Kolumni: Géza Szilvay ja suomalainen juniorijalkapallo

Maineikkaan tanskalaisen jalkapalloseura FC Midtjyllandin puheenjohtaja Rasmus Ankersen julkaisi vuonna 2012 teoksen The Gold Mine Effect. Ankersen keskittyi kirjassaan niin sanottuihin kultakaivoksiin – ympäristöihin ja yhteisöihin, joista on kasvanut poikkeuksellisen paljon huippu-urheilijoita.

Kirjoittaja teki tutkimusmatkojaan maapallon eri kolkkiin ja pyrki selvittämään, mitä tekijöitä menestyvien kultakaivosten taustalta löytyi.

Ankersen käsitteli opuksessaan muun muassa eteläkorealaisten naisgolfareiden ja kenialaisten kestävyysjuoksijoiden menestymisen syitä. Myös Suomi nousi yhdellä aukeamalla esiin. Ankersenin nosto ei kuitenkaan liittynyt urheiluun.

Géza Szilvay, unkarilainen viulunsoiton opettaja, on opettanut Itä-Helsingin musiikkiopistossa 1970-luvulta lähtien. Szilvayn opetuksessa on ollut vuosien saatossa kaikkiaan 200 5-vuotiasta lasta, jotka ovat harjoitelleet kolme tai neljä kertaa viikossa ränsistyneessä vanhassa rakennuksessa Helsingissä.

Nyt, yli 30 vuotta myöhemmin, 95 % kyseisistä lapsista toimii musiikin ammattilaisina ja loput viisi prosenttia on erittäin taitavia amatöörejä.

Szilvay opettaa edelleen. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että pääsyvaatimukset hänen viulunsoittokursseilleen eivät koske vain lapsia, vaan myös lasten vanhempia.

Szilvay haastattelee vanhempia, katsoo heitä suoraan silmiin ja kysyy yhden kysymyksen: Oletko valmis käyttämään joka päivä vähintään puolitoista tuntia seuraavan viiden vuoden ajan siihen, että autat lastasi viulunsoitossa?

Jos vanhempien vastaus vakuuttaa Szilvayn, lapsi valitaan kurssille.

Szilvayn ajattelutapa perustuu siihen, että vanhempien sitoutuminen antaa parempaa varmuutta ja osviittaa lapsen kehittymisestä huippumuusikoksi kuin yksikään lapseen itseensä liittyvä tekijä.

Ylläoleva katkelma on vapaa suomennos Ankersenin teoksesta. Szilvayn oppilaista kansainvälisesti tunnetuin lienee Pro Finlandia -mitalilla palkittu Pekka Kuusisto, joka voitti vuonna 1995 ensimmäisenä suomalaisena Jean Sibelius -viulukilpailun.

Miten unkarilaissyntyinen viulunopettaja sitten liittyy suomalaiseen juniorijalkapalloon?

Vastaus on loogisen yksinkertainen. Boston Collegessa vuosia psykologiaa opettaneen professori Ellen Winnerin mukaan (Gifted Children: Myths and Realities, 1996) lapsen kyvykkyys ei kehity ilman taustalla olevaa vanhempaa, joka rohkaisee, kannustaa ja puskee lasta eteenpäin.

Isä-Eremenko ja pojat. Jari ja Olavi Litmanen. Laura ja Jyrki Kalmari. Tim ja Tor Sparv. Joel ja Risto Pohjanpalo.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja laajentaa myös muihin lajeihin. Huippupelaajat ovat vain jäävuoren huippu. Vanhemmat ovat jokaisessa perheessä liikuntakulttuurin opettajia.

Jalkapallon vanhempi-lapsi -suhde muistuttaa monessa suhteessa musiikin opettaja-soittaja -suhdetta. Huippuviulisteja vuosikymmenten ajan opettanut Szilvay on korostanut, että ilmiössä ei ole kyse mistään pakottamisesta.

Vanhempi tai opettaja on mahdollistaja, tilaisuuksien synnyttäjä ja tukipilari. Suomessa tämä ulottuvuus on usein ymmärretty väärin.

”Opettajan pitää muistaa, että juuri tästä lapsesta voi tulla ammattilainen. Ei niin, että hänestä tehdään sellainen väkisin. Eikä niin, että lapselle kerrotaan, että hänestä tulee vain harrastelija ja opetetaan lepsusti. Ovi täytyy pitää auki. Tuo pieni sana, voi, on niin kovin tärkeä”, Szilvay on muistuttanut.

Suomalaista juniorijalkapalloa koskevassa keskustelussa vanhemmat nähdään usein enemmän riskinä kuin mahdollisuutena. Tämä on vaarallinen ajattelutapa. Puhumme syiden sijasta seurauksista. Näemme ongelmat, mutta emme valtavaa potentiaalia.

Vanhemmat ovat niin tärkeä voimavara pelaajakehityksen kannalta, että mustavalkoisten asetelmien ylläpitäminen on vahingollista.

En unohda koskaan Keskisuomalainen-lehden otsikkoa kesäkuulta 2016: ”Kunnianhimoiset vanhemmat estävät Suomen etenemisen EM-kentille”.

Liiallisesta vakavuudesta ja totisuudesta puhuvat kovimpaan ääneen usein henkilöt, jotka eivät ole koskaan laittaneet itseään likoon juniorijalkapallon eteen.

Oliko Tor Sparv kunnianhimoinen, kun hän kuljetti poikaansa joka viikko 150 kilometriä aamuharjoituksiin toiseen kaupunkiin? Entä Erkki Toivio, joka rakensi pojalleen maalin perheen kodin vieressä sijaitsevalle pellolle? Tai Alexei Eremenko, joka opetti kädestä pitäen ja tuntikausia pojilleen oikeaoppista ulkosyrjäsyöttöä?

Mitä pitäisi puolestaan ajatella vanhemmista, jotka rakentavat tekonurmialustan perheen autotalliin, jotta lapset saisivat toistoja joka päivä? Tai vanhemmista, jotka vievät lastaan ekstravalmennukseen?

Tätäkin listaa voisi jatkaa pitkään. Se, mikä ulkopuolisen silmin voi näyttää vakavalta puurtamisesta, saattaa olla perheelle mitä luonnollisin tapa viettää yhdessä aikaa, toteuttaa yhteistä intohimoa tai tarjota innokkaalle lapselle mahdollisuuksia.

Tarvitsemme enemmän konkreettisia positiivisia esimerkkejä ja rohkaisevia tarinoita. Niiden vaikutus on tehokkaampi kuin epämääräisten mielikuvien ylläpitäminen.

Kultakaivokset eivät synny sattumalta. Urheilijoiden kehitystarinat ovat tiimityötä, perheiden ja yhteisöjen tarinoita.  Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että elintärkeät sivuhenkilöt – ystävät, vanhemmat, opettajat ja monet muut – ”putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset”, kuten Kimi Räikkösen elämäkertaa arvioinut kulttuuritoimittaja Jani Tanskanen on kirjoittanut.

Hankalia vanhempia on kaikissa lajeissa. Ylilyöntejä tulee varmasti joskus. Selkeät seurajohtoiset toimintatavat, selkeä viestintä, jatkuva vuorovaikutus ja vahva ennakollinen ajattelutapa kaikessa toiminnassa auttavat kriisitilanteissa.

Viulunsoiton opettamisen pioneerin Géza Szilvayn ajatus vanhempien sitoutumisen merkityksestä on helppo laajentaa myös urheiluun.

Kuinka vanhempien osallisuutta lapsen harrastamiseen voitaisiin edistää? Miten seurat saisivat vanhemmat mukaan yhteisiin talkoisiin? Nämä kysymykset ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi seuran valmennuslinjan pelilliset suuntaviivat.

Samaan tapaan kuin pelaajia valmennetaan, myös vanhempia pitää sparrata – kasvattaa seuran toimintakulttuuriin.

Suomessa vuosikymmeniä opettanut Szilvay on korostanut, että viulunsoittoon rakastumisen ja soittotaidon kehittymisen kannalta ikävuodet 5-10 ovat kriittisimpiä. Myös jalkapallossa perustan on oltava kunnossa.

Aihepiiri on pelaajakehityksen kannalta tärkeä, yleisen liikuntakulttuurin kannalta suorastaan kriittinen. Liikkumattomuusongelma on valtava, ja pommi tikittää entistä lujempaa.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

The Gold Mine Effect -teoksen yksi kantavista teemoista on, että urheileva lapsi rakastuu asiaan, jossa hän on hyvä ja huomaa kehittyvänsä. Tämä itsestäänselvältä tuntuva asia saa kirjassa runsaasti huomiota juuri vanhempien merkityksen näkökulmasta.

Lajiin rakastuminen vaatii toisaalta aika ajoin myös ikäviä tunteita.

Lukuisiin erilaisiin urheiluympäristöihin tutustunut Ankersen korostaa vanhempien merkitystä nimenomaan vaikeilla hetkillä. Vanhemmat tukevat lastaan esteiden ylittämisessä ja rohkaisevat epämukavissa tilanteissa.

Juniorijalkapallo on vanhempien näkökulmasta usein sietämisen tunteen säännöllistä koettelemista.

Ketkä vanhemmat jaksavat tukea lastaan vaikeilla hetkillä, sietävät lapsensa pettymystä ja työntävät eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta? Ketkä äidit ja isät puolestaan etsivät syitä muualta ja ulkoistavat vanhemmuutensa kiperissä tilanteissa?

Juuri tästä on kyse Géza Szilvayn ”metodissa”. Myös juniorijalkapallosta löytyy samankaltaista ajattelua.

