Kun et ole nopein ja vahvin, ole viisain

Kaikille on varmasti tuttu Raamatun tarina Daavidista ja Goljatista. Tarinassa lähtöasetelma on hullunkurinen; jättiläisen kokoinen haarniskaan pukeutunut Goljat saa vastaansa pienikokoisen lammaspaimenen, jolla on aseenaan vain kivilinko eikä taisteluvarusteita yllään. Taistelun lopputulos on myös kaikilla muistissa. Daavid ampuu Goljatia kivellä keskelle otsaa ja tämä kaatuu tajuttomana maahan.

Käsitteenä Daavid ja Goljat on ollut pitkään metafora altavastaajan epätodennäköisille voitoille vahvempaa vastustajaa vastaan. Pidämme itsestäänselvyytenä, että Goljatilla oli taistelussa ennakkoon etu ja Daavid oli ainoastaan altavastaaja.

New Yorkerin toimittaja Malcolm Gladwell kääntää kirjassaan David and Goliath: Underdogs, Misfits, and the Art of Battling Giants tapauksen päälaelleen. Entä jos Daavidilla olikin taistelussa etu puolellaan?

Kun mietimme tarkemmin taistelun lähtökohtia, vastakkain olivat sairas kömpelö jättiläinen painavien varusteiden ja täysin taisteluun soveltumattomien aseiden kera sekä lammaspaimen, jolla oli tuhoisa ase, paljon harjoittelua ja juuri oikea taktiikka kamppailua varten. Goljat oli valmistautunut lähikamppailuun, mutta Daavid oli ajatellut toisin.

Toisin kuin olemme olettaneet, Daavidilla oli etu kamppailussa eikä tämä ollut edes lähtökohtaisesti altavastaaja. Mutta miksi? Se liittyy otsikon ajatukseen; ollakko vahvin ja nopein vai viisain.

Olen viimeiset viisi vuotta ollut äärimmäisen kiinnostunut siitä, miten ihmiset tai  organisaatiot menestyvät. Tai oikeastaan siitä, mitä tekijöitä menestymisen taustalla on. Taustani puolesta olen kiinnostunut tästä erityisesti jalkapallon ja huippu-urheilun näkökulmasta.

Daavidin ja Goljatin tarina toteutuu myös huippu-urheilussa ja korostuneesti jalkapallon kaltaisessa lajissa, jossa tosissaan huipulle himoavat jopa miljoonat nuoret pelaajat.

Jalkapallossa asiaan liittyen on kaksi tasoa: Huipulle pyrkivät yksittäiset pelaajat sekä maa- ja seurajoukkueet, jotka pyrkivät menestymään arvokisoissa tai eurocupeissa.

Yksittäisen huipulle pyrkivän nuoren pelaajan tieltä tulee aina tulee löytymään ”goljatteja”, jotka ovat vahvempia, nopeampia ja esimerkiksi parempia 1v1-pelaajia. Aina löytyy pelaajia, joilla on kovempi taistelutahto. Vastaavasti arvokisakarsinnoissa ja eurocupeissa tulee vastaan aina joukkueita, joilla on isommat resurssit ja lähtökohtaisesti parempia pelaajia.

Siispä, jos teemme asiat samalla tavalla kuin muut, lähdemme taisteluun Goljatia vastaan painava haarniska päällä, keihään kanssa ja häviämme varmasti. Mutta jos pyrimme vahvimman ja nopeimman sijaan olemaan viisaimpia, voimme kääntää ennakkoasetelmat päälaelleen.

Lähdin selvittämään, mitä viisaus voisi tarkoittaa jalkapallossa.

Miten käytät nopeuttasi kentällä?

Minulla oli toissa viikolla palaveri valmentamani 14-vuotiaan pelaajan kanssa. Keskustelimme juttutuokion aluksi muutoksista, joita hän on tehnyt toimintaasa viimeisen puolen vuoden aikana. Kyseisen pelaajan kohdalla nuo ahaa-elämykset ovat aiheuttaneet sen, että puolessa vuodessa pelaaja on noussut rivipelaajasta BSM-sarjajoukkueen harjoitusrinkiin. Seuraavaksi keskustelimme siitä, mitä täytyisi vielä parantaa, jotta tämä pärjäisi paremmin B-junioreita vastaan. Aluksi keskustelu ajatui nopeusominaisuuksien kehittämiseen, mutta lopulta pohdimme, että oleellisempaa onkin se, kuinka pelaaja käyttää nykyistä nopeuttaan paremmin hyödykseen pelitilanteissa –  onhan pelaaja tällä hetkellä joukkueen yksi nopeimmista pelaajista.

Miksi päädyimme pelaajan kanssa tällaiseen ajatteluun?

Ensinnäkin, täytyy ymmärtää, että jalkapallo ja muut pallopelit ovat komplekseja systeemejä. Kompleksisuus tulee latinankielen sanasta kompleksi, joka tarkoittaa yhteen kudottua. Kuten monesti luullaan, se ei ole siis synonyymi monimutkaiselle. Kompleksinen teoria ei näe kokonaisuutta yksittäisten osasten kautta, vaan ymmärtää että osien keskinäisen vuorovaikutuksen takia kokonaisuus on aina suurempi kuin nuo osaset yhteenlaskettuna.

