Kommentti: Me aikuiset olemme sössineet lasten kilpaurheilun!

Siitä puhe, mistä puute? Paljon melua tyhjästä? Suomalaisessa juniorijalkapallossa on tiettyjä keskustelunaiheita, jotka nousevat säännöllisesti esiin. Yksi niistä liittyy lasten kilpailemiseen.

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että tähän kilpailemisen ajatukseen liitetään negatiivisia latauksia. Milloin tavoitteellinen toiminta polttaa lapset loppuun tai milloin harjoituksissa raadetaan ”veren maku suussa”. Kommentoijat ovat usein henkilöitä, jotka eivät itse ole päivittäin mukana juniorijalkapallon arjessa.

Liiallista kilpailua huomattavasti suurempi ongelma on epämääräinen puuhastelu.

Tavoitteellisen toiminnan parissa olevat valmentajat ovat usein suut supussa. Moni haluaa, ymmärrettävästi, välttää leimautumista.

Olen valmentanut juniorijalkapalloilijoita pian kahdeksan vuotta. Joukkoon on mahtunut kaikentasoisia pelaajia 7-vuotiaista 13-vuotiaisiin. Olen nähnyt hyvin erilaisia perheitä, joissa suhde jalkapalloon on vaihdellut valtavasti. Havaintoja on niin Lassilan hiekkakentältä vasta-aloittaneiden pelitapahtumista kuin kansainvälisistä turnauksista ulkomailta.

Jos minun pitäisi listata käsitteitä, jotka kuvaavat suomalaista juniorijalkapalloa, ”kilpaileminen” ei olisi kymmenen ensimmäisen joukossa. Sama näkemys on ollut monella itseäni kokeneemmalla ja osaavammalla juniorivalmentajalla, joiden kanssa olen vaihtanut ajatuksia.

Kilpaileminen on opetettava taito – siinä missä esimerkiksi sisäsyrjäsyöttö tai tarkoituksenmukaisen tuen antaminen pallolliselle pelaajalle. Valmentajien tehtävänä on luoda turvallinen oppimisympäristö, jossa lapset voivat kilpailla ilman, että kenellekään tulee haitallisia jatkoseuraamuksia. Valmentajan yksi rooleista on opettaa niitä taitoja, jotka auttavat kilpailussa pärjäämisessä.

Useat juniorivalmentajat, joilla on kasvatustieteellinen koulutustausta, ovat korostaneet aivan oikein, että lapsilähtöinen kilpailu on eri asia kuin aikuisten käsitys kilpailemisesta. Tämä on aina hyvä muistaa. Ei valmentajan tule tavoitella voittoa!

Päinvastoin, valmentajan tulee mahdollistaa, että lapset voivat pyrkiä kohti sitä, mikä heille itselleen on tärkeää. Valmentajan on tunnettava pelaajansa. Jotkut pelaajat haluavat tulenpalavasti pärjätä, toisille riittää pelkkä mahdollisuus pelata.

Olen joskus pohtinut, että meidän tulisi hylätä koko ”kilpajoukkue” -käsite. Miksi? Kilpailemisen olemus on sisäänrakennettuna läsnä lähes kaikessa toiminnassa, jota lapset tekevät yhdessä urheiluseuraympäristössä – oli kyse sitten vasta-aloittaneista tai jo pidempään harrastaneista pelaajista. Emme vain koe näitä hetkiä kilpailuna.

Vauhdin himmaamisen sijasta meidän aikuisten pitäisi mieluummin kannustaa, rohkaista ja sytyttää. Kipinöistä voi kasvaa roihu.

Ennen harjoituksia yksi menee maalivahdiksi ja muut yrittävät tehdä maaleja. Kuka onnistuu useimmiten? Törmään tällaiseen toimintaan lähes jokaisella kentällä, jonka ohi kävelen.

Harjoitusten alussa on koordinaatiorata. Kun valmensin aikaisemmassa seurassani kerran viikossa vasta-aloittaneita pelaajia, jokainen näistä pelaajista halusi aina olla nopeampi kuin vieressä juokseva kaveri. Muista harjoitteista he eivät useinkaan innostuneet, mutta tämä harjoite sytytti kilpailemaan. Kaikki halusivat voittaa.

Myös harjoitusten loppupeli on kilpailutilanne, vaikka emme sitä useinkaan ajattele sellaisena. Tällaisia pelaajien välistä vertailua kilpailun muodossa toteuttavia hetkiä on lukemattomia yksittäisten harjoitusten aikana. Nämä hetket tarjoavat konkreettisen mahdollisuuden nähdä oma onnistuminen: Tein maalin. Voitimme tämän pelin. Olin ryhmän nopein.

Mahdollisuus onnistumisiin sopivien haasteiden kautta on usein sitä parempi, mitä sopivampi harjoitteluympäristö on pelaajalle. On luonnollista, että pelaaja haluaa pelata ja harjoitella sellaisten pelaajien kanssa, joita vastaan on mahdollista pärjätä, mutta jotka antavat kuitenkin oikeanlaisen haasteen joka viikko.

Valmentajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on osata säädellä tätä kilpailemisen painoarvoa eri tilanteissa. Merkitystä ei voi koskaan häivyttää kokonaan pois. Muuten kyse on jostain muusta kuin urheilusta.

Valmentajan ammattitaito ratkaisee, onko kilpailu hyvästä vai pahasta. Välillä on osattava painottaa muita tekijöitä kuin pelaajien välistä kilpailua. Kilpailu vaikuttaa tällöin taustalla, mutta ei saa hallitsevaa asemaa.

Ensinnäkin, valmentajan tulee luoda kilpailemisen olosuhteet sellaisiksi, että jokainen pelaaja saa säännöllisesti onnistumisia. Jos harjoituksissa esimerkiksi korostetaan vain 1vs1 -tilanteita, on selvää, että fyysisesti kehittyneimmillä pelaajilla on paremmat mahdollisuudet onnistua näissä kilpailutilanteissa.

Valmentajan tuleekin luoda sellaisia harjoitteita, joissa pelaaja pääsee soveltamaan monipuolisesti erilaisia peruspelaamisen taitoja. Nämä tilanteet ovat valmentajan arkea – ja ratkaisevat, millaiseksi pelaajat kokevat toiminnan.

HJK:n naisten liigajoukkueen päävalmentaja, pitkään junioripelaajia valmentanut kasvatustieteiden kandidaatti Joonas Rantanen on painottanut toimivan kommunikoinnin tärkeyttä. Yksi osa kommunikointia on se, että valmentaja osaa kehua ja antaa palautetta niistä suorituksista, jotka mahdollistavat kilpailussa onnistumisen. Toisaalta, kun valmentaja on jokapäiväisellä toiminnallaan osoittanut välittävänsä pelaajista, hän voi myös vaatia heiltä.

”Kilpailun painoarvon säätämistä” on esimerkiksi se, että valmentaja kehuu lopputuloksen sijasta loppuun asti yrittämistä, pelaajan sinnikkyyttä tai hyvää asennetta. Nämä tekijät osaltaan opettavat kilpailullisuutta, mahdollistavat onnistumisen. Kilpaileminen on opetettava taito, josta meidän aikuisten tulee kantaa vastuumme.

Mäkelänrinteen urheilulukion apulaisrehtori, urheilevia nuoria läheltä nähnyt Simo Tarvonen on korostanut kilpailun hetkittäistä luonnetta. Tarvosen mukaan on ymmärrettävä, että kilpailuvietti on sisäänrakennettua. Kilpailutilanteen tulee olla ainutlaatuinen mahdollisuus, jossa lapsi voi turvallisesti kokeilla rajojaan. Elämä jatkuu tappiosta huolimatta.

