Myytti värväämisestä – mitä tilastot kertovat pelaajakehityksestä?

Syksy on suomalaisessa juniorijalkapallossa mielenkiintoista aikaa. Tavoitteellisempaa toimintaa tarjoavien seurojen eri joukkueiden tryout-ilmoitukset täyttävät sosiaalisen median ja tulevan kauden valmentajarekrytoinnit työllistävät valmennuspäälliköitä ja toiminnanjohtajia ympäri Suomea. Myös liiton ja seurojen välisessä relaatiossa on tapahtunut: Palloliiton liittohallitus päätti elokuussa seurojen saamista talenttivalmennus- ja Fortum Tutor-tukirahoista. Monille seuroille myönnettiin taloudellisia resursseja olennaiseen arjen työhön, pelaajakehitykseen.

Suomalainen juniorijalkapalloa koskeva keskustelu nojaa yhä monin paikoin harhaluuloihin, epämääräisiin yleistyksiin ja käsitteellisiin epäselvyyksiin. Yksi polttavampia puheenaiheita on jo pitkään ollut niin sanottu ”värväys”. Käsitteeseen liittyy monesti vahvahko negatiivinen lataus. Sillä on usein liityntä myös moniin muihin juniorifutiksen ilmiöihin, kuten alueelliseen pelaajakehitykseen sekä piirien toimintaan. Tunnekuohuiltakaan ei olla vältytty. Tällainen tilanne nähtiin muun muassa alkuvuodesta, kun helsinkiläisen Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja Juha Valla arvioi Yle Puheen urheiluillassa Palloliiton Uudenmaan piirin pelaajatuotantoa. Pian lähetyksen jälkeen Uudenmaan piiri otti asiaan kantaa omalla Facebook-sivullaan. Keskustelu on jatkunut tammikuun ”väittelyn” jälkeenkin. On syytä mainita, että sekä Valla että Uudenmaan piiri olivat oikeassa. Osapuolet tosin puhuivat eri asioista: Valla Uudenmaan seurojen maajoukkuepelaajien määrästä, piiri Uudenmaan seuroissa joskus pelanneista maajoukkuepelaajista.

Mutta mitä tilastot kertovat pelaajatuotannosta? Entä mistä poikien maajoukkuepelaajat tulevat? Selvitin vuoden 2016 datan perusteella yksityiskohtaisesti erilaisia tekijöitä ja muuttujia. Tekstin loppuun on koottu eräitä johtopäätöksiä tutkimustietojen perusteella.

kuva-11.png
Kuva 1. U16-U21-maajoukkueessa vuonna 2016 pelanneista hieman vajaa puolet (46,4 %) edusti Helsingin tai Uudenmaan piiriin kuuluvaa seuraa.

Ei liene kovin suuri yllätys, että suurin osa poikien maajoukkuepelaajista pelaa pääkaupunkiseudun ja muiden suurten kaupunkien seuroissa. Nuorten pelaajien exodus ulkomaisiin akatemioihin on myös ollut huomattava kehityssuunta viime vuosina. Esimerkiksi vuosien 2013-2016 aikana ulkomaille on siirtynyt yhteensä 27 alle 18-vuotiasta pelaajaa. Vertailtaessa maajoukkuepelaajien määrää eri piirien välillä huomio kiinnittyy muun muassa Keski-Suomen ja Kaakon piirin pieniin lukemiin. Liian yksioikoisia päätelmiä pelkästään yllä olevasta kuvaajasta ei voida tehdä. On arvioitava esimerkiksi sitä, missä määrin nuorten maajoukkuepelaajien määrä vastaa piirin kokonaispelaajamäärää tarkastelluissa ikäluokissa.

***

Screen Shot 2017-09-14 at 21.20.55
Kuva 2. Helsinki ja Uusimaa ylisuorittavat, kun tarkastelun kohteena on U21-U16-poikien maajoukkuepelaajien edustamat seurat ikävaiheissa U6-U16 ja piirien osuus kaikista kyseisten ikävaiheiden lisenssipelaajista (2016). Helsingistä ja Uudeltamaalta tulee toisin sanoen enemmän maajoukkuepelaajia kuin niiden lisenssipelaajamäärät maajoukkuepelaajien eri ikävaiheissa antaisivat odottaa. Vastaavasti Tampereen, Kaakon ja Keski-Suomen piirit alisuorittavat.

