Kommentti: Kilpailu lasten jalkapallossa ei ole pahaa!

Aloitan pohdinnalla tai tarkemmin kysymyksellä. Voiko suomalainen juniorijalkapallo olla liian kilpailullista, jos ikäluokkansa parhaat suomalaisnuoret yllättyvät ulkomaille siirryttyään lähes poikkeuksetta ensimmäisenä juuri kilpailun kovuudesta?

”Tanskassa silmäni avautuivat – kilpailu on äärettömän kovaa”, tanskalaisseura Midtjyllandissa pelaava 17-vuotias Pyry Hannola totesi kesäkuussa Lapin Kansassa.

”Luulin Suomessa, että olen voitonhaluinen. Että se oli vahvuuteni, mutta täällä ollaan aivan eri tasolla”, niin ikään Tanskassa pelaava Noah Nurmi, 18, kertoi 90min-lehdelle aikaisemmin keväällä.

Poikamaajoukkueiden vakiokalustoon kuuluvien Hannolan ja Nurmen kommentit eivät ole poikkeuksellisia – pikemminkin päinvastoin. Nuorten suomalaispelaajien puheenvuoroissa toistuu säännöllisenä ilmiönä, että jalkapalloympäristömme ei kasvata pelaajia kovaan kansainväliseen kilpailuun.

Kilpailullisuus-teema oli vahvasti jalaksella myös Eerikkilän valmennuskeskuksen kehityspäällikön Hannele Forsmanin tammikuisessa blogitekstissä. Liikuntatieteen tohtori Forsman haastatteli ulkomaille siirtyneitä suomalaisnuoria, ja juuri kilpailu ja sen kovuus oli yksi esille nousseista teemoista.

Jokainen suomalainen juniorivalmentaja, joka on nähnyt kovimpien ulkomaisten juniorijoukkueiden pelejä, ei voi olla yllättynyt. Saksalaiset, tanskalaiset ja italialaiset 10-vuotiaat haluavat päihittää vastustajan jokaisessa tilanteessa ja tekevät kaikkensa voittamisen eteen. Tosissaan, mutta eivät hampaat irvessä.

Kovien kansainvälisten turnausten jälkeen suomalainen juniorijalkapallo näyttää – kärjistäen – pehmeältä kerhotoiminnalta. Se ei ole yhtään parempaa tai huonompaa, ainoastaan erilaista. Pehmeillä arvoilla on ehdottomasti paikkansa lasten urheilussa!

Myöskään lasten ja nuorten kokemukset eivät tue väitettä, että junioriurheilu, jalkapallo harrastetuimpana lajina mukaan lukien, olisi jotenkin erityisen kilpailullista. Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä kartoittanut kansallinen LIITU 2018 -tutkimus antoi tässä suhteessa mielenkiintoista osviittaa.

Kun 11-, 13- ja 15-vuotiailta nuorilta kysyttiin harrastuksen lopettamisen syitä, vähiten vastauksia valmiista vastausvaihtoehdoista saivat ”en pidä kilpailemisesta” ja ”en pitänyt valmentajasta”.

Mitä kilpailullisuudesta nyt sitten pitäisi ajatella?

 

Kilpailemisen käsite on ymmärretty väärin

Kävelin vuosi sitten kesällä helsinkiläisen jalkapallokentän ohi. Näin, kuinka noin 8-vuotiaat lapset yrittivät tehdä toisilleen maaleja ja pelasivat ”kaikki vastaan kaikki” -tyyppistä peliä. Joillakin pelaajilla oli puolestaan käynnissä kisa siitä, kuka osuu ensin ylärimaan. Joukossa oli kaikentasoisia pelaajia. Toiminta oli luonnollista, tervettä.

Sitten alkoivat harjoitukset. Pelaajia oli arviolta 30, mutta valmentajia vain kaksi. Into, joka lapsilla oli ollut ennen harjoituksia, sammui. Merkittävä osa harjoitusten kestosta kului odottamiseen tai jonottamiseen. Treenejä seuratessani havahduin pohtimaan kilpailun käsitettä.

Ajattelutapa, jossa kilpailu nähdään vain voittamisena tai häviämisenä, on liian pintapuolinen.

Kilpailu lasten urheilussa on ennen kaikkea mahdollisuuksien tunnistamista, käyttämistä ja kehittämistä. Mitkä asiat mahdollistavat sen, että pelaaja voi onnistua kilpailutilanteessa, esimerkiksi ylärimakisassa tai piirisarjapelissä?

Esimerkkitilanteessa toiminta ennen harjoituksia tarjosi pelaajille enemmän luonnollisia mahdollisuuksia kehittää kilpailemisessa tarvittavia ominaisuuksia kuin itse harjoitukset. Nälkä kisailla lakkasi, kun organisoitu toiminta alkoi.

Kilpailullisuus on yläkäsite, jonka alla on lukuisa määrä asioita, jotka yhdessä vaikuttavat onnistumiseen. Onko pelaajalla perheen tuki? Mitä pelaaja osaa pallon kanssa? Kuinka lasta opetetaan? Miten pelaaja kestää epämiellyttäviä tilanteita? Tarjoaako ympäristö pelaajalle sopivia haasteita?

Nämä tekijät mahdollistavat, että pelaajalla on edellytykset ottaa osaa kilpailemiseen ja jopa nauttia siitä.

Mahdollisuuksien vastapainona on pettymys. Kilpailullisuudessa on kyse jännitteisestä suhteesta olemassa olevien mahdollisuuksien toteutumisen ja toteutumatta jäämisen välillä. Toteutumisesta seuraa onnistumisen tunne, toteutumatta jäämisestä pettymys.

Kilpailullinen pelaaja hyödyntää mahdollisuuksiaan laajemmin ja tehokkaammin kuin vähemmän kilpailullinen pelaaja.

Koska pelaajalla on enemmän mahdollisuuksia, on todennäköistä, että myös pettymyksiä tulee enemmän. Osa mahdollisuuksista ei nimittäin realisoidu.

Vähemmän kilpailullinen pelaaja on sen sijaan eräänlaisessa jatkuvassa välitilassa, jossa pelaaja ei hyödynnä mahdollisuuksiaan, mutta ei koe myöskään pettymyksiä.

Kumpikaan yllä olevista vaihtoehdoista ei ole toista parempi tai huonompi. Voidaan kuitenkin kysyä, kumpi vaihtoehto antaa enemmän: Rakastaa täysillä ja pettyä vai elää suojattuna ilman intohimoa? Voiko ympäristömme jotenkin vaikuttaa siihen, kumpi vaihtoehto näyttäytyy pelaajalle houkuttelevammalta?

Suomalaisen juniorijalkapallon yksi suurimmista haasteista on, että ympäristömme ja ennen kaikkea siinä mukana olevat aikuiset – tietoisesti tai tiedostamattaan – estävät mahdollisuuksien ja pettymysten syntymisen. Mahdollisuuksia on liian vähän ja luonnollisia pettymyksen tunteita syntyy liian harvoin. Kilpailullisuutta on siis liian vähän.

Futisympäristössämme ei toteudu kestävällä tavalla periaate ”niin makaa kuin petaa”. Tämä näkyy viime kädessä ulkomaisiin akatemioihin siirtyneiden pelaajien kohdalla, jotka yllättyvät siitä, kuinka mahdollisuudet ja pettymykset ovat läsnä joka päivä ja jokaisessa harjoituksessa.

Ulkomailla mahdollisuuksien ja pettymysten suhde on myös voimakkaampi. Suomessa pelaajan heikko harjoittelu ei välttämättä vaikuta lainkaan esimerkiksi peliaikaan. Vastaavasti valmentaja saattaa katsoa läpi sormien, jos pelaaja jättää kentällä tilanteita kesken. Monessa muussa ympäristössä vastaanvalainen mahdollisuuksien laiminlyönti johtaisi pettymykseen, siis vähäisempään peliaikaan tai vaihtoon ottamiseen.

Mahdollisuuksien tunnistaminen ja hyödyntäminen sekä pettymysten käsittely on turvallista jalkapallossa. Kyse on nimittäin vain urheilusta. Tilanteet urheilussa valmistavat myöhempään elämään, jossa pelissä saattaa olla paljon enemmän.

Esimerkiksi pääsykoeprosessi yliopistoon on mitä parhain esimerkki mahdollisuuden ja pettymyksen vahvasta käsilläolosta. Tai työnhaku, ylioppilaskirjoitukset, soveltuvuuskoe liikuntaluokalle, ensitreffit, jonkin uuden asian opettelu, ja niin edelleen.