Hollantilainen valmentaja ja kirjailija Frans Bosch lähestyy teoksissaan valmentamista kompleksisen teorian kautta ja hänen mukaansa pelaaminen on aina enemmän kuin yksittäisten ominaisuuksien summa. Jalkojen lihasvoiman kehittymisestä ei ole hyötyä, jos sitä ei pysty käyttämään pelissä.

On äärimmäisen tärkeä ymmärtää, mitä nykypäivän jalkapallossa tarkoittaa nopeus. Se on kykyä ennakoida pelitilanteita. Se on sitä, kuinka nopeasti pelaaja havainnoi mahdollisuuksia toimia pelin kutsumalla tavalla. Se on myös liikkeiden oikeaa ajoitusta: Pelaaja voi saada ison edun ominaisuuksiltaan nopeampaankin vastustajaan sillä, että liike tyhjään tilaan tapahtuu juuri oikealla hetkellä. Jalkapallonopeutta ymmärtääksemme, meidän täytyy hoksata, että esimerkiksi 30 metrin ajaltaan hitaampi pelaaja voi olla pelitilanteessa nopeampi. Nopeus pelikentällä siis linkittyy hyvin vahvasti havainnoinnin ja päätöksenteon taitoihin.

14-vuotiaan valmennettavani kanssa lähdimme miettimään seuraavia askelia kehittymisessä sitä kautta, että nopeusominaisuutta on jo olemassa ja kyse on hänen kohdallaan siitä, kuinka hyvin tämä pystyy sitä hyödyntämään pelitilanteessa.

Yksi tärkeimmistä periaatteista nopealle hyökkäävälle pelaajalle on se, että tämä tunnistaa, milloin pyytää pallo liikkeeseen ja milloin jalkaan. Palaverissa pyysin pelaaja alkaa seuraamaan vastustajan laitapuolustajien sijoittumista; jatkossa jos nämä olivat sijoittuneet liian ylös, pelaajan tulisi jatkossa liikkua täysillä tuohon tilaan laitapakin taakse, jos siihen olisi mahdollista syöttää.

Toinen asia liittyi ensimmäiseen kosketukseen. Kerroin, että pelaajalla on ihan riittävä räjähtävyys siihen, että pääsee ohittamaan vastustajia, kun tälle syötetään linjan tasalle tai linjojen väliin yläjalkaan. Pelaajan täytyisi vaan alkaa kiinnittämään paremmin huomiota siihen, että on jo hieman liikkeessä päkiaskelilla siihen suuntaan, johon on kosketuksen ottamassa.

Molemmissa periaatteissa kyse on siis siitä, että pelaaja pääsee enemmän tilanteisiin, joissa on pallon saadessaan jo valmiiksi liikkeessä. Nopeus linkittyy siis havainnoinnin, päätöksenteon sekä myös koordinaation taitoihin ja pelaaja voi näitä kehittämällä olla pelitilanteessa merkittävästi nopeampi kuin aiemmin. Huipulle pyrkivien pelaajien osalta marginaalit ovat hyvin pieniä ja aina tulee löytymään pelaajia, jotka ovat hieman nopeampia ja vahvempia. Etua kannattaa lähteä etsimään silloin viisauden kautta.

messi
Kuva: Messi on ominaisuuksiltaan nopea, mutta osaa käyttää nopeuttaan hyödyksi myös pelitilanteissa.

Ehkäise vaaralliset tilanteet jo ennen niiden syntyä

Luin talvella Juventuksen topparilegenda Giorgio Chiellinin haastattelun, jossa tämä oli huolestunut siitä, että ”guardiolamainen” pallonhallintapelaaminen on vaikuttanut heikentävästi pelaajien puolustamisen taitoihin. Chiellinin mukaan nykyään Serie A:han tulevat nuoret pelaajat osaavat syöttää lyhyitä ja pitkiä syöttöjä, mutta heillä ei ole tietoakaan, miten esimerkiksi vartioida vastustajan hyökkääjää.

Täytyy toki muistaa, että pelin eri vaiheet eivät ole toisistaan riippumattomia ja joukkueen laadukkaan pallonhallintavaiheen ansioista puolustajat pystyvät pallomenetyksen hetkellä jatkamaan puolustamista paremmin organisoituneena (=kompleksisuus). Muuten olen Chiellinin kanssa samaa mieltä. Etenkin siitä, että tämä näkee puolustamisen nimenomaan opeteltavina taitoina.

Olemme tottuneet näkemään hyvät puolustajat pelaajina, jotka voittavat nopeudella juoksukisoja ja kaksinkamppailuja hyökkääjiä vastaan sekä pelaavat kovaa. Taas törmäämme samaan ongelmaan; aina löytyy puolustaja joka pelaa lujempaa ja juoksee kovempaa.

Vahvuuden ja nopeuden lisäksi puolustamista voi lähestyä myös viisauden kautta ja etsiä sieltä kilpailuetua muihin.

