Syöttämisen anatomia

Syöttäminen on jalkapallossa yksi laadukkaan peruspelaamisen tärkeimpiä elementtejä. Jos olet seurannut pelin parhaita syöttäjiä Zidanesta vaikka Gutiin tai nykypelaajista Toni Kroosiin, he pitävät yleensä katseensa ylhäällä aina syöttöhetkeen asti. Mitä asioita he katsovat pallon ollessa heidän hallussaan valmiina syöttöön ja mistä tekijöistä laadukas syöttäminen koostuu?

Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että syöttö pelitekona tulisi nähdä pelissä ensisijaisesti kommunikoinnin välineenä.

Hyvä syöttö kertoo vastaanottajalle, mitä pallon kanssa tulisi tehdä

Jokaisella syötöllä tulisi olla tarkoitus. Argentiinalaisen huippuvalmentaja Marcelo Bielsan mukaan syötöllä jalkapallossa on noin 20 erilaista tarkoitusta, ja ne voivat vaihdella vastustajan liikuttamisesta, pallonhallintaa jatkavaksi tai vastustajan linjoja ohittavaksi syötöksi.

Jos syötöillä on tarkoitus, silloin myös niiden toteutustavat vaihtelevat. Hyvä pelaaja ei syötä koko ajan samanlaisia syöttöjä vaan erilaiset syötöt antavat koko ajan sanattomia viestejä, kuinka vastaanottajan tulisi pallon kanssa toimia.

Voimme ajatella, että hyvä syöttäjä etsii syötöillään vastaanottajia, joilla on tilanteessa etu lähimpiin vastustajiin nähden. Etu tarkoittaa tässä sitä, että pelaaja pystyy ottamaan ensimmäisen kosketuksen joko vastustajan linjan tasalta tai linjojen välistä eteenpäin ilman välitöntä prässiä. Tällöin etu pitäisi pystyä säilyttämään syötöllä: syötön tulisi olla riittävän kova, kenttää pitkin rullaava sekä suuntautua ylempään jalkaan. Näin ollen syöttö kertoo vastaanottajalle, että tarkoitus on  edetä kentällä joko ensimmäisen kosketuksen tai yhden kosketuksen syötön avulla.

Hyvä syöttäjä pystyy myös omalla toiminnallaan kasvattamaan pallon vastaanottajan etua salaamalla syötön kohteen viimeiseen asti. Pelaaja voi esimerkiksi kääntää lantionsa osoittamaan eri suuntaan kuin mihin syötön on tarkoitus lopulta lähteä. Näin vastustajat voivat liikkuvat syötön kohteen vierestä poispäin ja vastaanottajalle syntyy isompi etutilanne. Syöttö kannattaa antaa vasta, kun etu on isoimmillaan. Parhaat syöttöjät uskaltavat odottaa viime hetkiin asti, vaikka tila olisi vähissä.

Olisi kuitenkin järjetöntä ajatella, että jokaisen syötön tulisi olla eteenpäin tai ohittaa vastustajia. Joskus tarkoituksenmukaista on liikuttaa vastustajia syötöillä. Puhutaan niin sanotusta houkuttelusyötöistä, joiden tarkoitus on liikuttaa vastustajaa kohti palloa ja sen jälkeen hyödyntää tila, mistä kyseinen pelaaja saatiin irrotettua. Jotta vastustaja ehtii reagoida, vastustajaa liikuttavien syöttöjen tulee olla painoltaan hiljaisempia kuin etenemiseen tarkoitetut syötöt.

Vastustajaa voi liikuttaa poikittain, alaspäin ja ylöspäin suuntautuvilla syötöillä. Ylöspäin suuntautuvista houkuttelusyötöistä jalkapallossa käytetään termiä in-out-syöttö, jolloin pallo pelataan palloa vastaan tulevalle pelaajalle, joka pudottaa pallon takaisin syöttäjälle tai kolmannelle pelaajalle alaspäin. Tarkoituksena on tällöin saada esimerkiksi vastustajan keskikenttälinjaa nostamaan ylöspäin kohti palloa, jolloin vastustajan puolustuslinjan ja keskikenttälinjan väliin niin sanotulle 10-alueelle voi jäädä tilaa, jota hyödyntää.

Houkuttelusyöttö on siis painoltaan hiljaisempi kuin etenemiseen tarkoitettu syöttö ja se kertoo, että syötön vastaanottaja voi vielä tilanteen salliessa pitää ylimääräisen sekunnin palloa ja houkutella vastustajan vielä lähemmäs. Tämän niin sanotun pausan avulla pelaajat voivat saada vastustajan pelaajien väliset etäisyydet isommiksi ja hyödyntää mahdollisuuksia pelata kahden pelaajan välistä etenemiseen tarkoitettuja syöttöjä.

Syötöt voivat olla myös pelkästään tarkoitettu siihen, että joukkue jatkaa pallonhallintaa. Voidaan sanoa, että parhaat jalkapalloilijat dominoivat pelin rytmiä. Suomessa tällaiset pelaajat erottuisivat helposti massasta, sillä status quo on edelleen se, että pelaajilla on pallon kanssa kiire, eivätkä he pysty tunnistamaan onko tilanteessa järkevää hyökätä nopeasti vai hitaasti. Kyky rytmittää peliä tulee esiin erityisesti pallonriistojen hetkillä. Jos joukkueella on riiston jälkeen ison edun tilanne, laadukas syöttäjä  pystyy muuttamaan syöttämisen intensiteettiä ja syöttämään nopeasti lujan laadukkaan syötön edun omaavalle pelaajalle.

Jos etua ei ole hyvät syöttämisen peruspelaamisen taidot omaava pelaaja pyrkii ottamaan pelistä vauhdin pois pelaamaan pallon ahtaasta tilasta pois syöttämällä ei-vartioidulle pelaajalle joko alaspäin tai poikittain.

Pelaajia, joka pystyvät dominoimaan pelin rytmiä ja ottamaan vastuuta joukkueen hyökkäysnopeudesta on Suomessa todella harvassa. Seuraavan kerran, kun olet katsomassa jalkapallo-ottelua, kannattaa seurata millaisia rytmitysvalintoja pelaajat kentällä tekevät.

”Puhetta!” ja ”eteenpäin!” taitavat olla keskimääräisen suomalaisvalmentajan  yleisimmin käyttämät fraasit ottelujohtamisessa. Jos pelaajat pystyvät syötöstä tunnistamaan, mitä pallon kanssa tulisi tehdä, tarvitaanko kentällä kovin paljon puhetta silloin kun joukkueella on pallo? Ja tarvitseeko valmentajan silloin pelissä kertoa pelaajille, milloin edetä?

Jere Uronen syöttää A-maajoukkueen paidassa kesäkuussa 2019. Kuva: Jussi Eskola.

Löydä kolmas pelaaja

Positional playn teoriassa on syöttämisen kontekstiin monia hyviä ideoita. Tässä kirjoituksessa esittelen ”pelaa kolmannelle pelaajalle” -periaatteen.

Hyvä pelaaja pyrkii etsimään syöttömahdollisuutta vapaalle pelaajalle, eli pelaajalle jolla positionaalinen etu suhteessa lähimpiin vastustajiin. Vastustajan vartioidessa läheltä tai syöttöetäisyyden ollessa liian pitkä voi olla, että pallollinen pelaaja ei pysty suoraan syöttämään tälle vapaalle pelaajalle. Tällöin voidaan pelata vartioidun pelaajan kautta vapaalle pelaajalle, joka on tällöin kolmas pelaaja.

Kun tarkoitus on löytää syötöllä kolmas pelaaja, on äärimmäisen tärkeää, ettei syöttäjän ja kolmannen pelaajan välissä linkkinä toimiva pelaaja lähde kääntymään pallon kanssa. Syötön tulisikin olla sellainen, että se kertoo vastaanottajalle tarkoituksen. Syötön tulisi suuntautua alempaan eli suojan puolen jalkaan ja olla sellainen, että peliä on helppo jatkaa yhdellä kosketuksella. Lisäksi syöttäjän tulisi osoittaa kädellään, kenelle syöttö on tarkoitettu.

Joukkueen toteuttaessa positional playn periaatteita on hyvin oleellista, että pelaajat ymmärtävät, että jokainen syöttö ei ole tarkoitettu heille itselleen vaan he toimivat ikään kuin linkkinä syöttäjän ja positionaalisen edun omaavan pelaajan välillä.

Tässä ajattelutavassa joudumme valmentajina tekemään erityisen ison työn, sillä yksilön nostaminen keskiöön joukkuelajeissa sekä taustalla vaikuttava länsimainen individualistinen kulttuurimme on aiheuttanut sen, että pelaajat ovat alkaneet ajattelemaan ”miksei tuo syöttänyt minulle?”. Tämä silloinkin, kun syöttövalinta on kohdistunut paremmassa asemassa olevaan pelaajaan, joka pystyy paremmin edistämään peliä.

Millainen on hyvä murtosyöttö?

Kuten todettua, syötöllä voi olla siis monia eri tarkoituksia vastustajan liikuttamisesta etenemiseen ja pallonhallinnan säilyttämiseen. Yksi vaikemmista syötöistä toteuttaa on murtosyöttö, jolla tarkoitetaan vastustajan puolustuslinjan ohittavaa syöttöä.

Ensiksi voimme lähteä miettimään kysymystä, mihin suuntaan murtosyöttö tulisi antaa. Huomaamme, että itsestäänselvästi murtosyötön tulisi mahdollistaa maalintekoyritys sellaiselta alueelta, josta maalin tekeminen on todennäköisempää. Tällöin varsinkin  murtosyötöt kohti pelikentän nurkkaa liikkuvalle hyökkääjälle tulisi jättää vähemmälle ja suunnata ne enemmän kohti maalia. Hyvä pelaaja pystyy tunnistamaan, missä kulmassa murtosyöttö kannattaa antaa; yleisenä periaatteena voimme pitää, että jos aloite syvyyteen on pystysuuntainen, syötön tulisi silloin lähteä diagonaalikulmassa. Vastaavasti, jos aloite syvyyteen on diagonaalikulmainen, pääsemme paremmin kohti maalia jos syöttö on pystysuuntainen.

