eksperttiyden saavuttaminen on mahdollista.

a) ympäristö on niin säännöllinen, että se on ennustettava

b) mahdollisuus oppia ympäristön säännönmukaisuudet pitkäkestoisella harjoittelulla

Pallopelien valmentamisessa tulisi pyrkiä samaan kuin shakin pelaamisesta harjoiteltaessa – tavoitteena on, että hyvin valmennetut pelaajat saavat vilkaisemalla tilanteesta vihjeen ja valitsevat sen mukaan tilanteeseen sopivimman ratkaisun.

Jalkapallossa vastustaja prässää toppareita yleensä joko yhdellä tai kahdella pelaajalla. Jos vastustaja prässää yhdellä, hyvässä valmennuksessa ollut toppari tietää, että hänellä on todennäköisesti tilaa kuljettaa eteenpäin, kun prässäävä pelaaja on saatu ensin houkuteltua toisen topparin puolelle.

Hyvä valmennus tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kyseinen toppari on harjoituksissa systemaattisesti harjoitellut pelissä eteen tulevia tilaneita – hän tietää miten toimia, kun vastustaja prässää yhdellä tai kahdella pelaajalla.

Ongelmanratkaisuprosessin toistaminen kehittää.

Daniel Kahnemanin mukaan eksperttiyden saavuttaminen millä tahansa alalla on hidas ja aikaa vievä prosessi. Eksperttiyttä ei voi saavuttaa opettelemalla yhden yksittäisen taidon, vaan se on pikemminkin minitaitojen kokoelma. Jalkapallossa näitä minitaitoja voidaan kutsua peruspelaamiseksi.

Kevään aikana olen vetämieni harjoitusten aikana ja niiden jälkeen pysähtynyt yhä useammin pohtimaan, prosessoivatko pelaajat asioita harjoituksen aikana. Tämä on ajanut minut miettimään oppimisprosessin merkitystä valmentamisessani, jotta Kahnemanin mainitsemien minitaitojen oppiminen olisi mahdollista.

Kevät on vahvistanut käsitystäni siitä, että toistojen tekeminen drilleissä tai yleisissä pienpeleissä ei riitä siihen, että pelaaja saavuttaisi tason, jossa hän vain vilkaisemalla pystyisi tunnistamaan pelitilanteita ja löytämään niihin ratkaisuja.

Peter C. Brownin ja psykologian professoreiden Henry Roediggerin ja Mark A. Danielin kirjoittama Make It Stick on loistava perusteos ihmisen oppimisen prosessista.

Massed practice on oppimismenetelmistä varmasti käytetyin ja tutuin. Koulun kokeeseen harjoiteltaessa se tarkoittaisi koealueen lukemista kahteen kertaan edellisenä iltana ennen koetta. Jalkapallossa massed practice tarkoittaa juuri drillejä tai esimerkiksi pelinavaamisharjoitetta, jossa valmentaja kertoo pelaajille eri mallit ohittaa vastustajan ensimmäinen prässilinja.

Massed practice on myös kaikista petollisin, sillä sitä käytettäessä oppiminen tuntuu nopealta ja helpolta. Iso kysymys liittyy kuitenkin siihen, onko oppiminen ollut niin pysyvää, että pelaaja pystyy palauttamaan vaivattomasti asian mieleen kun hän kyseistä tietoa tarvitsee.

Jos haluamme kehittää lajinsa huippuja, jalkapallon, shakin ja esimerkiksi koripallon tapaiset monimutkaiset, mutta säännönmukaiset pelit vaativat sen, että valmentaja pystyy luomaan pelaajilleen prosessin peruspelaamisen oppimiseen. Se vaatii kuitenkin massed practicen keinoja syvällisempää ymmärrystä oppimisesta.

Perinteisessä valmennuskäsityksessä pelaaja toistaa esimerkiksi tiettyä teknistä toistoa tai tiettyä valmentajan antamaa pelinavaamismallia.