Puolustamisen mestarit joutuvat vähemmän juoksukisoihin ja kaksinkamppailuihin kuin amatööritason puolustajat. Syy on siinä, että he pyrkivät ennaltaehkäisemään fyysisiä kamppailuja. Real Madridin ex-puolustaja, nykyisin Besiktasissa pelaava Pepe on tehnyt pitkän uran huipulla, vaikka nopeusominaisuuksien vuoksi sen ei pitäisi olla mitenkään mahdollista. Pepe kompensoi nopeusominaisuuksien puutetta sillä, että pallon ollessa vastustajalla tämä on matalan painopisteen kylkiasennossa koko ajan valmiina seuraamaan linjan taakse lähtevän vastustajan pystyliikkeen. Juuri kun syöttö lähtee, Pepe ehtii yleensä ennen hyökkääjää palloon muutamalla juoksuaskeleella, eikä varsinaista kaksinkamppailua ehdi edes syntyä.

Kuten pallonhallintavaiheessa, myös puolustaessa pelaajat eivät voi vain seurata, mitä vastustaja tekee vaan pelitapahtumia voi pyrkiä kontrolloimaan myös silloin, kun pallo on vastustajan hallussa.

Jalkapallossa pelaaminen voi perustua joko pelkkään reagointiin tai reagoinnin ja ennakoinnin yhdistelmään. Jos esimerkiksi keskikenttäpelaaja perustaa pelinsä pelkästään reagointiin, voi silti näyttää siltä, että tämä on hyvä puolustamaan – juokseehan hän paljon ja tekee paljon töitä. Parhaimmat keskikenttäpelaajat perustavat pelaamisensa puolustusvaiheessa kuitenkin myös ennakointiin. Nämä pystyvät estämään vaarallisia syöttöjä sillä, että omaa aluettaan puolustaessaan ovat kylkiasennossa valmiina ottamaan syötön lähtiessä muutaman askeleen räjähtävästi kohti pallon vastaanottavaa pelaajaa. Näin syöttäjä ei uskallakkaan syöttää vaan joutuu pelaamaan huonomman syötön alaspäin tai sivuttain. Pelaaja, joka on hyvä puolustamaan estää siis jo ennalta vastustajan kannalta parhaita syöttöjä tapahtumasta ja määrää näin myös puolustaessa, mitä pelissä tapahtuu.

Vastikään Bayer Leverkuseniin siirtynyt Lukas Hradecky on lähestynyt pelaamista viisauden kautta. Hradecky puhui pari vuotta sitten Jalkapallolehden haastattelussa siitä, että maalivahdin pelaaminen ei ole haamupelastuksia vaan oikeastaan niiden välttämistä sijoittumalla oikein ja organisoimalla puolustuksen niin hyvin, ettei vaarallisia laukauksia edes pääse syntymään. AC Milanin legenda Paolo Maldini taklasi keskiarvollisesti vain noin kerran kahdessa pelissä ja on puhunut moneen otteeseen siitä, että jos pelaaja joutuu taklaamaan, tämä on jo aiemmin tehnyt virheen. Tämä suhtautumistapa on syy, miksi Maldini pelasi niin kauan huipulla ja syy miksi, Hradecky tulee pelaamaan urallaan vielä Leverkuseniakin kovemmassa joukkueessa.

Modernissa jalkapallossa vaarallisten tilanteiden ehkäiseminen jo ennen niiden syntyä on tärkeä taito. Joskus jopa poikamaajoukkuetasolla vastustajan paremmuutta on selitetty kaksinkamppailupelaamisella. Viisauden kautta jalkapalloa lähestyessämme kiinnitämme huomiota kuitenkin enemmän siihen, mitä ennen tuota kaksinkamppailuun joutumista on tapahtunut.

chiellini
Kuva: Parhaat puolustajat, kuten Italian ja Juventuksen Giorgio Chiellini, perustavat pelinsä reagoinnin ja ennakoinnin yhdistelmään.

Rakenna identiteetti ja tiedä vahvuutesi

Stanfordin yliopiston psykologian professori Carol Dweck kollegoineen kehitti noin 30 vuotta sitten growth mindsetin teorian. Tiivistetysti teoriassa on kyse siitä, kuinka ihminen suhtautuu kykyihinsä ja oppimiseen. Growth mindsetin omaava ihminen ajattelee, että paljon työtä tekemällä mikä tahansa kyky voi kehittyä huomattavasti vaikka lähtötilanne olisi kuinka heikko.

Olen itsekin puhunut varsinkin growth mindsetiin liittyvän sinnikkyyden merkityksestä urheilijan kehittymisessä jo pitkään. Mitä pidempään ihminen jaksaa yrittää vaikealta tuntuvaa asiaa, sitä parempi hänestä alallaan tulee. Ja niin edelleen.

Mutta onko asia sittenkään näin? Viime viikolla julkaistiin Michigan State Universityn ja Case Western Reserve Universityn tutkijoiden toimesta tutkimus, jossa todettiin growth mindset -ajattelutavan merkityksen olevan pienehkö opiskelijoiden akateemisessa menestyksessä.

Growth mindsetin kanssa hieman vastaavaa ajattelua edustaa niin sanottu 10 000 tunnin sääntö, jonka mukaan tuon verran harjoitteluun käytettyjä tunteja korreloi vahvasti menestymisen kanssä lähes millä tahansa allalla.

