Muodonmuutos

Mitä on olla Veikkausliiga-pelaaja? Mikä motivoi aloittamaan valmentamisen pelaajauran jälkeen? Missä suomalaisen jalkapallon valmennuskulttuuri menee? Haastattelin kolmea entistä ammattilaisjalkapalloilijaa, jotka toimivat nykyään juniorivalmennuksen parissa.

Eetu Kaipio (s. 1989)

Nurmijärvellä jalkapallouransa aloittanut Eetu Kaipio pelasi ensimmäisen Veikkausliiga-ottelunsa Myllykosken Pallossa kaudella 2011. Kolmen Veikkausliiga-kauden lisäksi keskikenttäpelaaja pelasi useamman kauden ajan Ykköstä muun muassa Viikinkien, Klubi 04:n ja Hakan riveissä. Nykyään Kaipio valmentaa junioripelaajia Rauman Pallo-Iiroissa ja toimii seuran edustusjoukkueen (3. divisioona) kapteenina.

Veikkausliigassa:

  • 2011-2013 MyPa 43/0

***

Jarno Parikka (s. 1986)

Korson Palloseuran kasvatin Veikkausliiga-ura käynnistyi HJK:n paidassa kaudella 2006. Kuuden HJK:ssa vietetyn kauden ja kolmen mestaruuden jälkeen Parikka siirtyi Vaasan Palloseuraan. Klubi-legendaksi noussut hyökkääjä viimeisteli 173 pääsarjaottelussa hienot 35 maalia ja saavutti urallaan myös kolme Suomen Cup-voittoa. Tällä hetkellä Parikka valmentaa HJK:n 15-vuotiaiden Akatemia-joukkuetta.

Veikkausliigassa:

  • 2006-2011 HJK 118/22
  • 2012-2014 VPS 55/13

***

Jussi-Pekka Savolainen (s. 1986)

Rauman Pallo-Iiroissa juniorivuodet viettänyt Savolainen siirtyi jo 17-vuotiaana Tampere Unitediin. TamU-vuosinaan Savolainen pääsi juhlimaan kahta Suomen mestaruutta ja Suomen Cupin voittoa. Tampereelta tie vei KuPS:n kautta Vaasaan ja VPS:n riveihin. Veikkausliiga-taipaleen jälkeen Savolainen pelasi vielä muutaman kauden kasvattajaseurassaan Pallo-Iiroissa valmentaen samalla seuran junioreita. Syksystä 2014 lähtien Savolainen on työskennellyt ammattivalmentajana Käpylän Pallossa.

Veikkausliigassa:

  • TamU 2004-2007 34/0
  • KuPS 2008-2009 46/3
  • VPS 2010 23/2

***

1. Kun katsot ajassa taaksepäin, mitkä asiat ovat jääneet päällimmäisenä mieleen ammattilaisuraltasi?

Kaipio: ”Sekä positiivisia että negatiivisia muistoja on paljon. Ehkä päällimmäisenä mielessä on ammattiurheilijan arki. Jokapäiväinen sitoutuminen ja tavoitteellinen harjoittelu päivästä toiseen liitettynä jopa neuroottisiin elintapoihin. Enkä missään nimessä ollut tässä asiassa pahin. Kaikki tapahtui ympäristössä, jossa paineet ja stressi olivat läsnä: pelaajaa tarkkailtiin sekä joukkueen sisältä että ulkoapäin. Jos halusi päästä kentälle, oli oltava joka päivä parempi kuin muut. Sitoutuminen antoi kaikelle suuren arvon, ja arkeen oli helppo heittäytyä täysillä. Se toi myös nautintoa. Tietysti kaikista siisteintä oli päästä joka päivä tekemään heti aamusta sitä, mitä rakastaa.”

Parikka: ”Päällimmäisenä uralta on jäänyt mieleen saavutettu menestys sekä Klubin että Vepsun paidassa. Voitetut mestaruudet, cupit sekä saavutetut europaikat ja –matsit. Olen myös ylpeä, että olen saanut mahdollisuuden edustaa Suomea maaotteluissa ja nuorten arvokisoissa. Jalkapallo on kasvattanut minua ihmisenä. Jalkapallon myötä olen tavannut valtavan määrän hienoja ihmisiä. Monet ystävyyssuhteet ovat syntyneet jalkapallon kautta.”

Savolainen: ”Päällimmäinen fiilis on ristiriitainen. Sain paljon sellaisia unohtumattomia kokemuksia eri paikoissa ja eri ihmisten kanssa, joita en olisi varmasti kokenut missään muualla. Toisaalta mielessä ovat lukuisat loukkaantumiset ja se, etten saavuttanut tavoitteitani. Jälkeenpäin ajateltuna treenaaminen hyvien kanssapelaajien kanssa oli parasta. Sitä tunnetta on vaikea voittaa. Itse pelaamisesta en pystynyt koskaan nauttimaan aivan samalla tavalla. Ammattilaistasolla on leimallista, että asiat ovat joko todella hyvin tai todella surkeasti. Hävityn pelin jälkeen tuntuu, että maailma romahtaa ja voitetun pelin jälkeen on kuin olisi maailman huipulla. Keskitasoa ei ole. Kaiken kaikkiaan jalkapallo on niin keskeinen osa identiteettiäni, että suhtaudun siihen kuten elämääni: en vaihtaisi mitään pois ja tekisin kaiken uudelleen. En olisi henkilö, joka olen nyt, ilman menneitä tapahtumia.”

20170705_165414-1.jpg
Moni entinen Veikkausliiga-pelaaja on siirtynyt pelaajauransa jälkeen juniorivalmentajaksi.

2. Minkälaisena koit Veikkausliigan valmennuskulttuurin? Millaista päivittäinen valmennus oli?

Kaipio: ”Valmennuskulttuuri oli aika pitkälti vain päävalmentajan vastuulla. Hän teki kausisuunnitelmat, suunnitteli yksittäiset harjoitukset ja lähes poikkeuksetta myös johti harjoitukset yksin. Alkulämmittely saattoi olla apu- tai fysiikkavalmentajan johtamaa, mutta muuten heidän roolinsa oli enemmän tai vähemmän toimia vain ’tötsien siirtelijänä’. Usein mukana oli myös maalivahtivalmentaja. Muistan, kuinka jo 2010-luvun alussa keskusteltiin kokonaisvaltaisesta valmentamisesta ja eri osa-alueiden linkittämisestä toisiinsa. Itse en sitä harjoittelussamme kuitenkaan juuri havainnut, eikä se ainakaan ollut liitoksissa pelitapaamme.

