”Hän luotti minuun todella paljon” – Maajoukkuepelaajat kertovat tärkeimmistä juniorivalmentajistaan

Pelaajana kehittyminen on pitkä prosessi, johon monet ihmiset vaikuttavat. Jalkapalloilijat eivät kasva tyhjiössä.

Juniorityö on kaiken perusta. Junioripelaajien kanssa päivittäin toimivat valmentajat ovat näkymättömiä arjen puurtajia, jotka omalla panoksellaan mahdollistavat laadukkaan pelaajakehityksen. Nämä valmentajat eivät näy julkisuudessa.

Neljätoista nykyistä ja entistä suomalaista jalkapalloilijaa kertoo tässä blogissa juniorivuosiensa tärkeimmistä valmentajista – henkilöistä, jotka ovat tukeneet ja auttaneet matkalla huipulle.


”Englannissa ammattilaisena pelannut entinen maajoukkuepelaaja Aki Lahtinen valmensi minua vuosina 1994-1996 – ensin kaksi vuotta Oulun Työväen Palloilijoiden (OTP) B-junnuissa ja sitten vielä puoli vuotta Oulun Palloseurassa (OPS), jossa pääsin pelaamaan 17-vuotiaana Ykköstä.

Olin harjoitellut jo ennen Akin tuloa paljon, myös omalla ajalla. Se, mitä Aki toi mukanaan, oli ehdottomasti vaatimustaso harjoituksissa. Joukkueiden jokapäiväinen tekeminen parani selkeästi. Muistan saaneeni jollain tavalla buustia myös omalla ajalla tapahtuvaan harjoitteluun, kun Aki otti ohjat. Hän osasi olla hyvällä tavalla tiukka, huumoria unohtamatta, eikä harjoituksissa todellakaan löysäilty.

Vaikka Aki ei sitä minulle ikinä muistaakseni sanonutkaan, tunsin, että hän luotti minuun todella paljon. Se oli minulle tärkeää – varsinkin, kun olin fyysisesti melko myöhään kehittynyt. Minulla tuli vaihe, kun en pärjännytkään niin hyvin kuin mihin oli tottunut. Pelasin esimerkiksi B-junioreissa 2,5 vuotta, mutta Veikkausliigassa debytoin jo puolitoista vuotta viimeisen B-junioripelin jälkeen.

Suurin motivaationi oli kehittyä pelaajana ja päästä uralla eteenpäin. Akin luottamuksen vuoksi pelasin ja harjoittelin extralatauksella, sillä en halunnut tuottaa hänelle pettymystä. Olen aina arvostanut Akia valtavasti ja meillä on edelleen lämpimät välit, vaikka tapaammekin ani harvoin.

Yhtä asiaa en ole ikinä saanut sanotuksi: Kiitos Aki!”

 

Markus Heikkinen

Heikkinen, 40, lopetti mittavan pelaajauransa AC Oulun paidassa lokakuussa 2018. Hän pelasi 61 A-maaottelua ja edusti ulkomailla viittä eri seuraa. Heikkinen nousi seuralegendaksi Itävallan Rapid Wienissä, jossa hän voitti maan mestaruuden vuonna 2008.

Markus Heikkinen
Markus Heikkinen Rapid Wienin paidassa Eurooppa Liigan ottelussa FC Portoa vastaan joulukuussa 2010. Kuva: Wikimedia.

”Kun mietin junioriaikojeni valmentajia, yksi nousee ylitse muiden. Minulle jalkapallon lisäksi toinen rakas laji on aina ollut koripallo, jota pelasin 9-17-vuotiaana. Oulun NMKY:ssä meidän valmentaja oli Eeva-Liisa Helle (nykyisin Eeva-Liisa Helle-Lahti, Kuortaneen urheiluopiston urheilupappi).

”Epsu” oli erittäin nuori aloittaessaan valmentamaan meitä, mutta otti homman vakavasti ja opetti meille koripallon lisäksi tärkeitä arvoja, kuten toisten huomioon ottamista ja yhteisten sääntöjen noudattamista.

Epsu oli jämpti, mutta reilu valmentaja. Treeneissä oli myös aina hauskaa. Epsu näki potentiaalini ja lahjakkuuteni. Hän rohkaisi minua käyttämään vahvuuksiani ja ottamaan isoa roolia joukkueessa. Epsu sai meidät antamaan aina kaikkemme. Nuori urheilija ja lapsi tuntee kyllä, kun valmentaja aidosti uskoo minuun ja meidän joukkueeseen. Se tunne nostaa nuoren itseluottamusta ja varmuutta.

Edelleenkin, nyt 32-vuotiaana, pidän tärkeimpänä ominaisuutenani huippu-urheilijana luonnettani, itseluottamustani sekä rohkeuttani – tiedän, että pärjään!”

 

Tinja-Riikka Korpela

Korpela, 32, on Helmareiden kapteeni ja pelaa seurajoukkuetasolla norjalaisessa Vålerengassa. Hän voitti Saksan mestaruuden Bayern Münchenin riveissä vuosina 2015 ja 2016. Oulun Luistinseuran kasvatti on valittu Suomessa neljästi vuoden naispelaajaksi.

Korpela
Tinja-Riikka Korpela Bayern Münchenin paidassa marraskuussa 2016. Kuva: Wikimedia.

”Minulle tärkeä junnuvalmentaja oli Seppo Vento, Simpeleen Urheilijoiden silloinen päävalmentaja. Hän antoi debyyttini miesten 3. divarissa ollessani reilu 13-vuotias. Päävalmentajan toimen ohessa Seppo alkoi vetämään minulle maalivahtiharjoituksia ennen treenejä ja käytti paljon aikaa itselleen uuden osa-alueen mietintään ja toteutukseen. Siinä sitä oikeastaan opiskeltiin yhdessä maalivahdin pelaamista useamman vuoden ajan. Tämä loi mahtavan pohjan lähteä eteenpäin.

Erityisen merkittävää oli treenien haastavuus. Herra Vennolla oli mahtava laukaus ja entisenä pelaajana hän tykkäsi maalien tekemisen lisäksi ”peittää”, minne pallo on lähdössä. Jouduin pistämään treeneissä parasta sekä olemaan nopeampi jaloista – ja erityisesti pään sisältä. Hän jaksoi virnuilla jokaisesta maalista. Sekin kasvatti minua.

Laukaisutilanteet olivat kuin kaksinkamppailuja, jotka halusin tietenkin voittaa. Sepolle kuuluu iso kiitos isoimpien vahvuuksieni luonnista!”

 

Jesse Joronen

Joronen, 25, pelaa FC Kööpenhaminassa ja Suomen miesten A-maajoukkueessa. Hänen kasvattajaseuransa on Simpeleen Urheilijat, josta Joronen siirtyi 16-vuotiaana englantilaisen Fulhamin organisaatioon.

20181118_Unkari-Suomi_030.jpg
Jesse Joronen Unkari-Suomi -pelin jälkeen marraskuussa 2018. Kuva: Jussi Eskola.

”Minulla oli samat kaksi valmentajaa, Markku Tiainen ja Sami Pakarinen, melkein 10 vuotta. Pelasin HJK/Laajasalon vuonna 1990-syntyneiden poikien joukkueessa. Olin ainoa tyttöpelaaja, mutta kaikki joukkueessa olivat samanarvoisia.

Joukkue oli ’familjär miljö’ – turvallinen ympäristö kokeilla, onnistua ja epäonnistua. Muistan kehumisen isona asiana, se oli jotenkin aitoa. Sain valmentajilta yksinkertaisia vinkkejä, mutta pääsin myös keksimään itse kokeilemalla. Kasvatus ja hauskuus olivat isossa roolissa.

Markku ja Sami olivat minulle maailman parhaat valmentajat junnuna.”

 

Annika Kukkonen

Kukkonen, 28, edusti Helmareita 74 ottelussa vuosina 2010-2017. Pitkällä urallaan hän on pelannut muun muassa Djurgårdenissa sekä Örebrossa. Tällä hetkellä Kukkonen valmentaa Ruotsissa ja pelaa Djurgårdenin futsaljoukkueessa. 

Annika Kukkonen
HJK/Laajasalon kasvatti Annika Kukkonen on pelannut Ruotsissa vuodesta 2011. Kuva: Johan Sahlen.