”Jos laitamme 6-vuotiaat lapset pelaamaan jalkapalloa, niin he laskevat maaleja ja voittavat ja häviävät. Mutta se jää pelikentälle, se ei seuraa. He oppivat, että tämän pelin voitimme ja tuon hävisimme, mutta ei se mitään, seuraava peli on tulossa.” (MTV 1.6.2015)

Valmentajan tehtävänä on luoda sellainen pelaamisen ja harjoittelun ilmapiiri, jossa pelaajat voivat jättää kilpailemisen turvallisesti pelikentälle. Kentällä sen sijaan voi antaa kaikkensa.

Minkälaista palautetta annamme ottelun jälkeen? Millaista on non-verbaalinen viestintämme, jos pelaaja epäonnistuu? Nostammeko ottelun jälkeisessä palaverissa esiin hyviä vai vähemmän hyviä esimerkkejä?

Kilpaileminen on yksi urheilun jaloimpia arvoja. Valmentajien ja muiden aikuisten ei tule manipuloida urheiluympäristöä toisenlaiseksi kuin mitä se todellisuudessa on. Onnistumisen, kehittymisen ja ilon vastinparina ovat aina myös pettymyksen hetket. Tämä on yksi urheilun luonnollisimpia ominaispiirteitä.

Ehkä paras lasten kilpaurheilua koskeva sitaatti, jonka olen kuullut, on tullut Vantaan Jalkapalloseuran entisen toiminnanjohtajan Veli-Matti Yli-Rinteen (kasvatustieteiden maisteri) suusta. Siinä on erinomaisesti tiivistetty se kantava ajatus, että kilpaileminen turvallisessa ympäristössä kasvattaa elämää varten. Urheilu ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke.

”Mielestäni pelaajakoulutuksessa yksi olennainen juttu, jossa tarvitaan rohkeutta, on uskaltaa järjestää toimintaa, jossa pelaajille tulee paha mieli. Pitää olla pitkäjänteinen ja rohkea, täytyy olla resilienssiä. Urheilu on turvallinen paikka pettyä, koska se on kuitenkin vain urheilua. Pettymykset kuuluvat siihen, että tavoittelee jotakin itseä isompaa.” (Ilta-Sanomien Pallokerho -podcast 11.9.2017)

On ymmärrettävä, että kilpaileminen ei ole itsessään pahaa. Kaikki palautuu niiden henkilöiden ammattitaitoon, jotka luovat raamit lasten väliselle kisailulle. Perheen merkitystä taustalla ei voi liikaa korostaa. Järkevästi suunniteltuna, oikein toteutettuna ja tehokkaasti kommunikoituna kilpaurheilun hyödyt ovat merkittävät.

Muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimus vuodelta 2017 on korostanut, kuinka kilpaurheilu opettaa lapsille tavoitteiden asettelua, sinnikkyyttä sekä keinoja selviytyä haastavista tilanteista. Samalla kilpaurheilu vahvistaa lapsen itseluottamusta ja rakentaa mielenterveyden perustaa.

Urheilu, vastuullisesti toteutettuna, tarjoaa turvallisen ympäristön kehittää ja jalostaa kyseisiä ominaisuuksia. Näitä peruspilareita tarvitaan jalkapalloa tärkeämmässä kokonaisuudessa, elämässä, – esimerkiksi työnhausta ja opiskelusta alkaen.

Urheilu on turvallinen paikka harjoitella vastoinkäymisten käsittelyä. Vaikka välillä tulisi tappioita tai peliaika jäisi jossain ottelussa odotettua vähäisemmäksi, uusi mahdollisuus tulee pian. Seuraava ottelu voi olla jo huomenna. Valmentajan tulee olla mahdollisuuksien tarjoaja.

Tavoitteellinen toiminta ei ole ilotonta. Tavoitteellisuutta ei pidä ymmärtää voittoina tai titteleinä. Kaiken ytimessä on suunnitelmallisuus, johdonmukaisuus, pyrkimys kehittymiseen ja pelaajien mahdollisuus koetella rajojaan. On täysin ymmärrettävää, että kaikkia lapsia tämä rajojen tavoittelu urheilun parissa ei innosta. Liikkua voi myös ilman tavoitteita.

Lasten hyvinvointi tavoitteellisen kilpaurheilun parissa on yhteydessä meidän valmentajien toimintaan. Syyt toiminnan negatiivisiksi koettuihin piirteisiin löytyvät hyvin usein yhdestä ja samasta paikasta. Peilistä.

Ei syytetä kilpailua tai urheilua, jos olemme itse sössineet asian.

 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kaiken nähnyt Martti Kuusela kertoo jalkapalloelämästään

Martti Kuusela, 73, oli neljäkymmentä vuotta sitten tiukassa paikassa. Oli tehtävä iso päätös. Ratkaisu, jolla tulisi myöhemmin olemaan suuri vaikutus Kuuselan uraan ja elämään.

Rovaniemellä kasvaneella Kuuselalla oli takana pitkähkö pelaajaura. Parhaat saavutukset pelaajana olivat SM-hopea ja -pronssi HIFK:n paidassa vuosina 1970-1971.  A-maaotteluita kertyi kaksi.

Alun perin Martti Kuuselasta ei pitänyt tulla jalkapallovalmentajaa lainkaan.

”Äitini oli aina toivonut, että menisin oikeisiin töihin. ’Potkupallo on vienyt sinun koko elämän’, hän sanoi usein”, Kuusela hymyilee.

Peliuran päätyttyä ja valmistuttuaan Tampereen yliopistosta, pääaineena tiedotusoppi, Kuusela toimi hetken aikaa tiedottajana STK:ssa, Suomen Työnantajain Keskusliitossa.

”Pidin STK:sta työpaikkana todella paljon. He kouluttivat minua tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Olen jälkikäteen kiittänyt STK:n ihmisiä siitä, että he veivät minua erilaisiin johtajakoulutuksiin.”

Jalkapallovalmennus astui kuitenkin pian yhteiskuntatieteiden maisterin elämään.

Ja millainen valmennusura siitä tulikaan.

Kuusela toimi Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentajana kuuden vuoden ajan, valmensi kuudessa eri maassa ja voitti niin Suomen (kahdesti) kuin Unkarin mestaruuden.

Kuuselan uran ymmärtämiseksi on kuitenkin palattava 40 vuoden päähän, vuoteen 1979. Sitä voidaan pitää valmentajapolun eräänlaisena alkupisteenä. Tuo hetki määritti Kuuselan valmentajapolun suuntaa merkittävästi.

Länsi-Saksan Kölnissä oli alkamassa järjestyksessään 25. Fußball-Lehrer -kurssi. Sinne myös Kuusela halusi. Syy oli yksinkertainen: mistään muualta ei saanut niin hyvää jalkapallovalmentajan koulutusta. Vasta aloittaneelle valmentajalle mikään ei ollut niin tärkeää kuin kouluttautuminen.

”Olen aina sanonut, että koulutus on kaiken a ja o – oli ala mikä tahansa. Sain töistä virkavapaata. Halusin aloittaa jalkapallon opiskelun parhaasta mahdollisesta paikasta. Oli mentävä parhaan tiedon luokse.”