Molemmat teoriat liittyvät siis puurtamiseen ja ajatteluun siitä, että kovalla työllä kehittyminen on mahdollista. Ajattelusta on varmasti huippu-urheilussa hyötyä, mutta mitä jos miettisimme asiaa tässäkin viisauden lähestymiskulman kautta. Tärkeintä olisikin se, että mitä ja miten tehdään kuin se, että kuinka paljon.

Yksi iso asia, missä olemme valmentajina epäonnistuneet on se, että suurimmalla osalla pelaajistamme ei ole pelaajaidentiteettiä ollenkaan. He eivät tiedä, millaisia pelaajia he ovat ja millaisia heidän kykynsä ovat. Pahimmillaan pelaajat ajattelevat, että ovat kaikessa ”ihan ok” -tasolla.

Pelaajan on olennaisen tärkeää tietää vahvuutensa. Aki Riihilahti muutti pelaamisensa täysin ennen uraansa Englannissa ja päätti keskittyä siihen, että sai mahdollisimman paljon riistoja ja syötöt niiden jälkeen omille. Ilman tätä hoksaamista – kaikella kunnioituksella Riihilahtea kohtaan – hänen uransa olisi tapahtunut Suomen kentillä. Nykyisin Serie A:ssa pelaava Sauli Väisänen lähti rakentamaan itsestään päämäärätietoisesti oikeilla keinoilla hyvin peliä avaavaa topparia sen jälkeen kun tämä ei mahtunut Hongan B-junioreissa pelaamaan.

Mitä jos kaikkien asioiden yksitoikkoisen puurtamisen sijaan, pelaaja miettisi yhdessä valmentajansa kanssa vahvuutensa, tekisi niistä itselleen huoneentaulun ja lähtisi toteuttamaan ylöskirjattuja asioita harjoituksissa ja peleissä enemmän kuin aiemmin?

Mitä jos harjoituskentällä ratkaiseekin se, kuka tekee asioita viisaammin. Kun muut tekevät kentällä vähän kaikkea, vahvan pelaajaidentiteetin muodostanut pelaaja treenaa muutaman vahvuutensa huipuksi ja saa niistä etua pelitilanteissa muihin nähden. Ulkomaisten seurojen pelaajatarkkailijat etsivät pelaajia, joilla on erinomaisten peruspelitaitojen lisäksi jotain extraa. Nämä asiat voivat olla lähes mitä tahansa täsmällisesti ajoitetuista räjähtävistä pystyliikkeistä pääpeliin. Oleellista on, että pelaajalla on vahva pelaajaidentiteetti ja asioita, joita tämä tekee paremmin kuin muut. Oleellista on myös se, että pelaajalle rakennetaan valmentajan johdolla itseluottamus vahvuuksiinsa.

Aina tulee löytymään pelaajia, jotka ovat kovempia tekemään töitä ja pelaajia, jotka puurtavat enemmän harjoituskentällä. Kilpailuetu muihin voi tässäkin löytyä siitä, että tekee asiat viisaammin kuin muut.

Aleksi Piirainen ( @ApiPiirainen )

Vastine Minna Lindgrenille

Kirjailija Minna Lindgren on kirjoittanut Yle Urheilun sivuille 22.5.2018 pakinan otsikolla ”Tuomari on idiootti eikä valmentajaa tarvitse uskoa” – vieläkö mietitte, miksi juniorivalmentajista on pulaa?Tekstin aihe, urheilevien lasten valmentaminen, on säännöllisesti esillä julkisuudessa.

Junioriurheilua koskevalle keskustelulle on tyypillistä, että siihen eivät osallistu vain urheilun parissa päivittäin toimivat tahot, vaan myös esimerkiksi kasvatustieteen, sosiaalipsykologian ja terveysalan toimijat. Tämä on erittäin tärkeää; erilaiset puheenvuorot pääsääntöisesti rikastuttavat keskustelua ja tuovat mukanaan näkemyksiä, joita perinteisissä lajipiireissä ei aina tunnisteta.

Pakinan kirjoittaja tuo yhtenä lajiesimerkkinä esiin jalkapallon, joten aihe on luonnollisesti lähellä sydäntäni. Lindgren maalaa tekstissään kuvaa junioriurheilukentästä, jota itseni on vaikea tunnistaa. Olen valmentanut kuusi vuotta eri-ikäisiä junioripelaajia kahdessa helsinkiläisessä seurassa ja seurannut satoja turnauksia, joissa on pelannut seuroja Tampereelta, Turusta, Haukiputaalta, Joutsenosta, ja niin edelleen. Koen pystyväni arvioimaan varsin monipuolisesti juniorijalkapallon ilmiöitä, haasteita ja suuntauksia.

”Jos ottelu hävitään, vaikka oma läski kakara sai pelata enemmän kuin muut, haukutaan valmentaja”

Olympiakomitea toteutti reilu vuosi sitten laajan kyselyn vanhempien tyytyväisyydestä lastensa urheiluharrastukseen. Kyselyyn vastanneista noin 7 500 vanhemmasta 90 % oli sitä mieltä, että ohjaajat ja valmentajat hoitavat tehtävänsä hyvin ja että vetäjät osaavat toimia lasten kanssa. Juniorijalkapalloa koskevassa julkisessa keskustelussa on jopa hämmästyttävän yleistä, kuinka negatiiviseen sävyyn vanhemmista puhutaan. Miksi?