Näissä tilanteissa on sekä mahdollisuus onnistua että vaara pettyä. Sellaista on elämä. Yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä lauluntekijöistä Bob Dylan on kirjoittanut: ”When you ain’t got nothing, you got nothing to lose.”

 

Miten voimme synnyttää mahdollisuuksia?

Jo 6-vuotiaille pelaajille tulee synnyttää mahdollisuuksia ja pettymyksiä. Tässä mielessä nappulajalkapallo(kin) on kilpaurheilua, ei kuitenkaan siinä merkityksessä, miten yleensä lähestymme asiaa. Näissä peleissä kilpailullisuuden pintatason, voiton ja tappion, merkitys on nimittäin hyvin vähäinen, ei kuitenkaan olematon. Kilpailun tulee olla lapsilähtöistä.

Ihmisolennolla on taipumusta haluta olla hyvä siinä mitä tekee. Jalkapallossa hyvyys määrittyy pääsääntöisesti sitä kautta, miten pelaaja kehittyy. Valmentajan tehtävänä on opettaa pelaajaa tekemään asioita ja kannustaa kehittämään ominaisuuksia, jotka mahdollistavat pärjäämisen.

Alkuvaiheessa korostuvat muun muassa motoriset valmiudet ja lajirakkauden synnyttäminen. Vähitellen mukaan on syytä lisätä ikä- ja kehitysvaihe huomioon ottaen tarkoituksenmukaista teknistaktista opetussisältöä. Into, tuki ja osaaminen ovat mahdollisuuden osatekijöitä.

Joukkuetaktiset ja pelipaikkakohtaiset periaatteet astuvat mukaan hieman myöhemmin. Urheilijaksi kasvamisen opettelu lisääntyy pikkuhiljaa. Fyysinen valmennus on integroitu mukaan eri tavalla eri vaiheissa.

Suomalainen juniorijalkapallo ei ole liian kilpailullista. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että emme opeta riittävän suurelle joukolle pelaajista riittävällä laadulla, oikeaan aikaan ja riittävän paljoa niitä asioita, jotka mahdollistavat pelaajana kehittymisen. Pelaajille ei synny mahdollisuuksia pärjätä kilpailussa. Pelaajakehitys perustuu edelleen lähinnä yksittäisten perheiden sitoutumiseen ja omistautumiseen.

Kilpailullisuuden ydin on siinä, että pelaajan ollessa 15-vuotias jalkapalloammattilaisuuden ovi on vielä auki. Kuinka monella pelaaja tämä mahdollisuus on olemassa? Suomalaisessa juniorijalkapallossa tärvellään lasten mahdollisuudet rehtiin kisailuun tekemällä asioita puolivillaisesti.

Seuraava näkökohta tuntuu olevan tabu suomalaisessa juniorijalkapallossa, mutta se on silti sanottava ääneen: Kun katsoo esimerkiksi 12-vuotiaiden pelejä, monen pelaajan kohdalla näkee, että ensimmäiset juniorivuodet on esimerkiksi taitojen oppimisen näkökulmasta hukattu. Samasta aiheesta on puhunut muun muassa FC Hongan kokenut juniorivalmentaja Abdi Mohamed.

Pelaajana kehittyminen on luonnollisesti pitkä prosessi. Pitkäjänteisyys on tärkeä arvo kaikissa ikävaiheissa. Missään vaiheessa polkua ei ole kuitenkaan varaa hukata tärkeää aikaa, mikäli pelaaja haluaa etsiä rajojaan mahdollisimman korkealta tasolta.

Kilpailu pelipaikoista tuntuu nuoruusvaiheessa pahalta, kun pelaajilla ei ole riittäviä valmiuksia ottaa osaa kilpailuun niin, että tarjolla on jotain muutakin kuin vain pettymyksiä.

Se, mitä on tehty tai jätetty tekemättä lapsuusvaiheessa tai miten lasta on innostettu vapaa-ajan pelailuun, heijastuu vääjäämättä myöhempään vaiheeseen. Aika on – varsinkin urheilussa – rajallinen resurssi.

Myös vaatimustaso sakkaa juniorijalkapallossa. Vaatiminen ei riko pelaajaa. Kun valmentaja puuttuu tiukasti esimerkiksi siihen, että pelaaja lopettaa puolustamisen kesken, pelaajalla on mahdollisuus oivaltaa, miksi loppuun asti puolustaminen on tärkeää.

Vaatimustaso auttaa ymmärtämään, mitkä asiat mahdollistavat kehityksen ja pelissä pärjäämisen. Tällöin valmentajan tulee osata viestiä asia pelaajalle oikein: ”Sinun on tärkeää puolustaa loppuun asti, jotta vastustajan on vaikeampi edetä ja meille on haastavampaa tehdä maali.”

HJK:n naisten liigajoukkueen päävalmentaja, pitkän linjan juniorivalmentaja ja kasvatustieteen kandidaatti Joonas Rantanen on todennut, että ”luottamuksellinen suhde ja turvallisuus mahdollistaa kriittisen palautteen”. Tätä ulottuvuutta ei ole Suomessa täysin ymmärretty. Luonnolliset tunteet on tukahdutettu.

Pelaajalle ei tule kertoa, mitä pelaaja haluaa kuulla, vaan mitä pelaajan pitää kuulla. Kun luottamussuhde pelaajan ja valmentajan välillä on kunnossa, valmentaja voi sanoa pelaajalle suoraan, että esimerkiksi kuljettaminen ei ole vielä riittävän hyvällä tasolla. Muunlainen lähestymistapa olisi mahdollisuuksien sulkemista – pelaajan vääränlaista paapomista.

Pelkkä mahdollisuus oivaltaa, ymmärtää tai oppia ei vielä itsessään takaa mitään. Tarttuuko pelaaja mahdollisuuteen kehittyä? Kasvatustieteellisissä tutkimuksissa (mm. Aho & Laine 1997) on tuotu esiin sosiaalisen ympäristön merkitys arvojen omaksumisen kannalta.

Kilpailullisuuteen kasvamisessa isossa roolissa ovat lapsen vanhemmat, jotka ovat ratkaiseva osa lapsen jalkapalloympäristöä. Lapsi kiinnittyy lajiin pitkälti vanhempiensa kautta. Kun urheilussa tulee vastaan luonnollisia pettymyksiä, vanhemmat ovat turvana. Se on vanhemmuutta.

Suomalaisen juniorijalkapallon kilpailullisuus on suoraan yhteydessä siihen, kuinka monessa perheessä jalkapallo määrittää arjen elämisen tapaa. Väitän, että määrä on vielä varsin pieni. Tietenkään jalkapallon ei pidä olla perheen arjen tärkein asia. Mutta kilpailullisuuden kokemuksiin se vaikuttaa valtavasti.

Myös lajin yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys vaikuttaa. Miten pelaaja on kiinnittynyt lajiin? Kun jalkapallo on tärkeä asia elämässä, pelaaja on valmis yrittämään lujemmin ja sietää pettymyksiä enemmän. Tähän merkityksen tunteeseen jokaisella jalkapallotoimijalla on vaikutusta.

 

Mitä pettymyksistä pitäisi ajatella?

Urheilussa – tai elämässä yleensä – on äärimmäisen vähän asioita, jotka toteutuvat aina ja varmasti. On vain tietty todennäköisyys, jonka suuruuteen pelaaja voi vaikuttaa. Tästä seuraa, että mahdollisuus onnistua ja riski epäonnistua kulkevat käsi kädessä. Jos mahdollisuutta epäonnistua ei olisi olemassa, tavoitteiden saavuttamiseksi ei pitäisi ponnistella lainkaan. Urheilu menettäisi merkityksensä.

Kilpailullisuus ei ole vuodessa opetettava asia, vaan jatkuvasti kehitettävä tekijä osana lapsen turvallista jalkapalloympäristöä. Lapsilähtöinen kilpailu on erotettava aikuislähtöisesta kilpailusta. Valmentajan tehtävänä on säädellä tätä lapsilähtöisen kilpailun painoarvoa.

Lasten kisailua harjoituksissa ei pidä himmata. Sen sijaan valmentajan tulee kertoa harjoitusten jälkeen, että seuraavissa treeneissä loppupeli alkaa taas alusta ja silloin on uusi mahdollisuus.