Pelaajat toistavat saattavat toteuttaa oikeaa suoritusta monia kertoja peräjälkeen, mutta oppimisen kannalta oleellisin, ongelmaratkaisuprosessin toistaminen, jää toteutumatta.

syöttöharjoite
Harjoite 1. Harjoitellaan syöttämistä. Säännöt: – Eteneminen toiselle alueelle keskirajan yli joko kuljettamalla tai syöttämällä suoraan kohdepelaajalle (jolla käytössä yksi kosketus). – Kun edetty keskirajan yli, pelaajat saavat liikkua vapaasti. – Pisteen saa kun pystyy etenemään toisen alueen päätyyn kuljettamalla. – Puolustava joukkue riistosta kolme syöttöä omille.

Yllä olevassa harjoitteessa ympäristö on luotu oppimisen kannalta laadukkaaksi. Kun pelaaja osallistuu harjoitteeseen ensimmäistä kertaa, ongelmanratkaisuprosessi käynnistyy ja pelaajalle on syytä antaa aikaa ratkaista ongelma itse. Harjoitteen edettyä riittävän pitkälle, pelaaja alkaa oman ongelmanratkaisukyvyn tai valmentajan vinkkien myötä muokkaamaan syöttämistään, jotta palloa vastaanottavalla pelaajalla olisi aikaa ja tilaa kuljettaa keskirajan yli.

Ensimmäisen harjoituskerran aikana pelaaja saa luultavasti ongelman ainakin osittain ratkaistua, mutta jos haluamme kehittää pelaajistamme Kahnemanin tarkoittamia eksperttejä, ongelman ratkaiseminen yhden kerran ei riitä. Itse asiassa ihmisillä on tutkimusten mukaan taipumusta siihen, että he sanovat hallitsevansa tietyn asian, vaikka ovat harjoitelleet sitä vasta todella vähän aikaa.

Seuraavina päivinä pelaajan olisi hyvä toistaa sama harjoite ja ongelmanratkaisuprosessi, jotta oppimisen kannalta olennainen muistiin palauttaminen käynnistyy. Tämä prosessi täytyisi pystyä toistamaan monia kertoja harjoituksissa, jotta siitä tarttuu muistijälki pitkäkestoiseen muistiin.

Seuraavan kerran, kun haluat pelaajiltasi laadukkaampaa syöttämistä, älä laita heitä tekemään pelkkiä drillejä, vaan laita heidät ratkaisemaan ongelmia ja toistamaan tuo prosessi.

Oppimisen kannalta toinen tärkeä huomautus pallopelien valmentajille on se, että ainoastaan yhden teeman harjoittelu kerralla ei ole optimaalinen tilanne. Jos mietit esimerkiksi koulun matematiikan koetta, jota ennen oppikirja on käyty läpi opettelemalla ensin asia 1 ja sen jälkeen siirrytään asiaan 3, 4 ja niin edelleen. Opettelun jälkeen on koe, jossa yhdellä paperilla on kaikki asiat sekoitettuna satunnaisessa järjestyksessä. Voi seurata hämmennys, koska viimeisenä opetellun asian laskukaavaa voi tarvita jo ensimmäisessä tehtävässä.

Pallopeleissä tilanne on hieman samankaltainen, vapaa peli on ikään kuin koe jossa täytyisi pystyä käyttämään – ei pelkästään yhtä – vaan tilanteeseen sopivinta taitoa.

Otetaan esimerkiksi kuljettaminen ja syöttäminen. Jos harjoittelemme esimerkiksi pelkkää kuljettamista kaksi kuukautta, ”kokeessa” eli vapaassa pelissä tapahtuu siten, että pelaajat pyrkivät hyvin todennäköisesti ratkomaan tilanteita kuljettamalla myös sellaisissa tilanteissa, joissa se ei ole tilanteeseen sopivin ratkaisu.

Lisäksi, kun kaksi kuukautta yhtä teemaa on harjoiteltu, seuraavan kerran teemaa harjoitellaan tasaisen kierron mukaan 1-2 vuoden sisällä ja se on liian pitkä aika ongelmanratkaisuprosessin toistamisen välillä.

