”Työn käsite on kärsinyt suomalaisessa urheilussa inflaation” – Omin sanoin Kyösti Lampinen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan kolmannessa osassa pääroolissa on Kyösti Lampinen.

Lahtelainen Lampinen, 63, on toiminut vuodesta 2011 lähtien Eerikkilän Urheiluopiston Valmennuskeskuksen johtajana. Pitkän linjan urheilutoimija on johtanut Valmennuskeskuksen alaisuudessa toimivaa Sami Hyypiä Akatemiaa viimeiset yhdeksän vuotta. Lampinen on nähnyt läheltä suomalaisten jalkapalloseurojen toimintaa sekä pelaajakehityksen haasteita.

1980- ja 1990-luvuilla Lampinen oli mukana nostamassa suomalaista squashia ja alppihiihtoa kohti maailman kärkeä. Nyt hän on ollut saman tavoitteen perässä jalkapallon puolella.

Suorapuheisena urheilukeskustelijana tunnettu Lampinen on ollut näkyvimpiä kilpaurheilun puolustajia Suomessa. Tässä haastattelussa hän kertoo ajatuksiaan suomalaisesta juniorijalkapallosta ja muusta urheilusta tuttuun tyyliinsä – suoraan ja kaunistelematta.

***

Elämänä urheilu

”Kasvoin Rovaniemellä ja olin nuorempana monessa lajissa paikallisesti hyvä. Minulla ei ollut mielestäni koskaan oikeaa valmentajaa. Minun urheilujohtajan ja -valmentajan uran siemen on ollut siinä, että olen yrittänyt olla sitä, mitä minulla itsellä ei ole koskaan ollut. Se on ehkä tärkein syy, miksi olen urheilussa mukana. Olen aina halunnut olla valmentaja.

Rakastuin lapsena ja nuorena urheiluun. Olen aina kokenut, että se on ”mun juttu”. Isäni oli ollut perustamassa Rovaniemen Palloseuraa. Pelasin itsekin jalkapalloa RoPS:ssa, mutta jouduin lopettamaan nilkkaongelmien takia. Harrastin myös muun muassa pesäpalloa, koripalloa, tennistä sekä telinevoimistelua tavoitteellisesti kilpaillen.

Valmistuin liikunnanohjaajaksi, suoritin kansallisen valmentajatutkinnon sekä opiskelin liikuntatieteitä Jyväskylän yliopistossa, mutta lähdin kesken Jyväskylän opintojen Hiihtoliittoon hommiin. Työurani urheilussa alkoi vuonna 1982. Ennen sitä olin toiminut Rovaniemellä paikallisessa hiihtoseurassa valmennustehtävissä 1970-luvulla. Tein kunto-ohjelmia Ounasvaaran Hiihtoseuran alppihiihtäjille.

Otin valmentamisen tosissani. Pidin merkillisenä ajatusta, että Suomesta ei muka voisi nousta alppihiihtäjiä maailman huipulle.

Toimin lajipäällikkönä ja valmentajana Hiihtoliitossa vuosina 1982-1986, mutta lähdin ovet paukkuen pois. Riitaannuin johtokunnan kanssa. Olin tutkinut muun muassa harjoittelun, ranking-listojen sekä kilpailu- ja leirivuorokausien perusteella, kuinka lajissa syntyy huippuja. Johtopäätöksenä oli, että parhaimpien suomalaisten laskijoiden ja valmentajien pitäisi muuttaa Keski-Eurooppaan harjoittelemaan.

Olin tehnyt taloudelliset laskelmat ja miettinyt sponsorien hankinnan, mutta johtokunta ei koskaan hyväksynyt suunnitelmaa.”

 

Autoritäärisyys muuttuu urheilijakeskeisyydeksi

”Hiihtoliiton tehtävien päätyttyä konsultoin muita lajiliittoja ja laadin koulutusmateriaaleja lasten valmentamiseen liittyen. Vuorovaikutus ei ollut silloin valmennuksessa muodissa.

Olin mukana Nuori Suomi -ohjelman käynnistämisvaiheessa sisällön sekä kouluttajakoulutuksen osalta. Ohjelman starttivaiheen tarkoituksena oli systematisoida lajiliittojen lajitaitojen oppimista sekä tuoda siihen mukaan monipuolisuutta ja kasvatuksellisia elementtejä.

Jossain vaiheessa urheiluihmiset jäivät Nuoressa Suomessa kuitenkin pienempään rooliin, ja eri tavoitteilla toimivat ihmiset ottivat vahvempaa roolia. Jäin itsekin projektista pois. Nuori Suomi muuntui toiseksi kuin mitä siitä oli aluksi kaavailtu. Se oli alun perin lasten ja nuorten tavoitteellisen kilpaurheilun sekä harrastusliikunnan ohjelma.

Kun viisi vuotta myöhemmin tutustuin materiaaleihin, muutos oli iso. Tavoitteellinen kilpaurheilu oli jäänyt siitä vähitellen pois.

Yksi lajeista, jota konsultoin, oli squash. Tehtävänäni oli kehittää lajin valmennusjärjestelmää. Jossain vaiheessa squashliitto pyysi minua kokonaan heidän valmennusjohtajaksi. Olin koskenut squashmailaan aikaisemmin ehkä kaksi kertaa, mutta tiesin valmennusprosesseista.

Työskentelin squashin parissa vuodesta 1987 vuoteen 1992. Ajanjakso oli urani kannalta todella merkittävä. Olin ollut aikaisemmin hyvin autoritäärinen ihminen, mutta koska en ymmärtänyt squashista mitään, minun oli muututtava urheilijakeskeiseksi valmentajaksi.

Kysyin ensimmäisten vuosien aikana varmaan miljoona kysymystä, jotta ymmärsin lajin erityispiirteet. Autoritäärisyys muuttui urheilijakeskeisyydeksi. Tämä oli pelastukseni myöhempää uraa ajatellen.

Minulla oli valtavasti intoa. Halusimme näyttää epäilijöille närhen munat, että suomalainen squash voi nousta maailman huipulle. Näin lopulta tapahtuikin, kun Sami Elopuro oli maailmanlistan kuudes ja squashpelaajat – naiset ja miehet sekä tytöt ja pojat – voittivat arvokisamitaleja.

Ei mennyt kauaa, kun minut pyydettiin takaisin alppihiihdon pariin. Ensimmäisellä kerralla minulla oli jäänyt hommat kesken. Tiesin, että meillä on mahdollisuus saavuttaa merkittäviä tuloksia.

Kun olin ensimmäisen kerran Hiihtoliitossa töissä, minulla oli valtavasti intoa. Vasta squash opetti minut kuitenkin valmennusjohtajaksi. Opin tekemään tiimityötä. Toisella kerralla sitten onnistuimme nostamaan suomalaisen alppihiihdon huipulle.

Kalle Palander voitti helmikuussa 1999 maailmanmestaruuden ja suomalaiset laskijat saavuttivat myöhemmin erinomaisia sijoituksia maailmancup -kilpailuissa sekä arvokisoissa.

Olimme todella hulluja, mutta kaikki perustui faktoihin. Pienillä resursseilla ei voi puhua paljoa p*skaa. Olimme selvittäneet, miten muissa maissa toimittiin ja millainen urakehitys maailman parhailla laskijoilla oli ollut eri ikävaiheissa. Tiesimme, että esimerkiksi Kalle ja Tanja (Poutiainen) olivat koko ajan kaksi vuotta keskimääräistä kehitysaikataulua edellä. Olimme jatkuvasti perillä siitä, missä menemme suhteessa muihin maihin.

Koska meillä oli vähemmän rahaa kuin muilla mailla, meidän oli pakko olla fiksumpia sekä erittäin työteliäitä. Suomalaiset alppihiihtäjät kehittyivät ja nousivat huipulle. Olin kuitenkin todella väsyksissä töiden paljoudesta ja tunnistin myös ensimmäisiä leipääntymisen merkkejä. Kaipasin lepoa ja uusia haasteita.”

 

Eerikkilään ja jalkapallon pariin

 ”Työskentelin 2000-luvulla pitkään Vierumäen valmennuskeskuksen johtajana. Tehtävänäni oli kehittää yhdessä 16 lajiliiton kanssa koko valmennusjärjestelmää, maajoukkueiden toimintaa sekä valmentajakoulutusta.

Ne valmentajat ovat jääneet mieleen, jotka ovat olleet tosissaan. Jos urheilija ja valmentaja on rakastunut asiaansa, hän kyllä löytää ihmisiä, joilta voi oppia. Ihmisestä näkee, onko hän menossa johonkin suuntaan vai ei.

Jalkapallo oli yksi niistä lajeista, joka oli mukana Olympiakomitean valmennusjärjestelmien kehittämisohjelmassa. Toimin ohjelmassa ulkopuolisena asiantuntijana. Työskentelin muun muassa Petri Jakosen kanssa, joka oli siihen aikaan Palloliiton huippujalkapallopäällikkö.

Eräänä päivänä Jakonen soitti ja kysyi, aionko olla Vierumäellä eläkeikään asti vai kiinnostaisiko minua mielenkiintoinen tehtävä jalkapallon puolella.

Eerikkilän Urheiluopisto ja Palloliitto olivat käynnistämässä yhdessä strategisina kumppaneina jalkapallon tutkimus- ja kehityskeskusta, jonka nimeksi tuli Sami Hyypiä Akatemia. Minut haluttiin sen vetäjäksi. Aloitin tehtävät 1. helmikuuta 2011. Minulla oli kaksi ehtoa ennen töiden aloittamista.

Ensimmäinen ehto oli, että Eerikkilä päättää, mitä Eerikkilässä tehdään, ja se on jalkapallon politikoinnista vapaa. Toinen ehto oli, että halusin saada Hannele Forsmanin Vierumäeltä mukaani. Tiesin, että emme onnistu, ellei Hannele ole mukana.

Kun aloitin tehtävät, vierailin seurojen, piirien ja liiton luona. Jokaisessa seurassa sanottiin, että ”kyllä me seurat tehdään, mutta liitto ja piirit eivät hoida hommiaan” ja kaikissa piireissä puolestaan, että ”kyllä me piirit tehdään hommamme, mutta seurat ja liitto eivät tee työtään”. Liitossa oli samanlaista asennetta.

Kokosin sitten kaikki toimijat yhteiseen aloituspalaveriin. Heti avauspuheenvuorossani sanoin, että ”nyt tämä p*skan puhuminen loppuu”. ”Olemme samassa veneessä, kokoonnumme yhdessä kuusi kertaa vuodessa ja asioista päätetään yhdessä”, sanoin. Korostin, että eri mieltä saa olla, kunhan asiat perustelee.

Koen, että yksi Sami Hyypiä Akatemian isoimpia saavutuksia on ollut toimintakulttuurin muuttaminen keskustelevammaksi ja vuorovaikutuksen lisääntyminen. Mutuhöpinästä jää nykyään helpommin kiinni, ja toimintaa perustellaan seuroissa aikaisempaa enemmän faktoilla.

Aikaisemmin suomalaiset jalkapalloihmiset eivät keskustelleet keskenään tai he mököttivät toisilleen. Helsingin silloinen piirijohtaja esimerkiksi sanoi, että olin viiteen vuoteen ensimmäinen ”jalkapallojohtaja”, joka vieraili hänen luonaan.

Toinen Sami Hyypiä Akatemian toiminnan tulos on akatemiassa kehitetty kokonaisvaltainen pelaajan kehittämisen ja kehittymisen seurantajärjestelmä, joka on saanut tunnustusta myös jalkapallon menestysmaista.

Suomalaisen urheilun ainoa mahdollisuus on osaamisen kehittäminen. Tämä ei koske vain jalkapalloa, vaan kaikkea urheilua. Tällä hetkellä meillä on osaamisvajetta valmennuskoulutuksessa. Suomalaisissa nuorissa ei ole mitään vikaa. He ovat sellaisia kuin tämä kulttuuri on synnyttänyt.