Vuoden liikunnanopettajaksi vuonna 2011 valittu kirkkonummelainen Martti Iivonen on liputtanut vahvasti lasten kisailun puolesta. Meritoitunut taitovalmentaja on sanonut suoraan: ”Jalkapallo on luonteeltaan kilpailua. Olisi hyvä, että jokaisessa taitotreenissäkin on kisa.”

Iivosen näkemykseen on helppo yhtyä. Harjoitusympäristön ja sen tarjoamien haasteiden, kanssapelaajat mukaan lukien, tulisi olla sellainen, että lapsi saa säännöllisesti onnistumisia. Haasteet ja pettymykset puolestaan mahdollistavat sen, että lapsella on sytyke parantaa suorittamistaan. Mikään ei ole niin tylsää kuin onnistua joka kerta ilman, että joutuu edes yrittämään tai pettyä aina ilman mahdollisuutta onnistumiseen.

”Pettymykset kuuluvat siihen, että tavoittelee jotakin itseä isompaa.” Vantaan Jalkapalloseuran entisen toiminnanjohtajan, kasvatustieteen maisterin Veli-Matti Rinnetmäen sanoissa piilee tärkeä viestiä. Pettymyksiä ei voi koskaan poistaa urheilusta. Ratkaisevaa on se, miten pettymykset käsitellään. Tällöin korostuu aikuisten – valmentajien ja vanhempien – rooli.

Meidän aikuisten tehtävä ei ole estää pettymysten syntymistä, vaan auttaa niiden käsittelyssä! Näissä kahdessa asiassa on valtava ero. Pettymysten turvallinen käsittely urheilussa valmistaa suurempiin haasteisiin, joita elämä tuo myöhemmin tullessaan.

Vielä suoremmin pettymysten merkityksen ytimeen on iskenyt psykologi ja vanhemmuuden tutkija Keijo TahkokallioTahkokallion mukaan ihmisen pitäisi alkaa harjoitella pettymysten sietämistä jo lapsena.

Tahkokallio on todennut, että kun teini-ikäisen pettymyksensietokyky on kunnossa, ”vanhemmat ovat tehneet sen, mikä vanhemmuuteen kuuluu”. Tämän saman ajatuksen voi helposti laajentaa myös valmentaja-pelaaja -relaatioon.

Jalkapalloileva lapsi kokee tappiot ja voitot yhdessä joukkuekavereidensa kanssa. Joku muukin on pettynyt. Tuolla vieressä istuvalla kaverilla on myös paha mieli. Pettymys joukkuelajeissa on usein kollektiivista pettymystä. Tämä tukee varautumisessa siihen, että myöhemmässä elämässä tulee väistämättä myös henkilökohtaisia pettymyksiä.

On vaikea kuvitella kollektiivisempaa hetkeä kuin pettymyksen tunteen jakavan joukkueen yhteinen hetki pukuhuoneessa ottelun jälkeen, kun kaikki on laitettu peliin.

 

Hyviä ja huonoja rakenteita

Kaikkia juniorijalkapalloon liittyviä rakenteita ja valintoja tulee arvioida kriittisesti. Lisääkö järjestely mahdollisuuksia vai rajoittaako se niitä? Ovatko pettymykset urheilun vai aikuisten synnyttämiä?

On selvää, että esimerkiksi tasoryhmien kautta muodostettavat pelaajia tukevat sopivat oppimisympäristöt tarjoavat mahdollisuuksia eri kehitysvaiheessa oleville pelaajille. Jos neljä vuotta innokkaasti pelannut 8-vuotias ja vasta-aloittanut ikätoveri kisaavat keskenään, seuraus on kilpailullisuuden näkökulmasta kinkkinen: pelaajien mahdollisuuksien ja pettymysten suhteet ovat pahasti vinossa.

Vastaavasti liian suuret harjoitusryhmät saattavat johtaa toistojen pieneen määrään, liian vähäiseen tukeen valmentajalta sekä joukkueeseen kiinnittymisen puutteeseen – aivan kuten alun esimerkissä tapahtui. Ympäristö ei synnytä mahdollisuuksia kehittyä lajissa ja kasvaa luonnolliseen kilpailuun.

Monet lasten jalkapalloon asetetut säännöt johtuvat pitkälti siitä, että me aikuiset olemme puuttuneet väärällä tavalla mahdollisuuksien ja pettymysten synnyttämiseen. Toisaalta on perinteitä, jotka eivät ole luonnollisen kilpailun kannalta mitenkään järkeviä. Yksi hämmentävä esimerkki on mitalien jakaminen kaikille osallistujille.

Pelaajien rekrytointi on yksi juniorijalkapallon ikuisuusaiheista. Suomessa asiaa kauhistelevat todennäköisesti järkyttyisivät, kun kuulisivat millaista pelaajien scouttaus on esimerkiksi Saksassa tai Venäjällä. Vertailu ulkomaihin ei ole kuitenkaan nyt olennaista.

Oli asiasta mitä mieltä tahansa, yksi asia on muistettava. Yksittäisen pelaajan ja ympäristön välinen suhde on lähes aina siinä määrin ainutlaatuinen, että jokaiseen siirtoon liittyvät olosuhteet ovat erilaiset. Välillä seurasiirto on kaikin tavoin perusteltu, toisinaan taas ei.

Sekä väsynyt ”värväyskeskustelu” että sokea siirtojen ylistäminen menevät metsään. Lopulta ratkaisevaa on vain yksi asia: Lisääntyvätkö vai laskevatko pelaajan mahdollisuudet kehittyä? Lapsilähtöinen kilpailu, rajojen kokeilu ja haasteiden etsiminen on erotettava aikuislähtöisestä manageroinnista. Ensimmäinen on arvokasta, jälkimmäinen puolestaan tarpeetonta.

Urheilu on puhtaimmillaan lasten itse organisoimissa pihapeleissä. Näissä peleissä kilpailu on alati läsnä. Kaiken, mitä aikuiset tuovat tällaisiin peleihin organisoidun seuratoiminnan muodossa lisää, pitäisi kasvattaa urheilun pelaajalle tarjoamia mahdollisuuksia.

Kun pihapeleissä – tai vaikkapa alun esimerkin kaltaisessa toiminnassa ennen harjoitusten alkua – on peräti luonnollista, että innokkaimmat pelaavat eniten, miksi organisoidun urheilun pitäisi muuttaa tätä asetelmaa. Innokkaimmilta ei suinkaan pidä kaventaa mahdollisuuksia (peliaikaa, toistoja, jne.), vaan vähemmän innokkaille pitää tarjota enemmän mahdollisuuksia. Tässä asiassa esimerkiksi Kaikki Pelaa -ohjelma meni aikanaan vikaan, kun tasapäistäminen nostettiin yhdeksi lähtökohdaksi.

 

Urheilun kiero hienous

Pitkäjänteisyys on urheilun kauneimpia arvoja. Jalkapallosta ei saa mielihyvän tunteita nappia painamalla. Mutta juuri siinä piilee koko ilmiön kauneus. ”Urheilu opettaa välittömän tyydytyksen lykkäämisen taitoa”, kuten jääkiekkotoimija Petteri Sihvonen on muotoillut (Lindgren & Sihvonen 9.6.2017).

On osattava sietää sitä, että mahdollisuudet tai toiveet, kuten nopea kehittyminen, eivät aina realisoidu ja pettymys iskee päin kasvoja. Tätä urheilun eetosta voi pieninä annoksina opettaa jo pienille lapsille – esimerkiksi antamalla maalin tehneen joukkueen jatkaa peliä tai sopimalla ennen peliä, että hävinnyt joukkue kerää tötsät ja liivit varastoon.

Jos kilpailullisuus, siis mahdollisuuksien ja pettymysten jännite, on annosteltu oikein jo lapsuusvaiheessa, pelaajan vastoinkäymisten sietämiskynnys nousee. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kaija Appelqvist-Schmidlechner on tuonut tutkimuksessaan (2017) esiin, että kilpaurheilu ”opettaa lapsille tavoitteiden asettelua, sinnikkyyttä sekä keinoja selviytyä haastavista tilanteista”.

Keinoja selviytyä haastavista tilanteista.

Mahdollisuus selviytyä haastavista tilanteista on sitä parempi, mitä enemmän lapsi on joutunut sietämään haastavia tilanteita itse urheilussa. Ei ole liioiteltua sanoa, että jokaisen lapsen kannattaisi kokeilla kilpailullista urheilutoimintaa ainakin hetken aikaa.

