”Jerellä tuli omalla ajalla varmaan miljoona kosketusta palloon”– Huuhkajien vanhemmat muistelevat: Kari Uronen

Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat saavutti marraskuussa historiallisen EM-kisapaikan. Maajoukkueen saavutusta on tarkasteltu useasta eri näkökulmasta, mutta yksi ulottuvuus on puuttunut. Millainen pelaajan polku Huuhkajat-paitaan on ollut?

Suomalaisessa urheilukeskustelussa on tyypillistä, että arjen mahdollistajat ja tärkeät tukijat, kuten vanhemmat ja juniorivalmentajat, putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset. Se, miten kaikki on tapahtunut, jää usein kertomatta.

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin Huuhkajien vanhemmat muistelevat -juttusarjassa pelaajien vanhemmat kertovat, millaisten vaiheiden jälkeen heidän lapsensa ovat nousseet A-maajoukkuepelaajiksi.

Juttusarjan neljännessä osassa haastattelussa on Jere Urosen isä Kari Uronen.

Linkit aikaisempiin osiin löytyvät tämän tekstin lopusta.


 

Pihan luumupuut koetuksella

”Jerellä oli pallo mukana heti, kun hän oppi kävelemään. Hän teki 4-vuotiaana itse päätöksen, että haluaa mennä Turun Nappulaliigaan. Nappulaliigasta sanottiin, että Jere saa tulla mukaan, kun hän täyttää viisi. Siitä se sitten lähti.

Olin itse pelannut jalkapalloa, ja laji tarttui Jereen ja hänen neljä vuotta vanhempaan siskoon Miraanjoka pelaa myös.

Olemme asuneet omakotitalossa, jonka takapihalla oli luumupuita. Muksut potkivat ne palloilla piloille. Pihalla pelattiin aina, kun siellä pystyi pelaamaan. Talvella oltiin futishallien nurkissa. Myös mökille piti tehdä kenttä. Aina, kun olimme kotona tai mökillä, pelit olivat käynnissä. Ainakin toistoja tuli.

Jere muistelee lämmöllä kaikkia valmentajia, joita hänellä on ollut. Kun hän oli D-juniori, TPS:n valmennuspäälliköksi tuli ruotsalainen Bo ”Bosse” Augustsson. Hän mullisti Jeren ajatusmaailman harjoittelusta.

Bosse sai Jeren ymmärtämään harjoittelun merkityksen. Jere oli silloin ehkä 14-vuotias. Sitä ennen hän oli mennyt vähän mukavuusalueella.

Jere kiukutteli aluksi, kun treeneissä oli ruotsalainen valmennuspäällikkö, mutta hän oppi tekemisen tärkeyden. Se oli käänteentekevä hetki. En tiedä, muisteleeko Jere asiaa lämmöllä, mutta ainakin hän on kiitollinen tuosta ajasta.

Jerellä oli myös maajoukkueissa hyviä valmentajia. Alussa häntä valmensi pitkään Kimmo LipponenKun Jere oli 15-vuotias, ”Kimppi” teki hänestä vasemman puolustajan. Sitä ennen Jere oli pelannut hyökkääjänä ja keskikentällä.

Tuo ratkaisu on muokannut Jereä paljon ja vaikuttanut hänen uraansa. Aikaisemmin Jere ei ollut pelannut koskaan puolustajana. Hänen piti oppia pakkina pelaamista.”

 

Valtava määrä toistoja

”Jere oli jo pienenä tavoitteellinen ja hän tykkäsi paljon jalkapallosta. Jere sanoi kuitenkin aina, että ”hän vain pelaa ja nauttii”.

Muistan yhden tilanteen, kun Jere oli kolme tai neljä vuotta. Meillä oli kakkosauto, joka välillä kävi ja välillä ei käynyt. Kerran talvella auto jäi lumiseen mäkeen Turun keskustassa.

Jere sanoi äidille, että ”älä huolehdi – sitten, kun hän on jalkapalloammattilainen, hän ostaa sinulle uuden auton”.

Ammattilaisuus on ollut pojalla varmasti mielessä, vaikka se ei sinänsä näkynyt hänen tekemisessään. Jere vain nautti pelaamisesta.

Koulun ja jalkapallon välistä yhteistyötä Turussa täytyy kehua. Jere oli yläasteella jalkapalloluokalla Kupittaalla. Siihen päälle tuli urheilulukio, jota Jere tosin kävi vain yhden vuoden paikan päällä ennen kuin siirtyi Ruotsiin. Koulujärjestelmä mahdollisti sen, että Jere pystyi tsemppaamaan ylioppilaaksi.

Jere tykkäsi kokeilla eri urheilulajeja nuorempana. Hän pelasi esimerkiksi jääkiekkoa 13-vuotiaaksi asti. Ketjukavereina oli tulevia NHL- ja SM-liigapelaajia.

Jerellä tuli omalla ajalla varmaan miljoona kosketusta palloon. Hän meni takapihalle heti, kun aurinko nousi. Talvisin palloteltiin jalkapallohalleissa. Koska Jere oli niin innokas, veimme häntä halliin toiselle puolelle Turkua. Oma-aloitteisuus ja oma halu ovat olleet avainasemassa.

Jere harjoitteli omalla ajalla todella paljon.”

 

Isä mielipiteiden vahvistajana

”Kun ensimmäiset agentit ottivat yhteyttä, en vielä uskonut, että Jerestä voi tulla ammattilainen.

Kaudella 2011 Jere aloitti A-junnuissa ja lisäksi hän pelasi joitakin pelejä TPS:n reservijoukkueessa Kakkosessa. Veikkausliiga-debyytti tapahtui kesäkuussa, kun Jere oli 16-vuotias. Tammikuussa 2012 Jere siirtyi Ruotsiin.

Vuosi oli aika hilpakkaa – A-junnuista mentiin Helsingborgiin.

Jere siirtyi ulkomaille vain 17-vuotiaana. Ruotsin lisäksi oli muitakin vaihtoehtoja, kävimme muun muassa Saksassa.

Kun Jere ja hänen agenttinsa kävivät Helsingborgissa syksyllä ennen lopullista siirtoa ja hain pojan sitten lentokentältä, hänen ensimmäiset sanansa taisivat olla: ”Mä haluun tonne.”

Jere on aina tehnyt itse päätöksensä. Hän on halunnut mennä askel kerrallaan. Jerestä on aina paistanut läpi, että hän haluaa nimenomaan pelata – vaikka välillä olisi ollut mahdollisuus oikaista. Hän menee sinne, missä saa pelata.

Omasta roolistani sanoisin, että olen varmaankin ollut Jeren mielipiteiden vahvistaja. Olen halunnut, että Jere tekee itse ratkaisunsa. Juttelen paljon Jeren kanssa. Jos vertaan, mitä me juttelemme ja mitä Jere juttelee äitinsä kanssa, aiheet ovat erilaiset.

Meillä aiheena on jalkapallo ja vaimo kysyy, että ”oletko nukkunut hyvin tai onko flunssaa?” Perheemme on tiivis, ja myös sisarukset ovat tukeneet toisiaan paljon.

Ehkä tärkein tehtäväni on ollut, että olen tukenut Jeren päätöksiä. En ole tuputtanut Jerelle omia ajatuksiani. Poika on saanut tehdä itse ratkaisunsa.”

Jere Uronen A-maajoukkueen paidassa kesäkuussa 2019. Kuva: Jussi Eskola.
Jere Uronen A-maajoukkueen paidassa kesäkuussa 2019. Kuva: Jussi Eskola.