Joukkuehengelle ja itseluottamukselle annettiin paljon arvoa. Jalkapallosta pelinä ei keskusteltu läheskään niin paljoa kuin fiiliksestä ja motivaatiosta. Pelitapa koostui muutamasta joukkuetaktisesta asiasta, esimerkiksi: ’Oikealla topparilla on hyvä potku, siirretään kohdehyökkääjä vasemmaksi laituriksi vastustajan pientä laitapakkia vastaan, viljellään ristipalloa ja ollaan hereillä kakkosilla’. Harjoituksissa pelattiin paljon vapaata peliä, jonka tarkoituksena oli saada pelaajat hyvään fyysiseen kuntoon, pitää harjoitukset mentaalisesti kevyinä sekä saada pelaajat ratkaisemaan pelinomaisia tilanteita ja kaksinkamppailuita. En olisi voinut kuvitellakaan saavani teknistaktista opetusta oman pelipaikkani (keskikenttä) tukiliikkeistä tai havainnoitavista asioista.

”Jalkapallosta pelinä ei keskusteltu läheskään niin paljoa kuin fiiliksestä ja motivaatiosta.”

Kentällä ja kentän ulkopuolella pelaajilta vaadittiin paljon. Harjoituksissa piti aina olla parhaimmillaan ja käyttäytyä kuin urheilija.

Data-analyysin käyttöä oli viimeisinä vuosina jo jonkun verran mukana. Nykyään sen käyttö on jo paljon yleisempää. Myös videoita hyödynnettiin osana valmistautumista, mutta niiden laatu oli todella heikko.”

IMG_3732
28-vuotias Eetu Kaipio valmentaa Rauman Pallo-Iiroissa 11-vuotiaita junioripelaajia ja toimii seuran edustusjoukkueen kapteenina.

Parikka: ”Vaikea yleistää. Minulla on ollut urani aikana monta valmentajaa, jotka ovat olleet hyvin erilaisia. Aikuisurani aikana valmentajillani on ollut hyvin erilaiset vahvuudet. Joku on ollut hyvä motivoimaan, toinen ollut taktisesti hyvä, joku on hyvä ihmisjohtaja. Nykyään valmennus on enemmän tiimityötä; urani aikana päävalmentajan rooli korostui nykyiseen verrattuna. Valmennustiimeihin kuuluu nyt enemmän tietyn alueen erityisosaajia, ja he saavat isoa roolia päivittäisessä tekemisessä. Kokonaisvaltaiseen valmennukseen panostetaan entistä enemmän ja se on tietenkin hyvä.”

”Nykyaikaisesta tiimityöskentelystä ei juuri ollut merkkejä. Pahimmillaan harjoituksissa oli vain päävalmentaja ja huoltaja.”

Savolainen: ”Päivittäinen valmennus oli suurimmaksi osaksi ylläpitävää ’reagointivalmennusta’. Tehtiin tiettyjä harjoitteita ja valmentaja reagoi tapahtumiin palautteenannon muodossa. Mitään isompaa tarkoitusta ei yleensä ollut havaittavissa. Harjoitteet olivat mukavia, välillä fyysisesti raskaita, mutta lähes aina taktisesti ja kognitiivisesti kevyitä. Kuka pelaaja nyt ei tykkäisi pelata esimerkiksi 6v3-pallonhallintapeliä tai 11v11 puolella kentällä kahdella kosketuksella? Viikon harjoittelun jälkeen pelissä sitten jatkettiin siitä, mihin edellisessä pelissä jäätiin. Sovimme aina erikseen, miten missäkin pelissä pelattiin. Toki tämä ei koskenut kaikkia valmentajia ja kaikkia tilanteita, mutta leimallista se kuitenkin oli silloiselle valmennuskulttuurille. Tuntui, että oikeastaan vasta Honka ja Mika Lehkosuo olivat ensimmäisiä, jotka tekivät asioita erilaisella tavalla. Vahva pallonhallinnan kautta pelaaminen oli uutta silloin. Muistan hyvin, kuinka ”Tupe” (Hongan maalivahti Tuomas Peltonen) ’chippaili’ prässäävien hyökkääjien yli. Sellaista ei juuri nähnyt muilta joukkueilta.

Toinen asia oli resurssien vähäisyys: pahimmillaan harjoituksissa oli vain päävalmentaja ja huoltaja. Nykyaikaisesta tiimityöskentelystä ei juuri ollut merkkejä. Päävalmentaja piti kaikkia lankoja käsissään – ja muut olivat statisteja.”

3. Missä asioissa erityisesti kehityit pelaajana vielä aikuisiällä?

Kaipio: ”Pelinymmärryksessä ehdottomasti. Nuorempana näin kentällä vain itseni ja joukkue oli harmaata usvaa taustalla. Nykyään olen kentällä osa kollektiivia eli joukkuetta. Jokaista palloa ei tarvitse saada itselle. Tukiliikkeeni pyrkivät edistämään peliä, eivätkä itsekkäästi suuntaudu aina kohti palloa. Jokaisella syötöllä on merkitys, eikä pallonhallinta ole itsetarkoitus. Olen myös ymmärtänyt, kuinka kokonaisvaltaisesta pelistä jalkapallossa on kyse: peli on täynnä erilaisten tilanteiden tunnistamista.”

Parikka: ”Kehityin mielestäni paljon ja monilla osa-alueilla vielä aikuisiälläkin. En varmasti riittävästi, jotta olisin saavuttanut tavoitteeni päästä pelaamaan ulkomaille, mutta kehityin kuitenkin. Fyysisesti kehityin voima- ja kestävyysominaisuuksiltani iän karttuessa. Nopeusominaisuuteni eivät kehittyneet samalla tavalla, päinvastoin. Vanheneminen ja loukkaantumiset varmasti vaikuttivat osaltaan siihen, että hidastuin pelaajana. Ainakin omasta mielestäni olin nuorena nopeampi kuin urani viimeisinä vuosina.

Taktinen osaamiseni kehittyi varmasti eniten. Kehityin myös teknisesti. Kaikki edellä mainitut muutokset vaikuttivat varmasti myös siihen, että vahvin pelipaikkani vaihtui ysistä kymppiin. Urani alussa olin selvä kärkipelaaja. Viimeiset vuodet koin olevani enemmän keskikenttäpelaaja kuin hyökkääjä.”

Savolainen: ”Kehityin lähinnä yksittäisissä asioissa. Yksi tärkeimmistä oli pienten nyanssien poimiminen toisten pelaajien pelaamisesta. Esimerkiksi Tampere Unitedissa meillä oli monta todella kokenutta ja hyvää pelaajaa, joilta pystyin ottamaan mallia. Tässä suhteessa ympäristö voi olla nuorelle pelaajalle todella tärkeä. Iän karttuessa oman tekemisen tiedostaminen kasvoi koko ajan – varsinkin sen jälkeen, kun aloitin valmentamisen pelaamisen ohella. Silloin tuli monta ahaa-elämystä: ’Olisinpa tiennyt tämän kymmenen vuotta sitten’.”