”Näin jälkeenpäin katsottuna näen, että juniori-ikäisenä kaikilla jalkapallovalmentajillani oli iso vaikutus minuun – joillakin vähän enemmän kuin toisilla. Haluaisin nostaa esille kolme juniorivalmentajaani, jotka ovat mielestäni vaikuttaneet minuun eniten.

Ensimmäinen valmentajani Harry Ottavainen toi minut jalkapallon maailmaan. Toisen valmentajani Harry Spaakin kautta pääsin ikäluokkani edustusjoukkueeseen. Kolmannen valmentajani Jukka Vuolion alaisuudessa pelasin parhaat juniorivuoteni.

Vaikka kaikki nämä kolme valmentajaa ovat hyvin erilaisia, heitä yhdistävät tietyt ominaisuudet: oikeudenmukaisuus, vaativuus ja hyvä ihmistuntemus. Kaikki loivat omalla tavallaan minuun uskoa, että voin päästä ammattilaiseksi, jos vain annan kaikkeni.”

 

Perparim Hetemaj

Hetemaj, 32, on pelannut Italian Serie A:ssa yli 250 ottelua. Huuhkajat-paitaa hän kantoi yhteensä 49 pelissä. Hetemaj’n ura alkoi HJK:n Malmin kaupunginosajoukkueessa.

Screen Shot 2019-02-20 at 21.16.16
Perparim Hetemaj Huuhkajat-paidassa Olympiastadionilla syyskuussa 2012. Kuva: Petteri Lehtonen.

Kari Raita valmensi minua Maskun Palloseurassa seitsemän vuotta. Mielestäni jo se on merkittävää, että olin nuorena niin monta vuotta saman valmentajan opissa. Kari loi minulle sen pohjan, jonka varaan pystyin rakentamaan urani. Olen vasta myöhemmällä iällä ymmärtänyt näiden vuosien merkityksen.

Kriittisessä 14-15 vuoden iässä sain TPS:ssä valmentajakseni Veijo WahlsteninHänellä oli korkea vaatimustaso, mutta samalla – ja ehkä juuri siksi – hän välitti pelaajistaan valtavasti. Veijolla oli myös kokemusta ja näkemystä opettaa pelaajille pelipaikkakohtaisesti tärkeitä teknisiä ja taktisia asioita.

TPS:n B- ja A-junioreissa Marko Rajamäki varmisti kohdallani sen, että olin 17-18-vuotiaana valmis miesten peleihin ja Veikkausliigaan. ”Rapalla” oli valtava merkitys myös oman pelityylini muokkaamisessa vahvuuksiini sopivaksi.”

 

Riku Riski

Riski, 29, pelaa toista kauttaan HJK:ssa. Maskun Palloseuran kasvatti teki Veikkausliiga-debyyttinsä TPS:n riveissä 16-vuotiaana. A-maaotteluita on kertynyt 26. Suomen lisäksi Riski on pelannut Puolassa, Norjassa, Ruotsissa ja Skotlannissa.

32206473177_65b7025dfe_o.jpg
Riku Riski viimeistelee maalin Suomen Cup -ottelussa FC Honkaa vastaan helmikuussa 2019. Kuva: Juhani Järvenpää.

”Kotiseurassani Nokian Pyryssä futis oli kivaa ja olin oivaltanut jo pienenä, että haluan olla nimenomaan maalivahti. Ensimmäinen maalivahtivalmentajani oli Markku Hiekkamäki, joka pyysi minua tutustumaan Ilveksen ikäkausijoukkueen toimintaan, kun olin 11-vuotias.

Heti ensimmäisissä treeneissä maailmani mullistui. Tavoitteellinen maalivahtiharjoittelu oli parasta, mitä olin koskaan kokenut. Huomasin nauttivani valtavasti kilpailullisuudesta ja motivoiduin aina, kun tajusin mitä kaikkea voisin oppia tekemään yhä paremmin. 

Markku opetti minulle hurjan paljon ensimmäisten Ilves-vuosieni aikana. Hän jaksoi haastaa ja vaatia, tukea ja kannustaa sekä varmisti, että saavutin riittävän pohjatason noustakseni myöhemmin uusille tasoille. Juniorivuosinani leireilimme paljon erilaisilla maalivahtileireillä ja pelasin eri ikäluokkien kanssa erilaisissa turnauksissa.

Ilman Markun valtavaa henkilökohtaista panosta olisin tuskin saavuttanut urallani tätä kaikkea.”

 

Paula Myllyoja

Myllyoja, 34, on kolminkertainen Suomen mestari, joka edustaa tällä hetkellä Naisten liigassa pelaavaa Åland Unitedia. Hän debytoi Helmareissa lokakuussa 2018. Myllyoja on Nokian Pyryn kasvatti.

Paula Myllyoja
Paula Myllyoja FC Hongan maalilla Naisten Liigan ratkaisuottelussa PK-35 Vantaata vastaan lokakuussa 2017. Kuva: Petri Lunki.

”Tärkeä nuoruusvuosieni vaikuttaja oli Tapio Haavisto – entinen Sepsin hyökkääjä, joka toimi Sepsin B-junioreiden ja edustusjoukkueen valmentajana vuosituhannen vaihteen molemmin puolin.

”Tappi” otti rohkeasti nuoria pelaajia edustusjoukkueen mukaan treenaamaan ja pelaamaan. Oman kehitykseni kannalta oli tärkeää pelata erilaisissa ympäristöissä ja etenkin saada kokemusta miesten peleistä jo 15-16-vuotiaana. Oman ikäluokan peleissä olin tottunut olemaan johtava pelaaja. Edustusjoukkueen peleissä jouduin miettimään uudelleen omia vahvuuksiani ja kehityskohteitani: Miten voin pärjätä nopeampia ja vahvempia pelaajia vastaan ja missä voin olla paras?

Henkisesti vietin ensimmäisen edustusjoukkuevuoden epämukavuusalueella, mutta kehityksen kannalta se oli erittäin tärkeä, jopa ratkaiseva, vuosi. Tämän oivalluksen myötä etsin tulevaisuuden seurasiirroissani aina paikkaa, missä oli paras mahdollisuus kehittyä, enkä sitä, missä oli mukavinta pelata tai varmin paikka avauskokoonpanossa.

Mentaliteetin kehittymisestä on pitkälti kiittäminen Tapiota, joka luotti, vaati ja rohkaisi.”

 

Veli Lampi

Lampi, 34, pelasi ammattilaisena neljässä eri maassa: Suomessa, Sveitsissä, Hollannissa ja Ukrainassa. A-maaotteluita kertyi yhteensä 33. Sepsin kasvatti voitti muun muassa Sveitsin mestaruuden vuosina 2007 ja 2009.

Veli Lampi
Veli Lampi päätti hienon uransa Vaasan Palloseuran riveissä kaudella 2017. Pelaajaura oli alkanut Seinäjoella Sepsi-78:n riveissä. Kuva: VPS.

”Itselläni on positiivinen kuva monesta juniorivalmentajasta urani aikana, joten kiitos kuuluu kaikille, jotka ovat minua joskus valmentaneet. Jokaiselta olen oppinut jotakin tärkeää matkani varrella.

Yksi valmentaja on kuitenkin ollut tärkeä siinä vaiheessa, kun aloin päästä perille siitä, mitä jalkapallo voi oikeasti tuoda tulevaisuudessani. Tämä valmentaja oli Jari Pullinen. Hän oli valmentajani Turun Pyrkivässä sekä piirijoukkueessa. Hän osasi aina tuoda parhaat puoleni esiin pelaajana ja uskoi – ja uskoo edelleen – tekemiseeni. Hän halusi tehdä minusta paremman pelaajan jokaikisissä treeneissä ja peleissä.

Jari antoi rohkeasti yrittää asioita ilman minkäänlaista negatiivisuutta. Hänen alaisuudessaan oli kiva pelata ja hän osasi hioa pelaajat pelaamaan hyvin yhteen. Jari ei saanut vain minua, vaan koko joukkueen, loistamaan taustatiiminsä kanssa.”

 

Juliette Kemppi

Kemppi, 24, pelaa jo viidettä vuottaan ulkomailla. Nykyinen seura on englantilainen Bristol City. Kaarinassa jalkapallon aloittanut Kemppi on pelannut Helmareissa 40 ottelua.

Juliette Kemppi
Juliette Kemppi (oik.) siirtyi 20-vuotiaana AIK:hon. AIK-vuoden jälkeen hän pelasi kolme kautta Norjassa ennen siirtoaan Englantiin. Kuva: Anders Henrikson.