Aivan liian harvoin korostetaan vanhempien elintärkeää merkitystä liikuntakipinän sytyttäjinä ja urheilun kannalta keskeisten arvojen (kuten pitkäjänteisyys, vastuuntunto ja itsenäisyys) opettajina. Tämä ei koske vain huipulle tähtääviä, vaan yhtä lailla kaikkia liikuntaa harrastavia tyttöjä ja poikia. Valtaosa vanhemmista käyttäytyy kentän laidalla järkevästi antaen valmentajille työrauhan ja keskittyen pelaajien kannustamiseen. Miksi tämä unohdetaan niin usein? Tarinat häirikkövanhemmista tietysti herättävät enemmän sitä kuuluisaa ”pöhinää”.

”Vanhemmat tuovat lahjakkuutensa kentälle autolla ja huutavat omia ohjeitaan ratin takaa samalla, kun ovat muka etätöissä”, Lindgren kirjoittaa. On varmasti yksittäisiä vanhempia, joiden käyttäytymisessä on petrattavaa – ja paljon. Tätä tuskin kukaan kiistää. Mistä vanhempien ”oireilu” sitten johtuu? Lindgren käsittelee, valitettavasti, vain seurauksia, mutta ei pääse kiinni niihin syihin, joiden yksi ilmenemismuoto on hankalat vanhemmat.

Seurat ovat avainasemassa siinä, minkälaisessa ympäristössä perheet (eivät vain pelaajat!) osallistuvat harrastustoimintaan. Mitä täsmällisemmin seuran ja sen joukkueiden toiminnasta tiedotetaan, sitä selvemmin vanhemmat tietävät, mitä he saavat. Mitä paremmin lapsen ja perheen odotukset kohtaavat seuran lupausten ja toiminnan sisällön kanssa, sitä epätodennäköisempää vanhempien turhautuminen on.

Seuroilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa niihin seikkoihin, jotka yleisimmin herättävät vanhemmissa tyytymättömyyttä. Huomio on kiinnitettävä siihen suureen vanhempien joukkoon, jotka suhtautuvat lapsensa harrastukseen järkevästi, mutta odottavat laadukasta toimintaa. Yksittäisiä poikkeuksia on aina, mutta niin heitä on kaikilla muillakin elämänalueilla.

Isävalmentajista

Olen jo pitkään miettinyt, miksi isävalmentajat tuntuvat olevan niin monille jalkapalloihmisille kirosana. Olen sanonut tämän aikaisemminkin ja sanon sen taas: on erinomaisia, hyviä, kohtalaisia ja huonoja isävalmentajia – siinä missä mitä tahansa muitakin valmentajia. Äitejä – ja ylipäänsä naisia – näkisin jalkapallovalmentajina mielelläni enemmän. Sen, että valmentajan lapsi pelaa samassa joukkueessa, ei pitäisi muuttaa normaalia arviointia. Osaako valmentaja opettaa pelaajia? Miten hän innostaa lapsia? Mitä asioita hän vaatii harjoituksissa?

Ilman aktiivisia isävalmentajia monen joukkueen toiminta olisi vaakalaudalla. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö valmennuksen laatua tulisi arvioida kriittisesti. Varsinkin jalkapallossa, jossa harrastajamäärät kasvavat koko ajan, jatkuvasti paisuvaa pelaajamäärää hallitsemaan tarvitaan myös Lindgrenin mainitsemia ”Oliverien isiä”.

Niillä valmentajakursseilla, joihin itse olen osallistunut, isävalmentajat ovat voittopuolisesti olleet kaikkein motivoituneimpia itsensä ja joukkueen kehittämiseen. Seurojen rooli korostuu jälleen kerran: miten valmentajille luodaan sellainen ympäristö, jossa on päivittäin mahdollisuus kehittyä?

Joukkuelaji on tiimityötä – myös taustojen osalta

Lindgrenin pakinassa valmentajan rooli näyttäytyy työjuhtana, joka hoitaa kaiken itse: ”Valmentaja taistelee olosuhteet, toisin sanoen salivuorot, aikataulut, pelit, pelivälineet ja ottelut, sponsorit paitoihin ja äidit kahvia kaatamaan.” Tässä tulee vastaan ristiriita, joka koskettaa myös juniorijalkapalloa. Jos kerran innokkaita vanhempia löytyy, miksi valmentaja sitten joutuu tekemään kaiken itse?

Ratkaisu on yksinkertainen: tehtävien delegointi ja tiimityö. Kun apua pyytää, sitä usein myös saa. On itsestäänselvää, että valmennuksen tulee olla valmentajien vastuulla. Monessa joukkueessa vanhempien tehtäväksi on annettu esimerkiksi turnausjärjestelyt, varustehankinnat, pelivuorojen sopiminen (valmentajan ohjeiden mukaisesti) ja otteluiden kuvaaminen. Joukkueenjohtajat ja huoltajat ovat usein korvaamattomia. Olen varma, että moni vanhempi olisi valmis auttamaan. Se vaatisi yhden kysymyksen: ”Haluaisitko auttaa?”