”Yritän aina saada vanhempien kautta selville, onko lapsi kasvatettu kestämään pettymyksiä”, yksi juniorijalkapallon parissa pitkään toiminut ammattilainen on todennut.

Suomalainen pelaajakehitys on perheiden varassa. Laadukas arki riippuu hyvin paljon siitä, mitä ohjatun toiminnan ulkopuolella tapahtuu. Urheilijaksi kasvamista on tehdä tylsät asiat hyvin silloinkin, kun kukaan ei katso.

Yksi tyypillisimmistä urheilukliseistä on, että ainoa lahjakuuden muoto on lahjakkuus harjoitella. Paljon vähemmän on puhuttu siitä, mitkä asiat edistävät tätä lapsen ja nuoren halua harjoitella. Katse kääntyy lapsen vanhempiin. He tukevat, työntävät eteenpäin, kannustavat ja rohkaisevat.

Jos ja kun suomalaisen jalkapallon lippulaiva, Huuhkajat, etenee historiallisesti arvokisoihin, yksi porukka ansaitsee erityisen kunnianosoituksen: pelaajien vanhemmat.

Perheet ovat kultakaivoksia.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

Lähellä suurta unelmaa – 30 harvinaisempaa tarinaa Huuhkajat-joukkueesta

Suomen miesten jalkapallomaajoukkue, Huuhkajat, voi varmistaa seuraavassa ottelussa historiallisen arvokisapaikan.

Mikäli Liechtenstein kaatuu Töölön jalkapallostadionilla perjantaina 15.11., Suomi saavuttaa kauan kaivatun EM-kisapaikan myös miesten puolella. Sukupolvien unelma on lähempänä kuin koskaan.

Tästä tekstistä löydät 30 harvinaisempaa tai ainakin harvemmin kuultua tarinaa maajoukkueen pelaajista ja valmentajista. Joukkueesta, joka on lähellä tehdä historiaa.

***

1. Villi tunnelma ”sisäoppilaitoksessa”

Palloliitto käynnisti vuonna 2006 kokeilun, jossa poikien U17-maajoukkue majoittui ennen syksyn karsintoja yli kuukaudeksi Eerikkilään ja pelaajat opiskelivat harjoittelun ohessa Forssan lukiossa. Kustannuksista vastasi liitto. Kokeilu kesti kuitenkin vain kaksi vuotta. Mukana olivat 1990- ja 1991-syntyneiden ikäluokat. Huuhkajat-pelaajista ”sisäoppilaitoksessa” opiskelivat muun muassa Teemu Pukki ja Rasmus Schüller. Schüller on kertonut myöhemmin toimittaja Juha Kanervalle (Teemu Pukki – Koko tarina, 2019), että ”homma meni vähän villiksi, koska olimme liian tiiviisti yhdessä”.

 

2. Lukiopojan vaativa tehtävä

Pornaislaisen Halkian Alkun kasvatti Paulus Arajuuri debytoi Suomi-paidassa vasta U19-maajoukkueessa vuonna 2007. Maajoukkuepelaajien kanssa samalla kentällä Arajuuri esiintyi kuitenkin jo kaksi vuotta aikaisemmin. Karsintaotteluihin Romaniaa ja Tshekkiä vastaan valmistautunut A-maajoukkue kohtasi lokakuussa 2005 Leppävaarassa harjoituspelissä kakkosdivarin FC Espoon, jossa myös 17-vuotias Arajuuri pelasi. Helsingin Sanomien urheilusivuja koristi otsikko: ”Lukiopoika Arajuuri yritti pysäyttää maajoukkueen”. ”Olihan se hieno kokemus nähdä kaverit livenä”, nuori puolustaja kommentoi lehdelle. A-maajoukkue voitti 3-0. Lukiopoika Arajuuren Huuhkajat-debyytti tapahtui neljä ja puoli vuotta myöhemmin, tammikuussa 2010.

 

3. Lyhytsanainen voittaja

Sipoolaisen IF Sibbo-Vargarnan Joona Toivio valittiin vuoden 1997 Helsinki Cupissa alle 10-vuotiaiden sarjan parhaaksi pelaajaksi. Jokaisen sarjan parhaat pelaajat saivat palkinnoksi Englannin matkan. Vanhemmissa ikäluokissa palkinnon saivat muun muassa Sebastian Sorsa ja Dennis Antamo, josta tuli myöhemmin pääsarjatuomari. Helsingin Sanomien haastattelussa 9-vuotias Toivio oli lyhytsanainen. Kun pojalta kysyttiin tuntemuksia parhaan pelaajan palkinnosta, vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: ”En mä yllättyny.”

 

4. Mestaruutta juhlittiin lasten kuohuviinillä

Lukas Hradeckyn jalkapalloharrastus alkoi Turun Nappulaliigassa. Maalivahti pelasi aluksi Runosmäen aluejoukkueessa. Yksi valmentajista oli Joni Kaukon isä Kai Kauko. Kun Hradeckylta kysyttiin vuosia myöhemmin TuNL:n haastattelussa mukavimpia muistoja lapsuusvuosilta, esiin nousi kolme alueliigan voittoa. Lisäksi maalivahti muisteli erikseen, kuinka kolmannen mestaruuden jälkeen juhlittiin lasten kuohuviinillä.

 

5. Ei vain jalkapalloa, vaan myös jääkiekkoa

Simpeleen Urheilijat, SiU, on noin kolmen tuhannen asukkaan Rautjärven kunnan ylpeys. Maalivahti Jesse Joronen debytoi SiU:n edustusjoukkueen maalilla jo 13-vuotiaana. Jalkapallon lisäksi Joronen pelasi myös jääkiekkoa. Jäällä hyökkääjänä viilettänyt Joronen valittiin 13-vuotiaana jääkiekon perinteiselle ”Tulevaisuuden tähdet” -koulutusleirille Kuortaneelle. Myös Joel Pohjanpalo pelasi jääkiekkoa HIFK:ssa 13-vuotiaaksi asti. Teemu Pukin on puolestaan kerrottu harrastaneen lapsena vain jalkapalloa.

20181118_Unkari-Suomi_030
Jesse Joronen marraskuussa 2018. Kuva: Jussi Eskola.

6Palkintokaappi täynnä taitokisamitaleja

Joni Kauko kunnostautui juniorina valtakunnallisissa taitokilpailuissa. TuNL:ssa lajin aloittanut ja TPS:ää 15-vuotiaaksi asti edustanut Kauko voitti SM-kilpailut 1990-syntyneiden ikäluokassa peräti neljä kertaa (2000, 2002, 2003 ja 2005). Vuonna 2002 Kaukon kanssa palkintopallilla olivat FC Hongan Tapio Heikkilä ja KuPS:n Petteri Pennanen. Vuonna 2001 Kauko oli kolmas. Samana vuonna vanhemmissa ikäluokissa mitalisijoille ylsivät myös Tim Sparv (Norrvalla FF) ja Joona Toivio (HJK). Eri-ikäisten Huuhkajat-pelaajien tiet ovat kohdanneet siis jo juniorivuosina.

 

7. Telakan levyseppien seura

Keskikenttäpelaaja Glen Kamara aloitti jalkapallon pienessä espoolaisessa Olarin Tarmossa. Seura sai alkunsa vuonna 1977, kun Pirkkolan urheilupuistossa jalkapalloa pelannut Helsingin telakan levyseppien porukka päätti perustaa yhdistyksen harrastustaan varten. Alkujaan seuran nimi oli Jaakkiman Pallo-77, sillä perustamiskokous pidettiin Jaakkimantiellä Espoossa. Jalkapallon junioritoiminta käynnistyi vuonna 1985. Kamara pelasi juniorivuosinaan Suomessa Olarin Tarmon lisäksi Espoon Palloseurassa ennen muuttoaan Englantiin.

20190608_Suomi-Bosnia-H_056
Glen Kamara kesäkuussa 2019. Kuva: Jussi Eskola.

8. Porvoon juniorit juhlivat 

Perinteinen Helsinki Cup -turnaus on ollut varsinkin nuoremmissa ikäluokissa usein HJK:n, FC Hongan ja KäPan juhlaa. Vuonna 2007 Töölön futisstadionilla todistettiin kuitenkin porvoolaisen FC Futuran juhlaa. Joukkue voitti 11-vuotiaiden finaalissa HJK:n 4-1. Futuran maalintekijöinä olivat tutut nimet: Fredrik Lassas, Richard Jensen – ja vuoden muita nuorempi Fredrik Jensen. ”Pikku” Jensen on jatkanut maalien tekemistä myös Huuhkajissa. ”Joka päivä 5-10 tuntia”, vastasi kapteeni Lassas finaalin jälkeen, kun Ylen toimittaja kysyi, kuinka paljon pojat harjoittelevat kesäisin. 12 vuotta myöhemmin Jensen voi juhlia samalla stadionilla Huuhkajien arvokisapaikkaa.

 

9. Tuhansia kilometrejä auton kyydissä

Monet maajoukkuepelaajat ovat korostaneet vanhempiensa merkitystä uransa aikana. Huuhkajat-kapteeni Tim Sparv harjoitteli nuorena usein Pietarsaaressa FF Jaron kanssa, vaikka asui itse 75 kilometrin päässä Vöyrillä. Sparv on muistellut, kuinka isä Tor Sparv kuljetti aina poikaansa Pietarsaareen ja takaisin. ”Olemme viettäneet yhdessä uskomattoman paljon aikaa halleissa ja tiellä”, Sparv on muistellut Jalkapalloblogin haastattelussa. Myöhemmin Tor Sparv on toiminut muun muassa Liverpoolin pelaajatarkkailijana Suomessa. Isä Sparv vaikutti esimerkiksi siihen, että toinen Huuhkajat-pelaaja Simon Skrabb pääsi 12-vuotiaana harjoitusleirille Liverpooliin.