Jos haluamme saada parempia urheilijoita, johtamisen täytyy olla ammattimaisempaa, asioiden pitää tapahtua aikataulujen mukaisesti ja asioita täytyy dokumentoida. Kun johto toimii tehokkaasti, valmentajilta voi vaatia samaa. Ja kun valmentajilta vaaditaan enemmän myös valmentajakoulutuksessa ja kouluttajat ovat tehtäviensä tasalla, valmentajat saavat kentällä enemmän aikaan. Ja vain näin syntyy kulttuurin nousu. Piste.”

Kyösti Lampinen heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.
Kyösti Lampinen Lahdessa heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Suomalaisen jalkapallon haasteista

”Jo ensimmäisten vuosien aikana huomasin Eerikkilässä, että suomalaiset valmentajat eivät olleet oikealla tasolla jalkapallon teknis-taktisten vaatimuksien opettamisen – tai täsmällisemmin pelaajien oppimaan saattamisen – suhteen. Tämä oli yksi syy, jonka takia halusimme tuoda Ekkono -valmennusmetodin Espanjasta Suomeen.

Suomessa puhutaan paljon kollektiivisuudesta ja pelijärjestelmistä, mutta ongelma on se, että pelaajamme eivät osaa pelin universaaleja perusasioita.

Suomessa on pitkään harjoiteltu asioita epäsystemaattisesti ja riittämättömästi. Kulttuurina on ollut, että ”kaikki tietävät, mutta harva osaa”. Tämä on pätenyt esimerkiksi Coerver -metodiin ja Horst Weinin oppeihin.

Epälooginen opetusprosessi on ongelma, johon olemme halunneet kiinnittää huomiota. Lisäksi olemme halunneet vastata haasteeseen, kuinka fyysinen harjoittelu voidaan yhdistää teknis-taktiseen harjoitteluun.

Todistin neljän ensimmäisen vuoden aikana Eerikkilässä, että suomalainen valmentaja ei osannut riittävästi konkreettisten laatutekijöiden osalta saattaa pelaajaa oppimaan pelaamaan peliä. Juuri tähän ongelmaan halusimme löytää apua. Ekkonossa näimme loogisen järjestyksen asioiden opettamiselle – siis sille, mitä missäkin vaiheessa pitää opettaa, jotta pelaajat oppivat pelaamaan peliä.

Haasteena on se, että peli on pilkottu niin pieniin osiin, että suomalainen amatöörivalmentaja saattaa olla ”ihan pihalla”. Tästä ei voi syyttää valmentajia. He kyllä tekevät päivittäisessä arjessa kaikkensa ja heille pitää nostaa hattua tästä työstä joka päivä. Jos nämä valmentajat eivät osaa jotakin, kyse on ainoastaan siitä, että heitä ei ole osattu kouluttaa. Se taas on joko resurssi- tai osaamisasia. Tähän haasteeseen pyrimme vastaamaan muun muassa kääntämällä nyt koulutusmateriaaleja suomeksi.

Suomalaisessa jalkapallossa on ihan liikaa semantiikkaa. Menemme kukasta kukkaan ilman, että syventyisimme riittävän pitkäjänteisesti johonkin asiaan. Emme paneudu riittävän pitkään, jotta näkisimme, ymmärtäisimme ja lopulta sisäistäisimme – ja jotta meillä olisi kykyä myös soveltaa.

Joku saattaa odottaa, että tulokset syntyvät viikossa. Näinhän se ei tietenkään mene.  Kyseessä saattaa olla myös pelko menettää kasvot tai pelko hypätä kohti uutta.

Meillä on yhä sellainen tilanne, että valmennuspäällikkö, valmentaja ja pelaaja saattavat seurata pelissä ihan eri asioita – usein jopa vääriä asioita, jotka saattavat olla pelin kannalta epäolennaisia. Ensimmäinen kysymys kuuluu: Osaako pelaaja havainnoida pelissä merkityksellisiä asioita ja mitkä ylipäänsä ovat merkityksellisiä asioita? Jo tässä meillä on isoja puutteita.

Ekkono ei ole ”toiveiden tynnyri”, mutta se voi auttaa käynnistämään systemaattisen prosessin, jossa pelaajat oppivat pelaamaan jalkapalloa huomattavasti nykyistä tehokkaammin sekä pysyvämmin.

Haluan kuitenkin sanoa, että meillä on hyvä nuorten valmentajien polvi kasvamassa. Myös vanhemmat valmentajat oppivat halutessaan uusia asioita. Haasteet on kuitenkin tuotava esille, sillä nykyisyys ei riitä. Muissa maissa tehdään joka päivä kovasti töitä.”

 

Vaatimustaso, monipuolisuus ja muut ikuisuusaiheet

 ”Vaatimustaso on mielenkiintoinen käsite. Ensimmäinen asia, jota urheilussa pitäisi vaatia, on keskittyminen. Ilman keskittymistä ei synny laatua. Emme voi kuitenkaan vaatia, jos tavoitteet ovat epämääräisiä. Emme voi myöskään vaatia, jos emme pysty mitenkään arvioimaan, ovatko pelaajat kehittyneet ja kuinka paljon.

Suomalaisessa jalkapallossa harjoittelu ei ole vanhemmissa junioreissa tai aikuistasolla kovaa. Pelikaudella tämä ei ole tietysti järkevääkään. Ongelma on siinä, että pelaajien pohjat urheilijoiksi ovat riittämättömät. Tämä palautuu siihen, mitä nuorisovaiheessa on tehty – tai jätetty tekemättä.

Harjoittelulla pitäisi olla selvät tavoitteet, joiden saavuttamiseen valitaan keinot ja harjoittelun periaatteet. Ongelmana on toiminnan epämääräisyys. Kaikki lähtee tavoitteenasettelusta ja seurannasta. Onko esimerkiksi kuudessa viikossa saavutettu se, mitä on tavoiteltu?

Jos pelaaja ehtii, jaksaa ja hänellä on kamppailuvoimaa, pelaaja voi luottaa itseensä fyysisten valmiuksien osalta. Tässä on kiteytettynä se, miten olen auttanut fysiikan osalta esimerkiksi Saku ja Mikko Koivua, joiden henkilökohtaisena taustavalmentajana olen ollut pitkään. Totta kai peli ja teknis-tekniset valmiudet ovat keskiössä, mutta jokainen ymmärtää, että fyysiset valmiudet ovat edellytys teknis-taktisten valmiuksien toteutumiselle pelissä.

Kuinka moni suomalainen jalkapalloilija ehtii, jaksaa ja pystyy kamppailemaan? Perusajatus on jokaisessa palloilulajissa sama. Jalkapallossa liian moni pelaaja joutuu selviytymään ja rimpuilemaan 90 minuuttia kentällä.

Harjoittelun pitää tietysti olla monipuolista. Mutta se, miten tästä aiheesta puhutaan, on harhaanjohtavaa. Monipuolisuus ei synny siitä, että harrastetaan monia lajeja. Juoni menee ihan toisella tavalla.

Kaikki lähtee siitä, että lapsi rakastuu johonkin lajiin, jossa hän kokee onnistumisia ja saa perusvalmiudet. Tästä syntyy innostus liikkua vapaa-ajalla, mikä tukee monipuolistumista. Ei se niin mene, että lapsi kokeilee seuroissa useaa lajia, joissa jokaisessa toistomäärät jäävät alhaiseksi, eikä lapsi opi mitään. Tästä voi olla seurauksena – päinvastoin – urheilun vihaaminen, kun onnistumisia ei tule toistomäärien jäädessä joka lajissa alhaisiksi.

Jalkapallo yksin riittää takaamaan kaikki monipuolisuuden kriteerit. Ongelma on tällä hetkellä valmentajien riittämätön osaamistaso toteuttaa monipuolista harjoittelua arjessa.

Jalkapalloseuroja syytetään perusteettomasti siitä, että ne toteuttavat vain jalkapalloharjoittelua. Nykyään kuitenkin todella monessa seurassa on lajiharjoittelun ohessa kamppailulajeja, telinevoimistelua tai muuta oheisharjoittelua. Tässä asiassa jalkapalloyhteisö kantaa hyvin vastuunsa.

Myös drop outista puhutaan paljon. Minusta se on täysin luonnollinen ilmiö. Ihmiset pysyvät siellä, missä he kokevat onnistumisia. Jos haluamme pysyvää liikuntaharrastamista, meidän täyttää auttaa lapsia saamaan parempia perusvalmiuksia. Liikkumiskulttuuri syntyy, kun on liikkumistaitoja. Tämä lähtee perheistä, kouluista ja seuroista.

Meillä on urheilussa edelleen ihan liikaa sivustahuutelijoita, jotka eivät kanna mistään vastuuta. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos on varaa ottaa kantaa, niin pitää olla varaa myös alkaa hoitamaan asioita kuntoon.”

 

Kollektiivista hyssyttelyä

”Urheilukeskusteluissa näkyy edelleen todella pinnallisia puheenvuoroja. Usein ne tulevat arvovaltaisilta tahoilta. Urheiluihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä he sanovat ja miten.

Se, joka esimerkiksi sanoo, että suomalaisessa tavoitteellisessa jalkapallossa kilpaillaan liikaa, puhuu ihan roskaa. Ihmiset, jotka puhuvat näin, eivät ole ilmeisesti koskaan käyneet ulkomailla seuraamassa tavoitteellista juniorijalkapalloa. Ulkomailla jalkapallo on erittäin kovaa kilpailua.

Tavoitteellista kilpailua koskeva keskustelu on jalkapallossa, yleisurheilussa ja monessa muussakin lajissa kollektiivista hyssyttelyä. Urheilussa ei tule mitään ilmaiseksi. Moni kyllä haluaa menestyä – mutta kuinka moni on oikeasti valmis tekemään sen työn, mitä menestyminen vaatii? Suomalaisessa urheilussa työn käsite on kokenut inflaation.

Ihminen haluaa luonnostaan hyviä asioita. Mutta jos vastoinkäymisiä ei ole ollenkaan, myös toisen puolen, siis menestyksen ja onnistumisten, ymmärtäminen voi olla vaikeaa. Ei tässä elämässä varmaan kenelläkään ole asiat aina menneet ”niin kuin Strömsössä”. Pitää olla sopiva määrä vastoinkäymisiä, jotta asioita voi oikeasti oivaltaa.

Urheilijat, joiden kanssa olen saanut toimia, ovat aina tulleet loukkaantumisten jälkeen takaisin. Eivät he ole luopuneet mistään. Urheilu on ollut heille elämäntapa. Asia, jota he rakastavat. Sama pätee valmentajiin. Parhaiden urheilijoiden ja valmentajien elämäntapaan kuuluu jatkuva kehittyminen. He näkevät mahdollisuuksia ympärillään ja tekevät, eivät selittele tai itke.

Joka tahtoo, keksii keinot. Joka ei tahdo, keksi selitykset. Ongelmia on varmasti kaikilla aina välillä, ei vain urheilijoilla. Kaikki asiat eivät ole mieluisia. Mutta silti ne täytyy tehdä.”

 

”Kaikki on mahdollista ja kaiken voi tehdä paremmin”

”Olen ollut urheilun parissa neljäkymmentä vuotta. Olen aina ajatellut, että urheilua pitää tehdä pilke silmäkulmassa, vaikka siinä onkin selvät tavoitteet ja kova vaatimustaso.

Olen oppinut urheilussa, että kaikki on mahdollista ja kaiken voi tehdä paremmin. Pitää pysyä liikkeessä, eikä saa sammaloitua.

Tosiasiat ja faktat pitäisi kohdata aidosti, rehellisesti ja myönteisesti. Ei pelaaja kuole siihen, jos hänelle sanoo, että syöttäminen ei ole vielä riittävän hyvällä tasolla.