Suomessa Kuusela oli aloittanut valmentamisen Kauniaisissa Grankulla IFK:n riveissä. Vanha tuttu Östen Brännäs houkutteli valmennuksen maailmaan. Kausi GrIFK:ssa jäi kuitenkin kesken, kun mahdollisuus opiskella Kölnissä avautui.

Nuori valmentajanalku janosi uutta ja ajantasaista oppia. Suomessa sellaista ei ollut tarjolla. Mukaan Saksaan lähtivät vaimo ja kaksi pientä lasta.

Päätös ei ollut helppo, mutta Kuusela oli varma, että Köln oli juuri oikea paikka opiskella lajin saloja.

”Hain pankista vähän lainaa ja pakkasimme pienen auton päälle kaksi pahvilaatikkoa. Sitten koko perhe lähti Kölniin.”

Alku Saksassa oli haastava.

”Aika oli perheelleni raskasta. Meillä ei ollut aluksi asuntoa, vaan asuimme hotellissa. Muutimme monta kertaa vuoden aikana. Vasta loppuvaiheessa saimme asunnon läheltä korkeakoulua.”

Kuusela oli sinnikäs, eikä luovuttanut helpolla.

”Koulutuksen järjestäjät halusivat minusta ensin vain kuunteluoppilaan. Jouduin vääntämään heidän kanssaan, että sain suorittaa tutkinnon. Sanoin, että olin uhrannut koulutuksen eteen rahani ja perheeni. Lopulta he suostuivat”, Kuusela muistelee.

Ulkomailla kouluttautuminen oli suomalaisille valmentajille suhteellisen harvinaista vielä 1980-luvun taitteessa. Vaikka Kölnin urheilukorkeakoulusta oli haettu vaikutteita suomalaiseen valmentajakoulutukseen, ennen Kuusela opinahjossa olivat vierailleet ainoastaan Simo Syrjävaara ja Seppo Nuuttila.

Martti Kuusela, kuva 1
Martti Kuusela selaa Kölnin Fußball-Lehrer -kurssin opasta – 40 vuotta koulutuksen alkamisen jälkeen.

Ajanjaksosta Kölnissä muodostui Martti Kuuselan valmentajauran kannalta merkittävä. Tutkinto oli se valttikortti, joka auttoi Kuuselaa varsinkin valmennusuran alussa. Hänellä oli kilpailuetu, joka löytyi vain harvalta valmentajalta.

”Koulutus kesti elokuusta toukokuuhun. Joka päivä oli koulutuksia ja viikonloput olivat kiinni. Opiskelu oli todella monipuolista, intensiivistäkin. Jalkapallotaktiikoiden lisäksi opiskelimme muun muassa urheilulääketiedettä ja -psykologiaa sekä johtamista. Suoritin tentin myös esimerkiksi hieronnasta.”

”Treenasimme koulutuksessa todella paljon myös itse, varsinkin ensimmäisten viikkojen aikana. En muista koskaan olleeni niin hyvässä kunnossa kuin silloin – en edes pelaajaurani aikana”, Kuusela arvioi.

Ulkomaalaisia opiskelijoita oli vain vähän. Kuusela muistelee, että hänen lisäkseen ei-saksalaisia valmentajia oli vain yksittäisiä: muun muassa Boliviasta, Jugoslaviasta ja Puolasta.

Opiskelukieli oli luonnollisesti saksa. Englantia ei käytetty lainkaan.

”Muistan, kun suoritin suullista lopputenttiä. Olin yksin luokan edessä, kun korkeakoulun edustaja ja Saksan jalkapalloliiton kouluttaja tenttasivat minua. Se oli kova paikka.”

Kahvi on ehtinyt jäähtyä. Muistot 40 vuoden takaa nousevat pintaan. Kuuselan silmät loistavat kirkkaina. Puhetta riittää.

”Sain vuoden aikana paljon kavereita. Aloitin opiskelun ’huipulta’. Varsinkin Horst Köppel auttoi minua paljon. Hän toimi myöhemmin muun muassa Franz Beckenbauerin kakkosvalmentajana Saksan maajoukkueessa. Kurssikaverina oli myös Christoph Daum. Yhtenä vaihtoehtona oli, että olisin jäänyt valmentajaksi Saksaan. Palasimme kuitenkin perheen kanssa takaisin.”

Pian Suomeen paluun jälkeen 34-vuotias valmentaja sai soiton. Kölnistä oppia hakenut valmentajanalku haluttiin HJK:n peräsimeen.

Kuuselalle tärkeintä oli ollut valmentajatutkinnon suorittaminen. Valmennustehtäviä tai seuravaihtoehtoja hän ei ollut vielä ajatellut. Sen Kuusela kuitenkin tiesi, että siviilitöihin hän ei enää palaisi.

Klubi oli voittanut kaudella 1978 Suomen mestaruuden, mutta seuraava vuosi toi palkintokaappiin ainoastaan pronssin.

Kuuselan haluttiin palauttavan seura Suomen mestariksi kaudella 1980. Vaikka GrIFK oli ollut Kuuselalle rakas seura, HJK-tarjousta ei tarvinnut miettiä kauaa.

Ensimmäinen kausi päättyi kolmanteen sijaan, mutta vuonna 1981 HJK voitti kaivatun Suomen mestaruuden. Lisäksi joukkue kaatoi Suomen cupin finaalissa Kuusysin 4-0.

Kuusela muistelee pelaajia lämmin hymy kasvoillaan.

”HJK:ssa meillä oli paljon hienoja ja samalla erilaisia pelaajia – Atik Ismailista Juha Dahllundiin. Saimme rakennettua erilaisuudesta voimavaran. Kuri ei saa olla kirosana, vaan tarkoituksen pitää olla, että erilaisista pelaajista muodostuu joukkue.”

Kuuselan ura eteni vauhdilla. Niin nopeasti, että HJK-pestin aikana Palloliitto kiinnostui nuoren valmentajan palveluksista. Vain kaksi vuotta Kölnistä paluun jälkeen 36-vuotias valmentaja nimitettiin Suomen miesten A-maajoukkueen päävalmentajaksi.

Martti Kuuselan puhe keskeytyy hetkeksi. Kuusela kaivaa repustaan nipun muistiinpanoja uransa varrelta. Kahvikuppi on edelleen täynnä.

Tämän Kuuselan me muistamme Ylen jalkapallostudioista. Kokeneen valmentajan kädet heiluvat ja energinen analysointi täyttää kahvilan.

”Mietin jo HJK-vuosien aikana, että haluan päästä valmentamaan ulkomaille. Sekä valmentajan että pelaajan on oltava nöyrä tekemään töitä. Koko ajan on kehityttävä. Minua kiinnosti oppiminen. Paras mahdollisuus siihen oli Suomen ulkopuolella.”

”Ajattelin, että valmennan ulkomailla ja palaan sieltä sitten oppien kanssa takaisin Suomeen. Halusin viedä maajoukkueen kisoihin tai seurajoukkueen pitkälle Euroopassa. Näin jälkikäteen ajatellen maajoukkuevalmentajan tehtävä tuli minulle liian aikaisin”, Kuusela pohtii.

”En ollut riittävän kokenut. Kokemus erilaisista ihmisistä ja ympäristöistä on melkoinen tietopankki. Tieto vie parhaiten kohti päämäärää.”

Kuusela valmensi maajoukkuetta peräti kuuden vuoden ajan vuosina 1982-1987. Se on yksi pisimmistä ajanjaksoista suomalaisen jalkapallon lippulaivan peräsimessä. Vain Olavi Laaksosella ja Antti Muurisella on enemmän maaotteluita päävalmentajana.

