Minä ja Helsinki Cup

Euroopan kolmanneksi suurin juniorijalkapalloturnaus Helsinki Cup pelataan 9.-14.7.2018. Tuhannet juniorijalkapalloilijat valtaavat viikon ajaksi Helsingin kentät. Vuodesta 1976 järjestettyyn turnaukseen on aina liittynyt suuria tunteita. 9 jalkapalloihmistä kertoo nyt muistoistaan legendaariseen Helsinki Cupiin liittyen. Kokemuksia on niin pelaajan, valmentajan, vanhemman kuin katsojankin roolista.

***

”Helsinki Cupia en päässyt koskaan itse pelaamaan, kun oma junnu-ura päättyi jo vuonna 1970. Ei silloin haaveiltu jostain Helsinki Cupin tapaisesta jättiturnauksesta, jossa sai skulata useita matseja eri puolilta Suomea ja maailmaa saapuneita jengejä vastaan.

Olen äärimmäisen innokas Helsinki Cup-kuluttaja. On nastaa kiertää ympäri baanoja ja sitten tietysti finaalipäivä on aina must. Vuonna 1994 koin Bolliksella pelatuissa finaaleissa jotain erityistä. FinnPa:n D-junnujoukkue oli yllättäen päässyt loppuotteluun asti. Vastaan asettui Kyrkslätt IF.

Bolliksella kohistiin, että ”sitä matsia kantsii mennä tsiigaamaan” ja että ”siellä skulaa joku aivan mieletön tekniikkajäbä nimeltään Forssell”. Bolliksen lehterit olivat mustanaan yleisöä, järjestäjät laskivat määrän nousseen lähes kymppitonniin.

Ja niinpa sitten väijyin haukankatseellani matsia ja tätä hiukan punertavatukkaista Mikael ”Miklu” Forssellia. Mikä nuorukainen: tekninen, vahva, nopea! Oli aistittavissa hänessä jotain suurta. Kirkkonummi siirtyi johtoon, mutta Forssell näytti taitonsa upottamalla tasoitusmaalin 12 metristä alakulmaan. FinnPan Niko Weckström laukoi sitten voittomaalin. Forssellin lisäksi ottelussa nähtiin toinenkin tuleva tähtipelaaja, kirkkonummelainen Mika ”Väykkä” Väyrynen.

Päättäjäisissä Forssell valittiin ikäluokkansa parhaaksi pelaajaksi. Palkintomatka suuntautui Pariisiin, Paris Saint Germain-suurseuran vieraaksi. En tuona finaalipäivänä nuorta Miklua katsellessani olisi voinut aavistaa, että viittä vuotta myöhemmin minusta tulee hänen managerinsa. Vaikka Miklu on lopettanut aktiivipelaamisen, lähes 20 vuotta kestänyt yhteistyömme jatkuu yhä. Cheers Miklu ja Helsinki Cup!”

Erkki Alaja, kirjailija, urheiluvaikuttaja ja entinen jalkapalloilija

***

Kuva 1
”Bolliksen” taika. Helsinki Cup huipentuu joka vuosi Töölön Pallokentällä pelattaviin finaaleihin. Kuva: Helsinki Cupin arkisto.

***

”Koulut loppuivat kesäkuun alussa ja siitä alkoi kuukauden pitkä odotus. Helsinki Cup-viikko oli nuorena yksi odotetuimpia tapahtumia. Kaikki puhuivat Helsinki Cupista, ja tuntui siltä, että koko kaupunki hengitti jalkapalloa turnauksen alkaessa. Pelejä oli ympäri kaupunkia ja katukuvasta näki, että nyt turnaus on alkanut. Se tuntui silloin tosi siistiltä. Silloin ei ajatellut muuta kuin jalkapalloa ja Helsinki Cupia.  Vielä nykyäänkin, kun Helsinki Cup lähestyy, mietin kaikkia niitä hetkiä, joita koin. Saan kylmiä väreitä edelleen. Paljon pelejä, paljon ihmisiä. Sain tehdä juuri sitä, mitä rakastin ja rakastan edelleen.

Ennen turnauksen alkua kaikki haaveilivat turnauksen voitosta. Kaikki olivat nähneet, kun huippujoukkueet nostivat pokaaleja. Muistan edelleen, kuinka aina ennen turnauksen alkua kuvittelin sitä hetkeä ja tunnetta, kun nostaa pokaalia. Siihen aikaa Helsinki Cup tuntui meidän Mestareiden liigalta. Ensin piti päästä lohkosta jatkoon ja sen jälkeen alkoivat pudotuspelit. Ihan niin kuin Mestareiden liigassa.

Pudotuspelit olivat tosi siistejä. Niitä pelejä oikeasti jännitti silloin. Herättiin aamulla hyvä fiilis päällä, kuunneltiin musiikkia ja valmistauduttiin peleihin. Vaikka peli olisi ollut jo klo 11 aamulla, odotus tuntui pitkältä ja piinaavalta. Halusin päästä jo pelaamaan pelejä, joissa oli panosta. Muistan, kuinka peleissä oli todella energinen fiilis, vaikka takana oli jo pitkä turnaus. Ihmisiä oli paljon katsomossa ja muistan viekäkin tarkasti ne fiilikset aina, kun joukkue teki maalin. Euforia valtasi kehon.