Mitä muita periaatteita voimme laadukkaaseen murtosyöttöön löytää? Jos ajattelemme vastustajan kannalta, millainen syöttö on vaikein puolustaa voimme todeta, että syötön ja aloitteen syvyyteen tulisi toteutua eri välistä. Aloitteen syvyyteen tullessa puolustajan oikelta puolelta, syötön tulisi tulla siis samaisen puolustajan vasemmalta puolelta. Tällöin puolustaja ei pysty kontrolloimaan katsellaan molempia – syöttöä sekä liikettä – yhtäaikaa.

Seuraavaksi voimme miettiä, milloin murtosyöttö tulisi antaa. Onnistunut murtosyöttö vaatii ehdottomasti toki tilaa vastustajan puolustuslinjan selustassa, aloitteita tyhjään tilaan sekä vastustajan puolustuslinjan epätasapainon. Kiinnostavampi kysymys murtosyötön ajoituksessa on se, kannattaako syöttää heti kun joku tekee aloitteen selustaan? Yleensä ei. Hyvät murtosyötön antajat pystyvät odottamaan oikeaa ajoitusta ja syöttävät usein vasta toiseen liikkeeseen. Tällöin ensimmäinen liike luo epätasapainon puolustuslinjaan ja syöttö toiseen liikkeeseen on helpompi toteuttaa.

Syöttäminen on loistava tapa kommunikoida pelaajien välillä, kontrolloida pelin virtaa sekä luoda kanssapelaajalle laadukkaita maalintekotilanteita. Se on parhaimmillaan silmiä hivelevää taidetta, joka perustuu kuitenkin loogisiin opeteltavissa oleviin periaatteisiin.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Jalkapallodemokratiaa

Uuden vuoden ensimmäinen kuukausi on heti demokratian juhlaa, kun saamme äänestää maallemme presidentin seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Tämä ei ole tammikuun ainoa merkittävä vaali, koska myös Suomen Palloliitolle valitaan uusi puheenjohtaja viime kesänä menehtyneen Pertti Alajan seuraajaksi. Presidentti- ja puheenjohtajavaalit liittyvät toisiinsa myös siten, että istuva presidentti Sauli Niinistö on entinen SPL:n puheenjohtaja.

Allekirjoittaneella on kunnia edustaa SPL:n Helsingin piiriä Palloliiton liittokokouksessa, jossa puheenjohtaja valitaan. Järjestödemokratiaa kunnioittaen selvitän omia näkemyksiäni asiasta.

kuva

Pari sanaa urheilujohtajuudesta

Maailma on kovassa myllerryksessä; politiikan mannerlaatat liikkuvat arvaamattomasti. Tämä ei voi olla heijastumatta myös urheiluun. Suomessa perinteisesti ainakin suosituimpien urheilujärjestöjen johtopaikat ovat olleet haluttuja. Urho Kekkosen tapaan moni poliitikko on rakentanut uraansa urheilujohtajuuden kautta.

Mikä on puheenjohtajan merkitys jonkun lajin menestyksen ehtojen luojana? Omassa urheilupomojen ranking-listassani kärkeen nousee jääkiekkojohtaja Kalervo Kummola, jonka vaikutusta jääkiekon nousuun Suomen kansallisurheiluksi on hyvä arvioida. Jalkapalloihmisten kannattaa muistaa, että Kummola on ollut mukana myös jalkapallossa yhtenä Tampere Unitedin perustajana.

Kummolalla oli riittävä asiantuntemus lajista sekä seuratoimijana että jääkiekon SM-liigan ensimmäisenä toimitusjohtajana. Jääkiekkoliiton eri luottamustehtävissä hän oli rakentamassa suomalaisen jääkiekon infrastruktuuria. Oli kyseessä sitten poliitikkojen saaminen suosiolliseksi uuden jäähallin rakentamiselle tai Curt Lindströmin rekrytoiminen A-maajoukkueen valmentajaksi, Kummola oli aina jotenkin mukana. Tietenkään jääkiekon nousu ei ollut vain yhden ihmisen ansiota. Huonommalla johtamisella Suomen jääkiekon menestystarina olisi kuitenkin ollut epätodennäköisempi.

En tietenkään ehdota, että Kummolan toimintatapoja pitäisi matkia. Me olemme kaikki oman aikamme lapsia. Yle:llä on Jari Tervon toimittama mielenkiintoinen sarja Urho Kekkosesta. Kovinkin Kekkosen ihailija ymmärtää, että vastaava vallankäyttö ei nykyaikana olisi mahdollista. Silti Kummola voisi olla määrätietoisuudessaan esikuva myös Palloliiton uudelle puheenjohtajalle. Lisäksi opin ottaminen jääkiekon tai koripallon menestystarinoista osoittaisi uudenlaista nöyryyttä Palloliitosta.

Jalkapallo suomalaisessa urheilukulttuurissa

100-vuotiasta Suomea juhlittiin monipuolisesti ja arvokkaasti. Suomalaisen jalkapallon historia on itsenäisyyttä pidempi.

Jos haluaa provosoida, Suomi on pärjännyt hienosti ilman jalkapallomenestystä. Ehkä Suomen kansakunnan kannalta oli jopa parempi, että Tahko Pihkalan johdolla Suojeluskuntien lajiksi valittiin pesäpallo. Näin suojeluskuntalaiset oppivat heittäytymään juoksuhautaan ja heittämään käsikranaattia. Suomen kohtalon hetkinä näistä taidoista oli enemmän hyötyä kuin pallon potkimisesta.

Suomessa urheilu on liittynyt vahvasti nationalistiseen kansakunnan rakentamiseen; kliseen mukaan Suomi juostiin maailman kartalle. Tästä on seurannut asenne, jota olympiakomitean ex-puheenjohtaja Risto Nieminen on kuvannut osuvasti lauseella ”suomalaiset ovat menestyshullu kansa”. Kansallisen merkityksellisyyden vuoksi urheilu on seurannut muun yhteiskunnan jakolinjoja; nyrkkeilykehässä duunariseuran nyrkkisankari löi porvariseuran ”bokraajan” kanveesiin, ruotsinkielisen seuran maileri kiri kalkkiviivoilla suomenkielisen kilpakumppaninsa ohi. Tämä ei ehkä ollut paras mahdollinen yhteiskunnan eheyttämisen malli, mutta kilpailusta energiansa saavaan urheiluun se sopi.

Jalkapallo poikkesi monesta muusta lajista siten, että jalkapalloa kehitettiin poliittisesti paremmassa sovussa kuin muita lajeja. Työväen ja porvarien seurat pystyivät toimimaan samassa liitossa; puhuttiin uusista ja vanhoista seuroista. Tästä olisi saattanut olla etua myös lajien välisessä kilpailussa. Kun Suomi kaupungistui nopeasti 1950- ja 1960-luvuilla, suomalaisella jalkapallolla oli mahdollisuus loikata eteenpäin. Ennen jääkiekon lopullista läpimurtoa kotimaisen jalkapallon katsomot pullistelivat, Suomi voitti Pohjoismaiden mestaruuden, Kai Pahlman oli ihailtu urheilutähti, jne. Suomalainen jalkapallo ei kuitenkaan pystynyt tarttumaan mahdollisuuteen. Epäreilu vertaus, mutta Hollannin jalkapallo nousi samoihin aikoihin määrätietoisten ihmisten johdolla tuntemattomuudesta maailman huipulle.

1990-luvulla maailman suurten muutosten myötä suomalaisen urheilun vanhat poliittiset raja-aidat kaatuivat. Tässä tilanteessa myös urheilujärjestöt joutuivat etsimään uutta merkitystä omalle toiminnalleen. Tämä on ollut kaksiteräinen miekka; typerintä poliittista kiihkoilua tuskin kukaan kaipaa, mutta tekemisen intohimosta on jotain kadonnut. Liikunta jyräsi urheilun, kilpaurheilusta nyt puhumattakaan. Jos haluaa kansainvälisen esimerkin huippu-urheiluun panostamisesta, kannattaa tutustua Tanskan tai Ison-Britannian olympiakomiteoiden toimintaan.

Suomalaisen jalkapallon olemassaolon oikeutus

Jalkapallo liittyi tähän legitimiteetin hakemiseen vuosituhannen vaihteessa. Tuli kunnianhimoinen Kaikki Pelaa -ohjelma. Sen seurauksena harrastajamäärät ovat kasvaneet, olosuhteet parantuneet. Vain yksi puuttuu; Suomessa ei edelleenkään osata pelata jalkapalloa.

Palloliiton puheenjohtajavaali voisi olla oiva tilaisuus miettiä, mikä suomalaisen jalkapallon raison d’être (olemassaolon oikeutus) on. Tämä kuulostaa mahtipontiselta, mutta se on olennainen kysymys. Meidän nykyinen ajattelumme pohjautuu sille, että ei tarvitse valita lainkaan.

Suomi pärjää varmasti hyvin seuraavatkin 100 vuotta ilman jalkapallomenestystä. Yksi Palloliiton puheenjohtajakandidaateista on tulevaisuudentutkija Mika Aaltonen. Ehkä hänen innoittamina me voimme leikitellä suomalaisen jalkapallon tulevaisuuden vaihtoehdoilla.

Yksi näkökulma tulee nuorisotutkija Mikko Salasuolta, joka on kirjoittanut myös jalkapallosta. Hänen mielestään Suomen jalkapallossa on satsattu liikaa huippu-urheiluun. Itse olen eri mieltä, mutta ainakin Salasuo esittää selkeän mielipiteen. Jos ajatusleikkiä jatkaa, Salasuon ajattelu menisi alla olevassa jaottelussa kohtaan B.

A. Jatketaan nykyisellä tavalla. Kilpaurheilullinen menestys nojaa lähinnä sattumaan tai pelaajien ”luomutuotantoon”. Todennäköisesti tällä toimintatavalla menestys olisi nykyisen kaltaista.

B. Paluu Kaikki Pelaa -ohjelmaan. Tulkitaan nykyistä puhdasoppisemmin Kaikki Pelaa -ohjelman alkuperäistä arvomaailmaa. Vaikka Kaikki Pelaa -ohjelmasta ei ole luovuttu, sitä sovelletaan nykyään suvaitsevaisemmin kuin ennen. Tässä vaihtoehdossa pääpaino olisi vielä nykyistäkin enemmän harrastajamäärien kasvattamisessa.