Urheilussa on asioita, joissa ei voi tehdä kompromisseja. Ei kompromissien summana tule koskaan huippu-urheilijoita. Pitää harjoitella tietty määrä tietyissä olosuhteissa tiettyjen valmiuksien saavuttamiseksi.

Pehmeitä arvoja ei saa kuitenkaan unohtaa urheilussa. Niitä tarvitaan kovien arvojen rinnalla. Kyse on siitä, miten toimimme muiden ihmisten kanssa. Miten synnytämme energiaa yhteisessä vuorovaikutuksessa? Ennen kuin aloitin aikoinani squashliitossa, olin todella autoritäärinen valmentaja. Nykyään ajattelen todella vahvasti urheilijakeskeisesti.

Meillä puhutaan usein, että urheilun pitää olla hauskaa. Mutta ensin pitäisi määritellä, mitä hauskuus on ja miten se syntyy. Mielestäni hauskuus on urheilussa sitä, että urheilija huomaa oppineensa ja kehittyneensä sekä onnistuu. Ei siihen hauskuuteen mitään jazz-bändiä tarvita paikalle. Tämäkin asia voidaan ymmärtää väärin. Ei hauskuus tarkoita mitään pelleilyä tai hassuttelua. Systemaattinen toiminta voi olla todella hauskaa.

Urheilussa voidaan nauraa, mutta työteliään tsemppikulttuurin täytyy olla koko ajan mukana. Ruokimme urheilussa edelleen liikaa kulttuuria, jossa luovutetaan, itketään ja valitetaan, kun pitäisi synnyttää mahdollisuuksia ja uskoa sekä tuoda esille onnistumisia ja kehittymistä.

Olen ylpeä siitä, että en ole myynyt itseäni kenellekään. Olen aina ollut rehellinen ja oma itseni, vaikka välillä on ollut todella vaikeita hetkiä.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Pelkäämme turhaan, että pelaajalle tulee paha mieli” – Omin sanoin Abdi Mohamed

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset valmentajat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä suhteestaan lajiin. Juttusarjan toinen osa kertoo Abdi MohamedistaEnsimmäisen osan löydät täältä.

Helsinkiläinen Mohamed, 34, on valmentanut juniorijalkapalloilijoita puolet elämästään, lähes 20 vuotta. Valmentajana hän on toiminut muun muassa HJK:ssa, Käpylän Pallossa ja FC Hongassa. Tällä hetkellä Mohamed valmentaa Hongan U14- ja U15-joukkueita.

Vuosien saatossa helsinkiläinen on valmentanut kymmeniä poikien ja nuorten maajoukkuepelaajia sekä ulkomaille siirtyneitä pelaajia.

Syksyllä 2016 Mohamed palkittiin Palloliiton Captain’s Ball -gaalassa vuoden Kaikki pelaa -valmentajana. Perusteluissa häntä kuvattiin muun muassa rehelliseksi ja asiallisen suorapuheiseksi.

Tässä tekstissä Abdi Mohamed avaa omaa taustaansa ja kertoo rehellisesti pelaajakehitystä koskevista näkemyksistään.

***

Ajatus valmentamisesta syttyi armeijassa

”Tulin perheeni kanssa pakolaisena Suomeen vuonna 1990. Olin silloin 4-vuotias. Saimme paikan Oulusta ja kerkesimme asua siellä jonkun aikaa ennen muuttoa pääkaupunkiseudulle.

Olen myöhemmin kuullut isältäni, että kylmyys Oulussa oli perheellemme järkytys. Emme olleet koskaan nähneet lunta.

Olimme ensimmäisiä somalialaisia Suomessa. Sopeutuminen ei ollut helppoa, mutta ihmiset selviytyvät. Kävin päiväkodista lähtien suomalaisen ”putken”, enkä ole kokenut itseäni ulkopuoliseksi.

Ehdin olla viisi kuukautta Oulun Luistinseuran jalkapallokoulussa ennen kuin muutimme Vantaalle. Pelasin pääkaupunkiseudulla aina niin sanotuissa harrastejengeissä, eikä minulla ole ollut mitään pelaajauraa. Pelasin, koska kaverini pelasivat.

Kun olin Sotungin lukiossa Vantaalla, näin koulun urheiluopettajan Esa Partasen vetävän jalkapalloharjoituksia. Huomasin, että valmentaminen näytti ”makeelta” hommalta. En silloin kuitenkaan vielä kokenut, että minun pitäisi päästä valmentamaan.

Kun suoritin armeijaa, mukana oli paljon jalkapalloilijoita. Pelasimme sekä varuskunnan sisäisesti että muita varuskuntia vastaan. Koska en enää pelannut silloin, minua pyydettiin joukkueen valmentajaksi. Ensimmäinen kipinä syttyi silloin, vaikka istuin vain penkillä. Ajattelin, että tämä voisi olla kiva juttu.”

 

Haastattelun ensimmäiset sanat

”Työskentelin armeijan jälkeen Ikeassa. Minulla oli silloin paljon luppoaikaa. En tiedä, mikä minut johdatti Palloliiton sivuille, mutta huomasin Valmentajapörssissä ilmoituksen. Pitäjänmäen Tarmo haki tyttöjoukkueeseen valmentajaa.

Halusin nähdä, millaista valmentaminen voisi olla. En ajatellut jalkapalloa ammattina, vaan opiskelin myös ammattikorkeakoulu Haaga-Heliassa tietojenkäsittelyä. Pääsin PiTaan valmentajaksi. Harjoituksia oli kerran viikossa. Uutena valmentajana halusin kokeilla kaikkea ja etsin netistä, millaisia harjoituksia voisin vetää.

Kun etsin erilaisia harjoitteita, törmäsin Pertti Kemppisen TaNoKe -valmennusjärjestelmän sivuihin. Olin yhteydessä ja sain kutsun haastatteluun, jossa olivat paikalla Kemppinen, Gert Remmel ja Jarkko Tuomisto. Se oli kaikkea muuta kuin normaali työhaastattelu.

Heti haastattelun aluksi minulle sanottiin, että ”tästä ei muuten makseta palkkaa”. En kuitenkaan ollut kiinnostunut TaNoKesta rahan takia. Minulla oli vähän valmennuskokemusta, mutta valtavasti intoa.

Odotin melkein kolme viikkoa, kunnes minulle soitettiin. Kemppinen pyysi minut Kauniaisiin valmentamaan 4-5-vuotiaita lapsia. Minulle sanottiin vain: ”Tuossa on tuo ryhmä – ei muuta kuin valmentamaan.” Opin heti, että valmentajan on osattava elää hetkessä.

TaNoKeen tuli muitakin valmentajia, esimerkiksi Lignellin Mikko ja Tavikaisen Teemu. Pitkät keskustelut muiden valmentajien kanssa olivat parhaimpia hetkiä.

Nuorena valmentajana ajattelin aluksi, että en lähde väittelemään kokeneempien kanssa. Kun sitten osallistuin keskusteluun ensimmäisen kerran, Gert sanoi: ”Abdi, jos sinulla ei ole minkäänlaista faktaa, älä tule tähän pöytään istumaan.”

Opin muilta TaNoKe -valmentajilta valtavasti. Ymmärsin, että asioita pitää tutkia, ja erilaiset ajatukset ovat tärkeitä. Jokainen valmentaja, jonka kanssa olen toiminut, on opettanut minulle jotakin. Mutta varsinkin Kemppiseltä olen saanut paljon: Olen ymmärtänyt työnteon ja sinnikkyyden merkityksen. Hän saattaa yhä soittaa minulle yhdeltä yöllä, ja puhumme sitten tunnin jalkapallosta.

Kun Mikko (Lignell) lähti Liverpooliin opiskelemaan, päädyin hänen tilalleen valmentajaksi Korson Palloseuran tyttöjoukkueeseen. KOPSE:sta tuli minulle todella tärkeä ympäristö. Sain vastuuta ja pääsin oikeasti valmentamaan. Sain myös mahdollisuuden kokeilla erilaisia asioita.”

 

Valmentajaksi Helsinkiin – ”Huomasin vain pyörittäväni arkea”

”Toimeentulon saamiseksi työskentelin KOPSE:ssa valmentamisen lisäksi kerho-ohjaajana HJK:ssa. Kerhoissa toiminut Markus Lehtola kertoi, että hänen veljellään olisi valmentajan paikka vapaana NappulaKlubissa. Vuosi taisi olla 2010.

En ollut koskaan kuullut Erkka V. Lehtolasta, mutta eräänä päivänä hän sitten soitti minulle. Lehtola oli NappulaKlubin valmennuspäällikkö ja kysyi, olisinko kiinnostunut valmentamaan HJK:n 2001-syntyneiden joukkuetta. Minun oli aluksi tarkoitus toimia apuvalmentajana, mutta koska sopivaa päävalmentajaa ei koskaan löytynyt, sain joukkueen vastuulleni.

Valmensin joukkueessa lähes kolme vuotta. Aikaisempiin seuroihini verrattuna HJK oli täysin erilainen ympäristö. Joukkue oli hyvä ja pärjäsimme, mutta uusia pelaajia tuli aina paljon lisää. Koin, että selkeä ydinryhmä puuttui.

HJK:ssa olin paljon tekemisissä Miika Takkulan kanssa. Hän oli myös nuori valmentaja. Takkula valmensi 2000-syntyneitä ja keskustelimme paljon pelaajakehityksestä. Harjoittelimme usein samaan aikaan. Muistan, kuinka Saharan kentällä oli silloin vain kolme maalia ja jouduimme usein vääntämään, kumpi joukkue saa vain yhden maalin. Olosuhteet ovat parantuneet paljon.

Huomasin jossain vaiheessa vain ”pyörittäväni” arkea. Voitimme suurimman osan peleistä ja ajattelin, että pelaajille ei tullut riittävästi epäonnistumisen tunteita. Nuorena valmentajana en saanut sellaista tunnetta, että asioita pitäisi parantaa. Koin, että vain tappiot, joita tuli harvoin, antoivat informaatiota, missä voisimme kehittyä.

Ilmoitin Klubille vuonna 2012, että en tule jatkamaan seurassa. Minulla ei ollut silloin mitään suunnitelmia. Pelasimme paljon Käpylän Palloa vastaan ja juttelin yhden pelin jälkeen KäPan silloisen valmennuspäällikön Erkki Vallan kanssa. Huomasin, että puhuimme Vallan kanssa samaa kieltä futiksesta.

Pian ”Eki” (Valla) soitti ja kysyi, olisinko kiinnostunut tulemaan KäPaan. Kerroin olevani kiinnostunut. Aloitin 2004-syntyneiden päävalmentajana. Lisäksi toimin Teemun (Tavikainen) apuvalmentajana 2001-syntyneissä.

KäPassa minulla tuli ensimmäisen kerran tunne, että voisin valmentaa ammatikseni. Kehityin siihen aikaan paljon. Vaikka Käpylässäkin oli hyviä pelaajia, seura oli erilainen kuin HJK. Joukkueiden runko oli pysyvämpi ja koin, että voin kehittää pelaajia pitkäjänteisemmin. Olemassa olevien pelaajien kanssa piti pärjätä.

KäPassa ympärilläni oli paljon samanhenkisiä valmentajia. Muistan, kuinka Ossi (Virta) tuli Kumpulaan joka päivä uusien ajatusten kanssa. Eki yritti usein rauhoitella meitä nuoria. Olimme pienempi seura kuin HJK ja se toi lisää latausta. Meidän piti löytää kilpailuetua jostain, olla parempia tietyissä asioissa. Koin, että erotuimme pelitavan osalta.

Jos en olisi vaihtanut seuraa, pyörittäisin varmaan edelleen toimintaa HJK:ssa samalla tavalla. Jos pelaajat ovat todella hyviä, se saattaa sokaista valmentajan ja pelaajien kehityksen.”