Urheilun kiero hienous ja hieno kierous on siinä, että kilpailullisuuden kokonaisvaltaisen hyödyn muuhun elämään saattaa ymmärtää vasta vuosia myöhemmin. Silloin on kiitollinen, että urheilu on tarjonnut lapsuudesta asti mahdollisuuksia ja pettymyksiä.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Jos haluat päästä vuoren huipulle, kiipeä

Ihminen toimii nykyään seitsemän sekunnin sykleissä. Instagramin uudet tarinat katsottu läpi seitsemässä sekunnissa, Snapchatin viestit, seitsemän sekuntia. Viihdeuutiset iltapäivälehden nettisivuilta, katsottu läpi hetkessä. Kirjoittaessani tätä tekstiä joudun menemään kirjaston lukusaliin, jotta keskittymiseni ei herpaannu ja saan lisää lauseita word-tiedostoon.

Sosiaalipsykologi Jean Twenge käyttää vuoden 1995 jälkeen syntyneistä termiä iGen, sukupolvi joka on kasvanut Internet taskussaan. He käyttäytyvät paremmin, tekevät vähemmän rikoksia ja muutenkin vaikuttavat olevan monella tapaa selväjärkisempiä kuin edeltävät sukupolvet. Paitsi sitä lukuun ottamatta, että iGeniin kuuluvat ovat selvästi aiempaa yksinäisempiä ja onnettomampia.

Mistä tämä sitten johtuu? Brittiläisen tietokirjailija Simon Sinekin mukaan syy ei ole nuorten ja lasten itsensä, vaan se johtuu ympäristöstä, jossa he ovat kasvaneet. Lapsemme tottuvat elämään, johon eivät kuulu stressaavat tilanteet tai ikävät tunteet. Sukupolvi on kasvatettu siten, että vanhemmat ovat toimineet ikään kuin lastensa asianajajina; lasten tieltä on raivattu kaikki sellainen, mikä voisi aiheuttaa heille pettymyksen. Ja jos pettymys tai ikävä tunne sattuukin joskus kohdalle, silloin ei katsota peiliin, sillä vian opetetaan olevan muissa. He eivät vain ymmärrä.

Toisena syynä Sinek mainitsee seitsemän sekunnin syklin. Instagramin tai Snapchatin uusien tapahtumien seuraaminen saa meissä aikaan dopamiiniryöpyn ja hetkellisen hyvänolontunteen. Älypuhelimet ovat tulleet jäädäkseen ja ne ovat mullistaneet ihmisten välisen vuorovaikutuksen suurilta osin hyödyllisellä tavalla. Täytyy kuitenkin muistaa yksi asia: Jos ihminen haluaa tehdä elämässään merkityksellisiä asioita, maailma ei toimikaan seitsemän sekunnin syklillä. Ikävä kyllä emme voi puhua pelkästään nuorista, vaan toimiminen tällä syklillä on myös monen aikuisen ongelma.

Suurin osa ihmisistä etsii elämäänsä merkitystä. Olisi olemassa joku syy, miksi herätä aamuisin uuteen päivään ja rooli, jota toteuttaa parhaan kykynsä mukaan. Merkityksen puuttumista voi verrata shakkinappuloihin; jos nappulat ovat käytössä, jokaiselle niistä muodostuu pelin sääntöjen avulla merkitys. Mutta jos ihmiset unohtavat pelin säännöt, eivätkä enää pelaa shakkia, nappulat ovat vain koriste-esineitä hyllyllä.

Olemme kärsimättömiä. Kyse on siitä, että merkityksellisten asioiden saavuttaminen tai syvää ajattelua vaativien asioiden tekeminen ei etene seitsemässä sekunnissa mihinkään. Syvemmän yhteyden löytäminen elämän eri osa-alueilla ei toimi kuten pelien maailma. Pelit ovat suunniteltu siten, että pelaaja saa mahdollisimman nopean palkinnon mahdollisimman pienellä työllä, jottei tämä kyllästy ja siirry pelaamaan seuraavaa hittipeliä. Merkityksellisten asioiden saavuttaminen on sitä, että ihminen tekee pieniä, välillä tylsältäkin tuntuvia asioita vuodesta toiseen, saamatta niistä välitöntä mielihyvän tunnetta.

Kirjan tarina ei etene, jos et kuljeta sitä itse mielessäsi eteenpäin.

Ymmärtääksesi musiikkia et löydä vastauksia kuuntelemalla Spotifyn suosituimmat kappaleet läpi, vaan sinun täytyy koluta The Beatlesin, David Bowien tai The Smithsin tuntemattomimmatkin levyt läpi, jotta voit ymmärtää sanoman, jota he yrittävät musiikillaan sanoa.

Tavoitteellisena urheilijana kehittyminen vaatii sen, että olet yksin harjoittelemassa sateisena syysiltana tietäen, että tämä yksi harjoitus ei auta sinua vielä yhtään paremmaksi. Ja pelissä joudut juoksemaan, jotta pystyt auttamaan joukkuettasi eikä valmentaja ota sinua vaihtoon hyödyttömänä.

Ymmärryksesi maailmasta ei kehity, jos et lue pitkiä, välillä tylsiäkin tietokirjoja, näe monia klassikkoelokuvia, ja jos et keskustele niistä ja elämästä ylipäänsä erilaisten ihmiset kanssa menettämättä välissä mielenkiintoa älylaitteillesi.

Merkitykselliset ihmissuhteet eivät synny Instagram-tykkäyksillä, vaan siten, että kysyt kasvokkain toisilta ihmisiltä, miten he voivat ja kuuntelet vastauksen aidosti sekä asetat yhteisen edun omien etujesi edelle – ei pelkästään yhden kerran, vaan vuodesta toiseen.

Kun katson elokuvia, pidän eniten hahmoista, jotka jollain tavalla kehittyvät tarinan aikana. Ihminen ilman kehittymistä elää kuin ikuisessa limbotilassa, jossa kaikki on ihan mukavasti, mutta keskittymiskyky ei ole riittänyt muodostamaan syvempiä mielenkiinnon kohteita.

Merkityksellisten asioiden saavuttamista elämässä voidaan verrata vuorikiipeilyyn. Osa ihmisistä näkee vain vuoren huipun, eikä itse vuorta, joka pitäisi ensin kiivetä huipulle päästäkseen. Matka vuoren huipulle tulee olemaan stressaavaa ja sisältää varmasti myös negatiivisia tunteita, mutta jos ihminen haluaa luoda merkitystä, se matka on tehtävä.

Professori Nassim Nicholas Taleb kirjoittaa kirjassaan Black Swan, ettei ihminen ole kuin teekuppi, joka pudotessaan särkyy eikä voi korjata itseään. Talebin mukaan ihminen kokonaisuutena on kuin immuunisysteemi: kasvaakseemme ja kehittyäksemme tarvitsemme jo lapsesta alkaen stressaavia kokemuksia, haasteita ja välillä käyntiä sietokykymme rajoilla. Hetkittäiset ikävät tunteet ja haasteet siis kasvattavatkin ihmistä, eivätkä riko palasiksi.

Tästä voimme johtaa mielenkiintoisia pohdintoja, miten me aikuiset voisimme toimia toisin, jotta lasten keskittymiskyky kestäisi tulevaisuudessa enemmän kuin seitsemän sekuntia tai, että lapset kestäisivät ikäviä tunteita paremmin.

Mitä teemme, jos näemme lapsen hakkaamassa vasaralla nauloja? Puutummeko siihen vaarallisena vai näemmekö sen hyvänä hienomotoriikan harjoitteluna silläkin uhalla, että lapsi tulee lyömään useammankin kerran vasaralla sormeensa.

Jos lapsi tulee turhautuneena ja ilman onnistumisia takaisin kotiin urheilutreeneistä, haukummeko ensin treenit huonoiksi vai selitämmekö lapselle kovan työnteon ja palkinnon välisen yhteyden?

Oppiminen on fysiologisia muutoksia aivoissa. Oppiessa aivoissa rakentuu uusia synapseja ja vanhat vahvistuvat. Jos lapsuus on virikkeetön eikä lapsen kanssa puhuta riittävästi ja selitetä heille esimerkiksi kärsivällisyyden merkitystä elämässä, noita muutoksia aivoissa ei tapahdu koskaan.