Screen Shot 2017-08-22 at 11.13.37
J-P Savolainen, 31, on toiminut syksystä 2014 lähtien ammattivalmentajana Käpylän Pallossa. Kuva: Ari Kakkinen.

4. Mitä olisit kaivannut pelaajana enemmän valmennuksen osalta?

Kaipio: ”Enemmän yksilöllistä opetusta: klippejä, ehdotuksia, kysymyksiä, vastauksia, perusteluja. Pelipaikkakohtaisia asioita, yksityiskohtaisia nyansseja. Henkilökohtaisia tavoitteita ja konkreettisia kehityskohteita. Näiden toteuttaminen vaatii tietysti resursseja ja osaamista. Valmennusryhmän selkeä työnjako, luottamus ja yhtenäinen näkemys mahdollistaisi paljon.

Olen jälkikäteen miettinyt, tarvitseeko valmennuksen antaa niin paljoa vastuuta ammattiurheilijoille omatoimiseen harjoitteluun. Tulisiko asiat kuitenkin tehtyä paremmin ja tunnollisemmin ohjattuina? Ohjatulla ja johdetulla harjoittelulla olisin voinut päästä parempaan fyysiseen kuntoon ja ennaltaehkäistä ongelmat selkäni kanssa.”

Parikka: ”Yleisenä asiana voisin tuoda esiin vuorovaikutuksen. Pelaajan on helpompi hyväksyä vaikeitakin asioita, jos kommunikointi on avointa ja suoraa. Mielestäni pelaajalle on hyvä kertoa, mitä tehdään ja miksi tehdään. Hyvä vuorovaikutus parantaa myös ilmapiiriä.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että pelipaikkakohtaista harjoittelua olisi voinut olla enemmän. Yhden tai kahden valmentajan voi olla vaikea organisoida harjoittelua niin, että pelipaikkakohtaiseen harjoitteluun voidaan panostaa. On hienoa huomata, että tänä päivänä monessa joukkueessa on keskitytty tähän entistä enemmän. Koko joukkueen harjoitteissa ei ole mitään vikaa; vaihtelua olisi vain voinut olla enemmän ja toiminta näin monipuolisempaa.”

”Valmentaminen on äärettömän vaikeaa ja kokonaisvaltaista. On erittäin harvinaista olla hyvä jokaisella osa-alueella.”

Savolainen: ”Varmasti olisin kaivannut enemmän pelin opettamista ja pelipaikkakohtaista valmennusta. Nämä asiat jäivät usein pelaajan itsensä vastuulle. Lisäksi olisin tarvinnut enemmän palautetta kehityskohteista. Perusteluna avauksessa pelaamisen tai penkillä istumisen välillä saattoi olla vain, että ’asioita täytyy tehdä paremmin’. Se, mitä tarkalleen ottaen olisi tullut tehdä paremmin, jäi epäselväksi. Lisäksi olisi ollut mielenkiintoista pelata joukkueessa, jossa viikolla harjoitellaan pelitapaa ja viikonloppuna pelissä pyritään toteuttamaan näitä harjoiteltuja asioita.”

5. Vaikuttiko joku valmentaja uraasi enemmän kuin muut?

Kaipio: ”Toni Korkeakunnas oli loistava ryhmädynamiikan luoja. Hän onnistui löytämään vastustajien heikkoudet, joita käyttää hyväksi. Juho Rantala puolestaan opetti minulle jalkapallosta eniten, ja pidin hänen tavastaan ajatella jalkapalloa.”

Parikka: ”En halua, enkä osaa sanoa. Olen onnekas, sillä minulle on sattunut sopivia valmentajia hyvään aikaan. Lisäksi nuoresta iästä asti kuuluminen maajoukkuetoimintaan mahdollisti sen, että pääsin työskentelemään monen hyvän valmentajan kanssa seurajoukkueen ohella. Myös urheilulukiossa valmennus oli laadukasta. Koen saaneeni monipuolista valmennusta vuosien aikana.

Olen aina tullut toimeen kaikkien valmentajieni kanssa. Olen varmaan itsekin persoonana sellainen, että tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Näin on ollut myös valmentajien kanssa. Toisaalta en koe, että joku valmentaja olisi ollut minulle jotenkin muista valmentajista poikkeavalla tavalla erityisen tärkeä. Minulla on ollut paljon hyviä valmentajia ja olen heille kiitollinen. Nämä kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, että olen itsekin löytänyt valmennuksen pariin.”

20160629_Klubi04-Kontu_048
Kausina 2005-2011 HJK:ssa pelannut Jarno Parikka, 31, valmentaa nykyään seuran 15-vuotiaiden Akatemia-joukkuetta. Kuva: Jussi Eskola.

Savolainen: ”En pysty nimeämään ketään, koska mielestäni kukaan ei noussut toisten yläpuolelle. Jokaisella oli omat vahvuutensa. Esimerkiksi TamU:ssa ”Zicon” (Ari Hjelm) joukkueessa päivittäinen vaatimustaso oli omaa luokkaansa, vaikka valmentajalla oli myös heikkouksia. Tiimityöskentelyn puuttumisen takia toinen valmentaja ei pystynyt omalla osaamisellaan piilottamaan päävalmentajan heikkouksia. Nykyään, kun olen itsekin valmentanut jo jonkin verran, olen paljon armollisempi entisille valmentajilleni. Pelaajana on helppo olla kriittinen, jos jokin asia ei toimi. Valmentaminen on äärettömän vaikeaa ja kokonaisvaltaista. On erittäin harvinaista olla hyvä jokaisella osa-alueella. Kaikki valmentajat varmasti yrittivät parhaansa.”

6. Minkä takia halusit ryhtyä pelaajauran päättymisen jälkeen valmentajaksi?

Kaipio: ”Valtava kiinnostus peliä kohtaan oli tärkein. Tahdon ratkaista ongelmia, joita peli luo ja keksiä tapoja opettaa ratkaisuja pelaajille. Haluan olla mukana viemässä suomalaista jalkapallovalmennusta seuraavalle tasolle.”

Parikka: ”Valmentamisen ansiosta saan olla mukana jalkapallossa päivittäin, vaikka en pelaa enää itse. Uskon, että voin auttaa nuoria pelaajia kehittymään. Tykkään työskennellä nuorten kanssa. Jalkapallokenttä ja –joukkue on motivoiva ympäristö ja nautin siellä työskentelystä. Opiskelen kasvatustiedettä ja keväällä tarkoituksenani on valmistua luokanopettajaksi. Valmentaminen tukee opintojani ja päinvastoin. Saan valmentamisesta paljon, mutta uskon, että minulla on myös annettavaa.”