Olen voittanut Helsinki Cupin kerran, vaikka olimme finaalissa muistaakseni kolme kertaa. Muistan tarkasti finaalivoiton ja sen fiiliksen, joka oli ennen pelin alkua. Finaali pelattiin Bolliksella, ja koko paikka oli täynnä. Kun pääsin nostamaan pokaalia finaalin jälkeen, olo oli todella onnellinen. Koko joukkue oli iloinen ja voitto oli siihen aikaan meille tosi iso juttu. Saavutti sen, mistä oli haaveillut ennen Helsinki Cup-viikon alkua.”

Onni Valakari, jalkapalloilija, TPS ja U19-maajoukkue

***

20090711_B10_KäPa-Zenit_5
Iloa ja pettymyksiä. Onni Valakari KäPan paidassa Helsinki Cupin finaalissa vuonna 2009. 10-vuotiaiden finaali päättyi venäläisen Zenitin 3-0-voittoon. Seuraavana vuonna oli Valakarin ja KäPan 99-syntyneiden vuoro juhlia turnauksen voittoa. Taustalla kokenut Hesa Cup-tuomari Heikki Tetri. Kuva: Jussi Eskola.

***

”Yksi suosikki Helsinki Cup-muistoistani on ensimmäinen finaalitapahtumani valmentajana. Suomalaisessa juniorijalkapallossa Helsinki Cupin finaali on ainutlaatuinen ottelu: katsomossa saattaa olla lähemmäs tuhat ihmistä ja ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. FC Hongan ’02 syntyneiden kanssa pääsimme ensimmäisen kerran finaaliin vuonna 2012. Vastassa oli erinomainen TuPS, jossa Marko Ignatiuksen johdolla tehtiin vuosia huikeaa pelaajakasvatustyötä.

Muistan, että pelaajat olivat hermostuneita; itseänikin jännitti. Muistan, kuinka verryttelimme fiilis-harjoitteellamme ja tunnelma rentoutui. Muistan myös erotuomarilegenda Heikki Tetrin viime hetken tsemppaamiset pojille: ”Siellä 2000 ihmisen yleisö huutaa, täällä ovat pelanneet litmaset ja forssellit. Nauttikaa!” Muistaakseni parin kundin ilmeet vähän vakavoituivat.

Muistan ottelun tyypillisenä tasaisena ja hermostuneena junnutrillerinä. Heti toisen puoliajan alussa alkoi tapahtua, kun TuPS siirtyi ensin 1-0-johtoon ja sai heti perään rangaistuspotkun – lukemiksi 2-0. Erikoiseksi tilanteen teki erotuomari Tetrin päätös passittaa meidän maalivahti suoralla punaisella kortilla ulos. Muistan, kuinka tämä oli niin täysin oikea ja pelin hengen mukainen tuomio, ettei kukaan muistanut punaisten korttien käytön alkavan vasta parin vuoden päästä…

Muistan pelaajien valtavan tunneskaalan vaihtelun pelin eri tilanteissa. Muistan, kuinka meteli katsomossa oli niin kova, etteivät ohjeet kuuluneet kentälle. Muistan kuinka maalimme takana Atte Paunio kiirehtii pallon pikkuveljelleen, maalivahdillemme Roope Pauniolle, jotta takaa-ajomme voisi jatkua. Kavensimme, mutta TuPS kesti ja voitti ansaitusti.

Muistelin kyllä, että olisimme olleet vielä lähempänä tasoitusta, kuin mitä videotallenne kertoo. Aika siis kultaa joitain muistoja, mutta vuodesta toiseen Helsinki Cup on suomalaista jalkapallokulttuuria parhaimmillaan!”

Kimmo Eronen, tekninen johtaja, VJS

***

”Ensimmäinen iso muisto itselläni Hesa Cupista on vuodelta 1994. Olin siirtynyt aiemmin talvella Toukolan Teräksestä Klubiin. Muistan vieläkin miten ylpeinä ToTelaiset olivat omia pelejäni turnauksessa katsomassa ja miten ylpeä itse olin, kun pääsimme turnauksessa aina finaaliin saakka. Legendaarinen Bolliksen koppi linimentin tuoksuineen, pelaajaesittelyt sekä katsomo täynnä yleisöä – niitä ei 10-vuotias Sanna ollut koskaan ajatellut kokevansa.

Finaalivastustajanamme oli joukkue Taiwanista ja rehellisyyden nimissä meillä ei ollut mitään saumoja pelissä. Itse jännitin isolukuista yleisöä niin paljon, etten tainnut montaakaan metriä edes kyetä kentällä juoksemaan. Muistan edelleen elävästi joukkuekavereideni pettymyksen kyyneleet pelin jälkeen sekä oman ihmetykseni, mistä ne kumpuavat; olimmehan me sentään juuri pelanneet finaalissa täyden katsomon edessä. Tämä taisikin olla klubilaisen pelaajaurani viimeisiä tappioita ilman pettymyksen kyyneleitä.