Sanonta ”valmista lapsi tietä varten, eikä tietä häntä varten” sisältää viisauden alun. Sen sijaan, että me vanhemmat, opettajat, valmentajat ja muut aikuiset lapsen ympärillä toimimme lasten ”asianajajina”, jotka poistavat kaikki mahdolliset pettymykset lapsen elämästä, meidän tulisi antaa heille haasteita, vaatia heiltä keskittymistä ja pettymyksen sattuessa auttaa heitä ymmärtämään työnteon merkityksen eikä keksiä epäonnistumiselle selityksiä ulkopuolelta.

Niin, jos vain muistamme itse nostaa katseemme niistä seitsemän sekunnin viihdeuutisista.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Vieraskynä: Matkalla, joka ei kauniisti ikinä pääty – Mika Lehkosuon ja Jani Sarajärven matkaraportti

Valmentaja, joka aikoinaan Argentiinassa uhkasi tarinan mukaan räjäyttää itsensä ja kotinsa eteen tulleet vihaiset kannattajat käsikranaatilla. Valmentaja, jota jotkut maailman parhaista, kuten Guardiola ja Pochettino, pitävät maailman parhaana tai jalkapalloisänään.

Tässä matkaraportissa lähetämme teille, jalkapalloentusiastiystävämme, oppeja matkastamme seuraamaan Marcelo Bielsan työtä Leeds Unitedissa. Kerromme huomioita näkemästämme samalla huomauttaen, että sanat jäävät auttamatta liian lyhyiksi. Nauttikaa matkasta kanssamme.

Vierailumme aikana näimme kaikki harjoitukset jalkapallokentällä kahden Championship-pelin välissä. Lisäksi saimme nähdä yhden Championship-kotipelin. Viikon rytmi oli seuraava: vieraspeli – vapaa – harjoitus – harjoitus – harjoitus – harjoitus – kotipeli. Viikon ensimmäisenä harjoituspäivänä vain edellisessä pelissä vähemmän pelanneet harjoittelivat pallon kanssa. Emme nähneet ennen jokaista jalkapalloharjoitusta tehtyä saliharjoitusta emmekä joukkuepalavereita.

IMG-20190909-WA0006
Mr. Bielsa ja valmennustiimi Championship-ottelussa.

Saapuessamme Leeds Unitedin harjoituskeskukseen saimme kuulla Mr. Bielsan teettäneen sinne suuria muutoksia sekä sisä- että ulkotiloihin. Esimerkiksi sisätiloihin oli rakennettu pelaajille vapaa-ajanviettotila, joka sisälsi erilaisia pelejä, kirjoja sekä ison tv:n. Tässä tilassa joukkue piti kerran viikossa kirjanlukupiirin. Sisälle oli rakennettu myös nukkumadormitoriot, joissa sekä pelaajilla että valmentajilla oli omat sängyt.

Ulkoalueita oli myös muutettu. Kenttiä oli muokattu vastaamaan Leedsin kotikentän Elland Roadin kokoa. Aidat oli maalattu, kenttien ympärille oli rakennettu kilometrin pituinen juoksurata ja alue pidettiin siistinä säännöllisellä siivoamisella. Ennen viime kautta Bielsa ohjeisti pelaajia siivoamaan aluetta kolme tuntia, koska laskujensa mukaan keskiarvoisesti sen verran aikaa kannattajilla menee töissä tienatakseen lipun Leedsin peliin.

Mr. Bielsa uskoi, että kaiken ollessa siistiä pelaajien on parempi olla ja he pystyvät suorittamaan paremmin.

Harjoituskeskuksessa pelaajille oli tarjolla terveellinen aamiainen ja lounas. Useat tuotteet olivat kiellettyjä, esimerkkeinä ketsuppi ja majoneesi. Ennen harjoituksia pelaajien piti punnita itsensä ja he saivat poiketa yksilöllisistä tavoitepainoistaan ainoastaan 0,5 kg. Rasvaprosentti piti olla alle 10.

Jalkapalloharjoituksiin osallistui noin 30 pelaajaa, 11-12 valmentajaa ja muutamia kentänhoitajia. Kolme vierekkäistä täysmittaista kenttää oli valmisteltu ennen harjoitusten alkua lukuisilla mannekiineilla, kepeillä ja tötsillä. Joukkue tai osajoukkue siirtyi harjoitteiden välissä kentältä toiselle ja takaisin. Alkuverryttelyt ja maalivahtiharjoitteet tehtiin erillisellä alueella. Useita sprinklereitä oli päällä harjoitusten aikana eri puolilla kenttäalueita. Kaikki harjoitteet kuvattiin.

Mr. Bielsan harjoitusmetodi sisältää paljon drillejä. Ainoat näkemämme pelit olivat 11v11 puolella kentällä tehty pelin avaamiseen ja korkeaan prässiin liittynyt aaltoharjoitteena toteutettu peli, jossa pallollinen joukkue aloitti sekvenssit maalipotkuista tavoitteenaan edetä yli puolen kentän. Toinen peli oli alkuverryttelyn yhteydessä pienellä alueella pelattu 4v4+4 -päätypeli, joka kesti 2 x 3 minuuttia.

Drilleissä harjoiteltiin joko yksilö-, pienryhmä- tai koko joukkueen toimintaa. Useimmat drilleistä olivat analyyttisiä, eristettyjä ja sisälsivät paljon automatisoituja liikkeitä. Drilleissä pelaajien tarve informaation etsimiselle oli selvästi vähäisempää pelillisiin harjoitteisiin verrattuna eikä pelaajan ”omaa päätöksentekoa” paljoa nähty.

Toiminta drillien sisällä oli tarkkaa ja ajoituksien piti toimia hyvin. Drilleissä tehtiin vain muutamia toistoja, jonka jälkeen vaihdettiin uuteen harjoitteeseen. Intensiteetti toistoissa oli todella korkea ja toistojen välissä pelaajien tuli hölkätä nopeasti omille paikoilleen. Yksi harjoitus saattoi sisältää yli kymmenen erilaista drilliä variaatioineen.

Esimerkkisekvenssi keskiviikon harjoituksista: Syöttödrilli – Drilli (kolme erilaista drilliä kolmelle ryhmälle) – Pelinavaamispeli – Drilli – Pelinavaamispeli – Drilli – Pelinavaamispeli – Drilli – Pelinavaamispeli – Drilli – 3 x pelinavaamispeli (jokainen kolmesta ryhmästä pelasi lyhyet, noin kolmen minuutin pelit toisiaan vastaan). Harjoitteet tosiaan kestivät ainoastaan muutaman toiston tai muutaman minuutin kerrallaan.

IMG-20190909-WA0004
Mr. Bielsa Championshipin ottelussa.

Jokaisena kolmena koko joukkueen harjoituspäivänä harjoiteltiin drilleinä sekä pallollista että ei-pallollista vaihetta. Observointimme perusteella keskiviikko oli kuormitukseltaan hieman kovempi kuin torstai ja perjantai, mutta erot intensiteetin, kokonaiskeston tai liikkumismatkojen välillä olivat todennäköisesti vähäisiä.

Valmentajien toiminta harjoituksissa oli selkeää. Valmentajat näyttivät harjoitteet nopeasti iPadeilta pelaajille, jonka jälkeen laittoivat drillit liikkeelle. Drilleissä jokainen sekvenssi alkoi valmentajan pilliin vihellyksellä tai numeroiden laskemisella (harjoitteissa, joissa esim. syötettiin yhdeksän määrätynlaista syöttöä). Sekvenssit myös yleensä päättyivät pillin vihellykseen, jonka jälkeen pelaajat menivät nopeasti takaisin paikoilleen. Tämä oli tehokas tapa työskennellä mahdollistaen useat toistot pienessä ajassa. Valmentajat antoivat pelaajille paljon eksplisiittistä ohjeistusta. Kyselytekniikkaa emme nähneet.

Drillien kehittäminen ei ole helppo tehtävä Mr. Bielsan tavassa toimia. Se vaatii paljon taustayötä, pelien katsomista ja niiden analysointia, jotta voidaan löytää jalkapallossa toistuvia avainpelitilanteita ja -toimintoja. Näistä avainpelitilanteista ja -toiminnoista Mr. Bielsa rakentaa valmennustiiminsä kanssa drillinsä.

Mr. Bielsan metodologia on drillien ja kaiken muun suhteen tarkka. Hänen tapansa organisoida asioita muistutti Stanley Kubrickin vastaavaa. Pieniäkään asioita ei jätetty huomiotta. Tämä vaatii paljon töitä kaikilta ihmisiltä hänen ympärillään, jonka vuoksi valmennustiimissä on ollut paljon vaihtuvuutta. Kuulemamme mukaan useimmat eivät jaksa tällaista toimintaa vuotta tai kahta pidempään.