Savolainen: ”Valmentamisen aloittaminen tuntui hyvältä idealta ja loogiselta jatkumolta pelaajauralleni. Olen aina toiminut samalla tavalla ja luottanut intuitioon. En koskaan tehnyt tietoista päätöstä panostaa jalkapalloon täysillä, mutta silti oli itsestäänselvää, että annan kaikkeni lajille ja että minusta tulee ammattilainen. Suhtaudun valmentamiseen melko samalla tavalla. Pelaaminen tulee kuitenkin aina olemaan ensirakkauteni, enkä tiedä, pystynkö tekemään mitään samalla intohimolla.”

7. Mitkä ovat olleet suurimmat pelaajaurasi tarjoamat hyödyt valmentajana?

Kaipio: ”Henkiset asiat, kuten miten pelaaja ajattelee, millaisia tunteita hän kokee ja mitä hän odottaa valmentajalta. Osa junioripelaajien vanhemmista kuvittelee, että vanhana Veikkausliiga-pelaajana osaan myös valmentaa. En kuitenkaan usko, että pelkkä pelaajaura Veikkausliigassa on tehnyt minusta hyvää valmentajaa.

Koska olen ollut lajissa pitkään sisällä, olen nähnyt paljon ja kuullut runsaasti mielipiteitä pelistä. Olen koko ajan arvioinut näitä mielipiteitä ja verrannut niitä omiin ajatuksiini. Tämä on entisestään lisännyt mielenkiintoa peliä kohtaan.

Voisin kuvitella, että joitakin täysin teknisiä asioita, kuten vaikkapa sisäsyrjäsyöttöä, on helpompi opettaa, jos on itse joskus opetellut syöttämään. Tai sitten ei. Tällä hetkellä valmennan 11-vuotiaita poikia, joten valmentaminen on luonnollisesti lapsilähtöistä ja eroaa aikuisten jalkapallosta.”

”Uskon, että pelaajataustasta voi olla paljon hyötyä valmentajaksi kehittymisessä, kunhan mieli on avoin uuden oppimiselle.”

Parikka: ”Muistan, miltä tuntuu olla pelaaja. 25 vuotta pelaajana ovat opettaneet minulle paljon lajista. Olen nähnyt paljon hyviä valmentajia ja oppinut heiltä. Omat kokemukset ja työskentely ammattilaisten kanssa on opettavaista. Olen nähnyt läheltä todellisia huippupelaajia. Miten he harjoittelevat, miten he suhtautuvat päivittäiseen tekemiseen, miten he ovat kehittyneet. Uskon, että pelaajataustasta voi olla paljon hyötyä valmentajaksi kehittymisessä, kunhan mieli on avoin uuden oppimiselle. Yhtä lailla huippuvalmentajaksi voi kehittyä ilman pelaajataustaa. Lajin ulkopuolelta tuleminen tarjoaa omat mahdollisuutensa.”

blogiin
Niin Kaipio, Parikka kuin Savolainenkin kokevat, että valmentajana peli näyttää monessa suhteessa aivan erilaiselta kuin pelaajana.

Savolainen: ”Suurin hyöty on mielestäni se, että tunnen lajin läpikotaisin yhdestä näkökulmasta. Pelaajaura on jättänyt tuntuman siitä, millainen on hyvä pelaaja ja mitä asioita missäkin tilanteessa tulee tehdä. En kuitenkaan halua korostaa pelaajataustan merkitystä. Joistain pelaajista tulee loistavia valmentajia, osasta taas surkeita. Kun puhutaan lasten valmennuksesta, asiat mutkistuvat entisestään: et voi kohdella pelaajia samalla tavalla tai antaa palautetta samalla tyylillä. Asiat ovat samankaltaisia, mutta silti erilaisia. Valmentajan, jolla on vahva pelaajatausta, on äärimmäisen tärkeää olla nöyrä peliä kohtaan. Pelin opiskelu on aloitettava aivan alusta: valmentajan on jäsenneltävä peli uudelleen sekä hankittava tietoa ja käytännön kokemusta niin paljon kuin mahdollista. On helppoa tuudittautua siihen uskomukseen, että ’kyllä minä tämän osaan opettaa, olenhan tehnyt sen pelissä tuhansia kertoja’. Olen pahoillani, mutta erittäin suurella todennäköisyydellä et osaa.”

”Valmentaminen on mielenkiintoinen, mutta vaikea tie, jossa on valtavasti opittavaa.”

8. Miten ajatuksesi lajista ja pelistä ovat muuttuneet valmentajana?

Kaipio: ”Yritän valmentajana jäsennellä mahdollisimman paljon erilaisia tilanteita ja luoda niiden ympärille harjoitteita/pelejä. Ongelman tunnistaminen on vasta ensimmäinen vaihe ja sen lisäksi on osattava luoda korjaavia harjoitteita. Hyvä valmentaja korjaa enemmän ongelmia kuin huono valmentaja. Peli on täynnä korjattavaa, joten valmentajan on mietittävä koko ajan, mikä ongelma on juuri nyt ajankohtainen ja sisältyy kyseisen ikäluokan opetustavoitteisiin. Pelaajien tulisi ymmärtää ongelmat itse. Näin he oppivat itse ratkaisemaan niitä kentällä.

Toinen asia liittyy vaatimiseen. Oma ajatukseni on, että en voi vaatia pelaajiltani asioita, joita en ole heille opettanut. Yhden asian opettamiseen saattaa mennä 4-6 viikkoa.

Kolmas asia liittyy valmentajan rooliin. Valmentajalta vaaditaan useita taitoja, kuten harjoitusten suunnittelu ja niiden organisoiminen, pelaajien motivointi, intensiteetin luominen, asioiden opettaminen sekä vielä ihmisjohtaminen. Valmentaminen on mielenkiintoinen, mutta vaikea tie, jossa on valtavasti opittavaa.”

Parikka: ”Näkökulmani jalkapalloon on muuttunut kokonaan. Pelaajana ajattelin kaiken itseni kautta. Näkökulma peliin ja kaikkeen muuhun toimintaan oli kapea. Pelaajana ei tullut koskaan mietittyä toimintaa valmentajan näkökulmasta – ainakaan kovin syvällisesti. Jalkapallo tuntui tietyllä tavalla yksinkertaiselta. Enää se ei tunnu siltä. Jos jotain olen oppinut lyhyen valmentajaurani aikana, niin sen, että opittavaa jalkapallossa ja valmentamisessa riittää. Ja paljon.”

”Näkökulmani jalkapalloon on muuttunut kokonaan. Pelaajana ajattelin kaiken itseni kautta.”