Vaikea vaihe Ruotsissa

”Jerelle tuli ensimmäisen vuoden syksyllä Helsingborgissa paha polvivamma. Siinä mitattiin henkistä kanttia.

Poika oli juuri täyttänyt 18 vuotta ja hän oli aikaisemmin samalla kaudella päässyt pelaamaan Mestareiden liigan karsinnoissa ja Eurooppa-liigan lohkovaiheessa.

Jerellä oli ollut Ruotsissa kaikki hyvin ja peli oli kulkenut uudessa joukkueessa. Sitten tuli rustovamma, joka piti pojan kymmenen kuukautta sivussa. Kolmeen kuukauteen hän ei voinut varata polvelle painoa. Jere oli yksin Ruotsissa, eikä pystynyt käymään edes kaupassa.

Jälkikäteen voi vain ajatella, kuinka pitkiltä päivät ovat silloin tuntuneet. Ei ole voinut tehdä muuta kuin tuijottaa televisiota tai olohuoneen seiniä. Jere oli hyvin apea.

Ajattelin silloin, että jos Jere selviää tästä ja menee eteenpäin, hän osaa myöhemmin varmasti arvostaa kaikkia terveitä päiviä.

Tuo vaihe opetti Jerelle paljon, vaikka se oli varmasti tuskaista aikaa. Se oli suuri henkinen voimanosoitus Jereltä.”

 

Työnteon merkitys

”Jere on ollut aina hymyssä suin, kun hän on mennyt kentälle. Hän on nauttinut joka kerta, kun on saanut laittaa tossut jalkaan. Jere elää ja hengittää jalkapallon kautta.

Yksi hienoimpia hetkiä on ollut, kun Jere debytoi A-maajoukkueessa historian kolmanneksi nuorimpana pelaajan vuonna 2012. Kutsu tuli silloin puun takaa. Jere oli jo menossa pelaamaan U21-maajoukkueen pelejä, mutta sitten hänet kutsuttiin miehiin.

Myös se oli hieno hetki, kun Jere voitti Belgiassa tänä vuonna maan mestaruuden ja Super Cupin. Voitot ovat jalkapalloilijoille varmaan niitä hienoimpia kokemuksia.

Vaikka Jere ei pelannut nilkkavamman takia parissa viimeisessä maaottelussa, hän oli ”aika tyytyväinen sälli”, kun Suomi pääsi EM-kisoihin.

Jerellä on aina ollut kunnianhimoa jalkapalloa ja oman tekemistä kohtaan. Se on varmasti yksi niistä syistä, miksi hänestä on tullut ammattilainen.

Nämä ovat ehkä kliseitä, mutta Jere on ollut periksiantamaton ja kova tekemään töitä. Kun Jere lähti Ruotsiin, muistan, kun hän sanoi tavoitteensa. Jeren tavoite oli, että hän jaksaa painaa 90 minuuttia väsymättä laitaa edestakaisin. Sitä hän lähti tavoittelemaan.

Jere on sisäistänyt työnteon merkityksen. Hän on ymmärtänyt, mitkä asiat vievät eteenpäin. Pelaajan pitää itse tajuta, että on tehtävä hitosti hommia, jos haluaa pärjätä. Kukaan muu ei voi tehdä sitä pelaajan puolesta.

Jere on aina miettinyt, miten hän voi päästä seuraavalle tasolle. Sinne ei pääse kuin työtä tekemällä. Se on polkenut Jereä eteenpäin.”

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Huuhkajien vanhemmat muistelevat –juttusarjan aikaisemmat osat:

  1. osa: Pyry ja Iina Soiri
  2. osa: Joel ja Risto Pohjanpalo
  3. osa: Jesse ja Timo Joronen

”Taivaalla on ollut välillä synkkiä pilviä, mutta Jesse on selvinnyt vastoinkäymisistä” – Huuhkajien vanhemmat muistelevat: Timo Joronen

Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat saavutti marraskuussa historiallisen EM-kisapaikan. Maajoukkueen saavutusta on tarkasteltu useasta eri näkökulmasta, mutta yksi ulottuvuus on puuttunut. Millainen pelaajan polku Huuhkajat-paitaan on ollut?

Suomalaisessa urheilukeskustelussa on tyypillistä, että arjen mahdollistajat ja tärkeät tukijat, kuten vanhemmat ja juniorivalmentajat, putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset. Se, miten kaikki on tapahtunut, jää usein kertomatta.

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin Huuhkajien vanhemmat muistelevat -juttusarjassa pelaajien vanhemmat kertovat, millaisten vaiheiden jälkeen heidän lapsensa ovat nousseet A-maajoukkuepelaajiksi.

Juttusarjan kolmannessa osassa haastattelussa on Jesse Jorosen isä Timo Joronen.

Pyry Soirista kertovan tekstin (juttusarjan ensimmäinen osa) löydät täältä ja Joel Pohjanpalon tarinan (juttusarjan toinen osa) puolestaan täältä.


 

Pienen paikkakunnan urheiluarkea

”Lapsena Jesse leikki ja pelasi kavereidensa kanssa kyläkoulun liikuntasalissa. Hän aloitti jalkapallojoukkueessa Simpeleen Urheilijoissa 7-8-vuotiaana. Pienellä paikkakunnalla yhdessä ikäluokassa oli vain 10-15 pelaajaa. Nykyään ryhmät saattavat olla vielä pienempiä.

Perheemme arjessa jalkapallo oli yksi harrastus muiden joukossa. Valmensin itse aktiivisesti yleisurheilijoita oman työni ohella. Jesse ja kaksi hänen nuorempaa sisartaan, Eeva ja Mariharrastivat kaikkea mahdollista.

Perheemme ei ollut niin sanottu jalkapalloperhe. Emme eläneet ja hengittäneet lajia. Jalkapallo oli Jessen yksi harrastus, mutta hän pelasi myös esimerkiksi jääkiekkoa ja koripalloa.

Jesse aloitti jääkiekon naapurikunnan Parikkalan Urheilijoissa 9-vuotiaana. Jalkapallossa junnukausi alkoi aina maaliskuussa, eikä talvella ollut ohjattua toimintaa. Tauko jalkapalloharjoituksista houkutteli keksimään jotakin muuta tekemistä.

Jääkiekko oli Jesselle opettavaista puuhaa. Hän pelasi hyökkääjänä, mutta oli todella heikko luistelemaan. Ensimmäiset kaksi vuotta hän oli joukkueen surkeimpia luistelijoita. Kun jääkiekko loppui 14-vuotiaana, Jessestä oli tullut paras luistelija.

Koska Jesse oli jalkapallossa maalivahti, hän joutui opettelemaan toisessa lajissa erilaisen roolin. Luulen, että siitä on ollut apua pelikäsityksessä.

Jesse pääsi 14-vuotiaana Kuortaneelle alueturnaukseen, mutta hän lopetti jääkiekon pian sen jälkeen. Jalkapallo kiinnosti enemmän, eikä Jesse kokenut jääkiekkoa ”omaksi jutukseen”.

Yläasteella Jesse kävi myös koripallokerhossa. Koska Jessellä oli jo silloin hyvä silmä-käsi-koordinaatio, luulen, että hänestä olisi voinut tulla koripallossa SM-tason pelaaja. Lähin joukkue oli kuitenkin Lappeenrannassa. Tarjouduin viemään häntä treeneihin, mutta Jesse ei ollut niin kiinnostunut koripallosta. Hän halusi pelata futista.