Mr. Bielsa itse tuntuu jaksavan vielä pitkän uran loppupuolellakin. Hän on 64 vuotta ja silti täynnä energiaa. Hän käveli ympäri harjoituskenttää drillien aikana ja niiden välissä ja katsoi, että asiat toimivat suunnitellusti, mutta ei puuttunut usein toimintaan eikä antanut paljoa palautetta. Annettu palaute kohdistui lähinnä valmennustiimin jäsenille.

Ilmeisesti Mr. Bielsan metodi on herättänyt ympärillä työskentelevissä valmentajissa kunnioitusta. Tapasimme valmentajista kaksi, jotka olivat tottuneet käyttämään paljon erilaisia pelejä harjoituksissaan. Nyt, työskenneltyään Mr. Bielsan ja drillien parissa, he olivat huomanneet drillien avulla pystyttävän vaikuttamaan pelaajien käyttäytymiseen merkittävästi paremmin kuin peleillä.

Lopuksi, matkamme aikana saimme kurkistaa jättiläisen olkapäiden yli. Niiden päälle seisomaan nousu vaatii vielä lisää ymmärrystä. Tämän raportin lopuksi haluaisimme esittää kaksi ystävältämme saatua avainohjetta helpottamaan ymmärryksen vähäisyyttä.

  1. Katso jalkapallopelejä. Katso niitä tarkasti ja syvästi. Yritä ymmärtää peliä ja nähdä, mitkä tilanteista ja toiminnoista ovat erityisen tärkeitä.
  2. Liittyen näihin erityisen tärkeisiin tilanteisiin ja toimintoihin; yritä löytää sellaisia, jotka aiheuttavat epäorganisoitumista vastustajissa.

Mene syvälle ja yritä päästä takaisin pinnalle.

IMG-20190909-WA0003

***

Teksti ja kuvat: Mika Lehkosuo & Jani Sarajärvi

Tarkkailijana HJK Cupissa – 25 havaintoa kovatasoisesta junioriturnauksesta

Helsingin Töölössä on pelattu viikonloppuna perinteinen ja Suomen mittapuulla kovatasoinen HJK Cup -junioriturnaus, johon on ottanut osaa merkittävä määrä Suomen parhaimpia juniorijoukkueita. Turnaus huipentuu sunnuntai-iltapäivällä pelattaviin pienen kentän (U9-U11) loppuotteluihin.

Suomalaisjoukkueiden lisäksi turnauksessa on ollut mukana ulkomaalaisia joukkueita Hollannista, Norjasta, Ruotsista, Tanskasta, Venäjältä ja Virosta. Vanhin ikäluokka on U13, nuorin puolestaan U9.

Olen katsonut viikonlopun aikana toistaiseksi 18 peliä, jokaisesta ikäluokasta useamman ottelun. Lisäksi olen nähnyt kuusi peliä YouTuben välityksellä. Pelimuotoina ovat olleet 11v11 (U13 ja U12) sekä 8v8 (U11-U9). Olen seurannut sekä alkulohko- että jatkopelejä.

Tein huomioita pelistä, pelaajista, valmentajista, joukkueista ja vanhemmista. Tarkkailin myös turnauksen yleistä ilmapiiriä. Oheiseen listaan on koottu 25 havaintoa. Havainnot on tehty pääosin lauantain ja osittain perjantain aikana.

1. Kenttäkoot ja pelimuodot. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa, Suomessa on jäänyt käymättä perusteellinen keskustelu eri pelimuotojen eduista ja hyödyistä. Meillä ei ole myöskään toteutettu sen tarkempia tilastointeja esimerkiksi eri pelimuodoissa tapahtuvien pelitekojen (syötöt, ensimmäiset kosketukset, jne.) määristä. U12-ikäluokan (2007-syntyneet) pelejä katsellessa mieleen hiipi väkisinkin ajatus, että 11v11-pelimuoto on suurelle osalle kyseisen ikäluokan lapsista vielä liian vaativa. Monessa pelissä fyysiset erot nousivat liian suureen rooliin. Nuorimmassa ikäluokassa (U9) 7v7-pelimuoto ja hieman pienempi kenttä olisi varmasti palvellut pelaaamista enemmän.

2. Missä laitapelaajatyypit? HJK Cupin pelit vahvistivat ajatusta, että niissäkin junioriseuroissa, jotka tekevät pääsääntöisesti laadukasta työtä, on hyvin vähän niin sanottuja laitapelaajatyyppejä. Kasvatamme ennen muuta keskisektorin pelaajia (aiheesta kiinnostuneiden kannattaa etsiä käsiinsä uusin Urheilulehti). Näkemissäni peleissä laitapelaajilta puuttui hyvin usein kyky nopeisiin tempokuljetuksiin, työkalut 1v1-tilanteita varten sekä räjähtävät aloitteet puolustavan joukkueen selustaan. Lisäksi monella pelaajalla oli motorisia haasteita: esimerkiksi terävät suunnanmuutokset ilman palloa luonnistui vaivattomasti vain harvalta pelaajalta.

3. ”Häirikkövanhemmat” ovat loistaneet poissaolollaan. Vanhempien epäasiallisia huutoja esimerkiksi erotuomareille kuului turnauksen aikana äärimmäisen vähän. Kuulin satunnaisesti vain yksittäisiä ”paitsio”-, ”yli”- tai muita vastaavia huudahduksia. Havaintojeni mukaan vanhempien käytös kenttien laidoilla on selvästi siistiytynyt viimeisen vajaan 10 vuoden aikana. HJK Cupin ottelut vankistivat tätä ajatusta. Reipashenkistä kannustusta olisin kaivannut selvästi enemmän. Eniten kannatusääntä pitivät ulkomaalaisten joukkueiden, erityisesti venäläisen Zenitin, vanhemmat.

4. Motoriset perustaidot ja niiden puute. Valmentajakollega, jonka kanssa seurasin pelejä lauantaina, totesi: ”Jalkapalloseuroissa pitäisi keskittyä ensimmäiset kaksi vuotta, kun pelaajat ovat 4-6-vuotiaita, ennen kaikkea yleisiin liikuntataitoihin.” Valmentajan kommentti jäi mieleeni, sillä monessa HJK Cupin pelissä, etenkin nuoremmissa ikäluokissa, pelaajien motoriset taidot olivat silmiinpistävän puutteellisia. Vaikeudet muun muassa suunnanmuutoksissa, kiihdytyksissä, jarrutuksissa ja kääntymisissä heijaistui usealla pelaajalla toimintaan pallon kanssa. On vaikea tehdä, kun ei pysty.

5. Valmentajien ottelujohtamisessa paljon hyvää, mutta myös kehitettävää. Suomalaisen ruohonjuuritason valmentajan ottelujohtaminen on pääsääntöisesti positiivista. Tämä näkyi myös HJK Cupissa. Monella valmentajalla oli selvä pyrkimys auttaa pelaajia. Ohjeet olivat voittopuolisesti selkeitä, ja sopivissa välein oli myös yleistä tsemppaamista. Valmentajien yleinen olemus oli varsin ryhdikäs. Monessa pelissä suurimmat haasteet liittyivät vaatimustason ylläpitämiseen. Liian harva valmentaja puuttui esimerkiksi tilanteeseen, jossa pelaaja jätti tilanteen kesken tai lopetti puolustamisen, kun vastustaja pääsi ohi. Jos pelaajilta ei vaadita pelissä menestymisen kannalta tärkeiden asioiden toteuttamista, heidän on vaikea oppia esimerkiksi kilpailullisuutta.

20190907_181013
Perinteistä HJK Cupia on pelattu Töölössä mainiossa olosuhteissa. Turnauksessa on ollut sarjat 2006-2010-syntyneille.

6. Kulttuuri syntyy pienistä suurista asioista. Pienet yksittäiset asiat luovat merkitystä. Mitä säännöllisemmin näitä asioita toteutetaan, sitä vahvemmin pelaajat usein kiinnittyvät lajiin. Telia 5G -areenalla pelatuissa HJK Cupin otteluissa kuulutettiin aina kaikki maalintekijät. Kuulutukset ovat tärkeä osa ottelutapahtumia. Hienoa, että tästä huolehdittiin myös junioriturnauksessa.