C. Panostus kilpaurheiluun. Yritetään ensimmäisen kerran yli 100 vuoteen aidosti panostaa kilpaurheilulliseen menestykseen. Tämä ei tarkoita tietenkään grass-roots jalkapallon unohtamista, vaan yksinkertaisesti kilpaurheilun minimiedellytysten mukaisten reunaehtojen toteuttamista.

Oma ehdotukseni on vaihtoehto C. Tärkein syy sille on, että sitä ei ole koskaan aiemmin yritetty. Kilpaurheilussa on myös oma tyly viehätyksensä. Jos pääpanostus on harrastejalkapallossa, menestyksen mittarit jäävät helposti epämääräisiksi. Tietysti me voimme seurata maailman ääriin asti pelaajamäärien kasvua (kuten me nytkin teemme), mutta muuten menestystä on hiukan vaikea mitata. Sen sijaan huippu-urheilussa mittarit ovat selkeät; joko menestyt tai sitten et menesty. Useimmat eivät tietenkään pysty koskaan voittamaan maailmanmestaruutta, mutta ainakin suomalaiselle jalkapallolle olisi helppo löytää kilpaurheilullisia ”bench-merkkauksia”.

Jalkapallo on kuitenkin maailman ylivoimaisesti suosituin urheilulaji. Olisi absurdia, että suomalaiset menestyisivät siinä puolivillaisella tekemisellä, jos muut satsaavat tosissaan. Meiltä puuttuu kokonaisvaltainen analyysi suomalaisesta jalkapallosta. Mitä me haluamme? Mikä on mahdollista? Millä menetelmillä me pyrimme kohti tavoitetta? Tätä taustaa vasten suosittelen kaikille puheenjohtajaehdokkaille Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics -kirjaa. Kun sen lukee, luulee vähemmän ja tietää enemmän.

Oma ehdotukseni on suomalaisen jalkapallon hybridimalli. Jos me haluamme edes toivoa nykyistä parempaa urheilullista menestystä, me tarvitsemme valtavaa tason nostoa käytännössä kaikessa. Haasteen vaikeutta ei voi liioitella. Tärkein tehtävä on parantaa valmentajien osaamista, mikä on pitkäkestoinen ja vaativa prosessi. Vähintään yhtä tärkeää on, että nykyistä merkittävästi suurempi määrä seuroja nostaa oman junioritoimintansa kilpaurheilun edellytysten mukaiseksi.

Toivottavasti kukaan ei loukkaannu, mutta suomalainen juniorivalmennus on sillä tasolla, että siihen sopii seuraava vertaus. Jos Suomen juniorijalkapallo olisi koulu, niin yli 90 % lapsista ei osaisi 12-vuotiaana lukea tai kirjoittaa. Me tarvitsisimme ainakin 10–15 prosenttiyksikköä lisää seuroja mukaan kilpaurheiluun. Jos 20–25 % ikäluokasta osaisi ”kirjoittaa ja lukea”, jalkapallomme tila olisi huomattavasti nykyistä parempi.

Annan konkreettisen esimerkin. Sami Hyypiä Akatemiassa voi seurata mm. parhaiden pohjoismaisten junioriseurojen tasoa. Jos vertaa esimerkiksi tanskalaista huippuseuraa Midtjyllandia Suomen parhaaseen HJK:hon, klubilaisten ei tarvitse hävetä. Sen sijaan, jos ottaa Tanskan 15. parhaan seuran ja vertaa sitä Suomen 15. sijalla olevaan seuraan, ero on huima.

Jos haluaa löytää Suomi-futiksen kehittämiseen yhden viisasten kiven, se on tämä. Se sopii myös Seurojen Palloliitto -strategiaan. Jos esimerkiksi 5–8 vuoden päästä Suomen 15. paras seura on junioritoiminnaltaan samalla tasolla kuin Suomen nykyinen sijoilla 3–4 oleva seura, olemme ottaneet valtavan loikan eteenpäin. Se tarkoittaisi tietysti samalla sitä, että sijoilla 1–14 olevat seurat olisivat myös kaikki parantaneet toimintaansa. Nykyiseen tavoitteiden ”unelmahöttöön” verrattuna tämä olisi erilainen projekti. Selkeä kilpaurheilullinen tavoite helpottaisi myös Palloliiton uuden strategian jalkauttamista. Uskallan myös väittää, että ns. harrastejalkapallo ei kärsisi uudistuksesta. Sitä paitsi harrastajamäärien mahdollista muutosta olisi helppo seurata.

Mitä menetettävää meillä on, jos yrittäisimme jotain radikaalisti erilaista? Uskon, että merkittävä muutos olisi nähtävissä jo 3–5 vuodessa. Jos ulkomailta ja toisesta lajista haluaa ottaa mallia, niin Ruotsin jääkiekko teki 2000-luvun alussa selkeän kurssimuutoksen kohti kilpaurheilullisempaa mallia. Vajaassa 10 vuodessa Ruotsi nousi juniorijääkiekossa yhdeksi maailman huippumaaksi juniorijääkiekossa. Onko Ruotsin jääkiekon tie myös Suomen jalkapallon tie?

Juha Valla

***

Kirjoittaja on Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja.

 

”Miksi olemme perustaneet Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n?” – Kysymyksiä ja vastauksia

Olemme saaneet paljon yhteydenottoja eilisillan jälkeen. Palaute on ollut erittäin positiivista. Moni valmentaja on jo liittynyt jäseneksemme. Lämmin kiitos luottamuksesta. Meillä on vahva usko, että yhdistykselle on tarvetta.

Otamme avoimin mielin vastaan kritiikkiä, kehitysehdotuksia sekä muita ajatuksia. Tavoitteenamme on edistää suomalaista juniorijalkapalloa ja sen arvostusta. Olemme koonneet alle kysymyksiä, joita olemme saaneet tänään ja eilen. Vastauksemme löytyvät kysymysten yhteydestä.

kuva

 

***

Miksi olette perustaneet yhdistyksen?

Ajatus Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:stä syntyi alkuvuodesta 2017. Olimme pitkään seuranneet juniorijalkapalloa koskevaa keskustelua. Päällimmäinen tunne oli turhautuminen. Toisaalta tiesimme monia motivoituneita ja ammattitaitoisia lasten ja nuorten valmentajia. Syntyi ajatus: voisimmeko tarjota suomalaisille juniorivalmentajille yhteisen verkoston – alustan vaihtaa ajatuksia, etsiä tukea ja kehittää juniorijalkapalloa? Yhdistys on parhaassa tapauksessa äänitorvi, jonka kautta juniorivalmentajien ääni voi kantautua kauemmas. Haluamme vaikuttaa juniorijalkapallon tilaan ja luotamme siihen, että eri seurojen valmentajista koostuva yhdistys on tähän erinomainen kanava.

***

Mihin saadut varat käytetään?

Jäsenmaksuista saadut tulot käytetään täysimääräisesti yhdistyksen jäsenpalveluiden toteuttamiseen sekä yhdistyksen toimintaan. Ensimmäisten toimintavuosien aikana suurimmat kulut syntyvät seminaaritapahtumista (esim. tilavuokrat, puhujapalkkiot ja tarjoilut). Tuloja käytetään myös yhdistyksen Internet-sivujen ylläpitoon, pankkikuluihin sekä muihin hallinnollisiin menoihin. Yhdistyksen hallitukselle ei makseta palkkiota.

Valmennuskirjan tekemiseen emme käytä lainkaan jäsenmaksutuloja. Kirja muodostaa yhdistyksen toiminnassa itsenäisen projektin, jonka toteuttaminen (kirjojen painatus sekä jakelu) katetaan myyntituloilla. Kirjasta saatuja tuloja hyödynnetään yhdistyksen tulevaisuuden toiminnassa. Kirjan kirjoittajille maksetaan hyvitys, jonka suuruus on riippuvainen kokonaismyyntikatteesta.

***

Ketkä voivat liittyä yhdistyksen jäseniksi?

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on tarkoitettu jalkapallovalmentajille, jotka toimivat jäsenhakemuksen tekemisen hetkellä valmennustehtävissä alle 18-vuotiaiden parissa. Valmentaja voi toimia seurassa, maajoukkueessa, piirissä tai muussa vastaavassa yhteisössä. Valmentajan ei tarvitse olla päätoiminen. Muiden lajien valmentajia emme ainakaan toiminnan alkuvaiheessa hyväksy mukaan.

Yhdistyksen jäseneksi voi poikkeuksellisesti liittyä myös henkilö, joka ei toimi valmennustehtävissä, mutta joka kykenee riittävällä tavalla osoittamaan harrastuneisuutensa ja toimintansa juniorijalkapallon parissa. Hallitus päättää jäsenhakemuksen hyväksymisestä erikseen. Pelaajia tai pelaajien vanhempia emme hyväksy yhdistyksen jäseniksi. Äiti- ja isävalmentajat ovat luonnollisesti tervetulleita.

***

Jatkammeko valmennustehtävissä?

Kyllä. Yhdistys ei vaikuta millään tavalla valmennukseen seurassamme Käpylän Pallossa. Päinvastoin, uskomme, että toiminta yhdistyksessä edistää ammattitaitoamme. Haluamme vaikuttaa koko suomalaiseen juniorijalkapalloon yhdessä muiden seurojen valmentajien kanssa.

***

Mitä tavoitteita yhdistykselle on?

Tärkein tavoitteemme on kehittää juniorijalkapalloa ja olla yhtenä tahona mukana tukemassa juniorivalmentajia. Pitkän aikavälin pyrkimyksenä on kehittää yhdistyksestä sellainen taho, joka kykenee vaikuttamaan myönteisesti suomalaisen juniorijalkapallon linjauksiin ja uudistuksiin. Tulevaisuudessa yksi ideamme on muun muassa järjestää laajempi juniorivalmennusseminaari, johon kutsuisimme puhujia myös ulkomailta. Otamme mielellämme jäseniltä ehdotuksia ja ajatuksia vastaan. Yhdistys on nimenomaan jäsenten verkosto.

***

Liittyykö Käpylän Pallo jotenkin yhdistyksen toimintaan?