Tim Sparv. A-maajoukkueen harjoitukset. Helsinki 4.9.2018. Photo: Jussi Eskola
Tim Sparv syyskuussa 2018. Kuva: Jussi Eskola.

10. Taituri Thaimaassa

Joel Pohjanpalo lomaili lapsena usein perheensä kanssa Thaimaassa. Nuoren pelaajan kyvyt huomattiin myös kaukana Aasiassa. Isä Risto Pohjanpalo on kertonut Ylelle, kuinka perhe sai hotellin henkilökunnalta erityiskohtelua ja tavallista parempaa palvelua, kun ”Jolle” esitteli kikkojaan hotellin työntekijöille ja muille vieraille.

 

11. Edellytyksiä on, arvioi maajoukkuevalmentaja

Teemu Pukki valittiin marraskuussa 2006 vuoden poikapelaajaksi. Valintaperusteluissa U17-maajoukkueen silloinen valmentaja Timo Liekoski kehui suojattiaan, mutta ei vielä maalannut tähtiä taivaalle: ”Pukki on taitava, nopea ja hyvin liikkuva pelaaja, jolla on edellytykset kehittyä hyväksi jalkapalloilijaksi.” Vuosien saatossa edellytykset ovat muuttuneet konkretiaksi.

 

12. Erilainen polku maajoukkueeseen

Puolustaja Albin Granlund on ainakin yhdessä asiassa harvinainen poikkeus. Granlund ei pelannut yhtä ainoaa poikien tai nuorten maaottelua, ja A-maajoukkuedebyyttikin tapahtui vasta 27-vuotiaana. Samaan aikaan (vuonna 2006), kun esimerkiksi Teemu Pukki debytoi Veikkausliigassa ja Joona Toivio neuvotteli siirrosta Hollannin AZ Alkmaarin organisaatioon, Granlund pelasi Pargas IF:n reservijoukkueessa 4. divisioonassa. Pelaajan kummiyritys oli paikallinen perheyritys Oy HL-Metal Ab, joka valmistaa muun muassa teräsrakenteita.

 

13. ”Keho” Keravalta

Jukka Raitala pelasi lähes koko juniori-ikänsä Keravalla KP-75:n riveissä. Keravalaisseurassa lempinimen ”Keho” saanut Raitala pelasi samaan aikaan useammassa ikäluokassa. B-junioreiden taustoissa toiminut Paavo Mattila kuvasi blogissaan kaksi vuotta muita nuorempaa Raitalaa varsin ylistävään sävyyn: ”Aina kun (Raitala) kerkesi pelaamaan, niin tuli ja oli täysin omaa luokkaansa kentällä.” Puolustaja siirtyi KP-75:stä HJK:hon 16-vuotiaana. Raitalan vanhat KP-75 -joukkuekaverit reissaavat yhä säännöllisesti katsomaan seuran tunnetuimman kasvatin pelejä. Viimeksi ”delegaatio” vieraili Montrealissa lokakuussa 2018. Ottelun jälkeen Raitala lahjoitti pelipaitansa vietäväksi KP-75:n toimistolle.

 

14. Kuudessa joukkueessa yhden kauden aikana

Harva pelaaja ehtii pelaamaan kauden aikana kuudessa eri joukkueessa. Jere Urosen kohdalla tämä tapahtui kaudella 2011. Kauden alussa Uronen pelasi vielä TPS:n A-junioreissa, kunnes nousi nopeasti Kakkosessa pelanneen reservijoukkue ÅIFK:n ryhmään. Veikkausliiga-debyytti TPS:n paidassa tapahtui puolestaan kesäkuussa 2011. Kun mukaan lisätään vielä maaottelut U18-, U19- ja U21-ryhmissä, vuosi oli varsin vauhdikas turkulaisnuorelle. ”Tässä vaiheessa takki alkaa olla jo vähän tyhjä, mutta takana oleva hieno kausi piristää mukavasti”, Uronen kommentoi Pallopiiri-lehdelle loppuvuodesta 2011. Seuraavana vuonna puolustaja siirtyi ruotsalaiseen Helsingborgs IF:ään.

 

15. Kai Pahlman -muistoja, osa 1

Vuoden 2012 Kai Pahlman -lopputurnauksen finaalissa kohtasivat HJK ja KäPa. 1997-syntyneiden joukkueiden valmentajina toimivat Toni Koskela (HJK) ja Simo Valakari (KäPa). Joukkueissa oli myös kaksi tulevaa Huuhkajat-pelaajaa, KäPan Leo Väisänen ja Klubin Fredrik Jensen. Käpyläläiset veivät himoitun mestaruuden Mikkelin urheilupuistossa. Seitsemän vuotta myöhemmin samat seurat kohtasivat samassa paikassa uudestaan: mestari vaihtui ja HJK voitti 15-vuotiaiden SM-tittelin. Aika näyttää, nouseeko myös 2004-syntyneistä tulevia Huuhkajat-pelaajia.

 

16. Maalivahtivalmennuksen merkitys

Lukas Hradecky aloitti maalivahtina pelaamisen 9-vuotiaana. Varsinainen maalivahtivalmennus alkoi 12-vuotiaana, kun Hradecky siirtyi TuNL:sta TPS:ään. Myöhemmin Hradecky on korostanut juniorivuosina tapahtuneen säännöllisen maalivahtivalmennuksen merkitystä (lähde: Juuso Kevarin AMK-tutkimus). Hradecky sai TPS:ssä maalivahtivalmennusta kahdesti viikossa ja määrä kasvoi myöhemmissä ikävaiheissa. Suunnanmuutosten kehittämisessä Hradecky nosti esiin sulkapallon pelaamiseen merkityksen.

 

17. Pitkä tie

Ensimmäisistä juniorimaajoukkuetapahtumista on erittäin pitkä matka Huuhkajat-paitaan. Eerikkilässä järjestettiin kymmenen vuotta sitten 1994-syntyneiden maajoukkueeseen ehdolla olevien pelaajien leiri. Mukana leirillä oli 50 ikäluokan parasta pelaajaa. Kymmenen vuotta myöhemmin Huuhkajien ryhmään ovat tuosta ehdokaskatraasta murtautuneet ainoastaan Joel Pohjanpalo ja Jere Uronen. U15-maajoukkueen valmennusryhmään kuului juuri valmentamisen aloittanut Antti Niemi. Tällä hetkellä Niemi toimii Huuhkajien maalivahtivalmentajana.

 

18. Yhdentoista vuoden tauko

Kemissä jalkapallo-oppinsa saanut maalivahti Anssi Jaakkola siirtyi vuonna 2007 italialaisen AC Sienan riveihin. Serie A:ssa Jaakkola pääsi pelaamaan ainoastaan 20 minuuttia, kun hänet vaihdettiin kentälle toukokuussa 2008 Palermoa vastaan. Palermon nuori hyökkääjä Edison Cavani ei osunut pelissä. Seuraavaa suomalaisvahtia Serie A:ssa piti odottaa yli 11 vuotta ennen kuin Huuhkajat-kollega Jesse Joronen debytoi Brescian riveissä.

 

19. Tulevia pääsarjavalmentajia kentällä

Huuhkajien päävalmentaja Markku Kanerva valmensi vuonna 2003 Ykkösessä pelannutta FC Viikinkejä. Kausi oli Kanervan ensimmäinen päävalmentajana. Heinäkuussa vuosaarelaiset kohtasivat Suomen Cupin neljännesvälierissä hallitsevan Suomen mestarin HJK:n. Ottelu päättyi Veikkausliiga-joukkueen voittoon tennislukemin 6-3. Kentällä (ja sen laidalla) nähtiin useita tulevia pääsarjavalmentajia (suluissa seura vuonna 2019). FC Viikinkien Jani Honkavaara (KuPS) teki maalin. HJK:lta osuivat puolestaan muun muassa Alexei Eremenko Sr. (SJK) Christian Sund (VPS) ja Toni Kallio (Ilves). Klubin valmentajana toimi Keith Armstrong (KuPS).

 

20. Mestaruus myös lippupallossa

Robin Lod oli voittamassa 14-vuotiaana lippupallon (amerikkalaisen jalkapallon kevyt versio) Suomen mestaruutta. Pohjois-Haagan yhteiskoulun joukkue pääsi samalla kahdeksan joukkueen EM-kisoihin Saksan Frankfurtiin. Lodin kanssa samassa koulun joukkueessa oli myös esimerkiksi jääkiekon SM-liigassa Suomen mestaruuden myöhemmin voittanut puolustaja Otso Rantakari. Yläasteikäisiä poikia valmensi kaksi vuotta vanhempi Antto Nikkarinen, tuleva korisammattilainen.

 

21. Eri maa, eri sarja, eri aika mutta sama hyökkääjä ja maalivahti 

Teemu Pukki siirtyi 17-vuotiaana espanjalaisen Sevillan organisaatioon. Debyyttinsä Sevillan kakkosjoukkueessa Pukki teki Real Sociedadia vastaan lokakuussa 2008. Hyökkääjä onnistui tekemään heti avausottelussaan maalin Sociedadin maalivahti Claudio Bravon taakse. 11 vuotta myöhemmin chileläismaalivahti sai todistaa vierasjoukkueen vaihtopenkiltä, kun Pukin Norwich kaatoi kotonaan sensaatiomaisesti Manchester Cityn 3-2. Suomalainen iski jälleen voittomaalin, aivan kuten vuosikymmen aikaisemmin Espanjassa.