Tämän ensimmäisen finaalin jälkeen koin Hesa Cupissa vielä monen monta katkeraa tappiota sekä suloista voittoa, mutta silti tämä ensimmäinen finaali ja ylpeys itsestäni ovat jääneet parhaiten mieleeni. Se 10-vuotiaan Sannan riemu jalkapallosta nousee itselleni vuosi vuoden jälkeen aina uudelleen pintaan Hesa Cupin startatessa. Ensin pelaajana, sitten katsojana ja nyt valmentajana. Ja yhtäkään turnausta en ole missannut vuoden 1994 jälkeen. Kesä ei ole kesä ilman Hesa Cupia!”

Sanna Malaska, valmentaja, HJK ja entinen jalkapalloilija

***

Kuva 2
Kansainväliset pelit. Monelle nuorelle futarille Helsinki Cupin yksi kohokohdista on ulkomaisen joukkueen kohtaaminen. Tansanialainen FC Vito on yksi turnauksen ulkomaisista vakiovierailijoista. Kuva: Helsinki Cupin arkisto.

***

”Paras muisto Hesa Cupista on tietysti voitettu pokaali ja voittomaali, jonka tein finaalissa. Vuosi oli 1998 tai 1999 ja finaalissa oli vastassa egyptiläinen jengi.

Mutta muutenkin Hesa Cupissa mukana oleminen ja siinä eläminen oli aina yhtä makeaa.”

Perparim Hetemaj, jalkapalloilija, Chievo Verona

***

”Helsinki Cup on pojalle ja minulle erityinen turnaus. Olemme luoneet sen ajalle oman perinteemme, jota taas tänä kesänä jatkamme.

Tärkeintä toki ovat pojan omat pelit ja viikon ohjelma rakentuu niiden ympärille. Viime vuoden Helsinki Cupista puolivälierä jäi normaalia vahvempana kokemuksena mieleen, sillä ottelu oli hieno kokemus sekä pojille että meille vanhemmille. Pelit siirtyivät laitakaupungilta Töölöön. Poikien idoli Maximo Tolonen kävi ennen peliä tsemppaamassa poikia. Ottelua seuraamassa oli paljon normaalia turnauspeliä isompi katsojajoukko.

Ottelu olisi hyvin voinut ratketa meille varsinaisella peliajalla, mutta lopulta se ratkaistiin rankkarikisassa. Kyllä se vain jännitti, kun kukin ”oma” poika vuorollaan käveli suoritukseen ja maalivahti torjumaan vastustajan vetoja. Rankkarit voitettiin ja poikien riemua oli hienoa katsella. Me vanhemmat innostuimme hyppimällä ja halailemalla. Vielä nytkin tätä muistellessa hymy nousee kasvoille.

Nämä pojan omat pelit ovat kuitenkin vain osa viikon hienoutta. Käymme otteluohjelmaa etukäteen läpi ja katsomme, missä ja milloin tuttujen joukkueet pelaavat. Menemme katsomaan näitä pelejä ja samalla näemme muita mielenkiintoisia otteluita. Olemme viime vuosien aikana kiertäneet lähes kaikki Helsinki Cup-kentät ja käyneet paikoissa, joissa emme aiemmin ole Helsingissä vierailleet. Katsomme pelejä kiireettömästi ja syömme eväitä. Tapaamme sattumalta tuttuja kentän laidalla ja vaihdamme kuulumiset. Tällaista kokemusta ei muissa turnauksissa tule. Tänä kesänä taas.”

Anu Karjalainen, joukkueenjohtaja, FC Honka Akatemia 07

***

”Vuonna 1999 Hesa Cup oli kesän selkeä kohokohta. Olin silloin 12-vuotias umpivasenjalkainen ujo ja hintelä pottatukkainen poika, joka pelasi HJK Malmissa. Minua ei ollenkaan haitannut, vaikka jouduimme viikon aikana äitini kanssa reissaamaan julkisilla Pirkkolaan, Käpylään ja Taliin. Hesa Cupissa sai kerrankin vaihtaa hiekkakentät nurmikenttiin ja vastaan saattoi tulla VJS:n tai PK-35:n sijasta kerrankin jokin joukkue ulkomailta.

Näin kävikin vuonna 1999, jolloin kohtasimme ensimmäisessä jatkopelissä National Sporting Clubin Egyptistä. Egyptiläinen joukkue oli todella taitava ja pelasi erittäin kurinalaisesti Coerver-metodin mukaan. Hollantilaisen valmentajan Wiel Coerverin mukaan nimetty metodi pohjasi ajatukselle jalkapalloharjoittelun kuusivaiheisesta pyramidista, jonka perustasolla oli yksilön kyky hallita ja käsitellä palloa. Tämän jälkeen metodissa edettiin systemaattisesti: syötöt ja haltuunotot, 1vs1-taidot, nopeuden kehittäminen, viimeistely sekä viimeisimpänä kollektiivinen hyökkäyspelaaminen. Pelaajat etenivät metodissa vaiheittain ja yksilöllisesti pyramidia ylöspäin ja nopeasti huomasinkin, että egyptiläisestä joukkueesta vain muutamat pelaajat olivat edennneet pyramidissa viimeistelyvaiheeseen. Nämä pyramidissa korkeammalla olleet pojat laukoivat joka paikasta, kun taas muut pelaajat keskittyivät vain syöttelyyn, kuljettamiseen ja harhautteluun. Hävisimme pelin muistaakseni 3-0 ja tipuimme turnauksesta. Muistan olleeni todella pettynyt ja itku kurkussa pelin jälkeen, mutta en missään nimessä lannistunut. Sain siitä pelistä ison kipinän harjoitella omalla ajallani paljon jalkapallon perustaitoja, pallon hallintaa ja kuljettelua. Toistoja, toistoja, toistoja.