”Minulle tärkeä juniorivalmentaja oli Pasi Rasimus. Hän on entinen jalkapalloilija, joka pelasi urallaan Suomessa ja Norjassa ja esiintyi myös maajoukkueessa.

”Rasse” valmensi minua HJK:ssa, kun olin 16-17-vuotias. Hän nosti vaatimustason korkealle heti alusta asti ja sai kaikki haluamaan voittamista joka treeneissä ja peleissä.

Kauden päätteeksi voitimme B-junnujen Suomen mestaruuden. Se oli ensimmäinen minkäänlainen mestaruus minulle ja on siksi jäänyt mieleen. Silti kyseisestä ajasta jäi vielä paremmin mieleen Rassen aikaansaama fiilis, hyvä tunnelma sekä se, miten Rasse sai jokaisen pelaajan haluamaan tehdä kaikki pienetkin asiat korkealla tasolla.”

 

Valtteri Moren

Moren, 27, pelaa neljättä kauttaan Belgian pääsarjan Waasland-Beverenissä. Suomessa hän voitti viisi kertaa putkeen Veikkausliigan mestaruuden HJK:n riveissä. Helsinkiläisen Kiffenin kasvatti teki A-maajoukkuedebyyttinsä toukokuussa 2014 Viroa vastaan.

Valtteri Moren
Valtteri Moren Waasland-Beverenin harjoituksissa toukokuussa 2017. Kuva: Waasland-Beveren.

”Minulle tärkeä juniorivalmentaja oli Jyri Hietaharju, joka valmensi minua SJK:n C- ja B-junioreissa. Nuo ikävuodet olivat todella tärkeitä kehitykseni kannalta. Arvostin Jyriä todella paljon valmentajana. Jyri oli analyyttinen valmentaja, joka tykkäsi tutkia peliä. Tämän takia hänen kanssaan oli mukava keskustella jalkapallosta ja kehityskohteistani.

Pidin paljon siitä, mitä ja miten Jyri opetti meille jalkapalloa ja peliä. Hänen harjoitteensa olivat pelistä johdettuja ja loogisia. Teimme Jyrin kanssa paljon töitä kentällä ja kehityin hänen aikanaan valtavasti.

Jyri vaati minulta paljon – kuten minä vaadin häneltä valmentajana ja pelin opettajana. Uskon, että juuri tämän takia välimme kasvoivat erinomaiseksi ja arvostukseni häntä kohtaan nousi korkealle.

Olin nuorempana niin sanottu ”late bloomer”. Kasvoin muita myöhemmin ja fyysiset ominaisuuteni olivat muita jäljessä. Jyri ymmärsi tämän ja luotti minuun.”

 

Onni Valakari

Valakari, 19, siirtyi elokuussa 2018 Turun Palloseurasta norjalaisen Tromsø IL:n riveihin. Hän kuuluu myös Suomen alle 21-vuotiaiden maajoukkueeseen. TPS:n ja SJK:n lisäksi Valakari on pelannut Suomessa Käpylän Pallossa.

20090711_B10_KäPa-Zenit_5
9-vuotias Onni Valakari Käpylän Pallon paidassa Helsinki Cupin finaalissa heinäkuussa 2009. Kuva: Jussi Eskola.

”Erityinen muistoni valmentajista on vuodelta 2002, kun pelasin 16-vuotiaana ensimmäistä vuotta naisten SM-sarjassa Marko Salorannan valmentamassa SC Raisiossa. Olin vielä nuori maalivahti ja hain paikkaani aikuisten joukkueessa. Marko yhdessä maalivahtivalmentaja Heikki Tuomen kanssa loi joukkueeseen erityisen positiivisen ilmapiirin ja sain paljon henkilökohtaista kannustusta sekä tukea. Se oli itselleni erittäin tärkeää, koska olin melko ujo eikä itseluottamukseni ollut vielä erityisen vahva.

Palo pelaamiseen ja halu kehittyä oli tietysti valtava, ja uskon että juuri valmentajien ammattimainen ja esimerkillinen toiminta SC Raisiossa tarjosi minulle ympäristön, jossa voin hyvin ja pystyin kehittymään. Yksilövalmennus sekä muu tuki kentän ulkopuolella oli nuoren pelaajan tasapainoisen arjen kannalta isossa roolissa.

Valmentajat antoivat paljon vastuuta ja samalla itseluottamukseni kasvoi – vaikka kovaa työtä se tietysti vaati. Kiitos siis Marko ja Heikki, että uskoitte minuun ja annoitte nuorelle Minnalle mahdollisuuden alkaa kasvamaan kohti huippupelaajaa!”

 

Minna Meriluoto

Meriluoto, 33, esiintyi urallaan 64 A-maaottelussa ja hän edusti Suomea EM-kisoissa 2009 ja 2013. Turussa jalkapallon aloittanut maalivahti pelasi Ruotsissa seitsemän kautta. Meriluodon hieno ura päättyi kauteen 2018.

Minna_Meriluoto_2014
Minna Meriluoto ruotsalaisen Vittsjön paidassa kaudella 2014. Kuva: Anders Henrikson.

”Itselläni tulee tärkeänä valmentajana heti mieleen Abdou Talat, joka valmensi minua C- ja B-junioreista aina Veikkausliigaan asti. Olin myös yhden kauden, monen muun Klubi-junnun tavoin, lainalla Ykkösessä pelanneessa Käpylän Pallossa, jossa Talat oli myös ykkösenä.

Hänen tyylinsä oli vaativa, mutta aina kuitenkin positiivinen. Lähtökohtaisesti hän opetti yrittämään ja tekemään asioita ilman turhaa huutoa. Hän auttoi minua pelirohkeudessa ja rauhallisuudessa. 

Ex-futaajana hän myös usein näytti itse esimerkkiä harjoitteesta tai tilanteesta, jolloin hän sai ainakin minun arvostuksen.”

 

Markus Halsti

Halsti, 34, on pelannut ulkomailla ammattilaisena yli 10 vuotta. Tällä hetkellä hänen seuransa on Tanskan Superliigan Esbjerg. Vuosaaren FC Viikingeissä jalkapallon aloittanut Halsti on pelannut 35 A-maaottelua.

Markus Halsti
Markus Halsti juhli Tanskan mestaruutta Midtjyllandissa kaudella 2018. Kuva: Markus Halsti.

”Isä toimi valmentajanani noin kymmenen vuotta. Olen usein miettinyt, kuinka tärkeä ihminen faija minulle loppujen lopuksi oli. Olen kotoisin pikkukylästä Pohjanmaalta. En usko, että on itsestäänselvä asia, että pikkukylästä löytyy aina joku vanhempi, jolla on halua, aikaa, motivaatiota ja kokemusta opettaa nuoria vapaa-ajalla.

Faija oli itse pelannut Kakkosessa ja Kolmosessa, joten hän pystyi hyvin opettamaan meille pikkupojille jalkapallon perusteet. Hän oli välillä temperamenttinen ja erittäin vaativa, mutta se vain nosti vaatimustasoa harjoituksissa. Meillä oli kasassa todella lahjakas ryhmä, ja melkein kaikki meistä kävivät samaa koulua. Ilmapiiri oli loistava.

Kesäisin harjoittelimme jalkapalloa kentällä ja juoksimme intervalleja metsässä. Talvella, ennen kuin Vöyrille rakennettiin halli, harjoitteluun kuului enemmän futsalia, salibandya ja kuntopiiriä tai -liikuntaa. Moni meistä harrasti jalkapallon ohella myös yleisurheilua tai jääkiekkoa.

Se, mitä teki isästä hyvän valmentajan, oli hänen kykynsä johtaa ja inspiroida joukkuetta. Hän sai kaikki mukaan – sekä pelaajat että heidän vanhempansa. Me olimme yksi iso perhe, joka matkusti ympäri Suomea ja Ruotsia pelaamassa jalkapalloa. Vielä tänäkin päivänä pelaajien vanhemmat tulevat kiittämään ja kertomaan, kuinka paljon se aika merkitsi koko perheelle.

Isä oli myös luova ja joustava. Tämä oli tärkeä elementti, jotta meidän poikien kehitys jatkui myös talvella. Halli rakennettiin vasta myöhemmin, joten ennen sitä harjoittelimme hiekkakentällä, jos sää salli. Jos ei, menimme sisälle liikuntasaliin.

