Ajattelen, siis olen – Erikoishaastattelussa Ville-Pekka Inkilä

Ville-Pekka Inkilällä, 33, on pitänyt kiirettä. Kalenteri on täynnä ja päivät ovat pitkiä. Aikaa ei ole hukattavaksi. Tapaaminen on sovittu puoli kahdeksaksi aamulla. Kahvilassa ei ole muita asiakkaita.

Inkilän nimi on monelle suomalaiselle jalkapallon seuraajalle vieras, vaikka mies on ollut monessa mukana yli vuosikymmenen ajan. Google -haulla hänestä löytyy hämmästyttävän vähän tietoa. Haastatteluja on vain joitakin yksittäisiä.

Monet valmentajat ovat kuitenkin kutsuneet helsinkiläistä sellaiseksi jalkapallotieteen huippuosaajaksi, joita Suomessa on hyvin vähän, korkeintaan muutamia. Jo Inkilän Twitter -profiilin esittelyteksti on mielenkiintoinen.

” Exploring the limits of human high-performance and determinants of quality of life.”

Viimeiset vuodet Inkilä on toiminut muun muassa Vaasan Palloseuran Veikkausliiga -joukkueen valmennuksen konsulttina sekä urheiluteknologia- ja analytiikkayritys Kvantia Oy:n tutkimusjohtajana.

Kvantia on tunnettu erityisesti Quanter -nimisestä mobiiliaplikaatiosta, jota useat suomalaiset pääsarjatason joukkueet, kuten HJK ja RoPS, käyttävät rasituksen ja palautumisen seurantaan sekä harjoittelun suunnitteluun. Myös yksittäiset juniorijoukkueet ja seurat jalkapallon ulkopuolelta ovat ottaneet Quanterin osaksi arjen harjoittelua.

Sovellus auttaa valmentajia löytämään oikean tasapainon harjoittelun ja palautumisen välille. Tärkeä tavoite on optimoida joukkueen pelaajien käytettävyysastetta ja suorituskykyä. Pyrkimyksenä on siirtyä mutusta faktaan.

Tammikuusta 2018 lähtien Inkilä on työskennellyt myös Yliaisti Oy:n palveluksessa Lead Analyst -nimikkeellä. Yksi päätavoitteista on kehittää yritysten liiketoimintaprosesseja automaatiota, analytiikkaa ja tekoälyä hyödyntäen. Kuten urheilussa, myös muilla yhteiskunnan toimialoilla data auttaa usein löytämään vastauksia kiperiin kysymyksiin ja päivittäisessä arjessa mahdollisesti esiintyviin ongelmiin. On jotakin kättä pidempää.

Töiden ohella Inkilä viimeistelee kognitiotieteen opintojaan Helsingin yliopistolla.

Katsaus ansioluetteloon kertoo paljon. Tällaisiin toimijoihin ei törmää suomalaisessa jalkapallossa kovinkaan usein.

Datan hyödyntämisen suhteen suomalainen jalkapallo ottaa vasta hapuilevia ensiaskeleita. Maaperä on uusi ja mielenkiintoinen, mutta samalla haastava. Tietoa on saatavilla paljon, mutta harva tietää, kuinka sitä voi tehokkaasti hyödyntää. Jo kysymys siitä, mitä edes kannattaa mitata, on vaikea.

Tässä haastattelussa Ville-Pekka Inkilä avaa ajatuksiaan jalkapallotieteestä, datan käytöstä sekä tulevaisuuden näkymistä. Samalla hän kertoo omasta urastaan ja valinnoistaan, tutkimusmatkastaan jalkapallon parissa.

Kaikki alkoi juniorivalmennuksesta

Nuoresta iästään huolimatta Ville-Pekka Inkilä on toiminut jalkapallon parissa jo lähes 20 vuoden ajan. Väliin on toki mahtunut ajanjaksoja, jolloin kosketus lajiin on ollut hieman etäisempi. Valmentaminen alkoi jo vuonna 2001 vasta 16-vuotiaana HJK:n Kulosaaren kaupunginosan joukkueesta. Inkilän isä oli toiminut pitkään lentopallovalmentajana ja jalkapalloerotuomarina.

”Valmentamisessa minua kiinnosti kokonaisuuksien hallinta. Miten joukko ihmisiä toimii yhdenmukaisesti niin, että toiminta aiheuttaa tarpeeksi rikkovia voimia vastaantulevissa voimissa, eli vastustajissa?”, Inkilä pohtii.

HJK:sta tie vei Oulunkylän IF Gnistanin kautta FC Jokereihin. Jokereiden taival on oma lukunsa suomalaisen jalkapallon historian lehdillä. Liikemies ja jääkiekkovaikuttaja Harry Harkimo oli ottanut vuonna 1999 helsinkiläisen pääsarjaseura PK-35:n velat vastattavakseen ja muuttanut seuran edustusjoukkueen nimeksi FC Jokerit. Mustan peliasun ottanut joukkue siirtyi Pukinmäestä pelaamaan Harkimon rakennuttamalle Töölön uudelle jalkapallostadionille.

Vuosituhannen vaihteessa käynnistyi myös Jokereiden junioritoiminta. Inkilä valmensi seurassa junioripelaajia vuosina 2002-2003. Harkimon jalkapalloseikkailu ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Jo maaliskuussa 2004, vain viisi vuotta perustamisensa jälkeen, seura ilmoitti lopettavansa jalkapallotoiminnan.

Inkilän matka juniorivalmentajana jatkui Vantaalle – toiseen uuteen seuratulokkaaseen, AC Allianssiin, jossa hän valmensi kolmen vuoden ajan 1996-syntyneitä pelaajia. Myös vantaalaisseuran junioritoiminta hengitti vain hetken, sillä seura kohtasi nopeasti perustamisensa jälkeen talousvaikeuksia, eikä edustusjoukkue saanut erinäisten hallintoon liittyvien väärinkäytösten johdosta liigalisenssiä enää kaudeksi 2006.

Oranssipaitojen jälkeen Inkilä valmensi vielä yhden kauden FC Hongan junioreissa.

”Jokereissa ja Allianssissa oli ensimmäisiä selkeitä valmennuslinjoja Suomessa. Oli pyrkimystä määritellä asioita, joita haluttiin toteuttaa. Kritisoimatta sen ajan tekijöitä, odotukset valmentajia kohtaan olivat kuitenkin hyvin vapaasti tulkittavalla käsitetasolla. Teknistä osaamista painotettiin ja sitä seurattiin. Pelaajat menestyivät taitokisoissa.”

Muistellessaan vuosiaan juniorivalmentajana Ville-Pekka Inkilä on kriittinen omaa toimintaansa kohtaan. Hän sanoo kokevansa jopa hieman syyllisyyttä.

Mietin juniorivalmentajana paljon sitä, miten pelaajat saavat mahdollisimman paljon toistoja harjoitteissa. Minulle syntyi tästä jopa pakkomielle. Toistojen maksimoimiseksi valmensin paljon drillien kautta. Nyt jälkikäteen olen kokenut asiasta hieman syyllisyyttä. Valmentamiseni oli voimakkaasti ohjaavaa ja nyt myöhemmin olen ymmärtänyt, että tällainen tapa valmentaa sulki liikaa mahdollisuuksia pelaajilta.”

Kysymys pelaajien kehittämisestä on tärkeä. Mikä on tehokkain tapa oppia? Miten pelaajien ymmärrys pelistä voi kasvaa? Myös Inkilä nostaa nämä kysymykset esille pohtiessaan omia valmennusvuosiaan.

”Erityisesti kansainvälisissä peleissä huomasin, että kovassa tila- ja aikapaineessa pelaajiemme kyky hyödyntää ympäristön informaatiota oli hyvin rajoittunut. Vaikka saavutimmekin hyviä tuloksia, ymmärsin, että ulkomaiset vastustajat osasivat asioita, joita me emme osanneet. Koin vahvasti, että pelin opettamisella on kausaliteetti tuloksiin”, Inkilä muistelee.

2000-luvun alun juniorijalkapallosta ei voi puhua mainitsematta Palloliiton Kaikki Pelaa -ohjelmaa. Aihe herättää monissa jalkapallotoimijoissa edelleen vahvoja tunteita. Kahtiajako oli vahva: oli ohjelman kannattajat ja pieni, mutta äänekäs vastarintaliike. ”Kapinalliset” keskittyivät muutamiin pääkaupunkiseudun seuroihin.

”Toimin itse sellaisessa vaikutuspiirissä, että en kuullut juuri mitään Kaikki Pelaa -ohjelman positiivisista vaikutuksista. Olen miettinyt asiaa vielä myöhemminkin. Kilpaurheilun näkökulmasta koin ohjelman linjaukset vahingollisina, sillä ne sulkivat pois tärkeitä aistikokemuksia. Sellaisia, jotka ovat tärkeitä selviytymisen kannalta. Kilpailu on usein raakaa ja on ongelma, jos luomme sellaisen kilpaurheilua koskevan säännöstön, joka ei ole sitten olemassa siellä, missä kilpailu tapahtuu, esimerkiksi ulkomailla. Kun varoitellaan, että ’ei se ole niin vakavaa’ tai ’ei ihan noin kovaa’, luomme toisenlaisen kilpailuympäristön. Ympäristön, joka ei tarjoa mahdollisuutta reiluun kilpailuun jossakin toisessa ympäristössä.”

Ensikosketus aikuisten valmennukseen

Inkilä toimi juniorivalmentajana kuuden vuoden ajan, kunnes päätti pitää hetken taukoa jalkapallosta. Värikkäitä vaiheita oli ollut paljon. Kuuteen vuoteen oli mahtunut viisi erilaista seuraa, joista kahta ei ole enää edes olemassa.

Oli oikea hetki tehdä jotain muuta.

Syksyllä 2007 Inkilä aloitti 22-vuotiaana opiskelun Sunderlandin yliopistossa koillis-Englannissa. Hän opiskeli rannikkokaupungissa neljä vuotta muun muassa urheiluvalmennusta, fysiologiaa ja anatomiaa.

Alkuvuodesta 2009 Inkilä törmäsi mielenkiintoiseen uutiseen: HIFK oli julkaissut valmennuslinjan, Spelbok -nimisen dokumentin.

”Olin jo 2000-luvun alussa miettinyt valmennuslinjaan liittyviä kysymyksiä. Omassa kapeassa versiossani olin hahmotellut opetussuunnitelmaa ja dokumentoinut pelaamisen prinsiippejä. En tiennyt HIFK:sta mitään, mutta seuran valmennuspäällikön Eero Laurilan laatima julkinen valmennuslinja herätti mielenkiinnon. Kysyin Laurilalta, voisimmeko tavata huhtikuussa, kun olin tulossa Suomeen.”

Tapaaminen sovittiin Olympiastadionin kahvilaan.

”Olin tutustunut valmennuslinjaan tarkasti ja keskustelimme sen sisällöstä. Lopulta Laurila kysyi, haluaisinko tulla kesän ajaksi töihin HIFK:n riveihin. Tämä oli ollut myös oma toiveeni, vaikka en sanonut sitä ääneen. Sovimme, että tapaan vielä toisen henkilön – edustusjoukkueen päävalmentajan Gert Remmelin.”

”En tiennyt Remmelistä mitään, mutta pidin hänen suorapuheisuudestaan. Koin HIFK:n mielenkiintoiseksi ympäristöksi. Pelaajien tasolla ei ollut minulle merkitystä. Koin, että tärkeintä oli mahdollisuus työskennellä sellaisten henkilöiden kanssa, joilta voin oppia ja jotka voivat haastaa niitä ajatuksia, joita heille ilmaisen”, Inkilä toteaa.

Inkilä työskenteli kaudella 2009 neljän kuukauden ajan teknisenä assistenttina Remmelin valmennustiimissä Kakkosessa pelanneessa edustusjoukkueessa. Käytännössä Inkilä toimi apuvalmentajana yhdessä Jarkko Tuomiston kanssa.

Myös Remmel muistaa ensikohtaamisen Inkilän kanssa hyvin.

”HIFK:n valmennuspäällikkö Eero Laurila kertoi, että häneen oli ottanut yhteyttä Englannissa opiskeleva nuori, joka oli kiinnostunut toimimaan HIFK:ssa. Sovimme Inkilän kanssa tapaamisen ja ymmärsin nopeasti, että kyseessä on erittäin älykäs, ja  erilainen, ihminen, joka ei halua pysyä mukavuusalueella”, Italiassa nykyään valmentava Remmel muistelee lähes 10 vuotta myöhemmin.