National Sporting Club eteni Hesa Cupissa lopulta finaaliin, jossa se kuitenkin hävisi HJK:lle 1-0. Ratkaisumaalin teki HJK Malmista edareihin siirtynyt Perparim Hetemaj. Metodi oli yllätetty – tietenkin upealla kaukolaukauksella.”

Ilari Äijälä, projektipäällikkö, Punainen kortti rasismille -hanke ja entinen jalkapalloilija

***

Kuva 4
Monikulttuurisuuden edistämistä. Vuoden 2017 Helsinki Cupissa pelattiin tansanialaisen FC Viton, Liikunnan Kehitysyhteistyön (LiiKe ry) ja Suomen monikulttuurisen liikuntaliiton (FIMU ry) yhteinen ystävyys- ja hyväntekeväisyysottelu. Osa FIMU:n toimintaa on Punainen kortti rasismille-hanke, jonka tarkoituksena on levittää rasismin- ja syrjinnänvastaista viestiä. Kuvassa hankkeen projektipäällikkö Ilari Äijälä, joka osallistui useampana vuonna Hesa Cupiin pelaajana.  Kuva: Helsinki Cupin arkisto.

***

”Se oli Brasilian lippu Talin urheilupuiston lippusalossa, kun minun ja Helsinki Cupin rakkaus alkoi. Olin yhdeksän ja olin saapumassa ensimmäiseen peliini. Ei haitannut silloiset kyntöpeltoja muistuttavat Talin nurmikentät ja niiden epätasaisuus, kun pieni poika sai hengittää urheilun suurtapahtumaa. Uskomaton ensimmäinen kohtaaminen.

Tästä kohtaamisesta asti Helsinki Cupilla tai oikeastaan Hesa Cupilla on ollut sydämessäni oma lokeronsa. Rakkautta ensisilmäyksellä.

Hesa Cupista tuli minulle SE urheilun suurtapahtuma valmentajana. Valmistin joukkueeni siihen aina – nuoren valmentajan innolla – huolellisesti Hesa Cup-leirillä. Niissä oli aina sama kaava: tutustuminen pelikenttiin, avaus-, rakentelu- ja murtautumisharjoitteet (kenttävakseja peläten), minigolfia (tai muuta yhteistekemistä), yhteisruokailu ja taktiikkapalaveri.

Ja lähes järjestäen joukkueeni ensimmäiset pelit Hesa Cupissa olivat ylilatautumisen juhlaa.

Brasilia, Helsinki Cup ja minä kohtasimme uudella tasolla, kun otteluohjelma kertoi vastustajan olevan Brasiliasta. Pelin alkuun oli kuitenkin vain joitakin minuutteja enää, mutta vastustajaa ei näkynyt. Me olimme tietysti valmistautuneet peliin jo lähes tunnin pallon kanssa, ilman palloa ja taktiikkataulukin tanassa. Minuutti ennen pelin alkua brasilialaispojat laskeutuivat bussista, poistivat päältään tuulipuvut ja pelasivat meidät pökerryksiin.

Tänäkin vuonna Brasilian lippu on salossa, kentät ovat silkkiä verrattuna 30 vuoden takaisiin alustoihin – ja minä yhä vain rakastan Hesa Cupia. Kaikkea hyvää järjestäjille ja osallistujille!”

Velkka Yli-Rinne, toiminnanjohtaja, VJS

***

”Pelasimme noin 12-13-vuotiaissa EsPan kanssa Pietarin Smenan joukkuetta vastaan. Elettiin 1990-luvun loppua. Hesa Cupin pelit ulkomaalaisia joukkueita vastaan olivat aina jännittäviä ja opettavaisia kokemuksia nuorille pelaajan aluille. Kyseessä oli alkulohkon ottelu ja tarvitsimme vähintään tasapelin päästäksemme jatkoon. Peli pelattiin Siltamäessä, jossa nurmet olivat tuohon aikaan suhteellisen hyvässä kunnossa. Ottelu oli ollut meillä melko hyvin hallussa, mutta viimeisellä minuutilla Smena teki johtomaalin erikoistilanteesta. Itku nousi silmiin ja suunnaton kiukku valtasi mieleni. En voinut hyväksyä, että turnaus oli päättymässä näin.

Hain pallon paniikkia lähentelevässä mielentilassa vauhdilla keskialoitukseen ja vedet silmissä lähdin saman tien aloituspotkusta pallon saatuani kuljettamaan kohti vastustajan maalia. Pari harhautusta, seinäsyöttö ja olin jo lähellä kuudentoista rajaa. Siirto vasurille ja pallo verkkoon yläriman alle. Joukkuekaverit ryntäsivät luokseni tuulettamaan. Olimme pelastuneet ja jatkossa. Riemulla ei ollut rajoja. Alle minuutin aikana olimme kokeneet tunteiden ääripäät ja olo pelin jälkeen oli huojentunut. Mutta myös järkytys oli jättänyt jäljen. Jatkopeleissä tipuimme – en muista kenelle – ja unelma Hesa Cup-pokaalista sai jäädä odottamaan viimeisiä junnuvuosiani. Kesän odotetuin viikko oli kuitenkin tarjonnut taas parastaan: unelmia ja yhdessä koettua tunteiden vuoristorataa. Sittemmin pelasin vuoden futsalia ammatikseni Pietarissa.”