Yhdistyksen hallituksen jäsenet valmentavat KäPassa. Yhdistys on kuitenkin seurasta täysin riippumaton organisaatio, jonka jäseniksi voivat liittyä minkä tahansa seuran valmentajat. Käpylän Pallo ei ole seurana mukana yhdistyksen toiminnassa. Kutsumme seminaarien puhujiksi valmentajia eri seuroista. Helmikuun jäsentilaisuudessa puhujana on esimerkiksi VJS:n tekninen johtaja Kimmo Eronen. Tulevina vuosina yhdistyksen hallitusta on tarkoitus laajentaa niin, että edustajia olisi muistakin seuroista.

***

Onko yhdistyksellä yhteyttä Jalkapallovalmentajat ry:hyn?

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on Jalkapallovalmentajat ry:stä täysin erillinen organisaatio. Haluamme tarjota jäsenpalveluita yksinomaisesti juniorivalmentajille. Tarkoituksenamme ei ole kilpailla Jalkapallovalmentajat ry:n kanssa, vaan pyrkiä tarjoamaan sellaista toimintaa, joka tavoittaa ensisijaisen kohderyhmämme, juniorivalmentajat. Olemme avoimia mahdollisille yhteistyömuodoille, mikäli ne palvelevat molempien yhdistysten tarkoitusperiä. Haluamme pysyä riippumattomina sellaisista vaikuttimista, jotka eivät ole yhdistyksen edun mukaisia.

***

Tarjoammeko jäsenpalveluita koko Suomessa?

Jäsentilaisuudet keskittyvät ainakin alussa pääkaupunkiseudulle, mutta pyrimme jatkossa laajentamaan toimintaa myös muualle Suomeen. Selvitämme myös mahdollisuutta kuvata seminaaritilaisuudet jälkikäteen katsottavaksi.

Sopimusneuvonta on kaikkien jäsenten saatavissa asuinpaikkakunnasta riippumatta. Lisäksi jäsenet voivat tilata loppuvuodesta ilmestyvän valmennuskirjan alennettuun hintaan. Tiedotamme toiminnasta kuukausittain jäsenkirjeellä, jossa kerromme yhdistyksen ajankohtaisista asioista.

***

Lisätietoa yhdistyksen toiminnasta: www.juniorivalmentajat.fi

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n hallitus

Erkko Meri

Aleksi Piirainen

J-P Savolainen

Tutkimusmatka valmentajien sielunmaisemaan – erilaisten seurojen merkitys

Jalkapallo on Suomen harrastetuin laji. Lisenssipelaajien määrä on ylittänyt 140 000 pelaajan rajan, ja eri seurojen järjestämät jalkapallokerhot ja -koulut keräävät jatkuvasti uusia harrastajia lajin pariin. Samaan aikaan, kun pelaajamäärät ovat nousseet, myös päätoimisten valmentajien määrä on kasvanut merkittävästi viimeisten vuosien aikana. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KIHU julkaisi vuoden 2017 alussa Valmentaminen ammattina Suomessa 2016-raportin, jonka mukaan Suomessa toimi vuonna 2016 yhteensä 263 päätoimista jalkapallovalmentajaa. Kasvu on ollut merkittävää, sillä vielä 15 vuotta sitten ammattivalmentajien kokonaismäärä oli alle 40.

Vaikka päätoimisten valmentajien määrä on kasvanut viimeisen parin vuosikymmenen aikana lähes räjähdysmäisesti, on juniorivalmentajaprofessiota pidettävä Suomessa vielä verrattain nuorena. Moni seura on palkannut ensimmäiset lasten ja nuorten ammattivalmentajat vasta 2010-luvulla, ja useissa seuroissa päätoimisten työntekijöiden toimintakenttä on vielä monin paikoin jäsentymätön. Hiljainen tieto ja kokemukset lasten ja nuorten lajitaitojen kehittämisestä ovat vasta rakentumassa.

Valmennus on kulttuurinsiirtoprosessia. Juniorivalmentajat eivät vain opeta peliä ja kehitä pelaajia, vaan he toimivat myös roolimalleina, jalkapallokulttuurin välittäjinä sekä yleisesti tärkeinä ihmisinä osana lapsen ja nuoren kasvuprosessia. Rooli on tärkeä, katsoi asiaa mistä näkökulmasta tahansa. Valmentaja ja toimintaympäristö ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa, lähes symbioottisessa suhteessa. Seuran identiteetillä, toimintakulttuurilla ja arvoilla on välitöntä vaikutusta valmentajan työskentelyyn. Se, miten uusi valmentaja sopeutuu uuteen toimintaympäristöön, on olennaisen tärkeää. Moni asia saattaa poiketa siitä, miten valmennustoiminta oli organisoitu aikaisemmassa seurassa. Vuosittain kymmenet valmentajat vaihtavat seuraa ja aloittavat uudessa, ja monin paikoin erilaisessa, ympäristössä. Syitä seuranvaihtoon on useita: yksi haluaa päästä tavoitteellisempaan ympäristöön, toinen halajaa uusia haasteita. Joku voi kaivata sellaiseen seuraan, jonka arvot ja toimintatavat ovat lähempänä omaa valmentajafilosofiaa.

Riku Paularinne, Jouko Turunen ja Aleksi Lalli ovat toimineet juniorivalmentajina jo useita vuosia. Kaikki kolme valmentajaa olivat syksyllä 2017 samassa tilanteessa: valmentajat olivat tehneet työsopimuksen uuden seuran kanssa ja jokaisella oli alkamassa uudet tehtävät aikaisempaan verrattuna erilaisessa ympäristössä. Oli uusien haasteiden aika.

Erilaisia urapolkuja

Riku Paularinne, 29, siirtyi viime vuoden lopulla Vaasan Palloseurasta FC Hongan organisaatioon. Espoossa hän valmentaa U17-joukkuetta, joka toimii Esport Hongan alaisuudessa ja läheisessä yhteistyössä seuran edustus- ja reservijoukkueen kanssa. Paularinne on myös mukana Hongan edustusjoukkueen valmennustiimissä. Paularinteen kohdalla kyse oli siirrosta ”uusvanhaan” seuraan: miehen valmennusura alkoi espoolaisseurassa 2010-luvun alussa, jolloin hän toimi pelaamisen ohella vastuuvalmentajana seuran U13-joukkueessa ja toisena valmentajana (pelaajavalmentajan roolissa) reservijoukkue Pallohongassa. Espoosta Paularinteen tie vei vuonna 2012 Poriin ja FC Jazziin, jossa vierähti neljä kautta. Vuonna 2016 Paularinne sai yhteydenoton Vaasasta: VPS:ssä oli tarjolla mielenkiintoinen tehtävä seuran A- ja B-junioreissa sekä edustusjoukkueen valmennustiimissä. ”Riku Paularinne tulee olemaan merkittävässä roolissa linkkinä vanhimpien junioreiden ja edustusjoukkueen välillä”, todettiin vaasalaisseuran tiedotteessa. Paluu Honkaan tapahtui yhden VPS:ssä vietetyn kauden jälkeen.

Vaikka Riku Paularinne oli toiminut Hongassa jo aikaisemmin, moni asia oli muuttunut sitten vuoden 2012, jolloin hän oli edellisen kerran ollut valmentajana espoolaisseurassa. ”Honka vuonna 2018 on monessa suhteessa aivan eri seura kuin vuonna 2012. Täällä on paljon uusia valmentajia ja Esportin merkitys on nykyään huomattava”, Paularinne arvioi ja jatkaa: ”Kun lähdin Hongasta, seurassa oli vahva valmennusmetodi ja avainhenkilöt ajattelivat pelistä samalla tavalla. Nyt seuraan on tullut osaavia valmentajia erilaisista ympäristöistä. Ensimmäisinä kuukausina olemme vasta jakaneet ajatuksiamme ja puhuneet paljon pelistä. Uskon, että näistä erilaisista lähestymistavoista sitten rakentuu honkalainen valmennusmetodi.”

Jouko Turunen, 28, aloitti valmentamisen Tampereen Pallo-Veikoissa (TPV) vuonna 2015. Turunen valmensi TPV:n 2006-syntyneitä kahden kauden ajan, minkä jälkeen hän siirtyi pelaajamäärässä mitattuna kaupungin ja koko Suomen suurimpaan seuraan, Ilvekseen. UEFA B-koulutuksen vuonna 2017 suorittanut Turunen työskentelee Ilveksessä päätoimisena lapsivaiheen valmentajana toimien vastuuvalmentajana seuran U8- ja U11-joukkueissa. Joukkuevalmennuksen lisäksi hän on neljänä arkipäivänä viikossa ohjaajana liikunnallisessa koulun iltapäiväkerhossa. Vaikka kaupunki pysyi samana, monet asiat poikkeavat uudessa seurassa aikaisempaan verrattuna. Ilves oli Turuselle tuttu seura juniorivuosilta: hän oli pelannut seurassa 6-vuotiaasta aina B-juniori-ikään asti.

Aleksi Lallin, 23, sopimus HJK:n juniorivalmentajana alkoi marraskuussa. Päätös siirrosta Klubiin tapahtui tarkan harkinnan jälkeen. Raumalainen oli keskustellut useaan otteeseen HJK:n valmennuspäällikön Erkki Vallan kanssa ja vaihtanut ajatuksiaan valmentamisesta. Kasvattajaseurassaan Pallo-Iiroissa Lalli oli toiminut talenttivalmentajana ja kahden ikäluokan vastuuvalmentajana. Ensimmäisen kerran hän pääsi valmentamisen makuun jo 15-vuotiaana, ja Helsinkiin muuttikin syksyllä 2017 jo varsin kokenut lasten valmentaja. HJK:ssa Aleksi Lalli toimii U9-akatemiajoukkueen vastuuvalmentajana; lisäksi hän on mukana seuran aamuvalmennuksessa sekä barcelonalaisen Soccer Servicen kehittämän Ekkono-metodin jalkauttamisessa helsinkiläisseuraan. Lalli työskentelee useiden valmentajien ja eri-ikäisten pelaajien kanssa ja tehtävänkuva on suhteellisen laaja.