 

Valmennustiimiajattelua FC Hongassa

 ”Olen aina kokenut, että olen sopeutunut hyvin erilaisiin seuroihin. Osaan suomen kielen ja olen luonteeltani sosiaalinen. Olen saanut paljon läheisiä ystäviä. Kun olen käynyt saman kouluputken kuin muut suomalaiset, olen oppinut suomalaisen kulttuurin.

Valmensin KäPassa yli viisi vuotta. Halusin uusia haasteita. Olen valmentanut pian kaksi vuotta FC Hongassa. Toimin tällä hetkellä U14- ja U15 -joukkueissa.

Pelaajat ovat varsin samantyyppisiä kuin KäPassa ja HJK:ssa, mutta ehkä isoin ero on siinä, että Hongassa on selkeämmin valmennustiimejä. Pelaajat saavat erilaisia ärsykkeitä erilaisilta ihmisiltä. Kaikki ei ole vain yhden tai kahden valmentajan harteilla. Uskon, että myös juniorivalmennuksessa kehitys menee tiimiajattelun suuntaan.

Uskon, että Hongassa nuoret pelaajat ajattelevat, että heitä auttaa ryhmä ihmisiä. Olennaista ei ole se, kuka on paperilla päävalmentaja ja ketkä apuvalmentajia. Kun ryhmä valmentajia on päivittäin tekemisissä keskenään, kaikki valmentajat kehittyvät – myös silloin, kun olemme jostain asiasta eri mieltä.

Pelaajat saavat palautetta erilaisilta valmentajilta. Kun esimerkiksi talenttivalmentajamme Jussi Vasara antaa keskikenttäpelaajille ohjeita, hän voi entisenä pelaajana kertoa sellaisia pieniä vinkkejä, joita minä en välttämättä osaa antaa. Tiimissä eri valmentajat voivat keskittyä erilaisiin asioihin. Samalla erilaiset pelaajat tulevat paremmin huomioiduksi.”

 

Valmennusfilosofian ydinperiaatteet – ”Haluan, että vanhemmat ovat mukana pelaajakehityksessä”

”En ole koskaan halunnut kiinnittyä valmentamisessa vain yhteen juttuun. Valmentaminen on prosessi, joka elää jatkuvasti.

Pelaajat näyttävät minulle, mikä on heille parasta. Pohdin usein, kuinka kauan pelaajilla kestää sisäistää jokin opetettava asia – oli se mikä tahansa. Jos joidenkin sisältöjen oppiminen vie vuoden, sitten se vie sen aikaa. Perusajatukseni on aina ollut se, että jos pelaajat oppivat vuoden aikana kaksi asiaa todella hyvin, olen tehnyt oman duunini hyvin.

Kun pelaajat ovat pieniä, heille pitää opettaa futiksen tärkeät työkalut: pelin perusasiat ja pallonkäsittelytaito. Jos työkalut, esimerkiksi kuljettaminen, eivät ole kunnossa, unelmien saavuttaminen on vaikeaa.

Koulussa opetellaan ensimmäisenä vuonna aakkoset, minkä jälkeen siirrytään vaikeampiin asioihin. Jalkapallossa pätee samat lainalaisuudet. Valmentajan ammattitaitoa on kytkeä harjoitteisiin haasteita sitä mukaa, kun pelaaja oppii ja kehittyy. Valmentajana ajattelen, että pelaajat ovat ikään kuin lapsiani, joille haluan antaa itsestäni kaiken.

Nuorisovaiheessa pelaajat miettivät, voiko futiksesta tulla heille ammatti. Silloin työkalujen pitää olla jo hyvällä tasolla. Jos ne ovat kunnossa, valmentaja voi keskittyä kokonaisvaltaisempaan opettamiseen. Tällöin on tärkeää esimerkiksi painottaa omalla ajalla tapahtuvan työnteon merkitystä. Joukkueharjoitukset eivät riitä mihinkään.

Haluan, että vanhemmat ovat mukana pelaajakehityksessä. Niitä pelaajia, jotka ovat ponnistaneet ulkomaille asti, on yhdistänyt lähes poikkeuksetta yksi asia – sen lisäksi, että he ovat harjoitelleet todella paljon. Pelaajien vanhemmat ovat olleet todella kiinnostuneita jalkapallosta ja lapsensa urheilusta.

En ole koskaan ajatellut, että valmentajien ja vanhempien pitäisi olla jotenkin erillään toisistaan. Haluan, että molemmat ovat yhteydessä toisiinsa. Valmentajan tehtävänä on auttaa perheitä, jotta vanhemmat voisivat tukea lastaan vielä enemmän. Tärkeissä asioissa vanhemmat tulee ottaa paremmin mukaan. Ikävissä tilanteissa on helpompi tehdä kovia päätöksiä, kun aikaisempi historia ja aiemmat keskustelut ovat luoneet luottamuksen.

Kun yksi pelaaja onnistuu ja siirtyy esimerkiksi ulkomaille, muut perheet voivat ja usein haluavat seurata samaa polkua. On tarina, johon voi kiinnittyä.”

Abdi Mohamed heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.
Abdi Mohamed heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Vaaditaanko parhailta pelaajilta riittävästi?

”Yksi pelaajistamme valittiin kesäkuussa Huuhkaja-turnauksen parhaaksi pelaajaksi. Olin katsomassa muutamaa peliä ja kerroin pelaajalle tapahtuman jälkeen, että niissä peleissä, jotka näin, hän ei ollut kovin hyvä. Sanoin tämän siitä huolimatta, että pelaaja oli saanut parhaan pelaajan pystin kotiin. Joukkueharjoituksissa huomasin, että pelaaja oli saanut sanoistani virtaa ja hän teki treeneissä enemmän kuin normaalisti. Parhailta pelaajilta pitää vaatia ja heille täytyy olla rehellinen.

Mielestäni emme vaadi kyvykkäimmiltä pelaajilta vielä riittävästi. Kehumme pelaajaa hyvistä suorituksista, mutta emme puutu niihin asioihin, joita pelaaja jättää tekemättä pelissä. Pelkäämme turhaan, että pelaajalle tulee paha mieli.

Minullakin on ollut hankalia pelaajia, joilta olen vaatinut paljon ja jotka ovat ärsyyntyneet siitä helposti. Mutta aina he ovat olleet seuraavana päivänä treeneissä täysillä mukana. Pelaaja näkee, että hän on valmentajalle tärkeä. Pidän itseäni ankarana, mutta jos asiasta kysyisi pelaajilta, he tuskin pitäisivät minua ankarana.

Pelaajille on myös kerrottava, miksi he ovat tärkeitä joukkueelle. Vaikka pelaaja tulisi vain viimeiseksi kymmeneksi minuutiksi kentälle, hänellä voi olla todella suuri arvo joukkueelle. Pelaaja voi olla esimerkiksi todella hyvä riistämään. Tällöin valmentajan on kerrottava pelaajalle, että ”olet tässä asiassa hyvä, sinua tarvitaan kentällä”.

Kun olen valmentanut kansainvälisissä turnauksissa, pienet paikallisjoukkueet ovat antaneet todella usein kovemman vastuksen kuin suurin osa Etelä-Länsi-liigan joukkueista. Olen tästä huolissani. Pienet seurat saattavat tehdä pelin meille vaikeaksi pelkällä sinnikkyydellä. Suomessa sellaista näkee todella vähän.

Jos Suomessa peli on 3-0, peli on saattanut jo lässähtää. Joukkueissa pitäisi olla enemmän sellainen ajattelutapa, että ”vaikka olemme häviöllä, teemme pelin vastustajalle todella hankalaksi esimerkiksi repimällä ja raastamalla”.

Monet Suomessa ihmettelevät, miksi joukkueet matkustavat ulkomaisiin turnauksiin. Noissa peleissä saa kuitenkin sellaisia kokemuksia, joita täällä on todella vaikea kokea. Pelien luonne on aivan erilainen. Meillä Hongassa pelaajat ovat todella innoissaan, vaikka lähtisimme vain Viroon pelaamaan. Asiaa on vaikea ymmärtää, jollei ole nähnyt näitä pelejä.”

 

Hyvä paha pelitapa

”Oma valmennusajatteluni on muuttunut yhdessä asiassa paljon. Aikaisemmin ajattelin, että on vain yksi tapa valmentaa. Valmensin aikaisemmin voimakkaasti pelitavan kautta niin, että pelaajat voivat turvautua siihen tiukassa paikassa. Nykyään ajattelen, että pelaajalla käytettävissä olevat työkalut ratkaisevat.

Koen, että junioreissa pelitapa ei ole tärkein asia. Olennaisempaa on opettaa pelaajille kaikki pelin eri vaiheet. Pelaajien täytyy olla sopeutumiskykyisiä. Kovissa kansainvälissä peleissä olen huomannut, että pelaajat eivät pysty sopeutumaan muuttuviin ja yllättäviin tilanteisiin. Heillä ei ole keinoja selviytyä erilaisista, usein poikkeuksellisista, ärsykkeistä.

Varsinkin Italian turnauksissa olen kokenut, että jos tilanne pelin sisällä muuttuu, vastustaja tekee jotakin poikkeuksellista tai pelitapa ei toimikaan, pelaajilta puuttuu äly muuttaa toimintaa yksittäisissä asioissa. Turvautuminen yhteen asiaan eli pelitapaan ei enää riitäkään.

Ulkomaisissa turnauksissa yksikään joukkue ei ole pelannut selkeästi pelitavan kautta. Jokainen joukkue on pelannut voitosta. Esimerkiksi FC Barcelonan juniorijoukkueet ovat laittaneet pitkää palloa, jos pelin voittaminen on sitä vaatinut. Sarjoissa tilanne on varmasti toisenlainen, mutta turnausten hektisyys tuo oman ulottuvuuden.

Olemme harjoituksissa pyrkineet siihen, että pelaajilla on kyky muokata toimintaansa vastustajasta riippuen. Yritämme kehittää erilaisia tilanteita harjoitusten sisällä. Lisäksi manipuloimme harjoitteita esimerkiksi niin, että luomme harjoituksiin pelitilanteen, jossa aikaa on jäljellä pari minuuttia ja toinen joukkue johtaa maalilla.

Lisäksi saatamme kokeilla peleissä erilaisia ottelusuunnitelmia. Puolustamme esimerkiksi heikompaa joukkuetta vastaan matalalta, jotta voisimme harjoitella esimerkiksi positiivisia tilanteenvaihtoja, joita muuten saattaa tulla vähän.

Suomalaisissa junioriturnauksissa olen nähnyt usein, että pelaajat ratkaisevat tilanteita pelitavan kautta. Pelaaja saattaa syöttää aina, vaikka kuljettaminen olisi paljon parempi vaihtoehto. Tai joukkue harjoittelee vain 1vs1 -tilanteita, mikä johtaa siihen, että pelaajat hakeutuvat peleissä vain sellaisiin tilanteisiin.

Jos joukkueessa on vahva pelitapa, tietyt pelaajatyypit voivat jäädä pimentoon. Kun ulkopuolinen kouluttaja kävi kerran vetämässä joukkueellemme tavallisesta poikkeavan harjoituksen, yksi pelaaja erottui. Hän ei menettänyt palloa kertaakaan. Aikaisemmin pelaaja ei ollut erottunut muista. Käsityksemme pelaajasta muuttui todella paljon. Pelitapa on hyvä lähtökohta, mutta liian vahvana se voi sulkea potentiaalisia pelaajia pois.”

 

Suomalaisen pelaajakehityksen suurin ongelma

”Suomalaisessa junnufutiksessa on yksi iso puute. Meidän pitäisi löytää paremmin valmentajia, jotka erikoistuvat tiettyyn ikävaiheeseen, esimerkiksi 6-8-vuotiaisiin. Suomessa on paljon valmentajia, jotka tekevät kaikkea.