Tarkasteltaessa eri piirien pelaajamääriä suhteessa toisiinsa on huomioitava se seikka, että eri piireissä on erilaisilla painotuksilla (huippu-, kilpa- ja harrastejalkapallo) toimivia seuroja. Suomessa erot ovat kuitenkin monin verroin pienempiä kuin monessa muussa Euroopan maassa. Suomessa ei ole esimerkiksi muodostunut sellaisia akatemiakeskittymiä, joihin pelaajia siirtyy satojen kilometrien päästä. Monista kaupungeista löytyy urheilulukioita ja toisaalta yhdessäkään kaupungissa ei ole jalkapalloakatemiaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Voidaan siis varsin perustellusti todeta, että eri piireissä seurojen profiilit ovat varsin samankaltaisia, joskin kilpaseurojen määrissä voi toki olla pientä vaihtelua.

***

Kuva 6
Kuva 3. Kuinka suuri osa piirin lisenssipelaajista on maajoukkuepelaajia? Kun pidetään mielessä edellisten kuvaajien lukemat, Helsingin ykkössija ei ole suuri yllätys. Keski-Pohjanmaan varsin korkeahko lukema selittyy ennen muuta FF Jaron laadukkaalla pelaajakehitystyöllä (mm. Eremenko, Atakayi ja Sandström). Kaakon ja Keski-Suomen piirit ovat tilaston hännillä.

Yllä olevassa kuvaajassa ero esimerkiksi Helsingin ja Uudenmaan piirin välillä on jo varsin merkittävä, peräti kolminkertainen. Kun mielessä pidetään aikaisempien kuvaajien osoittama tieto, voidaan todeta, että Uudenmaan piirin seuroissa on aikaisempina vuosina pelannut useitakin nuorten maajoukkuepelaajia, jotka vuonna 2016 ovat kuitenkin pelanneet uudessa seurassa. Esimerkiksi Hongassa juniorivuosinaan pelanneet Aapo Halme, Mikael Soisalo, Hugo Keto, Otto Ollikainen, jne. edustivat vuonna 2016 muuta kuin Uudenmaan piirin seuraa.

***

Screen Shot 2017-08-25 at 15.47.14
Kuva 4. Esimerkiksi HJK:ssa oli jo ikävaiheessa U6-U9 13 tulevaa U16-U21-maajoukkuepelaajaa. Määrä on kasvanut tasaisesti eri ikävaiheissa, mikä kertoo laadukkaasta toiminnasta ja seurasiirroista. Vastaava trendi on myös Hongan ja KäPan kohdalla. Suurista seuroista Ilveksen määrä on pysynyt samana läpi eri ikävaiheiden.

Mitä ”värvääminen” tarkoittaa? Siinä, että laadukas toiminta, ammattitaitoinen valmennus ja vaikkapa hyvät olosuhteet kiinnostavat pelaajia ja vanhempia, ei ole mitään väärää. On huomionarvoista, että pääkaupunkiseudun merkittävissä kilpaseuroissa, HJK:ssa, KäPassa sekä Hongassa, on ollut jo ikävaiheissa U6-U9 huomattava määrä tulevia nuorten maajoukkuepelaajia. Kyseisten seurojen pelaajakehityksen selittäminen ”värväämisellä” on näin ollen harhaanjohtavaa.

Toisaalta on selvää, että laadukkaimpiin kilpaseuroihin siirtyy pelaajia pienemmistä seuroista. Tilastojen valossa kehitys on voimakasta erityisesti ikäluokissa U10-U12: pelaaja rakastuu lajiin ensimmäisessä seurassa ja siirtyy muutaman vuoden jälkeen tavoitteellisempaan seuraan, jossa pelaajan oma motivaatio sekä joukkueen päämäärät ja toimintaympäristö kohtaavat paremmin.

Screen Shot 2017-09-02 at 12.51.56
Kuva 5. 40 % U21-U16-maajoukkuepelaajista (57/142) vaihtoi ensimmäisen kerran seuraa U10-U12-ikävaiheessa. Usein kyse on ollut siitä, että pelaaja on kiinnittynyt lajiin ensimmäisessä seurassa (usein lähialueen seura) ja muutaman vuoden jälkeen vaihtanut niin sanottuun kilpaseuraan. Erityisen voimakas mainittu trendi on ollut 1999-2001-syntyneissä (3 -> 12; 2 -> 9; 3 -> 13). Ikävaiheessa U13-U14 ensimmäisiä siirtoja on jo vähemmän.