Jos taas harjoittelemme näitä molempia – kuljettamista sekä syöttämistä – samanaikaisesti kaksi kuukautta, fokus siirtyy enemmän siihen, mikä on pallopeleissä olennaista.

Harjoituksissa pelaaja on tehnyt harjoitteita, jotka hyvä valmentaja on suunnitellut siten, että toisessa eteneminen kuljettamalla on sopivin vaihtoehto – toisessa taas syöttämällä lujaa yläjalkaan vapaalle pelaajalle. Tällaisen harjoittelun ansiosta vapaassa pelissä pelaajat eivät enää keskittyisi toteuttamaan yhtä asiaa hyvin, vaan valitsemaan tilanteeseen sopivimman työkalun.

Tällaisen harjoittelun organisoinnin hyvänä puolena on myös se, että jos harjoittelemme kahta peruspelaamisen teemaa yhtä aikaa, tasaisen kierron tahdilla saman kauden aikana yhden teeman pitäisi toistua kaksi kertaa. Näin varmistamme sen, että yhden teeman harjoittelun välillä tapahtuu vähän unohtamista – mutta ei liikaa, jotta mieleen palauttaminen tuottaa entistä vahvemman muistijäljen pitkäkestoiseen muistiin.

Laita pelaajat havainnoimaan ja tekemään päätöksiä.

Kuten sanottua, monen harjoituksen jälkeen olen pysähtynyt miettimään sitä, että saivatko pelaajat harjoituksen aikana riittävästi ärsykkeitä laadukkaaseen pelaamiseen vaadittavaan ketjuun (havainto -> analyysi -> päätöksenteko -> toiminta).

Olen tullut lopputulokseen, että kaiken toiminnan, mitä kentällä teemme, tulisi sisältää havainnointia ja päätöksentekoa. Me valmentajat olemme päästäneet pelaajamme liian helpolla, ja pelaajille annetaan mahdollisuus vetää harjoitus läpi joutumatta sen kummemmin ajattelemaan.

Jalkapallossa harhauttaminen ei ole läheskään aina tarpeellista. Olen käynyt omien pelaajieni kanssa läpi kuljettamalla ohittamista, missä pelaaja yhdellä kosketuksella ja kuljetusta jatkamalla ohittaa vastustajan pelaajan tai pelaajia.

Alla olevassa käytännön esimerkissä on otettu huomioon havainnointi ja päätöksenteko tätä taitoa harjoitettaessa. Olen käyttänyt harjoitetta ennen kenttävuoron alkua ja ennen siirtymistä pienpeliharjoitteisiin.

finalsyöttö
Harjoite 2. Harjoitellaan kuljettamalla ohittamista. Lipuilla passiiviset puolustajat. Kun puolustaja ”ryntää” ja ottaa askeleita eteenpäin, palloa kuljettava pelaaja ohittaa jommalta kummalta puolelta.

Aleksi Piirainen

Suuria pieniä asioita

Lauantai 27.6.2015, Oulunkylän urheilupuisto, Helsinki. IF Gnistan pelaa Mikkelin Palloilijoita vastaan. Ottelua on mainostettu aktiivisesti kuluneen viikon aikana isäntäseuran nettisivuilla ja sosiaalisessa mediassa. Ennen ottelun alkua pelaajat saapuvat tuomareiden johdolla kentälle kahdessa jonossa. Jokaisen pelaajan nimi ja numero kuulutetaan ennen alkuvihellystä. Kuuluttaja kertoo puoliaikojen välisellä tauolla kotijoukkueen sarjakauden otteista ja yleisistä kuulumisista. Kioski on auki yleisöä varten. Ottelun päätyttyä Suomen jalkapallomaajoukkueen entinen päävalmentaja Antti Muurinen ja Gnistanin miesten edustusjoukkueen entinen pelaaja Juuso Rantanen jakavat palkinnon molempien joukkueiden parhaimmalle pelaajalle. Ottelutapahtuma menee omissa papereissani kolmen merkittävimmän pelin joukkoon mitä tulee tapahtuman yhteisöllisyysarvoon ja pelin kunnioittamiseen.  Kyseessä olevat pelaajat ovat 13-vuotiaita.

