Maineikkaan tanskalaisen jalkapalloseura FC Midtjyllandin puheenjohtaja Rasmus Ankersen julkaisi vuonna 2012 teoksen The Gold Mine Effect. Ankersen keskittyi kirjassaan niin sanottuihin kultakaivoksiin – ympäristöihin ja yhteisöihin, joista on kasvanut poikkeuksellisen paljon huippu-urheilijoita.
Kirjoittaja teki tutkimusmatkojaan maapallon eri kolkkiin ja pyrki selvittämään, mitä tekijöitä menestyvien kultakaivosten taustalta löytyi.
Ankersen käsitteli opuksessaan muun muassa eteläkorealaisten naisgolfareiden ja kenialaisten kestävyysjuoksijoiden menestymisen syitä. Myös Suomi nousi yhdellä aukeamalla esiin. Ankersenin nosto ei kuitenkaan liittynyt urheiluun.
Géza Szilvay, unkarilainen viulunsoiton opettaja, on opettanut Itä-Helsingin musiikkiopistossa 1970-luvulta lähtien. Szilvayn opetuksessa on ollut vuosien saatossa kaikkiaan 200 5-vuotiasta lasta, jotka ovat harjoitelleet kolme tai neljä kertaa viikossa ränsistyneessä vanhassa rakennuksessa Helsingissä.
Nyt, yli 30 vuotta myöhemmin, 95 % kyseisistä lapsista toimii musiikin ammattilaisina ja loput viisi prosenttia on erittäin taitavia amatöörejä.
Szilvay opettaa edelleen. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että pääsyvaatimukset hänen viulunsoittokursseilleen eivät koske vain lapsia, vaan myös lasten vanhempia.
Szilvay haastattelee vanhempia, katsoo heitä suoraan silmiin ja kysyy yhden kysymyksen: Oletko valmis käyttämään joka päivä vähintään puolitoista tuntia seuraavan viiden vuoden ajan siihen, että autat lastasi viulunsoitossa?
Jos vanhempien vastaus vakuuttaa Szilvayn, lapsi valitaan kurssille.
Szilvayn ajattelutapa perustuu siihen, että vanhempien sitoutuminen antaa parempaa varmuutta ja osviittaa lapsen kehittymisestä huippumuusikoksi kuin yksikään lapseen itseensä liittyvä tekijä.
Ylläoleva katkelma on vapaa suomennos Ankersenin teoksesta. Szilvayn oppilaista kansainvälisesti tunnetuin lienee Pro Finlandia -mitalilla palkittu Pekka Kuusisto, joka voitti vuonna 1995 ensimmäisenä suomalaisena Jean Sibelius -viulukilpailun.
Miten unkarilaissyntyinen viulunopettaja sitten liittyy suomalaiseen juniorijalkapalloon?
Vastaus on loogisen yksinkertainen. Boston Collegessa vuosia psykologiaa opettaneen professori Ellen Winnerin mukaan (Gifted Children: Myths and Realities, 1996) lapsen kyvykkyys ei kehity ilman taustalla olevaa vanhempaa, joka rohkaisee, kannustaa ja puskee lasta eteenpäin.
Isä-Eremenko ja pojat. Jari ja Olavi Litmanen. Laura ja Jyrki Kalmari. Tim ja Tor Sparv. Joel ja Risto Pohjanpalo.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja laajentaa myös muihin lajeihin. Huippupelaajat ovat vain jäävuoren huippu. Vanhemmat ovat jokaisessa perheessä liikuntakulttuurin opettajia.
Jalkapallon vanhempi-lapsi -suhde muistuttaa monessa suhteessa musiikin opettaja-soittaja -suhdetta. Huippuviulisteja vuosikymmenten ajan opettanut Szilvay on korostanut, että ilmiössä ei ole kyse mistään pakottamisesta.
Vanhempi tai opettaja on mahdollistaja, tilaisuuksien synnyttäjä ja tukipilari. Suomessa tämä ulottuvuus on usein ymmärretty väärin.
”Opettajan pitää muistaa, että juuri tästä lapsesta voi tulla ammattilainen. Ei niin, että hänestä tehdään sellainen väkisin. Eikä niin, että lapselle kerrotaan, että hänestä tulee vain harrastelija ja opetetaan lepsusti. Ovi täytyy pitää auki. Tuo pieni sana, voi, on niin kovin tärkeä”, Szilvay on muistuttanut.
Suomalaista juniorijalkapalloa koskevassa keskustelussa vanhemmat nähdään usein enemmän riskinä kuin mahdollisuutena. Tämä on vaarallinen ajattelutapa. Puhumme syiden sijasta seurauksista. Näemme ongelmat, mutta emme valtavaa potentiaalia.
Vanhemmat ovat niin tärkeä voimavara pelaajakehityksen kannalta, että mustavalkoisten asetelmien ylläpitäminen on vahingollista.
En unohda koskaan Keskisuomalainen-lehden otsikkoa kesäkuulta 2016: ”Kunnianhimoiset vanhemmat estävät Suomen etenemisen EM-kentille”.
Liiallisesta vakavuudesta ja totisuudesta puhuvat kovimpaan ääneen usein henkilöt, jotka eivät ole koskaan laittaneet itseään likoon juniorijalkapallon eteen.