Kuuselan johdolla maajoukkue jäi kahden pisteen päähän Meksikon vuoden 1986 MM-kisoista. Muistot ovat positiivisia, vaikka menestys jäi puuttumaan.

”Kokemus oli loistava, vaikka rahaa oli vähän. Muistan, kuinka halusin pitää syksyllä 1986 maaotteluiden välissä pelaajille leirin kotimaassa. Liitosta kuitenkin ilmoitettiin, että rahaa ei ole. Tein sitten eräälle matkatoimistolle, jonka toimitusjohtajan tunsin, mainosesitteen, jolla saimme puuttuvat rahat leiriä varten. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.”

”Leirin jälkeen pelasimme Tanskaa vastaan erinomaisen pelin, vaikka hävisimme 1-0.”

Moni vanhempi jalkapallon seuraaja muistaa yhä, kuinka Kuuselan johtama maajoukkue haastoi tähtipelaajia vilisseen Brasilian Olympiastadionilla toukokuussa 1987.

Palloliiton 80-vuotisjuhlaottelua oli saapunut seuraamaan yli 37 000 katsojaa. Vierailijoiden riveissä nähtiin muuan nuori Romário, joka teki Stadikalla myös maaottelu-uransa ensimmäisen maalin.

Työnteon merkitys on asia, josta Kuusela rakastaa puhua. Alamme lähestyä valmentamisen ydinteemoja. Tapaamisen aikana käy selväksi, että Kuusela haluaa puhua mieluummin valmennusfilosofiastaan kuin yksittäisistä joukkueista tai peleistä.

”Urani alkuvaiheessa kävin kaikki mahdolliset kurssit. Olen aina tykännyt keskustella pelistä. Kun kouluttauduin Englannissa, väittelimme hyvän ystäväni Dave Bassettin (valmentajana muun muassa Wimbledonissa, Sheffield Unitedissa ja Leicesterissä) kanssa aamukolmeen siitä, kumpi on parempi: kolmen vai neljän puolustajan linja? Keskustelut ja väittelyt muiden valmentajien kanssa ovat auttaneet minua kehittymään”, Kuusela innostuu.

Martti Kuusela on tuhansien tarinoiden mies. Monet ovat kyselleet, milloin valmentajan elämäkerta ilmestyy. Viimeksi asiasta soitettiin kaksi viikkoa sitten. Kirjaa ei kuitenkaan ole tulossa. Kuusela ”ei halua avautua”, kuten hän itse sanoo. Muistiinpanoja hän kirjoittaa lapsiaan varten.

Koti on täynnä valmennusmateriaaleja vuosien varrelta – niin Saksasta, Englannista kuin esimerkiksi Ruotsista.

”En ole vielä raaskinut heitä niitä pois”, Kuusela kertoo pilke silmäkulmassa.

Joitakin tarinoita saamme kuitenkin kuulla. Yksi niistä liittyy Kuuselan suosikkiteemaan – muilta valmentajilta oppimiseen.

”Kun valmensin maajoukkueessa, halusin oppia muiden maiden valmentajilta. Pelasimme Englantia vastaan ja tutustuin Bobby Robsoniin. Pääsin myöhemmin tutustumaan Englannin maajoukkueen toimintaan. Bobby haki minut Heathrow’n kentältä ja lähdimme harjoituksiin.”

”Lensin myös joukkueen kanssa Romaniaan vierasotteluun. Joukkueen hotelliin minua ei tosin päästetty”, Kuusela naurahtaa.

Vuodet ulkomailla ovat olleet keskeinen osa Martti Kuuselan valmennusuraa. Niissä on usein ollut sama kaava: Kuusela on nähnyt vaivaa, tutustunut lukuisiin eri ihmisiin, keskustellut pelistä ja päässyt kontaktiensa kautta näyttämään osaamistaan.

Ensimmäinen valmennuspesti ulkomailla löytyi Tanskasta. Seurana oli B1903, joka nykyisin tunnetaan nimellä FC Kööpenhamina.

Kuuselan pesti maajoukkueessa oli päättynyt vuonna 1987. Valmennustehtävät Kööpenhaminassa alkoivat pari vuotta myöhemmin. Paluu Suomeen tapahtui kaudeksi 1990. Ensimmäinen pesti ulkomaille kesti siis vain yhden kauden.

Kuusela muistuttaa, että Tanska poikkesi Suomesta jalkapallomaana merkittävästi. ”Koko mentaliteetti oli erilainen”, hän arvioi.

”Tanskan liiton tiedotuspäällikkö, johon olin tutustunut aikaisemmin, soitti minulle ja kertoi avoimesta tehtävästä. Kölnissä suoritettu tutkinto auttoi paljon. Se oli tärkeämpää kuin mistä maasta olin kotoisin.”

Kööpenhaminalaisseurassa Kuusela valmensi muun muassa parikymppistä Per Frandsenia. Kuusela teki paljon töitä nuorten pelaajien kanssa. Hän halusi korostaa työnteon ja sitoutumisen merkitystä.

”Kokoonnuimme nuorten pelaajien kanssa aina tunti ennen harjoituksia. Laitoimme sata palloa riviin ja harjoittelimme potkutekniikkaa. Teimme näin säännöllisesti läpi kauden. Muistutin pelaajille aina, että kehitys tapahtuu vain työnteon kautta.”

”Valmentajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on löytää pelistä ja pelaajista ne osa-alueet, joita täytyy kehittää. Tämä kehittäminen tapahtuu harjoituskentällä  – tarvittaessa joukkueharjoitusten ulkopuolella. Jos laitapelaaja ei saa kymmenestä keskityksestä kaikkia maalille, tämä asia täytyy laittaa kuntoon.”

Kun Kuusela ja Frandsen tapasivat kahdeksan vuotta myöhemmin Ranskassa, käynnissä olivat jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut. Tanskalainen oli siirtynyt myöhemmin englantilaiseen Boltoniin ja edusti nyt kotimaataan MM-kisoissa.

”Kun kohtasimme, hän muisteli, että silloin kaksikymppisenä meidän potkutekniikkatreenit aamuisin turhauttivat häntä. Samalla hän kertoi, että nyt uudessa seurajoukkueessa hän antoi kaikki erikoistilanteet”, Kuusela muistelee hymyillen.

Palattuaan Tanskasta Suomeen Kuusela toimi yhden kauden tutun HJK:n päävalmentajana. Kausi huipentui Kuuselan uran toiseen Suomen mestaruuteen. Tärkeä työtoveri oli Jari-Pekka Keurulainen, ”Gene”, joka oli ollut Kuuselan tiimissä jo maajoukkueessa. Kaksikon yhteistyö jatkui myös myöhemmin.

Kuuselan taustajoukoissa toimi pitkään belgialainen agentti, joten seuraava valmennuspesti löytyi loogisesta suunnasta. Uusi seura oli K.F.C. Germinal Beerschot Belgian Antwerpenistä. Oli aika yrittää uudelleen ulkomailla.

”Urani ei todellakaan ollut aina ruusuilla tanssimista. Välillä oli myös todella vaikeita hetkiä. Mutta kaikki ne kokemukset kasvattivat ja kouluttivat minua. En vaihtaisi päivääkään pois, mutta yrittäisin parantaa vielä entisestään.”

Pesti Belgiassa kesti vuoden, kunnes oli jälleen muuton aika. Uusi seura löytyi Unkarista. Rekrytointiin vaikutti osaltaan se, että seurassa oli belgialainen omistaja.