”Olen tavannut jalkapallossa ja sen ulkopuolella erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä eri maista. Ville-Pekka Inkilä on ehkä älykkäin henkilö, jonka kanssa olen toiminut. Enkä tarkoita vain urheiluihmisiä, vaan yleisesti kaikkia henkilöitä. Muistan, kun minulla oli päässä joitakin sekavia ja monimutkaisia ajatuksia, jotka sitten kerroin Inkilälle, hän oli viisi sekuntia hiljaa ja kertoi sitten muutamalla sanalla, mistä oikein on kyse.”

HIFK:n kausi Kakkosessa oli sekä tuloksellisesti että pelillisesti haastava. Joukkue oli pitkään putoamistaistelussa ja päävalmentaja Remmelin toimitsijakielto nosti Inkilän useamman pelin ajaksi päävalmentajan tehtävään. Vaikeat ajat opettivat nuorelle valmentajalle kuitenkin paljon.

Yliopisto-opiskelua Englannissa

Jo juniorivalmentajana Inkilälle syntyi nälkä opiskella jalkapalloa, halu tietää lajista vielä enemmän.

HIFK-pestin päätyttyä syksyllä 2009 Inkilä jatkoi opintojaan Sunderlandissa. Mahdollisuus päästä seuraamaan sellaisten opettajien, kuten Paul Bradleyn, luentoja houkutteli nuoren helsinkiläisen Englantiin vuonna 2007. Myös perhetausta ja halu keskittyä nimenomaan joukkuepallopeleihin vaikuttivat merkittävästi päätökseen.

”Äitini oli liikunnanopettaja ja hän oli opiskellut Jyväskylän liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. Pohdin opintojen aloittamista myös Suomessa, mutta Jyväskylässä ei ollut mitään tarttumapintaa joukkuepallopeleihin. Jo ennen kuin muutin Englantiin, olin lukenut muun muassa Bradleyn tutkimuksia juoksumatkoista ottelussa, intensiteetistä sekä teknisten suoritusten lukumääräisestä esiintymisestä pelissä.”

Sunderlandissa yliopisto-opiskelu oli rakenteellista, eikä akateemista vapautta ollut. Odotusarvo oli, että opiskelija suorittaa joka vuosi tietyn määrän kursseja. Muutoin ei ollut mahdollista opiskella seuraavia kursseja. ”Suorittamisen paine oli koko ajan läsnä”, Inkilä muistelee.

”Opiskelu yliopistossa oli jo itsessään tärkeää. Omaksuin siellä ajatteluuni työkaluja, jotka ovat auttaneet tulkitsemaan ja parantamaan asioita omassa toimintaympäristössä.”

Valmistuttuaan kandidaatiksi Sunderlandin yliopistosta Inkilä jatkoi opintojaan pääkaupunki Lontoossa.

Vuosina 2010-2011 hän opiskeli avaruusfysiologiaa London King’s Collegessa. Maisterinpapereissa lukee tutkinnon kohdalla: MSc Space Physiology & Health, Applied Physiology.

”Kiinnostuin Sunderlandissa fysiologiasta ja niistä ympäristötekijöistä, jotka manipuloivat sitä. Mahdollisuus opiskella ilmailufysiologiaa ja nimekäs yliopisto kiehtoivat minua. Miten fysiologia muuttuu esimerkiksi korkeissa ilmanaloissa tai painovoiman puuttuessa? Hain opiskelupaikkaa ja sain sen King’s Collegesta.”

Osittain Inkilän yliopisto- ja opiskeluvalintaan vaikutti se, että jalkapallotutkimus Englannissa ei ollutkaan niin mielenkiintoista kuin hän oli odottanut. Tutkimus oli kuvailevaa, eikä se useinkaan vastannut pelissä havaittuun kompleksisuuteen. Myöskään menetelmiä tutkia peliä ei käyty kovinkaan paljon läpi. Ero oli suuri esimerkiksi Lissabonin yliopiston tutkijoiden tuottamiin tutkimuksiin ja julkaisuihin.

Vuonna 2007 Inkilä oli lähtenyt Englantiin opiskelemaan nimenomaan jalkapalloa. Maisteriopintoihin kuulunut työharjoittelu vei hänet kuitenkin täysin erilaiseen ympäristöön.

”Suoritin harjoitteluni Euroopan avaruusjärjestön rahoittamassa tutkimuksessa Saksan avaruus- ja ilmailukeskuksessa Kölnissä. Tutkimme muun muassa sitä, miten -6 asteen kallistuskulma (maanpäällinen mikrogravitaatiosimulaatio) vaikuttaa astronautin lyhyen aikavälin fysiologisiin sopeutumiin. Tämä tutkimusprojekti oli hyvin mielenkiintoinen kokemus jo siitä syystä, että taustalla oli yli sadan henkilön tutkimusorganisaatio.”

Inkilän akateeminen ura on jatkunut Helsingin yliopistossa, jossa hän viimeistelee kognitiiviseen neurotieteeseen liittyvää graduaan.

Kunnianhimoinen projekti Suomessa

Vuodenvaihteessa 2013-2014 Suomessa oli käynnistymässä kaksi uutta, mielenkiintoista ja toisistaan erillistä jalkapalloprojektia.

Innokkaat futiskirjoittajat perustivat Lari Vesanderin johdolla Jalkapallolehden, jonka tavoitteena oli, ei enempää eikä vähempää, viedä suomalainen jalkapallojournalismi uudelle tasolle. Vaikka verkkolehti ehti ilmestyä vain pari vuotta, tekstit jättivät merkittävän jäljen ja jäivät elämään.

Samaan aikaan osui myös toinen, ehkä jopa vielä kunnianhimoisempi, hanke: Arctic Football Forum -seminaari.

Inkilä halusi yhdessä Edward Finchin, Jussi Leppälahden ja Ville Simolan kanssa järjestää jalkapallokonferenssin, jollaista ei Suomessa ollut aikaisemmin pidetty. Neljällä nuorella lajitoimijalla oli suuria suunnitelmia. Yrityksen visio tiivistyi kahdeksaan sanaan: The most innovative football community in the world.

Maailman innovatiivisin jalkapalloyhteisö.

Nelikko kiersi ympäri Suomea markkinoimassa tilaisuutta ja puhumassa lajista. Kaiken ytimessä oli itse peli. Osa matkoista suuntautui myös Ruotsiin ja Norjaan. Järjestäjät maalasivat kuvaa ainutlaatuisesta tapahtumasta, joka keräisi yhteen tiedonjanoiset suomalaiset ja ulkomaalaiset jalkapalloihmiset.

Huipennuksen, eli varsinaisen seminaarin, oli tarkoitus tapahtua Helsingin Messukeskuksessa toukokuun lopulla 2014. Järjestäjätiimi onnistui saamaan ulkomailta korkean tason spesialisteja puhumaan Helsinkiin eri aiheista, pelianalyysistä markkinointiin ja strategisesta johtamisesta jalkapallotutkimukseen. Ohjelmaa oli kahdelle päivälle.

Arctic Football Forumin toimitusjohtajan Jussi Leppälahden mukaan Inkilän panos projektissa oli merkittävä.

”Villen rooli Forumin sisällön suhteen oli keskeinen. Hän oli isosti vastuussa tapahtuman puhujalistasta. Hänellä oli sisältörooli siksi, että hän edustaa ajattelun tasoltaan, syvyydeltään ja fiksuudeltaan sitä maailmaa, johon toivon suomalaisen futiksen olevan menossa. Hänellä on sellaista ymmärrystä jalkapallon avainmuuttujista ja lainalaisuuksista, etten tiedä toista vastaavaa henkilöä. Harvoin sitä saa suunnitella futisseminaaria ihmisen kanssa, jolta oppii jokaisella tapaamisella jotain uutta – siksi olen onnellinen yhteisestä kokemuksestamme”, Leppälahti muistelee nyt.

Inkilä 08112013 AFF
Ville-Pekka Inkilä (vasemmalla), Jussi Leppälahti (keskellä), Edward Finch (oikealla) sekä Ville Simola järjestivät vuosina 2013-2014 Arctic Football Forum -seminaaria, joka jouduttiin kuitenkin peruuttamaan. Kuva: Pekka Nykänen.

Puhujiksi oli rekrytoitu muun muassa Brøndby IF:n päävalmentaja John Jensen, belgialainen aivotutkija Michel Bruyninckx sekä Manchester Cityn performance analyst -tiimin johtaja Pedro Marques. Puhujalista oli vaikuttava. Suomalaisista jalkapallotoimijoista esiintyjiksi oli kutsuttu HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahti ja tutkija Mika Aaltonen.

Start up -henki projektin ympärillä oli vahva, jotkut jopa kutsuivat seminaaria ”jalkapallon Slushiksi”.

Tapahtumaa ei kuitenkaan koskaan järjestetty.

Järjestäjät joutuivat noin kuukausi ennen h-hetkeä ilmoittamaan, että tilaisuus perutaan. Maksavia osallistujia ja yhteistyökumppaneita ei saatu lopulta tarpeeksi. Markkinointi ei onnistunut. Monelle edullisin 200 euron pakettikin oli hinnaltaan liian kova. Kovat panostukset eivät riittäneet, ja Arctic Football Forum kuopattiin huhtikuussa 2014.

Peruuntumisesta huolimatta Inkilä muistelee projektia lämmöllä.

”Halusimme näyttää, että Suomeen on mahdollista saada kovan luokan puhujia maailman huipulta. Voisin sanoa, että meihin patoutui ärtymystä, kun yleisesti puhuttiin, että Suomeen ei voi saada kovan tason puhujia. Siinä ei ollut mitään sen vaikeampaa kuin soittaa ja kysyä. Tavoitteenamme oli palvella niitä ihmisiä, jotka halusivat oppia pelistä lisää.”

Mitä on data jalkapallossa?

Erilaiset tilastot ja numerot ovat nykyään elimellinen osa jalkapalloa. Puhutaan maaliodottamista, laukaisutodennäköisyyksistä ja syöttöjakaumista.

Chris Andersonin ja David Sallyn vuonna 2013 julkaistu Numeropeli -teos löytyy monen lajifanaatikon kirjahyllystä. Moskovassa perustettu InStat -analytiikkayritys on tuottanut raportteja vuodesta 2007 ja kasvanut globaaliksi toimijaksi jalkapallobisneksessä.

Yksittäinen ottelu on mahdollista pilkkoa lukuisiin eri tilastoihin ja yksittäisen pelaajan suoriutumista on mahdollista arvioida monin eri tavoin.

Myös Ville-Pekka Inkilä on ollut jalkapallodatan kimpussa jo pitkään.

”Data itsessään ei ole mikään arvo. Se tarvitsee käsittelijän, joka voi olla esimerkiksi ihminen tai algoritimi. Käsittelijä luo datalle merkityksen. Data on vain digitaalisessa muodossa olevaa informaatiota”, Inkilä korostaa.

Inkilä tunnistaa eräänlaisen datavyöryn. Tämä ei koske vain jalkapalloa, vaan myös muuta elämää.

”Dataa on käytettävän ajan kannalta jopa liikaa. Meillä on paljon mahdollisuuksia saada dataa, mutta tärkeää olisi ymmärtää, miten sitä voi rajata. On oltava jokin ajatus siitä, mihin kysymyksiin saadun datan pitäisi vastata.”

Puhuessaan jalkapallosta Inkilä näkee neljä kokonaisuutta, ”ilmiöaluetta”, joihin kiinnostuksen pitäisi kohdistua.

  1. Pelin ymmärtäminen kokonaisuutena
  2. Yksilölliset ominaisuudet
  3. Valmiusaste (akuutti suorituskyky)
  4. Pelaajien käytettävyys

Kuinka organisaatiossa kerätään ja käytetään informaatiota ymmärtämään valmennus- ja tukitoimenpiteiden tehokkuutta suhteessa kilpailusuoritukseen?

Tämä on kysymys, joka Inkilän mukaan jokaisen huippu-urheiluorganisaation pitäisi säännöllisesti kysyä. Tässä yhteydessä hän tarkoittaa informaatiolla kaikkea tekemistä, kuten harjoittelua ja pelaamista, sekä tekemättömyyttä, kuten loukkaantumisaikaa.