Monia syitä seuravaihtoon

Valmentajien tavoitteet, valmennusfilosofia ja unelmat voivat olla erilaisia. Useat tekijät yhdessä vaikuttavat siihen, miksi valmentaja päätyy vaihtamaan seuraa. Monessa tapauksessa vaihtoon ei liity mitään dramatiikkaa. Jalkapalloon intohimoisesti suhtautuvilla ihmisillä seuravaihdon syyt ovat monesti samankaltaisia: halu kehittyä valmentajana ja päästä tavoitteellisempaan ympäristöön. Kokonaispaketilla on tärkeä merkitys.

”Koin, että Ilves oli askel eteenpäin jalkapallovalmentajan urallani. Tavoitteeni on luoda uraa jalkapallovalmentajana ja koin Ilveksen tässä vaiheessa uraani parhaimpana vaihtoehtona”, Jouko Turunen arvioi. Turusen tavoitteet ja odotukset uutta seuraympäristöä kohtaan olivat varsin selvät. ”Haluan oppia uusilta valmentajakollegoilta sekä päästä toimimaan innokaiden pelaajien kanssa. Keskustelut muiden Ilves-valmentajien kanssa ovat opettaneet uusia asioita. Koen, että olen kehittynyt, vaikka olen valmentanut seurassa vasta vähän aikaa.”

Uuteen seuraan sopeutumisessa Turusta on auttanut erityisesti kaksi henkilöä. ”Nuoremmassa päässä junioripolkua työskentelevä Jan-Erik Kotka on ollut tärkein tukeni ja keskustelukumppanini ensimmäisten kuukausien aikana. Lisäksi Ilveksen valmennuspäällikkö Markus Paananen on auttanut minua pääsemään sisään seuran toimintatapoihin ja kulttuuriin. Olen myös saanut häneltä palautetta ja huomioita toiminnasta. Viikkopalavereissa vaihdamme säännöllisesti ajatuksia ja keskustelemme muiden valmentajien kanssa”, Turunen taustoittaa.

Vaikka Aleksi Lalli siirtyi HJK:hon vasta marraskuussa 2017, ensimmäiset yhteydenotot helsinkiläisseurasta olivat tulleet jo vuoden 2016 loppupuolella. Siirto ei perustunut vain yhteen asiaan, vaan monta tekijää vaikutti taustalla. Lopullinen ”henkinen päätös”, kuten Lalli asiaa kuvailee, tapahtui kesällä. ”Näin HJK:ssa ison mahdollisuuden. Raumalla olin ollut Pallo-Iirojen toiminnan ytimessä muutaman vuoden ja olin nähnyt seuran kehitysprosessia. Olin kehittynyt jatkuvasti ja oppinut paljon seuran muilta toimijoilta, erityisesti Kimmo Hörköltä (valmennuspäällikkö). Ajattelin kuitenkin koko ajan, että haluan muutosta. Jossain vaiheessa myös kiireen tuntu iski voimakkaasti: halusin uusia haasteita ja Suomen suurimman seuran kiinnostus vauhditti tätä ajattelua. Toki siirtymishalukkuuteeni vaikutti myös se, että tunsin raumalaiset jalkapallotoimijat jo niin hyvin, että koin olevani liikaa ’omalla mukavuusalueella’. Muut valmentajat tiesivät mielipiteeni, eikä näkemyksiäni enää kyseenalaistettu niin paljoa kuin olisin kaivannut”, Lalli muistelee. Raumalta Helsinkiin muutti valmentaja, joka kaipasi uusia haasteita, mutta joka oli saanut kasvattajaseuraltaan valtavasti oppia ja kokemuksia.

Kysyessäni Riku Paularinteeltä Honka-siirron taustoista vastaus lähtee liikkeelle jo vuodesta 2012. ”Kun lähdin aikanaan Hongasta Poriin, en lähtenyt vain uuteen seuraan. Lähdin etsimään myös omaa valmentajaidentiteettiäni. Olisin voinut jäädä pääkaupunkiseudulle, mutta se olisi silloin ollut liian helppo ratkaisu. Halusin päästä ympäristöön, jossa jouduin itse etsimään ratkaisuja ja vastauksia ongelmiin. Hongassa olisin saanut liian helposti ratkaisuvaihtoehtoja ”Veskulta” (Vesa Vasara), ”Banalta” (Mika Lehkosuo) ja muilta ympärilläni olleilta valmentajilta. Opin Porissa paljon ja aikani Jazzissa palveli valmentajana kehittymistä enemmän kuin osasin odottaa”, Paularinne kertoo.

26754032_10214010089381653_1693470820_n
29-vuotias Riku Paularinne lähti Hongasta vuonna 2012 etsimään omaa valmentajaidentiteettiään. Paularinne valmensi Jazzissa neljä vuotta ja VPS:ssä yhden kauden, kunnes palasi syksyllä 2017 takaisin Honkaan.

Aika Porissa muokkasi Paularinnettä valmentajana merkittävästi. Erityisesti hän kokee saaneensa itseluottamusta valmentajana. ”Uskoni vahvistui, että voin jonain päivänä olla samantasoinen valmentaja kuin he, joiden kanssa työskentelin Hongassa”. Neljän Jazz-vuoden jälkeen oli kuitenkin uusien haasteiden aika. Seuraava osoite löytyi Vaasasta. ”VPS:ssä mielenkiintoni herätti nimenomaan seuran edustusjoukkue. Koin, että Vuorinen (päävalmentaja Petri Vuorinen) ja Sarajärvi (kakkosvalmentaja Jani Sarajärvi) olivat sellaisia henkilöitä, joilta pystyin oppimaan lisää. Nyt muutama kuukausi myöhemmin muistelen lämmöllä erityisesti toimintakulttuuria edustusjoukkueen ympärillä. Esimerkiksi scouttausreissu europelejä varten Ljubljanaan oli opettava kokemus. Junioripuolen organisaatiossa tapahtui vuoden aikana kuitenkin paljon muutoksia ja henkilöstövaihdoksia. Valmennuspäällikkö vaihtui ja talenttivalmentaja lähti. Työt valuivat lopulta minulle. Työmäärä ei ollut ongelma, mutta en ollut Vaasassa siinä tilanteessa kuin olisin halunnut.”

Syksyllä Hongasta, Paularinteelle tutusta ja vauhdilla uusiutuvasta seurasta, soitti tuttu mies: Veikkausliigaan nousseen edustusjoukkueen päävalmentaja Vesa Vasara. ”Olin jäämässä Vaasaan, mutta muutokset junioripuolella ja niiden vaikutus omaan työhön saivat aikaan sen, että Hongan soitto ja tarjous tuntuivat minulle paremmalta ratkaisulta. Hongassa oli vapaana seuran B-junioreiden vastuuvalmentajan tehtävä. Toimenkuva oli selvä, mutta soveltuva henkilö puuttui. VPS oli ollut itselleni kaikesta median hypestä ja kritiikistä sekä vahvasta toimintakulttuurista johtuen valmennuksellinen korkeakoulu. Olin aluksi siis henkisesti jäämässä vielä Vaasaan. Mutta Honka ja muutoshenki seuran ympärillä houkuttelivat. Myös ulkopelilliset syyt vaikuttivat. Perheeni ja ystäväni ovat Espoossa. Poriin ja Vaasaan muuttaessani en tuntenut sieltä ketään”, Paularinne pohtii avoimesti.

Erilaisten seurojen erilaiset toimintatavat

Kun kysyn Jouko Turuselta tamperelaisseurojen eroista, vastaus on selvä ja täsmällinen. ”Ilves pystyy tällä hetkellä houkuttelemaan enemmän urheilullisia lapsia ja heidän perheitään Tampereella ja sen lähialueilla, mistä syystä joukkueet voidaan valita suuremmista pelaajamääristä. Ilveksen suuremmat pelaajamäärät myös mahdollistavat kilpa- ja harrastetoiminnan erottelun jossain määrin selkeämmin kuin TPV:ssä. Mielestäni Ilveksessä kilpajoukkueiden pelaajien vanhemmilla on hyvä käsitys siitä, että toiminta on lasten kilpaurheilua ja että kilpailullisuus on yksi joukkueiden toimintaa määrittävistä arvoista”, Turunen pohtii.

Pelaajamäärien lisäksi myös toiminnan sisällössä ja valmentajan työnkuvassa on eroja. Yhtenä keskeisenä erona Turunen nostaa esiin vaatimustason. Ilveksessä vaatimustaso valmentajia kohtaan on korkeampi. Seuran toimintaa peilataan pohjoismaiseen huipputasoon. Tämä onkin sinänsä loogista ottaen huomioon muun muassa Ilveksessä pelaavien tyttö- ja poikamaajoukkuepelaajien määrä, organisaation tavoitteet sekä asema yhtenä Suomen suurimmista seuroista. ”Ilveksen vertailu muihin pohjoismaisiin seuroihin asettaa korkean vaatimustason ja erilaiset kriteerit toiminnalle ja valmentajille. Pienemmissä seuroissa, kuten TPV:ssä, vertailuarvona on usein lähinnä alueellinen tai kansallinen taso”, Turunen lisää.

”TPV:ssä päätoimisten työntekijöiden toimenkuva on melko laaja ja ehkä hieman pirstaleinen. Ilveksessä vastuualueet ovat rajatumpia ja selkeämpiä. Itselleni oli erittäin opettavaista, että pääsin TPV:ssä tekemään ja kokeilemaan asioita itse. Haluankin kiittää erityisesti Anssi Ylistä (urheilutoimenjohtaja) sekä Petri Taskista (valmennuspäällikkö), joiden tuki oli tärkeää TPV-aikanani. Ilveksessä ikäluokan vastuuvalmentajan rooli ei ole aivan niin suuri kuin TPV:ssä, sillä esimerkiksi osa fyysisestä harjoittelusta sekä oheisharjoittelusta on ohjelmoitu ja organisoitu seuran toimesta (Heli Rekimiehen johdolla). TPV:ssä vastuuni joukkueen toiminnasta oli suurempi.”

”Vuonna 2012 Hongan valmentajat olivat todella homogeeninen ryhmä. Nyt ympärilläni on uusia, erilaisia valmentajia. Näen sen isona mahdollisuutena.”