 ***

Viime aikojen suomalaista jalkapallokeskustelua on leimannut puhe suurista asioista. Miten Palloliiton organisaatiorakennetta voitaisiin tehostaa? Pitäisikö Veikkausliigan ulkomaalaisten pelaajien määrää rajoittaa? Miten Huuhkajien kannattaisi pelata? Aiheet ovat tärkeitä, totta kai. Mutta samaan aikaan ne edustavat eräänlaista jäävuoren huippua; aiheita, joihin ruohonjuuritason jalkapallotoiminnot ovat monesti vain välillisessä suhteessa. On lukuisia pieniä asioita, joita voisimme tehdä nykyistä paremmin ja seikkaperäisemmin osana päivittäistä arkeamme. Pienistä puroista syntyy suurempi joki – myös suomalaisessa jalkapallossa.

Olisi helppo luetella pitkä lista negatiivisia esimerkkejä, joihin törmää lähes säännöllisesti suomalaisen juniorijalkapallon ympärillä. Tässä asiassa uskon kuitenkin positiivisten esimerkkien vaikutukseen. FC Inter, toisin kuin pääosa muista Veikkausliiga-seuroista, nostaa omalla Youtube-kanavallaan säännöllisesti esiin myös junioripuolen toimijoita.[1]  FC Hongan tietyt näkemäni juniorijoukkueet erottuvat valtaosasta muita joukkueita siinä, että pelaajat tuulettavat tehtyä maalia lähes aina yhdessä. HJK:n junioripelaajat ja edustusjoukkueen vuosittain yhteen keräävä HJK Cup edustaa seurayhteisöllisyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Screen Shot 2017-04-24 at 10.54.39
Kuva 1. HJK Cup on erinomainen esimerkki tapahtumasta, joka kerää yhteen seuran junioripelaajat ja edustusjoukkueen. Tämä on yksi tapa vahvistaa seurayhteisöllisyyttä. Kuvakaappaus HJK:n Twitter-tililtä.

Pienten asioiden tärkeys on siinä, että oikein korostettuina ja jatkuvasti toteutettuina ne lisäävät jalkapallon merkityssisältöä. Kun suhtaudumme pieniinkin asioihin riittävällä vakavuudella ja koemme ne tärkeiksi, suuretkaan päämäärät eivät tunnu niin kaukaisilta. En usko jalkapallomenestyksemme olennaiseen parantumiseen, jos emme tee näistä pienistä, arvokkaista seikoista osaa jokapäiväistä arkeamme. Kun jalkapalloympäristöön liittyvät asiat (esimerkiksi yhtenäinen pukeutuminen, pukukopin pyhittäminen vain joukkueelle ja otteluiden alkaminen ajallaan) ovat itsestäänselviä lähtökohtia, itse harjoitteluun ja pelaamiseen on huomattavasti vaikeampi suhtautua vain ”hälläväliä”-asenteella. Millainen ympäristö, sellainen pelaaja.

Pieni osa sieluani herkistyy silloin, kun huomaan nuoren pelaajan itkevän hävityn ottelun jälkeen. Tuolle pelaajalle peli on sillä hetkellä ollut kaikkein tärkein asia, kuvainnollisesti elämän ja kuoleman kysymys. Eikä kyse ole nyt siitä, että jalkapallon tulisi olla haudanvakava asia. Kiintymys lajia kohtaan voi ilmetä monella tavalla, mutta kyyneleen vierähtäminen poskelle pettymyksen kohdatessa tai riemunkiljahdus onnistumisen hetkellä kertoo tuon hetken tärkeydestä. Pienellä asialla, kuten yksittäisellä ottelulla tai yhdellä rangaistuspotkulla, on perustavanlaatuinen arvo: jalkapallo ei ole vain harrastus, johon tullaan ja mennään ja joka unohdetaan auton takapenkillä, vaan se on tietyn (lyhyen tai pitkän) hetken maailman tärkein juttu, haaveiden lähde ja unelmien polttoaine. Oikealla tavalla vakava suhtautuminen pieniin asioihin luo perustaa syvemmälle suhteelle jalkapallon ja ihmisen välillä. Tämän merkityksen vahvistamisessa seurojen ja valmentajien panos on usein ratkaisevan tärkeää.