Panu Autio, futsalmaajoukkueen kapteeni

***

Kuva 5
Tunteiden vuoristorataa. Helsinki Cupin jatkopelien draamankaari rangaistuspotkukisoineen ja yllätyksineen hakee vertaistaan. Torstain ja perjantain jatkopelit Käpylässä ja Töölössä kuuluvat jokaisen jalkapalloromantikon kalenteriin. Lauantain finaalit päättävät hienon turnausviikon. Kuva: Helsinki Cupin arkisto.

***

Helsinki Cup alkaa maanantaina 9.7. ja turnaus huipentuu Töölön pallokentällä pelattaviin loppuotteluihin lauantaina 14.7. Otteluita pelataan noin 20 kenttäalueella ympäri Helsinkiä.

On jälleen uusien muistojen ja tarinoiden aika.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Huoli pelaajakehityksen laadusta – 24 kehitysehdotusta

Huoli pelaajakehityksen laadusta. Huoli siitä, että kilpaurheilukeskustelun on ottanut haltuun Suomessa tahot, joilla ei ole mitään kosketuspintaa huippu-urheiluun. Huoli ylipäänsä kriittisen tarkastelun vähäisestä määrästä.

Nämä asiat ajoivat blogin kirjoittajat istumaan juhannusta edeltävällä viikolla alas ja pohtimaan suomalaisen huippupelaajakehityksen tilaa. Voitaisiko Huuhkajat nähdä joskus säännöllisesti MM-kisoissa?

Pitkän palaverin tuotoksena syntyi 24:n kehitysehdotuksen lista, joka julkaistiin ketjuna mikroblogipalvelu Twitterissä viime torstaina. Teesit rajattiin koskemaan tällä kertaa pelkästään huippupelaajakehitystä, poikapuolen toimintaa sekä Huuhkajia,  mutta monet asiat koskettavat kuitenkin myös tyttöpuolta ja Helmareita. Lista on herättänyt suurta kiinnostusta lisäksi muiden lajien toimijoiden keskuudessa. Kiitämme kommenteista, palautteesta ja kritiikistä. Julkaisemme nyt listan kootusti alla.

kuva

1. Futiksesta on tehty kerhomainen kokeilulaji. Massojen epämääräisen liikuttamisen sijaan tarkasteltava kriittisemmin laatua. Laadun mittareina esim. poikamaajoukkueiden tulokset ja poikamaajoukkuepelaajien määrä seuroittain.

2. Oletuksen, että pelaajamäärien kasvu tuottaa parempia pelaajia, loputtava. Meidän täytyy siirtyä ajatteluun, jossa toimintakulttuuri ja laatu ovat keskiössä. Milloin joku seura sanoo haluavansa hoitaa kilpatoiminnan 9-12 -vuotiaille mahdollisimman laadukkaasti?

3. Kilpaurheilun realiteetit tuotava selkeämmin esiin. Kuten Sami Hyypiä Akatemian johtaja Kyösti Lampinen on todennut, tavoitteellinen urheilu ei ole kompromissien tekoa. Toimivatko kaikki kilpaseuroiksi itseään tituleeraavat oikeasti kilpaurheilun periaatteiden mukaan?

4. Huippupelaajakehityksen parissa toimivien henkilöiden otettava paljon tiukemmin kantaa pelaajakehitystä koskeviin asioihin. Kumpi johtaa huippupelaajakehityskeskustelua Palloliitto vai Nuorisotutkimusseura?

5. Seuroille maksettavien maaottelukorvausten määrä reilusti isommaksi. Lisää kannustinta toiminnan parantamiseksi. Onko alle 1000€ vuodessa viidestä poikien/nuorten maajoukkuepelaajasta riittävä määrä kannustimeksi?

6. Liiton tapahtumiin pitäisi säännöllisesti osallistua ulkopuolisia kriittisiä tarkkailijoita, jotka tekevät raportin kehitysehdotuksista tapahtuman jälkeen vastuuhenkilöille. Tarvitsemme rehellisyyttä, kriittisyyttä ja objektiivisuutta esim. poikamaajoukkueprosessissa.

7. Palloliittoon lasten ja nuorten valmennuksen asiantuntija, jolla on jalkapallovalmennukseen liittyvä yliopistotutkinto ulkomailta. Vastaako valmennuskoulutuksesta tällä hetkellä parhaat mahdolliset osaajat?

8. Pelaajakehityksen parissa toimivien valmentajien on otettava enemmän vastuuta huippupelaajakehityskeskustelusta. Hymistely ja tumput suorina seisominen ei johda mihinkään. ”Jalkapalloperheen” sisällä on oltava kriittistä keskustelua, myös kaveri pitää suututtaa joskus.

9. Parhaille pelaajakehitysseuroille akatemia-status, jos tietyt tiukat laatukriteerit täyttyvät. Statuksen saaneille seuroille ohjattava liiton korvamerkitty raha toiminnan kehittämiseen. Statuksen saaneiden seurojen vuosittainen tarkastaminen.