 

22. Valkeakoski, Nappulaliiga – ja Arsenal

Juha Pirinen aloitti jalkapallon Valkeakosken Nappulaliigassa. Nappulaliiga oli perustettu junioripelaajia varten vuonna 1960. VaNL järjesti 12 joukkueen sarjan. Joukkueen nimet muodostettiin silloisen pääsarjan joukkueiden mukaan, tosin HIFK ei antanut lupaa nimensä käyttöön. Yhdestä joukkueesta tulikin Arsenal englantilaisen esikuvansa mukaisesti. Nappulaliigasta Huuhkajat-puolustaja Pirinen jatkoi Valkeakosken Hakaan.

 

23. Kolme tulevaa ammattilaispelaajaa nappulajoukkueessa

On perin harvinaista, että pienehköstä 8-vuotiaiden kaupunginosajoukkueesta kasvaa myöhemmin peräti kolme ammattilaisjalkapalloilijaa. PK-35:n 1994-syntyneiden City-joukkue muodostui Helsingin Ruoholahden alueen pelaajista, vaikka seuran pääaluetta on Pukinmäki ja Pihlajamäki. Ryhmä voitti vuonna 2002 Helsinki Cupin 8-vuotiaiden loppuottelun. Olympiastadionin nurmella kirmasi tuleva maajoukkuepelaaja Joel Pohjanpalo. Lisäksi PK-35:n riveissä pelasi kaksi tulevaa Veikkausliiga-pelaajaa, Matti Klinga ja Youness Rahimi. 7-vuotiaan Pohjanpalon kommentit ikuistettiin voitokkaan pelin jälkeen Helsingin Sanomiin: ”Pelailen sen takia, kun kesällä ei ole muutakaan tekemistä.”

20191015_Suomi-Armenia_027
Huuhkajat juhlimassa Armenia-voittoa lokakuussa 2019. Kuva: Jussi Eskola.

24. Kai Pahlman -muistoja, osa 2

Myös vuoden 2013 Kai Pahlman -turnauksen finaalissa nähtiin tulevia Huuhkajat-pelaajia. Lassi Lappalainen edusti HJK:ta ja Benjamin Källman FC Honkaa. Lisäksi 1998-syntyneiden välisessä ottelussa kentällä olivat muun muassa Mikael Soisalo, Aapo Halme, Lucas Lingman sekä Hugo Keto. Varsin todennäköistä on, että nelikoista löytyy myös tulevia A-maajoukkuepelaajia. HJK voitti loppuottelun rangaistuspotkukilpailun jälkeen. Tasainen finaali on yhä katsottavissa YouTubesta.

 

25. Yleensä rauhallinen ”Gene” suuttuu

Fysioterapeutti Jari-Pekka ”Gene” Keurulainen on kuulunut A-maajoukkueen valmennusryhmään jo pitkään. Vuonna 1993 Keurulainen valmensi toista kauttaan HJK:n Veikkausliiga-joukkuetta. Klubin maalivahtina oli puolestaan Huuhkajien nykyinen maalivahtivalmentaja Antti Niemi. Normaalisti hillitty päävalmentaja ei ollut täysin tyytyväinen joukkueensa esitykseen liigaottelussa TPV:tä vastaan. Myös maalivahti Niemi sai osansa kritiikistä. ”Maalivahti Antti Niemi pelasi kauden heikoimman ottelunsa. Sitä en myöskään voi ymmärtää, miten Jari Vanhala voi saada pallon ohi maalin parin metrin päästä”, Gene avautui Helsingin Sanomissa 15.7.1993.

 

26. Suomi-paitaan vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä – tai myöhemmin

Maajoukkueeseen voi ponnistaa myös myöhemmällä iällä. Paras esimerkki tästä on jo mainittu puolustaja Albin Granlund. Myös muita esimerkkejä löytyy. Huuhkajat-ryhmässä on useita sellaisia pelaajia, jotka eivät olleet maajoukkueessa lainkaan mukana U15-U17-vaiheessa. Esimerkiksi Anssi Jaakkola, Paulus Arajuuri, Robin Lod, Pyry Soiri, Jasse Tuominen ja Rasmus Karjalainen pelasivat ensimmäiset maaottelunsa vasta U18-vaiheessa tai jopa sitä myöhemmin.

 

27. Kaikki alkoi Sipoosta

Toppari Joona Toivio ei ole unohtanut juuriaan, vaikka hän siirtyi ensimmäisestä seurastaan Sibbo-Vargarnasta HJK:hon jo 10-vuotiaana. Toivio on jakanut jo monen vuoden ajan yhdessä isänsä Erkki Toivion kanssa vuosittaisen kiertopalkinnon sipoolaisseuran junioripelaajille. Ensimmäisen kerran vuoden lupaava pelaaja -palkinto jaettiin vuonna 2007. Toivio on myös vieraillut kasvattajaseuransa kauden päättäjäisissä säännöllisesti. Huuhkajat-pelaaja oli päättänyt jo nuorena haluavansa perustaa myöhemmin vuosittain jaettavan kiertopalkinnon, mikäli pääsee ammattilaiseksi. Haave toteutui ja Joona Toivio -palkinto perustettiin.

 

28. Mikä ihmeen AC Täysosuma?

Huuhkajien valmennusryhmään kuuluva Kari Martonen aloitti valmennusuransa vuonna 1999 apuvalmentajana AC Täysosuma -nimisessä seurassa, jonka edustusjoukkue pelasi kakkosdivisioonassa. Erikoiselta kuulostava nimi oli peräisin pääsponsorina toimineelta vedonlyöntiyhtiöltä. Täysosuman taival loppui kuitenkin jo seuraavana syksynä, ja seura luopui futsalin ja jalkapallon sarjapaikoistaan. Juniorijoukkueet puolestaan yhdistyivät Hämeenlinnan Pallokerhon, Pallo-Kärppien ja Hämeenlinnan Palloilijoiden kanssa. Syntyi uusi seura, Hämeenlinnan Jalkapalloseura (HJS), joka on alueen aktiivinen toimija vielä tänäkin päivänä.

 

29. B-juniorina penkillä, nyt Huuhkajissa

Sauli Väisänen kantoi Suomi-paitaa ensimmäisen kerran vasta U20-maajoukkueessa. Kun Väisänen pelasi 2010-luvun alussa FC Hongan junioreissa ja reservijoukkue Pallohongassa, Huuhkajat-paita oli vielä kaukainen haave. Vielä B-junnuissa hän istui penkillä. Kun espoolaisseurassa järjestettiin junioreille aamuharjoituksia, Väisänen oli kuitenkin aina paikalla. Moni muu pelaaja vetosi usein mitä erilaisimpiin tekosyihin – jopa sellaiset pelaajat, joilla oli poikien maaotteluita takana. Väisänen ei ollut paras, mutta hän oli yksi ahkerimmista. Pitkäjänteinen työ on tuonut myöhemmin palkinnon.

 

30. Salaa harjoittelemaan

Oulussa kasvanut Rasmus Karjalainen harjoitteli, muiden Huuhkajat-pelaajien tavoin, ahkerasti lapsena. Aina harjoittelu ei ollut kuitenkaan helppoa. Oulun Heinäpään hallissa oli kiellettyä harjoitella ilman varattua vuoroa. Vahtimestari piti tarkasti huolta siitä, että kentälle ei livahtanut sinne kuulumattomia pelaajia. Karjalainen pakoili monet kerrat vahtimestaria ja hiipi kentälle salaa, jotta pääsi harjoittelemaan omatoimisesti. Esteet on tehty ylitettäviksi.

Suomi - Armenia. EM-karsinta. Turku. 15.10.2019. Photo: Jussi Eskola
Suuri unelma on lähellä. Kuva: Jussi Eskola.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kommentti: Juniorijalkapallon vaiettu ongelma

Suomen Palloliiton liittohallitus vahvisti keväällä 2014 kokouksessaan 12 seuran talenttivalmentajavalinnat. Nyt, noin viisi vuotta myöhemmin, vain kolme valmentajaa toimii edelleen samassa seurassa. Reilusti yli puolet valmentajista toimii nykyään aivan eri ympäristössä.

Kysymys on välttämätön: Eikö juuri talenttivalmentajien pitäisi olla pitkäjänteisiä arjen mahdollistajia, jotka huolehtivat pelaajista vuodesta toiseen samassa tiiviissä yhteisössä?

Ilmiö koskettaa laajemmin koko suomalaista juniorijalkapalloa ja pelaajakehitystä. Se on samalla juniorifutiksemme vaiettu ongelma.

Moni suomalainen juniorivalmentaja vaihtaa seuraa säännöllisesti. Joillakin valmentajilla verkkareiden logo vaihtuu jopa vuosittain.

Tiedän monia valmentajia, jotka ovat viimeisen viiden vuoden aikana valmentaneet kolmessa tai useammassa seurassa. Vaihtuvuus on tyypillisesti ollut suurta etenkin päätoimisten valmentajien joukossa.

Moni prosessi kuihtuu, kun tekijät vaihtuvat.

Miten voimme kehittää seurakulttuuria ja nostaa pelaajakehityksen laatua, jos avaintoimijat vaihtuvat säännöllisesti? Kuinka paljon hukkaamme potentiaalia muutostilanteista selviytymiseen?

Syy ei ole pelkästään seuraa vaihtavien valmentajien. Myös seuroilla itsellään on usein peiliin katsomisen paikka.

Kuinka moni seura kysyy itseltään säännöllisesti: Miten saamme pidettyä kiinni osaavista valmentajista?