”Kysymys, miten joukkue voittaa ottelun, on vaikea, sillä saatavilla oleva informaatio ei anna kovin hyvää ennustearvoa. Kysymys on saatava sellaiselle tasolle, että olemassa oleva data pystyy muodostamaan tilastollisesti ja ilmiöteoreettisesti uskottavan vastauksen tai ainakin tarjoamaan hyödyllisen määrän informaatiota”, Inkilä selventää.

”Esimerkiksi pelin ymmärtäminen on kokonaisuutena laaja. Jos tavoitteena on, että pelissä toistuvat tietyt tapahtumat joukkueen sisällä, videotallenteet auttavat vastaamaan siihen, tapahtuuko näin. Tämä ei tietenkään vielä vastaa siihen, mitä pitäisi tehdä voittamiseksi. Kausaalinen rakennemalli siitä, miten jalkapallo-ottelun tulos muodostuu, puuttuu vielä. Tarvitaan aikaa ja oikeita ihmisiä tutkimaan tätä haastavaa kysymystä.”

Ville-Pekka Inkilä innostuu puhuessaan rakenteellisesti ja taloudellisesti kestävästä informaatiohallinnasta.

”Ilmiöaluehahmotelma auttaa vastaamaan kysymykseen, miten rajalliset resurssit käytetään. Mitata ei pidä vain mittaamisen takia. Aina ensin pitäisi miettiä, mihin kysymykseen halutaan saada vastaus. Tällöin ei pidä lähteä liikkeelle siitä datasta, jota meillä on. Jos käytössä on esimerkiksi videotallenne ottelusta, valmentajan pitäisi arvioida, mitä päätelmiä toteutuneista tapahtumista on mahdollista tehdä suhteessa siihen, mitkä ovat olleet asetetut tavoitteet”, Inkilä taustoittaa.

Screen Shot 2018-09-26 at 14.24.30
Ville-Pekka Inkilä luennoi lokakuussa 2017 Veikkauksen Vetosemma  -tapahtumassa datan hyödyntämisestä urheilussa ja vedonlyönnissä.

Monien vaiheiden jälkeen Vaasan Palloseuraan

Joulukuussa 2015 Vaasan Palloseura järjesti tiedotustilaisuuden.

Petri Vuorisen valmennustiimiin nimettiin Jani Sarajärvi, Henri Sillanpää ja Ville-Pekka Inkilä. Viimeksi kolmikko oli ollut samassa seurassa AC Allianssissa vuonna 2005, kun Sarajärvi ja Sillanpää pelasivat ja Inkilä valmensi junioreita.

Entisinä Veikkausliiga -pelaajina Sarajärvi ja Sillanpää olivat tuttuja nimiä kotimaisen jalkapallon seuraajille. Molemmat valmentajat olivat esiintyneet myös pelaajana Vepsu -paidassa.

Kolmas henkilö oli sen sijaan monelle tuntemattomampi.

”(Inkilän rooli) tulee olemaan kokonaisrasituksen seurannassa ja kausisuunnittelussa. Hän tulee antamaan meille palautetta harjoittelusta ja pelaajista kuukausittain, viikoittain ja päivittäin, jotta voisimme harjoitella paremmin ja ennaltaehkäistä loukkaantumisia. Rooli on tärkeä”, päävalmentaja Vuorinen kommentoi nimitystä Radio Vaasan haastattelussa tiedotustilaisuuden jälkeen.

Ensimmäiset askelmerkit yhteistyölle otettiin kesällä 2015. Välivuotta valmentamisesta pitänyt Jani Sarajärvi oli saanut Gert Remmelin kautta kontaktin Inkilään ja ehdotti tapaamista.

”En tuntenut Sarajärveä etukäteen. Tapaamisessa hän mainitsi, että saattaisi valmentaa Suomessa pääsarjatasolla kaudella 2016. Kun Olli Huttunen sai potkut kesällä 2015, Petri Vuorinen nousi VPS:n päävalmentajaksi. Hieman myöhemmin Sarajärvi tiedusteli, olisiko minulla yleisesti kiinnostusta jalkapallovalmennusta kohtaan ja kiinnostusta tavata Petri”, Inkilä taustoittaa.

Keskustelu valmennuskuvioista oli alkusyksyn jälkeen edennyt siihen pisteeseen, että Vuorinen, Sarajärvi ja Inkilä tapasivat loppusyksyllä Tampereella. Tapaaminen oli monella tavalla tärkeä.

”En ollut ennen tapaamista suoranaisesti kovinkaan toiveikas mahdollisen roolini sopivuudesta Veikkausliiga -joukkueeseen. Sanoin Petrille suoraan, että roolini on turha, jos päävalmentaja ei allekirjoita toiminta-ajatusta täysin. Olin turhautunut Englannin vuosien jälkeen, sillä en nähnyt urheilutieteellä olevan useimmissa jalkapallo-organisaatioissa mitään merkitystä. Mitattiin satunnaisesti ja tehtiin raportteja, mutta niiden vaikutus arkeen oli mielestäni minimaalinen. Vain silloin, kun data näytti, mitä valmentaja halusi sen näyttävän, sitä käytettiin keppihevosena.”

”Muuten datalla ei ollut vaikutusta tai päätöksentekoarvoa.”

Inkilä aisti tapaamisen aikana Vuorisessa avoimuutta ja rohkeutta. Yhdestä asiasta oli kuitenkin vielä muistutettava.

”Ilmaisin Petrille: ’Ymmärräthän, että tämä on helppo keppihevonen ja syy kaikelle, jos asiat eivät mene halutulla tavalla. Tästä saa helposti leiman otsaan, että nyt ylianalysoidaan ja että ei tämä ole mitään rakettitiedettä.”

Vuorisen ja Sarajärven kanssa käydyt keskustelut vakuuttivat lopulta Inkilän. Ennen pestin alkua hän oli kuitenkin vielä hieman skeptinen. Tai ehkä parempi sana olisi rehellinen.

Muutos aikaisempaan verrattuna oli suuri vaatien uhrauksia seuralta ja sen toimijoilta. Inkilä kuvaili muutosprosessia VPS:n seuralehdessä kaksi vuotta sitten.

”Kysyin (päävalmentaja Vuoriselta ja joukkueelta), olemmeko valmiita, sillä tämä vaatii uhrauksia, eikä tällaista kulttuuria ole istutettu moneenkaan seuraan. Hyvin on kuitenkin sujunut, ja meillä on tällä tavalla mahdollisuus olla myös suunnannäyttäjä sille, että tämä on hyödyllinen ja rationaalinen tapa arvioida, mistä osa-alueista joukkueen suorituskyky muodostuu, miten sitä muokataan, millaiset pelaajat siihen sopivat ja miten heitä tulisi etsiä”, Inkilä kertoi Ilkka Kittilän haastattelussa Good Company -lehdessä (3/2016).

VLBLOT_1000655
Petri Vuorinen, Jani Sarajärvi ja Ville-Pekka Inkilä VPS:n harjoituksissa kaudella 2017. Kuva: Vasabladet / Arash Merit.

Valmennuksen konsulttina

Todennäköisyys, systemaattisuus ja teknologia. Nämä sanat korostuivat Inkilän omassa puheenvuorossa.

”Tehtäväni on hallita ja antaa dataa valmennustiimille päätöksentekoon. Ideana on se, miten voimme mahdollistaa systemaattisesti voittamisen todennäköisyyden kasvattamisen. Tähän liittyy palautuminen, harjoituskuormitus ja suorituskyky. Yritämme yhdistää näitä elementtejä käyttäen nykyteknologiaa apuna”, Inkilä avasi itse omaa rooliaan Radio Vaasan haastattelussa.

Joulukuisesta tiedotustilaisuudesta on pian kolme vuotta.

Toimintakulttuurin muutos vaasalaisseuran edustusjoukkueen ympärillä on ollut merkittävää. Joukkueen pelitapa on tunnistettava ja pelaaminen perustuu loogisiin toimintoihin. Vaasaan on saatu uusi ja moderni stadion.

Lissabonin yliopiston professorin Ricardo Duarten rekrytointi kakkosvalmentajaksi vuoden 2017 lopulla oli tärkeä askel – ja erilainen valinta kuin mihin Suomessa on perinteisesti totuttu. Syyskuussa 2018 Duarte nimitettiin Palloliiton valtakunnalliseksi koulutuspäälliköksi. VPS on viritellyt laajemminkin yhteistyötä Lissabonin yliopiston kanssa.

Kauden 2017 europelit ovat viime vuosien kohokohta, mutta Inkilä painottaa ennen kaikkea arjen laatua ja sen tärkeyttä. Kokonaisuutta, jota on aina mahdollista kehittää. Kokonaisuutta, johon useampi henkilö vaikuttaa yhtä aikaa.

”Minun ja Kvantian tuoma lisäarvo joukkueen toimintaan tiivistyy kolmeen asiaan: loukkaantumisten ennaltaehkäisy, pelaajien suorituskyvyn systemaattinen parantaminen sekä ottelusuoritusten analysointi.”

”Esimerkiksi kausilla 2016-2017 teimme aina jokaisesta ottelusta analyysiraportin, josta sitten keskustelimme valmennusjohdon kanssa. Raportteja ei vain ladata johonkin tiedostokantaan, vaan keskustelemme havainnoista. Valmennusjohto miettii sen jälkeen, onko havainto sellainen, jota harjoittelulla on mahdollista muokata ja onko signaali riittävän merkittävä, jotta havainto edes otetaan huomioon.”

Inkilä käyttää omasta VPS-roolistaan nimitystä ’konsultti’. Hänen tehtävänään on tukea valmennusjohtoa päivittäisessä päätöksenteossa tarjoamalla dataa haluttuihin kysymyksiin.

”Valmentajatitteliä ei pitäisi käyttää liian herkästi. Valmentaminen on arvokas asia. VPS:ssä olen konsultti, mutta esimerkiksi lumilautailija Anton Lindforsille olen valmentaja”, Inkilä vertaa tehtäviään.

Pyeongchangin olympiakisojen lumilautacrossissa yhdeksänneksi sijoittunut Lindfors on yksi niistä yksilöurheilijoista, jonka kanssa Inkilä on toiminut pitkään.

Inkilä innostuu silmin nähden, kun kysyn loukkaantumisten ennaltaehkäisystä. Kausi 2016 oli tässä suhteessa VPS:lle hyvä. Pelaajien käytettävyys oli korkea. Seuraava kausi oli, osittain europelien takia, haastavampi.

”Fysiikkavalmentajien pitää samaan aikaan ennaltaehkäistä loukkaantumisia ja nostaa pelaajien suorituskykyä. Tässä on, äärimmilleen vietynä, kaksi vastakkaista voimaa. On otettava pieniä askeleita haluttuun suuntaan, ja tästä voi seurata joko positiivisia tai negatiivisia signaaleja. Kapasiteetin luominen äärimmäisiä suorituksia varten korostuu.”

”Esimerkiksi pelaajan harjoitushistoria ja perimä vaikuttavat kokonaisuuteen merkittävällä tavalla. Riski, kuten esimerkiksi pehmytkudosvaurion mahdollisuus,  ei voi olla urheiluympäristössä koskaan nolla. Ratkaisevaa on se, miten tuo riski tunnistetaan ja sen suuruutta säädellään, ja minkälaiseen harjoitteluun halutaan investoida saavuttaakseen tavoitteellinen suorituskyvyn taso. Yksi tehtävistäni VPS:ssä oli vastata kysymykseen, milloin ja miten pelaajia altistetaan harjoituksissa tietynlaiselle ärsykkeelle.”

 

Jalkapallotiede nyt ja tulevaisuudessa

Jyväskylän yliopistossa on tarjottu liikuntatieteen opetusta vuodesta 1963. Oma tiedekunta perustettiin viisi vuotta myöhemmin. Se on edelleen ainoa yliopistotasoinen liikunta-alan asiantuntijoiden koulutusyksikkö Suomessa. Joukkuepallopelejä koskeva tutkimus on Suomessa kuitenkin vielä lapsenkengissä. Emeritusprofessori, jalkapalloanalyytikko Pekka Luhtasta voidaan pitää Suomessa alan pioneerina.