Valmentaja ei toimi tyhjiössä. Hänen ympärillään ovat muut valmentajat, seurajohto sekä suuri joukko vapaaehtoisia. Seurojen tehtävänä on tukea valmentajia (olivat he nuoria tai vanhoja) päivittäisessä toiminnassa. Kokemattomalle valmentajalle on monesti kullanarvoisen tärkeää, että vanhempi kollega kannustaa, antaa vinkkejä ja kertoo omista kokemuksistaan. Tätä tukea tarvitsevat myös isävalmentajat. Juniorijalkapallo ei ole taistelukenttä, jossa vanhemmat ja valmentajat ovat vastakkain – vaikka pakina sellaisen kuvan saattaakin antaa. Jokaisella juniorivalmentajalla on tärkeä rooli myös muiden ihmisten, etenkin pelaajien ja valmentajakollegoiden, tukijana.

Juniorivalmennus on arvokas asia – myös positiivisia esimerkkejä tarvitaan

Suomessa toimii monia päteviä lasten ja nuorten valmentajia. Moni seura on ottanut merkittäviä kehitysaskeleita. Paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa. Kun henkilö kertoo olevansa jalkapallovalmentaja, ”mitä teet oikeasti työksesi?” ei ole enää niin yleinen kysymys kuin aikaisemmin.

Tarvitsemme julkisessa keskustelussa myös myönteisiä esimerkkejä. Juniorivalmentaminen on ymmärrettävä laajasti: se ei ole vain lajitaitojen opettamista, vaan myös yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämistä, sosiaalisten taitojen opettamista ja tärkeiden elämänarvojen välittämistä. Olkoon tämä vastine sitten vaatimaton oodi juniorivalmentajille.

Avoin keskustelu ja toiminnan kriittinen tarkastelu on tärkeää. Kiitosta on annettava silloin, kun on aihetta. Vallitsevia tottumuksia ja uskomuksia on kyseenalaistettava. Epämääräiset myytit eivät kuitenkaan palvele lajin kokonaisvaltaista kehittämistä.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

”Valmentajalla on väliä” – Juniorivalmennuksen alkulähteillä

Osallistuin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa Sami Hyypiä Akatemian Kehittymisen seuranta-tapahtumaan Eerikkilässä. Yksi osa tapahtumaa oli mukana olevien seurojen valmentajien keskustelutilaisuus. Keskustelu muistutti hetkittäin avoimuudeltaan ja tunnelmaltaan AA-kerhon kokousta, joskaan jälkimmäisestä itselläni ei ole henkilökohtaista kokemusta. Monet valmentajista kertoivat analyyttisesti, jopa itsekriittisesti, arkensa haasteista, suurista työmääristä sekä pelillisistä ajatuksistaan. Usean puheenvuoron jälkeen pieneen luokkatilaan jäi leijumaan pohtiva hiljaisuus. Erilaisista ja -asteisista haasteista huolimatta kaikkia valmentajia ja heidän puheenvuorojaan yhdisti kuitenkin yksi asia: ylpeys omaa ammattiaan, jalkapallovalmentamista, kohtaan.

Miksi kerron tästä pienestä hetkestä? Tuo vajaan tunnin kestänyt hetki havahdutti itseni pohtimaan juniorivalmentajuuden olemusta – ehkä voimakkaammin kuin koskaan. Kuuluin keskusteluun osallistuneiden valmentajien joukossa vähemmistöön. Itse olen oto-valmentaja; valtaosa muista valmentajista valmentaa junioripelaajia leipätyönään. Koska päätyöni on täysin muulla toimialalla kuin jalkapallossa, koen pystyväni arvioimaan päätoimisten valmentajien asemaa ainakin jossain määrin ulkopuolisena tarkkailijana. Yksi häiritsevimmistä seikoista on valmentajien osaamistason yleistäminen. Liian usein valmentajia lokeroidaan yhteen kategoriaan, pääosin negatiivissävytteisesti.

Valmentajia on erilaisia. On kokeneita ja nuoria, rauhallisia ja tunteella eläviä, entisiä pelaajia ja täysin lajin ulkopuolelta tulevia. Kun tähän varsin subjektiivisen tason jaotteluun yhdistetään vielä se, että valmentajat toimivat erilaisissa rooleissa ja valmentavat eri-ikäisiä ja -tasoisia pelaajia, puhumme hyvin heterogeenisesta ryhmästä. Silti julkisessa keskustelussa valmentajia pyritään yhä liian usein sovittamaan yhteen kategoriaan, ja erilaisia valmentajia arvioidaan lähes täysin samoin perustein ja lähtökohdin. Miksi?

Epämääräinen kritiikki voi olla harhaanjohtavaa 

Pidän kriittistä lähestymistapaa tärkeänä – myös silloin, kun keskustelemme juniorijalkapallosta ja sen ilmiöistä. Tietynlainen kriittisyys ja vallitsevien toimintatapojen nykyistä rohkeampi kyseenalaistaminen voisi jopa olla yksi suomalaisen jalkapallon kilpailueduista. Kehittyvätkö pelaajaamme nykyisenkaltaisilla harjoitusmenetelmillä? Missä piilee suomalaisen juniorijalkapallon aleneva rajahyöty? Miksi keskustelemme resurssien lisäämisestä, emme niiden kohdentamisesta? Yleisen tason kehityssuuntien lisäksi myös yksittäisten seurojen toimintaa on arvioitava kriittisellä silmällä, etenkin silloin, kun kyse on seuran ydintoimintaan kuuluvista seikoista. Seuroja on arvioitava niiden asettamien strategisten tavoitteiden puitteissa. Ja tärkeä reunahuomautus: kriittisyys ei tietenkään tarkoita automaattisesti negatiivisuutta.