Vain pieni osa nuorten maajoukkuepelaajista (U21-U16, vuosi 2016) on vaihtanut seuraa ensimmäisen kerran jo alle 9-vuotiaana. Ensimmäinen seurasiirto tapahtuu useimmiten ikävaiheessa U10-U12. Tämä on vaihe, jossa monet seurat perustavat kilpajoukkueen. Mielenkiintoista on myös huomata, että ikävaiheessa U17-U19 tapahtuu enemmän ensimmäisiä seurasiirtoja kuin ikävaiheessa U15-U16. Tässä lienee taustalla suurimmissa seuroissa koko ikänsä pelanneiden pelaajien siirtyminen ulkomaille tai toisen seuran Veikkausliiga-joukkueeseen.

Suomalainen juniorijalkapallo tarvitsee erilaisia seuroja. Pelaajan kehittymisprosessin jokaisella vaiheella on olennainen merkitys. Vaikka pelaaja siirtyisi esimerkiksi 11-vuotiaana uuteen seuraan, aikaisemman seuran tekemä tärkeä työ ei pyyhiydy pois. Sen sijaan, että seurat nokittelevat toisiaan, tarvitsemme erilaisia tapoja osoittaa arvostusta ja tunnustusta myös pienemmille seuroille. Esimerkiksi Palloliitto jakaa kasvattajarahaa kasvatetuista maajoukkuepelaajista sekä julkistaa maajoukkuevalintojen yhteydessä pelaajien aikaisemmat seurat. Nämä ovat pieniä, mutta tärkeitä signaaleja. Myös seurojen on tuotava aktiivisemmin esiin kasvattamiaan pelaajia – oli pelaaja ollut kyseisessä seurassa sitten kaksi tai kuusi vuotta. Vääränlainen vastakkainasettelu nakertaa jalkapalloyhteisön yhteistyön mahdollisuuksia.

***

Screen Shot 2017-08-25 at 16.00.41
Kuva 6. U16-U21 maajoukkuepelaajista 65 edusti ikävaiheissa U6-U9 helsinkiläistä tai espoolaista seuraa. Vantaan seurojen pelaajien määrä on laskenut tasaisesti; pääosin syynä on pelaajien siirtyminen Helsingin ja Espoon johtaviin seuroihin.

Kun vertaillaan eri kaupunkien maajoukkuepelaajamääriä, voidaan todeta, että vain Helsingin kohdalla luku kasvaa jatkuvasti. Espoon lukemat säilyvät varsin stabiileina eri ikävaiheissa. Vasta ikäluokissa U15-U16 määrä lähtee selvempään laskuun. Lukemat selittyvät paitsi seurasiirroilla myös eri seurojen pelaajakehitystyön laadulla. Vantaan kehitys on myös mielenkiintoista. Vielä U6-U9-vaiheessa vantaalaisissa seuroissa pelasi 11 pelaajaa, joista kasvoi nuorten maajoukkuepelaajia. U15-U16 vaiheessa pelaajia oli enää vain kaksi. Aika näyttää, miten esimerkiksi VJS:n seurakehitysprosessi vaikuttaa lukemiin tulevaisuudessa. Siirtyykö pelaajia Vantaalta Helsingin tai Espoon seuroihin enää samassa mittakaavassa kuin aikaisemmin?

***

Johtopäätöksiä

(I) Kun tarkastellaan pelaajien edustamia seuroja ikävaiheissa U6-U9, mukana on vielä suuri määrä pieniä seuroja. Nuorten maajoukkueisiin on ponnistettu hyvinkin pieniltä paikkakunnilta, esimerkiksi Kiuruvedeltä, Kannukselta ja Ilmajoelta. Toisaalta on huomattava, että myös suurimmissa seuroissa (maajoukkuepelaajien määrässä mitattuna) on ollut merkittävä määrä maajoukkuepelaajia jo U6-U9-vaiheessa. Näissä seuroissa maajoukkuepelaajien määrä on muun muassa seurasiirtojen johdosta kasvanut merkittävästi.