”Jalkapallosta käytetään englannin kielessä usein käsitettä ”invasion team sport”. Päätavoitteiden, eli maalinteon ja -eston, lisäksi on tarpeellista löytää todennäköisyyspohjaiset väylät kyseisten tilanteiden luomiseksi. Kyse on tiloista, tilojen ”valloittamisesta”. Miten arvioimme tilan käyttöä kentällä, alueiden peittoa tai pelaajien synkronoitua liikkumista suhteessa päätavoitteisiin? Puhutaanko näistä asioista riittävästi? Peli elää koko ajan. Esimerkiksi tilanteenvaihdoista puhuttaessa pitäisi tunnista myös se, mitä pelissä on tapahtunut ennen tilanteenvaihtoa”, Inkilä pohtii.

Kun keskustelu kääntyy pelipuheeseen, Inkilä pääsee vauhtiin. Hän haluaa, että perinteistä lähestymistapaa peliin haastettaisiin enemmän. On tärkeää kyseenalaistaa vallitsevia ajattelutapoja.

”Hyökkäämisestä ja puolustamisesta puhutaan liikaa toisistaan erillisinä pelin vaiheina. Jos esimerkiksi pallo liikkuu hitaasti muodon ulkopuolella, tämä tulkitaan helposti passiiviseksi toiminnaksi hyökkäystavoitteen kannalta. Mutta, kun huomioidaan, että tämä on myös tapa puolustaa, asetelma muuttuu. Pelaajien sijoittuminen kentällä vaikuttaa tällöin riskiin. Meidän pitäisi ajatella enemmän, että hyökkääminen on sekä pyrkimystä tehdä maali että estää maali. Kyse on jatkuvuudesta, ja kyseisillä valinnoilla voi olla myös pidemmän aikavälin vaikutuksia pelissä syntyviin tiloihin.”

Jani Sarajärvi, Henri Lehto ja Tomi Vänttinen. Vaikka Suomesta puuttuu vielä jalkapalloa koskeva tutkimuslinjaus, Inkilä haluaa nostaa muutaman nimen esiin. Vieläkin olennaisempaa kuin yksittäiset nimet on kuitenkin isompi kuva. Mahdollisuudet, jotka ovat vielä käyttämättä.

”Minulla on vaikutelma, että Palloliitolla on halua panostaa jalkapalloa koskevaan tutkimukseen. Valmennukseen painottuva liikunnanohjaajan AMK-tutkinto on tärkeä alku. Yliopistotason yhteistyö olisi seuraava, looginen askel.”

”Kyse ei ole vain urheilutieteestä, vaan myös kasvatustieteestä, tietojenkäsittelytieteestä, sovelletusta matematiikasta, ja niin edelleen. Voisimme ratkaista hankaliakin kysymyksiä, jos kykenemme hyödyntämään eri alojen tutkimustietoa ja -menetelmiä. Voisimme olla Suomessa edelläkävijöitä ja saada merkittävää kilpailuetua”, Inkilä arvioi.

Palloliitossa tutkimus- ja pelianalyysiasiantuntijana toimiva Henri Lehto näkee, Inkilän tavoin, joukkuepallopelejä koskevan tutkimuksen melko vähäisenä ja sekalaisena. Tutkimukset syntyvät yksittäisten opiskelijoiden omista mielenkiinnon aiheista, ei niinkään lajin tarpeista tai lähtökohdista.

”Joukkuepallopelien asema esimerkiksi Kilpa-ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen KIHU:n toiminnassa on vaikea, sillä joukkuelajeihin keskittyvien asiantuntijoiden määrä on vähäinen ja KIHU:n toiminta on todella vahvasti keskittynyttä yksilölajipuolelle, KIHU:n historiasta ja myös esimerkiksi Olympiakomitean painotuksista johtuen”, Lehto pohtii.

Muun muassa pelaajapolkuja tutkinut Lehto pitää tärkeänä, että tutkimustoiminta tukisi jatkossa päätöksentekoa mahdollisimman hyvin myös liiton toiminnassa. Tutkitun tiedon siirtovaikutus esimerkiksi eri lajiliittojen koulutustoimintaan on ollut liian vähäistä.

”Haluamme, että toimintaamme ohjaa jatkossa entistä enemmän selvät ja tutkittavat mittarit ja perustamme esimerkiksi päätöksentekomme entistä vahvemmin mutun sijaan faktapohjalle. Esimerkiksi A-maajoukkuetoiminnassa pyrin hyödyntämään erilaisia tutkimusmenetelmiä ja ”tieteellistä otetta”, vaikkapa kuormitusseurannassa tai pelianalyysipuolella maajoukkueiden pelitavasta johdettujen KPI-mittareiden tarkastelussa. Organisaatiouudistuksen myötä liittoon on tulossa tehtävänkuvia, joissa painottuu entistä vahvemmin tutkimustoiminta”, Lehto kertoo.

Inkilä näkee tiettyjä jalkapallotiedettä koskevia trendejä, jotka saattavat virrata maailmalta myös Suomeen. Joissakin ympäristöissä muutokset saattavat tapahtua nopeasti, toisissa hitaammin.

”Uskon, että pelisuoritusten analysointiin käytetään jatkossa vieläkin enemmän aikaa. Lisäksi pidän todennäköisenä, että osaajia haetaan myös jalkapallopiirien ulkopuolelta, eri tieteenaloilta. Pitää muistaa, että urheilutiede, kuten esimerkiksi biomekaniikka tai liikuntafysiologia muutaman mainitakseni, on vain osa jalkapallotiedettä. Sen lisäksi esimerkiksi kasvatustiede, tilastotiede ja jopa peliteoria vaikuttavat.”

”Urheilutiede ei välttämättä tarjoa yksinään riittävää työkalupakkia kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka valmentajia kiinnostavat”, Inkilä muistuttaa.

Inkilä on seurannut myös juniorijalkapalloa koskevaa keskustelua. Muutama kokonaisuus nousee keskustelussa pintaan. Inkilällä ei ole tarkkoja vastauksia, mutta hän haluaa haastaa muutamaa paradigmaa.

”Puhumme paljon yksilölähtöisestä valmennuksesta. Jos jaamme valmentajan ajan jokaiselle pelaajalle, aika pelaajaa kohden on hyvin pieni ja se voi jakautua epätasaisesti, vaikka valinta ei olisikaan tietoinen. Yksilön valmentaminen ei toteudu tällä tavalla kovin hyvin. Miksi emme puhu enemmän ryhmäkommunikaatiosta? Voisiko ryhmäkommunikaatio vaikuttaa yksilöihin paremmin ja olla sitten laadukkaampaa valmennusta?”

Kommunikaation lisäksi Inkilä on pohtinut paljon taitokisojen merkitystä. Hän on mukana Palloliiton asettamassa taitokisojen uudistamista koskevassa työryhmässä. Ryhmän työskentely on vasta alussa ja teema on pelaajakehityksen näkökulmasta tärkeä. Onko olemassa jokin tehokkaampi tapa innostaa lapsia omalla ajalla tapahtuvaan harjoitteluun? Jo kysymys siitä, mitä taito tarkoittaa, on Inkilän mukaan haastava.

”Haluaisin ymmärtää, mikä on taitokisojen suoritusten ennustearvo suhteessa pelisuorituksiin. Onko syöttöpenkkiajalla esimerkiksi korrelaatiota pelissä tapahtuvien syöttöjen tarkkuuteen? Koko ajan pitäisi muistaa linkki itse peliin. Tämä on henkilökohtainen näkemykseni, enkä ole asiasta lainkaan varma. En käyttäisi aikaa mihinkään sellaiseen, jonka suhde peliin on totaalisen epäselvä.”

”Henkilökohtaisesta näkökulmastani tärkeämpää olisi säännöllinen tapahtumien seurantajärjestelmä, videotallenteet peleistä, ynnä järjestelmällinen pelin tapahtumien notatointi, joiden avulla näemme, kuinka paljon pelaajalla tulee vaikkapa riistoja, syöttöjä ja muita pelitekoja. Tässäkin ratkaisussa havainnointi vinoutuu pallon välittömän ympäristön tapahtumiin, mikä ei tarjoa kokonaiskuvaa joukkueiden tilanhallinnasta.”

***

Tapaaminen lähestyy loppuaan. Vajaa kolmen tunnin keskustelu on tarjonnut korkeintaan pintaraapaisun, jos sitäkään, monisyiseen ja laajaan teemaan. Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Ajatukset eivät ole vielä jäsentyneet.

Ennen tapaamisen loppua Ville-Pekka Inkilä haluaa puhua vielä yhdestä tärkeästä asiasta. Aiheesta, jonka perässä hän on ollut usean vuoden ajan.

Kyse on merkityksen löytämisestä.

”Minulle ei ole koskaan ollut ratkaisevaa se, missä työskentely-ympäristöni sijaitsee. Paikka ei ole olennainen. Ei edes se, onko kyse jalkapallosta. Ihmiset ympärillä luovat merkityksen. On tärkeää, että ympärillä on henkilöitä, joilta voin oppia ja jotka haastavat ajatteluani. Muu on vähemmän olennaista.”

”Ihmiset ovat kaikkein tärkeimpiä.”

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Ohjeita työsopimusta allekirjoittaville valmentajille

Syksy on suomalaisessa juniorijalkapallossa vilkasta aikaa. Monet joukkueet järjestävät avoimia harjoituksia ja seurat rekrytoivat uusia valmentajia. Osa valmentajista vaihtaa ympäristöä ja tekee työsopimuksen uuden työnantajaseuran kanssa. Ennen työsopimuksen allekirjoittamista valmentajan on kuitenkin syytä perehtyä tarkasti siihen, millaiseen sopimukseen hän on sitoutumassa ja miten työsuhteen ehdoista on sovittu. Urheilu ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke, vaan myös työsuhdelainsäädäntö on otettava huomioon, mikäli työsuhteen tunnusmerkit ovat käsillä.

Valmentajan on tärkeä muistaa, että työntekijän suojaksi säädetyt työsopimuslain säännökset ovat usein pakottavaa oikeutta. Käytännössä kyse on siitä, että näistä säännöksistä ei voida sopia työntekijän vahingoksi. Työnantaja ei voi esimerkiksi tulostavoitteita asettamalla laskea irtisanomiskynnystä siitä, mitä se työsopimuslain mukaan olisi. Valmentajan on tärkeää pitää kiinni oikeuksistaan.

Internetistä on saatavilla runsaasti erilaisia urheilua varten laadittuja työsopimusmalleja. Malleja lukiessa kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että ne sisältävät monesti vain pakolliset vähimmäistiedot. Aina kannattaa tarkistaa myös päivämäärä, jolloin sopimusmalli on laadittu. Aina niissä ei ole huomioitu työsopimuslain uusimpia muutoksia esimerkiksi koeajan osalta.

Työsuhde on työntekijän ja työnantajan väliseen luottamukseen perustuva suhde, joka perustaa molemmille osapuolille oikeuksia ja velvollisuuksia. Valmentajan osalta tärkein velvollisuus on tehdä sovittua työtä seuran johdon ja valvonnan alaisena. Seuran osalta päävelvoite on puolestaan maksaa työstä sovittu palkka. Näitä velvoitteita täydentää joukko muita sivuvelvoitteita.

Oheiseen tekstiin on koottu tärkeitä työsuhteeseen liittyviä seikkoja, jotka valmentajan kannattaa pitää mielessä työsopimusta allekirjoitettaessa. Ohjeet ovat hyödyllisiä myös työnantajaseuralle. Opas koskee niitä seuran ja valmentajan välisiä sopimussuhteita, joihin sovelletaan työsopimuslakia. Usein kyse on päätoimisista valmentajista. Työsopimuslakia ei sovelleta tavanomaiseen harrastustoimintaan. Aina rajanveto ei ole selkeää.

Valmentajasopimuksesta puhuttaessa tarkoitetaan tässä tekstissä työsopimusta.

***

1. Milloin kyse edes on työsuhteesta?

Junioriurheilussa ei ole aina välttämättä selvää, milloin valmentaja on työsuhteessa edustamaansa seuraan. Ratkaisevaa on työsopimuslain 1 luvun 1 §:ssä määritelyjen kriteereiden, työsuhteen tunnusmerkkien, käsilläolo. Mikäli tunnusmerkit ovat käsillä, valmentaja on työsopimussuhteessa seuraan. Kriteerit ovat:

1) Sopimus työsuhteen perustana: valmentaja ja seura ovat tehneet suullisesti, kirjallisesti tai sähköisesti sopimuksen.