Pienellä paikkakunnalla pystyi tekemään kaikenlaista ilman sen suurempia sitoumuksia tai panostuksia. Talvisin Jesse vietti paljon aikaa myös Simpeleen laskettelurinteissä.”

 

Maalivahdin polku

”Jesseä hoiti yksityisessä perhepäivähoidossa Simpeleellä Terttu-niminen hoitaja. Kun hoidossa pelattiin palloa, Jesse päätyi aina maalivahdiksi. Hän oli siihen aikaan, pienenä poikana, hieman laiskanpulskea, eikä halunnut juosta niin paljoa.

Simpeleellä kiertää legenda, että Jessestä tuli maalivahti, koska sillä pelipaikalla ei tarvinnut juosta niin paljoa. Tämä on hauska tarina, sillä nykyään Jesse on erittäin urheilullinen maalivahti.

Kun Jesse oli 9-vuotias, kukaan ei olisi ollut valmis lyömään euroakaan vetoa siitä, että hänestä tulee ammattilainen – ei edes vanhemmat.

Vaimollani oli Imatralla ystävä, joka vinkkasi perheellemme piirin järjestämistä haaviturnauksista ja -leireistä. Ystävättären poika oli käynyt näissä tapahtumissa.

Jesse oli 10-11-vuotias ja hänen pelaamisensa huomattiin tätä kautta paremmin koko piirin alueella. Piiritoiminnan kautta Jesse sai parempaa maalivahtivalmennusta kuin aikaisemmin.

Seppo Vento oli Simpeleellä Jesselle tärkeä valmentaja. Hän on pitkän tien kulkija. Seppo oli entinen kenttäpelaaja, mutta hän opetteli Jesseä varten maalivahtivalmennuksen.

Seppo rupesi vetämään Jesselle henkilökohtaisia maalivahtiharkkoja, kun Jesse oli noin 13-vuotias. Sepon merkitystä ei voi todellakaan aliarvioida. Hän oli todella merkittävä tekijä Jessen kehityksessä.”

 

Hektinen vuosi 2009

”Jessen uran kannalta yksi tärkeimmistä käännekohdista oli vuosi 2009.

Ensin hän pääsi huhtikuussa testileirille Fulhamiin Tor Sparvin kautta. Sparv oli siihen aikaan Fulhamin kykyjenetsijä Suomessa ja hän oli nähnyt Jessen pelejä aikaisemmin piirijoukkueturnauksissa.

Kesäkuussa pelattiin U17-maaottelu Suomen ja Venäjän välillä. Ottelu pelattiin naapurissa Imatralla. Simpeleeltä tuli paljon väkeä, kun pari päivää ennen peliä kerrottiin, että Jesse pääsee pelaamaan. Suomi voitti 2-1 ja Jesse pelasi hyvän pelin. Se oli aika kova juttu.

Luulen, että Antti Niemelle valkeni tuossa pelissä Jessen potentiaali. Jesse onnistui tiukassa pelissä. Niemi oli Fulhamin entisenä maalivahtina mukana testileirikuvioissa. Myös hän suositteli meille Fulhamia.

Neuvottelimme kesän maaottelun jälkeen Fulhamin lisäksi myös HJK:n ja Hongan kanssa.

Kun Norjassa pelattiin heinäkuussa PM-turnaus, Liverpoolin kykyjenetsijä kutsui Jessen testileirille Liverpoolin. Olimme tässä vaiheessa jo tehneet suullisen sopimuksen Fulhamin kanssa.

Olimme Sepon (Vento) kanssa olleet aina Liverpoolin faneja, joten Liverpool piti nähdä. Ajattelin, että ”jos emme nyt lähde Jessen kanssa Liverpoolin, en voi myöhemmin katsoa itseäni peilistä”.

Olimme viikon Liverpoolissa. Myös he tarjosivat sopimusta. Lupasimme ilmoittaa päätöksestämme viikon sisällä.

Jesse ilmoitti itse, että hän menee Fulhamiin. Häntä ei kiinnostanut se, kuinka paljon Liverpoolista olisi tullut ”killinkiä”. Fulham oli rennompi ja ystävällisempi yhteisö. Liverpoolissa tunnelma oli jännittyneempi. Suhtautuminen pelaajiin oli erilaista.

Jesse koki Fulhamin itselleen paremmaksi paikaksi, sillä siellä akatemia- ja reservijoukkueet toimivat samassa harjoituskompleksissa ja kaikki esimerkiksi söivät samassa ruokalassa. Ne olivat tärkeitä asioita pieneltä paikkakunnalta tulevalle pelaajalle.

Päätös oli kokonaan Jessen oma.”

20181118_Unkari-Suomi_030
Jesse Joronen Huuhkajat-paidassa marraskuussa 2018. Kuva: Jussi Eskola.

Ilo, yrittäminen ja oppiminen avainasemassa

”Minun on vaikea arvioida omaa rooliani. En ole koskaan pakottanut Jesseä mihinkään lajiin. Minulle on aina ollut tärkeää, että urheilussa on iloa ja se on vapaaehtoista. Kenenkään ei pidä lähteä pakolla kisaamaan.

Olen aina kannustanut Jesseä liikkumaan monipuolisesti. Olen havainnut, että pakottamisen tie lopettaa urheilijan harrastamisen viimeistään 16-vuotiaana.

Ainoa asia, mitä olen aina sanonut, on: ”Tee loppuun asti.” Olen nähnyt valmennustyössä, että tietyt tyypit jaksavat väsyneenäkin aina loppuun asti. Toiset lopettavat paljon aikaisemmin. Kun tämä toistuu 300 kertaa vuodessa, merkitys on aika iso.

Jessellä on aina ollut kyky oppia nopeasti uusia asioita. Hän on ollut myös sinnikäs treenaamaan.

Nuorena Jesse vietti paljon aikaa koulun liikuntasalissa. Jesse potki puulattialla erilaisia potkuja lenkkarit jalassa. Muut ”haavipojat” pääsivät jatkuvasti kunnon alustalle. Jesse halusi omatoimisesti kehittää heikkouksiaan.

Jesse ei ollut 12-vuotiaana fyysisesti lahjakkain, mutta hän harjoitteli määrätietoisesti ja monipuolisesti kriittisessä ikävaiheessa 12-15-vuotiaana.

Vaikka Jesse on saavuttanut myöhemmin urallaan monia hienoja asioita, hän ei ole tullut tyytyväiseksi.”

 

Oma heimo löytyy

”Jesse aloitti Mäkelänrinteen urheilulukiossa elokuussa 2009. Hän opiskeli ensimmäisen vuoden ja kävi aina treenaamassa ja pelaamassa Fulhamissa noin kerran kuukaudessa. Muun ajan hän harjoitteli Klubi 04:ssä.

Jesse teki talven aikana viikonloppukeikkoja Englantiin 5-7 kertaa ennen kuin muutti Lontooseen kesällä 2010.

Jesse muutti 17-vuotiaana yksin ulkomaille. Hän asui Englannissa kahdeksan vuotta ennen kuin siirtyi Tanskaan ja sieltä Italiaan. Huolimatta useista loukkaantumisista ja miljoonakaupunki Lontoon kaikenlaisista houkutuksista Jessellä pysyi palikat kasassa.

Jessen henkisen kehityksen kannalta yksi tärkeimmistä vaiheista oli aika Märskyn urheilulukiossa Helsingissä. Hän sai hengittää urheilijan elämää, mikä ei ole Simpeleen kaltaisella pienellä paikkakunnalla aina mahdollista tai ainakaan helppoa.