(II) Huippupelaajakehityksen näkökulmasta voidaan katsoa, että Helsingin piiri ylisuorittaa. Näin on etenkin, kun tarkastelun kohteena on U21-U16-poikien maajoukkuepelaajien edustamat seurat ikävaiheissa U6-U16 ja piirien osuus kaikista kyseisten ikävaiheiden lisenssipelaajista. Mistä Helsingin ylisuorittaminen johtuu? Yksi selkeä syy on pelaajien siirtyminen HJK:hon ja KäPaan Helsingin lähikaupungeista ja -kunnista. Usein siirto johtuu siitä, että pelaajan asuinpaikkakunnalla ei ole huippupelaajakehitykseen panostavaa seuraa. Toki mainitut helsinkiläiset seurat tekevät myös varsin hyvää pelaajakehitystyötä. Olennaista on oikea tasapaino seurasiirtojen ja omavaraisuuden välillä. Myös Uusimaa ylisuorittaa maajoukkuepelaajien tuotannossa suhteessa pelaajamäärään.

(III) Eniten alisuorittavia piirejä (suhteessa pelaajamäärään) huippupelaajakehityksen näkökulmasta ovat Keski-Suomi, Kaakko ja Tampere. Kyseisten piirien kohdalla heikot lukemat eivät ole selitettävissä pelaajien siirroilla toisiin seuroihin. Tulevien vuosien aikana on odotettavissa, että varsinkin Tampere parantaa, sillä Ilves-pelaajien määrä poikien maajoukkueissa on ollut hienoisessa nousussa. Keski-Suomen kannalta myönteinen signaali kuluvana vuonna on ollut kahden JJK-pelaajan nouseminen poikien U15-maajoukkueeseen (s. 2002). Mitä tapahtuu Kaakon piirissä?

(IV) Maajoukkuepelaajien keskittyminen suurimpiin seuroihin alkaa noin 12 ikävuoden vaiheilla. Tarkasteltaessa esimerkiksi poikien maajoukkuepelaajien ensimmäisiä seurasiirtoja suurin piikki on juuri ikävaiheessa U10-U12. Esimerkiksi 2001-syntyneistä maajoukkuepelaajista peräti 13 vaihtoi seuraa ensimmäisen kerran 10-12-vuotiaana.

(V) Suomalaisessa pelaajakehityksessä on muodostunut ainakin tilastojen perusteella seuraavanlainen suuntaus: 1) kiinnittyminen lajiin ensimmäisissä ikäluokissa lähialueen seurassa ja 2) muutaman vuoden jälkeen siirtyminen alueelliseen isoon seuraan. On mielenkiintoista nähdä, miten monien suurten ja keskisuurten seurojen ”herääminen” vaikuttaa kehitystrendiin.

(VI) Epämääräisen ”värväys”-keskustelun sijasta tulisi arvioida tarkemmin syitä, miksi pelaajat vaihtavat seuroja ja kuinka seurat voisivat profiloitua selkeämmin. Suomalainen jalkapallo tarvitsee erilaisilla painotuksilla toimivia seuroja. Keskeistä on myös seurojen välinen vuorovaikutus ja ulkoinen viestintä. Tulisiko kilpaseurojen esimerkiksi mainita pelaajien aikaisemmat seurat julkistaessaan uuden kauden joukkueitaan? Osaammeko arvostaa myös niin sanottujen harrasteseurojen työtä?

(VII) Seurojen Palloliitto-hanke on erittäin tärkeä uudistus suomalaisen jalkapallon kokonaisuudessa. Jos (ja toivottavasti kun) uudistus saadaan toteutettua, sen jälkeenkin on tärkeätä pyrkiä arvioimaan objektiivisesti Suomen eri alueiden ja seurojen pelaajakehitystyötä.

***

Tehtäessä arvioita Suomen eri alueiden pelaajakehityksestä, on välttämätöntä pyrkiä irrottautumaan kuvitelmista ja olettamuksista. Tilastot tarjoavat usein hyödyllisiä ajatuksellisia virikkeitä, mutta yksistään niidenkään varaan ei voida tuudittautua. On nähtävä kokonaisuus ja esitettävä kriittisiä kysymyksiä. Miksi tietyiltä alueilta tulee vähemmän maajoukkuepelaajia kuin muualta? Miksi muutamat seurat hallitsevat tilastoja? Miten Suomesta voisi tulla parempi jalkapallomaa?

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

***

Palloliiton Keski-Suomen valmennuskeskuksen päällikkö Henri Lehto (@HenriLehto, henri.lehto@palloliitto.fi) auttoi jutun tekemisessä luovuttamalla käyttööni keräämiänsä tilastoja. Kiitän Lehtoa avoimesta yhteistyöstä.