Se, miten yksilöimme kritiikin, on kuitenkin olennaisen tärkeää, jos haluamme muuttaa asioita. Jalkapalloyhteisön kritisoiminen yhtenä massana jää helposti iskuksi ilmaan. Itseni on helppo nostaa tämä asia esille, sillä olen syyllistynyt epämääräiseen kritisointiin lukemattomia kertoja myös itse. Kun sosiaalisessa mediassa kritisoidaan esimerkiksi ”merkittävää kilpaseuraa”, lukija jää helposti pohtimaan, onko kyse tällä kertaa Ilveksestä, Hongasta, KäPasta, HJK:sta vai jostain muusta seurasta. Moni laadukasta työtä tekevä seura, yksittäisistä valmentajista puhumattakaan, voivat tulla tällöin lokeroiduksi kategoriaan, johon kyseinen taho ei välttämättä kuulu. Kuten Ylen toimittaja Tatu Tamminen on todennut, urheilujargonismi on löysiä adjektiiveja, joiden pilkkomiskeinot olisivat olemassa ja joiden käyttäjä paljastuu laiskaksi ajattelijaksi.

Siihen, millä tavoin valmentajia olisi arvioitava, ei tietenkään ole yleispäteviä sääntöjä. Sellaisia en osaa helposti itsekään antaa. Tärkeää olisi kyetä arvioimaan, miten valmentaja opettaa ja auttaa pelaajia. Vaikka tulokset antavatkin jonkinlaista osviittaa, ovat nekin lopulta sivuseikka. Jäsentämättömän kritiikin sijaan olisi syytä pyrkiä nykyistä enemmän avoimeen vuorovaikutukseen, jossa palautetta annetaan rohkeasti ja rehellisesti kasvotusten. Voisimmeko me valmentajat keskustella esimerkiksi otteluiden jälkeen useammin ottelun pelillisistä seikoista tai vaikkapa siitä, missä asioissa vastustaja onnistui hyvin? Miten kokeneemmat valmentajat sparraavat nuorempiaan? Uskaltavatko vähemmän aikaa valmentaneet haastaa vallitsevia toimintatapoja? Kun otamme tarkasteltavaksi suomalaisen jalkapallon, mitään linjauksia tai periaatteita ei tule ottaa vastaan annettuina.

Valmentaminen on opettamista. Tuntuisi erikoiselta arvioida opettajia vain siitä näkökulmasta, kenen oppilaat saavat parhaimpia arvosanoja. Myös juniorivalmennuskontekstissa huomioita tulisi kiinnittää enemmän muun muassa siihen, miten pelaaja on kehittynyt vuoden aikana, onko pelaajan innostus lajia kohtaan kasvanut, miten pelaaja suhtautuu lajiin, ja niin edelleen. Hektisessä juniorivalmennusympäristössä tämä arviointi voi olla haastavaa. Nykyhetken tarkastelun lisäksi tärkeää olisikin arvioida pelaajien oppimishistoriaa ja -taustaa. Minkälaisia harjoitteita missäkin vaiheessa on tehty? Mitä asioita pelaajalle on opetettu 12-vuotiaana? Seurojen ja valmentajien tehtävänä on dokumentoida opetustavoitteita ja -sisältöjä sekä jakaa ajatuksiaan muulle valmentajayhteisölle.

Valmentajien osaamista arvioitava nykyistä eritellymmin

Valmentajien lokerointiin liittyy läheisesti kysymys siitä, miten arvioimme eri-ikäisiä pelaajia valmentavia henkilöitä. Arviointikriteerit eivät voi olla täysin yhtenevät 8-vuotiaita ja 15-vuotiaita valmentavien kohdalla. Problematiikalla on yhteys myös valmentajakoulutukseen. Vielä muutama vuosi sitten Palloliiton C-valmentajakurssilla tämä ristiriita oli erityisen voimakas: kurssille osallistuneista valmentajista pääosa toimi alle 10-vuotiaiden valmennuksessa, mutta itse koulutus rakentui voittopuolisesti 11v11-pelimuodon periaatteiden varaan. Liitto on viime aikoina ryhtynyt uudistamaan koulutussisältöjä. Vihdoin, joku voisi sanoa.