Jesse sai Märsky-vuoden aikana elämänsä parhaimmat kaverit. He ovat edelleen hänen parhaimpia ystäviään. Vaikka vuoden aikana tapahtuikin erilaisia koiruuksia, Jesse löysi oman heimonsa. Lukion ensimmäinen vuosi oli tärkeää aikaa.

Jesse yrittää jatkuvasti parantaa omaa tekemistään. Hän on oppinut asenteen, että asioita voi muuttaa ja niihin voi itse vaikuttaa.

Jesse on loukkaantunut urallaan monta kertaa. Ura oli yhdessä vaiheessa jopa lähellä loppua. Taivaalla on ollut välillä synkkiä pilviä, mutta Jesse on selvinnyt vastoinkäymisistä.”

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Jollella on aina ollut kova halu tehdä töitä ja menestyä” – Huuhkajien vanhemmat muistelevat: Risto Pohjanpalo

Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat saavutti marraskuussa historiallisen EM-kisapaikan. Maajoukkueen saavutusta on tarkasteltu useasta eri näkökulmasta, mutta yksi ulottuvuus on puuttunut. Millainen pelaajan polku Huuhkajat-paitaan on ollut?

Suomalaisessa urheilukeskustelussa on tyypillistä, että arjen mahdollistajat ja tärkeät tukijat, kuten vanhemmat ja juniorivalmentajat, putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset. Se, miten kaikki on tapahtunut, jää usein kertomatta.

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin Huuhkajien vanhemmat muistelevat -juttusarjassa pelaajien vanhemmat kertovat, millaisten vaiheiden jälkeen heidän lapsensa ovat nousseet A-maajoukkuepelaajiksi.

Juttusarjan toisessa osassa haastattelussa on Joel Pohjanpalon isä Risto Pohjanpalo. Ensimmäisen osan löydät täältä.


 

Jalkapalloharrastuksen alku

”Jollen äiti oli nähnyt päiväkodin seinällä ilmoituksen, että PK-35/City pitää harjoituksia Väinämöisen kentällä. Äiti vei Jollen harjoituksiin, kun poika oli kolme tai neljä vuotta.

Minulla ei ollut osaa eikä arpaa harrastuksen aloittamiseen, vaikka perheessämme ei voinut välttyä siltä, että olen jalkapalloihminen.

Olin itse ollut alasarjapelaaja ja -valmentaja kolmosdivisioonassa. Kun Jolle syntyi, olin samoihin aikoihin lopettanut valmentamisen PPV:ssä Kolmosessa. Kotonamme ei voinut välttyä jalkapallolta. Katson ja seuraan jalkapalloa yhä melkein joka päivä.

PK-35-vaihe oli hyvin tärkeä. Joukkueen valmentajina olivat Timo Viljamaa ja Mikko LappalainenTimo oli joukkueen primus motor ja hän huomasi Jollen innokkuuden.

Jolle saattoi olla Timon kanssa ensin vuotta nuorempien treeneissä näyttämässä mallia. Sen jälkeen olivat omanikäisten treenit sekä lopuksi vielä vuoden ja kaksi vuotta vanhempien treenit. Jolle veti hyvin usein neljän treenin iltapuhteen. Hän oli hyvin innoissaan.

Timo näki Jollen innon ja antoi mahdollisuuden. En tiedä, miten muut vanhemmat suhtautuivat siihen, että Jollella oli erityisoikeuksia.

PK-35/Cityn joukkue oli hyvin menestyksekäs. Joukkue voitti vuonna 2002 Olympiastadionilla H8-ikäluokassa Helsinki Cupin ensimmäistä kertaa PK-35:n historiassa.

Pienestä porukasta, kahdeksan pelaajan ryhmästä, tuli kolme Veikkausliiga-pelaajaa – Jollen lisäksi Matti Klinga ja Youness Rahimi. 

Jolle ja Matti olivat tuohon aikaan sydänystäviä. He viettivät paljon aikaa yhdessä ja kävivät toistensa luona yökylässä. Matti oli ykkösystävä urheilussa.

Vaikka Jolle pärjäsi jalkapallossa jo pienenä tolkuttoman hyvin ja hänellä itsellään oli unelmia, perheellämme ei ollut mitään odotuksia. Olin nähnyt jalkapallossa niin paljon lahjakkuuksia vuosien varrella.”

 

Suuri määrä jalkapalloa ja muuta liikuntaa

”Matti houkutteli Jollen 7-8-vuoden iässä pelaamaan HIFK:hon jääkiekkoa. Niihin aikoihin jääkiekko oli juniorivalmennuksessa kukon askeleen edellä jalkapalloa. Vaikka PK-35:ssa oli erinomaiset valmentajat, systeemi oli HIFK:ssa paljon ammattimaisempaa.

Jalkapallon ja jääkiekon yhteensovittaminen oli aluksi suhteellisen helppoa. Jolle oli enemmän innoissaan jalkapallosta ja hän sai esimerkiksi HIFK:n kesäharjoittelusta täydellisen vapautuksen.

Huomasin, että jääkiekon suhteen alkoi tulla ongelmia siinä vaiheessa, kun Jolle siirtyi noin 11-vuotiaana HJK:hon. Jääkiekko oli Jollelle kakkoslaji, joten HIFK:ssa ymmärrettiin poissaoloja. HJK:ssa saatettiin ilmoittaa tärkeiden turnausten lähestyessä, että poissaolot eivät olleet ok.

Jalkapallo oli Jollelle koko ajan ykköslaji. Jääkiekko loppui loogisella tavalla, kun HIFK alkoi laittamaan C-juniorivaiheessa joukkueita yhteen ja ottamaan uusia pelaajia ulkopuolelta. Lajivalinta oli Jollelle lopulta helppo.

Jolle liikkui monipuolisesti. Hänen isoisänsä oli vanha yleisurheilija ja vei Jollea joskus yleisurheilun pariin. Muistan, kun Jolle oli ollut yhtenä kesänä pari päivää isoisänsä luona, tämä oli rakentanut pojalle juoksuaidat!

Jollen liikuntamäärät olivat aika tolkuttomia. Sovin hänen kanssaan, että yhtenä päivänä viikossa ei ole harjoittelua, ainakaan ohjattua sellaista. Kaksikymmentä treenituntia viikossa tuli helposti täyteen. Ohjatun harjoittelun lisäksi hän pelasi innokkaasti pihoilla – suurimmaksi osaksi jalkapalloa, mutta myös kiekkoa.

Kutsuimme yhtä Ruoholahden kenttää ”Jollen kentäksi”, sillä hän vietti siellä niin paljon aikaa jalkapallon parissa. Kaveriporukassa oli hyviä eri-ikäisiä pelaajia, jotka höntsäsivät yhdessä todella paljon. Porukkaan kuului muun muassa pari vuotta Jollea vanhempi Ville Salmikivi, joka on edelleen Jollen frendi. Tunteja kentällä tuli valtavasti.”

20191012_Bosnia-Suomi_071
Joel Pohjanpalo Huuhkajat-paidassa lokakuussa 2019. Kuva: Jussi Eskola.

Kolme valmentajaa ylitse muiden

”Kun katson Jollen uraa ja mietin, mitä hän on itse sanonut, kolme valmentajaa nousee esille.

Jollea lapsuusvaiheessa valmentanut Timo Viljamaa on yksi. Timo oli jopa Jollen ylioppilasjuhlissa. Suhde on edelleen lämmin.