Jo nuorena faija otti mukaan erään liikunnanopettajan, entisen yleisurheilijan, joka rakensi meille erilaisia fyysisiä kuntopiirejä. Monipuolinen harjoittelu oli hauskaa, enkä muista, että yksikään pelaaja olisi ikinä lopettanut pelaamista meidän joukkueessa. Uskon, että yksi syy tähän oli isän kyky luoda motivoivia harjoituksia.

Mutta ehkä tärkein syy, miksi haluan kertoa juuri isästä, on se, että hän kuljetti ja matkusti kanssani yli kymmenen vuotta. Yläasteikäisenä harjoittelin silloin tällöin aamuisin lukion kanssa ja isä oli aina valmis ajamaan minut hallille. Harjoittelin myös välillä Jaron kanssa Pietarsaaressa, mikä tarkoitti sitä, että isä tuli hakemaan minut kesken koulupäivää Vöyriltä ja vei minut Pietarsaareen (noin 75 kilometriä yhteen suuntaan). Kun minulla oli piiri-, alue- tai maajoukkuetapahtumia, faija oli aina se, joka ajoi minut niihin. Olemme viettäneet yhdessä uskomattoman paljon aikaa halleissa ja tien päällä.

Ensimmäisessä U15-maajoukkuetapahtumassa meidän pienestä Norrvalla FF:stä oli peräti neljä pelaajaa, jotka pääsivät edustamaan Suomea.

Sekin kertoo jotain isäni, Tor Sparvin, panoksesta.”

 

Tim Sparv

Sparv, 32, on Huuhkajien kapteeni. Seurajoukkuetasolla hän pelaa Tanskan Superliigan hallitsevan mestarin FC Midtjyllandin riveissä. Sparvin ensimmäinen seura oli vöyriläinen FF Norrvalla.

Tim Sparv. A-maajoukkueen harjoitukset. Helsinki 4.9.2018. Photo: Jussi Eskola
Huuhkajien kapteeni Tim Sparv jakaa nimikirjoituksia maajoukkueen avoimissa harjoituksissa syyskuussa 2018. Kuva: Jussi Eskola.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Talentiksi ei synnytä, talentiksi kasvetaan” – Kolme tarinaa toimintakulttuurista

Meillä ei ole riittävän hyvät olosuhteet, jotta pärjäisimme muille kilpailussa. Pelaajabudjettimme on pienempi kuin vastustajan, joten heidän pitääkin olla edellä sarjataulukossa. Emme rekrytoi pelaajia isosta massasta, joten seurastamme ei voi tulla huippuja.

Jos näemme urheilun pelkkänä tavanomaisena taktiikan, tekniikan ja fyysisten ominaisuuksien hiomisena, yllä mainitut tekijät voivatkin olla ratkaisevia. Silloin ympäristöt, joilla on isoimmat resurssit ja jotka valitsevat pelaajat isosta poolista, pärjäävät.

Jos taas näemme nuo väitteet tekosyinä, voimme alkaa pohtia, millä keinoilla voimme tuottaa huipputoimintaa huonommista olosuhteista tai pienemmästä pelaajabudjetista riippumatta tai siitä huolimatta, että seuran pelaajat tulevat pieneltä alueelta. Vastaukset eivät ole helpoimpia mahdollisia, vaan niitä täytyy lähteä etsimään kirjallisuudesta, teorioista ja tutkimuksista. Törmäämme sanoihin non-lineaarinen pedagogiikka, täsmävalmentaminen, identiteetti ja toimintakulttuuri.

Luksusresurssit laiskistavat ja vahva toimintakulttuuri tuottaa menestystä. Amerikkalainen kirjailija Daniel Coyle lähti selvittämään kirjassaan The Talent Code sitä, miksi tietyistä paikoista näyttäisi tulevan enemmän alansa huippuja kuin muista, jopa isommilla resursseilla toimivista, paikoista. USA:n naisten telinevoimistelumaajoukkueella on viimeisen päälle viritetty talentintunnistusjärjestelmä, mutta siitä huolimatta paras ennustaja maajoukkuevoimistelijaksi pääsylle onkin se, miltä salilta voimistelija tulee.

Kierreltyään eri paikoissa ympäri maailmaa Coyle antoi näille huippuja liukuhihnatuotannon tyylisesti tuottaville ympäristöille yhteisen nimityksen talent hotbed, jonka voi karkeasti suomentaa talenttihautomoksi. Talentiksi ei synnytä, vaan talentiksi kasvetaan. Coyle jakoi talenttihautomoissa huomaamansa asiat kolmeksi periaatteeksi, jotka hänen mukaansa toteutuvat menestyneissä ympäristöissä.

1. Syvä harjoittelu

2. Syttyminen lajiin

3. Hyvä valmennus

Suomessa urheilun parissa tällaiset systemaattiset talenttihautomot ovat harvassa, lähimpänä sellaista voidaan pitää lukuisia huippuvoimistelijoita kasvattanutta Olarin Voimistelijoita sekä jääkiekon Oulun Kärppiä, jonka kautta huipulle ovat kivunneet lukuisat NHL-pelaajat. Jalkapallon parissa pelaajakehitys perustuu edelleenkin vahvasti sattumaan: talenttihautomot ovat lähinnä urheiluperheitä (Eremenkot tästä hyvä esimerkki) ja ammattilaisiksi päässeet ovat raivanneet tiensä eteenpäin systeemistä huolimatta.

Olen pohtinut monen vuoden ajan sitä, mitä huippuosaamisen syntyminen vaatii. Joka kerta olen kokeilujen, epäonnistumisten ja pohdintojen jälkeen päätynyt siihen lopputulemaan, että kulttuuri on se asia, joka on ratkaiseva. Jokainen pelaaja on ympäristönsä tuote. Vaikka pelaaja harjoittelisi hiekkakentällä, hän voi maksimoida potentiaalinsa, jos toimintakulttuuri ympärillä on vahva.

Kulttuuri syö strategian aamupalaksi

Kun aloitin valmentamisen 17-vuotiaana, päädyin sattumusten kautta toiseksi valmentajaksi lähes samanikäisistä pelaajista koostuneeseen B-juniorijoukkueeseen. Pääsin johtamaan kauden aikana yhden harjoituksen, mutta tulevaisuuden kannalta ratkaisevin tapahtuma oli se, että tutustuin eräisiin seurassa toimiviin valmentajiin. Muutaman vuoden ajan tapanamme oli keskustella valmentamisesta pitkillä sähköposteilla sekä istua lounasaikaan seuramme toimistolle juomaan kahvia, ja juonimaan sitä, miten saisimme vaatimustasoamme nostettua kilpaurheilun kriteerien mukaiseksi.

Kokeneempien valmentajien toimintaa ohjasi vahva identiteetti. Kun puhuimme viikonlopun peleistä, saatoimme välillä kokonaan unohtaa mainita ottelun lopputuloksen, kun keskityimme kertomaan, oliko pelifilosofiamme mukaisesti kentällä näkynyt timanttimuotoja pallollisen ympärillä tai olimmeko saaneet syöttämällä liikutettua vastustajan muotoa. Vahvan peli-identiteetin lisäksi kulttuuriin kuului kriittisyys. Kerran todistin lähietäisyydeltä, kun yksi valmentajistamme lähti ovet paukkuen pois kesken Palloliiton valmennuskurssin perusteltuaan ensin, miksei koulutuksen taso miellyttänyt häntä. Kävimme seuraamassa myös viikottain toistemme vetämiä harjoituksia ja kyseenalaistimme varmasti, jos jokin asia harjoituksessa ei miellyttänyt.

Olimme luoneet muutaman ihmisen kesken poikkeuksellisen kulttuurin, joka näkyi siinä, miten keskustelimme pelistä ja miten suhtauduimme kriittisyyteen sekä siinä, minkä ajattelimme olevan laadukasta jalkapalloa.

Tämä muutaman vuoden kestänyt ajanjakso huipentui Eerikkilässä järjestettyyn valmentajakoulutukseen, johon osallistui noin 400 valmentajaa ympäri Suomen. Yksi ikäluokistamme oli kutsuttu malliryhmäksi malliharjoitteisiin ja otteluun, jota koulutukseen osallistuneet valmentajat pääsisivät analysoimaan. Ennen ottelua jaoimme kaikille valmentajille vihkosen, johon oli kirjattu pelifilosofiamme perusteet. Ottelu päättyi seuramme voittoon ja juuri ne asiat näkyivät pelaamisessamme, jotka oli annettu valmentajille tarkkailtaviksi. Vaikka roolini nuorena valmentajana oli toki vähäinen, tunsin suurta ylpeyttä. Olimmehan luoneet vahvan identiteetin ja tavan toimia, vaikka emme olleet panostaneet euroakaan olosuhteisiin tai ammattivalmentajiin.