Kun aloitin valmentamisen, olisin halunnut soittaa kokeneelle valmentajalle, joka tietää paljon pienten lasten valmentamisesta. Vasta-aloittaneet juniorivalmentajat laitetaan usein pienimpien lasten joukkueisiin. Kokematon valmentaja etsii harjoituksia YouTubesta ja kokeilee treeneissä kaikkea mahdollista ilman tarkempia suunnitelmia kyseisestä ikävaiheesta. Tein itsekin näin.

Pienten lasten valmentaminen on kuitenkin monimutkaisempaa kuin esimerkiksi aikuispelaajien valmentaminen. Suuri huolenaiheeni on, että jos kokemattomat valmentajat toimivat ilman kunnon tietoa pienten lasten kanssa, 6-vuotias lapsi ei opi kolmen ensimmäisen vuoden aikana mitään. Pelaaja tulee tällöin nuoruusvaiheeseen ilman kunnon työkaluja.

Tämä ei ole missään nimessä juniorivalmentajien vika, vaan systeemin puute. Lapsuusvaiheessa valmentajilla pitäisi olla sparraajia, joiden puoleen voisi aina kääntyä. Valmennuspäällikötkin ovat usein vanhemmissa junioreissa. Sekä seurojen että Palloliiton pitäisi kiinnittää tähän asiaan paljon enemmän huomiota. Tiettyjen tehtävien pitäisi olla seuroissa niin pyhiä, että niihin ei oteta ketä tahansa.

Kun seurassa on pienten lasten valmennuksen asiantuntija, vanhemman pään valmentajat voivat luottaa siihen, että pelaajaputken alkupää ei vuoda. Monissa suomalaisissa kilpajoukkueissa näkee motorisesti todella kömpelöitä lapsia. Esimerkiksi 6-vuotiaiden valmentajan tehtävän pitäisi olla niin arvokas, että siihen halutaan löytää paras mahdollinen tekijä, mieluiten päätoiminen.

Jos emme tee ensimmäisiä vuosia hyvin, juna on mennyt jo 12-vuotiaissa – etenkin pelaajakehityksen näkökulmasta.

Ei voi olla niin, että aloittava valmentaja laitetaan heti pienimpiin lapsiin ja sitten toivotaan, että hän onnistuisi. Niin käy ehkä kerran sadassa tilanteessa.”

 

Tyhjiötä täyttämässä

”Minulle on aina sanottu, että elän hetkessä. Keskityn harjoituksiin, enkä ajattele liikaa huomista. Toki minulla on tiettyjä haaveita, joiden toteutuminen vaatii paljon. Haluaisin esimerkiksi valmentaa joskus ulkomailla.

Lisäksi haluaisin kokea valmentajana sellaisen ajanjakson, että vaarana olisi putoaminen sarjasta. Todennäköisesti tämä tapahtuisi aikuisten joukkueessa. Haluaisin nähdä, miten toimisin esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, että joukkue on hävinnyt putkeen kolme peliä. Junioreissa on enemmän aikaa korjata ja kehittää. Miten reagoisin, jos ”pelko olisi perseessä”? Näkisin, olisiko se oma juttuni. Voi olla, että tykkäisin siitä – tai sitten en.

Yksi tärkeimmistä tavoitteistani on, että voisin auttaa aloittavia juniorivalmentajia ja maahanmuuttajataustaisia valmentajia. Olen itse ollut samassa tilanteessa. Näen nuoren itseni näissä valmentajissa.

Olen itsekin aloittanut valmentamisen niin, että en ole oikeasti tiennyt mitään ja olen saanut apua muilta. Suomi on antanut minulle paljon ja haluan antaa jotakin takaisin.

Olen aina sanonut kaikille, että minulle voi soittaa milloin tahansa ja harjoituksiani voi tulla seuraamaan koska tahansa.

Pelaajat tuovat minulle paljon iloa. Harjoitukset ovat kuin terapiaa. Pääsen ulos kaikesta siitä, mitä arjessa tapahtuu. Nautin siitä, että voin olla kentällä jopa kuusi tuntia päivässä.

Valmennan, koska saan toimia päivittäin ihmisten kanssa. Jos en valmentaisi, elämässäni olisi tyhjiö.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

”Ei ole kilpa- ja harrastejalkapalloa, on vain jalkapalloa” – Omin sanoin Jyrki Ahola

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset valmentajat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä suhteestaan lajiin. Juttusarjan aloittaa riihimäkeläinen Jyrki Ahola.

Ahola, 47, on toiminut jalkapallovalmentajana 30 vuotta. Pitkän uransa aikana hän on valmentanut useita maajoukkuepelaajia ja nähnyt erilaisia seuroja. Tällä hetkellä Ahola on päävalmentajana HJK:n U12 Akatemia -joukkueessa. Lisäksi hän toimii reservijoukkue Klubi 04:n valmennustiimissä ja scouttaa pelaajia HJK:n Veikkausliiga -joukkueelle.

Marraskuussa 2017 Ahola valittiin Captain’s Ball -gaalassa vuoden poikajoukkuevalmentajaksi. Lähes kaiken nähnyt juniorivalmentaja kertoo nyt omasta suhteestaan lajiin ja puhuu suunsa puhtaaksi suomalaisesta jalkapallosta.

 

Valmentajaksi perinteisellä tavalla

”Aloitin valmentamisen kevättalvella 1989 Riihimäellä. Ensimmäisessä joukkueessa oli 1977- ja 1978-syntyneitä pelaajia. Pelasin itse samaan aikaan, mutta pelaamiseni näytti huonolta. Loukkaantumiset söivät liian paljon. Olin alasarjafutaaja, kakkos- ja kolmosdivareiden äijä.

Minulla oli ollut hyvä valmentaja, joka innosti myös valmentamisen pariin. Sain futiskipinän, joka roihuaa edelleen. Futis kiinnosti, ja valmentaminen vei nopeasti mukanaan.

Suoritin ensimmäiset valmentajakurssit jo vuonna 1990 – Palloliiton peruskurssit 1 ja 2. Suorittaessani vuonna 1992 B-valmentajatutkintoa valmensin Riihimäellä A-poikien ykkösdivarijoukkuetta ja olin apuvalmentajana miesten joukkueessa, joka pelasi Kakkosta.

Yritin samaan aikaan vielä pelata, mutta siitä ei tullut mitään. B-valmentajakurssilla turkulainen valmentajalegenda Tapio Harittu sanoi minulle: ”En tiedä, kuinka hyvä jalkapalloilija sinä olet, mutta sinusta voi tulla hyvä valmentaja.” Silloin ajattelin ensimmäisen kerran, 21-vuotiaana, että valmentaminen voisi olla hyvä juttu. Minulla tuli fiilis, että tämä on ’mun juttu’ – jos siis haluan olla mukana jalkapallossa.

Valmensin eri joukkueissa Riihimäellä ja pääsin suht aikaisin mukaan myös piirijoukkuevalmennukseen. Olin vähän kaikessa mukana.

Kun Jari Litmanen pärjäsi Hollannissa, Ajaxin metodit rantautuivat myös Suomeen. Ajaxin VHS-videoita ja Coerver-materiaaleja tutkittiin Suomessa paljon 1990-luvun alkupuolella. Oma valmennusfilosofiani alkoi rakentua.”

 

Pääkaupunkiseudun seuroihin

”Vuonna 1995 kävin A-valmentajakurssin. Seuraavana vuonna suuresti kunnioittamani Raimo Konkola sai puhuttua minut FC Honkaan. Päätin suostua tarjoukseen. Ajattelin, että jos haluan valmentaa, minun on lähdettävä pois Riihimäeltä. Ensimmäisen vuoden valmensin Hongan 1982- ja 1983-syntyneitä. Vuodet 1998-1999 toimin päätoimisena nuorten valmennuspäällikönä. Se oli ensimmäinen kerta, kun valmensin työkseni.

Olen kiitollinen Raimolle, että hän tutustutti minut eri ihmisiin ja pääkaupunkiseudun jalkapalloon. Se oli hienoa aikaa.

Pian Ville Lyytikäinen houkutteli minut Helsinkiin ja FC Jokereihin. Uudessa seurassa oli 2000-luvun taitteessa iso vaihde. Persoonana Ville oli täysin erilainen kuin Raimo.

Oma nahkani kovettui. Olin alle 30-vuotias. En ollut nuorena kaverina henkisesti vielä riittävän valmis.

Jokerit teki kovia taloudellisia satsauksia. Jokaisessa ikäluokassa oli vain yksi joukkue. Toiminta oli pelaajille lähes maksutonta, ja se loi imua. Muista seuroista, erityisesti Finnairin Palloilijoista, tuli paljon uusia pelaajia. Visiot olivat isoja.

Yritimme saada liian nopeasti liian paljon. Olen rehellinen. En ollut riittävän kokenut. Olin Jokereissa vain vuoden ennen kuin aloitin HJK:ssa.

Aloitin HJK:ssa vuonna 2001. Valmensin vuosina 2001-2008 muun muassa 1989-1991-syntyneitä. On pelaajia, jotka ovat jääneet noilta ajoilta itselleni erityisesti mieleen. Sellaisia ovat esimerkiksi Sakari Mattila, Alexander Ring ja Robin Lod.”

 

Valmentajana Klubissa sekä piipahdus Hyvinkäällä ja Vantaalla

”HJK:n pelaajista moni on lähtenyt ulkomaille. Yhteisenä tekijänä on ollut, että jalkapallo ei ole ollut heille mitään ”haihattelua”. Pelaajien olemuksesta ja kehonkielestä on aina näkynyt päättäväisyys.

He ovat olleet vaativia myös valmentajaa kohtaan. Harjoituksissa asenne on usein ollut: ”Opeta mulle nyt tätä jalkapalloa. Jos sä oot pihalla, älä sano mitään.”

Olen vielä tänäkin päivänä kova, mutta aikaisemmin olin myös ankara. ”Saken” (Sakari Mattila) osalta muistan esimerkiksi kehityskeskustelun, joka meillä oli Göteborgin leirillä hyvän pelin jälkeen. Kysyin Sakelta, mitä hän haluaa jalkapallolta. Hän kertoi haluavansa ammattilaiseksi. Sanoin hänelle suoraan ja tiukasti: ”Sitten et viuhdo täällä hotellin käytävillä kahdelta yöllä. Jos haluat, niin voin pistää sinut todella lujille.” Vaadin häneltä paljon.

Vaikka muistan kaikki pelaajat, joita olen valmentanut, ääripäät ovat jääneet parhaiten mieleen.

HJK:ssa en ollut päätoimisena, vaan tein myös muita töitä. Vuonna 2008 olin yhden kauden päävalmentajana Hyvinkään Palloseuran miesten edustusjoukkueessa. Vuosi opetti minulle paljon, mutta ei jalkapalloilullisesti.

Kun pelaajilla on perhe ja muita asioita, valmentajan täytyy osata motivoida. Keskinkertaisista jalkapalloilijoista on saatava kerran viikossa, 90 minuutin pelin ajan, kaikki irti. Minulle jäi ajatus, että jos haluaa saada jotakin aikaan, lapio on laitettava p*skaan.

HJK:n silloinen valmennuspäällikkö Jari Rantanen kyseli minua pian takaisin Klubiin. Noihin aikoihin ajattelin, että voisin lopettaa valmentamisen jopa kokonaan. Ajattelin, että valmentaminen on nyt nähty.

”Jallu” (Rantanen) kuitenkin soitti ja kertoi, että 1997-syntyneille haetaan valmentajaa. Hyppäsin mukaan kausiksi 2009-2010.