10. Lupaavimpien valmentajien auttaminen eteenpäin. Esimerkiksi liitto sponsoroi opiskelua Kölnin tai Lissabonin yliopistoissa. Vastineeksi valmentajat sitoutuvat suomifutiksen kehittämiseen. Liiton nykyiset koulutukset eivät anna kaikille valmentajille riittävästi haastetta.

11. ”Höntsäkulttuurin” sijaan kilpailu keskiöön. Harjoituksissa kova vaatimustaso, pisteidenlasku harjoitteissa, kilpailemaan oppiminen ja tappioiden/voittojen käsittely avainasemassa. Tarvitsemme enemmän kilpailusuuntautuneita pelaajia.

12. Seurojen vahva keskittyminen vain muutamaan asiaan. Ei enää kaikille kaikkea, vaan kilpaseurojen aito fokusoituminen huippupelaajakasvatukseen. Päätökset, vaatimustaso ja valmennuksen laatu sen mukaan. Suomifutiksen pelastus pienet ja ketterät erikoisseurat?

13. Vahvemmat jännitteet seurojen välille ja kilpailu toiminnan laadulla. Kilpailu pakottaa kehittymään tai seura putoaa kelkasta. Mikä seura on omalla alallaan maan paras (harraste, kilpa, poikapuoli, tyttöpuoli)?

14. Pelaajien sosiaalistuminen seuraan painopisteeksi. Nyt tilanne se, että pelaajat saattavat pelata 10 vuotta seurassa eikä synny minkäänlaista tunnesidettä. Ensimmäinen askel seurojen arvojen konkretisointi käytännön toimintatavoiksi.

15. Palloliiton pelipuheen konkretisointi samalle tasolle kuin, miten parhaissa seuroissa on totuttu puhumaan pelistä. Mitä tarkoittaa esimerkiksi ”rohkea pelinavaaminen”? Futistermistön täsmällisyys opettaa ja kehittää myös valmentajia.

16. Maajoukkueille kilpailuedun hankkiminen muihin maihin nähden, esimerkiksi erikoistilannepelaaminen Euroopan huipputasolle kuten jalkapallovalmentaja -ja toimittaja Gert Remmel on ehdottanut.

17. Palloliiton rekryilmoitusten on mahdollistettava jatkossa paremmin myös ulkomaisten osaajien hakemukset. Kansainvälinen dialogi tehtävä osaksi päivittäistä arkea.

18. Rekrytoinnissa painotettava pätevyyttä. Ilman maineikasta pelaajauraa toimiva valmentaja voi olla paljon pätevämpi kuin vasta valmentamisen aloittanut entinen huippupelaaja.

19. Liiton ja seurojen työntekijöillä oltava periaatteena jatkuva kehittyminen ja tietotaidon päivittäminen esimerkiksi seminaareissa ulkomailla. Nyt isoissa pesteissä paljon tekijöitä, jotka ovat jämähtäneet eri vuosikymmenelle. Jalkapallovalmentaminen kehittyy jatkuvasti.

20. Seurojen ymmärrettävä, että pelaajat eivät kehity itsestään. Seurojen luotava opetussunnitelma, kuinka kehittää pelaajien peruspelaamista, pelipaikkakohtaista peruspelaamista, futisfysiikkaa ja futiksen henkisiä valmiuksia huippupelaajan uraa varten.

21. Urheilijaksi kasvamisen ottaminen painopistealueeksi seuroissa. Pelaajia pitää valmistaa siihen, että heistä osa siirtyy nuorella iällä ulkomaiseen akatemiaan. Mitä pelaaja syö, miten hoitaa lihashuollon, millä liikkeillä aktivoi kroppansa harjoitusta varten?

22. Panostaminen talenttien löytämiseen. Meidän pitää löytää sellaiset pelaajat, joilla parhaimmat edellytykset olla parhaita futareita tulevaisuudessa. Talenttien löytämiseen selvät periaatteet, mitä asioita tarkkaillaan. Koriksen tapainen stipendijärjestelmä seuroihin?

23. Huippupelaajakehityksessä ei ole kompromisseja. Meidän on kerrottava rehellisesti pelaajillemme, mitä huipulle pääsy vaatii ja se, että joistain asioista on tingittävä. Tavoitteellisten pelaajien syyllistäminen ja patistaminen muiden asioiden pariin loputtava.

24. Jos nämäkään keinot eivät auta, tarvitsemme kovempaa lobbaamista FIFA:n päättävissä elimissä, jotta tulevaisuudessa MM-kisat pelattaisiin 64:n maan voimin.

***

Aleksi Piirainen

JP Savolainen

Erkko Meri

Kirja-arvostelu: San Siron uneksija (Jukka Pakkanen)

Jukka Pakkanen: San Siron uneksija, 140 s. (Aviador Kustannus)

Ilmestynyt kesäkuussa 2018

Helsinkiläinen kirjailija Jukka Pakkanen (s. 1942) tunnetaan intohimoisena jalkapallon ja pyöräilyn ystävänä. Yksi Pakkasen suurimmista rakkauksista on italialainen jalkapalloseura F.C. Internazionale Milano (lyhyemmin Inter). Vuonna 1990 Pakkanen kirjoitti teoksen San Siron uneksija, joka oli rakkaudentunnustus italialaisseuralle. Pakkasen jalkapalloklassikosta ilmestyi vastikään uusi painos. Suunnanmuutos -jalkapalloblogi sai kirjan päivitetyn version suoraan painosta. Lähdin kirjoittamaan kirja-arvostelua, mutta päädyin pohtimaan peliä laajempana ilmiönä.