Tällaiseen keskustelukulttuuriin osallistuessani elin muutaman vuoden ajan kuplassa. Ajattelin, että jos pienessä pohjoisen seurassa kulttuuri on tämä, niin etelän isommissa seuroissa sen täytyisi olla jotain vielä hienompaa. Suomalaisella jalkapallolla oli pakko olla loistava tulevaisuus edessään.

Kun aloin ikävuosien myötä nähdä asiat laajemmalla perspektiivillä, sain märän rätin päin kasvojani. Seurat olivatkin todella heikkoja. Jos kaksi joukkuetta olisi pistetty pelaamaan keskinäinen ottelu samanlaiset paidat päällä, en olisi erottanut, kumpi on kumpi. Ymmärsin, että seurojen toimintakulttuuri oli yksittäisistä henkilöistä kiinni ja kulttuuri vaihtui heti, kun ihmiset vaihtoivat maisemaa.

Vuodet ovat vierineet. Vieläkään ei voida sanoa, että suomalaisten seurojen toimintakulttuuri olisi mennyt isoja harppauksia eteenpäin tuosta noin kuuden vuoden takaisesta tilanteesta. Oman kasvattiseurani kulttuurikin kuihtui ydinporukan jäädessä toiminnasta pois. Viime keväänä, kun mietin valmentajaurani jatkoa, päätin tehdä jatkossa asiat eri tavalla. Jos valmentaja lähtisi, toimintakulttuurin joukkueessa pitäisi säilyä. Jos seuran avainhenkilöt lähtisivät, kulttuuri jäisi.

Non-lineaarisen pedagogiikan opit käyttöön

Havahduin muutama vuosi sitten siihen, että halusin muuttaa omaani ja valmentamieni junioripelaajien ajattelutapaa jalkapallosta.

Pelaajilla oli hyvä pohja, sillä he osasivat tehdä pallon kanssa ilman vastustajaa käytännössä kaikkea, minkä fysiikan lait mahdollistivat. Pelaajieni tekemiseen aidossa pelitilanteessa en kuitenkaan ollut tyytyväinen: Ympäristö oli muovannut heistä pelaajia, jotka osallistuivat peliin vain silloin, kun pallo oli lähettyvillä. Peleissä ja harjoituksissamme yksittäisen pelaajan yksittäinen suoritus sai liian ison painoarvon. Pääseekö tuo pelaaja ohi vastustajasta? Voittaako hyökkääjä juoksukilpailun vastustajan topparia vastaan?

Halusimme yhdessä valmentajakollegoideni kanssa muuttaa ajattelun tästä yksittäisen pelaajan tekemisen korostamisesta siihen suuntaan, että pelaajat alkaisivatkin miettimään, miten he voivat auttaa kanssapelaajiaan kentällä. Jos aiemmin pelaajat olivat ihmetelleet, miksei heille syötetty palloa, jatkossa halusimme, että pelaajat pyrkivät etsimään joukkueen kannalta parasta peliä edistävää valintaa.

Tämän jälkeen laadimme suunnitelman, kuinka saisimme vietyä ajatukset käytäntöön – arkeemme ja pelaamiseemme kentällä. Harjoituskentällämme kaikuivat eniten huudot ”miten voit auttaa pallollista?, ”miten voit tehdä tilaa muille pelaajille?, ”millä keinoilla voit avata syöttölinjoja?”. Vietimme satoja tunteja treenikentällä sekä videopalavereissa ja harjoittelimme esimerkiksi sitä, kuinka tehdä pystyliikkeillä tilaa muille pelaajille tai kuinka toimia, jos itse on vartioitu kentän keskikaistoilla vastustajan toimesta.

Otimme avuksemme ajatuksia non-lineaarisen pedagogiikan teoriasta.

Halusimme, että jatkossa harjoitteissamme olisi rajoitteita ja samalla muutimme käsityksemme oppimisesta. Muokkasimme harjoitteitamme siten, että ne sisälsivät aina erilaisilla rajoitteilla luodun ongelmaratkaisun. Ajatuksemme oli, että jos pelaajat joutuvat ratkaisemaan ongelmia, pelissä tarvittavat hermoverkkoyhteydet vahvistuvat ja oppiminen on vahvempaa. Jos harjoittelimme esimerkiksi pystyliikkeitä, kenttä oli jaettu kolmeen osaan, joista viimeiselle ei saanut liikkua ennen palloa.

Lisäksi emme halunneet pelaajiemme huomion olevan omassa teknisessä suorittamisessa, vaan puhuimme siitä, että pelaajien tarkkaavaisuuden kohteen tulisi olla oman kehon ulkopuolella. Esimerkiksi syöttämisessä halusimme, että pelaajien katse oli ylhäällä etsien vapaita pelaajia ja syöttövälejä. Kuljettamisessa halusimme, että pelaajat etsivät tyhjää tilaa jatkaa kuljetusta ja paremmassa asemassa olevia kanssapelaajia.

Jouduimme prosessin alkuvaiheessa myös taistelemaan käsityksemme kanssa siitä, miten näemme virheet kentällä. Jalkapallossa on helppo kiinnittää huomionsa vain virheen tehneeseen pallolliseen pelaajaan ja kuitata päästetty maali esimerkiksi sillä, ettei tämä yksittäinen pelaaja syöttänyt tarpeeksi ajoissa. Päätimme toimia toisin. Videopalavereissa emme kertaakaan etsineet yhtä syyllistä virheisiin, vaan pyrimme näkemään isomman kokonaisuuden. Kerran katsoin yön pikkutunneille asti pelitallennetta ja seuraavan päivän harjoituksissa harjoittelimme sentin tarkkuudella pallollisen topparin ympärillä tapahtuvia tukiliikkeitä.

Välillä pelaajat ovat turhautuneita, välillä taas valmentajat. Välillä pelaamisemme näyttää karmealta, välillä juoksutamme vastustajan hengiltä sillä, että pallollisella pelaajalla on koko ajan syöttösuuntia. Toimintakultturimme ja se, millaisena näemme pelin, on kuitenkin muuttunut ja se tuottaa tietynlaisen identiteetin omaavia pelaajia.

”Mikseivät pelaajat tee, kuten on käsketty tekemään?”

Muutamia vuosia sitten aloittelevana valmentajana tapanani oli antaa pelaajille harjoitusohjelma omatoimista harjoittelua varten kouraan ja kuvitella sen jälkeen itsestäänselvänä asiana, että pelaajat myös toteuttaisivat ohjelmaa. Olin väärässä. Osa pelaajista olisi toki hypännyt vaikka kielekkeeltä, jos valmentaja olisi käskenyt, mutta suurin osa pelaajista ei tehnyt harjoitteita ohjeista huolimatta. Tai he eivät ainakaan tehneet niitä riittävällä laadulla.

Muistan myös, kuinka usein niukasti hävittyjen pelien jälkeen tai verratessani omaa joukkuettani ulkomaisiin vastustajiin, pyörittelin päätäni liian helposti päästetyille maaleille. Ulkomaiset vastustajat ovat kilpailullisia, ja meidänkin pitäisi olla. Yleensä tuo oli sanomani ottelujen ja turnausten jälkeisissä palautteissa pelaajille. Luulin, että asia on palautteella korjattu ja seuraavassa pelissä emme päästä enää helppoja maaleja. Toisin kävi. Olin taas väärässä.

Syy pelaajien toiminnan muuttumattomuuteen oli yksinkertainen. Asiat, jotka kerroin pelaajille, eivät näkyneet millään tavalla toimintakulttuurissamme eli päivittäisessä arjessa harjoituskentällä. Kilpailullisuus ei näkynyt arjessamme, joten kuinka valmentaja voi odottaa, että kuin taikaiskusta pelaajat olisivat viikonlopun pelissä kilpailullisia?

Kun huomasin asian, mieleeni tuli legendaarisen oululaisen juniorivalmentaja Rauno Karjalaisen käyttämä lause ”jos haluat edistää merenkulkua, älä huuda ryhmää sahoineen ja vasaroineen tekemään venettä, vaan herätä kaipuu merelle” sekä koripallovalmentaja John Woodenin ajatus You haven’t taught until they have learned”.