Valmentaminen on kulttuurinsiirtoprosessia. Prosessin alkuvaiheessa, pelaajan liittyessä jalkapalloseuraan, korostuu innostaminen ja lajiin tutustuttaminen. Tässä vaiheessa paras valmentaja ei ole välttämättä se, joka tietää eniten, vaan se, joka osaa sytyttää kipinän pelaajiin. Valmentaja johdattaa pelaajan ovelle, jonka avaamalle pääsee syvemmälle jalkapallon ihmeelliseen maailmaan. Lopulta pelaaja tekee päätöksen, kuinka palavasti ja systemaattisesti hän haluaa tavoitella unelmiaan. Valmentajan tehtävänä on tukea ja auttaa pelaajaa näiden unelmien tavoittelussa. Valmentaminen on ensisijaisesti ihmissuhdetyötä. Jos haluamme pärjätä jalkapallossa paremmin (tämän tavoitteen tärkeys voidaan tietysti kyseenalaistaa), meidän on luotava ympäristö, jossa jalkapallo näyttäytyy jokapäiväisessä arjessa tärkeämpänä asiana kuin mitä se nyt on. Oikotietä ei ole; jokainen asia jalkapalloarjessa ratkaisee.

Pelaajan kasvaessa (niin biologisesti kuin jalkapallo-osaamiseltaan) mukaan on asteittain lisättävä jalkapallotaitojen opettamista. Lapsi haluaa tulla hyväksi siinä, mitä hän tekee. Jos ja kun lapsi haluaa kehittyä jalkapalloilijana, on tärkeää opettaa, miten pelissä voi tulla paremmaksi. Ennätys syöttöpenkkiin syöttämisessä tuskin ilahduttaa, jos pelitilanteissa on perustavanlaatuisia haasteita eikä onnistumisia tule. Peli on se areena, jolla lapsi ilmaisee itseään yhdessä muiden kanssa.

Pelin opettaminen ei, tietenkään, poissulje innostamisen ja kannustamisen tärkeyttä. Oppimisprosessin tulisi olla sillä tavoin vaiheittaista, että oppiminen on koko ajan progressiivista ja loogisesti etenevää. Yhtälöihin ei tule siirtyä ennen kuin kerto- ja jakolaskut ovat hallussa. Pelaajan teknis-taktinen osaaminen ja ymmärrys pelistä rakentuu kerroksittain: valmentaja ei tarjoa yhdellä kertaa liikaa opetettavia asioita, vaan antaa pelaajalle aikaa omaksua uusia pelin perusperiaatteita ja lainalaisuuksia. Uudet tiedot ja taidot opitaan aina suhteessa aikaisempaan.

Valmentajalla on väliä, mutta arvostammeko valmentajuutta?

Suomalaisessa urheilupolitiikassa ja järjestötoiminnassa on puhuttu viime aikoina paljon valmentajien arvostuksesta. Yksi näkyvimmistä kampanjoista on ollut Suomen Valmentajat ry:n Valmentajalla on väliä -kampanja. En usko näkyviin kampanjoihin niin kauaa, kuin ne eivät välity kunnolla ruohonjuuritason toimintaan. Voimme puhua hienoin korulausein valmentajien arvostuksesta, mutta ratkaisevaa on lopulta se, millaisena professiona valmentaminen näyttäytyy laajemmissa silmänaloissa. Erilaiset kampanjat, niin jalkapallossa kuin yleisestikin urheilussa, herättävät herkästi kysymyksen: mihin ongelmaan kampanja yrittää vaikuttaa ja onko kyseessä aito ongelma? Esimerkiksi Palloliiton Kannusta mua -kampanja on kiistattta tärkeä, mutta samaan hengenvetoon voidaan pohtia kriittisesti sen(kin) tarkoitusta. Eikö juniorijalkapallossa ole kannustavaa ilmapiiriä? Pitäisikö kampanjan yhteydessä puhua enemmän myös siitä, että pettymyksen hetketkin kuuluvat jalkapalloon (siinä missä muuhunkin elämään)? Eihän jalkapallokaan ole aina mukavaa ruusuilla tanssimista. Entä miten kannustavasta ilmapiiristä huolehditaan kampanjan ulkopuolella – 11 kuukautena vuodessa?

Valmentajuuden arvostus syntyy jokapäiväisistä teoista, ei kimaltavista kampanjoista. Viime syksyn koripallon EM-kisojen aikaan sosiaalisessa mediassa hämmästytti kulovalkean tavoin levinnyt ilkkumisepisodia. Susijengin apuvalmentaja, kokenut koripallovalmentaja Mikko Larkas joutui infantiilin pilkan kohteeksi, kun esimerkiksi Twitter-yhteisöpalvelussa naureskeltiin miehen silmäpusseille. Erityisen surullista oli se, että monet valmentajat olivat mukana joukkopilkassa – monet ehkä ymmärtämättään. Valmentajia on arvioitava osaamisen, ei ulkonäön, perusteella. Nämä seikat kertovat paljon valmentajuuden arvostuksesta.

Jalkapalloseurojen tehtävänä on tukea valmentajan auktoriteettia. Seuran tarjoama tuki ja kannustus sekä sparraus luovat pohjaa valmentajuuden syvällisemmälle ymmärtämiselle. Valmentajakulttuuri on osa laajempaa jalkapallokulttuuria. Se, miten valmentajat toimivat päivittäin omassa roolissaan, olivat he ammattivalmentajia, oto-valmentajia tai täysin vapaaehtoisia, heijastuu monella tavalla muihin jalkapallotoimintoihin.

Muiden arvostus on aina lopulta seuraus jostakin. Olennaisinta on se, miten valmentaja itse arvostaa omaa työtään. Muu on toissijaista.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)