 

Keskeneräisiä prosesseja

Työntekijät vaihtuvat jokaisessa työyhteisössä – myös jalkapalloympäristössä. Tietty vaihtuvuus on normaalia. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma. Jos suomalaisissa junioriseuroissa valmentajien vaihtuvuus olisi nykyistä vähäisempää, moni asia olisi paremmin. Seurojen olisi helpompi päästä kiinni kehitykseen – arjen pyörittämisen sijasta.

Turmiollisin esimerkki valmentajien vaihtuvuudesta liittyy seuran uuden valmennuslinjan jalkauttamiseen ja toteuttamiseen.

Jos seuran valmennuslinjaa työstäneet henkilöt, avaintoimijat, vaihtavat pian valmennuslinjan julkaisun jälkeen ympäristöä, kuka kykenee enää vastaamaan linjauksen sisällön toteuttamisen valvonnasta, valmennuslinjan kehittämisestä tai suunnitelmien viemisestä arjen toimintaan?

Alleviivaten: Valmennuslinjan hyöty paljastuu aidosti vasta käytännön soveltamisessa, josta päävastuun tulee olla linjan rakentajilla.

Jos vastuu yllä mainituista asioista, kuten valmennuslinjan soveltamisen valvonnasta, siirtyy henkilöille, jotka eivät ole olleet koko sielullaan mukana valmennuslinjan kehitystyössä, seurauksena on täysi pannukakku. Prosessin tärkein vaihe, jalkautus, jää puolitiehen.

Valmennuslinjan rakentamiseen käytetty panostus valuu viemäristä, kun prosessi ei siirry kestävästi ja kontrolloidusti suunnitteluvaiheesta toteutusvaiheeseen.

Suomalaiset junioriseurat korostavat kyllä hienoja suunnitelmiaan, mutta kolmen vuoden kuluttua tilanne on usein se, että suunnitelma ei näy missään muualla kuin seuran nettisivuilla.

Strategian jalkautus on missä tahansa yhteisössä yksi organisaation vaativimmista prosesseista. Työyhteisö ei voi olla silloin hollitupa, johon tullaan ja mennään miten sattuu.

Strategian jalkauttaminen vaatii aikaa, asiantuntemusta, pitkäjänteisyyttä, virheiden tekemistä ja niistä oppimista, välitavoitteiden asettamista ja rohkeutta.

Miten ihmeessä seura voi odottaa konkreettisia saavutuksia, jos moni valmentaja viihtyy yhteisössä korkeintaan kaksi kautta?

Strategisen johtamisen kokeneet asiantuntijat Anneli Valpola ja Hasse Kvist ovat korostaneet, kuinka ”aikaansaamisen kulttuuri muuttaa strategian periaatteista teoiksi”. Kulttuuria ei synny, jos toimijat yhteisössä vaihtuvat jatkuvasti. Kirjoitetut periaatteet muuttuvat näkyviksi teoiksi sitoutumisen, yhdessä tekemisen, jaetun arjen ja vuoropuhelun kautta.

Muutoksia voi tietysti saada aikaan myös lyhyessä ajassa. Suomalaisten junioriseurojen koko, rakenne ja vanhakantainen ajattelu luovat kuitenkin haasteen nopeille suunnanmuutoksille. Toimivien muutosten sijaan todennäköisempää on palavat rauniot tai liialliset kompromissit.

 

Muutos päättyy mukavoitumiseen

Pitkäjänteisyys on erotettava mukavoitumisesta. Sitoutumisen on oltava todellista. Kun kaikki korulauseet ja mainospuheet riisutaan pois, jäljelle jää vain yksi arvioitava asia: Mitä henkilö on saanut työssään aikaan? Onko yhteisössä tapahtunut muutos parempaan?

Suomalaisessa jalkapallossa on yhä monia organisaatioita, Palloliitosta alkaen, joissa saattaa olla vuosikymmenen uran tehneitä henkilöitä, jotka eivät ole kriittisesti arvioiden saaneet juuri mitään aikaan.

Sitoutuminen ei siis vielä itsessään takaa mitään, se ainoastaan mahdollistaa. Neljän vuoden aikana saa enemmän aikaan kuin yhdessä vuodessa – edellyttäen, että henkilö kykenee omalla osaamisellaan ja sitoutumisellaan tuomaan yhteisöönsä lisäarvoa.

Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Markku Kanerva edustaa ainakin yhdessä suhteessa valoisaa poikkeusta suomalaisessa jalkapalloympäristössä.

Huuhkajat-luotsi Kanerva on tehnyt pitkän uran nimenomaan yhdessä organisaatiossa – juuri Palloliitossa. Vaikka valmentaja on saanut ajoittain voimakastakin kritiikkiä, hän on kyennyt kehittymään varsinkin viimeisten vuosien aikana merkittävästi. Tämä on näkynyt paitsi pelaajissa ja pelissä – myös tuloksissa. Lisäksi Kanerva on löytänyt ympärilleen osaajia, muun muassa videoanalyytikko Henri Lehdon

Markku Kanervan tarjoama opetus suomalaiselle jalkapalloyhteisölle on loogisen yksinkertainen.

Toimintaympäristö, jossa valmentajalla on vastuuta, tarjoaa mahdollisuuden – ja vain mahdollisuuden – mutta muutoksen kannalta tärkeintä on henkilön kyky kehittyä, kehittää muita ja maksimoida oma panos yhteisölle.

Myös toisenlaisia äänenpainoja on kuitenkin kuulunut. Eräs kokenut suomalainen valmentaja on yksityisissä keskusteluissa myöntänyt avoimesti, kuinka hän ”ei jaksa enää vanhoilla päivillä oppia uutta”.

Status quo ei saa häiriintyä.

Muutos päättyy kuitenkin mukavoitumiseen.  Ja mikään ei ole niin turmiollista kuin pysähtyneisyyden tila.

 

Hetkellisiä impulsseja etsimässä

”Laadukas arki” on käsitteenä suomalaisen jalkapallon väsynyt klisee, epämääräinen sanapari, joka antaa loppujen lopuksi ainoastaan pinnallisen kuvan siitä, mitä harjoituskentällä todella tapahtuu.

Arjesta puhutaan paljon pelaajien kohdalla, mutta siitä jalkapallossa on kyse myös valmentajien kohdalla.

Harjoitteiden väsymätöntä suunnittelua, videoklippien työstöä, harjoituksiin heittäytymistä kentällä, tiedon etsimistä ja soveltamista, uuden oppimista, pelaajien kehityksestä huolehtimista, innostamista ja paljon muuta.

Toistoa, toistoa, toistoa.

”Kukaan ei näe sinun tekevän sitä. Kukaan ei taputa. Ei ole voittoa tai tappiota. On vain toistoa. Saatat kirjoittaa kirjaa jopa seitsemän vuotta, mutta ihmiset puhuvat siitä vain pari kuukautta. On rakastettava prosessia ja harjoittelua – saman asian toistamista satoja kertoja. Se, että toistaa jotakin, tekee samoja asioita uudelleen ja uudelleen, ei ole tylsää. Se on välttämätöntä, jos haluaa tulla hyväksi missä tahansa asiassa.” (vapaa suomennos)

Yhdysvaltalainen kirjailija John Irving on tiivistänyt ehkä parhaiten sen, mistä arjessa on oikeasti kyse. Siinä on kyse samojen asioiden toistamisesta uudelleen ja uudelleen ilman, että kukaan taputtaa tai katsoo.

Todellista arkea eivät ole viikoittaiset hehkutuspostaukset sosiaaliseen mediaan tai kuuden tunnin pikavisiitit ”tutustumaan” ulkomaisiin huippuseuroihin.

Jos asian haluaa esittää kärjistetysti, suomalaisessa juniorijalkapallossa ei toisteta asioita vuodesta toiseen pitkäjänteisesti, vaan valmentajat hakevat aina uusia impulsseja, hyvän olon tunteita – ja vaihtavat seuraa. Kun arki käy tylsäksi yhdessä seurassa, on päästävä uuteen ympäristöön ”uusien haasteiden pariin”.

Todellisuudessa paljon aidompi ja opettavampi haaste valmentajalle olisi pitkäjänteinen muutokseen ja kehitykseen pyrkiminen yhdessä yhteisössä – ei jatkuva uusien ja nopeasti kesken jäävien prosessien aloittaminen uudessa seurassa.

Kyllästyminen ja pitkäjänteisyyden puute on helppoa verhota ”haluan etsiä uusia haasteita” -kaapuun.

 

Seurat sahaavat omaa oksaansa

Aina vika ei ole kuitenkaan valmentajissa. Myös seuratoiminta on monin paikoin löperöä.

Muutos alkaa tosiasioiden tunnustamisesta.

Valmentajien vaihtuvuus on suoraan yhteydessä seurojen keskimääräiseen heikkouteen. Harvalla seuralla on selkeät, mitattavat päämäärät, jotka on konkretisoitu valmentajille tavoiteltaviksi toimintatavoiksi. Kuinka monella suomalaisella seuralla on oikeasti tunnistettava identiteetti? Mistä tietty seura on tunnettu? Mitä seura itse haluaa olla?

Jalkapallo on Suomen harrastetuin laji, mutta seurojen toiminnan ammattimaisuudessa tämä ei näy.

Monet valmentajat, joiden kanssa olen keskustellut, ovat todenneet seuran vaihtamisen syyksi sen, että aikaisemmalta seuralta ei ole saanut tukea tai sparrausta. Usein nämä samat seurat pitävät eniten mekkalaa, jos yksittäiset pelaajat päätyvät vaihtamaan seuraa tai joku toinen seura sattuu menestymään esimerkiksi vanhemmissa juniorisarjoissa.

Päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy. Erään seuran valmentajat totesivat vuosia sitten, että yksi syy kyseisen seuran valmentajien vähäiselle vaihtuvuudelle oli valmentajien hyvinvoinnista kiinnostunut esimies.