Kaikki uusiksi osa 4: kuinka valmentaa pelaajista parempia harjoitteen aikana?

Aloitetaan uusi kirjoitus testillä. Jos toimit valmentajana, muistele viimeisintä vetämääsi harjoitusta. Osaatko kertoa kaikki harjoitteet, mitkä vedit tuolloin joukkueellesi? Oliko kyseessä pallonhallintapeli, aalto, drilli vai peli, jossa maalit olivat mukana? Pelaajamäärät? Harjoitteiden säännöt?

Lisäksi mieti omaa toimintaasi valmentajana silloin, kun harjoitteet olivat käynnissä. Mitä sanoja käytit valmentaaksesi pelaajia, millainen oli vuorovaikutuksesi pelaajien kanssa?

Ensimmäinen kysymys on ainakin itselleni helppo. Vedimme perjantai-iltana valmentamani joukkueen kanssa neljä harjoitetta, joiden kaikki yksityiskohdat pystyn muistamaan kirkkaasti. Toinen kysymys on vaikeampi. Harjoituksen jälkeen joudun käyttämään lähes koko aivojen kapasiteetin siihen, että muistan mitä sanoja olen jollekkin yksittäiselle pelaajalle käyttänyt harjoitteen aikana. Uskallan sanoa, etten ole varmasti ainoa valmentaja, jolle käy näin.

Jotta toiminta on laadukasta, valmentamisessa monen asian täytyy loksahtaa kohdalleen: pitää olla riittävästi lajitietoutta, täytyy osata suunnitella harjoitteet siten, että ne sisältävät ongelmanratkaisua ja spesifistä informaatiota pelistä. Ja niin edelleen. Nostaisin kuitenkin valmentamisen ydinhetkeksi sen, kun harjoite on laitettu käyntiin. Mitä valmentaja sanoo ja millä äänenpainoilla? Kyseleekö valmentaja vai kertooko tämä miten toimia tilanteessa? Puhuuko valmentaja koko joukkueelle vai yhdelle pelaajalle kerrallaan?

Kehittyminen tässä valmentamisen vaiheessa ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan se vaatii käytännön kokemusta, teoriapohjaa, virheiden tekemistä, aikaa ja kärsivällisyyttä. Avaan tässä kirjoituksessa muutamia omia käytännön kokemuksia ja teoriaa aiheeseen liittyen.

Kuinka liittää vuorovaikutus ongelmanratkaisuun perustuvaan harjoitteluun?

Kuten olemme monissa aiemmissa kirjoituksissa todenneet, hyvä valmentaja suunnittelee harjoitteet siten, että ne ”kutsuvat” toimimaan. Harjoitteen täytyy sisältää mahdollisuuksia käyttää harjoittelun teemana olevaa jalkapallotaitoa tarkoituksenmukaisesti eri pelitilanteissa. Kun harjoite on suunniteltu ja laitettu pyörimään, kuinka valmentajan täytyisi hoitaa ydintyönsä eli valmentamisen harjoitteen aikana, jotta pelaajista tulisi entistä parempia?

Hyvä pohja valmentaja-pelaaja -vuorovaikutuksen ymmärtämiselle on itsemäärämisteoria. Teorian mukaan sisäisen motivaation synnyssä on kolme keskeistä tekijää: autonomia, koettu pätevyys ja yhteenkuuluvuus.

Kun pelaajasi aloittavat täysin uuden harjoitteen tekemisen, aluksi voi hyvin suurella todennäköisyydellä käydä niin, että pelaajat eivät välittömästi hoksaa mitä pelissä vaadittavaa taitoa harjoite kutsuu tekemään. Pelaajat yrittävät pelata siten, miten he ovat tottuneet pelaamaan. Pallon kanssa taitava, nopea pelaaja pyrkii todennäköisesti kuljettamaan paljon, hyvät syötöt omaava pelaaja pyrkii ratkaisemaan ongelman syöttämällä. Yleensä valmentajalla on epäonnistumisten, esimerkiksi pallonmenetyksen, sattuessa taipumus lähteä korjaamaan ja kertomaan pelaajille miten täytyy toimia.

Pelaajan koetun pätevyyden ja autonomian näkökulmasta tämä on lähes pahin virhe, minkä voi tehdä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että pelaajat vain pelaisivat ja valmentaja tulisi seisoa hiljaa kädet puuskassa kentän laidalla.