Pakkasen teos ei ole vain kirja Interistä, vaan se on myös kuvaus pelistä, jalkapallokulttuurista ja lajin syvimmästä olemuksesta. Teksti henkii kaipuuta aikaan, jota ei ole, eikä tule. San Siron uneksija maalaa kuvan romanttisesta jalkapallomaailmasta, jossa peli on viatonta ja laji on riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Teksti iskee ajoittain lukijan tajuntaan hypnoottisesti vieden ajatuksia Milanon kaduille – ”olisinpa minäkin ollut siellä”. Teksti virtaa eteenpäin unenomaisesti tuoden lukijan eteen jotakin kaunista, mutta etäistä. Elämän tärkeät hetket kietoutuvat jalkapallon ympärille.

”Jalkapallo on välttämätöntä, muttei niin välttämätöntä kuin elämän ymmärtäminen.”

San Siron uneksija koostuu lyhyistä, erillisistä kertomuksista. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, ihmiset eri puolilta maailmaa kertovat suhteestaan ”sinimustiin”. Vaikka teos keskittyy italialaisen Internazionalen kannattajien kokemuksiin ja kasvutarinoihin, monet kertomukset koskettavat universaalisti jalkapallokulttuurin ydintä. Pelin idea on ajasta ja paikasta riippumaton. Ihmiset lajin ympärillä määrittävät, minkälaiseksi kulttuuri pelin ympärillä muovautuu. Jalkapallokulttuuri olemme me ihmiset.

Vaikka teos ei käsittele suomalaista jalkapalloa kuin vain välillisesti muutamassa tarinassa, lukija pysähtyy useassa kohdassa pohtimaan teoksen sanomaa suhteessa kotimaiseen jalkapalloon.  Väheksymme välillä aivan turhaa suomalaista jalkapallokulttuuria. Vertailu muihin jalkapallomaihin on usein pinnallista ja hedelmätöntä. Kulttuuri on opittuja tapoja: Millaiseen jalkapalloympäristöön olemme kasvaneet ja millaisten perinteiden, käyttäytymismallien ja sääntöjen (kirjoitettujen ja kirjoittamattomien) ympärillä toimimme? Jalkapallo ei ole yhteiskunnasta irrallinen saareke. Jos katsomme vain sitä, kuinka paljon muissa Euroopan sarjoissa on katsojia tai kuinka paljon jalkapallo saa palstatilaa muiden maiden sanomalehdissä, näemme vain pyramidin huipun. On päästävä kiinni kulttuurin syvärakenteeseen – käsitykseen lajista, arvoihin ja opittuihin käyttäytymistapoihin.

Pakkasen lyhyissä kertomuksissa monen päähenkilön suhde omaan seuraan, Interiin, on syntynyt perheen kautta. Perhe välittää jalkapalloarvoja, joihin kasvamme – tai jäämme kasvamatta. Miten puhumme aamupalapöydässä edellisen päivän ottelusta? Onko lista seuran edustusjoukkueen kotipeleistä tulostettuna jääkaapin oveen?

San Siron uneksija onnistuu yhdessä asiassa erinomaisesti: se pakottaa pohtimaan lukijan omaa suhdetta lajiin. Mikä on jalkapallon syvin olemus, mietin. Eikö pelkkä peli enää riitä? Näin pohdin erityisen voimakkaasti puoli vuotta sitten, kun vuoden alussa järjestettiin Palloliiton Helsingin piirin organisoima Minihuuhkaja-päivät, joissa musiikin soidessa tehdyistä maaleista sai kaksi maalia. Yhtä hämmentynyt olin, kun Palloliiton nuorisopäällikkö Marko Viitanen totesi helmikuussa Länsi-Suomessa, että ”tarvitsemme sellaista tietokonepelien luovuutta lasten kilpailutoimintaan”. Jos peli ei kiinnosta lapsia, syy on meissä aikuisissa, ei lajissa itsessään. Ja tärkeä sivuhuomautus: pidän luonnollisena, että jalkapallo ei edes kiinnosta kaikkia lapsia; onhan meillä monia muitakin hienoja lajeja.

Jalkapalloseuran ja kannattamisen ympärille kietoutuu Pakkasen tekstissä vahvat tunteet: viha, rakkaus, ystävyys, rohkeus, pettymys ja luopuminen. Ihminen on lopulta peliä pienempi. Toimijat vaihtuvat, mutta seura ja peli pysyvät. Tunteiden kautta ymmärrämme ympäröivän yhteisön merkityksen. Seura välittää traditiota, perinnettä, ja kiinnittää meidät osaksi laajempaa yhteisöä, jota ilman seilaisimme eksyneinä jalkapallosieluina.

”Pallosta tuli minun paras ystäväni. Minusta tuntui kuin olisin aina elänyt sen kanssa. Nukuin se vieressäni, otin sen mukaani kun kävin kaupassa, juttelin sille iloni ja suruni.”