Kyseinen henkilö ei ollut etevin jalkapallo-osaaja, mutta hän kuunteli ihmisiä ja kyseli säännöllisesti heidän kuulumisiaan, tuki valmentajia hankalissa tilanteissa, otti vastaan vanhempien kritiikin ja tsemppasi seuran toimijoita vaikeilla hetkillä. Ja mikä tärkeintä: vastapainona hän vaati myös valmentajilta itseltään sitoutumista ja kehittymistä.

Monesti yksinkertaisimmat toimenpiteet ovat tehokkaimpia. Perusasiat ensin kuntoon, sanoisi joku.

Juniorijalkapalloa koskevassa keskustelussa takerrutaan lillukanvarsiin. Julkinen vuoropuhelu on raskasta, sillä todelliset ongelmat nousevat vain harvoin esiin.

Yksi vähäiselle huomiolle jäänyt kokonaisuus on junioriseurojen johtamisongelmat. Monet itsestäänselvät työelämän pelisäännöt saattavat olla täysin hukassa – alkaen siitä, että valmentajan työsuhteen ehdoista on sovittu todella epämääräisesti, jopa työsopimuslain vastaisesti, ja päättyen siihen, että kenellekään seuran johdossa ei ole tietoa siitä, mitä päätoimiset valmentajat todella tekevät.

Yksittäinen, usein kokematon, valmentaja saattaa jäädä todella yksin.

Tiedän, mistä puhun, sillä olen vuosien saatossa puhunut aiheesta useiden toimijoiden kanssa, lukenut kymmeniä erilaisia työsopimuspohjia ja kuunnellut yksittäisten toimijoiden murheellisia tilityksiä.

Tätä taustaa vasten ei ole yllätys, että yksittäisen valmentajan CV:ssä voi olla neljän vuoden ajalta kolme eri seuraa.

Prosessi noudattaa juniorijalkapallossa usein tuttua kaavaa: ensin kyllästyvät seuran kehittymishaluiset valmentajat, sitten turhautuvat pelaajat, kun valmennuksen taso yhtäkkiä putoaa ja lopuksi kritiikki kohdistuu siihen uuteen seuraan, johon yksittäiset pelaajat haluavat siirtyä.

 

Ihmiset luovat seurakulttuurin

Suomalaiset jalkapallotoimijat haikailevat usein seurakulttuurin perään. Kaikkein kulunein ja tietyllä tavalla myös vaarallisin esimerkki on ruotsalaisen jalkapallon yleisömäärien glorifiointi.

Täynnä olevat katsomot ovat kuitenkin vain seurakulttuurin lopputuote, monien vaiheiden jälkeen näkyvä pintataso. Näemme jäävuoresta vain pinnalla olevan huipun. Paljon tärkeämpää olisi pohtia syitä ilmiöön, selvittää mitä vedenpinnan alla tapahtuu.

Miten ihmiset sosiaalistuvat seuraansa? Millainen paikallinen merkitys seuralla on? Miksi toimijat haluavat käyttää vapaa-aikansa seuran hyväksi? Mitä sellaista tavoittelemisen arvoista seuratoiminta tuo, jota seuraihmiset eivät saa muualta?

Seurakulttuuri on puhtaimmillaan sitä, että henkilö on omaksunut yhteisössä toimimisen osaksi omaa maailmankuvaansa – sosiaalistunut ympäristöönsä.

Valmentajat ovat tämän kulttuurin välittäjiä. He puhuvat seurasta, tekevät töitä sen eteen, edustavat yhteisöään, välittävät perinteitä, luovat jatkuvuutta ja toimivat esimerkkinä.

Kukaan tuskin voi vakavissaan väittää, että seurassa yhden kauden toimiva valmentaja edistää seurakulttuuria muuten kuin minimaalisesti.

Jos valmentajien vaihtuvuus on suurta, seurakulttuuria välittäviä toimijoita on vähän. Hiljaista tietoa on vielä vähemmän. Ja silloin yhteisö on seurakulttuurin näkökulmasta vain tuulentupa.

Valmentajien pätkäsuhteet ovat siis suuri haaste seurakulttuurin muotoutumiselle. Urheilun perustavanlaatuisimpia totuuksia on, että seura on aina suurempi kuin yksikään sen toimija.

Oman CV:n rakentaminen on monesti tärkeämpää kuin yhteisön perinteiden välittäminen vuosien ajan.

Lyhytnäköisyys on välillä hämmästyttävää: valmentaja saattaa vaihtaa seuraa lähes pelkästään siitä syystä, että paikka Etelä-Länsi-liigassa jää saavuttamatta tai yksi pelaaja siirtyy pois.

Jalkapalloihmisten seurasydän mitataan silloin, kun seuralla on vaikeaa. Kuka jättää laivan ensimmäisenä, ketkä puolestaan käärivät hihansa ja jatkavat päivittäistä toimintaa – toistoa, toistoa ja toistoa – kahta kauheammin. Kenen joukoissa seisot?

 

Vene vuotaa useasta eri kohdasta

Ongelmallisin tilanne on asetelma, jossa seuran toiminnasta puuttuu suunnitelmallisuus ja valmentaja turhautuu ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Tällöin konfliktit seuraavat toisiaan.

Papukaijamaisesti hoetun jalkapalloperhe -käsitteen ongelmallisuus seuratyön kannalta näkyy siinä, että liian harvassa ympäristössä valmentaja on aidosti töissä seuralle. Ei ole mitään perhettä.

Moni valmentaja voi tai joutuu (tilanteesta riippuen) toimimaan todella itsenäisesti. Vuoropuhelu seuran sisällä on olematonta. Seuran tarjoamat työssä onnistumisen työkalut, kuten koulutusmahdollisuudet, esimiehen tuki tai yhteisön sparrausapu, voivat olla retuperällä.

Kokenut urheiluseuratoiminnan kehittäjä Mikko Mäntylä on liputtanut valmentajarekrytointien osalta vahvasti suunnitelmallisuuden puolesta.

”Jokaisessa seurassa lääkkeitä kannattaa miettiä huomioiden juuri oman organisaation nykytila, resurssit ja tavoitteet, eikä vain randomisti valita jotain uutta vanhojen mallien tilalle.”

Mäntylän sanoissa piilee vinha voima. Keskimääräinen suomalainen juniorijalkapalloseura on tavoitteiltaan kuin ameeba, joka muuttaa jatkuvasti suuntaansa riippuen aina tavoiteltavasta päämäärästä.

Jos toiminnan painopisteet poukkoilevat, valmentajarekrytointi voi olla haastavaa. Ei tiedetä, mitä halutaan ja miksi. Kaivattu lääke ei vastaa todelliseen oireeseen.

Valmentajan ja seuran tavoitteiden kohtaanto-ongelman ratkaisemiseksi jokaisen seuran tulisi miettiä tarkasti toimintansa raison d’être, olemassaolon oikeutus.

Suomalainen jalkapallo kehittyy vain vahvojen seurojen laadukkaan perustyön kautta. Tämä on kaiken a ja o.

Seurojen on ymmärrettävä, että mitä paremmin sen valmentajat ovat kiinnittyneet seuraan, sitä otollisempi maaperä on olemassa pelaajakehitykselle ja seurakulttuurin kehittämiselle. On ainakin mahdollisuus onnistua.

Valmentaa-sana on etymologisesti johdos sanasta valmis. Jokin asia on saatettu loppuun. Tämä ei tapahdu yhdessä kaudessa.

Juniorijalkapallossa valmentamisen eetos on asioiden tekemistä uudelleen ja uudelleen ilman gloriaa. Kyse on siitä, että antaa enemmän kuin mitä itse saa. Yksikään toimija ei ole suurempi kuin seura.

Tämä teksti on synkkyydestään huolimatta oodi, ylistys, niille juniorivalmentajille, jotka ovat vuodesta toiseen tehneet kädet savessa töitä seuransa eteen. Heitäkin on paljon.

Merkitys jalkapallossa syntyy usein siitä, että saa elää osana samaa yhteisöä pitkään sekä pääsee kokemaan arjen hyvät ja huonot hetket. Seurakulttuuri syntyy, kun ihmiset yhdessä laittavat itsensä likoon pidemmäksi aikaa – unohtaen pikavoitot.

Jos haluaa saada nopeaa mielihyvän tunnetta ja helppoja palkintoja, fokus on laitettava johonkin muuhun kuin juniorijalkapalloon.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Analyysi: Hyvä paha pallonhallinta

Pallonhallintaan perustuva pelityyli jakaa ihmisten mielipiteet kahteen leiriin: ärsyttää monia, mutta ihailijoitakin löytyy. Aihe on herättänyt myös paljon keskustelua kuluvan vuoden aikana. Keväällä moni futisfani pohti Helsingin Jalkapalloklubin heikkojen otteiden syyksi sitä, ettei pelaajilla ollut lupaa tai rohkeutta edetä, koska pallonhallintaa ja riskittömiä pelitekoja priorisoitiin liikaa. Klubin pelaamista kuvailtiin tylsäksi.

Syksyn alussa Urheilulehdessä julkaistiin ansiokas artikkeli, jossa pohdittiin syitä sille, miksi lupaavimmat suomalaispelaajat tuntuvat nykyään olevan lähes aina keskikenttäpelaajia. Yhdeksi syyksi nostettiin viime vuosina suomalaisseuroissa korostunut pallonhallintapelaaminen.