HJK:ssa erottui kaksi valmentajaa. Tapani Apunen on Stadin kundi Vallilasta. ”Vipu” opetti HJK:ssa, mitä voittaminen on. Se oli hyvin kasvattavaa.

Vielä ratkaisevampi valmentaja oli Abdou Talat. ”Dallalla” oli todella iso vaikutus Jolleen, sillä hän tuli valmentajaksi C15-vaiheeseen.

Jollella on ollut aina valtava motivaatio jalkapalloa kohtaan. Se on jatkunut tähän päivään saakka. Hänellä tuli kuitenkin 14-15-vuotiaana HJK:ssa selvä taantuma jalkapallossa. Jolle kasvoi pituutta ja sai voimaa vasta hyvin myöhään. Hän oli valtavan pieni ja heiveröinen, eikä vauhtikaan riittänyt.

Jollelle oli hyvin kasvattavaa, että hän muuttui tähtipelaajasta vain hyväksi pelaajaksi.

Dalla tuli valmentajaksi tärkeällä hetkellä. Vaikka Dalla oli todella kova ja autoritäärinen valmentaja, hän sopi Jollelle erinomaisesti. Jolle arvosti Dallaa todella korkealle, vaikka valmennuskeinot olivat välillä sellaisia, että ajattelin, onkohan niissä mitään järkeä.

Dalla saattoi antaa Jollelle läksytystä kaikkien kuullen. Katsoin, kuinka pojalla leuka väpätti. Sanottiin, että niillä, jotka selviävät Dallan koulusta, on uran kanssa myöhemmin helpompaa.

Pojat olivat jo siinä iässä, että Dalla ajatteli, että heidän pitää kestää kova koulu, jos haluavat ammattilaisiksi.

Kaikki eivät kestäneet, mutta Jolle nostaa Dallan aina esiin positiivisesti.”

 

Isän muistoja

”Kun Jolle oli nuorempi, kommentoin hänen pelaamistaan paljon – niin paljon, että olen myöhemmin hävennyt sitä. Kun hän siirtyi HJK:hon, en enää ollut äänessä kentän laidalla. HJK:ssa asiaan otettiin tiukempi linja ja vanhemmille tehtiin selväksi, että kentän laidalla ei kommentoida.

Luulen, että Jolle on koko ajan, pienestä pitäen, ajatellut, että hänestä tulee ammattilainen.

Itse suhtauduin ammattilaisuuteen aluksi äärimmäisen skeptisesti, sillä olin nähnyt jalkapalloa ja lahjakkuuksia niin paljon. Minulle asia selkeni kuitenkin lopullisesti silloin, kun Jolle teki 16-vuotiaana Klubi 04:ssä yli 30 maalia Kakkosessa. Silloin ajattelin, että – hetkinen.

Jolle oli kasvanut ja saanut voimaa. Hän oli puhjennut kukkaan B-junioreissa ja dominoi pelejä. Tämä jatkui Klubi 04:ssä ja HJK:n edustusjoukkueessa.

Ensimmäinen Helsinki Cupin voitto on kuitenkin edelleen yksi lämpimimmistä muistoista. PK-35/City pärjäsi myös Kokkola Cupissa, joka oli siihen aikaan iso turnaus.

Muistan hyvin myös Jollen HJK:n kanssa voittamat Nike Premier – ja Kai Pahlman -turnaukset.

Myös yhteistyö koulun kanssa sujui hyvin, sillä Jolle oli ”kympin oppilas. Kai koulukin oli Jollelle jonkinlainen urheilusuoritus. Hän saattoi lukea kokeisiin turnausten tauoilla. Jolle sai ylioppilaslakin Mäkelänrinteen urheilulukiosta, vaikka ei käynyt kahteen vuoteen koululla. Opiskelut sujuivat etänä Saksasta käsin.”

 

Valtava halu tärkein tekijä

”Kun mietin, miksi Jolle on noussut huipulle, olen sitä mieltä, että pelkkä peruslahjakkuus ei ole riittänyt. Olen nähnyt eri ikäluokissa vähintään yhtä lahjakkaita pelaajia.

Jollella on aina ollut kova halu tehdä töitä ja menestyä. Huippu-urheilijat eivät ole kaikilta ominaisuuksiltaan kivoimpia kundeja. Varsinkin hyökkääjiltä vaaditaan itsekkyyttä aika monessa asiassa.

Jollen kohdalla halu on ollut kaikkein tärkein tekijä. Tämä ei ole muuttunut mihinkään ammattilaisena. Kun Jollella on ollut aikuisena loukkaantumisia enemmän kuin riittävästi, tiedän, että Saksassa arvostetaan sitä, kuinka hän on toiminut vaikeilla hetkillä ja miten hän on suhtautunut koko seuraan ja sen henkilökuntaan. Sillä on ollut merkitystä.

Muistan Jollen nuoruusvuosilta erittäin hyvin yhden asian, johon kiinnitin jo silloin paljon huomiota.

Kun Jolle kävi 14-15-vuotiaana Pohjois-Haagassa koulua, hän lähti usein puoli seitsemältä aamulla kahdella tai jopa kolmella bussilla Ruoholahdesta Taliin, jossa pidettiin koulun aamutreenit. Tämä toistui usein neljä kertaa viikossa.

Aamutreenien jälkeen oli koulupäivä, jonka jälkeen illalla oli vielä yhdet treenit. Koulun ja joukkueharjoitusten välissä Jolle teki läksyt.

Jolle eli tällaista elämää joka ikinen viikko kahdesta kolmeen vuotta.

Muistan, kun Jolle siirtyi myöhemmin treenaamaan HJK:n äijiin, se oli kuin lasten leikkiä tähän verrattuna.

Arki oli Jollelle kovaa, mutta hänellä oli korkea motivaatio. Hän halusi tulla ammattilaiseksi. Mietimme Jollen äidin kanssa usein, että ”ei hemmetti, mitä päiviä”.

Hän lähti treeneihin melkein joka päivä aamuseitsemältä ja palasi takaisin kotiin iltayhdeksältä – lähes kolmen vuoden ajan.”

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

”Pyryn tie jalkapalloilijaksi on ollut epätavallinen” – Huuhkajien vanhemmat muistelevat: Iina Soiri

Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat saavutti marraskuussa historiallisen EM-kisapaikan. Maajoukkueen saavutusta on tarkasteltu useasta eri näkökulmasta, mutta yksi ulottuvuus on puuttunut. Millainen pelaajan polku Huuhkajat-paitaan on ollut?

Suomalaisessa urheilukeskustelussa on tyypillistä, että arjen mahdollistajat ja tärkeät tukijat, kuten vanhemmat ja juniorivalmentajat, putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset. Se, miten kaikki on tapahtunut, jää usein kertomatta.

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin Huuhkajien vanhemmat muistelevat -juttusarjassa pelaajien vanhemmat kertovat, millaisten vaiheiden jälkeen heidän lapsensa ovat nousseet A-maajoukkuepelaajiksi.

Juttusarjan ensimmäisessä osassa haastattelussa on Pyryn Soirin äiti Iina Soiri.


Jalkapalloharrastuksen alku

”Pyry alkoi potkia palloa suunnilleen saman tien, kun hän oppi kävelemään kahdeksan ja puolen kuukauden ikäisenä. Asuimme Suomessa siihen asti, kunnes hän oli 1,5-vuotias. Sen jälkeen muutimme tutkijan työni takia Maputoon, Mosambikiin. Pyryn lempipuuha oli potkia palloa joka paikassa.