Savolainen: ”Kärjistäen voin sanoa, että ennen ajattelin itseäni, nyt ajattelen joukkuetta. Näkökulmani asioihin on nykyään toinen. Pelaaja pelaa aina jostain: peliajasta, sopimuksesta, pääsystä parempaan sarjaan. Vaikka olisi kuinka reilu joukkuepelaaja, se ei tuo leipää pöytään, jos seura jättää sopimuksen uusimatta. Tästä syystä on erittäin helppoa ajatella asioita vain itsensä kautta. Itseäni harmittaa, että joukkuepelaamisen hienous ei täysin auennut pelaajaurani aikana. Joistain hetkistä olisin varmasti nauttinut silloin enemmän. Nykyään pystyn nauttimaan enemmän joukkueena onnistumisista sekä tilanteista, joissa kaikki palaset loksahtavat kohdilleen.

Valmentajana roolini on olla joukkuetta ja pelaajia varten. Menestymiseni lasten valmentajana mitataan sillä, miten hyvin olen pystynyt auttamaan pelaajiani; muu on toisarvoista.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kaikki uusiksi osa 3: miksi Benfican juniorit osaavat pelata?

Olen ollut sikäli onnellisessa asemassa vielä lyhyehköllä valmentajanurallani, että olen päässyt kiertämään kymmeniä kovatasoisia junioriturnauksia ympäri Eurooppaa.

Suurin osa kohtaamistamme TOP4-sarjojen isojen seurojen akatamiajoukkueista ovat toki kotimaisella mittapuullamme todella hyviä, mutta todella kovan luokan jalkapallon pelaamisen taidolla erottuvat pelaajat ovat yksittäistapauksia. Kerran olen päässyt myös todistamaan, kun erään saksalaisen ison seuran akatemiajoukkue kokeilee pelin ensimmäisen puoliskon ajan uutta prässäämismallia häiritäkseen pelinavaamistamme. Kun tämä ei ota toimiakseen, valmentaja hermostuu ja siirtää fyysisesti isoimman pelaajansa topparin paikalta kärkipelaajaksi voittamaan pääpalloja.

Vahvan poikkeuksen tähän tekee portugalilainen SL Benfica, jonka 04- ja 06 -ikäluokkien pelaamista olen päässyt seuraamaan useampia otteluita. Yhdestä tänä vuonna pelatusta Benfican 2006-ikäluokan ottelusta minulla on muistiinpanoja vihkossani.

4 min. Pallo syötetään poikittain Benfican puolustajalle, joka ottaa heti 1. kosketuksen liikkeseen ja kuljettaa tyhjään tilaan.

6 min. Pallo on oikealla laidalla Benfican pelaajalla, joka kuljettaa kohti vastustajaa. Kun vastustaja kurottaa kohti palloa Benfican pelaaja ottaa pitkän ohittavan kosketuksen vasemmalta puolelta.

12 min. Benfican keskikenttäpelaaja kuljettaa luontevasti jatkaen juoksuaan ja muuttaa suuntaa kaksi kertaa ilman, että hänen tarvitsee harhauttaa vastustajaa. Ensimmäinen suunnanmuutos vasemmalle, johon on muodostunut tyhjä tila. Tästä sekunnin myöhemmin suunnanmuutos oikealle, jossa on nyt tyhjä tilaa.

14 min.  Benfican laitapelaaja on sijoittunut rangaistusalueen kulmalle noin kahden metrin päähän vastustajasta. Pallo pelataan hänelle, jolloin tämä ottaa pitkän ensimmäisen kosketuksen yläjalalla vastustajan juoksulinjalle kohti maalia. Pallo lisäksi vielä maalin etualakulmaan.

Näin Benfican joukkueelta myös kaksi muuta peliä tuossa turnauksessa ja ylläolevat tilanteet eivät olleet yksittäisiä, vaan ne olivat toisteisia pelaajasta ja ottelusta riippumatta. Isoin huomioini keskittyi siihen, että havainnointia ja päätöksentekoa seuraava toteutus esimerkiksi kuljettamisessa, 1. kosketuksessa ja syöttämisessä olivat Benfican pelaajilla huippuluokkaa.

Viime aikoina olen pohtinut, pystyisimmekö Suomessa valmentamaan vastaavantasoisia pelaajia. Tässä kirjoituksessa yritän pohtia, mitä meidän tulisi ottaa huomioon, jos haluamme tähän pyrkiä.

Havainnointi ja päätöksenteko mukana kaikessa toiminnassa

Olen viime vuosina nähnyt paljon kotimaisia junioriotteluita eri ikäluokissa ja oikeasti jalkapallotaidolla erottuvia pelaajia näen todella harvoin. Etenkin yksittäistapauksiksi jäävät pelaajat, jotka pystyvät ottamaan 1. kosketuksen pitkänä kohti maalia suoraan juoksusta tai pelaajat, jotka pystyvät kuljettamalla ohittamaan pelaajia.

Jalkapallossa toteutusvaiheen merkitys on äärimmäisen tärkeä etenkin sen takia, että pelivälinettä kontrolloidaan jaloin – käsiin verrattuna jaloista menee huomattavasti vähemmän hermoratoja suoraan aivoihin. Esimerkiksi koripallossa, jossa peliväline on kontrolloitavissa käsin, syötön toteutuksen vaikutus suoritusten onnistumiseen on selvästi pienempi ja harjoittelussa voidaan painottaa enemmän esimerkiksi tilan tekemistä ja täyttämistä.

Jos haluamme kehittää pelaajiemme kykyä toteutusvaiheessa toimimisessa esimerkiksi ensimmäisen kosketuksen, syöttämisen, kuljettamisen osalta, meidän täytyy valita työkalupakistamme pelien lisäksi myös drillityyppisiä harjoitteita. Oleellista on kuitenkin se, kunnioitammeko drillityyppisiä harjoitteita käyttäessämme jalkapallon lainalaisuuksia?

Kuten JP Savolainen viime viikon blogipostauksessaan kirjoitti, jalkapallon pelaamisen voidaan ajatella koostuvan prosessista, jossa havainto sekä toiminta kulkevat käsi kädessä ja päätöksenteko on mukana niiden seassa. Esimerkiksi jos pelaaja havainnoi tyhjän tilan ja päättää edetä kuljettamalla, tämä joutuu myös kuljetuksen aikana havainnoimaan, miten tilanne muuttuu.

Jalkapallon pelaamisessa havainnot, päätöksenteko ja lopullinen toiminta ovat yhtenäistä prosessia, jonka pitäisi olla koko ajan käynnissä pelatessa. Hyvä pelaaja havainnoi ennen valitsemaansa toimintaa kentällä ja myös sen aikana. Tämän takia emme valmentajina voi eriyttää harjoittelua tai pelaamista esimerkiksi tekniseen tai taktiseen osaamiseen, mutta voimme valita mitä painotamme eri harjoitteissa: havainnointia, päätöksentekoa vai toteutusta.

kuvituskuva
Kuva 1: Hyvä pelaaja pystyy pallon lisäksi havainnoimaan ympäristöään.