Jallulta olen oppinut todella paljon inhimillisyyttä ja ihmisten käsittelyä. Valmentajan pitää olla hyvä ihmisten kanssa, mutta ymmärtää myös peliä. Jallu on hyvä ja rehellinen ihminen, jonka arvoista olen yrittänyt ottaa paljon omaan valmentamiseeni.

Ysiseiskat synnyttivät minussa hyvän fiiliksen. Ajatus vahvistui, että voisin tehdä tätä taas päätoimisesti. Nuoret pelaajat ovat kuin valkoisia papereita, joihin valmentajan sanat tarttuvat. Nautin harjoituksista pelaajien kanssa.

HJK:ssa ei ollut kuitenkaan päätoimisia paikkoja vapaana. VJS:ssä toiminut Jukka Koivurinta, jonka kanssa olin valmentanut aikaisemmin, soitti minulle vuonna 2011 ja kysyi, haluanko töihin Vantaalle.

Valmensin VJS:ssä vuosina 2011-2012. Seura oli vasta nousemassa, eikä kilpatoiminta ollut vielä kummoista. Töitä sai tehdä todella paljon.

Olin kuitenkin niin kilpailuhenkinen, että HJK kiinnosti ympäristönä vielä enemmän.

Aloitin Klubissa talenttivalmentajana vuonna 2012. Toimin siinä tehtävässä yli neljä vuotta. Valmensin myös esimerkiksi 2000- ja 2002-syntyneiden joukkueita. Talenttivalmentajan tehtävä oli mielenkiintoinen, mutta koen kuitenkin olevani enemmän joukkuevalmentaja.”

 

Havaintoja arjesta ja valmentamisesta

”Mielestäni jokaisen joukkueen tulisi pelata niillä vahvuuksilla, joita pelaajilla on. Pelaajat määrittävät paljon sitä, miten joukkueen kannattaa pelata. Tiettyjen fundamentaalisten asioiden pitää tietysti säilyä.

Joku voisi sanoa, että harjoitukseni ovat yksinkertaisia. Olen kuitenkin halunnut karsia ylimääräiset asiat pois.

On tärkeää, että pelaajat oppivat lapsuus- ja nuoruusvaiheessa ratkaisemaan pelin perustilanteita, esimerkiksi 2v1-, 2v2- ja 3v2-tilanteita. Sellaisia asioita, jotka ovat pelissä tärkeitä, game center -mallin mukaisia. Tällaisissa tilanteissa pelaajien ratkaisujen tulee tapahtua automaation tasolla.

Kun olen valmentanut ja seurannut kovia kansainvälisiä pelejä, matseissa on ollut kova prässi, palloa on riistetty aggressiivisesti ja niin edelleen. Olen usein sanonut muille valmentajille, että ”pitäisikö meidän harjoitella niin, että tällaisia tilanteita tulisi treeneissä paljon?”

Aina pelaajien kunto ei kestä kovia pelejä. Olen pohtinut paljon, onko pelaajien aerobinen pohja nykyisin heikompi kuin 15 vuotta sitten.

Olosuhteet ovat parantuneet ja moni joukkue treenaa hallissa. Harjoittelemme kuitenkin paljon pienemmissä tiloissa kuin aikaisemmin. Pieni harjoittelualue näkyy siinä, että emme osaa syöttää kauas tai arvioida kaukaa tulevia palloja ja kuljetuksissa kosketusten pituudet voivat olla vääränlaisia. Kun puhumme pelinomaisuudesta, tämä asia unohtuu usein. Harjoittelemme todella pienillä alueilla.

Viimeisten vuosien aikana myös teknologian käyttö on lisääntynyt paljon. Erilaisia apuvälineitä on paljon käytössä. Saamme pelaamisesta dokumentoitua faktaa. Kun toimimme lasten ja nuorten kanssa, koko ajan pitää kuitenkin muistaa, että tekniikka on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Dataa pitää olla, mutta se ei auta, jos kentällä ei tapahdu mitään. On tärkeää miettiä, missä määrin informaatiota tuodaan missäkin ikävaiheessa. En sano, että se on mennyt yli, mutta olemme kuitenkin siinä rajoilla. Meidän pitää olla tarkkana, ettei mopo lähde käsistä.

Suuri huolenaiheeni on, että vaikka kaikki tukitoimet olisivat kunnossa, kentällä kukaan ei liiku niin, että tulisi edes hiki, eivätkä pelaajat laita kaikkea peliin voittamisen eteen.”

 

Valmentajan tärkein tehtävä

”Valmentajan tärkein tehtävä on miettiä, miten pelaaja saisi itsestään joka kerta enemmän irti kuin edellisellä kerralla. Vaatimustason pitäisi tukea tätä tehtävää.

Me pelkäämme liikaa sitä, että joku lopettaa. Meillä on drop out -peikko. Katkeaako valmentajan selkäranka, jos ”Jakke” sattuu lopettamaan liian tiukan kurin takia? Valmentajan pitää pystyä olemaan myös vaativa.

Jokainen pelaaja lopettaa aikanaan. Suurin ongelma on tällä hetkellä se, että emme tee Grassroots-toimintaa riittävän hyvin. Harjoituksissa pitäisi liikkua ja urheilla. Toiminnan pitäisi olla johdonmukaisempaa. Liian moni valmentaja rakastaa liikaa omaa ääntään.

Ulkomailla seurojen roolit ovat paljon selkeämmät. Suomessa on vielä liikaa vallalla ajattelutapa, että pienen seuran joukkue lähestulkoon muka hajoaa, jos yksi pelaaja siirtyy isompaan seuraan. Päinvastoin, seuran pitäisi olla ylpeä työstään.

Toki pallo on aina myös isommalla seuralla. Sillä pitää on jotain annettavaa, jotain sellaista, mitä pienessä seurassa ei ole. Suomessa tilanne saattaa olla nurinkurisesti se, että pienessä seurassa valmennus on parempaa.

Monien tavoitteellisten joukkueiden pelaajien kohdalla saatetaan kysellä, että ”tuleekohan näistä pelaajista mitään?” Kysyn aina: Keneltä se on pois, jos nämä pelaajat haluavat kokeilla rajojaan? Jalkapallon kautta voi opettaa elämää ja arvoja todella paljon. Työmäärä ja halu tehdä asioita ovat lähes aina ”reilassa” siihen, mitä saavuttaa.

Jalkapallo opettaa, että elämässä saavuttaa todennäköisesti juuri niitä asioita, joita ansaitsee.

Rehellisesti minua ärsyttää esimerkiksi sääliminuutit. Kammoksun ajattelutapaa, että pelaaja pitää laittaa kentälle esimerkiksi sen takia, että vanhemmat ovat maksaneet reissusta, vaikka pelaaja olisi harjoitellut huonosti. Välillä pelaajaa on koulutettava senkin ehdoilla, että joukkue sattuisi pärjäämään huonommin.

Jokaisen pelaajan oma taso on tietysti erilainen. Olennaista on se, että pelaaja ylittää oman tasonsa. Vaatimustasoa on esimerkiksi se, että valmentaja oivaltaa, että pelaaja, joka on tehnyt kaksi maalia, mutta on muuten ollut laiska, ei ole välttämättä pelannut hyvin.”

Jyrki Ahola heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.
Jyrki Ahola heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Syy valmentaa

”Aluksi valmentaminen oli minulle jatkoa pelaajauralle. Tykkäsin – ja tykkään edelleen – jalkapallosta niin paljon.

Alussa minulla ei ollut mitään annettavaa, mutta nykyään koen, että voin aidosti antaa jotakin pelaajille. Harrastuksesta on tullut ammatti, mutta jalkapallo on minulle ennen kaikkea intohimo.

En ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi päästä seuraavalla kaudella tietylle tasolle tai puhua seurajohtajia ympäri. Valmennan, koska tykkään valmentaa. Ajattelen, että pääsen sinne, mihin ansaitsen päästä.

Tiedän, että minulla on enemmän valmennusvuosia takana kuin edessä. Siksi minulle on ihan helvetin tärkeää ne ihmiset, joiden kanssa työskentelen. Kun itselleni tärkeät arvot ovat seurassa kunnossa, voisin periaatteessa valmentaa ihan missä tahansa.

Arvostan lojaalisuutta. Valmentajien pitää olla lajiosaajia ja tuoda sisältöä tiimiin. Pidän kuitenkin vielä tärkeämpänä sitä, että valmentajilla on samanlaisia ajatuksia elämästä, huumoria ja kykyä kommunikoida. Valmentajien pitää pystyä keskustelemaan rehellisesti.

Valmentajan täytyy osata olla rehellinen myös pelaajia kohtaan, vaikka he olisivat lapsia. Jos pelaajasta näkee selvästi, että hän ”vetää viimeisiään” joukkueessa, valmentajalla täytyy olla rohkeutta kertoa lapselle ja vanhemmille, että jokin toinen ympäristö on pelaajalle sopivampi – vaikka siitä tulisi valmentajalle p*skaa niskaan.

Esimerkiksi alhainen harjoitteluprosentti kertoo usein siitä, että ympäristön vaihdos voi helpottaa lapsen olotilaa huomattavasti, vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin pahalta.

Me aikuiset toivomme usein, että kyllä se lapsen tilanne helpottuu ajan kanssa ja vaihe menee esimerkiksi vuoden päästä ohi. Ajattelen kuitenkin itse, että ei tässä urheilussa ole mitään vaiheita, tässä vain mennään.

Aika ja urheilu on rajallista. On vaarallista toitottaa, että joku pelaaja puhkeaa kukkaan sitten kolmekymppisenä. ”Tässä ja nyt” on parasta pitkäjänteisyyttä. Teemme tänään asioita niin hyvin kuin mahdollista.”

 

Juniorijalkapallo ennen ja nyt

”Jalkapallo-osaamista on vaikea verrata eri vuosien välillä. Ei ole yksiselitteisiä määreitä, kuten metrit tai sekunnit. Ehkä pelaajat ovat nykyään taktisesti valveutuneempia kuin aikaisemmin. Joissakin asioissa pelaajat saattavat olla myös teknisesti taitavampia. Mutta ovatko he pelissä parempia? Siitä en ole varma.

Mietin myös luonnepuolta usein. Tukiverkostoa, kuten talenttivalmentajia, on tarjolla enemmän kuin aikaisemmin. Teemme paljon pelaajien eteen alkaen unenseurannasta ja ravintopäiväkirjasta. Mutta se ei saa unohtua, että pelaajalla on kaikkein suurin vastuu.

Mitä tapahtuu, kun pelaaja menee ulkomaille, jossa kukaan ei teekään kaikkea pelaajan eteen? Onko pelaaja valmis vastuuseen?

Juniorijalkapallossa ei saa oikaista. Minusta tuntuu, että menemme nykyään paljon aikaisemmin pelitavallisiin asioihin. Universaalien periaatteiden pitää olla harjoittelussa mukana, mutta kaikki lähtee pelaajan taitotasosta. Osaako pelaaja esimerkiksi kuljettaa, kääntyä tai harhauttaa? Perusasioiden pitää olla kunnossa, jotta pelaaja voi oppia peliä. Taitava pelaaja selviytyy tilanteessa kuin tilanteessa.

Jos valmentaja on vain yhden totuuden ihminen, perspektiivi puuttuu. Ajattelen vertauskuvallisesti, että jos ihminen asuu koko elämänsä yhdessä talossa menemättä koskaan ulos, tuo talo on ihmisen koko elämä ja totuus.

Kaikki lähtee siitä, mitä me itse olemme. Siihen päälle on sitten mahdollista tuoda oppeja eri metodeista esimerkiksi ulkomailta. Kaikissa metodeissa on hyviä puolia, niistä on vain löydettävä parhaat asiat.

Jos seurassa on vain yhden metodin valmentajia, pelaajakehitys voi olla yksipuolista. Pelaajat oppivat vain tietyn järjestelmän. Mutta viimeistään ulkomailla arki on sitä, että valmentajat vaihtuvat tasaiseen tahtiin ja monet heistä poikkeavat täysin toisistaan. Saksalainen vaihtuu espanjalaiseen ja espanjalainen italialaiseen.