Ennen Pyryn kouluunmenoa asuimme Mosambikissa, jossa oltiin useimmiten ulkona. Potkimme Pyryn kanssa aina, kun ehdimme. Kun Pyry oli kolme, asuimme jonkin aikaa Suomessa, jossa kävimme pallottelemassa Johanneksen kirkon puistossa.

Jatkoimme takaisin Mosambikiin ja sieltä Namibiaan, Angolaan ja Tansaniaan. Pallo oli aina mukana koulun ja kodin pihoilla.

Ohjattua futista oli kouluissa kaikissa maissa 1-2 kertaa viikossa, joten useimmiten Pyry pelaili kavereiden kanssa puistoissa, kaduilla ja pihoilla.

Kun lomailimme Suomessa kesäisin, Pyry meni kaverinsa joukkueeseen PPJ:hin ”ulkomaanvahvistukseksi”. Hän oli PPJ:n mukana Helsinki Cupissa 8-vuotiaasta eteenpäin joka kesä, kunnes vaihtoi 14-vuotiaana FC POHU:n riveihin.

Pyry osallistui pari kertaa myös MYPA:n kesäleirille, sillä hänen isovanhempansa asuivat Myllykoskella.

Kenkien ja muiden varusteiden ostaminen oli Afrikan vuosien aikana aina haastavaa, sillä esimerkiksi Mosambikissa ja Tansaniassa ei ollut kunnon kenkiä. Kenkiä haettiin Swazimaasta ja jopa Etelä-Afrikasta asti. Korjattiinpa myös parit kengät Dar es Salaamin kaiken taitavilla suutareilla.

Kun muutimme takaisin Suomeen Pyryn ollessa 16-vuotias, hän meni lukion ensimmäiselle. Silloin alkoivat myös ensimmäiset järjestelmälliset jalkapallotreenit MYPA:ssa ja Kouvolan urheiluakatemiassa.”

 

Tärkeitä valmentajia, pelikavereita ja muita tukijoita

”PPJ:n 1994-syntyneiden valmentaja Panu oli todella tärkeä valmentaja, sillä hän päästi Pyryn aina kesäisin joukkueen mukaan Hesa Cupiin. En enää muista Panun sukunimeä. Toinen tärkeä valmentaja oli Pyryn kummisetä Peik Johansson, joka valmensi POHU:ssa. Myös MYPA:ssa oli useita merkittäviä valmentajia, muun muassa Jari Vento sekä edustusjoukkuetta valmentanut Toni KorkeakunnasMonet MYPA:n valmentajat toimivat myös Kouvolan urheiluakatemiassa.

Jokaisesta maasta, jossa asuimme, löytyi ”isiä”, jotka opettivat Pyrylle teknisiä taitoja niin hyvin kuin vain osasivat. Tansaniassa tällainen valmentaja oli englantilainen John Bradshawjonka pojat harjoittelivat myös koulun joukkueessa.

Kun Pyry oli 14-vuotias, lähetin hänet kolmeksi viikoksi Saksaan Stuttgartiin Jürgen Kantenweinin jalkapallokouluun, jonka Pyry oli itse löytänyt netistä. Jalkapallokoulun valmentaja pitää edelleen yhteyttä.

Myös pelikavereilla on ollut Pyrylle suuri merkitys. Eri maissa oli monenlaisia hyviä kavereita. Pyrylle on ollut sosiaalisen integraation kannalta tärkeää, että aina on löytynyt kavereita, kun pallo on mukana. Esimerkiksi MYPA:ssa oli hyvä B-junioreiden joukkue, joka pelasi SM-sarjaa. He ottivat Pyryn ilolla vastaan, kun muutimme takaisin Suomeen.

Meillä on ollut työni puolesta valtava verkosto ei-biologisia ”tätejä” ja ”setiä” ympäri maailmaa. Olen joutunut yksinhuoltajana turvautumaan usein verkoston apuun. On ollut upeaa nähdä, kuinka suuri sosiaalinen perhe auttaa ja tukee paitsi futiksessa myös sen ulkopuolella.

Pyryn ”kesävanhemmat” Heli Siikamäki ja Olli Kruuna ovat olleet korvaamattomia. Heidän poikansa pelasi PPJ:ssä silloin, kun Pyry oli joukkueen mukana Helsinki Cupissa. Pyry sai olla kesäisin heidän luonaan, kun olin töissä.

Myös Pyryn kummisetä Peik Johansson ja Mikael Rönkkö ovat olleet tärkeitä tukijoita. MYPA-aikoina naapurissa asunut opettaja Raimo Munukka sai motivoitua Pyryn ja monet muut jalkapalloilijat matematiikan pariin – Pyry selviytyi kirjoituksista ensimmäisellä yrityksellä!”

20180908_Suomi-Unkari_166
Pyry Soiri Suomen ja Unkarin välisessä maaottelussa syyskuussa 2018. Kuva: Jussi Eskola.

Aina tavoitteena jalkapalloilijan ura

”Pyryllä on ollut aina tavoitteena jalkapalloilijan ura. Hän ei ole muusta haaveillutkaan. Pyry hakeutui 14-vuotiaana itse Saksaan leirille, koska hän oli sitä mieltä, ettei saanut siihen aikaan tarpeeksi hyvää valmennusta. Ihme ja kumma, uskalsin päästää hänet, vaikka asuimme silloin Tansaniassa. Myös monet aikuiset eri maissa huomauttivat jatkuvasti – nähtyään Pyryn taidot – että pojasta tulee pelaaja.

Pyryllä ei ollut oikeastaan missään vaiheessa motivaatio-ongelmia. Jonkun kerran hän sai kokea rasistisia puheita Suomeen tullessaan – ja yhden sellaisen tapauksen jälkeen kengät lensivät nurkkaan, mutta vain kolmeksi päiväksi.

Niissä Afrikan maissa, joissa Pyry kävi kansainvälistä koulua, jalkapallo ei ollut ykköslaji. Edellä olivat esimerkiksi uinti, juoksu, rugby ja kriketti. Namibiassa Pyry harrasti jonkin aikaa yleisurheilua. Yleensä hän voitti kaikki juoksukisat.

Namibiassa Pyry kävi usein koulun jälkeen saksalaistaustaisen valmentajan vetämissä yksityisissä jalkapallotreeneissä. Kun asuimme Tansaniassa, Pyry alkoi turhautua 11-15-vuoden iässä, sillä treenejä oli todella vähän. Onneksi löysimme fantastisen amerikkalaisen liikunnanopettajan, joka uskoi Pyryyn.

Afrikan maissa ei ollut seuratoimintaa, mutta aina löytyi porukoita, joissa pääsi pelaamaan jalkapalloa. Esimerkiksi Mosambikissa ja Angolassa pelattiin kaduilla. Tansaniassa Pyry kävi pari kertaa viikossa pohjoismais-tansanialaisen sekaporukan treeneissä.

Jalkapalloilijan ura alkoi näyttää konkreettiselta vaihtoehdolta Saksan leirin jälkeen. Pyry oli silloin siis 14-vuotias. Sain tietää silloin, että pojan saamat kehut olivat muutakin kuin vain kohteliaisuutta.

Kun tulimme Suomeen, Pyryn oli helppo ”solahtaa” MYPA:n toimintaan. Kun hän pääsi samalla mukaan vielä urheiluakatemiaan, niin yhteistyö koulunkin kanssa sujui.