Onko pallonhallinta ja lyhytsyöttöpelaaminen sitten korostunut erityisesti viime vuosina? Trendinä se näkyy ainakin miesten huipputasolla. Tutkimuskeskus CIES julkaisi viime toukokuussa tilaston, jossa rankattiin Euroopan sarjat järjestykseen syöttöjen keskimääräisen pituuden mukaan. Veikkausliigassa oli sarjojen vertailussa keskimäärin lyhyimmät syötöt yhdessä Ranskan Ligue 1:n kanssa, FC Honka oli seurojen vertailussa kolmas yhdessä lyhytsyöttöpelistään tunnetun Maurizio Sarrin valmentaman Chelsean kanssa.

syöttöjen_pituus
Kuva 1: Syöttöjen keskimääräisiä pituuksia. Lähde: CIES

Ainakin voidaan sanoa, että Veikkausliigassa on tultu kauas ajoista, jolloin monen valmentajan valmennusfilosofia oli otettu suoraan Charles Hughesin klassisesta Voittamisen strategia -kirjasta. Hughesin resepti oli yksinkertainen. Laskujen mukaan valtaosa maaleista tehtiin korkeintaan kolmen syötön jälkeen, joten pallo piti saada maalipaikkaan mahdollisimman nopeasti. Kirja käännettiin suomeksi ja se oli ainakin hetken suomalaisvalmentajien tärkeä käsikirja, josta haettiin vaikutteita ja ammennettiin tietoa.

Samaan aikaan, kun Veikkausliiga-valmentajien työkalupakki hyökkäyspelaamisesta on muuttunut radikaalisti, on suomalainen juniorivalmennus ottanut paljon vaikutteita katalonialaisesta Ekkono-metodista. Metodi suosii pelityyliä, jota he itse kutsuvat termillä ”combinative style of play”. Lisäksi, kun Palloliiton valmennuskoulutuksen uudistukseen suuresti vaikuttanut portugalilainen lähestymistapa korostaa myöskin enemmän tai vähemmän kontrollia, voidaan todeta, että pallo on alettu nähdä vallan välineenä suomalaisessa jalkapallossa yhä enemmän.

Olemmeko sitten menneet takamus edellä puuhun pallonhallintapelaamisen korostuessa? Meneekö lapsi pesuveden mukana, kun pallonhallinnasta puhutaan pimputteluna ja sitä pidetään yleisesti tylsänä tapana pelata?

Pallonhallintapelaamiseen pitäisi kuulua vastustajan linjojen ohittaminen ja pallonhallinnan tulisi olla enemmän pelinhallintaa, jossa palloa hallitseva joukkue määrää koko ajan pelin rytmin sekä pitää puolustavaa joukkuetta ahtaalla juoksuttamalla heitä ja luomalla ylivoimatilanteita – mieluiten vastustajan kenttäpuoliskolla.

Monen joukkueen pallonhallintapelaamisen toteutustapa on kuitenkin jäänyt vajavaiseksi: palloa siirrellään pelaajalta toiselle kaukana vastustajan maalista vailla tarkoitusta ja eteneminen on usein tehotonta. Toisaalta vaarana on myös se, että leimaamme kaiken pallonhallinnan pimputteluksi ja lapsi menee pesuveden mukana. Hughesin hengessä palaamme vanhaan ajatteluun, jossa laadukas jalkapallo on pallon toimittamista nopeasti kohti vastustajan maalia. Ja kovaa tsemppaamista.

Ajattelutavat jalkapallosta voidaan jakaa karkeasti kahteen: etenemisjalkapalloa suosiviin sekä kontrollia korostaviin. Jako ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Etenemisfutis tarvitsee myös kontrollia ja kontrollifutis vaikutteita etenemisfutiksesta ollakseen tehokkaita. Pallonhallinta vai suoraviivainen eteneminen ei ole valintakysymys hyvän ja pahan välillä, vaan meidän tulisi nähdä ne enemmän työkaluina vastustajan päihittämiseksi pelissä, ja hyödyntää niitä silloin, kun peli niin kutsuu tekemään.

Pallonhallinnan anatomia

Laadukas jalkapallo on pelinopeaa. Termi on hieman ongelmallinen, koska se tuo mielikuviimme välittömästi ajatuksen vauhdista ja temposta kentällä. Pelinopeus täytyy kuitenkin erottaa näistä. Vauhti pelissä on pelivälineen liikkumista nopeasti paikasta A paikkaan B. Tempolla tarkoitetaan jalkapallossa sitä, kuinka paljon pelitekoja tapahtuu tietyssä ajassa. Vauhti ja tempo eivät kerro vielä pelin laadusta yhtä hyvin kuin pelinopeus.

Mitä pelinopeus sitten on? Pallopeleissä pelinopeus ei täysin vastaa fysiikan määritelmää, jossa nopeus on kuljettu matka per aika. Mitä pidempi matka kuljetaan tietyssä ajassa, sitä suurempi on nopeus. Jos pelinopeus jalkapallossa nähtäisiin näin, palloa kannattaisi vain syöttää mahdollisimman nopeasti pitkiä syöttöjä suosien pelinopeuden saavuttamiseksi.

Kun pelkät edetyt metrimäärät tai pelin vauhti eivät kokonaan kerro laadukkaasta pelaamisesta, pelinopeus jalkapallossa voidaan nähdä kolmen asian summana.

  1. Kuinka nopeasti joukkue luo etua?
  2. Kuinka nopeasti joukkue pääsee etutilanteeseen?
  3. Kuinka nopeasti joukkue hyödyntää etua?

Jalkapallossa on mahdollista menestyä monella eri tavalla. Ehkäpä suurin joukkueita erottava valinta pelitapaan liittyen on se, kuinka isolla edulla joukkue pyrkii etenemään kentällä. Esimerkiksi HJK on tämän kauden Veikkausliigassa pyrkinyt selvästi löytämään ison edun ennen etenemistä. Suoraviivaisimmat joukkueet taas etenevät usein samaa kaistaa pitkin pidemmillä syötöillä ja jopa selvissä numeraalisissa alivoimatilanteissa.

Mustavalkoisuutta on syytä välttää. Isoa etua kentällä hakeva joukkue tarvitsee vaikutteita suoraviivaisesta etenemisestä ja todella suoraviivaiseen peliin pyrkiville joukkueille ongelmia aiheutuu, jos pallonhallinnan työkalut on jätetty täysin organisoimatta harjoituskentällä.

Usein yksikin syöttö poikittain tai muutaman syötön syöttöketju antaisi joukkueelle mahdollisuuden siihen, että pitkä syöttö päästäisiin antamaan ilman kiireen tuntua ja samalla muut pelaajat olisivat valmiimpia täyttämään kakkospalloalueet ja sijoittumaan siten, että pallonmenetyksen sattuessa vastustaja ei pääse hyökkäämään vaarallisesti vastaan. Jos joukkueella ei ole lainkaan pallonhallinnan työkaluja pelaamisessaan, peli näyttää kaaoottiselta ja yksittäisten pelaajien kyky selviytyä vaikeista tilanteista korostuu.

Kaikkea pallonhallintaa emme siis voi niputtaa pimputetteluksi, joten on luontevaa kysyä: Mitä joukkueiden tulisi pyrkiä tekemään pallonhallinnalla? Mistä on pelissä hyötyä?

Pallonhallinta ja lyhytsyöttöpeli ovat oleellisia työkaluja edun luomiseen kentällä ja joukkueella pitäisi olla harjoituskentällä hiottu tapa luoda etua kentällä pallon liikuttamisen avulla. Se, kuinka ison edun joukkue haluaa, riippuu siis joukkueen pelitapavalinnasta.

Aina etu ei ole sillä kaistalla, jossa pallo on, vaan pallo pitäisi syöttövalinnat oikein tunnistamalla pystyä liikuttamaan kaistalle, jossa etu on. Etu voi olla esimerkiksi numeraalinen ylivoimatilanne tietyllä kentän alueella. Joukkueen tulisi tällöin yhtenäisesti tunnistaa tilanne, milloin liikuttaminen toteutetaan ensimmäistä linjaa vastaan, milloin keskikentän kautta ja milloin esimerkiksi kärjen kautta.

pallonliikuttaminen_esimerkki_final
Kuva 2: Vasemmalla joukkue liikuttaa pallon kahdella syötöllä keskikentän kautta pois alivoimatilanteesta (pystyliike seurataan). Oikealla joukkue liikuttaa pallon kärjen kautta pois numeraalisesta alivoimatilanteesta alueelle, jossa joukkueella on etu.

Edun löytämisen lisäksi pallon liikuttamisen tarkoitus voi olla vastustajan irrottaminen puolustusmuodosta ja muodostuneen tilan hyödyntäminen vastustajan selustassa. Usein pallonhallintapelaamisesta puhuttaessa mieleen tulee ensimmäisen syötöt, mutta yhtä oleellisessa osassa tulisi olla myös pallon kuljettaminen. Jos joukkue haluaa irrottaa vastustajia puolustusmuodosta, se voi esimerkiksi pelata pelintekoalueella toppari-toppari -syötön poikittain, jonka jälkeen pallollinen toppari kuljettaa kohti vastustajan keskikenttälinjan väliä, minkä jälkeen vastustajan irrotessa kohti palloa pallo syötetään vapaaksi jääneelle pelaajalle.

Ylempänä kenttää kymppialueella hyvä esimerkki kuljettamisen merkityksestä on keskikenttäpelaajan hidasvauhtinen kuljetus, vastustajan houkuttelu kohti palloa ja syöttö (usein) poikittain vapaalle pelaajalle. Vastustajaa voi pyrkiä irrottamaan puolustusmuodosta kuljetusten lisäksi poikittaissyötöillä tai kentän pitkittäissuunan in-out -syötöillä.