7. Harva pelaaja osaa suojata palloa. Varsinkin nuoremmissa ikäluokissa (U9-U10) useampi peli oli ajoittain kohelluksen näköistä. Yksi vaikuttava tekijä oli, että harva pelaaja kykeni suojaamaan palloa ja pitämään sitä kautta pelivälineen hallinnan omalla joukkueella. Ne pelaajat, jotka onnistuivat suojaamaan palloa pienessä tilassa esimerkiksi käsiään käyttämällä, saivat itselleen etua ja onnistuivat vaikeissakin tilanteissa jatkamaan peliä. Opetetaanko suojaamista riittävästi lapsuusvaiheessa?

8. Hiirenhiljainen tunnelma katsomoissa. Oikeanlainen tunnelma on elintärkeä osa juniorijalkapalloa. Reipas kannustus ja maalien juhliminen välittyvät myös kentälle. Tunnelma luo merkitystä. Monessa HJK Cupin pelissä vanhempien kannustus oli valitettavan vaisua ja positiivinen lataus puuttui. Onneksi niitäkin pelejä näkyi, joissa vanhemmat elivät oikealla tavalla pelissä mukana.

9. Maaleja juhlittiin usein yhdessä. Mikä on hienompaa kuin se, että pelaajat juhlivat yhdessä maaleja? Tätä näkyi peleissä ilahduttavan paljon – ikäluokasta riippumatta. Maalit ovat jalkapallon suola ja usein koko joukkueen onnistumisen seuraus. Yhdessä juhlimisen pitäisi olla itsestäänselvyys. Aina välillä junnupeleissä näkyy, että vain osa pelaajista kerääntyy juhlimaan maalintekijän ympärille. Oli hienoa huomata, että HJK Cupissa tätä näki varsin vähän.

10. Kaatuvatko pelaajat nykyään helpommin? Yli 30 vuotta juniorijalkapallossa toiminut kokenut valmentaja pohti turnauksessa, että nykyään junioripelaajat kaatuvat helpommin kuin aikaisemmin. Seurasin asiaa tämän kommentin jälkeen tarkemmin: monessa pelissä pelaajat menettivät tasapainonsa kevyestä taklauksesta ja välillä jopa ilman kontaktia. Ilmiöllä on varmasti yhteys yleisiin motorisiin taitoihin. Lisäksi pohdimme valmentajakonkarin kanssa, kuinka paljon harjoituksissa syntyy pelinomaisia kaksinkamppailutilanteita.

11. Seurakulttuuri syntyy kohtaamisista – Esimerkkinä HJK:n juniorit. Seurakulttuuri syntyy osittain myös siitä, että saman seuran pelaajat tuntevat toisensa ja kohtaavat toisiaan säännöllisesti. Monessa HJK:n pelissä seuran muut juniorijoukkueet (vanhemmat tai nuoremmat ikäluokat tai saman ikäluokan toinen joukkue) olivat katsomassa peliä ja kannustamassa tuttuja kavereita. Samanlaista toimintaa on näkynyt aikaisemmin myös muiden seurojen juniorijoukkueiden osalta. Parantuneet harjoitusolosuhteet mahdollistavat sen, että useampi juniorijoukkue pystyy harjoittelemaan samassa paikassa. Tällä puolestaan on välittömästi vaikutusta siihen, että pelaajat tuntevat toisensa. Tuttua kaveria on helpompi kannustaa.

12. Peleissä paljon keskityksiä, mutta harjoitellaanko niitä? Jopa aivan pienimmissä ikäluokissa (U9-ikäisistä alkaen) esiintyi paljon keskityksiä, jotka pääsääntöisesti lensivät kaikkien pelaajien yli tai suoraan päätyrajasta yli. Moni keskitys pysähtyi myös ensimmäiseen vastustajaan, vaikka pallollisen pelaajan olisi ollut tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä ohittamaan lähin vastustajan pelaaja kuljettamalla. Arvelen, että U9- tai U10-ikäluokissa ei juurikaan harjoitella keskityksiä (esimerkiksi drillien kautta). Minkä takia näitä tilanteita näkyi kuitenkin peleissä paljon?

13. Entisiä pelaajia valmennustehtävissä. Toni Lehtinen SJK:ssa, Mikko Hyyrynen ja Marko Rajamäki TPS:ssä, Mike Peltola HJK:ssa ja niin edelleen. HJK Cupissa näkyi useita entisiä pelaajia kentän laidalla valmennustehtävissä. On hienoa nähdä, kuinka pitkän pelaajauran tehneet henkilöt ovat jatkaneet pelaamisen päätyttyä juniorivalmennuksen parissa.

14. Hyvä pitkä syöttö on onnistunut suoritus! Juniorijalkapallossa on tärkeää opettaa pelaajia pelaamaan peliä. Otteluissa esiintyy säännöllisesti tilanteita, joissa pidempi syöttö esimerkiksi vastustajan prässilinjan yli on paras vaihtoehto. Usein laadukasta pitkää syöttöä kammoksutaan; sitä saatetaan pitää esimerkiksi ”räiskimisenä”. Jopa HJK Cupin pienimmissä ikäluokissa (U9 ja U10) näkyi tilanteita, joissa maalivahti antoi erinomaisen pitkän syötön, mutta jostain syystä valmentaja ei kehunut pelaajaa tästä ratkaisusta. Monipuoliset tavat syöttää ovat tärkeä osa pelaajan ”työkalupakkia”.

15. Kumpi joukkue oikein on tappiolla? Moni kokenut juniorivalmentaja on valitellut, että altavastaajan asemassa olevan juniorijoukkueen selkäranka katkeaa liian helposti tappiotilanteessa. Näin saattaa käydä, vaikka joukkueiden tasoero ei olisi todellisuudessa kovin iso. Tätä näkyi ajoittain myös HJK Cupissa. Jos en olisi tiennyt tilannetta, en olisi välttämättä voinut päätellä pelissä, kumpi joukkue johtaa ja kumpi on tappiolla. Häviöllä ollut joukkue saattoi hakea sivurajan yli menneen pallon todella hitaasti, pelien lopussa ei nostettu riskitasoa, eikä kulmapotkuissa nostettu pelin viimeisillä minuuteilla ylimääräistä pelaajaa maalille. Näistä asioista huolehtiminen kuuluu viime kädessä joukkueen valmentajan vastuulle.

16. Syöttö ylä- vai alajalalle? Kroatialaisen suurseura Dinamo Zagrebin akatemiassa on tutkittu, kuinka paljon kansainvälisessä jalkapallossa syötetään yläjalalle ja kuinka paljon puolestaan alajalalle. Dinamon selvitykset ovat osoittaneet, että parhaimmilla seuroilla noin 85 % syötöistä suuntautuu juuri yläjalalle. Miten tämä liittyy HJK Cupiin? Niissä peleissä, joita seurasin, hyvän joukkueen yksi tunnuspiirre oli, että esimerkiksi pelinavaamisvaiheessa syöttö annettiin useammin yläjalalle kuin alajalalle. Riittävän kova yläjalalle suuntautunut syöttö mahdollisti parhaimmilla joukkueilla hyvin usein etenemisen, kun taas hieman heikommilla joukkueilla alajalalle suuntautunut syöttö antoi puolustavalle joukkueella mahdollisuuden paineen antamiseen. Sama trendi näkyi sekä 8v8- että 11v11-peleissä.

17. Kuulumisia Norjasta. Sain mahdollisuuden keskustella pelien välissä norjalaisen NSA:n (Norwegian Football Academy) joukkueenjohtajan kanssa. NSA on Oslon alueen seurojen yhteistyöorganisaatio, jossa on niin sanotut akatemiajoukkueet 8-12-vuotiaille pelaajille. NSA osallistuu vuosittain useampaan turnaukseen ulkomailla. HJK Cupissa on mukana 2008-syntyneiden joukkue. Organisaatioilla on yksittäisiä sponsoreita, jotka tarjoavat taloudellista tukea. Kotimaassa pelaajat harjoittelevat ja pelaavat omissa seuroissaan. Kovia pelejä on tarjolla kuitenkin vähän, sillä tavoitteellisia pelaajia ja perheitä on vain muutama per seura. Valmentaja kertoi olevansa huolissaan kilpajalkapallon tilasta maassa. ”Liitto ei pidä toiminnastamme”, hän sanoi suoraan ja kertoi, kuinka yksilölajeissa vallitsee toisenlainen kulttuuri. Norjassa sarjapelit sijoituksineen ja pisteineen alkavat vasta U13-vaiheesta eteenpäin. Moni seura ei ole tyytyväinen tähän linjaukseen, ja perheet ja pelaajat haluavat enemmän kilpailua. NSA haluaa tarjota innokkaimmille pelaajille mahdollisuuden koviin peleihin Norjan ulkopuolella.