Olemme menossa kohti Martti Kuuselan uran yhtä tärkeintä ympäristöä. Kuuselan historiasta löytyy mielenkiintoinen yksityiskohta juuri Unkariin liittyen.

”Vuodet Unkarissa olivat itselleni tärkeä ajanjakso. Ferenc Puskásin Unkari oli minulle yksi maailman parhaista maajoukkueista. Isäni toimi tuomaritehtävissä Helsingin vuoden 1952 olympialaisten nyrkkeilyssä ja pääsin aistimaan olympiatunnelmaa. Muistan, kun istuin Messuhallin katsomossa unkarilaisten jalkapalloilijoiden seurassa.”

”Laukkaavan majurin” tähdittämä Unkari voitti kisoissa lopulta olympiakultaa kaataen finaalissa Jugoslavian maalein 2-0.

Kuuselan ja jalkapallosankari Puskásin tiet kohtasivat neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Unkarilainen pelaajalegenda toimi Budapest Honvédin johtokunnassa. Seura halusi suomalaisvalmentajan uudeksi päävalmentajaksi.

Sopimus allekirjoitettiin vuonna 1992. Ensimmäisessä tapaamisessa miehet muistelivat muun muassa sitä, oliko 6-vuotias Kuusela istunut Messuhallissa myös Puskásin sylissä.

Uusi päävalmentaja toi muutoksen joukkueeseen – heti ensimmäisistä harjoituksista lähtien.

”Honvédin joukkue oli taitava, mutta heiltä puuttui työnteon kulttuuri. Minulta kysyttiin pestin alussa, osaanko unkaria. Sanoin tietäväni kolme sanaa: munka, munka, munka.

Työtä, työtä, työtä.

”Myöhemmin, jo pestin päätyttyä, minulle sanottiin, että opetin pelaajat tekemään töitä. Kapteeni József Csábi oli minulle tärkeä henkilö. Hänen johdollaan joukkue sitoutui päivittäiseen vaatimustasoon. Kapteenit ovat olleet monissa muissakin joukkueissani minulle tärkeitä henkilöitä.”

”Kun Csábi täytti muutama vuosi sitten 50 vuotta, hänen tyttärensä pyysi minua lähettämään videotervehdyksen. Tuskin juhlat olivat edes alkaneet, kun synttärisankari soitti ja kiitti terveisistä. Se oli minulle iso asia”, Kuusela muistelee hymyillen.

Budapest Honvéd voitti Kuuselan johdolla Unkarin mestaruuden kaudella 1993. Sarja oli äärettömän tasainen, sillä kärkikolmikko oli kahden pisteen sisällä. Mestaruus on kiistatta yksi kovimpia saavutuksia, joita suomalainen valmentaja on saavuttanut ulkomailla.

Ulkomaalaisten valmentajien menestyminen vahvan palloilukulttuurin maissa ei ole koskaan helppoa. Myös Kuusela huomasi kulttuurieron.

Suomalaisen päävalmentajan tausta herätti Unkarissa aluksi epäilyjä.

”Minulta kysyttiin, että mikä hiihtovalmentaja oikein olen. Uskoin kuitenkin alusta lähtien omiin vahvuuksiini. Olen halunnut johtaa ihmisiä rehellisellä tavalla saaden jokaisen sitoutumaan. Minun täytyy tuntea pelaajani ja tietää, mitä valmentajana haluan.”

”Ihmiset ovat valmentajan tärkein pääoma. Tarvitsemme pelaajia, mutta saamme ihmisiä.”

Jotain Kuuselan saavutuksesta kertoo se, että vuoden 1993 jälkeen Honvéd voitti seuraavan mestaruuden vasta 24 vuotta myöhemmin. Suomalaisesta tuli sotien jälkeen ensimmäinen ulkomaalainen, joka on johdattanut joukkueensa Unkarin jalkapallomestaruuteen.

Mestarivalmentaja silmäilee jälleen muistiinpanojaan. Yksi lause pistää silmään luentokalvojen joukosta.

Valmentajalla täytyy olla kulttuuris-yhteiskunnallista ymmärrystä.

Mitä Kuusela tarkoittaa tällä lauseella?

”Valmentajan toimintaympäristö on yhä useammin monikulttuurinen. Olen valmentanut pelaajia idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Eri kansallisuuksia on ollut yli 30. Valmentajan täytyy tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa.”

”Olen valmentanut esimerkiksi brasilialaista pelaajaa, joka ei ollut koskaan käynyt kouluja. Minun on valmentajana tunnettava tällaisen pelaajan tausta ja historia.”

Kesken papereiden selailun Kuusela muistuttaa, että valmentajan työ on aina opittavissa. Kyse ei ole synnynnäisestä taidosta. Valmentajana kehittymisen teema on ollut esillä koko tapaamisen ajan. Koulutus on kaiken a ja o, Kuusela muistuttaa.

Honvéd-pestin jälkeen Kuusela valmensi muun muassa Kreikassa ja Kyproksella. Pestit olivat pääsääntöisesti varsin lyhyitä.

”Olen rakentanut elämäni ja valmennusurani monesti vaikeimman kautta”, Kuusela tunnustaa. Ympäristöt, joissa hän on valmentanut, eivät ole olleet helpoimpia.

Suomessa Kuusela valmensi Finnairin Palloilijoita kaudella 1997. Kaksikko Kuusela-Keurulainen johdatti FinnPan sen seurahistorian ainoaan mitaliin, pronssille.

Ulkomailla viimeinen tehtävä oli kreikkalaisseura Arisissa kaudella 2005. ”Tämä on aika tuulista hommaa, mutta kyllähän minä sen tiesin”, Kuusela kommentoi Ylelle lokakuussa 2005.

Eurooppaa kiertäneen konkarin valmennusura päättyi Turun Palloseurassa vuonna 2008. Takana oli mittava ura ulkomailla.

Mies, jonka ei koskaan pitänyt ryhtyä valmentajaksi, näki jalkapallomaailmaa valmentajana 30 vuotta.

Tienraivaajan roolia 73-vuotias Kuusela ei kuitenkaan suostu ottamaan. Ei, vaikka hän on edelleen kansainvälisesti menestynein suomalainen jalkapallovalmentaja.

Kuusela on rehellinen.

”En ole pystynyt raivaamaan tietä muille. Suomalaiset valmentajat eivät ole onnistuneet luomaan uraa ulkomailla, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Se on erittäin kova haaste.”

Myös omaa onnistumistaan kohtaan Kuusela on kriittinen. Se tuntuu hämmästyttävältä. Onhan kyse valmentajasta, joka on voittanut mestaruuden vieraassa maassa ja saanut valmentaa ammatikseen monessa erilaisessa ympäristössä. Vuoden jalkapallovalmentajaksi Kuusela valittiin vuosina 1985 ja 1990.

Toisaalta ilman tätä kykyä itsearviointiin Kuusela tuskin olisi luonut vastaavaa uraa.

Saavutukset eivät nouse ensimmäisenä esiin, kun keskustelu kääntyy parhaimpiin muistoihin.

”Olen ylpeä siitä, että olen tullut ihmisten kanssa toimeen. Ilman pelaajia ja taustaryhmää valmentaja ei voita mitään. Minulla on ollut tärkeitä taustahenkilöitä, jotka ovat auttaneet minua paljon. Päävalmentajan tehtävänä on johtaa valmennusprosessia.”