Vuonna 2010 valmentamisen aloittanut Riku Paularinne näkee VPS:ssä ja Hongassa yhtymäkohtana seurojen ympärillä puhaltavat muutoksen tuulet, mutta tietyt perustavanlaatuiset erot vaikuttavat vahvasti taustalla. ”Välillä tuntui, että VPS:ssä oli kaksi erilaista toimintakulttuuria: edustusjoukkueen ja junioripuolen. VPS on Honkaan verrattuna pieni seura, pienempi yhteisö. Vaasassa, kuten myös Porissa, jalkapallo on ikään kuin ’perhetoimintaa’. Siinä on omat vahvuudet ja heikkoudet. Hyvänä puolena oli selkeästi se, että päätökset tapahtuivat nopeammin kuin esimerkiksi Hongassa nyt. Toisaalta Hongan suurempi organisaatio ja siitä seuraava jatkuva vuorovaikutus mahdollistaa paljon. Palaverikielemme on englanti, seurassa on useita espanjalaisia valmentajia ja voin keskustella päivittäin eri valmentajien kanssa. Kun menen lukion aamutreenien jälkeen toimistolle palaveriin, siellä on normaalisti vähintään seitsemän muuta valmentajaa”, Paularinne vertailee.

Kun Paularinne puhuu eroista Hongan ja VPS:n välillä, hän nostaa nopeasti esiin myös kehityksen, joka Hongassa on tapahtunut viidessä vuodessa. Sillä aikaa, kun mies vaikutti Porissa ja Vaasassa, moni asia on muuttunut espoolaisseurassa. Voidaan puhua Honka 1.0:sta ja Honka 2.0:sta. ”Kun lähdin Hongasta, paketti oli aika sekaisin. Esport (toim.huom. sisäliikuntakeskus, joka tarjoaa monipuolisia liikuntapalveluita; hallinnoi seuran edustus-, reservi- ja B-juniorijoukkuetta) on tuonut paljon uusia mahdollisuuksia ja alustoja. Seura yhtenäistää valmennusmetodiaan ja monia asioita halutaan tehdä uudella tavalla. Honka on rekrytoinneillaan hakenut selvää muutosta. Vuonna 2012 Hongan valmentajat olivat todella homogeeninen ryhmä. Nyt ympärilläni on uusia, erilaisia valmentajia. Näen sen isona mahdollisuutena. Nykyvalmentajista vain Vesa Vasara ja Sampo Koskinen (vuonna 2012 vielä pelaajana) olivat mukana jo kuusi vuotta sitten.”

HJK:ssa muutaman kuukauden valmentanut Aleksi Lalli näkee suurimpana erona Pallo-Iirojen ja Klubin välillä organisaatioiden voiman ja vaikutuksen. HJK on päätoimisten työntekijöiden määrässä mitattuna Suomen suurin seura. Infrastruktuuri on lähellä eurooppalaisia standardeja. Seurassa on eri osa-alueiden (esimerkiksi pedagogiikka, fyysinen valmennus ja motoriset taidot) ammattilaisia. HJK:ta ja Pallo-Iiroja tulee verrata erilaisin mittarein. Pienemmät seurat voivat tarjota valmentajille vastuuta, joka opettaa ja kehittää. Toisaalta suureen seuraan muodostuu helpommin eräänlainen valmentajien verkosto, jossa yksittäiset toimijat ovat yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Valmentajat sparraavat toisiaan ja oppivat päivittäin kollegoiltaan. Oma ja koko yhteisön tietotaito kasvaa jatkuvan kommunikaation seurauksena. Myös Lalli tunnistaa nämä vaikutukset.

”Pallo-Iiroissa pelillistä asioista vastasivat kaksi henkilöä, minä ja valmennuspäällikkö Kimmo Hörkkö. Laadimme kahden vuoden aikana opetussuunnitelman, valmennuslinjan ja opetusmetodit. Päivitimme valmennuskoulutuksen rakenteen. Laitoimme kaiken uusiksi. Se oli kehittävää, mutta myös raskasta. Kaiken tämän rinnalla valmensin kahta joukkuetta ja reissasin niiden kanssa”, Lalli avaa tehtäviään ja nostaa esiin erityisesti Hörkön vaikutuksen uransa alkuvaiheiden aikana. Työmäärä ei ole HJK:ssa vähentynyt, mutta työn luonne on erilaista.

”HJK:ssa jokaiselle kokonaisuudelle on vastuuhenkilö. Missään asiassa valmentaja ei ”kellu” yksin. Jos minulla on jokin ongelma, voin laittaa viestiä tai soittaa ”Jakkelle” (talenttivalmentaja Jarkko Jokiranta), ”Ekille” (U13-U17 valmennuspäällikkö Erkki Valla), Miika Takkulalle (U9-U12 valmennuspäällikkö), Mikko Lignellille ja niin edelleen. Voin sanoa, että: ’Nyt minulla ei riitä paukut, tarvitsen apua. Voitaisiinko katsoa yhdessä tätä?’ Jos oma kapasiteettini ei riitä viemään jotakin asiaa eteenpäin, asia ei kuitenkaan välttämättä pysähdy siihen, eikä sitä laiteta jäihin. Vaikka keskustelukulttuuri Raumalla oli poikkeuksellisen hyvää, HJK:ssa keskustelu on luonnollisesti vielä runsaampaa. HJK:ssa on valmentajina paljon erilaisia persoonia, joilla on hieman erilainen tapa lähestyä peliä. Helsingissä keskustelu ei rajoitu vain omaan seuraan, vaan myös muiden seurojen valmentajien kanssa voi puhua valmennuksesta avoimesti.”

26647933_10214005776753840_1473887229_n.jpg
Rauman Pallo-Iirojen kasvatti Aleksi Lalli, 23, on toiminut päätoimisena valmentajana HJK:ssa marraskuusta 2017. Kuva: Colin Jacobs.

Suomessa keskustellaan usein seurojen arvoista tai pikemminkin niiden puutteesta. Usein arvot ovat vaikeasti havaittavissa. Aleksi Lalli nostaa esiin kuitenkin mielenkiintoisen pontin. Omakohtaisen kokemuksen, joka kertoo arvoista ja niiden vaikutuksesta. Se havahduttaa. ”Olen ymmärtänyt arvojen merkityksen vasta, kun ympäristö on vaihtunut. Nyt näen selkeämmin sekä Pallo-Iirojen että HJK:n arvot. Raumalla tulin ehkä sokeaksi seuran arvoille ja pidin niitä itsestäänselvyytenä. HJK:ssa painotetaan paljon kilpailullisuutta. Tämä ominaispiirre on vaikuttanut paljon myös omaan ajattelutapaani. Ympäristö muovaa valmentajaa. Kun olin jouluna käymässä Raumalla, suutuin Trivial Pursuit-pelin tappiosta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. HJK:ssa jatkuvasti läsnä oleva kilpailullisuus oli tarttunut itseeni. Kun elää ympäristössä, jossa jokin asia on tärkeä, siitä tulee tärkeä myös itselle”, Lalli naurahtaa.

Seuraidentiteetti valmentajan silmin

”Identiteetti” on sana, joka toistuu usein suomalaisessa jalkapallokeskustelussa. Puhutaan peli-identiteetistä, seuraidentiteetistä ja pelaajaidentiteetistä. Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, minkälaisena ihminen kokee tietyn asian tai minkälaisena tämä asia tai ilmiö näyttäytyy. Määrittelytapoja voi toki olla monia muitakin. Kotimaisten kielten keskuksen Kotuksen sanakirja määrittää identiteetin muun muassa olemukseksi, ominaislaaduksi tai yksilöllisyydeksi. Esimerkiksi seuraidentiteettiä voi arvioida niin yksittäisen valmentajan näkökulmasta kuin laajemman joukon näkemyksenä. Myös Paularinteellä, Lallilla ja Turusella on ajatuksia entisten ja nykyisten seurojensa identiteetistä.

”VPS:n Veikkausliiga-joukkue on hyvä esimerkki ryhmästä, jolla on vahva toimintakulttuuri sekä selkeä identiteetti ja jonka arvot näkyvät päivittäisessä toiminnassa. Vuorinen on hyvä johtaja ja toiminnasta jäi ammattimainen kuva. Ero junioripuoleen on kuitenkin huomattava. Siellä en nähnyt samoja arvoja kuin edustusjoukkueessa. Toimintatapojen yhtenäistäminen voi viedä vuosia, se vaatii pitkäjänteisyyttä koko seuralta. Näen, että Vaasassa tuo on kuitenkin mahdollista.”

Seuraidentiteetin rakentumisen kannalta olosuhteilla on luonnollisesti oma, hyvin tärkeä merkityksensä. Millaisessa ympäristössä pelaajat viettävät aikaansa päivittäin? Minkälaista historiaa seuran harjoituskeskus henkii? Miten seuran värit näkyvät pukukoppikäytävällä? Vaasassa vuonna 2016 avattu Elisa Stadion on hyvä esimerkki modernista jalkapallostadionista. Mikä tärkeää, areena on myös junioreiden käytössä. Paularinne arvostaa stadionhanketta korkealle, mutta nostaa esiin mielenkiintoisen seikan liittyen stadionin ja VPS:n seurakulttuurin väliseen suhteeseen.

”VPS:n Veikkausliiga-joukkue on hyvä esimerkki ryhmästä, jolla on vahva toimintakulttuuri sekä selkeä identiteetti ja jonka arvot näkyvät päivittäisessä toiminnassa.”

”Kun pelaaja tai valmentaja tulee Elisa Stadionin aulaan, hän näkee ensimmäisenä kuusi valokuvaa Vaasan kaupungista. Tämä on toki ymmärrettävää, koska stadion on kaupungin omistama. VPS:ään viittaavia kuvia tai symboleita on kuitenkin vähän. Onko VPS tarpeeksi esillä käytävillä ja yleisissä tiloissa? Monet toimijat ovat puhuneet, että vepsulaisuuden pitäisi näkyä selkeämmin stadionin eri osissa. Muistan vieläkin, kun Ville-Pekka Inkilä (VPS:n valmennuksen konsultti) heitti, toki puoliksi huumorilla, ettei hän aluksi tiennyt, oliko tullut Ikeaan vai jalkapallostadionille. Sen verran kolkolta tilat näyttivät aluksi.”