18. Puitteet kunnossa finaaleissa. HJK Cupissa oli jälleen hienolla tavalla tunnistettu finaalipelien merkitys. Loppuottelut pelattiin Telia 5G -areenalla, jonne finaalijoukkueet saapuivat kahdessa jonossa musiikin soidessa. Pelien päätyttyä kolme parasta joukkuetta kutsuttiin kentälle palkintojenjakoa varten. Kaikkien pelaajien ja valmentajien nimet kuulutettiin ja turnauksen parhaille pelaajille jaettiin palkinnot. Finaaleita oli parhaimmillaan seuraamassa lauantaina arviolta 300 katsojaa. Kaikki Telia 5G -areenalle pelatut ottelut myös kuvattiin, mikä on luonnollisesti upea asia kotisohvalta pelejä seuraaville jalkapalloentusiasteille. Hienoja hetkiä pelaajille!

20190907_154419
HJK ja FC Nordsjællandin välinen loppuottelu 2007-syntyneissä oli hieno tapahtuma. Pelaajat saapuivat kentälle kahdessa jonossa musiikin soidessa. Pienet suuret asiat luovat merkitystä.

19. Pelissä sisällä eläminen. Juniorivalmentajat, joiden kanssa seurasin turnauksen pelejä hetken aikaa, esittivät erinomaisen huomion, jonka voin allekirjoittaa. Valmentajat totesivat, että suuri osa pelaajista ei tunnista peleissä riittävän hyvin hetkiä, jolloin esimerkiksi kulmapotku tai sivurajaheitto kannattaa antaa nopeasti. Lähes jokaisessa pelissä nimittäin toistuu tilanteita, joissa vastustaja ei ole ehtinyt organisoitua riittävän hyvin esimerkiksi puolustamista varten. Yllätysmomentti menetetään nopeasti. Jälleen yksi seikka, jonka aion ottaa jatkossa myös omassa valmennustoiminnassani paremmin huomioon. Tämäkin on opetettava asia.

20. Positiivisia signaaleja? HJK Cup on siitä hieno turnaus, että siellä pääsee näkemään ulkomaisten joukkueiden lisäksi myös eritasoisten suomalaisen juniorijoukkueiden toimintaa. Monen sellaisen seuran juniorijoukkueet, jotka eivät ole aikaisemmin herättäneet huomiota, esiintyivät useissa peleissä ryhdikkäästi. Suomalainen juniorijalkapallo kehittyy, kun yhä useamman seuran juniorijoukkue pystyy pelaamaan tasaväkisiä otteluita toisiaan vastaan. Ideaalitilanteessa ikäluokan 10. paras juniorijoukkue pystyy laittamaan parhaimman tiukille. Vaikka tähän on vielä matkaa, on hienoa huomata, että esimerkiksi pienemmissä ikäluokissa moni seura näyttäisi ottaneen ainakin maltillisen ryhtiliikkeen. HJK Cupissa tällaisen vaikutuksen jätti IF Gnistan U9-ikäluokassa ja Porvoon FCFJ U10-ikäluokassa.

21. Hyvä pelaaja ei menetä palloa, vaikka vauhti kasvaa. 2007-syntyneiden finaali HJK:n ja tanskalaisen FC Nordsjællandin välillä oli hieno juniorijalkapallotapahtuma. Klubi vei voiton lopulta rangaistuspotkukilpailussa. Silmiinpistävä asia pelissä oli tanskalaisten – ja myös yksittäisten HJK:n pelaajien – kyky säilyttää kontrolli palloon vauhdin kasvaessa. Näillä pelaajilla kehon painopiste oli alhaalla, pelaajat kykenivät vaihtamaan askelfrekvenssiä ja kosketusten pituutta sekä säilyttämään tasapainon vastustajan taklausyrityksistä huolimatta. Tanskalaispelaajien osaaminen ei yllättänyt. Kun olen nähnyt esimerkiksi toisen tanskalaisseuran FC Midtjyllandin pelejä, sama seikka on kiinnittänyt huomiota. Kuljettaminen on – toistonkin uhalla – vahvasti yhteydessä pelaajan motorisiin valmiuksiin. HJK Cup todisti tämän, jälleen kerran.

22. Oodi vapaaehtoisille. Yksi kerää roskia kentän laidalta. Toinen huolehtii kuulutuksista. Kolmas koordinoi joukkueiden siirtymistä ruokailuun. Neljäs keittää kahvia buffettiin. Viides paistaa makkaraa. Kuudes päivittää tulospalvelua. Mitä olisi suomalainen juniorijalkapallo ilman tärkeää työtä tekevää talkookansaa eli vanhempia? Voin rehellisesti myöntää, että valmentajana en aina edes ymmärrä, kuinka paljon työtä suuren junioriturnauksen pyörittäminen vaatii. HJK Cup näytti ulkopuolisen silmin hyvin organisoidulta turnaukselta.

HJK Cupissa on mukana myös hollantilainen PSV Eindhoven. Joukkue pelaa 2008-syntyneiden sarjassa. Suomalainen Joonas Kolkka toimii seurassa U13-U16-vaiheen talenttivalmentajana.

23. Toiminta voi olla sekä kilpailullista että yhteisöllistä! Edellä mainitussa 2007-syntyneiden finaalissa tapahtui hieno urheiluhetki. FC Nordsjælland kuuluu eri arvioiden mukaan Tanskan TOP5-junioriseuroihin. Seuran U12-joukkue osallistuu säännöllisesti ulkomaisiin turnauksiin ja kilpailu joukkueessa on varmasti kovaa. HJK Cupin finaalin rangaistuspotkukilpailussa joukkueen toinen vetäjä epäonnistui, kun Klubin maalivahti venyi hienoon torjuntaan. Lähes kaikki joukkueen pelaajat riensivät keskiympyrästä tukemaan ja tsemppaamaan rangaistuspotkussa epäonnistunutta kanssapelaajaa. Tuo hetki muistutti taas tärkeästä asiasta: yhteisöllisyys ja kilpailullisuus kulkevat käsi kädessä. Kun ollaan yhdessä tosissaan, jokainen pelaaja on tärkeä.

24. Ylimpien pelaajien passiivisuus. Varsinkin 8v8-peleissä, mutta myös yksittäisissä ison kentän peleissä, näin usein, kuinka ylimmät pelaajat olivat passiivisia, kun omalla joukkueella oli pallo alhaalla. Nämä hyökkäyspään pelaajat saattoivat seisoa lähellä vastustajaa viimeisen linjan tasalla. Tämä on luonnollista varsinkin pienemmissä ikäluokissa: pelaaja innostuu vasta, kun pallo on itsellä tai ainakin lähellä. Osa valmentajista osasi aktivoida hyvin näitä pelaajia tekemään vartioinnista irtautumista ja tukiliikkeitä lähemmäs palloa. Seurauksena oli, että pallollisella pelaajalla oli enemmän vaihtoehtoja syöttää myös seuraavaan linjaan. Mitä pienempiä pelaajat ovat, sitä tärkeämpää pallottomia pelaajia on aktivoida. Sopivankokoisella kentällä ja optimaalisella pelaajamäärällä on myös iso vaikutus.

25. Ruohonjuuritason jalkapallo voi Suomessa kaikesta huolimatta hyvin. HJK Cup näyttäytyi minulle ennen kaikkea yhteisöllisenä tapahtumana. Mukana on ollut pelaajia ja valmentajia eri puolelta Suomea. Keskustelut eri toimijoiden kanssa herätti jälleen kerran uusia ajatuksia. Erilaiset näkemykset ovat pelkästään hyvä asia. Voimme tehdä monia asioita vielä paremmin – tämä on nähtävä isona mahdollisuutena. Kentällä ja sen laidalla ahersi satoja aikuisia, jotta lapsilla olisi mahdollisimman hyvä ympäristö pelata ja kilvoitella. Suomalainen juniorijalkapallo on arvokasta.

U13- ja U12-ikäluokkien turnaus päättyi lauantaina. U11-U9-sarjat huipentuvat tänään. Turnauksen otteluohjelma ja tulokset löytyvät täältä. Juniorialkapallon ystävien kannattaa suunnata tänään Töölöön. Ottelut näkyvät myös Kaupunki TV:n YouTube-kanavalta.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)