2) Sopimus koskee työn tekemistä: valmentajan ja seuran välinen sopimus koskee työn tekemistä. Työhön voidaan usein katsoa kuuluvan aktiivinen tekeminen, taloudellinen ulottuvuus sekä hyödyllisyys.

3) Työtä tehdään työnantajan lukuun: valmentajan tekemä työ koituu seuran hyödyksi.

4) Työstä maksetaan vastiketta: valmentaja saa seuralle tekemästään työstä vastiketta, jolla tarkoitetaan pääsääntöisesti palkkaa. Harrastevalmentajilta puuttuu usein ansiotarkoitus.

5) Työtä tehdään työnantajan johdon ja valvonnan alaisena: valmentaja on hierarkkisesti seuran alapuolella. Vaikka valmentaja voi työskennellä hyvinkin vapaasti, hän on työssään kuitenkin epäitsenäinen seuraan nähden, ja työnantaja johtaa työskentelyä.

Työsuhteen olemassaoloa arvioitaessa ratkaisevaa ei ole se, käytetäänkö sopimuksesta nimeä ”valmentajasopimus”, ”valmennussopimus” tai jotakin muuta vastaavaa. Olennaista on, täyttyvätkö edellä mainitut viisi tunnusmerkkiä.

***

2. Kirjallinen työsopimus

Työsopimuksen laatiminen kirjallisesti on sekä valmentajan että seuran etu. Olen törmännyt muutaman kerran tilanteeseen, jossa osapuolet ovat sopineet valmennustehtävistä yleisellä tasolla sähköpostitse, tai allekirjoittaneet sopimuksen vasta kesken kauden.

Kirjallisen työsopimuksen allekirjoittaminen ennen valmennustehtävien aloittamista on hyvin suositeltavaa tulkintaepäselvyyksien välttämiseksi. Lisäksi kirjallinen muoto selventää valmentajan ja seuran oikeuksia ja velvollisuuksia. Mikäli joistakin työsuhteeseen liittyvistä seikoista on sovittu ainoastaan suullisesti, niiden toteen näyttäminen on hyvin vaikeaa.

Seurat käyttävät tyypillisesti mallisopimuspohjia, joihin ainoastaan täytetään valmentajan henkilö- ja yhteystiedot. Tämäntyyppiset mallit eivät juurikaan huomioi valmentajan yksilöllisiä erityisolosuhteita tai toiveita. Tällaisissakin tilanteissa valmentajan kannattaa perehtyä tarkkaan sopimuksen eri ehtoihin ja pyytää tarvittaessa lisäselvitystä, lisäyksiä tai muutoksia.

***

3. Onko sopimuksessa maininta työehtosopimuksesta?

Ennen työsopimuksen allekirjoittamista kannattaa tarkistaa, onko työsopimukseen kirjattu määräystä työehtosopimuksen soveltamisesta. Lähtökohtana on, että seurat eivät kuulu minkään työehtosopimuksen piiriin.

Urheilujärjestöjä koskeva työehtosopimus (1.2.2018-31.1.2021) sisältää kuitenkin erillisen valmentajia koskevan liityntäpöytäkirjan. TES:n soveltamisalan piirissä ovat tällöin ne valmentajat, joiden työnantajaseura on sopinut TES:n soveltamisesta. Lisäksi on huomioitava, että Suomen Ammattivalmentajat ry, SAVAL, on myös suosittanut, että sen jäsenten työsopimukset liitetään työehtosopimuksen piiriin myös järjestäytymättömissä työyhteisöissä.

Tarkistathan siis, onko työsopimuksessa mainintaa työehtosopimuksen soveltamisesta, sillä se vaikuttaa merkittävästi työsuhteessasi noudatettaviin ehtoihin.

***

4. Määräaikainen vai toistaiseksi voimassa oleva sopimus?

Valmentajasopimuksen keston suhteen suomalaisessa juniorijalkapallossa esiintyy vaihtelevia käytäntöjä. Joissakin seuroissa sopimukset tehdään toistaiseksi voimassa olevina, toisissa seuroissa taas määräaikaisina (normaalisti yksi tai kaksi kautta).

On tärkeää huomata, että määräaikaista työsopimusta ei ole mahdollista päättää kesken sopimuskauden, ellei sopimuksessa ole sovittu irtisanomismahdollisuudesta. Toki osapuolet voivat aina keskenään sopia työsuhteen ennenaikaisesta päättymisestä.

Määräaikainen työsuhde loppuu, kun sovittu määräaika päättyy. Mikäli allekirjoitat sopimuksen kahdeksi kaudeksi, huomaathan, ettet voi siirtyä uuteen seuraan ensimmäisen kauden päätyttyä. Tämä on syytä pitää mielessä esimerkiksi tilanteessa, jossa valmentaja saa houkuttelevan tarjouksen toisesta seurasta ennen jälkimmäisen sopimuskauden alkamista.

Huomaathan, että seuran on esitettävä peruste työsopimuksen määräaikaisuudelle. Tämä vaatimus seuraa suoraan laista. Tyypillistä on, että seurat käyttävät perusteena työn kausiluonteisuutta, vakiintumattomuutta tai muuta usein urheilun erityispiirteisiin viittaavaa perustetta. Tällaisia perusteita on sinänsä mahdollista arvioida kriittisesti sen suhteen, kuinka hyvin ne soveltuvat junioriurheiluun. Hyvänä nyrkkisääntönä on, että valmentajan kannattaa tiedustella seuralta määräaikaisuuden tarkempaa perustetta. Mikäli valmentaja itse haluaa tehdä sopimuksen määräaikaisena, sopimus voidaan tehdä ilman lain edellyttämää perustetta.

***

5. Sisältyykö työsopimukseen koeaikaehtoa?

Työsopimuslain mukaan koeajan kesto saa olla enintään kuusi kuukautta. Määräaikaisissa valmentajasopimuksissa koeajan kesto ei saa kuitenkaan ylittää puolta työsuhteen kestosta. Mikäli valmentajasopimus solmitaan esimerkiksi 10 kuukaudeksi, koeaika voi olla tällöin enintään viisi kuukautta. Ennen työsopimuksen allekirjoittamista kannattaa siis tarkistaa, millainen ehto sopimuksessa on koeajasta. Mahdollista toki on myös se, että koeajasta ei sovita lainkaan.

Koeaikaa pidetään usein työntekijälle haitallisena. Toisaalta koeaika mahdollistaa valmentajan helpon irtautumisen sopimuksesta, mikäli hän ei viihdy uudessa seurassa ja löytää itselleen sopivamman ympäristön. Sekä seura että valmentaja voivat nimittäin purkaa työsopimuksen koeaikana ilman purkuperustetta. Seuran puolelta tapahtuva purkaminen ei saa kuitenkaan tapahtua syrjivin tai epäasiallisin perustein.

***

6. Miten työtehtävät on määritelty?

Valmentajan työtehtävät saatetaan joissakin tilanteissa sopia todella väljästi. Usein työtehtäviin lisätään joustava muotoilu ”ja muut työnantajan määräämät tehtävät”, mikä mahdollistaa hyvinkin erilaisten tehtävien osoittamisen valmentajalle. Tämä on yksi ilmentymä työnantajan direktio-oikeudesta (oikeus johtaa työtä ja antaa työntekijälle ohjeita ja määräyksiä). Mitä väljemmin valmentajan työtehtävistä on sovittu, sitä helpompaa seuralle on muuttaa työtehtäviä direktio-oikeuden perusteella. Tällöin valmentajan tehtäviin voi kuulua myös sellaisia asioita, joista ei työsopimuksessa ole nimenomaisesti sovittu.

Valmentajan edun mukaista on, että työtehtävissä määritetään se ikäluokka tai ne joukkueet, joita valmentajan on tarkoitus valmentaa. Tämä muotoilu luo rungon valmentajan tehtäville. Mahdollinen on esimerkiksi seuraavanlainen lauseke: ”Valmentajan tehtävänä on seuran 2007- ja 2008 -syntyneiden tyttöjen joukkueiden vastuuvalmentajana toimiminen”. Mitä tarkemmin valmentajan työtehtävät on sopimuksessa määritelty, sitä rajoitetumpi on työnantajan oikeus muuttaa työtehtäviä. Eräänlaisena kompromissiratkaisuna voidaan pitää sitä, että sopimuksessa määritellään valmentajan pääasiallinen työtehtävä(t), jota täsmennetään lisäyksellä ”ja mahdolliset muut seuran osoittamat tehtävät”.

***

7. Miten työaika on tuotu esiin?

Valmentajan työaikaan liittyvät kysymykset aiheuttavat monesti epäselvyyttä seuran ja valmentajan välisessä työsuhteessa. Valmentajan työmäärä saattaa vaihdella merkittävästi kuukaudesta riippuen. Erilaiset turnaukset, leirit ja pelimatkat nostavat työaikaa usein huomattavasti. Lisäksi työajan tasoittumisjaksot ja liukumarajat monimutkaistavat kokonaisuutta. Seuran ja valmentajan kannattaa aina keskustella erikseen siitä, mikä on seuran näkemys työajasta ja sen muodostumisesta, ja miten se suhteutuu valmentajan omiin ajatuksiin.

Toisinaan olen törmännyt argumentointiin, että työaikalaki ei koskisi valmentajia, koska nämä ovat johtavassa asemassa. Itse suhtaudun tähän ajatustapaan torjuvasti. Useimmiten valmentaja toimii selkeästi alisteisessa asemassa suhteessa seurajohtoon, eikä osallistu seuran johtamiseen, mistä syystä pidän työaikalain soveltamisen sulkemista pois kritiikille alttiina.

Työsuhteessa toimivien valmentajien työaikamääräysten osalta noudatetaan työaikalakia*. Myös esimerkiksi vuosilomalakia (huom. joustomahdollisuus) ja työturvallisuuslakia sovelletaan urheilun työsopimuksissa. Työaikalain mukaan säännöllinen työaika on enintään kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja 40 tuntia viikossa. Mikäli valmentajasopimus kuuluu TES:n soveltamisalan piiriin, säännöllinen työaika on enintään 37,5 tuntia viikossa. Kokemukseni mukaan tämä kirjaus löytyy pääsääntöisesti varsin hyvin valmentajien työsopimuksista, mutta asia kannattaa aina tarkistaa. Mahdollista on sekin, että työsopimuksessa ainoastaan viitataan työaikalakiin, mikä ei ole selvyyden kannalta paras mahdollinen ratkaisu.

Ennen työsopimuksen allekirjoittamista kannattaa tarkistaa myös se, mitä sopimuksessa on sovittu esimerkiksi matkoista ja valmennukseen liittyvästä suunnittelutyöstä. Urheilussa on toisinaan mahdollista, että niiden todetaan sisältyvän työaikaan, mutta näin ei välttämättä aina ole. TES:n mukaan matka-aika luetaan työajaksi siltä osin, kuin se yhdessä varsinaisen työajan kanssa on enintään 7,5 tuntia vuorokaudessa. Työaikalaissa puolestaan säädetään siitä, että matkaan käytettyä aikaa ei lueta työaikaan, ellei sitä samalla ole pidettävä työsuorituksena.

Ylitöiden korvaaminen on kokonaisuus, josta on omien havaintojeni mukaan sovittu seuroissa hyvin vaihtelevalla tavalla, jos lainkaan. Suositeltavaa on, että seura ja valmentaja sopivat lisä- ja ylityöstä aina etukäteen. Monesti nämä kysymykset ovat epäselviä seuroissa työsuhdeasioiden parissa toimiville maallikoille. Tilanne on kuitenkin selvä: ylityön tekeminen määräytyy työaikalain mukaan ja valmentajalla on oikeus saada korvausta ylitöistä. Työehtosopimuksen määräykset on jälleen syytä mielessä, jos työsuhteessa noudatetaan työehtosopimusta. Olennainen on tällöin TES 5.3 §:n säännös:

”Työn tapahtuessa retkillä, leireillä, tapahtumissa tai vastaavissa olosuhteissa voivat työnantaja ja työntekijä sopia työajan ja työaikakorvausten määräytymisestä tämän työehtosopimuksen määräyksistä poiketen. Tällöin tulee ennen ko. työtehtävää laatia ohjeellinen työaikasuunnitelma, josta ilmenee työajaksi arvioitu aika ja mahdollinen varallaoloaika. Sovittava työaikakorvaus kattaa myös sunnuntaityöstä kuuluvan korotuksen.”