Titteleistä Kuusela ei juuri innostu puhumaan. Paljon kiihkeämmin hän analysoi esimerkiksi eri valmentajien toimintaa sekä yksittäisten pelaajien heikkouksia ja vahvuuksia. Tietopankki eri sarjoista, joukkueista ja pelaajista on edelleen valtava. Se tekee vaikutuksen.

Kerran valmentaja, aina valmentaja.

Kuuselan analyyttisyys on säilynyt läpi vuosien. Se näkyy myös siinä tavassa, miten hän arvioi omaa valmentajauraansa.

”Minulla oli valmentajana kovat tavoitteet. Jokainen voitto on tuntunut menestykseltä ja jokainen tappio on maistunut karvaalta. Olen halunnut pysyä pelin kehityksessä mukana. Valmentajan on aina pystyttävä uusiutumaan. Se on vaatinut vuosien aikana jatkuvaa opiskelua.”

”Ihmisten kanssa toimiminen on erittäin mielenkiintoista.”

Niin yksinkertainen on Martti Kuuselan vastaus siihen, miksi hän on valmentanut.

Rakasta peliä, jalkapalloa, Kuusela ei ole jättänyt. Otteluita hän kertoo katsovansa noin kymmenen viikossa. Kun Kuusela toimi asiantuntijana Ylen jalkapallolähetyksissä, hän laati ennen jokaista lähetystä noin sadan sivun verran muistiinpanoja. Per ottelu.

Valmentajan utelias mieli ei ole kadonnut mihinkään.

”Ajan fillarilla usein katsomaan junioreiden pelejä ja treenejä. Olen usein sanonut, että kaikkea voi harrastaa, mutta pallon kanssa pitää elää ja nukkua joka päivä, jos haluaa hyväksi pelaajaksi. Miksi? Kokeilepa syödä jaloilla!”

”Jalkapallon seuraamisen lisäksi mentoroin kahta nuorta valmentajaa. He ovat saanet kaikki materiaalini käyttöön. Hyvä, että en ole heittänyt niitä pois, vaikka vaimo on joskus pyytänyt”, Kuusela toteaa ja väläyttää tuttua virnettään.

Kuuselan halu oppia, ymmärtää peliä, ei ole kadonnut mihinkään. Silmiini katsoo kaiken nähnyt jalkapalloihminen, joka janoaa edelleen tietoa. Se on harvinaista.

”Niin kauan kuin elän, kysyn ihmisiltä neuvoja. Olen aina halunnut oppia muilta.”

Martti Kuusela, kuva 2
Valmentajalegenda Martti Kuusela Vantaalla maaliskuussa 2019.

 

Teksti ja kuvat: Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Oodi vastustajan huijaamiselle

Seuratessani jalkapallo-ottelua suurimman arvostukseni saavat nykyisin ne hetket, jolloin joku pelaajista saa kaikki muut ympärillään luulemaan, että syöttö lähtee eri osoitteeseen kuin kenelle pallo lopulta päätyy. Tai hetki, jolloin puolustaja luulee tilanteen olevan kontrollissa, mutta hyökkäävä pelaaja saa pienellä liikkeellä, silmänräpäyksessä, puolustajan lähtemään väärään suuntaan.

Kyse on vastustajan huijaamisesta. Vahvan pallopelikulttuurin maissa tällainen vastustajan kanssa leikittely kuuluu pelin luonteeseen. Meillä Suomessa sitä kaivattaisiin paljon lisää.

Hyvän esimerkin tarjoaa klassinen rondo, jossa (yleensä) kaksi puolustajaa pyrkii riistämään pallon ympyrämuodostelmassa olevilta pelaajilta. Vahvan pallopelikulttuurin maiden pelaajat tunnistaa siitä, että he eivät pelkästään syöttele pelaajalta toiselle, vaan pyrkivät samalla saamaan keskellä olevat puolustajat tuntemaan itsensä hölmöiksi. Syöttöä pyritään salaamaan kropan asennolla, jalan liikkeellä tai katseella. Palloa liikutetaan lyhyillä syötöillä ja juuri, kun puolustaja luulee saavansa riiston, pallo liikutetaan toiselle puolelle aluetta.

Muutama vuosi sitten muodostin uuden termin rondopelaaja pelaajille, jotka ovat mestareita vastustajan huijaamisessa. Kyseiseen kategoriaan on löytynyt valmentamistani joukkueista viimeisen kymmenen vuoden aikana tasan yksi kriteerit täyttävä pelaaja. Tämä määrä kertoo kyseisen kyvyn harvinaisuudesta.

Rondopelaaja ei muodosta etua itselleen kentällä fyysisillä ominaisuuksillaan tai juoksemalla. Pelaaja saa sen sijaan vastustajan liikkumaan hetkellisesti väärään suuntaan peliteoillaan. Rondopelaajalla ei ole myöskään koskaan paniikki pallon kanssa, edes ahtaassa tilassa, vaan hän pystyy houkuttelemaan paljon vastustajia ympärilleen ja syöttämään viime hetkillä pallon vapaalle kanssapelaajalle. Kyse on siitä, että pelaaja näkee tilanteet ikään kuin hidastettuna, tilanteiden vilistessä muiden silmissä normaalinopeudella.

Kuten todettua, suomalaisilta pelaajilta toivoisi näkevän enemmän oveluuden käyttöä vastustajan harhaanjohtamiseksi pelitilanteissa. Kyse on useimmiten harjoiteltavista taidoista. Mitä eri keinoja vastustajan huijaamiseen sitten löytyy?

Vastustajan huijaaminen pallollisena

Jalkapallossa on siitä upea peli, että siinä mahdollista pärjätä monin eri avuin. Esimerkiksi poikkeuksellista fyysistä kapasiteettiä on mahdotonta vaatia kaikilta pelaajilta, koska pelaajan geeniperimä määrittää sitä paljon. Pelin evoluutio onkin kehittänyt myös muita keinoja, joilla voi löytää vapaan pelaajan tai tehdä itsensä vapaaksi ja menestyä sitä kautta pelissä. Kun fyysisistä ominaisuuksista ei ole apua, vastustajaa täytyy pystyä huijaamaan, olemaan ovelampi. Pallo vetää puolustajia yleensä puoleensa, joten se on käyttökelpoinen väline siihen, että vastustaja saadaan arvioimaan pelitilanteen kulku väärin.

Esimerkki 1: Pausa

Rondopelaajan tunnusmerkkejä ovat edun luominen muille pelaajille ja kyky pitää palloa ahtaissakin tiloissa ilman paniikkia. Kun pelaaja kuljettaa palloa tarkoituksenaan odottaa kanssapelaajien liikkumista parempaan asemaan, puhutaan niin sanotusta pausasta.

Yllä olevassa esimerkissä FC Barcelonan ex-keskikenttämoottori Xavi ottaa huomioon kanssapelaajan tilanteen ja päättää kasvattaa kanssapelaajan etua suhteessa lähimpiin vastustajiin. Kuljettamalla palloa hetken aikaa lyhyillä kosketuksilla Xavi saa puolustajat luulemaan riiston olevan mahdollinen. Samalla hän saa vastustajat irtoamaan prässäämään lähemmäs palloa. Näin lähimmän kanssapelaajan, Sergio Busquetsin, etu kasvaa ja Busquets on vapaa pelaaja, jolle on mahdollista syöttää. On tärkeää huomata, että syöttö tapahtuu oikeaan aikaan: juuri ennen kuin vastustaja yrittää riistoa ja kanssapelaajan etu on suurimmillaan.