Kun Pyry oli 17-vuotias, hän teki MYPA:n kanssa sopimuksen.”

 

Äidin rooli

”Olen pyrkinyt tukemaan Pyryä, miten parhaiten olen pystynyt liikkuvan elämäntyylimme puitteissa. Olen aina uskonut, että lapsen pitää saada mahdollisuus toteuttaa omia lahjojaan. Olen myös pitänyt pojan maan pinnalla – muistuttanut aina, että jokaisessa joukkueessa on kentällä 11 pelaajaa ja kaikkia tarvitaan. Aina ei tarvitse olla paras tähtipelaaja, vaan joukkueen lojaali jäsen.

Sovimme Pyryn kanssa Suomessa myös sen, että lukio hoidetaan loppuun. Kun muutin itse Ruotsiin, hankin Pyrylle naapuristamme tutorin, opettaja Raimo Munukan.

Kun ammattilaisura alkoi näyttää todelliselta, aloin neuvoa ja opastaa Pyryä median suhteen. Mielipiteilläni on aina ollut iso painoarvo Pyryn päätöksissä. Puhumme edelleen päivittäin, vaikka asumme eri mantereilla. Onneksi WhatsApp on olemassa.

Olen myös muistuttanut Pyryä huolehtimaan velvollisuudestaan nuorisoidolina ja kannustanut häntä tukemaan muita, jotka eivät ole yhtä onnekkaita.

Pyryllä on hyvä sosiaalinen omatunto ja hän kysyy usein, miten voisi auttaa muita ja parantaa erityisesti maahanmuuttajien ja uussuomalaisten mahdollisuuksia urheilun parissa.

Parhaimpia muistojani jalkapalloäitinä ovat ne hetket, jolloin pallo on tuonut eri maissa erilaisia porukoita yhteen. Jalkapallo on luonut yhteisen kielen. Olen huomannut, että meidät on otettu jalkapallonkin myötä hyvin vastaan kaikkialla.

Suomesta parhaimpia muistoja ovat kesäiset Helsinki Cupit.

Kun Pyry pelasi MYPA:ssa, integroidun itsekin paremmin takaisin syntymäpaikkakunnalleni Myllykoskelle. Sain olla mukana järkkäämässä esimerkiksi seuran kahvila- ja muuta myyntitoimintaa osana upeaa MYPA-yhteisöä.

Kamalin muisto on puolestaan Valko-Venäjän cup-finaalista vuodelta 2017. Pyryn joukkue hävisi finaalin rangaistuspotkukilpailussa, joka eteni 11. kierrokselle asti.”

 

Epätavallinen tie

”Pyryn tie jalkapalloilijaksi on ollut epätavallinen. Senkin takia on ollut hieno nähdä, että hän on onnistunut tavoitteessaan päästä korkeimmalle kansalliselle tasolle. Jokainen uusi etappi on mahtava.

Pidän Pyryn yhä maanpinnalla. Olen edelleen se, joka neuvoo ja opastaa häntä. Elän vahvasti mukana, jos suoritus ei ole pojan omasta mielestä onnistunut. Aina en uskalla katsoa kaikkia matseja.

Lahjakkuus, sinnikkyys, määrätietoisuus, intohimo lajia kohtaan sekä rohkeus mennä pelaamaan eri porukoihin ovat olleet tärkeimpiä syitä, että Pyrystä on tullut jalkapalloammattilainen. Hän on oppinut paljon muilta.

Pyryllä on ollut myöhemmässä vaiheessa hyviä juniorivalmentajia, jotka ovat olleet tärkeässä roolissa. Loistavat tukijoukot ja kannustus ympäri maailmaa ovat auttaneet. Pyry on kasvanut yhteisössä, jossa tuetaan toinen toisiaan.”

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kommentti: Kunnia sinne, minne kunnia kuuluu

Suomalaisen urheilun menestyksen hetkillä on ollut usein tyypillistä, että hienoista saavutuksista ovat olleet ottamassa osansa erilaiset käärmeöljykauppiaat, työryhmät ja mentaalivalmentajat. Äänessä ovat olleet tahot, jotka ovat monesti ottaneet urheilulta enemmän kuin mitä ovat sille itse antaneet.

Mainos- ja myyntipuheiden kakofoniassa vaarana on, että piiloon jäävät ne toimijat, jotka ovat oikeasti vaikuttaneet. Ihmiset, joiden panoksella on ollut aito merkitys.

Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen, Huuhkajien, ainutlaatuinen jalkapallovuosi huipentui perjantaina historialliseen EM-kisapaikkaan.

Upean saavutuksen jälkeen on ollut hienoa lukea mediassa käsiteltyjä teemoja. Esiin on noussut muun muassa päävalmentaja Markku Kanerva ja muu valmennustiimi, tiivis joukkuepeli, laadukas valmistautumisprosessi sekä hyvä joukkuehenki. Sellaisia suomalaisia arvoja, kuten yhteistyö, sitoutuminen ja työnteko.

Omaa asemaansa pönkittävät ”myynti-ihmiset” ovat toistaiseksi olleet sivuroolissa – ja hyvä niin.

***

Myönnän, että jouduin hieraisemaan silmiäni useampaan otteeseen, kun luin valmentajakollegani lähettämän viestin.

Viestissä oli kuvakaappaus suositulta juniorijalkapalloon keskittyvältä keskustelupalstalta. Päivityksen oli kirjoittanut Palloliiton pitkäaikainen nuorisopäällikkö ja Olympiakomitean nykyinen lasten liikunnan ja urheilun asiantuntija Marko Viitanen.

Viitanen kirjoitti viestissään seuraavaa:

”Kaikki Pelaa tekniikkakisasukupolvi sen teki kera huikean pedagogisesti osaavan valmennustiimiin. Valmennusosaamisen, olosuhteiden ja seurojen kehityksen eteen tehdyistä töistä saamme nyt nauttia. Huh miten mukavaa fiilistellä..”

Viitasen päivityksessä on osuvia huomioita, mutta joissakin kohdissa se ontuu pahasti. Varsinkin viestin alku on ongelmallinen. Keskityn tässä tekstissä siihen.

”Kaikki Pelaa -sukupolvi”?

Ensimmäinen ajatukseni on: Olisi mielenkiintoista kuulla poikiensa jalkapalloon intohimoisesti suhtautuneiden Tor Sparvin, Erkki Toivion ja monen muun Huuhkajat-pelaajan vanhemman kommentti siihen, ovatko heidän poikansa todella ”Kaikki Pelaa -sukupolvea”? Kova väite liiton entiseltä työntekijältä.

Monen Huuhkajat-pelaajan vanhemmista löytyy isiä ja äitejä, joilla on urheilu- ja valmennustaustaa. Uskallan väittää, että näissä porukoissa on ymmärrystä siitä, että katto-organisaation puolelta linjatut alhaiset enimmäismäärät eivät sovellu tavoitteellisen urheilun luonteeseen.

En ota tässä tekstissä kantaa Kaikki Pelaa -ohjelman hyviin tai huonoihin puoliin. Totean vain, että molempia löytyy. Siitä olen useimpien muiden kanssa samaa mieltä, että Kaikki Pelaa -ohjelman korostamat sosiaaliset arvot on monesti sivuutettu liian helposti.

Kun merkittävässä asemassa oleva jalkapallo- ja urheiluvaikuttaja niputtaa yli 20 pelaajasta koostuvan joukkueen Kaikki Pelaa -sukupolveksi, olemme erityisen hankalassa tilanteessa. Onko Viitasen näkemys kestävällä pohjalla?