Hyvä valmentaja pystyy harjoitteen aikana auttamaan pelaajiaan esimerkiksi kohdistamaan katseensa tehtävän kannalta informatiivisiin kohteisiin ja näin ohjata pelaajaa kohti pelin kannalta järkeviä ratkaisuja. Valmentajan keinovalikoimassa harjoitteen aikana tulisi olla suuressa osassa erilaiset kysymykset pelaajille, mutta mitä tahansa ei kannata kuitenkaan kysellä. Kysymysten tulisi auttaa pelaajaa käyttämään kulloinkin harjoiteltavaa jalkapallotaitoa tarkoituksenmukaisesti.

Lisäksi kysymysten tulisi olla avoimia. Esimerkiksi, jos teemme pelaajiemme kanssa ensimmäistä kertaa harjoitteen, jossa harjoittelemme hätätukiliikkeen tekemistä, harjoitteen aluksi pelaajat todennäköisesti ovat sijoittuneet liian ylhäälle suhteessa pallolliseen ja liikkeiden intensiteetti on heikko. Tällaisessa tilanteessa harjoitteen alussa tulisi aloittaa avoimella kysymyksellä, esimerkiksi ”miksi menetämme pallon?”, joka aktivoi pelaajat itse miettimään pelitilanteeseen ratkaisua.

Tässä vaiheessa voi olla, että muutaman pelaajan toiminta muuttuu. Seuraavaksi valmentaja voi kysymysten avulla alkaa auttamaan pelaajia kohdistamaan katseensa tehtävän kannalta informatiivisiin kohteisiin. Hätätukiliikettä harjoiteltaessa pelaajien tulisi havainnoida sitä, onko pallollisella prässi vai ei. Auttaakseen pelaajia kohdistamaan havaintojaan tähän, valmentaja voi kysyä pelaajilta esimerkiksi ”millainen tilanne pallollisella on?”. Kun harjoite on suunniteltu siten, että siinä tulee paljon tilanteita, jossa pallollista pelaajaa prässätään, seuraavaksi valmentaja voi alkaa sulkemaan ratkaisuvaihtoehtoja: ”kuinka voit auttaa pallollista pelaajaa?”, ”onko järkevämpi sijoittua kauas pallollisesta vai tulla alaspäin tukemaan?”.

250px-SelfDeterminationTheory
Kuva 1: Itsemäärämisteoria. Valmentaja pystyy esimerkiksi kyselytekniikalla harjoituksen aikana korostamaan autonomiaa, koettua pätevyyttä ja yhteenkuuluvuutta.

Suljettujen ”kyllä tai ei -kysymysten” lisäksi yksi sudenkuoppa harjoitteen aikaisessa valmentamisessa on liiallinen keskittyminen itse suoritukseen, kun huomion pitäisi olla suorituksen lopputulemassa. Esimerkiksi, jos harjoitteen teemana on kuljettamalla eteneminen ja yksi pelaajista on päässyt etenemään monta kertaa harjoitteen aikana siten, että joukkue päässyt maalipaikkaan. Tällaisessa tilanteessa valmentajan ei kannata kysyä muilta pelaajilta itse suoritukseen liityvää kysymystä, esimerkiksi ”miten Lauri kuljetti palloa?”, vaan nostaa esiin ennemmin lopputulema ”mitä tapahtui kun Lauri kuljetti palloa eteenpäin?”

Kuljettamisen ”oikean” tekniseen suoritustavan valmentamiseen ei kannata käyttää liikaa aika harjoitteen sisällä, sillä kun Laurin lisäksi muutkin pelaajat huomaavat, että valitsemalla kuljettamisen oikealla hetkellä maalipaikkojen määrä kasvaa, he alkavat muokkaamaan myös teknistä suorituttamistaan paremmaksi tehtävän ratkaisemiseksi. Lisäksi, kun jopa huippupelaajien eri tilanteiden teknisisssä suoritustavoissa on havaittavissa isoja eroja, voidaan sanoa että jalkapallossa niin sanottua ”yhtä oikeaa” suoritustekniikkaa ei ole olemassa.

Valmennuksessa on viime vuosina tapahtunut muutos kyselevämpään suuntaan, ja se on erinomainen suuntaus. Jos pystymme valmentajina luomaan edes illuusion pelaajalle siitä, että hän on itse ratkaissut harjoituksissa eteen tulleet tilanteet, sillä voi olla iso vaikutus pelaajan koettuun pätevyyteen. ”Osaan tehdä tämän harjoituksissa, niin osaan sen myös pelitilanteessa”.