Olosuhteilla on tärkeä merkitys seurakulttuurin kehittymisen kannalta. Puitteilla on vaikutusta seuran yhtenäisyyteen ja toimijoiden kokemaan yhteisöllisyyteen. Myös Hongan toimintaan liittyy tästä näkökulmasta haasteita. ”Esportille työskentelevien valmentajien (edustus, akatemia ja U17) toimipiste on Esport Areenalla, kun junioripuolen toimijat, jotka ovat työsuhteessa Honka ry:hyn, ovat Honka-talolla. Päivittäinen kanssakäyminen palaverien ulkopuolella on vielä vähäistä. Hongan uusi muutos on vasta alkutekijöissä, ja yhtenäisyyttä on mahdollista lisätä paljon”, Paularinne pohtii.

Seurakehityksen ja pelillisten seikkojen suhteen Paularinne näkee Hongassa ja VPS:ssä paljon samaa. ”Molemmissa seuroissa on menossa muutosprosessi, joka tähtää siihen, että urheilullisessa toiminnassa päästäisiin uudelle tasolle. Sekä Vaasassa että Espoossa on paljon toimijoita, joilla on intohimoinen suhde seuran kehittämiseen. Pelillisesti molemmat seurat pyrkivät jo junioritasolla pallonhallintajalkapalloon, jossa oma joukkue hallitsee pelivälinettä. Ero on ehkä siinä, että Honka pyrkii olemaan tässä koko Suomen parhaimpia, kun taas VPS:lle tämä on mahdollista alueellisesti, esim. B-junioreiden 1. divisioonassa. Varsinkin VPS:ssä tämä ajattelutapa on kuitenkin vielä varsin uutta”, Paularinne vertaa ja lisää loppuun: ”Saimme kuulla viime kaudella muutamaan kertaan Vaasaan alueen jalkapallotoimijoilta, esimerkiksi muiden seurojen valmentajilta, että ’hienoa, kun VPS:n juniorit pelaavat nykyään jalkapalloa'”.

Jouko Turunen yhdistää ”ilvesläisyyden” osaksi laajempaa tamperelaisuutta. ”Ilves on suurena yleisseurana tärkeä osa tamperelaista kulttuuria ja näen, että siihen kiinnittyy jollain tavalla suuri osa tamperelaisista. Junioritasolla ihanteellinen Ilves-pelaaja on hyvällä tavalla aggressiivinen, kilpailullinen ja voitontahtoinen. Liitän myös urheilullisuuden ja monipuolisen peruspelaamisen taidon Ilves-pelaajaan. Seuran yksi painopiste on urheilijan terveellisten elämäntapojen opettelu”, Turunen luettelee. Molemmissa Tampereen isoissa seuroissa valmentaneena Jouko Turunen näkee tiettyjä eroja Ilveksen ja TPV:n seuraidentiteeteissä. ”Koen, että TPV on jossain määrin murrosvaiheessa hakien hieman omaa identiteettiään. Se on profiloitunut kasvattajaseuraksi, joka antaa nuorille pelaajille mahdollisuuksia omassa edustusjoukkueessa. Junioripuolen osalta on vielä vaikeaa sanoa, millainen on tyypillinen TPV-pelaaja.”

”Ilves on suurena yleisseurana tärkeä osa tamperelaista kulttuuria ja näen, että siihen kiinnittyy jollain tavalla suuri osa tamperelaisista.”

Tamperelainen kuvailee tarkasti myös Ilvekseen liittyviä pelillisiä vaatimuksia. Näillä seikoilla on välittömästi yhteyttä myös seuraidentiteettiin. Millaisia pelaajia seura haluaa kasvattaa? Tämä on oleellinen kysymys kaikille suomalaisseuroille. Myös Turusella on aiheesta selkeä näkemys. ”Ilveksessä halutaan pelaajien pelaavan monia eri pelipaikkoja 5v5- ja 8v8-pelimuodoissa, jotta heistä kehittyisi monipuolisia ja muutoskykyisiä jalkapalloilijoita. Tämä tähtää siihen, että liikemallit ja peruspelaamisen taidot olisivat monipuolisia ja pelaaja osaisi enemmän kuin yhden pelipaikan tiettyjä liikemalleja. Jos pelaaja on aina esimerkiksi puolustajana, peli on lähes koko ajan pelaajan etupuolella. Tällöin pelikäsitys ja liikemallit saattavat muodostua yksipuolisiksi verrattuna siihen, että pelaisi välillä myös keskikentällä, jossa pelaaja on pelin keskellä suurimman osan ajasta. Tällöin hän joutuisi miettimään esimerkiksi erilaisia vaihtoehtoja ensimmäisen kosketuksen suuntaamiseen vartalon eri asennoista. Lisäksi vahva tilanteenvaihtopelaaminen kuuluu tärkeänä osana Ilves-pelaajan ominaisuuksiin”, Turunen analysoi.

Paularinteen ja Turusen tavoin myös Aleksi Lalli pystyy selkeästi havainnollistamaan Pallo-Iirojen ja HJK:n identiteetin yksityiskohtia. Moni Pallo-Iirojen valmentaja opiskelee Rauman opettajankoulutuslaitoksella, ja tämä pedagoginen lähestymistapa näkyy seuran valmennustoiminnassa. Pelin opettaminen koetaan tärkeäksi osaksi Pallo-Iirojen seuraidentiteettiä. Esimerkkinä ”Iirojen” nykyisistä ja entisistä juniorivalmentajista, jotka opiskelevat opettajiksi, Lalli nostaa esiin Johan Suomisen, Eetu Kaipion ja Lassi Lavannin. Harvassa suomalaisessa seurassa on vastaavaa määrää pedagogiikkaa opiskelevia jalkapallovalmentajia. Lalli näkee, että tämä akateeminen suuntaus on vähentänyt ”musta tuntuu”-kommentteja seuran toiminnassa.

”Pallo-Iirot on perinteisesti ollut ’jokaiselle jotakin’-seura. Harrastetoimintaa on hoidettu jo pitkään erinomaisesti. Kilpapuoli sen sijaan on vasta heräämässä ja nousemassa harrastetoiminnan rinnalle. Arjen laatu paranee pikkuhiljaa”, Lalli taustoittaa.

”Olen saanut muutaman kerran kritiikkiä, kun esimerkiksi valmentajien työpisteen pöydillä on ollut turhia roskia. On sanottu, että ’näin ei toimita HJK:ssa'”

”HJK:n akatemiajoukkueissa pelaajien taso on luonnollisesti korkeampi ja tämä tuo toimintaan jo edellä mainittua kilpailullisuutta. Kilpailullisuuteen liittyy myös vaatimustaso. Valmennuspäälliköt vaativat valmentajilta ja valmentajat pelaajilta. Tämä näkyy myös kentän ulkopuolella. Valmentajilta vaaditaan muuan muassa sitä, että toimistohuone on aina todella siistissä kunnossa. Olen saanut muutaman kerran kritiikkiä, kun esimerkiksi valmentajien työpisteen pöydillä on ollut turhia roskia. On sanottu, että ’näin ei toimita HJK:ssa.’ Tämä vaatimustaso, joka valmentajille on asetettu, välittyy myös pelaajille. Pukukopit ja muut yhteiset tilat on pidettävä kunnossa. Tämä vaatimustaso koskee samalla tavalla valmennuspäälliköitä, valmentajia ja pelaajia.”

Myös Lallin pohdinnoissa korostuu seuran harjoituskeskuksen merkitys, tosin positiivisemmassa sävyssä kuin Paularinteellä. ”Telia 5G-areenan ympäristö huokuu seuraylpeyttä. On sinivalkoisia värejä. Pukukoppikäytävillä on kuvia entisistä mestarijoukkueista. Pelaajat harjoittelevat välillä samalla kentällä kuin seuran edustusjoukkue. Toiminnan keskittyminen Töölöön on äärettömän tärkeä asia Klubille. Seuran nuorimmille pelaajille on esikuvia lähellä: monet tuntevat edustuksen pelaajien lisäksi myös seuran nuorten maajoukkuepelaajia sekä Klubi 04:n pelureita.”

Valmentajien rekrytointiprosessi – onko sitä?

Päätoimiset valmentajat ovat työntekijöitä, työsuhteessa edustamaansa seuraan. Yksittäisten työntekijöiden merkitystä voi pitää korostetun tärkeänä sellaisissa yhteisöissä, joissa on vähän palkattua henkilöstöä ja paljon vapaaehtoisia. Urheiluseurat kuuluvat tähän kategoriaan. Työntekijät luovat raameja toiminnalle, toteuttavat strategista linjaa, sparraavat muita toimijoita ja ovat yhteisönsä eräänlaisia keulakuvia. Se, millä tavoin ja kuinka perusteellisesti työntekijöitä rekrytoidaan, ei ole yhdentekevää. Monelta suomalaiselta jalkapalloseuralta puutuu selkeä rekrytointiprosessi, vaikka positiivista kehitystä onkin tapahtunut. On kysyttävä esimerkiksi, kuinka moni seura edellyttää valmentajalta malliharjoitusten vetämistä ennen rekrytointia tai kuinka monta valmentajan johtamaa ottelua uusi seura on nähnyt ennen palkkauspäätöstä.

Kun Vesa Vasara soitti Riku Paularinteelle syksyllä 2017, Paularinteen edellisestä Honka-pestistä oli kulunut jo viisi vuotta. Mitään uutta ja yllättävää Vasaran jutuissa ei kuitenkaan tullut. ”Vaikka olin ollut poissa seurasta, olin koko ajan seurannut tarkkaan Hongan toimintaa”, Paularinne muistuttaa. Hongan toimijat tiesivät, millainen valmentaja Paularinne on, ja toisaalta Paularinne oli varsin hyvin perillä ”uuden Hongan” tavoitteista. Omat halut ja seuran tarve kohtasivat, kuten Paularinne tilanteen muotoilee. Mitään erityistä rekrytointiprosessia sanan varsinaisessa merkityksessä hänellä ei siis ollut. ”Hongan tulevan kauden valmennuspaketti oli jo varsin hyvin kasassa, mutta B-junioreilta puuttui vastuuvalmentaja. Lisäksi seura halusi, että B-junnujen valmentaja on myös edustuksen mukana. Tämä sopi itselleni, sillä halusin toimia sekä vanhemmissa junioreissa että edustusjoukkueessa”.