Oliko Tor Sparv kunnianhimoinen, kun hän kuljetti poikaansa joka viikko 150 kilometriä aamuharjoituksiin toiseen kaupunkiin? Entä Erkki Toivio, joka rakensi pojalleen maalin perheen kodin vieressä sijaitsevalle pellolle? Tai Alexei Eremenko, joka opetti kädestä pitäen ja tuntikausia pojilleen oikeaoppista ulkosyrjäsyöttöä?
Mitä pitäisi puolestaan ajatella vanhemmista, jotka rakentavat tekonurmialustan perheen autotalliin, jotta lapset saisivat toistoja joka päivä? Tai vanhemmista, jotka vievät lastaan ekstravalmennukseen?
Tätäkin listaa voisi jatkaa pitkään. Se, mikä ulkopuolisen silmin voi näyttää vakavalta puurtamisesta, saattaa olla perheelle mitä luonnollisin tapa viettää yhdessä aikaa, toteuttaa yhteistä intohimoa tai tarjota innokkaalle lapselle mahdollisuuksia.
Tarvitsemme enemmän konkreettisia positiivisia esimerkkejä ja rohkaisevia tarinoita. Niiden vaikutus on tehokkaampi kuin epämääräisten mielikuvien ylläpitäminen.
Kultakaivokset eivät synny sattumalta. Urheilijoiden kehitystarinat ovat tiimityötä, perheiden ja yhteisöjen tarinoita. Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että elintärkeät sivuhenkilöt – ystävät, vanhemmat, opettajat ja monet muut – ”putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset”, kuten Kimi Räikkösen elämäkertaa arvioinut kulttuuritoimittaja Jani Tanskanen on kirjoittanut.
Hankalia vanhempia on kaikissa lajeissa. Ylilyöntejä tulee varmasti joskus. Selkeät seurajohtoiset toimintatavat, selkeä viestintä, jatkuva vuorovaikutus ja vahva ennakollinen ajattelutapa kaikessa toiminnassa auttavat kriisitilanteissa.
Viulunsoiton opettamisen pioneerin Géza Szilvayn ajatus vanhempien sitoutumisen merkityksestä on helppo laajentaa myös urheiluun.
Kuinka vanhempien osallisuutta lapsen harrastamiseen voitaisiin edistää? Miten seurat saisivat vanhemmat mukaan yhteisiin talkoisiin? Nämä kysymykset ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi seuran valmennuslinjan pelilliset suuntaviivat.
Samaan tapaan kuin pelaajia valmennetaan, myös vanhempia pitää sparrata – kasvattaa seuran toimintakulttuuriin.
Suomessa vuosikymmeniä opettanut Szilvay on korostanut, että viulunsoittoon rakastumisen ja soittotaidon kehittymisen kannalta ikävuodet 5-10 ovat kriittisimpiä. Myös jalkapallossa perustan on oltava kunnossa.
Aihepiiri on pelaajakehityksen kannalta tärkeä, yleisen liikuntakulttuurin kannalta suorastaan kriittinen. Liikkumattomuusongelma on valtava, ja pommi tikittää entistä lujempaa.
Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
The Gold Mine Effect -teoksen yksi kantavista teemoista on, että urheileva lapsi rakastuu asiaan, jossa hän on hyvä ja huomaa kehittyvänsä. Tämä itsestäänselvältä tuntuva asia saa kirjassa runsaasti huomiota juuri vanhempien merkityksen näkökulmasta.
Lajiin rakastuminen vaatii toisaalta aika ajoin myös ikäviä tunteita.
Lukuisiin erilaisiin urheiluympäristöihin tutustunut Ankersen korostaa vanhempien merkitystä nimenomaan vaikeilla hetkillä. Vanhemmat tukevat lastaan esteiden ylittämisessä ja rohkaisevat epämukavissa tilanteissa.
Juniorijalkapallo on vanhempien näkökulmasta usein sietämisen tunteen säännöllistä koettelemista.
Ketkä vanhemmat jaksavat tukea lastaan vaikeilla hetkillä, sietävät lapsensa pettymystä ja työntävät eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta? Ketkä äidit ja isät puolestaan etsivät syitä muualta ja ulkoistavat vanhemmuutensa kiperissä tilanteissa?
Juuri tästä on kyse Géza Szilvayn ”metodissa”. Myös juniorijalkapallosta löytyy samankaltaista ajattelua.
”Yritän aina saada vanhempien kautta selville, onko lapsi kasvatettu kestämään pettymyksiä”, yksi juniorijalkapallon parissa pitkään toiminut ammattilainen on todennut.
Suomalainen pelaajakehitys on perheiden varassa. Laadukas arki riippuu hyvin paljon siitä, mitä ohjatun toiminnan ulkopuolella tapahtuu. Urheilijaksi kasvamista on tehdä tylsät asiat hyvin silloinkin, kun kukaan ei katso.
Yksi tyypillisimmistä urheilukliseistä on, että ainoa lahjakuuden muoto on lahjakkuus harjoitella. Paljon vähemmän on puhuttu siitä, mitkä asiat edistävät tätä lapsen ja nuoren halua harjoitella. Katse kääntyy lapsen vanhempiin. He tukevat, työntävät eteenpäin, kannustavat ja rohkaisevat.
Jos ja kun suomalaisen jalkapallon lippulaiva, Huuhkajat, etenee historiallisesti arvokisoihin, yksi porukka ansaitsee erityisen kunnianosoituksen: pelaajien vanhemmat.
Perheet ovat kultakaivoksia.
***
Erkko Meri (@ErkkoMeri)
Suunnanmuutos 