Ymmärsin, että valmentajan puheet eivät siirry kentälle, mutta päivittäinen toimintakulttuuri siirtyy.

Kun lisäsimme kilpailun määrää harjoituksissamme ja keskustelimme teoista, joilla pelejä voitetaan, kilpailullisuus siirtyi myös pelaajien toimintaan otteluissa. Tosin pienellä viiveellä, joten kärsivällisyyttäkin vaadittiin.

Kun halusimme pelaajiemme sitoutuvan omatoimiseen harjoitteluun paremmin, otimme esimerkeiksi seurastamme eteenpäin siirtyneitä pelaajia ja kerroimme tarinoita näistä pelaajista, kuinka kovalla harjoittelulla seurasta voi päästä ulkomaille pelaamaan. Pelaajien harjoittelun merkitys ei ollutkaan enää siinä, että valmentaja ojentaa lapun ja kehottaa tekemään harjoitteita. Merkitys oli muuttunut. Nyt merkitys oli siinä, että pelaaja haluaa olla kuin se oman pelipaikan pelaaja, joka siirtyi ulkomaille.

Ihmisellä on kyky antaa kaikkensa, jos kyse on merkityksellisestä asiasta.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Valmentajan tunne- ja vuorovaikutustaidot – 15 teesiä lasten ja nuorten valmentajille

Joonas Rantanen, 31, toimii HJK:n naisten liigajoukkueen päävalmentajana. Rantanen on toiminut aikaisemmin muun muassa NappulaKlubin valmennuspäällikkönä ja HJK ry:n valmennusvastaavana. Lisäksi hän on maisterivaiheen opiskelija Helsingin yliopiston kasvatustieteiden koulutusohjelmassa. Rantanen on valmentanut junioripelaajia pitkään ja kouluttanut valmentajia HJK:ssa ja sen yhteistyöseuroissa.

Rantanen kertoi helmikuussa 2019 juniorivalmentajille ajatuksistaan koskien valmentajan tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Hän on käsitellyt aihetta myös yliopiston kandidaatin työssään.

Näkemykset pätevät kaikkiin lajeihin, eivät vain jalkapalloon. Aihe on yksi tärkeimmistä, kenties jopa tärkein, lasten ja nuorten urheilussa.

Alle on koottu Joonas Rantasen 15 teesiä lasten ja nuorten valmentajille.

***

Teesi 1: Tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä, koska…

oppiminen tapahtuu sosiaalisessa ympäristössä.

Opimme toinen toisiltamme. Keskustelut ja kommentit tarttuvat meihin, ja jos meillä ei ole kykyä toimia sosiaalisessa ympäristössä, oppiminen on vaikeaa. Valmentajat oppivat sekä valmennustiimin että laajemmin koko seuran sisällä toisilta valmentajilta. Pelaajat oppivat sekä valmentajilta että toisilta pelaajilta. Oppiminen ei tapahdu vain niin, että joku ”kaataa tietoa”, vaan tietoa syntyy koko ajan, kun vuorovaikutamme keskenämme.

***

Teesi 2: Tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä, koska…

silloin, kun pelaajasta välitetään, hän antaa itsestään enemmän.

Tämä pätee monessa asiassa – ei vain kentällä. Kun pelaajasta välitetään, hän on valmis antamaan itsestään enemmän jonkin asian eteen. On tärkeää, ettei valmentaja ole kiinnostunut vain siitä, kuinka hyvä pelaajan vasen jalka on. Valmentajan täytyy välittää myös pelaajasta itsestään ja ajatella häntä kokonaisuutena. Tällöin pelaaja on usein valmis antamaan joukkueelle enemmän kuin vain perussuorituksen. On hyvä muistaa, että joku pelaaja kaipaa huomiota enemmän kuin toinen. Pelaajan kohtaaminen ei myöskään ole yksin vastuuvalmentajan, vaan koko valmennustiimin, tehtävä.

***

Teesi 3: Tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä, koska

ihminen ei ole ahdistuneena tai uhattuna kykenevä joustavaan ongelmanratkaisuun.

On selvää, että valmentajien ja pelaajien tulee kyetä selviytymään erilaisista tilanteista paineen alla. Mutta jos pelaajalla tai valmentajalla on tunne, että häntä ahdistaa eikä hän voi olla oma itsensä, ihminen ei ole parhaimmillaan. Valmentajan tulee luoda turvallisuuden tunnetta. Tällaisessa ympäristössä epäonnistumiset ja virheet ovat osa oppimisprosessia.

***

Teesi 4: Tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä, koska…

toimiva kommunikointi johtaa tehokkaampaan työskentelyyn.

Tämä on usein itsestäänselvyys, mutta sitä ei voi korostaa liikaa. Mitä paremmin pystymme kommunikoimaan ryhmän sisällä, sitä tehokkaampi ryhmä, esimerkiksi valmennustiimi, olemme. Luottamus jäsenten välillä syntyy, kun tunnemme toisemme ja pystymme viestimään omista tarpeistamme ja näkemyksistämme sekä huomioimme muiden ihmisten näkemykset ja toiveet.

***

Teesi 5: Tunteita ei pidä pelätä, sillä ne ovat koko ajan läsnä meidän elämässä.

Tunteet antavat merkitystä ja ohjaavat meitä kohti asioita – ja ihmisiä – jotka tuottavat meille iloa ja joilla on meille merkitystä. Tunteet kuuluvat elämään, eivätkä ne ole irrallaan myöskään jalkapallosta tai kentällä tapahtuvasta toiminnasta.

***

Teesi 6: Tunne- ja vuorovaikutustaidot eivät ole vain ihmisten välistä toimintaa, vaan myös valmentajan sisäistä toimintaa.

Valmentajan itsetietoisuus on sitä, että hän tiedostaa omat arvonsa, tunteensa, toiveensa ja odotuksensa. Tämä on todella tärkeä lähtökohta. Valmentajan täytyy tunnistaa omat vahvuutensa ja kyetä asettamaan itselleen tavoitteita. Valmentajan täytyy kysyä itseltään säännöllisesti: ”Mitkä ovat minulle tärkeitä asioita?” ”Missä olen hyvä?” ”Millaisiin arvoihin toimintani nojaa?” Esimerkiksi ajatusten kirjoittaminen paperille auttaa saamaan etäisyyttä tunteisiin ja arvioimaan niitä tarkemmin. Kun tiedän arvoni ja odotukseni, voin viestiä niistä paremmin myös joukkueelle ja pelaajille.

***

Joonas Rantanen toimii päävalmentajana HJK:n naisten liigajoukkueessa. Hänellä on pitkä kokemus lasten ja nuorten valmentamisesta. Kuva: Jussi Eskola.

Teesi 7: Mieti tarkkaan, minkälaista palautetta annat heti ottelun päätyttyä.

Pelin jälkeen valmentajien ja pelaajien tunteet ovat pinnassa. Se tunne, joka valmentajalla on juuri kyseisellä hetkellä, hallitsee ja ajatus ottelusta perustuu siihen. Vasta pelin analysointi videolta jälkikäteen paljastaa usein faktat ottelusta. Yksityiskohtaisempi palaute kannattaa monesti antaa vasta seuraavana päivänä. Varsinkin pienemmissä junioreissa valmentaja toimii kuitenkin myös ”tunnetilojen sanoittajana” ja tällöin on toisaalta tärkeää, että valmentaja on voitetun tai hävityn pelin jälkeen aito ja kykenee kokoamaan pelaajien fiiliksiä ja ajatuksia.

***

Teesi 8: Muiden tunteiden ja tarpeiden kunnioittaminen ei tarkoita sitä, että joukkueessa voi toimia miten tahansa.

Jokaisen pelaajan kaikkiin tarpeisiin ei voi koskaan vastata samanaikaisesti. Se ei tarkoita, etteikö niitä voisi yrittää huomioida. Jos pystymme antamaan pelaajalle edes mahdollisuuden kertoa tunteista, toiveista tai odotuksista, pelaaja kokee saaneensa mahdollisuuden vaikuttaa toimintaan. Tällöin pelaaja tulee huomioiduksi. Valmentajan vastuulla on huolehtia, että joukkueen yhteisiä arvoja ja toimintakulttuuria noudatetaan.

***

Teesi 9: Kohdista palaute pelaajan toimintaan, älä persoonaan.