Acamp_2017_58
Jouko Turunen pelasi Ilveksen junioreissa 6-vuotiaasta B-junioreihin saakka. Nyt 28-vuotias tamperelainen valmentaa seurassa 8- ja 11-vuotiaita. Kuva: Pave Asikainen.

Jouko Turusen kohdalla rekrytointia helpotti se, että Ilveksen ja TPV:n joukkueet harjoittelevat usein samoilla kentillä ja pelaavat paljon keskinäisiä otteluita. Valmentajat tulevat tutuiksi puolin ja toisin. Pienet piirit ja säännöllinen kanssakäyminen johtavat siihen, että seurojen valmennuspäälliköt tuntevat myös muiden seurojen valmentajia. ”Ilveksen toimijat pystyivät seuraamaan arkipäiväistä toimintaani. Ilves otti minuun yhteyttä viime kauden loppupuolella. Seura tiedusteli sopimustilannettani, joka oli vielä avoin, ja kyseli tulevaisuuden suunnitelmistani. Ensimmäisen yhteydenoton jälkeen keskustelimme jalkapalloilullisista asioista ja reunaehdoista, joilla olisin kiinnostunut sopimuksesta. Melko pian tämän jälkeen Ilves teki konkreettisen sopimustarjouksen, jonka hyväksyin”, Turunen kertaa prosessia.

”Olin vetänyt mallitreenejä tiedostamatta HJK:n johdolle useamman kuukauden ajan”, Lalli viittaa puhuessaan malliharjoituksista, joita hän veti SHA:n koulutustapahtumissa.

Aleksi Lallin kohdalla rekrytointiprosessi oli selvästi pisin. Ensimmäiset yhteydenotot HJK:sta tulivat jo jouluna 2016. Lallin aktiivisuus Sami Hyypiä Akatemian Ekkono-kursseilla oli kantautunut HJK:n valmennuspäällikön Erkki Vallan korviin. ”Olin valmentanut tiedostamatta mallitreenejä HJK:n johdolle useamman kuukauden ajan”, Lalli viittaa puhuessaan malliharjoituksista, joita hän veti SHA:n koulutustapahtumissa. ”Lopullisen sopimuksen syntyminen kesti kuitenkin pitkään, vaikka minulla ei ollut mitään erityisiä reunaehtoja. Pitkä hiljaiselo mietitytti. Asiat olivat välillä pysähdyksissä, vaikka olimmekin säännöllisesti yhteyksissä HJK:n edustajien kanssa. Tarkempi tehtävänkuva hahmottui hiljalleen ja saimme sovittu asiat lopulta syksyn aikana”.

Tulevaisuuden tavoitteista

Valmentaminen on hektistä ja intensiivistä. Yksittäinen harjoitus ja peli on aina sillä hetkellä arvokkain asia, vaikka valmennuksen eetokseen kuuluukin katsoa asioita myös pidemmälle, yhtä tapahtumaa kauemmas. Pitkäjänteinen ajattelu ei sulje pois heittäytymistä päivittäiseen työhön. Päinvastoin, ne tukevat toisiaan. On kuitenkin luonnollista, että moni valmentaja ajattelee tulevaisuuttaan. Kaikkein suurimpia unelmia ei useinkaan paljasteta. Jokaisen valmentajan kannattaa kuitenkin toisinaan pysähtyä miettimään ja kysyä itseltään: ”Missä olen vuonna 2020?”

Jouko Turunen näkee tärkeimpänä asiana jatkuvan kehittymisen. ”Haluan olla tulevaisuudessa entistä parempi valmentaja entistä vahvemmassa Ilveksessä. TPV:ssä sain olla yksittäisessä ikäluokassa vastuullisessa roolissa päävalmentajana. Ilveksessä saan olla kokopäiväisesti töissä. Koin, että Ilves oli askel eteenpäin jalkapallovalmentajan urallani. Haluan valmentaa mahdollisimman korkealla tasolla ja tavoitteeni on luoda ura jalkapallovalmentajana”, Turunen näkee.

Myös Aleksi Lalli lähestyy kysymystä kehittymisen ja oppimisen näkökulmista. Sen Lalli uskaltaa luvata, että vuonna 2020 hän toimii yhä nimenomaan lasten ja nuorten valmentajana. ”Toivon, että olen mennyt kolmessa vuodessa valmentajana eteenpäin niin, että minulla on parempi kuva siitä, miten nuorta pelaajaa voi auttaa kokonaisvaltaisesti. Haluan tukea pelaajiani myös ihmisinä. Myös ulkomaat kiinnostavat myöhemmin tulevaisuudessa, mutta sen suhteen minulla ei ole kiirettä.”

Riku Paularinne pohtii pitkään esittämääni kysymystä tulevaisuuden tavoitteista. Ensimmäinen vastaus on lyhyt ja täsmällinen: ”Haluan olla onnellinen”. Sitten hän jatkaa: ”Haluan olla viisaampi – en vain valmentajana, vaan myös ihmisenä. Uskon, että sopivan haasteellinen ympäristö kehittää ja tuo myös onnellisuuden”. Haastattelun lopuksi Paularinne kertoo mielenkiintoisen ja yllättävän tavoitteen. Siihen liittyy tarina.

”Haluan olla joskus parempi miesten valmentaja kuin Mika Lehkosuo. Arvostan Lehkosuota valmentajana todella paljon. ”Bana”, ”Vesku”, Gert Remmel ja Jarkko Tuomisto ovat vaikuttaneet minuun valmentajana paljon. Kun pohdin vuonna 2012 siirtoa Poriin, ajattelin, että jos jään pääkaupunkiseudulle lähelle Lehkosuota, en voi kehittyä häntä paremmaksi valmentajaksi. Se olisi ollut liian helppoa. Halusin löytää itseni toisenlaista reittiä.”

Seurojen merkitystä ei voi korostaa liikaa

Monet Riku Paularinteen, Jouko Turusen ja Aleksi Lallin esittämät näkemykset herättävät ajatuksia. Erilaisissa seuroissa on erilaisia vahvuuksia. Pelillisten asioiden lisäksi seuroja on pyrittävä arvioimaan myös muunlaisin kriteerein. Yksi tärkeä kysymys on, minkälainen seura on valmentajalle. Miten valmentaja voi kehittyä? Mitä haasteita seura voi tarjota? Onko valmentaja onnellinen? Vahva seuraidentiteetti toisaalta edellyttää, että uudet valmentajat tunnistavat ja jakavat seuran arvot. Varsinkaan suurimmilla seuroilla ei pitäisi olla varaa virherekrytointeihin. Mikäli seuran yhtenä kantavana periaatteena on esimerkiksi pelin opettaminen, tulisi valmentajavalinnoissa suosia pedagogisesti osaavia valmentajia. Vastaavia esimerkkejä on lukuisia muitakin. Osa vaatimuksista on muodollisia, osa arvotuksenvaraisia. Esimerkiksi vahvasti kaksikielinen HIFK on tavannut edellyttää uusilta valmentajiltaan muun muassa riittävää ruotsin kielen taitoa. Jokaisen seuran tulisi määritellä itselleen riittävän yksityiskohtaiset rekrytointiperusteet ja sitten toteuttaa näitä kriteereitä riittävän täsmällisesti etsiessään uusia valmentajia. Rekrytointi ei ole vain ilmoituksen jättämistä seuran nettisivuille.

Seurakulttuuri määrittää lopulta pitkälti myös koko kansallista jalkapalloidentiteettiä. Seurat kasvattavat pelaajia ja valmentajia.

Suomalaisen jalkapallon kehittymisen kannalta on olennaista, että maassamme on erilaisilla painotuksilla toimivia seuroja. Seuratoiminnan homogeenisyys on yksi kotimaisen jalkapallon haasteita: pelaajien ja valmentajien päätyminen sopivaan ympäristöön ei toteudu täysimääräisesti, mikäli seurojen välillä ei ole eroja. Monessa kaupungissa seurat ovat kuin harmaata massaa: useat toimijat yrittävät tarjoa kaikille kaikkea. Lopputuloksena on usein niin sanottu keskinkertaisuuden ansa: kun tarjoaa kaikille kaikkea, ei tarjoa kenellekään oikein mitään. Tämä vitsaus hidastaa, ei vain huippupelaajakehitystä, vaan myös kaiken muun toiminnan organisointia.

Paularinteen, Turusen ja Lallin tällä hetkellä edustamat seurat kuuluvat Suomessa ”jättiläisten” kategoriaan. Kaikilla kolmella valmentajalla on kuitenkin kokemusta myös pienemmistä seuroista, joiden toiminta poikkeaa nykyseuran ideologiasta – tietyissä asioissa jopa huomattavan paljon. Lisäksi valmentajien seurasiirroissa on eroja: Paularinne palasi ”Suomen-kierroksensa” jälkeen takaisin seuraan, josta aikanaan lähti liikkeelle, Turunen vaihtoi seuraa kaupungin sisällä ja Lalli siirtyi pienen kaupungin suuresta seurasta ison kaupungin suureen seuraan. Valmentajapolkuja on monia erilaisia. Erilaisia valmentajia ei tule sovittaa samaan putkeen. Kaikilla valmentajilla voi kuitenkin olla sellaisia kokemuksia, joista on hyötyä koko Suomi-jalkapallolle.

Seurakulttuuri määrittää lopulta pitkälti myös koko kansallista jalkapalloidentiteettiä. Seurat kasvattavat pelaajia ja valmentajia. Maajoukkueet ja aikuisjoukkueet ovat tässä suhteessa pyramidin huippu ja nauttivat – hieman karrikoiden – seuratyön hedelmistä. Kokonaisuus muodostuu toki monesta muustakin seikasta. Miten puhumme kotimaisesta jalkapallosta? Miten suhtaudumme esimerkiksi siihen, että näkyvät jalkapallovaikuttajat kannattavat tai ainakin sympatisoivat avoimesti toista maajoukkuetta? Ymmärrämmekö arjen pienten asioiden perustavanlaatuisuuden? Kliseisyydestään huolimatta ”kaikki vaikuttaa kaikkeen”-fraasi pätee myös jalkapalloseurojen toiminnassa.

Ympäristö, jossa pelaajat ja valmentajat kasvavat, on tärkeä, jopa ratkaisevan tärkeä. Koko jalkapalloyhteisö yhdessä rakentaa tämän ympäristön. Ympäristö olemme me.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)