Yksi käytetyimmistä ja tunnetuimmista teorioista siihen, mikä erottelee eri elämänalojen ekspertit ja noviisit on niin sanottu 10 000 tunnin sääntö. Ruotsalainen Anders Ericsson käytti aikaa eri alojen huippujen taustojen selvittämiseen ja päätyi tulokseen, että huippuosaamisen saavuttaminen vaatii keskimäärin 10 000 tuntia tarkoituksenmukaista harjoittelua.

Teoriaa on kritisoitu, että esimerkiksi shakkimestareita tutkittaessa paneutuneeseen harjoitteluun käytetyt määrät vaihtelivat 3200 tunnista 23 000 tuntiin. Lisäksi 10 000 tunnin sääntö ei kerro vielä mitään vielä siitä, millaista tuon tarkoituksenmukaisen harjoittelun tulisi olla.

Teoria tarjoaa meille valmentajille vain tiedon siitä, että harjoittelumäärä on yksi tärkeä asia – pienillä pallotaituruuden hiomiseen käytetyillä tunneilla huipun saavuttamisesta on turha haaveilla.

Harjoittelumäärän lisäksi tärkeitä ovat valmentajan valitsemat keinot harjoitteissa. Jos päätämme painottaa tietyssä harjoitteessa toteutusvaihetta, saman suorituksen toistaminen satoja kertoja ei riitä. Yksi valmentajan tärkeimmistä keinoista harjoitusympäristön muokkaamiseen tulisi olla havainnoinnin ja toiminnan liittäminen yhteen.

Kyky havainnoida erottaa suuresti lajin kuin lajin eksperttejä ja noviiseja. Pelkkä katseen kääntäminen esimerkiksi pelivälineestä pois ympäristöön ei kuitenkaan vielä riitä, vaan eri tason pelaajat näkevät ympäristön eri tavalla. Aloittelija näkee ympäristönsä enemmän kaoottisena kun taas huippu pystyy kohdentamaan katseensa enemmän pelaamisen kannalta informatiivisiin kohteisiin.

Pidä peli-informaatio mukana

Jalkapallossa hyvä pelaaja pystyy keräämään informaatiota esimerkiksi tyhjän tilan tai ylempänä olevan kanssapelaajan sijainnista. Oleellisin on kuitenkin informaation kerääminen lähimmästä vastustajasta ja tämä on asia, missä Benfican junioripelaajat erottuvat selvästi muista.

Jos haluat kehittää pelaajiasi entistä paremmiksi, niin harjoituksissasi pitäisi tulla paljon tilanteita, joissa pelaaja pääsee harjoituttamaan katseen kohdistamista informatiivisiin kohteisiin ja havainnoimaan lähimmän vastustajan sijaintia tai toimintaa.

Harjoitteissa käytetyn informaation tulisi olla vahvasti spesifistä ja peliä edustavaa, jotta harjoitusvaikutus olisi suurin mahdollinen. Esimerkiksi jos harjoittelemme kuljettamista tötsiä vastaan, pelaajalle ei ole tarjolla aidossa pelitilanteessa olevaa informaatiota ja katseen voi helposti kohdistaa pelkästään palloon.

Jo joitain vuosia ollut pinnalla niin sanottujen yleisten, ei laji-spesifisten havaintoärsykkeiden käyttö harjoitteissa ja esimerkiksi erilaisten värien ja numeroiden käyttöä on perusteltu, sillä että se nopeuttaa pelaajan havainnoin ja toiminnan välistä aikaa. Yleisten havaintoärsykkeiden käyttö varsinkin aloittelijoiden kanssa on myös hyödyllistä, mutta etenkin edistyneempien pelaajien kanssa tulisi siirtyä nopeasti pelistä johdettujen ärsykkeiden käyttöön, jotta pelaajat pääsevät harjoituttamaan katseen kohdistamista pelin kannalta olennaisiin asioihin.

Passiivisten vastustajien käyttö harjoittelussa

Olen kehitellyt kesän aikana toteutusvaiheeseen drillityyppistä harjoittelumallia, jossa pelaajat joutuvat ennen toimintaa havainnoimaan lähimmän vastustajan ja toimimaan sen mukaan. Passiivisille puolustajille on annettu tehtäviä, jotka pyrkivät simuloimaan pelissä olevaa informaatiota.

Harjoiteltaessa syöttämistä drillinä painottaen toteutusvaihetta, pelaaja joutuu ennen syöttöä ja sen aikana havainnoimaan esimerkiksi kumman kahdesta syöttösuunnasta lähin vastustaja sulkee ja syöttämään sen mukaan vapaalle pelaajalle.

Harjoiteltaessa kuljettamista drillinä, pelaaja joutuu kuljettamisen aikana havainnoimaan tyhjää tilaa, johon kuljettaa riippuen siitä ottaako passiivinen puolustaja tilan pois oikealta vai vasemmalta.

Pelaajan tulisi siis jo aikaisessa vaiheessa nähdä kentällä muutakin kuin pallo ja mitä pelaamisen kannalta informatiivisempiin kohteisiin katse kiinnittyy, sitä laadukkaamasta pelaamisesta puhutaan. Harjoituskertojen ja ajan kuluessa pelaaja pystyy koko ajan pienemmällä vaivalla ja vähemmillä katseensiirroilla keräämään informaatiota ympäriltään ja muokkaamaan omaa toimintaa sen mukaan.

Kuljetus voi olla teknisesti hyvä, mutta jos se pelitilanteessa suuntautuu kohti kahta vastustajaa siitä ei ole juuri hyötyä.

Aleksi Piirainen

***

Lähteenä käytetty

Jia Yi Chow, Keith Davids, Chris Button, Ian Renshaw: Nonlinear Pedagogy in Skill Acquisition (2016)

Edelläkävijä

Torstai 3.8.2017. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus, Jyväskylä.

Jalkapalloanalyytikko, liikuntatieteiden tohtori Pekka Luhtanen, 75, istahtaa alas ja avaa kannettavan tietokoneensa. Tietokoneen, joka sisältää todennäköisesti enemmän jalkapalloa koskevaa tutkimustietoa kuin kenenkään muun suomalaisen. Pöytä on täynnä valmennusaiheista kirjallisuutta. On aika kuunnella, mitä sanottavaa emeritusprofessorilla on.

Luhtanen aloitti valmentamisen hieman yli kolmekymppisenä vuonna 1974 sen jälkeen, kun pelaajaura päättyi loukkaantumiseen. Ensimmäiset kipinät valmentamiseen syttyivät jo lapsena, kun Luhtanen pelasi paljon erilaisia pallopelejä jääpallosta tennikseen ja pesäpallosta koripalloon. Yksi laji oli kuitenkin ylitse muiden: jalkapallo. Valmentajaura käynnistyi Jyväskylän Palloilijoissa. Jo ensimmäisen vuoden aikana Luhtanen laati yhdessä kolmen muun henkilön kanssa laajapohjaisen valmennussuunnitelman, joka oli ensimmäinen seurakäyttöön tarkoitettu nuorisosuunnitelma Suomessa. ”Sain oman osuuteni ennen muita valmiiksi, joten päätin sitten tehdä kaikkien muidenkin osuudet”, Pekka Luhtanen naurahtaa.