Mielikuvitus on osa jalkapalloa. Miten harhauttaisin tässä tilanteessa? Missäköhän tuo poika pelaa 10 vuoden kuluttua? Yksi osa jalkapallon salaisuutta on, että koskaan ei voi tietää kaikkea. Kaikkia asioita ei voi kontrolloida. Sattumalla on aina osansa. Jalkapallo on samaan aikaan loogista ja salaperäistä. Pakkanen raottaa tekstissään tätä salaisuuden verhoa jättäen kuitenkin tilaa lukijan omille pohdinnoille. Useat Interin historiaa avartavat kertomukset jäävät luonnollisesta syystä itselleni irralliseksi – eihän minulla ole mitään suhdetta kyseiseen seuraan. Kun lapset kysyvät minulta, mitä seuraa kannatan, vastaan aina: Käpylän Pallo. Kakkossuosikki on IF Gnistan. Muita suosikkeja en osaa antaa.

”Jalkapallo pitää miehen ikuisesti nuorena!”, kirjan erään tarinan päähenkilö toteaa. Jalkapallo on pohjimmiltaan leikkiä. Pelin tarkoituksena on tuottaa iloa ja nautintoa, mutta myös suru ja pettymys kuuluvat leikkiin. Välillä leikki päättyy itkuun. Harmittaa. Mutta aina tulee uusi leikki, uusi mahdollisuus kokea suurenmoisia elämyksiä. Leikki on sillä hetkellä tärkein asia; se syrjäyttää kaiken muun. Jalkapallo on maailman tärkein leikki, ei enempää, ei vähempää.

Pakkasen tekstissä jalkapallo näyttäytyy maskuliinisena linnakkeena, jossa vain miehet ovat suuria sankareita. Teoksen naishenkilöt ovat toki mukana jalkapallossa, mutta lähinnä sivustaseuraajan roolissa. Muutoksen tuulet kuitenkin puhaltavat koko ajan kovempaa ja sukupuolten väliset raja-aidat ovat toivon mukaan pian kaatumassa. Jalkapallo ja agressiivinen miehinen uho ovat yhdistelmänä negatiivinen ja väsyttävä. Vaikka tasa-arvokysymykset ovat edelleen hyvin ajankohtaisia, peli itsessään on tasaveroinen. Jalkapalloa voi pelata tyttö tai poika, nuori tai vanha, hidas tai nopea. Peli ei katso ihonväriä, kotimaata tai taustaa. Kuka vain voi ottaa pallon kainaloonsa, kävellä puistoon ja laittaa yhdessä muiden kanssa pelin pystyyn.

San Siron uneksija on jalkapalloteos, joka kertoo mahdollisuuksista, unelmista ja haaveista, mutta myös aitoudesta, jopa viattomuudesta. Peliä voi pelata, vaikka kenttä ei olisi tasainen tai jalassa eivät olisi uusimmat nappulakengät.

San Siron uneksija on tarkoitettu jalkapalloromantikoille. Rationaalisille futisajattelijoille se tarjoaa kovin vähän. Kuten todettua, teos piirtää kuvaa sellaisesta jalkapallomiljööstä, jota on nykypäivänä, ainakin osittain, hankala tunnistaa. Onko jalkapallo aidointa aladivareissa, joissa taloudelliset vaikutteet loistavat poissaolollaan ja pelkkä peli saa kaiken huomion? Vai heijastuuko jalkapallon syvin olemus sittenkin ennen kaikkea junioripeleissä, joissa kaikki unelmat ja mahdollisuudet ovat läsnä ja joissa pelaajan identiteetti vasta rakentuu? Suomalainen jalkapallokulttuuri on ottanut varovaisia edistysaskeleita viime vuosina – ehkä saamme lukea pian vastaavantyylisen kertomuskokoelman jostakin suomalaisseurasta?

”Mitä enemmän olen elänyt, sitä herkemmin pallo vapauttaa minussa suuria tunteita onnesta sääliin ja siitä syvemmältä auttaa minua ymmärtämään itseäni; sitä useampia kerroksia – elämää itseään – jalkapallosta löydän. Mitä se on? Jalostunutta naiiviutta, hallittua antautumista infantiilisuudelle, heikkouden voimaa?”

Yksi osa jalkapallon mystisyyttä on pelin loputon ristiriitaisuus. Laji on helppo aloittaa, mutta siinä on äärimmäisen vaikea päästä huipulle. Jalkapallo yhdistää ihmisiä, mutta lajia on usein käytetty vipuvartena erisuuntaisten poliittisten päämäärien saavuttamiseen ja yksittäisten valtaapitävien auktoriteetin pönkittämiseen. Kentällä pelaavat joukkueet, mutta silti suurimmat tähdet keräävät huomion. Pelaamisen yksityiskohtia on mahdollista kehittää jatkuvasti, mutta sattuman osuus on aina läsnä.

Kuten teoksen nimi San Siron uneksija ilmentää, jalkapalloon liittyy loputtomia haaveita, unenomaisia ideaaleja, joita voimme toki pohtia, mutta joiden totuutta emme välttämättä koskaan tavoita. Jalkapallo on seuralainen matkalla kohti suurempaa ymmärrystä elämästä. Peli voi jäädä meille arvoitukseksi, mutta opimme itsestämme ja toisista ihmisistä jotain.

Tummennetut sitaatit ovat teoksesta San Siron uneksija.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)