Annatko yksilöllistä palautetta riittävästi?

Mieti jälleen viimeisintä vetämääsi harjoitusta. Kuinka monta kertaa osoitit palautteesi tai kysymyksesi koko joukkueelle? Valitse sitten yksi pelaaja satunnaisesti joukkueestasi ja mieti kuinka monta kertaa vuorovaikutit tämän pelaajan kanssa joko kyselemällä tai antamalla palautetta nimellä treenin aikana.

Tässä blogissa olemme puhuneet paljon yhteistyön jalkapallosta ja kollektiivin tärkeydestä. Vuorovaikutuksessa pelaajien kanssa asian tulisi olla kuitenkin lähes päinvastoin – tarvitsemme palautteenantoon enemmän yksilöllisyyttä.

Jos valmentaja kohdistaa puheensa koko joukkueelle, pelaaja kuuntelee ensimmäiset pari asiaa, hoksaa että tämä ei koske minua ja alkaa miettimään muita asioita valmentajan jatkaessa puhetta. Itse pyrkisin lasten valmennuksessa pitämään koko joukkueelle annetun palautteen minimissä ja käyttämään sen sijaan muita keinoja.

Kierrellessäni treenikenttiä olen huomannut, että antaakseen palautetta pelaajille valmentaja usein pysäyttää harjoitteen kokonaan. Tarvitseeko aina tehdä näin? Valmentajan tulisi pystyä auttamaan pelaajia myös harjoitteen pyöriessä, esimerkiksi kohdistamalla kysymyksiä yksittäiselle pelaajalle ”Matti, minkälaista tukea tarvitaan?”, ”Kalle, mitä voit tehdä kun sinua vartioidaan?”. Näihin harjoitteen pyöriessä käytettyihin kysymyksiin ei tietenkään odoteta vastauksia, vaan niitä käytetään ainostaan pelaajien aktivoimiseen tunnistamaan tilanteita itse. Yksittäiselle pelaajalle osoitettu kysymys tai palaute kannattaa aloittaa aina nimellä, jolloin saat pelaajan huomion ennen lausetta ja asialla on huomattavasti suurempi todennäköisyys mennä perille.

Oma kokemukseni on, että kehumalla yksittäisiä pelaajia ja nostamalla onnistuneita suorituksia esiin, myös muiden pelaajien aktiivisuus tehtävän ratkaisemiseksi sekä yrittämisen taso kasvavat huimasti. Harjoitteen ollessa alussa kannattaa kuitenkin varoa paljastamasta liikaa. Jos harjoittelemme esimerkiksi vastustajan houkuttelemista kuljettamalla ja yksi pelaajista hoksaa tuon mahdollisuuden harjoitteessa sekä tekee sitä toisteisesti, voi valmentaja käyttää lausetta ”Matti teki jotain hyvin!”, jolloin muut pelaajat joutuvat itse vielä miettimään ratkaisuvaihtoehtoja.

Harjoitteen ollessa jo pidemmällä, valmentajan tulisi edelleen jatkaa yksittäisten pelaajien hyvien suoritusten esiin nostamista. Tällöin valmentaja voi onnistuneen suorituksen jälkeen pysäyttää harjoitteen ja käydä läpi kyselemällä mitä tapahtui. Silloin on kuitenkin järkevä käyttää keinona sitä, että muut pelaajat kertovat mitä pelaaja teki onnistuneesti eikä hän itse. Tämä sen takia, että lapsi voi hyvin paljonkin varoa ylimieliseksi leimautumista, jos tämä joutuu kertomaan omasta suorituksestaan. Kun pelaajat analysoivat onnistuneita suorituksia yhdessä, samalla tulemme korostaneeksi yhteenkuuluvuutta, joka on yksi sisäisen motivaation syntytekijöistä.

Valmentaja, jatkossa älä kerro pelaajille harjoitteiden aikana, miten pitää toimia vaan keskitä kaikki energiasi ja tietotaitosi siihen, kuinka saat pelaajillesi tunteen, että he ovat ratkaisseet kaikki tilanteet aivan itse.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

***

Lähteenä käytetty

Jia Yi Chow, Keith Davids, Chris Button, Ian Renshaw: Nonlinear Pedagogy in Skill Acquisition (2016)