Onnistunut pausa on vastustajan kannalta todella turhauttava. Onhan heidät ensin saatu luulemaan riiston olevan mahdollinen, mutta pallo onkin syötetty nopeasti pelaajalle, jolla on paljon tilaa ja aikaa.

Pausassa on kyse vastustajan provosoinnista, jonka tarkoituksena on saada puolustajat liikkumaan haluttuun suuntaan. Toinen tapa provosoida vastustajaa on kuljettamalla haastaminen, jota suomalaisilta pelaajilta näkee pelitilanteissa harvemmin. Tällöin pelaaja kuljettaa vastustajaa kohti, uhkaa ohittamisella ja saa lisää vastustajia liikkumaan kohti palloa. Samalla muille pelaajille syntyy tilaa, jolloin peliä edistävin ratkaisu on usein vauhdin pysäyttäminen ja syöttäminen paremmassa asemassa olevalle pelaajalle.

Esimerkki 2: Syötön salaaminen

Valmentajat opettavat nuorille pelaajille usein näyttäviä ja suuriliikkeisiä harhautuksia, mutta pelissä tärkeimmät harhautukset ovat valesyöttö sekä syötön salaaminen. Jotta syötön salaaminen ja valesyötön käyttö on mahdollista, katseen täytyy pysyä ylhäällä ja pallon on oltava lähellä jalkaa.

Real Madridin Toni Kroos on syötön salaamisen mestari. Yllä olevassa klipissä Kroos etsii parasta mahdollista peliä edistävää syöttövalintaa ja samalla uhkaa syöttävänsä, mutta jättää liikkeen viime hetkellä kesken. Syöttämistä muistuttavalla valesyötöllä sekä katseen kiinnittämisellä kohti mahdollista syöttökohdetta Kroos saa vastustajan keskittymään vääriin pelaajiin luoden samalla itselleen tilaa ja aikaa tehdä paremmin peliä edistävä syöttövalinta.

Syöttöä voi salata jalan liikkeen lisäksi myös lantion asennolla sekä katseella. Klassisin esimerkki syötön salaamisesta lienee se, kun pelaajan lantio ja katse osoittaa kohti laitaa, mutta syöttö lähteekin kohti keskemmällä olevaa syöttöväliä. Tällaiselle syötölle on annettu myös osuva termi – pinocchio -syöttö.

Esimerkki 3: Pallon suojaaminen käännöksillä ja harhautuksilla

Jalkapallo vaatii montaa erilaista taitoa, ja moni tekijä vaikuttaa pelissä menestymiseen. Yksi tärkeimmistä yksittäisistä asioista, johon itse kiinnitän ensiksi huomion pelaajan tekemisessä on se, pystyykö pelaaja selviytymään pallon kanssa ahtaasta tilasta pois.

Jos tavallinen sunnuntaipelaaja pääisisi kokeilemaan pelaamista huippupelaajia vastaan, ensimmäisenä huomio kiinnittyisi siihen, kuinka vaikea palloa on riistää huippupelaajan jalasta pois. Yllä olevassa klipissä PSG:n ja Italian maajoukkueen Marco Verratti johtaa lähimmän vastustajansa harhaan tekemällä leikkaavia käännöksiä samalla antaen väärää tietoa kuljetuksen suunnasta yläkropan liikkeillään. Lisäksi italialainen vie vastustajan ensin poispäin tilasta, johon hän pallon kanssa haluaa. Oleellista on huomata, että klipissä kaikki nämä teot tehdään vastustajaa varten, eikä irrallisina ympäristöstä.

Ahtaissa tiloissa syöttäminen ei ole aina mahdollista tai se ei ole järkevää, joten pallosta huolehtiminen kuljettamalla ja käännöksiä hyödyntäen on tärkeä kyky. Keskimääräisellä suomalaispelaajalla pallo irtoaa jalasta liian helposti vastustajan paineistaessa ja Marco Verrattin yllä toteuttama pallon suojaamisen ja vastustajan juoksuttamisen elementti puuttuu monelta. Kuljettaminen ahtaassa tilassa on motorisesti ja teknistaktisesti haastavaa, joten se vaatii paljon harjoittelua jo aikaisessa vaiheessa.

Vastustajan huijaaminen ilman palloa

Jalkapallossa pallollisen pelaajan ympärillä (ja vähän kauempanakin) olevien pallottomien pelaajien tulisi luoda liikkeillään vaihtoehtoja, joista pallollisen vastuulla on valita peliä edistävin ratkaisu. Paljon liikkuminen ja aktiivisuus eivät kuitenkaan aina ole parhaita tapoja tarjota syöttösuuntia, vaan olennaisempaa on tehdä liikkeitä, joilla on tarkoitus. Jos liikkeellä ei ole tarkoitusta, se on parempi jättää tekemättä ja pysyä mieluummin paikallaan.

Kuten pallollisena, myös pallottomana pelaajan tarkoituksena kannattaa usein olla vastustajan johtaminen harhaan. Pelaajien tulisi usein liikkeillään kokeilla, seuraako lähin puolustaja liikettä vai ei. Jos vastustaja seuraa, muille pelaajille tai itselle syntyy tilaa sinne, mistä vastustaja irtosi. Jos taas ei, niin pelaajalla voi olla tilaa ja aikaa vastaanottaa pallo itse.

Esimerkki 1:  Tilan tekeminen kanssapelaajalle

Rondopelaajat ymmärtävät peliä laajemmin kuin vain itsensä kautta. He ymmärtävät, että on pelitilanteita, jolloin heille itselleen ei ole pelin edistämisen kannalta järkevä syöttää. Tällöin rondopelaajat pyrkivät parantamaan liikkeillään kanssapelaajien asemaa.

Jalkapallossa ja muissa invaasiopeleissä kahden tai useamman pelaajan synkronoidut liikkeet – niin sanotut rotaatiot – ovat yksi keino huijata vastustajaa ja löytää edullisessa asemassa oleva vapaa pelaaja.

Yllä olevassa esimerkissä,  FC Barcelona-Sevilla -ottelussa, tapahtuu kotijoukkueen toimesta rotaatioista ehkäpä klassisin. Arthurin ollessa syöttövalmiudessa Lionel Messi liikkuu viimeisestä linjasta kohti palloa – ei saadakseen pallon itse, vaan tarkoituksenaan saada vastustajan toppari seuraamaan liike. Sevillan topparin liikkuessa kohti Messiä, Ivan Rakitić liikkuu tilaan, josta toppari irtosi ja Barcelona pääsee etenemään puolustuslinjan selustaan ja maalintekoon. Toki Arthurin syöttökin on tilanteessa mainio.

Esimerkki 2: Vartioinnista irtaantuminen

Viimeistelyssä tärkeintä on se, mitä tapahtuu hetki ennen viimeistely-yritystä. Vastustajan boxissa pelaajat ovat yleensä tarkasti vartioitu, mutta parhaat hyökkääjät pystyvät tekemään itselleen hieman enemmän tilaa antamalla vastustajan puolustajalle ensin väärää tietoa liikkeen suunnasta.

Yllä oleva klippi on malliesimerkki siitä, mitä on tarkoituksenmukainen liikkuminen jalkapallossa.  Hyökkääjä Mauro Icardi seisoskelee käytännössä paikallaan pitkän tovin ennen kuin alkaa tehdä pelitekoja. Keskityspallon lähtiessä Icardi liikkuu ensin vastustajan topparin etupuolelle saaden tämän reagoimaan ja liikkuu sen jälkeen nopeasti topparin pimeälle puolelle tämän selän taakse. Näin Icardilla on tilaa puskea pallo vapaasti maaliin. Tässäkään tapauksessa Icardi ei liiku sattumanvaraisesti, vaan pyrkii tietoisesti tekemään peliteot vastustajaa varten saadakseen itsensä vapaaksi.