20629822_10212773274262048_1873584174_o
Liikuntatieteiden tohtori, emeritusprofessori Pekka Luhtanen on tutkinut jalkapalloa yli 40 vuoden ajan.

Yli 40 valmennusvuoden aikana Luhtanen on nähnyt valtavasti: mies on toiminut Palloliiton valmentajakursseilla kouluttajana vuosina 1975-2015 (Jalkapallovalmentajakoulussa ja UEFA PRO:lla 1981-2015), ollut eri valmennustehtävissä 127 maaottelussa, laatinut UEFA:lle Ruotsin vuoden 1992 EM-kisojen pelianalyysin ja sääntömuutosehdotuksen sekä luennoinut jalkapallosta eri puolilla maailmaa vuosikymmeniä. Tutkijan luonne yhdistettynä kuningaspelin kansainvälisyyteen on vienyt analyytikkoa ympäri maapalloa. Tutkimustyö ja kirjallinen tuotanto ovat olleet keskeisellä sijalla Luhtasen uralla. Tästä ovat yhtenä osoituksena 126 jalkapalloon liittyvää julkaisua.

Pekka Luhtasella on selvä käsitys jalkapallosta pelinä. ”Jalkapallo on esimerkiksi yleisurheilun 7- ja 10-otteluun verrattuna 1000-ottelua. Hyvän pelaajan erottaa huonommasta usein se, kuinka nopeasti pelaajaa kykenee keräämään ja käsittelemään informaatiota peliympäristöstä. Etenkin lapsipelaajien kohdalla oman aistijärjestelmän hyväksikäyttö on aivan olennaista”, Luhtanen arvioi.

20641633_10212773273982041_1180093288_o
Poimintoja Pekka Luhtasen kirjallisesta tuotannosta. Ensimmäinen valmennusaiheinen teos, ”Jalkapallon alkeet ja valmennuksen perusteet”, julkaistiin vuonna 1975.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa on puhuttu paljon pelaajakehitykseen vaikuttavista tekijöistä. Jalkapallotoimijoiden puheenvuoroissa ovat toistuneet sellaiset seikat, kuten pelaajamäärät, olosuhteet, valmennuksen taso ja vanhempien merkitys. Myös Luhtasella on teemasta selvä käsitys. ”Ympärivuotiset olosuhteet ovat jo riittävällä tasolla. Nyt avainasemassa on valmennuskoulutusjärjestelmä ja sen kehittäminen. Kilpailu maailmalla kovenee koko ajan. Rima on asetettu muualla korkealle jo ruohonjuuritasolla.” Valmentajuus ja sen merkitys toistuvat Luhtasen kommenteissa säännöllisesti. UEFA PRO-kouluttajana hän on päässyt läheltä näkemään Suomen kärkivalmentajien kehittymistä ja oppimista.

”Suomalaisten jalkapallovalmentajien taso on hyvin vaihteleva. Esimerkiksi UEFA PRO-kursseilla parhaat valmentajat ja häntäpää erottuvat hyvin nopeasti. Usein ratkaisevassa asemassa on se, miten valmentaja suhtautuu työhönsä ja miten hän ymmärtää kokonaisuuksia”, Luhtanen kertoo ja jatkaa: ”Valmentajan pelaajatausta vaikuttaa monesti liikaa siten, että se pelipaikka, jolla valmentaja on urallaan pelannut, dominoi ajattelua.” Yksi suomalainen valmentaja saa Luhtaselta erityiskehut. ”Olin kouluttajana seuraamassa, kun Simo Valakari (tuolloin SJK, nykyisin Tromsø IL) veti malliharjoitusta kolmen eri maan UEFA PRO-kurssilaisille. Valakarin vuorovaikutus, harjoituksen johtaminen ja kokonaisuuden ymmärtäminen oli vakuuttavaa. Kyseistä harjoitusta ei olisi voinut vetää kovin paljoa paremmin”, Luhtanen muistelee.

”Ratkaisevassa asemassa on se, miten valmentaja suhtautuu työhönsä.”

Kymmenien suomalaisten jalkapallovalmentajien (mm. Jyrki Heliskoski, Markku Kanerva, Stuart Baxter ja Michael Käld) kanssa toiminut jyväskyläläinen näkee valmentamisen kehittyvän koko ajan enemmän ja enemmän tiimityön suuntaan. Yhtenä esimerkkinä hän nostaa esiin Vaasan Palloseuran. Tiimityön lisäksi Luhtanen painottaa kokonaisuutta. ”Akateemisen ajattelutavan ja käytännön toteutuksen on kuljettava käsi kädessä. Teoria ei yksinään riitä, mutta toisaalta pelkkä pelaajatausta ei tee kenestäkään hyvää valmentajaa.”

20629918_10212773274542055_1648446834_o
Luhtanen on hyödyntänyt tutkimustoiminnassaan runsaasti dataa. Esimerkiksi Suomen maajoukkueista löytyy paljon tilastoja eri vuosikymmeniltä.

Maailmalla Luhtanen tunnetaan erityisesti kehittämästään pelianalyysijärjestelmästä (Game Analysis System for Soccer). Löyhän valmennuskulttuurin ja saunailtojen kultakautena Luhtanen kehitti valmentajille ja pelaajille työkalun, jonka avulla jokaisen pelaajan onnistumista kentällä voitiin mitata. Vuonna 1993 Luhtanen esitteli tietokoneohjelman, joka korvasi aikaisemman ”kynä ja paperi-menetelmän”. Uuden tietokoneohjelman avulla jokaisen pelaajan kvantitatiivista ja kvalitatiivista suoriutumista kentällä kyettiin arvioimaan aikaisempaa selvästi luotettavammin ja tarkemmin. Valmentajien käytettävissä oli vihdoin numeraalista ja laadullista dataa pelaajien edesottamuksista. Luhtasen pelianalyysijärjestelmä otettiin varsin nopeasti käyttöön eri puolilla maailmaa. Suomessa vain muutama seura innostui tästä uudesta analysointityökalusta.

”Pelianalyysijärjestelmän tarkoituksena oli selittää pelissä menestymistä pelaajaominaisuuksien, tilannekäyttäytymisen ja ratkaisutekojen kautta. Aikaisemmin pelaajan pelissä onnistumisen arviointi perustui liikaa mutu-tuntumaan. Pohjimmiltaan pelianalyysi vastasi kysymykseen ’Missä pelitilanteissa pelaaja on onnistunut?'”, Luhtanen kertoo. ”Tavoitteenani oli luoda pelistä loogisempi ajattelumalli kuin mitä aikaisemmin oli ollut.”