Kun mietin hyviä pelaajia, joita olen valmentanut esimerkiksi HJK:ssa, heillä on ollut kuusi tai seitsemän muuta valmentajaa. Tällöin on tärkeää, että jokainen valmentaja antaa pelaajalle jotakin uutta.

Meillä Suomessa on jo riittävät massat siihen, että täältä tulee huippupelaajia. Massojen haalimiseen ei tarvitse enää mitään erillisiä kampanjoita. Joukkuekoot Suomessa ovat jo nyt liian isot. Emme voi koskaan päästä riittävän lähelle pelaajia, emmekä opi tuntemaan heitä, jos joukkueessa on todella paljon pelaajia.

Pidämmekö pelaajista oikeasti huolta? Osaammeko auttaa pelaajia? Tämä haaste koskee jokaista seuraa. Minulla on vahva tunne, että hukkaamme valtavasti resursseja juniorijalkapallossa.

Kaikki jalkapallo on tavoitteellista. Toiminnan tavoite vain vaihtelee seurasta ja joukkueesta riippuen. Ei ole harraste- ja kilpajalkapalloa, on vain jalkapalloa. Urheilun lähtökohta on kilpailla siitä, kumpi voittaa. Meidän aikuisten ei tule leimata pelaajia vain harrastajiksi. Kyllä pelaaja ja perhe itse päättää, kuinka monta kertaa hän käy harjoituksissa. Jo se auttaisi paljon, että joukkueiden koot olisivat järkevämmät.

Pelitoiminnan osalta menemme Etelä-Suomessa pahasti metsään, jos 12-vuotiaat pelaajat matkustavat yhden sarjapelin takia Lauritsalasta Ahvenanmaalle. Alueellisia sarjoja pitäisi järkevöittää ja tarvittaessa muuttaa Pohjois-Suomen esimerkin mukaisesti turnausmuotoon. Tällöin joukkueet voisivat pelata kaksi tai kolme sarjapeliä viikonlopun aikana aina yhdellä paikkakunnalla ilman matkustamista yksittäisiin peleihin monta kertaa kauden aikana.

Tietysti myös ulkomaan reissuja täytyy arvioida kriittisesti. Nappulaklubissa näitä tapahtumia on jonkin verran vähennetty.”

 

Merkityksellisyydestä ja joukkuehengestä

”Kilpailullisuus on suomalaisessa juniorijalkapallossa varmasti sillä tasolla, johon olemme sen nostaneet. Mutta jos haluamme ottaa askeleen seuraavalle tasolle, pystymme parantamaan.

Jalkapalloympäristömme ovat seurat ja esimerkiksi niissä toimivat valmentajat. Me luomme arvotuksen ja tärkeyden. Taitava lasten ja nuorten valmentaja osaa luoda merkitystä ja merkityksellisyyttä.

Mielestäni jalkapallon pitäisi olla sillä hetkellä, kun sitä mennään pelaamaan, maailman tärkein turha asia. Merkitys mahdollistaa kiinnittymiseen joukkueeseen, kavereihin, peliin ja seuraan – kaikkeen. Jos joukkuekoot ovat liian isoja, kiinnittymistä ei tapahdu. Voi olla, että Toejoen Veikoissa on paljon parempi joukkuehenki kuin sellaisessa pääkaupunkiseudun seurassa, jossa on 70 pelaajaa yhdessä joukkueessa.

Kun joukkueessa on esimerkiksi 15 pelaajaa, kaikki ovat tärkeitä. Se ruokkii ajattelua, että ”Jakke, sä et voi olla pois treeneistä, me tarvitaan sua. Tää jengi pyörii, kun sä oot mukana”. Silloin, kun itse pelasin, ei ollut mitään jalkkiksia tai sellaisia. Kaikkia pelaajia tarvittiin. Jokainen oli tärkeä.

Lapsille ja nuorille on annettava sellaiset jalkapalloeväät, että kun heillä on mahdollisuus itse valita vapaa-aikansa, sanotaan esimerkiksi 15-vuotiaana, jalkapallo-ovi on vielä auki.

Jos olemme tehneet pohjan huonosti, se on väärin niitä pelaajia kohtaan, jotka haluavat panostaa jalkapalloon lapsuusvaiheen jälkeen. Kiinnittyminen ja merkitys korostuu tällöin.”

 

Kohti tavoitetta tulla paremmaksi valmentajaksi

”Kun aloitin valmentamisen 30 vuotta sitten, vedin niitä treenejä, joita minulle vedettiin. En tiennyt muusta. Ensimmäiset vuodet seurasin paljon muiden valmentajien treenejä ja tajusin, että noinkin voi valmentaa. Katsoin paljon videoita ja luin valmennusmateriaaleja.

Ajattelen, että valmentajan tietopankkiin tulee joka päivä lisää sisältöä. Valmentaja oppii myös tiedostamattaan.

Opiskelen tällä hetkellä Lapin ammattikorkeakoulussa jalkapallovalmennusta, koska haluan kehittää pedagogisia taitojani. Haluan ymmärtää myös esimerkiksi sitä, miten voin osallistaa pelaajiani enemmän. Jokainen valmentaja valmentaa persoonansa mukaan. Mutta tiettyjä käyttäytymismalleja pystyn varmasti kehittämään.

Opiskelu on ollut minulle todella tärkeää. Olen saanut paljon lisää tietoa esimerkiksi fysiologiasta ja biomekaniikasta.

Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana olen ulostanut paperille kaiken sen, mitä olen tehnyt näiden 30 vuoden aikana. Olen reflektoinut omaa valmentamistani. Millainen ihminen ja valmentaja olen? Miten minua on valmennettu ja kasvatettu? Mitä haluan valmentajana?

Haluan valmentaa vielä monta vuotta. Parhaimmat ominaisuuteni tulevat esille, kun saan olla kentällä pelaajien kanssa.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Puolustuspuheenvuoro tosissaan tekemiselle – Vastine Ilja Venäläiselle

Entinen Veikkausliiga -pelaaja Ilja Venäläinen on kirjoittanut EOM-jalkapallolehden Internet -sivuille tärkeästä aiheesta. Venäläinen kritisoi kolumnissaan ”Vatkuli suussa puuhastelua?” (12.6.2019) suomalaiseen juniorijalkapalloon – ja erityisesti kilpafutikseen – omaksuttuja käytäntöjä.

Pitkään juniorijalkapallon parissa toimineena minun on vaikea tunnistaa suurinta osaa Venäläisen esiin tuomista seikoista. Ainakaan ne eivät edusta yleistä asiantilaa juniorikentillä. Jos minun täytyisi nostaa esiin suomalaista junnufutista kuvailevia käsitteitä, kilpaileminen ja tosissaan tekeminen olisivat kaukana listan kärjestä.

Monia tekstissä esiin tuotuja seikkoja vaivaa sisällöllinen epämääräisyys tai jopa virheellisyys. Venäläinen kirjoittaa kolumnissaan muun muassa seuraavaa:

”Tärkeämpää on porskuttaa laadukkaasti rinta rottingilla kehittyen kohti tutkimusten mukaista keskimäärin 11-vuotiaana tapahtuvaa liikuntaharrastuksen lopettamista.”

Kirjoittaja ei tuo tässä yhteydessä esiin lähteitä, joihon hän kannanotollaan viittaa, mutta todennäköisesti tutkimuksilla tarkoitetaan muun muassa vuoden 2019 alussa julkaistua LIITU 2018 -tutkimusraporttia.

Todellisuudessa lapset eivät lopeta liikuntaharrastusta keskimäärin 11-vuotiaana. Tämän väitteen on kumonnut yksi alan asiantuntijoista, liikuntatieteen tohtori Outi Aarresolajoka on muun ohella tutkinut lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä. Aarresolan mukaan aineiston perusteella ei voida sanoa, mikä on harrastamisen keskimääräinen lopettamisikä.

Kun puhutaan drop outin kaltaisesta tärkeästä ja tunnepitoisesta kansanterveydellisestä aiheesta, kannanotoissa on oltava erityisen tarkkana. Lietsominen on viimeinen asia, jota urheilukeskustelumme kaipaa.

Lähes 30 vuotta juniorijalkapallon parissa toiminut HJK:n valmennuspäällikkö Juha Valla on todennut osuvasti, että kilpajalkapalloa puolustavat henkilöt saavat helposti nimensä eteen lisämääreen ”DDR-henkinen”. Vallan ajatus on helppo allekirjoittaa.

Mahdollisesta DDR-henkisyydestä huolimatta yksi asia on sanottava ääneen: Tosissaan tekeminen, yksityiskohtiin panostaminen ja vahva lajiin sitoutuminen ovat eri asioita kuin ”veren maku suussa” raataminen. Kun olen keskustelut vuosien saatossa eri valmentajien ja vanhempien kanssa, moni on kokenut tosissaan tekemisestä seuraavan outolinnun maineen.

Siinä, että kokee jonkin asian tärkeäksi ja on valmis panostamaan siihen, ei pitäisi kuitenkaan olla mitään paheksuttavaa. Monessa muussa lajissa asetelma lienee päinvastainen.

Tosissaan tekemistä – tai välittämistä – on esimerkiksi se, että valmentaja pukeutuu seuransa väreihin toimiessaan valmentajan roolissa, suunnittelee harjoitukset huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten tai huolehtii, että pelaajien varusteet eivät ole kentän laidalla miten sattuu. Valmentaja on roolimalli, joka opettaa pelaajille vastuunkantoa, sitoutumista, yhteisten sääntöjen noudattamista ja yhdessä toimimisen kulttuuria – muutaman mainitakseni.

Näitä asioita tai Venäläisen kuvailemia ”pieniä nyansseja” on turvallista opetella urheiluympäristössä ja ne auttavat jalkapalloa tärkeämmässä kokonaisuudessa – elämässä.

Raja tärkeiden ja tarpeettomien sääntöjen välillä ei, tietenkään, ole selvä. Kun olen seurannut eri-ikäisten joukkueiden toimintaa kentän laidalla, uskallan väittää, että pystymme ottamaan ison kehitysaskeleen, kaiken muun lisäksi, juuri näissä toimintakulttuuriin liittyvissä seikoissa. Se, mitä olen todistanut esimerkiksi suurissa junioriturnauksissa, on ollut kaukana Venäläisen kuvailemasta ”perfektionismista” tai ”totalitarisuudesta”. Välinpitämätön suhtautuminen moniin kentän ulkopuolisiin asioihin ruokkii merkityksettömyyden tunnetta.

Moni unohtaa, että joukkueen yhteiset toimintaperiaatteet tuovat turvallisuutta ja selkeyttä pelaajien arkeen. Joukkueurheilun luonteeseen kuuluu, että kollektiivi tulee aina ensin ja ilman joukkuetta yksilö on irrallinen osa kokonaisuutta. Siksi ei ole yhdentekevää vaatia pelaajilta esimerkiksi pukeutumista yhtenäisesti tai peleissä täysillä yrittämistä loppuun asti. Näissä asioissa piilee joukkueena toimimisen eetos. Kompromissit pienissä asioissa johtaa helposti kompromisseihin isoissa asioissa.

Moni Venäläisen kärjistykseksi (mikä kolumnille tekstilajina toki suotakoon) tarkoittama heitto menee valitettavasti ohi maalin siitä yksinkertaisesta syystä, että niille on vaikea löytää tukea juniorijalkapallon käytännön arjesta.