***

8. Sunnuntaityö

Junioriurheilussa on tyypillistä, että ottelut, leirit ja turnaukset osuvat osittain myös sunnuntaille. Havaintojeni mukaan urheiluseurojen toimintapolitiikka sunnuntaikorvausten osalta on epäselvähkö ja monesti vaillinainen.

Työaikalain mukaan säännöllisenä työaikana tehdystä sunnuntaityöstä on maksettava 100 prosentilla korotettu palkka. Urheilujärjestöjä koskevan TES:ssä on sama lähtökohta, joskin sunnuntaityöstä on mahdollista sopia myös yllä mainitun TES 5.3 §:n säännöksen puitteissa. SAVAL onkin todennut, että urheilu-TES antaa mahdollisuuden sopia tapahtumakohtaisesti työajasta ja sen korvauksesta, joka voi kattaa myös sunnuntaityöstä kuuluvan korotuksen.

Oikeuskäytännössä on katsottu, että kaikki sellaiset työnantajan ja työntekijän väliset sopimukset, joissa on sovittu, että työntekijän peruspalkka sisältää lisätyö-, ylityö- ja sunnuntaityökorvauksen, ovat pääsääntöisesti pätemättömiä. Toisaalta oikeuskäytännössä (Itä-Suomen hovioikeus 7.4.2005) on myös todettu, että edellä mainituissa tilanteissa työntekijälle ei välttämättä synny oikeutta erilliskorvaukseen, jos kokonaispalkkaus ei ole johtanut työntekijän kannalta heikompaan lopputulokseen. Yhtä kaikki, ennen työsopimuksen allekirjoittamista on suositeltavaa, että valmentaja tiedustelee seuralta, mikä sen käytäntö yleisesti on sunnuntaityön osalta.

Valmentajan kannattaa pitää kirjaa tehdyistä työtunneista, tai ainakin vähintään mahdollisista ylityötunneista. Vaikka tämä saattaa tuntua turhalta työtä, voi selkeä lista helpottaa myöhemmin mahdollisesti eteen tulevien epäselvyyksien ratkaisemista. Lisäksi kirjattujen työtuntien avulla on helppo seurata työmäärän kehitystä ja mahdollista kuormitusta. Työajan seuranta urheiluseurassa on kaikin tavoin järkevää, sillä se tarjoaa seuralle hyödyllistä dataa resurssien käytöstä ja työntekijöiden ajankäytöstä. Työaikalaki asettaa seuralle työnantajana velvollisuuden kirjata tehtyjä työtunteja ja niistä suoritettuja korvauksia.

***

9. Valmentajan kouluttaminen

Työsopimuslaista ei seuraa työnantajalle suoranaista, konkreettista velvoitetta tarjota työntekijälle koulutusta. Ennen työsopimuksen allekirjoittamista valmentajan on usein kuitenkin järkevää tiedustella seuralta, mitä mahdollisia suunnitelmia sillä on työntekijöiden kouluttamisen varalta. Onhan valmentajien ammattitaidon kehittäminen myös seuran kannalta erittäin tärkeää. Koulutuksen järjestäminen on myös erinomainen tapa houkutella uusia valmentaja seuraan.

Jos valmennussopimus kuuluu TES:n piiriin, liityntäpöytäkirjasta seuraa, että valmentaja ja seura hyväksyvät vuosittain keskenään valmentajan koulutussuunnitelman. Työehtosopimus asettaa seuralle varsin tulkinnanvaraisen ohjeen ”pyrkiä kehittämään ja ylläpitämään valmentajan ammattitaitoa ja osaamista”. Se, miten seura tämän pyrkimyksen käytännössä toteuttaa, on varsin vapaasti päätettävissä.

Vaikka työsopimus ei kuuluisi TES:n piiriin, seuran ja valmentajan on tarkoituksenmukaista sopia, miten valmentajan koulutus ja ammattitaidon kehittyminen on tarkoitus järjestää työsuhteen aikana. Kyse voi olla esimerkiksi Palloliiton koulutuksista tai seuran sisäisestä valmennuskoulutuksesta. Epäselvyyksien varalta myös kustannusten jaosta on syytä sopia (maksaako seura esimerkiksi UEFA B -tutkinnon kokonaan vai osittain). Nämä seikathan voivat vaikuttaa osittain myös valmentajan palkan arviointiin.

***

10. Heikko menestys ei oikeuta seuraa päättämään työsopimusta

Valmentajan työsuhteen päättäminen heikkoon urheilumenestykseen vedoten on aikuisurheilussa huomattavasti yleisempää kuin junioritoiminnassa. Joitakin yleisiä huomioita on kuitenkin syytä esittää myös juniorivalmentajia silmällä pitäen. Varsinkin kilpaorientoituneiden seurojen vanhemmissa juniorijoukkueissa menestystavoitteet ovat hyvinkin konkreettisia ja odotettua heikompi menestys aiheuttaa usein, aivan aiheellisesti, tyytymättömyyttä seurajohdossa.

Valmentajan sopimusasema on tällaisessa tilanteessa kuitenkin vakaa. Heikko menestys ei anna seuralle oikeutta päättää valmentajan työsopimusta. On selvää, että esimerkiksi B -juniorijoukkueen putoaminen SM-sarjasta ei ole peruste valmentajan työsuhteen päättämiselle.

Työsopimuksen purkaminen edellyttää lain mukaan erittäin painavaa syytä, mikä asettaakin päättämiskynnyksen korkealle. Työsopimuksen irtisanominen (jos kyseessä on toistaiseksi voimassa oleva työsopimus) edellyttää puolestaan asiallista ja painavaa syytä. Heikko urheilumenestys ei ole tällainen syy. Taustalla on oltava työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä.

***

11. Onko salassapidosta sovittu jotain?

Urheilutoiminnassa ja valmennustyössä on tyypillistä, että valmentaja saa haltuunsa erilaisia harjoitus-, jakso- ja kausisuunnitelmia, seuradokumentteja ja muita materiaaleja, joita ei välttämättä ole saatavilla julkisesti. Työnantajan intressissä voi olla, että näitä asiakirjoja käytetään vain seuran sisäisesti, eikä niitä luovuteta ulkopuolisille toimijoille. Monesti asiakirjaan saattaa liittyä sellaista erityistä dataa tai henkilökohtaisia tietoja, jotka perustelevat salassapitoa.

Mikäli asiakirja on yleisesti luettavissa tai ladattavissa esimerkiksi seuran nettisivuilla, kyse ei ole luottamuksellisesta tiedosta, jota salassapito koskisi.

Havaintojeni mukaan salassapidosta sopiminen on juniorivalmenusta koskevissa työsopimuksissa suhteellisen harvinaista. Työsuhteen aikana mahdollisesti ilmenevissä epäselvissä tilanteissa valmentajan kannattaa aina kääntyä työnantajan puoleen ja tiedustella yksittäisen dokumentin luottamuksellisuudesta.

***

12. Mahdollisten erimielisyyksien ratkaiseminen

Sekä seuran että valmentajan kannalta on monesti järkevää, että työsuhteen aikana mahdollisesti syntyvät erimielisyydet ratkaistaan sopuisasti, mahdollisimman nopeasti ja tarpeetonta, ikävää julkisuutta välttäen. Mikäli työsuhderiita etenee lopulta käräjäoikeuteen asti, edessä on usein pitkä ja kallis prosessi. Tämä lienee harvoin kummankaan osapuolen intressissä. Hyvin usein paras tapa ehkäistä mahdollisia työsuhderiitoja on hyvä johtaminen, jatkuva ja säännöllinen vuorovaikutus sekä valmentajan antaman palautteen huomioon ottaminen toiminnan organisoinnissa.

Koska työsuhde rakentuu merkittävästi osapuolten välisen luottamuksen varaan, on molempien sopijapuolten kannalta järkevää pyrkiä saamaan sopu aikaan riittävän varhaisessa vaiheessa. Valmentajien kannattaa pitää mielessä, että muun muassa Suomen Ammattivalmentajat ry, Jalkapallon Juniorivalmentajat ry ja Suomen Jalkapallovalmentajat ry tarjoavat jäsenilleen työsuhdeneuvontaa. Lisäksi seurojen kannattaa huomioida, että Palloliitto on järjestänyt seuratoimijoille konfliktien ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn liittyvää koulutusta. Täsmällinen informaatio auttaa epäselvissä tilanteissa.

Yksi suositeltava tapa on kirjata työsopimukseen, että ”Mahdolliset työsuhteeseen liittyvät erimielisyydet pyritään ratkaisemaan ensisijaisesti neuvotteluteitse”. Tämä viestii molemmille osapuolille yhteisestä tavoitteesta ratkaista erimielisyydet luottamuksellisesti, sovinnollisesti neuvotellen ja vastapuolta kunnioittaen.

***

* Työaikalain kokonaisuudistus on ollut käynnissä muutaman vuoden ajan. Hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle syysistuntokaudella 2018.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kirjoittaja on tutkinut valmentajien työoikeudellista asemaa.

Lisäluettavaa:

A. Työsopimuslaki (55/2001)

B. Urheilujärjestöjä koskeva työehtosopimus (sis. SAVAL -liityntäpöytäkirjan)

C. Kirjoittajan tutkielma valmentajan työoikeudellisesta asemasta

D. Yle Urheilun artikkeli urheiluvalmentajien asemasta (14.3.2017)

E. SPL:n ”Konfliktien ennaltaehkäisy ja ratkaisu urheiluseuroissa” –dokumentti

Rakas jalkapallo

HELSINKI. Syksy on saapumassa Pohjois-Helsinkiin. Sen tuntee ja näkee myös Oulunkylän urheilupuistossa. Tuuli heiluttaa jalkapallomaalien verkkoja. Yksittäiset lehdet ovat pudonneet kosteahkolle tekonurmialustalle. Taivas on harmaa. Lämmin ja aurinkoinen kesä tuntuu paikoitellen vain haalealta muistolta, ohikiitäneeltä hetkeltä.

Shiro Karis, 28, on kuitenkin iloinen. Muutaman tunnin kuluttua hän pääsee taas toteuttamaan intohimoaan – valmentamaan jalkapalloilevia lapsia. Hymy huulilla, kuten lähes aina.

Karis on yleiseltä profiililtaan varsin tyypillinen suomalainen juniorivalmentaja. Hän on nuori ja suhtautuu jalkapalloon suurella palolla. Hän työskentelee päätoimisesti suurehkossa seurassa, Oulunkylän IF Gnistanissa. Valmennettavat ovat 9- ja 14-vuotiaita. Karis on suorittanut Palloliiton valmentajatutkintoja ja seuraa myös vapaa-ajallaan aktiivisesti jalkapalloa. Kuulostaa tutulta, eikö?

Tarina on kuitenkin kaikkea muuta kuin tyypillinen.

Se kertoo sattumasta ja elämän yllätyksellisyydestä, mutta ennen kaikkea avoimuudesta, pitkäjänteisyydestä ja mahdollisuuksista. Ei vain jalkapallosta, vaan myös elämästä. Tämä tarina on kerrottava.

Samaan aikaan, kun nykyiset valmentajakollegat tahkosivat nappulaikäisinä piirisarjapelejä eri puolilla Helsinkiä, Karis eli toisenlaista arkea, toisenlaisessa ympäristössä – sodan runtelemassa Irakissa.

Jakomäen, Lassilan ja Maunulan hiekkakenttien sijaan peliareenana olivat Pohjois-Irakin Mosulin kaupungin kivikkoiset kadut ja koulujen pihat. Pelit olivat käynnissä aamusta iltaan.

Tilanne Irakissa oli ollut levoton niin pitkään kuin vuonna 1990 syntynyt Karis muistaa. Vuosia maata hallinneen diktaattori Saddam Husseinin aika näkyi myös tavallisten perheiden arjessa epävakautena ja turvattomuutena.

Karis syntyi hieman ennen Persianlahden sodan syttymistä sairaanhoitajaäidin ja opettajaisän perheeseen. Sisaruksia oli yhteensä kuusi, kolme poikaa ja kolme tyttöä.