Pallonhallinta tarjoaa hyvin organisoituna mahdollisuuden myös pelin rytmin kontrolloimiseen. Jos joukkue haluaa edetä tai luoda välejä vastustajan puolustusmuotoon, pelaajat voivat syöttää kovempaa, kovemmalla pallotempolla sekä enemmän korkeamman riskin syöttöjä. Jos taas joukkue haluaa aikaa ryhmittäytymiselle tai lepäämiselle, se voi pelata enemmän pienen riskin in-out -syöttöjä, syöttää hiljaisempia syöttöjä sekä käyttää korostuneesti pausoja.

 

Pallonhallinnan toteuttamisen ongelmia

Kun joukkue kohtaa haasteita pelaamisessaan, usein syy löydetään pelityylistä ja siihen halutaan muutoksia. Pitäisikö edetä suoraviivaisemmin? Pitäisikö pelaajien haastaa enemmän 1v1-tilanteissa? Miksi palloa vain siirrellään pelaajalta toiselle?

Joskus syy voi olla valitun pelityylin sijasta pelin rakenteessa ja pelaajien sijoittumisessa kentällä. On vaikea onnistua syöttämisessä, jos pallollisella ei ole syöttösuuntia tai pelaajat eivät uhkaa sijoittumisellaan vastustajan puolustusmuotoa.

Tarkastellaan kahta alla olevaa kuvakaappausta kahdesta eri ottelusta. Mitä eroja pelaajien sijoittumisessa on? Kumpi tapa luo enemmän vaihtoehtoja syöttää ja uhkaa vastustajalle?

spain_linjojen välit

city_linjojen välissä

Pallonhallintaan pelinsä perustavilla joukkueilla voi olla eri lähtökohtia tilojen täyttämiseen. Osa joukkueista jättää tiloja tyhjäksi esimerkiksi taskuissa saadakseen sopivalla hetkellä pelattua liikkeessä olevalle pelaajalle. Osa joukkueista taas haluaa täyttää ennalta sovitut alueet jo valmiiksi, jotta vastustajan on vaikea ottaa kaikkia vaihtoehtoja pois.

Molemmissa tavoissa toimia voi olla omat haasteensa. Ylempänä olevassa kuvassa joukkue on jättänyt kymppialueen täysin täyttämättä ja pelaajat ovat sijoittuneet käytännössä ympyrän muotoon. Tähän muotoon sijoittuessa tilat linjojen välissä voivat toki kasvaa, mutta puolustavan joukkueen asema on suhteellisen kiitollinen, koska etenemisen kannalta kriittisillä alueilla ei ole pelaajia. Lisäksi kun uhkaa selustaankaan ei ole, pelaaminen on tämänkaltaisissa tilanteissa usein pallon siirtelyä syöttelemällä vastustajan muodon ulkopuolella. Hyötyä tällaisesta tavasta täyttää kenttä voi olla johtoasemassa ottelun loppuhetkillä, kun joukkue haluaa priorisoida kenttätasapainoa.

Alemmassa kuvassa joukkue on täyttänyt alueet kentällä siten, että pelaajia on sijoittuneena eri korkeuksille ja kukaan ei ole sijoittunut vastustajan keskikenttälinjan tasalle, mikä tekee vartioinnista ja kaikkien syöttösuuntien peittämisestä vaikeaa. Lisäksi uhka selustaan on olemassa, joten vastustajan täytyy ottaa myös puolustuslinjan takana olevan alueen puolustaminen huomioon. Haasteena tässä tavassa täyttää kenttä on se, että se vaatii pelaajilta tilojen suurenemisen ja pienenemisen tulkintaa. Pelaajien sijoittuessa kymppialueelle linjojen väliin, vastustaja voi pudottaa keskikenttälinjan alemmas ja moni syöttövaihtoehto lukkiutuu. Tällöin pelaajien pitäisi pystyä löytämään enemmän tilaa esimerkiksi tippumalla pelattavaksi alempaan linjaan.

Kentän täyttämisen lisäksi laadukkaan pallonhallintapelaamisen esteeksi muodostuu usein niinkin ilmiselvältä kuulostava asia kuin syöttösuuntien luominen. Kun joukkue riistää pallon, yleensä tapahtuu siten, että kentän ylimmät pelaajat liikkuvat pelattavaksi korkealla intensiteetillä, mutta muut pelaajat ovat passiivisia. Jos vastustajan puolustuslinja tiputtaa, vaihtoehtoja täytyy olla myös muualla kuin vastustajan puolustuslinjan selustassa. Tällöin pallollisen alapuolella olevien pelaajien on oleellista pyrkiä kasvattamaan pelitilaansa ja liikkumaan pois vartionnista tai syöttövarjosta, jotta pallonhallinnan jatkaminen on mahdollista. Laadukasta pallonhallintaorientoitunutta jalkapalloa pelaavat joukkueet pyrkivätkin luomaan systemaattisesti pallon ympärille mahdollisimman monta syöttösuuntaa.

Pallonhallinta sinänsä ei saa olla joukkueelle itseisarvo. Jos pallon hallitseminen ei edistä peliä, siitä ei ole juurikaan hyötyä pelin tuloksen kannalta, eikä myöskään pelaajakehityksessä.

Aikaisemmassa seurassani Oulun Luistinseurassa puhuimme pelifilosofiamme mukaisesti pallonhallinnan sijaan pelinhallintaan pyrkimisestä. Pelinhallinnalla tarkoitettiin sitä, että lyhytsyöttöpeliä hyödyntäen peliä pyritään hallitsemaan vastustajan kenttäpuoliskolla linjojen väleissä. Filosofiassamme pallonhallinnan kuului tuottaa paljon vastustajan linjan ohituksia – joko syöttämällä, ensimmäisellä kosketuksella tai tempokuljetuksilla.

Useilla joukkueilla laadukkaan pallonhallintapelaamisen estää se, että eteneminen on tehotonta ja saavutettu etu menetetään, kun sitä yritetään hyödyntää. Syy on varmasti osittain pelaajien peruspelaamisessa eli siinä, kuinka tehokkaita pelaajat ovat teknistaktisesti vastaanottamaan pallon, kuljettamaan ja syöttämään eteenpäin. Osittain syy on siinä, etteivät pelaajat yhteisesti ja samanaikaisesti pysty tunnistamaan, milloin pelitekojen intensiteettiä muutetaan ja pyritään ohittamaan vastustajan linja.

Junioripeleissä esimerkiksi ensimmäisen linjan ohittamiseen käytetään liikaa aikaa, koska peliteot eivät ole riittävän tehokkaita eikä peliä edistäviä. Peli näyttää silloin pallon siirtelyltä pelaajalta toiselle vastustajan muodon ulkopuolella. Tämä voisi olla paljon käytetylle pimputtelu-termille osuva määritelmä?

pallonhallinta_pelinhallinta
Kuva 3: Oulun Luistinseurassa loimme filosofian, jossa pallonhallinnan sijaan puhuimme pelinhallinnasta. Kuva vuodelta 2010.

Muutama pohdinta aiheesta pallonhallinta ja pelaajakehitys

Tekemällä oppii, sanotaan. Ja tekemällä tietyllä tavalla oppii tekemään juuri sillä tietyllä tavalla. Jos ihminen hakkaa koko elämänsä vasaroita vasemmalla kädellä, hän on varmasti jossain vaiheessa siinä taidossa keskimääräistä parempi.

Käpylän Pallossa, seurassa jossa nykyisin valmennan, pallonhallinta on pitkään kuulunut seuran identiteetin peruskiviin. Peleissä KäPan joukkueilla on hyvin usein enemmän pallonhallintaa kuin vastustajalla ja pelaajat ovat eniten mukavuusalueellaan, kun joukkueella on pallo. Ehkä osin tästä johtuen lyhyen ajan sisään kaikki seurasta  ulkomaille siirtyneet pelaajat ovat olleet keskiakselin pelaajia: yksi toppari ja kolme keskikenttäpelaajaa.

Omassa valmennustoiminnassani korostin pitkään kontrollin ja riittävän ison edun löytämisen merkitystä. Jossain vaiheessa ajauduin pohdintoihin, joissa kyseenalaistin oman filosofiani.

Jos kontrolli korostuu liikaa valmentajan palautteessa, viekö se pelaajilta rohkeutta pyrkiä ohittamaan vastustajan linjoja esimerkiksi kuljetuksilla?

Jos pelaajat pyrkivät etenemään vain isolla edulla, tottuvatko pelaajat ollenkaan tilanteisiin, jossa vaaditaankin korkeaa prässinsietokykyä?

Jos korostetaan maata pitkin pelaamista ja linja kerrallaan etenemistä, oppivatko pelaajat havainnoimaan kauempana olevia syöttövaihtoehtoja riittävän hyvin?

Jos pelaamisessa ja harjoittelussa korostuvat lyhyet syötöt, oppivatko pelaajat arvioimaan ja voittamaan ilmasta tulevia palloja riittävällä tehokkuudella?

Näitä kysymyksiä pohdittuani muokkasin hieman palautteenantoani, harjoitteita sekä joidenkin pelaajien viikko-ohjelmaa. Esimerkiksi toppareiden kanssa harjoittelemme korostuneemmin ilmasta tulevien pallojen lentoradan arviointia seuran aamuharjoituksissa ja aloin antamaan palautetta pelaajille tilanteista, joissa he menettivät edun, jonka olivat jo saavuttaneet.

Valmentaminen ja jalkapallo ei ole mustavalkoista ja huipulla pelaajien täytyy olla kaikissa asioissa erinomaisia kilpailun ollessa kovaa.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

***

Kuvakaappausten alkuperäislähteet: Mats Rostadius, Tim Lees (Twitter)