Esimerkiksi pelitapa-asiat, joihin Venäläinen viittaa tekstin alussa, ovat juniorijalkapallossa vielä paikoittain lapsenkengissä. Onneksi yksittäiset aktiiviset valmentajat esimerkiksi HJK:ssa, VJS:ssä, FC Hongassa ja Ilveksessä ovat vieneet tätä kokonaisuutta eteenpäin ja haluavat nälkäisesti puhua peliin liittyvistä yksityiskohdista. Kattavia dokumentteja löytyy onneksi jo jonkun verran.

Täydellisyyden tavoitteluun on kuitenkin vielä valtavan pitkä matka, vaikka Venäläinen puhuukin ”perfektionistisista toimintamalleista”. Missä seuroissa tällaisia malleja on käytössä? Konkreettiset esimerkit olisivat tärkeitä, jotta tällaisista malleista voisi hakea mahdollisesti vaikutteita. Jos jossain on 340-sivuinen pelitapaopas, haluan löytää sen heti, jotta voin oppia vielä enemmän!

Suomalaisen jalkapallokeskustelun suuri haaste on siinä, miten käsittelemme tavoitteellisessa toiminnassa mukana olevien lasten vanhempien roolia ja merkitystä. On varmasti totta, että joissakin perheissä hyödynnetään esimerkiksi Venäläisen mainitsemia ”ravintoasiantuntijoita” osana jalkapalloilevan lapsen harrastusta. Jotkut lapset käyvät joukkueharjoitusten lisäksi ylimääräisissä treeneissä.

Aktiivisten, jalkapallon ehdoilla toimivien ja omistautuneiden perheiden syyllistäminen  – edes epäsuorasti – on kuitenkin lopun alkua. Innokkaiden vanhempien, joilla välillä saattaa tulla erikoisia ajatuksia tai ylilyöntejä, jarruttamisen sijasta meidän jalkapallotoimijoiden pitäisi puhua paljon enemmän siitä, miten saisimme seuratoiminnassa mukana olevien tyttöjen ja poikien vanhemmat kiinnostumaan edes vähän liikuntakasvatuksesta.

Venäläisen kirjoittama lause ”Harjoitukset pitää priorisoida koko muun elämän edelle, koska niin tehdään myös oikeissa jalkapallokulttuurin maissa.” on yksi esimerkki diskurssista, jossa tosissaan tekeminen nähdään jonkinlaiseksi pakolliseksi pahaksi.

Mitä jos perhe haluaa priorisoida jalkapallon kaiken muun edelle? Olen nähnyt vuosien saatossa paljon tällaisia täysin normaaleja perheitä, joissa jalkapallo on lasten ja vanhempien yhteinen iso juttu ja jonka ehdoilla suunnitellaan esimerkiksi lomamatkojen ajankohdat.

Yksittäisiä ylilyöntejä sattuu varmasti (aivan kuten muissakin harrastuksissa ja muilla inhimillisen elämän osa-alueilla), mutta ilman taustalla olevia aktiivisia vanhempia ei synny yhtään huippu-urheilijaa. Vielä paljon tärkeämpää on, että vanhempien esimerkin avulla lapsi oppii liikunnallisen elämäntavan. Tämä näkökulma puuttuu Venäläisen yksipuolisesta tekstistä kokonaan. Ovatko totalitaariset toimintamallit aidosti suomalaisen juniorijalkapallon arkea, kuten Venäläisen kolumnissaan tuo esiin?

Yksittäiset negatiiviset esimerkit saavat keskustelussa helposti hallitsevan roolin. Tähän olen varmasti itsekin syyllistynyt monta kertaa vuosien aikana. Kokonaiskuva on kuitenkin syytä pitää mielessä koko ajan. Yhtä sellaista valmentajaa tai vanhempaa kohtaan, joka kieltää 9-vuotiaalta kaverin syntymäpäiväjuhlat treenien sijasta, on kymmeniä, jopa satoja lajitoimijoita, jotka pyrkivät kaikin tavoin edistämään nuoren futarin kehitystä ja hyvinvointia.

Tapahtuuko lasten jalkapallotoiminta liikaa aikuisten luomien toimimattomien mallien varassa? Tämä on tärkeä teema, jonka Venäläinen nostaa kolumnissaan esille. Valitettavasti asian käsittely jää turhan pintapuoliseksi ja viittaus esimerkiksi Huuhkaja-pelaajiin on kyseisessä kontekstissa turhan epäselvä. Kolumnissa tavoitteellinen pelaajakehitys ja jalkapalloliikunta menevät monesti sekaisin.

Kun puhutaan Suomen A-maajoukkueeseen yltäneistä pelaajista, yksi asia jää hyvin usein sanomatta. Nämä pelaajat ovat käytännössä eläneet lapsuutensa jalkapallokentällä. Ulkopuolisen silmin omistautumisen taso saattaa näyttää häirintyneeltä. Mutta kuten nuorten urheilupolkuja tutkinut tohtori Aarresola on todennut, ”meidän pitäisi välttää tulkintaa, että jos lapsi harjoittelee paljon, se olisi jotenkin raakaa”. (Yle 20.10.2015)

On päivänselvää, että pelaajilla on erilaisia polkuja. Joku on kasvanut pienessä kyläseurassa, toinen taas ison kaupungin niin sanotussa suurseurassa. Kaikkein tärkeintä on mahdollistaa erilaiset polut, ei sulkea mitään vaihtoehtoa pois.

Kun puhutaan kilpajalkapallosta, on kuitenkin varsin helppo sanoa, että pelaajan tulee oppia lapsuudessa ja nuoruudessa kilpailemaan ja selviytymään. Ympäristön merkitys on valtava. Perustellusti voidaan esimerkiksi kysyä, oppiiko pelaaja kilpailemaan, jos hän joutuu aluksi harjoittelemaan pitkään sellaisten pelaajien kanssa, jotka ovat pelanneet jo reilusti pidempään.

Toiminta saattaa olla myös junnufutiksessa välillä ”henkisesti kuluttavaa”, kuten Venäläinen maalailee. Stressin aiheuttajia voivat olla joukkuetoveri, vastustaja, pelin yksittäinen tilanne, valmentaja tai vanhempi – ympäristöstä ja tilanteesta riippuen. Erilaiset asiat aiheuttavat paineita eri-ikäisille pelaajille. Stressi on realiteetti, joka on vain tunnustettava – viimeistään siinä vaiheessa, kun rajatusta määrästä (peli)paikkoja kilpailee suuri joukko nuoria. Suomalaisnuorilla totuus iskee vasten kasvoja viimeistään ulkomaisessa akatemiassa, kuten Sami Hyypiä Akatemian kysely osoittaa.

Moni jalkapallotoimija, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet huolestuneita siitä, antaako ympäristömme edes mahdollisuutta lapsille ja nuorille oppia käsittelemään ja selviytymään stressistä, jota jalkapallossa – ja varsinkin myöhemmin aikuiselämässä – välillä väkisinkin syntyy. Pitää muistaa, että urheilusta löytyy aina toimijoita, jotka haluavat auttaa pelaajaa kasvamaan näissä henkisesti tiukoissa paikoissa.

Mikä olisikaan parempi paikka oppia käsittelemään vastoinkäymisiä kuin urheilu! Siis ympäristö, jossa ihmiset haluavat nimenomaisesti auttaa ylittämään esteitä. Tämäkin näkökulma loistaa poissaolollaan Venäläisen kirjoituksessa.

Huuhkajien kapteeni Tim Sparv on kirjoittanut erinomaisen kolumnin Pohjalaisen sivuille marraskuussa 2015. Sparv toteaa tekstissään muun muassa seuraavaa:

”Joskus minua ärsyttää, kun sanotaan, että harjoittelun pitää aina olla hauskaa. Hauskuus ei koskaan saa kadota täysin, mutta nämä niin sanotut tylsät treenit ovat niitä, jotka loppupelissä tekevät ihmisestä henkisesti vahvan.

En minäkään koskaan tykännyt herätä kaksi tuntia ennen muita, jotta ehtisin tehdä harjoitukset ennen koulua. Vaikka juoksin metsässä, en tykännyt siitä, mutta ymmärsin, että jos haluan menestyä, pakko se on tehdä. Halusin ammattilaiseksi, harjoittelin, vaikka ei aina kiinnostanutkaan!”

Vaikka Sparv kirjoittaa erityisesti nuoruusvuosistaan, tekstin yleispätevä sanoma on, että kurinalaisuus on yksi tärkeimmistä asioista pelaajana kasvamisessa. On tehtävä valintoja, joita moni muu ei tekisi. Jos kurinalaisuutta, siis kykyä tehdä kovia valintoja, ei ole, hyväksi pelaajaksi kehittyminen on haastavaa. Kurinalaisuutta on esimerkiksi se, että pelaaja venyttelee illalla, vaikka kukaan ei sitä vaatisi. Tältä osin Venäläisen vertaus Kiinaan ja Venäjään on erikoinen. Kurinalaisuus on yksi urheilun jaloimpia arvoja – sen väheksyminen tekee urheilusta jotakin muuta kuin urheilua.

Kaikilla pelaajilla ei tietenkään tarvitse olla samanlaista kurinalaisuutta kuin Huuhkaja-kapteenilla. Kaikki riippuu siitä, mitä pelaaja itse haluaa tavoitella. Valmentajien ja vanhempien tulee suhteuttaa toimintansa näihin pelaajan päämääriin. Se ei ole helppoa ja on luonnollista, että välillä aikuisen kunnianhimon aste saattaa olla korkeampi kuin lapsen. Toisen tunteminen, oikea ympäristö ja luottamuksen ilmapiiri auttavat.

Toisaalta samaan hengenvetoon on kysyttävä, eikö yhtä tärkeää olisi kiinnittää huomiota ja pohtia toimintatapoja niitä tilanteita varten, joissa lapsen kunnianhimo ja tavoitteet jalkapallossa ovat korkeammat kuin esimerkiksi valmentajan tai joukkuetoverin. Miten voisimme näissä tilanteissa tukea ja auttaa pelaajaa? Moni sellainenkin seura, joka pyrkii aidosti etsimään ratkaisuja ja vaihtoehtoja, voi saada helposti ”värväysleiman” otsaan.

Lasten kilpajalkapallon ympärillä leijuu hämmentävän usein vahva negatiivinen lataus. Ilja Venäläisen paikoitellen toki mielenkiintoinen teksti jatkaa tätä traditiota. Monella toimijalla, allekirjoittanut mukaan lukien, on varmasti parannettavan varaa, jotta myyttejä saadaan purettua.

Seitsemän vuoden kokemuksella uskallan kuitenkin sanoa, että Venäläisen EOM-jalkapallolehden kolumnissa esiin nostamat väitteet eivät edusta suomalaisen juniorijalkapallon arkea ja todellisuutta. Ääriesimerkit vievät fokuksen helposti pois isosta kuvasta.

Tosissaan tekeminen on osoitus, että asialla on merkitystä. Ihminen on valmis laittamaan itsensä likoon, omistautumaan asialleen ja käyttämään siihen aikaa. Sellaista kulttuuria on tärkeää ruokkia – myös juniorijalkapallossa. Olen varma, että tosissaan tekemisen vahvistaminen seuroissa näkyisi tulevaisuudessa positiivisina vaikutuksina.

Vallitsevia toimintatapoja on kuitenkin aina syytä kyseenalaistaa. Tämä on olennaista, jotta ylilyöntejä tapahtuisi mahdollisimman vähän. Omassa kuplassa voi tulla helposti sokeaksi. Kriittinen keskustelu on jo siitä syystä – ja ylipäänsä kehittymisen kannalta – elintärkeää.

Erilaisille ja hyvin perusteluille kannanotoille on aina tilaa suomalaisessa junnufutiksessa. Tämän Venäläinen tuo hyvin esiin korostaessaan kolumninsa lopussa tutkimukseen perustuvan tiedon tärkeyttä.

Epämääräisten myyttien ylläpitäminen ei kuitenkaan vie jalkapalloamme eteenpäin, vaan ne voivat johtaa vaarallisille vesille.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)