Irak ja Iran olivat sotineet keskenään lähes koko 1980-luvun. Jännitteet maiden välillä olivat vahvat ja sodan tuhot näkyivät ympäri Persianlahden aluetta. Mosulin kaupungissa, noin 350 kilometrin päässä pääkaupunki Bagdadista, tilanne oli Karisin lapsuudessa vakaampi. Kaupunki oli riittävän syrjässä, eivätkä Husseinin toimet ulottuneet aivan sinne asti. Viime vuodet kaupunkia ovat kuitenkin kurittaneet Isis -järjestön ja Irakin armeijan väliset taistelut.

Elokuussa 1990 Irakin joukot valtasivat nopealla iskulla naapurimaa Kuwaitin. Taustalla olivat paitsi historialliset syyt, myös taloudellis-poliittiset intressit. Pian miehityksen jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto päätti Irakin vastaisista pakotteista, ja Yhdysvallat ryhtyi lähettämään joukkojaan Persianlahdelle. Sota oli käsillä.

Karis oli tapahtumien aikaan alle vuoden ikäinen.

Vaikka levottomuudet ja sodat vaikuttivat maassa läpi vuosikymmenten, Karisin vahvimmat lapsuuden muistot liittyvät, tietysti, jalkapalloon.

 

Rakkaus syttyy

Mosulin kaupungissa ei ollut organisoitua jalkapallotoimintaa juuri lainkaan – ainakaan siinä merkityksessä kuin esimerkiksi Suomessa tai muissa länsimaissa. Lapset pelasivat koulujen pihoilla ja kaduilla. Pihapelit kestivät yömyöhään. Pallot tehtiin vaatteista, maalitolpat puolestaan kengistä ja repuista. Ensimmäisen oikean jalkapallon lapset saivat 12-vuotiaina.

”Joka koulussa oli muutama joukkue, joissa pelaajat jakautuivat tason mukaan ja iästä riippumatta. Valmentajia oli vähän. Yleensä yksi lapsista oli kapteeni, ja toimi samalla valmentajana. Koulut ja kylät järjestivät pieniä turnauksia, mutta mitään sarjoja emme pelanneet. Jalkapallo oli meidän lasten juttu. Emme tehneet vapaa-ajalla oikeastaan mitään muuta. Aikuiset pelasivat välillä lentopalloa, mutta meille jalkapallo oli ainoa laji”, Karis muistelee 20 vuoden takaista arkeaan.

Karis muistaa, kuinka varusteista oli jatkuvasti pulaa. Pelaamisen riemuun se ei kuitenkaan vaikuttanut. Pelialustana oli pehmeä hiekka, josta oli poimittu suurimmat kivet pois. Joskus harvoin lapset pääsivät nauttimaan pelaamisesta oikeisiin maaleihin. Peliä pelattiin paljain jaloin.

”Jos jollain pelaajalla sattui olemaan nappikset, hänen piti ottaa ne pois. Vasta sitten, kun kaikilla pelaajilla oli nappikset, niitä sai käyttää.”

Myös ensimmäiseen oikeaan jalkapalloon liittyy muisto, jota Shiro Karis ei unohda ikinä.

”Saimme ostettua ensimmäisen oikean pallon, kun jokainen koulun lapsista oli säästänyt sitä varten rahaa. Olimme silloin 12-vuotiaita. Pelasimme koko päivän uudella pallolla. Pelien loputtua meidän piti sopia, kuka saa viedä pallon ensimmäisenä kotiin. Syntyi iso riita, joka ei ratkennut millään. Lopulta meidän piti puhkaista pallo, kun emme saavuttaneet sovintoa”, Karis naurahtaa.

Lapsuuden peleissä Karis oppi monia tärkeitä taitoja, jotka ovat auttaneet häntä myöhemmin jalkapallovalmentajana. Kun lapset pelasivat keskenään ilman vanhempia ja valmentajia, riidat piti ratkaista sopuisasti ja yhdessä. Kentän siivoamiseen ja pelin organisointiin tarvittiin yhteistyötaitoja. Lapset oppivat vastuullisuutta ja itsenäisyyttä.

Omien pelien lisäksi Mosulin lapset viettivät aikaa myös aikuisten pelejä seuraten, sillä pelien yhteydessä tarjottiin herkullisia paistettuja auringonkukan siemeniä. Vähintään yhtä tärkeää oli kuitenkin se, että nuorukaiset pääsivät katsomaan läheltä paikallisten esikuvien pelaamista.

 

Kesät Kanadassa ja jääkiekkoa Torontossa

Karisin isä työskenteli matematiikan yliopisto-opettajana Kanadan Torontossa. Äiti, Karis sisaruksineen ja muut sukulaiset asuivat Mosulissa. Koulujen päättymisen jälkeen osa lapsista lensi kesällä muutaman kuukauden ajaksi Kanadaan isän luokse.

”Muutaman kerran minulla jäi matka välistä, kun en ollut päässyt matematiikan ja englannin kokeista läpi. Jouduin jäämään kesäksi Mosuliin harjoittelemaan uusintakokeita varten.”

Karisin perheen lapset saivat Kanadaan aina enintään kolmen kuukauden ns. family visan eli perheviisumin. Taloudellisista syistä koko perhe ei päässyt aina lähtemään. Arki oli erilaista kuin kotimaassa Irakissa.

”Kanadassa ei ollut pihapelejä. Lapset viettivät aikaa sisällä kännykkää pelaten. Ympäristö oli täysin erilainen kuin Mosulissa. Pidin Lähi-idässä siitä, että vapaa-aika ja ystävyyssuhteet olivat niin merkittävä osa arkea. Oli minulla Torontossakin kavereita, mutta he eivät olleet niin läheisiä kuin lapsuuden kaverini kotona”, hän vertaa.

Jalkapallon merkitys jääkiekkokaupunki Torontossa oli pieni. Jääkiekko ja sen asema ykköslajina puolestaan näkyivät kaikkialla. Jopa Karis päätyi kokeilemaan lajia.

Koska luistelu oli koko ikänsä pelkästään jalkapalloa pelanneelle nuorelle haastavaa, pelipaikaksi valikoitui maalivahti. Jääkiekkoilijan ura ei kestänyt kuitenkaan pitkään.

”Jääkiekkokulttuuri kaupungissa oli vahva. Kaikkialla näkyi jääkiekkoon liittyvää fanitavaraa ja varusteita. En innostunut kuitenkaan lajista, ja lopetin pelaamisen varsin pian.”

Vaikka Karis pelasi jääkiekko vain hetken aikaa, Torontossa hän ymmärsi, mikä merkitys ympäröivällä yhteisöllä on lajin ja seuran merkityksen kannalta.

 

Muutto isän perässä Suomeen

Sattuma toi Karisin lopulta myös Suomeen, jos sattumaksi voidaan kutsua sitä, että opettajaisä sai vierailevan tutkijan ja opettajan pestin Helsingistä. Lopulta koko perhe muutti Suomeen, sillä isä sai pidemmän kiinnityksen tehtävään.

Kun Karis muutti 17-vuotiaana Irakista Suomeen, hän ei voinut kuvitellakaan toimivansa jossain vaiheessa päätoimisena jalkapallovalmentajana. Ensimmäinen oikea työpaikka löytyi Alepan kassalta Sörnäisistä. Kielitaidon kehittymisen kannalta myyjän tehtävä oli tärkeä. Oli osattava kommunikoida asiakkaiden kanssa suomen kielellä.

Alepa-työn lisäksi Karis opiskeli jatkuvasti. Heti muuton jälkeen alkoivat opinnot Eiran aikuislukiossa, jossa hän suoritti ensin peruskoulun kahdessa vuodessa. Ensimmäinen vuosi oli pelkästään suomen kielen opiskelua. Peruskoulun jälkeen oli lukio-opintojen aika.

”Opin ensimmäisen vuoden aikana kielen niin hyvin, että pystyin hoitamaan asioita itsenäisesti. Muutto Suomeen ei ollut missään vaiheessa shokki, sillä olin tottunut Kanadassa Irakista poikkeavaan kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Suomi ja Kanada ovat monessa asiassa hyvin samankaltaisia.”

Halu sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan. Se käy heti selväksi, kun keskustelen Karisin kanssa. Perheen merkitys on ollut tärkeä. Kotona on kannustettu opiskeluun. Karisin perheen lapsista löytyy muun muassa sairaanhoitaja ja sähköinsinööri. Lisäksi kolme muuta sisarusta opiskelee liiketaloutta, kemiaa ja tekniikkaa. Opiskelu on auttanut sopeutumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan.

”Tiesin, että ainoa tapa saada koulutus, töitä ja uusia kavereita on oppia suomen kieli. Ilman kieltä en ymmärrä kulttuuria. Olen perusluonteeltani sosiaalinen ja se on tietysti auttanut paljon. Olen tutustunut uusiin ihmisiin. Se, että teen välillä virheitä kielen suhteen, ei haittaa, sillä kaverini korjaavat kyllä nopeasti”, Karis kertoo.

 

”Miksi et aloita valmentamista?”

Vuonna 1924 perustettu IF Gnistan on perinteinen helsinkiläinen seura, jonka toiminnassa on mukana yhteensä noin 1 000 pelaajaa, valmentajaa ja toimihenkilöä. Kipinä -lempinimeä kantava seura on tärkeä yhteisö Oulunkylän ja sen lähialueiden asukkaiden arjessa.

Edustusjoukkueen kotipeleissä Kakkosessa katsomo on monesti keltapaitaisten junioripelaajien täyttämä. Toimintaa on päiväkoti-ikäisistä keski-ikään ehtineihin konkareihin. Mukana on paljon perheitä, joissa lapset pelaavat ja vanhemmat toimivat vapaaehtoistehtävissä.

Karisin ja Gnistanin tiet kohtasivat vuonna 2014. Sattuma puuttui jälleen peliin. Koko lapsuusikänsä jalkapalloa pelanneen nuoren arki täyttyi Helsingissä lähinnä opiskelusta ja työvuoroista Alepan kassalla.

Orastava pelaajaura oli päättynyt Irakissa ikävään loukkaantumiseen. Karisin jalka oli murtunut, eikä paikallisen lääketieteen taso ollut riittävän hyvä korjaamaan jalkaa kuntoon. Urheileminen on mahdollista, mutta kovempaa ja jatkuvaa rasitusta jalka ei kestä. Unelma jalkapalloilijan ammatista oli kuopattu.

”Seurasin paljon jalkapalloa televisiosta. Katsoin lähes jokaisen Real Madridin pelin ja tein peleistä muistiinpanoja. Eräänä iltana, kun katsoimme kaverini kanssa peliä, hän kysyi minulta: ’Puhut jalkapallosta koko ajan ja seuraat paljon pelejä. Hengität jalkapalloa ja olet pelannut sitä koko lapsuutesi. Miksi et aloita valmentamista?'”

Ajatus jäi kytemään yön ajaksi. Seuraavana päivänä – ystävän kannustuksesta – syntyi lopulta päätös.

Oli aika etsiä valmentajan tehtäviä.

Tilanne oli kuitenkin vaikea. Karis osasi toki jo jonkun verran suomea, mutta hänellä ei ollut minkäänlaisia suhteita helsinkiläisiin jalkapalloseuroihin. Jalkapalloa hän ei ollut ylipäätään pelannut koskaan seurassa. Suomalaista jalkapalloa Karis oli seurannut vähän, eikä juuri tuntenut paikallisia seuroja tai niissä toimivia henkilöitä.

Surfaillessaan netissä hän törmäsi ilmoitukseen: ”IF Gnistan etsii valmentajia”. Yrittänyttä ei laiteta, hän ajatteli.

”Tiesin haluavani valmentaa nimenomaan lapsia ja nuoria ja päätinkin soittaa Gnistanin toiminnanjohtajalle. Aloitin seurassa yhden ikäluokan apuvalmentajana ja auttelin muita valmentajia harjoituksissa silloin tällöin. Jatkoin edelleen töitä kaupassa. Olen kiitollinen, että sain alussa tutustua rauhassa seuraan ja sen toimintatapohin. Ensimmäiset kuukaudet opiskelin jalkapalloon liittyvää sanastoa ja tutustuin muihin valmentajiin ja pelaajiin.”