Italiassa vaikuttava juniorivalmentaja Kimmo Kantola[2] on blogissaan Seinä kolmannelle kuvannut ansiokkaasti ottelutapahtuman merkitystä italialaisessa juniorijalkapallossa. Edellä esimerkinomaisesti mainittu Gnistanin ja MP:n 13-vuotiaiden välinen Etelä-Länsi-liigaottelu ei tässä suhteessa eroa paljoakaan Kantolan kirjoittamasta Accademia Internazionale Calcion 10-vuotiaiden pelistä Milanossa. Yksi ero on kuitenkin selvä: Suomessa hienosti järjestetty ottelutapahtuma on usein se satunnainen pieni pilkahdus tasaisen arjen keskellä, kun taas Italiassa pelipäivä on Kantolan mukaan aina juhlapäivä, kaiken vaivan arvoinen asia. Mutta meidän ei Suomessa pidä tuntea kuitenkaan mitään alempiarvoisuutta. Kun viitsii panostaa, niin usein onnistuu.

Kentän ulkopuoliset toiminnot ja ilmiöt palautuvat aina pelikentän tasolle. Olen varma, että saisimme nostettua pelaajiemme yrittämisen tasoa, jos ottelupäivistä tehtäisiin tapahtumia, joiden fasiliteetteihin ja puitteisiin panostettaisiin. Vetoaminen resurssien mahdolliseen vähäisyyteen kertoo lähinnä viitseliäisyyden puutteesta. Yksinkertaisimmillaan kyse voi olla esimerkiksi parisivuisen ottelulehtisen tekemisestä, lyhyestä esittelyvideosta peliä edeltävänä iltana, pelaajien esittelystä ennen ottelua tai vaikkapa seuran nuorempien junioreiden toimimisesta pallopoikina. Onko pelipäivä vain yksi päivä muiden joukossa vai viikon kohokohta, jota odotetaan kuumeisesti jo päiviä ennen peliä? Ennen pitkää pieniltä ja vähäpätöisiltä tuntuvista asioista tuleekin suuria ja tärkeitä.

Edellä mainituissa pienissä asioissa ei ole kyse vain yhteisön sisäisistä arvoista ja menettelytavoista, vaan kaikki toiminta heijastuu myös ulospäin ja vaikuttaa väistämättä myös seuran ulkoiseen, eksternaaliseen kuvaan. Seuran valmentajat ja muut toimijat antavat kasvot koko seuralle ja ilmentävät yhteisönsä arvoja ja toimintaperiaatteita. Pelaajamäärältään Euroopan suurimman jalkapalloseuran, ruotsalaisen IF Brommapojkarnan, nettisivuilla on useita videoita, joilla seuran työntekijät kertovat seuran toimintatavoista. Aikaisemmin jo mainitun, milanolaisen Accademia Internazionale Calcion sivut puolestaan sisältävät laajahkoja haastatteluja, joissa seuran juniorivalmentajat kertovat muun muassa omasta valmennusfilosofiastaan ja tavoitteistaan.

Seuran työntekijät ovat ihannetilanteessa yhteisönsä käyntikortteja, joilla toimintaan houkutellaan uusia pelaajia, perheitä ja valmentajia. Jalkapallon ja urheilun yleisesti ei pitäisi erota tässä suhteessa yhteiskunnan muista toimialoista. Yrityksillä on nettisivuillaan säännönmukaisesti tietoja henkilöstöstä, yrityksen keskeisestä, ellei keskeisimmistä, tuotannontekijästä. Miksi jalkapalloseurat olisivat tässä suhteessa poikkeuksia? Esimerkiksi helsinkiläiset jalkapalloseurat, joilla on kotisivuillaan tarkempaa tietoa valmentajistaan, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Sama muistutus toistuu tämänkin asian kohdalla: pieni vaiva, suuri mahdollisuus. On turhaa haaveilla paremmasta jalkapallohuomisesta, jos suhautumisemme arjen perustaviin toimintoihin on näin välinpitämätöntä.