Palautteen avulla ohjaamme pelaajien huomiota oleellisiin asioihin ja itse toimintaan. Palaute ”Pekka torjuu hyvin, koska hän on harjoitellut paljon” on parempi kuin ”Pekka on hyvä maalivahti, koska hän on pitkä”. Kovaakin kriittistä palautetta voi antaa, jos se kohdistuu pelaajan toimintaan, johon pelaaja voi vaikuttaa ja palaute tapahtuu vastuullisesti. Pelaajaa ei pidä syyllistää, eikä palautetta pidä kohdistaa pelaajan persoonaan. Luottamuksellinen suhde ja turvallisuus mahdollistaa kriittisen palautteen.

***

Teesi 10: Valmentaja toimii omalla esimerkillään mallina lapsille ja nuorille.

Valmentaja on tunne- ja vuorovaikutustaitojen osalta roolimalli pelaajille. Se, miten ja kuinka avoimesti valmentaja keskustelee, näyttää suoraan mallia lapsille. Jos valmentaja vain määrää eikä ole avoin vuorovaikutukselle, tämä toimintatapa ei ruoki pelaajien halua, kykyä ja rohkeutta tuoda asioita julki tai antaa palautetta toisilleen.

***

Teesi 11: Kun keskustelet pelaajan kanssa, ota ensin selvää, mitä pelaaja itse ajattelee.

Jos pelaaja toimii pelissä täysin eri tavalla kuin mitä harjoituksissa on tehty, on hyvä selvittää, mitä pelaaja itse ajattelee tilanteesta. Ongelma on usein siinä, että pelaaja ja valmentaja puhuvat samasta tilanteesta eri kieltä. Tällöin valmentajan täytyy ensin saada selville, miten pelaaja mieltää oikeat ratkaisut tilanteeseen tai mitä sanoja pelaaja käyttää tilanteesta. Yksi hyvä tapa on selventää pelaajalle, mitä seurauksia hänen toiminnastaan on ympärillä oleville pelaajille.

***

Teesi 12: Aktiivinen kuuntelu auttaa ymmärtämään, mitä toinen osapuoli haluaa viestiä.

Kun pelaajalla on jokin ongelma, josta hän tulee puhumaan valmentajalle, tilanne ja pelaaja täytyy saada ensin rauhoittumaan. Valmentajan ei tule heti tarjota omia mielipiteitään tai kokemuksiaan. Sen sijaan valmentajan tulee eleillään, kommenteillaan ja kysymyksillään osoittaa pelaajalle, että hän aidosti kuuntelee ja haluaa ymmärtää. Kun pelaajan tunnetila on rauhoittunut, valmentaja voi paremmin perustella pelaajalle valintojaan ja odotuksiaan.

***

Teesi 13: Valmentajan ei tule salata tunteitaan – Minä-viestit palautteenannon välineenä

Minä-viestit ovat tehokkaita tapoja antaa palautetta pelaajan käyttäytymisestä. Ne sisältävät kolme komponenttia: 1) kuvauksen käyttäytymisestä, 2) tunteen, jonka käyttäytyminen on aiheuttanut sekä 3) konkreettisen vaikutuksen käyttäytymisestä. Kaksi esimerkkiä selventää aihetta:

  1. ”Nautin teidän kanssa työskentelystä tänään, koska kaikki keskittyivät tekemiseen ja harjoitukset menivät suunnitellusti.”
  2. ”Olen pettynyt, koska et ilmoittanut poissaolosta ja jouduimme muuttamaan harjoitussuunnitelmaa viime hetkellä.”

Minä-viestejä voidaan hyödyntää niin positiivisen käyttäytymisen vahvistamiseen kuin negatiivisen käyttäytymisen korjaamiseen. Tunteita ei pidä salata, vaan niistä pitää kertoa avoimesti. Palaute kohdistuu toimintaan, ei pelaajan persoonaan.

***

Teesi 14: Valmentajan päätösten tulee olla kestäviä ja rakentavia.

Joukkueen toimintakulttuuri ei synny niin, että valmentaja lyö seinälle joukkueen arvot ja säännöt. Prosessissa tulee huomioida pelaajien tarpeet ja toiveet. Millaisessa toiminnassa pelaajat haluavat olla mukana? Kun pelaajat saavat vaikuttaa joukkueen toimintakulttuurin muodostumiseen, he kokevat autonomiaa ja omistajuutta. Pelaajat kokevat, että heidän tarpeita ja toiveita on otettu huomioon. Esimerkiksi HJK:n naisten joukkueessa jokainen pelaaja on saanut kertoa ihmisestä, jota he arvostavat ja joka on jättänyt jonkin ”jäljen” heihin ihmisinä. Kun pelaajat ovat jakaneet kokemuksiaan, joukkueen sisällä on muodostunut ajatus siitä, mitkä arvot ovat tärkeitä. Sen jälkeen joukkue on valmennustiimin johdolla konkretisoinut sitä, kuinka nämä arvot näkyvät arjessa esiin tulevissa tilanteissa ja muodostuvat toimintatavoiksi.

Vastaavasti junioriurheilussa on tärkeää, että erilaisissa valintatilanteissa valmentaja keskustelee myös lapsen kanssa tämän toiveista ja odotuksista. Pelaaja ei välttämättä päätä asiaa, mutta hän tulee huomioiduksi.

***

Teesi 15: Tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat taitoja, joita voi kehittää.

Emme voi ajatella, että joku ihminen on saanut hyvät vuorovaikutustaidot syntyessään ja joku toinen taas ei. Kyse on taidoista, joita on mahdollista oppia ja kehittää. Tämä ei ole kuitenkaan helppoa, vaan se vaatii oman toiminnan tarkastelua ja tutkimista sekä asioiden tiedollista harjoittelua.

***

Koonnut: Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Stop löysille puheille resurssipulasta!

Vietin syksyllä 2018 neljä päivää Pohjois-Italiassa tutustuen paikallisen junioriseuran toimintaan. Seuran U17-joukkue oli voittanut kesällä Italian mestaruuden amatööriseurojen sarjassa. Saapuessani ensimmäisen kerran seuran harjoitusalueelle havahduin. Monella suomalaisella seuralla on huomattavasti paremmat harjoitusolosuhteet.

Alusta Italiassa oli epätasainen luonnonnurmi. Hiekkaa ja multaa näkyi monessa kohdassa enemmän kuin nurmea. Pukukoppirakennus oli kolkko. Seuran U16-joukkueen päävalmentaja piti videopalaveria pelaajille pimeässä varastossa. TV oli kannettu paikalle valmentajan autosta.

Seuran valmentajien mukaan olosuhteet eivät ole muualla Italiassa sen paremmat – isoimpia akatemiaseuroja lukuunottamatta. Ja kyse on kuitenkin maasta, joka on voittanut neljästi jalkapallon maailmanmestaruuden.

Suomalaisen juniorijalkapallon ongelma eivät ole resurssit. Ongelma on – päinvastoin – se, että etsimme tekosyitä heikkolaatuiselle toiminnalle resurssien puutteesta. Asetelma on paradoksaalinen.

Suomen Palloliiton tuoreimman toimintakertomuksen mukaan Suomessa oli vuonna 2017 538 päätoimista seuratyöntekijää. Kehitys on ollut huomattavaa läpi 2000-luvun. Myös rakennettujen jalkapallokenttien ja -hallien määrä on kasvanut. Milloin resurssien puutteeseen vetoamisessa tulee raja vastaan? Miten mittaamme resurssien vaikuttavuutta?

Resursseja ei pidä ymmärtää vain sellaisina taloudellisina satsauksina, jotka näkyvät henkilöstön lukumääränä tai olosuhteiden laatuna. Tämä näkökulma on liian yksipuolinen. Teemme itsellemme ja suomalaiselle juniorijalkapallolle karhunpalveluksen, jos puhumme vain resurssien määrästä, mutta emme niiden käytöstä.

Kotimaisten kielten keskuksen Kotuksen sanakirja määrittelee resurssit voimavaroiksi, mahdollisuuksiksi ja keinoiksi.

Seurakulttuuri on voimavara. Toimintakulttuuri tarjoaa mahdollisuuden laadun nostamiselle. Toimijoiden välinen avoin ja jatkuva vuorovaikutus on keino kehittää toimintaa. Näitä osa-alueita on usein mahdollista edistää ilman yhtäkään lisäeuroa.

Onko toimintani laatu nyt sillä tasolla, että seuraavan askeleen ottaminen vaatii parempia olosuhteita tai ylipäänsä enemmän rahaa? Tämä on kysymys, jota olen pohtinut viime vuosina yhä enemmän ja enemmän. Lähes joka kerta vastaus on ollut: Ei. Ei, pystyn kehittymään ja oppimaan vielä valtavasti nykyisissäkin olosuhteissa. En ole missään nimessä saavuttanut täyttä potentiaalia.