Eräs tilanne harjoituskentältä on jäänyt Karisille erityisen hyvin mieleen. Se kuvastaa osaltaan, kuinka tärkeää yhteinen kieli on ja toisaalta, minkälaisia haasteita eri kulttuurista tulevalla valmentajalla voi alussa olla.

”Päävalmentaja pyysi juuri ennen harjoitusten alkua minua hakemaan ’tötsiä’ laukusta. Mietin, että mitä ihmeen tötsiä. En ollut koskaan kuullutkaan sellaista sanaa. Luulin ensin, että kyse on liiveistä. Pidin toisessa kädessä liivejä ja toisessa tötsiä, ja huusin päävalmentajalle, kumpaa hän tarkoitti. Näin opin tämänkin uuden sanan”, Karis muistelee hymyillen.

 

Iloa ja surua

Mosulissa Karis ei ole käynyt enää vuosiin. Tilanne kaupungissa on ollut levoton, ja myös sukulaiset ovat joutuneet muuttamaan pois. Taisteluissa menehtyneiden lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta tuhannet mosulilaiset ovat kuolleet parin viimeisen vuoden aikana. Lisäksi YK:n arvion mukaan yli 30 000 rakennusta on kärsinyt aineellisista vahingoista.

Karis korostaa keskustelumme aikana useampaan otteeseen molemminpuolisen arvostuksen merkitystä. Erilaisissa kulttuureissa eläminen ja erilaisten ihmisten kanssa toimiminen ovat auttaneet myös suomalaisten käytäntöjen omaksumisessa.

Alun perin Karis ajatteli vain käyvänsä koulut loppuun Suomessa. Helsingistä on kuitenkin tullut hänen kotinsa, eikä muutto pois Suomesta ole enää edes mielessä. Jalkapallolla on tässä suhteessa suuri, kenties ratkaiseva, merkitys.

”Nautin toimimisesta lasten ja nuorten kanssa. Minulle on tärkeää, että myös heikompitasoiset lapset saavat laadukasta valmennusta. Olen saanut oppia jokaiselta valmentajalta, joiden kanssa olen toiminut. Aina, kun menen kentälle, minulla on mahdollisuus oppia. Eikä vain muilta valmentajilta, vaan myös pelaajilta”, Shiro Karis avaa omaa valmennusajatteluaan.

Screen Shot 2018-09-01 at 10.13.43
28-vuotias Shiro Karis on valmentanut helsinkiläisessä IF Gnistanissa pian viisi vuotta. Hänestä on tullut pidetty valmentaja, jota pelaajat ja muut valmentajat arvostavat. Kuva: IF Gnistan P08 & P09.

Jatkuva kehittyminen, ahkera asenne, nopea seuraan sopeutuminen sekä hyvä palaute muilta valmentajilta ja vanhemmilta. Nämä tekijät johtivat siihen, että Karisille tarjottiin vuonna 2015 suurempaa roolia seurassa. Myyjän tehtävät Alepan kassalla saivat jäädä kolmen ja puolen vuoden työskentelyn jälkeen.

Oppisopimuskoulutus mahdollisti sen, että Karis pystyi keskittymään ainoastaan valmentamiseen. Samalla hän pääsi jatkamaan opiskelujaan – tällä kertaa Pajulahden urheiluopistolla.

”Olen saanut kokea jalkapallossa iloa ja surua. On ollut palkitsevaa, että olen päässyt koko ajan syvemmälle ja syvemmälle lajiin. Valmentaja ei ole koskaan valmis ja aina voi oppia uutta”, Karis pohtii ja jatkaa: ”Kun Irakissa järjestimme lapsena kaikki asiat, opin riitojen ratkaisemista, sopimista, yhdessä tekemistä, yhteistyötä, avoimuutta ja tunteiden käsittelyä. Nämä opit ovat auttaneet minua valtavasti myös valmentajana.”

 

Monikulttuurisuuden edistämistä

Maahanmuuttajataustaisten toimijoiden määrä juniorijalkapallossa on varsinkin pääkaupunkiseudulla lisääntynyt. On ollut ilo huomata innokkaita erotuomareita ja valmentajia – pelaajista puhumattakaan. Jalkapallokenttä on monille nuorille, ja vanhemmillekin, mitä luonnollisin paikka tutustua erilaisista kulttuureista lähtöisin oleviin ihmisiin. Peli ei katso ihonväriä, etnistä taustaa, kieltä tai uskontoa.

Jalkapallon ja yleisesti urheilun rooli monikulttuurisuuden edistäjänä on elintärkeä.

Joulukuussa 2017 julkaistu Euroopan unionin perusoikeusviraston syrjintää koskeva tutkimus oli Suomen kannalta surullista luettavaa. Syrjintä ja vihapuheen kaltainen häirintä ovat edelleen suuria ongelmia.

Raportti osoitti Suomen olevan yksi Euroopan syrjivimpiä maita. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleista maahanmuuttajista peräti 45 % oli kokenut syrjintää. Ainoastaan Luxemburgissa prosenttiosuus oli korkeampi.

”Tulos on selvä vahvistus siitä, että Suomessa on paljon rasismia. Tutkijat kertoivat järkyttyneensä siitä, että Suomi on näin kärjessä. Heidän oli vaikea uskoa, että Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa on paljon rasismia”, yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä kommentoi tutkimusta Helsingin Sanomissa (HS 10.12.2017).

Shiro Karis ei ole henkilökohtaisesti kokenut rasismia Suomessa. Hän on onnellinen siitä, miten ihmiset ovat ottaneet hänet vastaan. Positiivinen palaute on rohkaissut ja kannustanut.

”Olen saanut Suomessa kaiken, mistä olen voinut edes uneksia. Ihmiset ovat olleet ystävällisiä minua kohtaan ja pidän suomalaisesta kulttuurista. Molempien pitää tulla vastaan. Olen halunnut oppia esimerkiksi kielen juuri siitä syystä, että ymmärtäisin kulttuuria paremmin ja voisin olla osa yhteiskuntaa.”

Kaikkien maahanmuuttajataustaisten toimijoiden osalta tilanne ei ole ollut yhtä hyvä. Jalkapalloyhteisön vastuu on tärkeä. Monelle maahanmuuttajalle jalkapallo on henkireikä, tapa ilmaista itseään. Tunne, että saa kuulua johonkin joukkoon, on arvokas.

Välitön puuttuminen kaikenlaiseen rasismiin ei ole jalkapalloihmisille vain tehtävä, se on suorastaan velvollisuus. Näin toimi esimerkiksi erotuomari Mohammad Al-Emaran, kun hän keskeytti heinäkuussa Hakan ja KTP:n välisen Ykkösen ottelun yleisöstä tulleiden rasististen huutojen vuoksi.

Nuorille tuomareille on tärkeää, että valmentajat käyvät pelin jälkeen kiittämässä ja kehumassa onnistuneesta suorituksesta. Aloittavalle valmentajalle vastuun antaminen voi olla erittäin tärkeä boosti itseluottamuksen kannalta. Karis on tästä erinomainen, mutta ei suinkaan ainoa, esimerkki. Monessa muussakin seurassa on ammattitaitoisia lasten ja nuorten valmentajia erilaisista taustoista.

 

Työ tekijäänsä kiittää

Shiro Karis on monesta asiasta kiitollinen jalkapallolle. Suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumisessa kaikkein tärkeimmässä roolissa on kuitenkin ollut hänen oma asenteensa, halu löytää oma tapa toimia. Kyse on merkityksestä ja kutsumuksesta.

Screen Shot 2018-09-01 at 10.18.57
Karis on kiitollinen, että hän saa valmentaa päivittäin lapsia ja nuoria. Kuvassa IF Gnistanin 13-vuotiaat Eerikkilän leirillä. Kuva: Shiro Karisin arkisto.

Jalkapallo on toiminut tärkeänä välittäjänä ihmisiin tutustumisessa. Klisee tai ei, jalkapallo on maailman puhutuin kieli ja ainoa uskonto, jossa ei ole ateisteja. Monikulttuurisuus pelikentillä on rikkaus – oli kyse sitten pelaajista, valmentajista tai erotuomareista.

Karis on jatkuvasti halunnut oppia uutta. Työnteon kulttuuri näkyy kaikessa toiminnassa – sekä valmennustehtävissä että kentän ulkopuolella. Viime vuosina ahkera työ on kantanut hedelmää.

Vuonna 2014 Karis valmistui 24-vuotiaana ylioppilaaksi Eiran aikuislukiosta. Seitsemän vuotta ennen ylioppilaskirjoituksia hän ei osannut sanaakaan suomea. Kaksi vuotta sitten Karis sai liikuntaneuvojan pätevyyden ja UEFA B-valmentajalisenssin suoritettuaan kaksi vuotta kestäneen koulutuksen Pajulahden urheiluopistolla. Saavutukset ovat hienoja, ja Karis on niistä syystä ylpeä.

Myös IF Gnistanin arjessa Karis on erittäin pidetty henkilö. Positiivinen ja iloinen asenne yhdistettynä korkeaan vaatimustasoon ja sitoutumiseen ovat kantaneet pitkälle. Viime vuoden lopulla Karis palkittiin seuran vuosijuhlassa vuoden valmentajana.

”Oli mahtava fiilis saada palkinto. Seurassa on ja on ollut niin paljon muitakin hyviä valmentajia. Olin todella otettu valinnasta. Ajattelen aina, että valmentajan tärkein tehtävä on antaa treeneissä 100 %:n panos lapsille. Pelaajien kehittäminen on kaikkein tärkeintä”, Karis korostaa.

Valmentajakollegoista on tullut ystäviä, joiden kanssa Karis viettää myös vapaa-aikaa. Vastuuta on tullut koko ajan enemmän ja enemmän. Esimerkiksi kesällä hän oli päävetäjänä Gnistanin järjestämässä jalkapallokoulussa. Karisiin on luotettu ja hän on ollut luottamuksen arvoinen. Myös muiden ikäluokkien pelaajat tuntevat iloisen valmentajan.

Kesken haastattelun Karis saa puhelimeensa WhatsApp -viestin, jossa 9-vuotias pelaaja kertoo, ettei voi osallistua pienen vamman takia viikonlopun turnaukseen, mutta kysyy, voiko tulla vaihtopenkille apuvalmentajaksi. Karis näyttää viestiä iloisena.

 

Mitä on sattuma?

Moni asia Shiro Karisin elämässä voisi olla toisin, jos opettajaisä ei olisi päätynyt Suomeen 2000-luvun puolessavälissä. Tai jos hyvä ystävä ei olisi kehottanut aloittamaan valmentamista. Tai jos suomen kielen opinnot olisivatkin takkuilleet. Tai jos Gnistanin toiminnanjohtaja ei olisi tarjonnut apuvalmentajan tehtävää viisi vuotta sitten.

Monen jos-pohdinnan kohdalla on kuitenkin korostettava, että valmentajan oma tahto ja arvot, sitoutuminen sekä ympäristön, ennen kaikkea perheen, tuki ovat olleet kaikkein tärkeimpiä.

Mosulin pihapeleissä ja Oulunkylän urheilukentällä pätevät samat lainalaisuudet: kukaan ei pärjää yksin ja jokaiselta voi oppia jotain. Yksilö toimii aina osana yhteisöä, suhteessa muihin ihmisiin. Erilaiset ihmiset rikastuttavat usein yhteisöä – edellyttäen, että molemminpuolinen arvostus ja kunnioittava vuorovaikutus ovat läsnä. Ensin on annettava, jotta myöhemmin voi saada.

Monet sellaiset seikat, joita pidetään sattuman seurauksina, perustuvat usein loogisiin valintoihin, arvostuksiin ja ratkaisuihin. Erilaiset kokemukset kerrostuvat jatkumoksi. Kaikella on merkitystä.

Jalkapallo on urheilua ja urheilu on kilpailua. Pelkästään maaleista, voitoista tai saavutuksista puhuminen antaisi lajista kuitenkin liian yksipuolisen, jopa pinnallisen kuvan.

Jalkapallo on paljon enemmän.

Shiro Karisin polku Irakin kaukaisilta kentiltä juniorivalmentajaksi Suomeen todistaa tämän. Se on tarina avoimuudesta, ennakkoluulottomuudesta sekä sinnikkyydestä.

Jalkapallossa ja elämässä kaikki on mahdollista.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)