”Olen ollut 14 vuotta eläkkeellä, eikä sinä aikana ole tullut seuraajaa.” 

Jyväskylän yliopistolla ja Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa akateemisen uransa luonut Luhtanen on nähnyt läheltä myös käytännön valmennustyötä. 2000-luvulla hän on ollut useiden nuorten maajoukkueiden valmennusryhmässä – myös arvokilpailuissa (esimerkiksi ”Vintöiden” eli U17-poikien koti-MM-kisat vuonna 2003 sekä Mikael Forssellin ja Mika Väyrysen tähdittämän U20-joukkueen MM-lopputurnaus Argentiinassa 2001). Useiden huippupelaajien kehittymistä seurannut Luhtanen tiivistää Suomi-jalkapallon kehityskohteet seuraavasti: ”Systemaattinen pelaajakehitys edellyttää seuratasolla selkeää kriteeristöä siitä, mitä pelaajan on osattava missäkin iässä ja pelin eri vaiheissa. Alueellisten valmennuskeskusten tulisi olla vieläkin selvemmin seuroja palvelevia tietokantoja. Sami Hyypiä Akatemia on oikea askel eteenpäin.” Jalkapalloa koskevalle tutkimustyölle Luhtanen antaa varovaista kritiikkiä. ”Olen ollut 14 vuotta eläkkeellä, eikä sinä aikana ole tullut seuraajaa.”

20623590_10212774600015191_1972880826_o
Pieni osa Pekka Luhtasen jalkapalloa koskevasta tutkimustyöstä. Julkaisuluettelo otettu Luhtasen CV:stä.

Kun keskustelu siirtyy pelaajan kehittymisprosessiin, Pekka Luhtanen innostuu. ”Pelaajan näkemän informaation määrä pelissä on valtava, jolloin olennaisen tiedon kerääminen tilanteesta korostuu. Yhden mallin opettaminen ei ole riittävää. Koko ajan on pidettävä mielessä siirtovaikutus peliin. Oppiminen on tehokkainta, kun pelaaja itse ymmärtää ja oivaltaa. Mitä parempi pelaaja on, sitä pienemmällä aivoenergialla ja sitä nopeammin yksittäinen suoritus onnistuu.” Niin sanottuja drilliharjoitteita Luhtanen ei suorilta käsin tyrmää. ”Drillien osalta on tärkeää muistaa järki. Ne voivat toimia hyvin harjoitusten alussa, esimerkiksi alkulämmittelynä, mutta aina on pyrittävä siihen, että pelaajan päätöksentekoprosessia kyettäisiin haastamaan”, Luhtanen pohtii.

”Jalkapallo on kuin shakkia: huippupelaajan tulee pystyä lukemaan peliä jo kolmen siirron päähän.”

Toukokuussa 75 vuotta täyttänyt Luhtanen seuraa edelleen aktiivisesti jalkapalloa. Suurimman osan kirjallisesta materiaalistaan hän on vienyt Jalkapallomuseoon Valkeakoskelle. Tietokoneelleen hän kerää säännöllisesti tilastoja Huuhkajista, Helmareista ja nuorten maajoukkueista. ”Kun maajoukkueiden tulokset olivat jatkuvassa laskusuunnassa, Palloliitto ei enää lisännyt tuloskehityskuvaajia toimintakertomuksiin”, Luhtanen toteaa. Liekö tämäkin yksi osoitus itsekriittisyyden puutteesta? Pitkään uraansa jalkapallon parissa Luhtanen näkee luonnollisen ja yksinkertaisen syyn. ”Valmentaminen on opettamista. Kerran opettaja, aina opettaja.”

On suhteellisen helppo kutsua Pekka Luhtasta oman aikansa edelläkävijäksi. Loogisuus, johdonmukaisuus ja pelin kunnioittaminen paistavat miehen puheissa ja esityksissä. Syyt ja seuraukset eivät mene sekaisin. On nöyryyttä, mutta kuitenkin ylpeyttä omasta työstä jalkapallon parissa. Luhtasen kehittämä pelianalyysijärjestelmä tunnetaan Suomen ulkopuolellakin. Osa on jopa luonnehtinut Luhtasta nykyaikaisten videoanalysointitapojen isäksi. Vuonna 2002 Real Madrid kutsui jyväskyläläisen yhdeksi puhujaksi seuran 100-vuotisjuhlaseminaariin. Arvostus on näkynyt myös esimerkiksi siinä, että Luhtanen toimi UEFA:n teknisen valiokunnan jäsenenä peräti 16 vuotta (1982-1998). Valiokunnan jäsenyyteen liittyy myös Luhtaselle erityinen muisto.

”Ruotsin EM-kisoissa 1992 tehtäväni oli laatia UEFA:lle kisa-analyysit ja raportti mahdollisista sääntöehdotuksista. Tuolloin jalkapallossa maalivahti sai vielä ottaa käsiin kenttäpelaajan syöttämän pallon. Tuo sääntö vaikutti luonnollisesti pelin sujuvuuteen ja rytmiin. Laadin raportin (UEFA Bulletin), jossa ehdotin kyseisen säännön poistamista. Pääsin ehdottamaan sääntömuutosta muun muassa Sepp Blatterille. USA:n MM-kisoissa kaksi vuotta myöhemmin maalivahti ei saanut enää ottaa syöttöä käsiin. Tämä näkyi laadukkaampana pelinä”, Luhtanen muistelee vuosikymmenten takaisia tapahtumia.

Vuonna 2002 Real Madrid kutsui Pekka Luhtasen puhujaksi seuran 100-vuotisjuhlaseminaariin.

Jalkapallo muuttuu ja kehittyy kovaa vauhtia. Jalkapallo vuonna 2017 on hyvin erilaista kuin vuonna 1993, vaikka tietyt peliin liittyvät lainalaisuudet ovat valideja edelleen. Monet Pekka Luhtasen esiin nostamat pointit herättävät ajatuksia. Pistävät miettimään. Kuinka usein valmentaja perustaa toimintansa vain omiin kokemuksiin? Miksi subjektiivisuus voittaa niin kovin usein objektiivisuuden? Kuinka suhtaudumme uuteen tietoon? Lähes kolmituntinen keskustelu jättää päähän enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tapaaminen lähestyy loppuaan. Kiitämme jalkapalloprofessoria ja toivotamme hyvät kesänjatkot. Kiiruhdamme bussiin. Vaikka mieli kuplii valmentamiseen liittyviä pohdintoja ja valtaosa ajatuksista on vielä jäsentymättömiä, yksi asia on varma: jalkapallon opiskelu jatkuu.

Luhtanen ja koutsit

Erkko Meri (@ErkkoMeri) ja Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)