Tietynlainen niukkuus voi olla jopa voimavara. On pakko – ei ole yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa – repiä kaikki irti ympäristön tarjoamista mahdollisuuksista. Toki niukkuuden käsitettäkin voidaan arvioida kriittisesti. Jos Palloliiton Uudenmaan piirillä on mahdollisuus viedä piirin henkilöstö ja luottamushenkilöt joka toinen vuosi useita tuhansia euroja maksavalle ulkomaan matkalle, luonnollinen jatkokysymys on: Kuinka paljon suomalaisen jalkapalloperheen sisällä on vastaavaa ”löysää rahaa”? Eikä olennaista ole nyt se, onko näin tehty aina ennenkin ja kuinka perustelu päätös on ollut. Tämänkaltaisten esimerkkien valossa puhe resurssipulasta on kuitenkin erityisen turmiollista. On keskusteltava pikemminkin siitä, miten resursseja käytetään ja millaiset arvot, valinnat ja tottumukset ohjaavat tätä käyttöä. Lisäresurssit eivät auta, jos kulttuuri ei muutu.

Nokia Oyj:n hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa on analysoinut teoksessaan Paranoidi optimisti (2018) syitä, jotka nostivat suomalaisen yrityselämän kruununjalokiven pitkään jatkuneesta alamäestä takaisin uuteen kukoistukseen. Kriittinen lukija voi kysyä, kuinka hedelmällistä on soveltaa kansainvälisen yritysjätin toimintakulttuurissa tapahtuneita muutoksia suomalaiseen juniorijalkapalloon. Teen sen silti.

Siilasmaan kirjan yksi pääviesteistä on se, että muutos parempaan perustui yhteisön sisäisen toimintakulttuurin muutokseen ja vanhojen toimintatapojen räjäyttämiseen. Kyse ei ollut resurssien lisäämisestä siinä merkityksessä kuin asiasta puhutaan usein suomalaisessa jalkapallossa. Nokia oli panostanut valtavasti tuotekehitykseen, mutta se ei menestynyt matkapuhelinmarkkinoilla niin hyvin kuin sen kilpailijat, etupäässä Apple. Yhtiö joutui käymään jatkuvasti YT-neuvotteluja.

Siilasmaan mukaan käänne Nokian menestyksessä perustui muun ohella tosiasioiden tunnustamiseen, tiimityöskentelyyn, toisten ihmisten jatkuvaan haastamiseen, toistuviin miksi -kysymyksiin, epämieluisten asioiden ääneen sanomiseen ja vaihtoehtoisten skenaarioiden rakentamiseen. Nämä Nokian hallituksen noudattamat Kultaiset säännöt voidaan katsoa toimintakulttuurin ilmentymäksi. Ovatko vastaavat periaatteet arkipäivää suomalaisessa jalkapallossa seura- ja liittotason päätöksenteossa?

Yksi Paranoidissa optimistissa esitetyistä kultaisista säännöistä liittyi tietoon ja analyysiin. ”Uutisten puuttuminen on huono uutinen. Huono uutinen on hyvä uutinen. Hyvä uutinen ei ole uutinen lainkaan.” Erilaisille ”Kannusta mua”- ja ”Ilmianna futisäiti” -kampanjoille sekä yleiselle ”jalkapalloperhe” -jargonille on paikkansa, mutta jos emme saa säännöllisesti ja jatkuvasti niin sanottuja huonoja uutisia, kehittyminen on käytännössä mahdotonta. Sain kokea tämän henkilökohtaisesti kevättalvella 2018.

Joukkueemme harjoituksia oli tullut seuraamaan parikymppinen nuori valmentaja. Sivusilmällä huomasin, kuinka nuorukainen kirjoitti muistiinpanoja kynä sauhuten. Harjoitusten jälkeen sain valmentajakollegani kanssa suoraa palautetta. Miksi käytin vihreää pipoa, vaikka seuramme pääväri on musta? Miksi etenemispelissä alue oli poikittais- eikä pitkittäissuunnassa suhteessa pelikenttään? Miksi drillissä ei ollut passiivista puolustajaa? Miksi valmentajilla ei ollut nappiksia jalassa?

Olin hämmästynyt. Useita Palloliiton valmentajakoulutuksiin liittyviä malliharjoituksia vetäneenä en ollut koskaan törmännyt vastaavanlaiseen palautteeseen. Omat ratkaisut oli pakko avata. Useimpia valintoja en kyennyt perustelemaan. Harjoituksia seuranneen nuoren valmentajan kommentit ja kysymykset olivat kriittisiä ja ”ikäviä” – ja mietin niitä useita päiviä. Mutta kysymykset olivat parasta palautetta, jota olen koskaan saanut. No news is bad news. Bad news is good news. And good news is no news.

Edellä esitetyt huomiot eivät tietenkään tarkoita, etteikö tiettyjä minimiresursseja tarvittaisi. Jalkapalloa on vaikea pelata ilman kenttää. Joukkue tarvitsee valmentajan, mieluiten pätevän sellaisen. Mutta ilman tosissaan tekemisen kulttuuria (eri asia kuin vakava tekeminen), sitoutumista, sopivalla tavalla maanista tiedonjanoa, toisilta oppimista ja vakiintuneiden toimintatapojen jatkuvaa haastamista resursseilla ei ole lopulta mitään merkitystä.

Miten tämä sitten liittyy keskusteluun resurssipulasta? Kuten alussa esiteltiin, resurssit täytyy ymmärtää laajasti voimavaroina, mahdollisuuksina ja keinoina.

Kulttuuri, ja siten myös toimintakulttuuri, voidaan määritellä ajattelu- ja toimintatapojen kehittyneisyydeksi. Miten suhtaudumme lajiin? Mikä arvo sillä on arjessamme? Miten suhtaudumme kehitykseen? Tällöin pienetkin asiat ratkaisevat, kuten esimerkiksi se, käyttääkö valmentaja harjoituksissa vihreää vai mustaa pipoa, lenkkareita vai nappiksia. Jos harjoitukset eivät ole suunniteltuja, ne eivät innosta lapsia eivätkä mahdollista oppimista, on yhdentekevää, ovatko harjoitukset epätasaisella hiekalla vai lämmitetyssä tekonurmihallissa. Olosuhteet mahdollistavat, mutta eivät koskaan korvaa itse sisältöä.

Juniorijalkapallotoimijoina meidän tulisi hylätä ajatus resursseista parantavana lääkkeenä, Graalin ihmemaljana, ja valita seuraavien vuosikymmenten ohjenuoraksemme kaizen, jatkuvan parantamisen periaate. Resurssit ovat yksi ­– ja vain yksi – osa tätä periaatetta. Kun järjestimme joulukuussa jäsentilaisuuden juniorivalmentajille, eturivissä istuivat 16-vuotias valmentajanalku ja Veikkausliigan kolminkertainen mestarivalmentaja Mika Lehkosuo. Molemmat etsimässä oppia ja viemässä mahdollisesti uutta tietoa erilaisiin ympäristöihin.

Toistan jo esitetyn kysymyksen: Onko toimintamme jo sillä tasolla, että seuraavan askeleen ottaminen on kiinni rahasta?

Arvostusta ei pyydetä, se ansaitaan. Sama pätee resursseihin. Resursseja ei tule anoa, vaan nekin täytyy ansaita omalla työllä, sitoutumisella ja valinnoilla. On kysyttävä miksi -kysymyksiä joka päivä, kestettävä välillä huonojakin uutisia. Etsittävä keinoja raapia kaikki irti rajallisista resursseista. Kysyttävä peilin edessä: Onko haaste resurssit – vai oma osaamiseni? Tämä voi olla vaikeaa, mutta palkitsee lopulta.

Suomalainen jalkapallo ei saa hukata yhtäkään toimijaa, joka ajattelee valtavirrasta poikkeavasti ja sanoo välillä ikäviäkin asioita ­– ei, vaikka Palloliiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen on pyytänyt ”lopettamaan kitinän”. Tarvitsemme nuoria valmentajia, jotka huomauttavat kokeneempia toimijoita oikeiden varusteiden puuttumisesta tai kysyvät tiukkoja kysymyksiä harjoitteiden rakenteesta.

Bad news is good news.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)