Lopuksi

Kuten aiemmin todettiin, jalkapallossa ei ole yhtä ainoaa pelaajan optimaalista prototyyppiä ja pelissä voi pärjätä keskivertaisillakin fyysisillä ominaisuuksilla. Jos räjähtävän nopeilla askelilla ei ole mahdollista saada etua, pelaajan täytyy olla vastustajaa ovelampi.

Itse nautin peliä seuratessani monenlaisista suorituksista: nopeat ja räjähtävät pelaajat tuovat peliin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja synkronoidusti toimivat yhteistyösuoritukset ovat parhaimmillaan ilo silmälle. En tiedä, johtuuko se kulttuuristamme, mutta varsinkin suomalaisilta junioripelaajilta haluaisin kuitenkin nähdä enemmän sitä ajattelutapaa, että pelitekoja tehdään vastustajaa varten – leikitellään vastustajan kustannuksella olematta kuitenkaan ylimielisiä.

Seuraavan kerran, kun katsot jalkapallo-ottelua tai seuraat valmennettaviesi tekemistä, seuraa kuinka moni pelaaja pyrkii tietoisesti ja toistuvasti antamaan vastustajalle väärää tietoa aikeistaan. Rondopelaajat pärjäävät aina, vaikka he eivät olisikaan kentän atleettisimpia.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Vaarallinen myytti

Teksti on julkaistu alun perin Elmo-lehden numerossa 9/2019.

Tätä tekstiä ei voisi kirjoittaa päätoiminen jalkapallovalmentaja. Riskit olisivat liian isot ja piirit liian pienet. En saisi tällä kirjoituksella uusia ystäviä, jos tavoitteeni olisi valmentaa päätoimisesti Suomessa.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa on korostettu viime vuosina, että kasvamassa on uusi, modernisti ajatteleva valmentajasukupolvi, joka tuo mukanaan muutoksen tuulet. Myös Elmo -lehdessä on esiintynyt tällaista retoriikkaa säännöllisesti. Kyse on myytistä, jolle on vaikea löytää tukea ruohonjuuritason arjesta – siis sieltä, missä muutos tapahtuu tai jää tapahtumatta. Myytistä, joka voi ohjata meitä väärään suuntaan.

Kun olen osallistunut valmentajakoulutuksiin, aktiivisimmat osallistujat ovat olleet keskimäärin yli 40-vuotiaita. Useampi keski-ikäinen valmentaja ajattelee vuoden 2019 vaatimusten mukaisesti, siis ”radikaalimmin” kuin parikymppiset kollegat. Välillä olen ollut osallisena pelottavissa keskusteluissa, joissa nuoret valmentajat ovat todenneet, että tietyistä korkeatasoisina pidetyistä koulutuksista ei ole hyötyä, koska heillä on jo riittävä osaaminen.

Nuoret valmentajat räpläävät koulutuksissa useammin kännyköitä kuin kokeneemmat. Jotkut heistä ovat ihmetelleet, miksi Suomi-futiksen toimintatapoja kyseenalaistetaan. Kyse on ollut yksittäisistä, mutta toistuvista, hetkistä, joista on piirtynyt isompi kuva, heijastus kulttuurista. Tämä kulttuuri näyttää välillä muuttuneen. Mutta se, mitä luulemme näkevämme, ei kuitenkaan aina vastaa todellisuutta.

Nuori ikä ja nykyjalkapallon vaatimuksia vastaava jalkapalloajattelu eivät ole synonyymejä. On kiistatonta, että Suomessa on yksittäisiä nuoria, ammattitaitoisia ja tiedonjanoisia valmentajia. Sama pätee myös kokeneempiin valmentajiin. Ajatus selvän muutoksen tekevästä ja oikealla tavalla aggressiivisesta uudesta sukupolvesta elää kuitenkin ainoastaan mielikuvien tasolla.

Onko missään muussa maassa niin helppo päästä päätoimiseksi jalkapallovalmentajaksi kuin Suomessa? Varsinkin junioritasolla pestejä on tarjolla paljon suhteessa hakijoihin. Nuorten valmentajien välillä ei juuri ole tervettä, kaikkia toimijoita ruokkivaa kilpailua. Mitä kovempaa kilpailu työpaikoista olisi, sitä tärkeämpää valmentajan olisi pystyä erottautumaan omalla ammattitaidolla – ja vain ammattitaidolla. Tämä ei olisi vain mahdollisuus, vaan jopa suoranainen pakko.

Nyt tärkeämpää tuntuu olevan se, että kunhan vain kukaan ei suutu ja kaikilla on kivaa yhdessä.

Lajin kattojärjestö Palloliitto saa usein ansaitsematonta kritiikkiä. Hyviäkin asioita on tapahtunut. Esimerkkinä voidaan mainita Euroopassa korkealle arvostetun Ricardo Duarten valinta valtakunnalliseksi koulutuspäälliköksi ja lisääntynyt yhteistyö korkeakoulujen kanssa. Toisaalta Palloliitto on omalta osaltaan jatkanut sitä kulttuuria, joka on vaivannut suomalaista jalkapalloa jo pitkään. Terve riitely puuttuu.

Kun Palloliiton avaintoimijat kutsuvat kritiikin esittämistä ”naljailuksi” tai ”kitinäksi”, unohdamme ehkä kaikkein tärkeimmän ulottuvuuden. Kritiikki on merkki siitä, että joillakin henkilöillä on vielä uskoa ja kiinnostusta vaikuttaa asioihin. Kritiikki on välittämistä. Sinä päivänä, kun kritiikki loppuu, Palloliiton toimistolla voidaan sammuttaa valot lopullisesti.

Jos Suomessa oikeasti kasvaisi uusi nuorten valmentajien sukupolvi, kritiikki, kyseenalaistaminen ja epäkohtien esille nostaminen olisivat päivittäinen, hyväksyttävä ja jopa toivottava osa arkea. On järjetöntä olettaa, että valmentajaprofiilit muuttuvat, jos kulttuuri ympärillä ei ole muuttunut.

Palloliiton talenttivalmennusjärjestelmä on saanut kentänlaitakeskusteluissa kritiikkiä. Onko kyse tehokkaimmasta tavasta edistää pelaajakehitystä? Minkälaisen prosessin lopputuloksena liitossa on päädytty siihen, että kyse on parhaasta järjestelmästä? Mikä on tuen vaikuttavuus? Koska liiton tuki seuroille henkilöityy nyt yksittäisiin toimijoihin, talenttivalmentajiin, on selvää, että asetelma on haastava. Ruokkivaa kättä ei kannata purra. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Miksi myytti nuoresta valmentajapolvesta sitten on vaarallinen? Se luo laiskan illuusion, että asiat olisivat kunnossa. Että laji kehittyisi itsestään. Että nuori ikä olisi tae uudesta ajattelutavasta.

Lähtökohdan pitäisi olla täysin päinvastainen. Nuoria valmentajia pitäisi haastaa ja ravistella. Liiton ja seurojen tulisi ruokkia kulttuuria, jossa ikävistäkin asioista voidaan puhua avoimesti. Muuten ”nuori valmentajasukupolvi” uhkaa jäädä ainoastaan omia reviirejään turvaavaksi laumaksi.

Naamat kyllä vaihtuvat, mutta toimintakulttuuri ei muutu.

 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)