Screen Shot 2017-05-15 at 18.54.41
Kuva 2. Itä-Helsingissä toimiva Kontulan Urheilijat, FC KontU, on mainio esimerkki seurasta, joka tuo nettisivuillaan esiin seurassa työskenteleviä henkilöitä. Ulkopuolisen silmin tästä saa kuvan, että KontU on ylpeä työntekijöistään ja haluaa kertoa heidän tarinansa myös suurelle yleisölle. Moni muu jalkapalloseura voisi ottaa tästä mallia. Kuvakaappaus seuran nettisivuilta.

Siinä, että toistaa jotakin asiaa jatkuvasti ja säännöllisesti, ei ole mitään tylsää. Se on välttämätöntä, jos haluaa tulla hyväksi – missä tahansa ammatissa tai millä tahansa elämänalueella. Myös jalkapalloilijana tai valmentajana. Haemme usein euforiapiikkejä, emmekä tule välttämättä huomanneeksi, että lopulta päivittäinen arki ja arjessa toistuvat pienet asiat luovat identiteettimme. Miten keskustelemme, kuuntelemme ja kohtaamme toisen jalkapallotoimijan; miten suhtaudumme peliin ja kunnioitamme lajia. Vaadimme Suomessa herkästi arvostusta jalkapalloyhteisönä, mutta emme itse kunnioita jalkapallon lainalaisuuksia. Valmentaja naputtelee kännykkää kesken harjoitusten, tuomari saapuu ilmoittamatta otteluun myöhässä, katsojat levittävät picnic-vilttejään pelaajien lämmittelyalueelle. Kaikki palautuu lajin ja pelin kunnioittamiseen.

Helposti voi ajatella, että suomalaisen jalkapallon kokonaisuudessa yhdellä ottelulla – esimerkiksi sillä, joka pelattiin Oulunkylässä kesäkuussa 2015 – tai vaikkapa yksittäisellä valmentajahaastattelulla on minimaalinen merkitys, jos sitäkään. Pelataanhan esimerkiksi kesäkaudella Suomessa viikottain satoja junioriotteluita. Yksittäisen pelaajan tai valmentajan kohdalla kyse voi kuitenkin olla valtavan tärkeästä kokemuksesta. Siksi näitä pieniä seikkoja ei saisi koskaan ohittaa olankohautuksella.

Moni Gnistanin junioripelaaja muistaa yhä, kahden vuoden jälkeenkin, tarkasti sen hetken, kun sai kuulla ensimmäistä kertaa nimensä kuulutettavan kotikentällään. Jalkapalloon rakastumisen salaisuus on siinä, ettei ole mitään salaisuutta. On vain lukematon määrä pieniä asioita, joilla on suuri merkitys ja arvo. Tekemällä pieniä asioita jatkuvasti laadukkaasti päästään lähelle jalkapallon syvintä olemusta. Mutta vain lähelle. Aina löytyy uusia pieniä asioita, joita on mahdollista tehdä vieläkin paremmin. Ja lopulta ei ole enää pieniä tai suuria asioita.

On vain tärkeitä asioita.

Erkko Meri

Kirjoitus on omistettu henkilölle, jota arvostan suomalaisessa jalkapallossa eniten.

***

[1] Hyvänä esimerkkinä tästä seuran juniorivalmentajan Doan Mirelin haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=y6k81s94ntk&t, vierailtu 13.5.2017

[2] Kantolan blogi löytyy osoitteesta https://seinakolmannelle.wordpress.com/, vierailtu 15.5.2017