Jotta arvioinnissa olisi mahdollista päästä edes hieman pintaa syvemmälle, meidän olisi tiedettävä vastaus ainakin kolmeen kysymykseen.

  1. Onko Huuhkajat-pelaajan juniorijoukkueessa (ei seurassa) noudatettu Kaikki Pelaa -ohjelman linjauksia?
  2. Miten ohjelman sisältöä on tulkittu arjen toiminnassa?
  3. Jos linjauksia on noudatettu, kuinka pitkästä ajanjaksosta on ollut kyse?

Kokonaisuus on niin monitahoinen, että siitä pitäisi tehdä laaja tutkimus.

Esimerkiksi Teemu Pukin juniorivalmentaja Ari Hietanen on kertonut toimittaja Juha Kanervan teoksessa, että Pukki pelasi juniorina sekä omanikäisten että vuotta vanhempien pelejä. Kun Kotkassa muodostettiin 1990-syntyneiden joukkuetta 9-10-vuotiaissa, näytille kutsuttiin 56 pelaajaa, joista joukkueeseen valittiin puolet. Näistä pelaajista muodostettiin vielä kaksi erillistä tasoryhmää.

Onko Teemu Pukki Kaikki Pelaa -sukupolvea vai ei?

Monella Huuhkajat-pelaajalla on HJK-tausta. Klubin sinivalkoisia värejä ovat juniori-ikäisinä kantaneet muun muassa Joona ToivioJoel Pohjanpalo ja Robin Lod. Useiden lähteiden mukaan HJK kuului 2000-luvun alussa Kaikki Pelaa -suuntaviivojen äänekkäimpiin vastustajiin.

Kuten Pukki, myös Joona Toivio pelasi usein kahdessa eri ikäluokassa (1988 ja 1987). Toivio matkusti jo pienestä pitäen Sipoosta asti Klubin treeneihin. Hieman myöhemmin HJK:hon siirtyneet Lod ja Pohjanpalo ovat myös käyneet läpi erittäin kilpaillun Klubin akatemiapolun reservi- ja edustusjoukkueeseen asti.

Voiko näitä pelaajia sanoa Kaikki Pelaa -kasvateiksi vai ei?

Moni Huuhkajat-pelaaja on puolestaan niin pienen paikkakunnan seurasta, että Palloliiton linjausten käytännön merkitys on todennäköisesti ollut hyvin vähäinen. On vaikea ajatella, että esimerkiksi Simpeleen Urheilijoissa (Jesse Joronen) tai Norrvalla FF:ssä (Tim Sparv) on jouduttu painimaan samojen kysymysten kanssa kuin sellaisissa suurissa seuroissa, kuten Ilves tai VJS. Pienissä yhteisöissä on vain menty.

Maajoukkuepelaajien polut ja ympäristöt ovat olleet ylipäänsä niin erilaisia, että pelaajia on käytännössä mahdotonta niputtaa tietyn järjestelmän kasvateiksi. Se, joka muuta väittää, on todennäköisesti ajamassa vain omaa agendaansa.

Itse kallistuisin sille kannalle, että ainoa yhdistävä tekijä on perheen valtava merkitys. Ei siis ole mitään Kaikki Pelaa -sukupolvea.

***

Suomalainen pelaajakehitys on läpi historian perustunut lähinnä kahteen asiaan: sattumaan ja perheisiin. Kyse on luomutuotannosta. Suurimmalla osalla suomalaisseuroista ei ole koskaan ollut systemaattisesti rakennettua, kaikki ikäluokat läpäisevää opetussuunnitelmaa. Jotkut seurat ottavat nyt ensimmäisiä askeleita, mutta seuraukset nähdään vasta myöhemmin.

Tämä ei missään nimessä tarkoita, etteikö meillä olisi tehty hyvää juniorityötä. Suomessa on aina ollut asiaansa sitoutuneita juniorivalmentajia, jotka ovat auttaneet ja tukeneet pelaajia. Sattuman rooli on ollut siinä, onko pelaajan polun varrelle osunut tällainen valmentaja. Moni asia on toki kehittynyt viimeisen 15 vuoden aikana.

Suomen jalkapallomaajoukkueen upean syksyn arvoa nostaa se, että pelaajat ovat raivanneet tiensä kisoihin suomalaisen jalkapallon rakenteista huolimatta, ei niiden ansiosta. Edustan itse sitä kantaa, että aikuisten maajoukkueiden menestys ei ole paras mittari kuvaamaan juniorijalkapallon kokonaistilaa.

Sen sijaan, että puhumme epämääräisesti Kaikki Pelaa -sukupolvesta (tai tekonurmisukupolvesta, hallisukupolvesta, jne. – you name it!), meidän pitäisi puhua niistä arjen näkymättömistä hahmoista, jotka ovat mahdollistaneet sen, että Huuhkajat-pelaajat ovat voineet kurkottaa kohti unelmiaan. Ympäristö ja ihminen ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

On valmentajia, jotka ovat käyttäneet vähäisen vapaa-aikansa pelaajien tukemiseen. On opettajia, jotka ovat rohkaisseet pelaajia panostamaan jalkapalloon. On vanhempia, jotka ovat rakentaneet takapihalle jalkapallomaalin. Isät ja äidit ovat tukeneet vaikeilla hetkillä. On läheisiä ystäviä, jotka ovat lähteneet mukaan kentälle – satoi tai paistoi. Hyvä kaveri on sparrannut kehittämään taitoja.

Huuhkajien tarina on porukoiden tarina. Vielä kerran: porukoiden tarina.

Kun tulevina kuukausina tullaan arvioimaan Huuhkajien menestyksen syitä, toivoisin, että äänessä olisivat ennen kaikkea pelaajien vanhemmat. Heillä on kaikkein paras näkemys siihen, millaisia valintoja, ratkaisuja ja päätöksiä vuosien saatossa on tehty. Todennäköisesti puheenvuorot tuovat esille sen, että polkuja on erilaisia. Ei ole mitään yhtä ja oikeaa tapaa.

Vanhempien roolista puhutaan yhä liian vähän. Nyt käsillä oleva Huuhkajat-buumi mahdollistaisi paljon.

Kunnia ei kuulu liiton bunkkereissa suunnitelmia laatineille virkamiehille, vaan niille jalkapalloihmisille – perheille ja muille arjen mahdollistajille – jotka ovat joka päivä olleet sytyttämässä jalkapallorakkautta. Rajoituksista piittaamatta, asiaansa uskoen ja ilman, että kukaan on kiittänyt.

Pelaajien vanhemmat ovat ansainneet suuren kiitoksen siitä, että koko suomalainen jalkapallokansa voi ensi kesänä nauttia jalkapallon EM-kisoista enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Gert Remmel: Kunnioittamattomien valtakunta

Suunnanmuutos-jalkapalloblogi julkaisee oikeudenhaltijan luvalla Urheilulehden yli kymmenen vuotta vanhan tekstin (UL 11/2009). Teksti piirtää kuvan suomalaisen jalkapallon toimintakulttuurista vuosikymmen sitten. Sen sanoma on kuitenkin yhä ajankohtainen.

Kirjoitus oli jalkapallovalmentaja Gert Remmelin ensimmäinen teksti A-lehtien kustantamassa Urheilulehdessä.


Kunnioittamattomien valtakunta

Kuinka Veikkausliigassa voi olla valmentajia, jotka ovat harjoituksissa sandaaleissa ja bermudashortseissa? Siksi, että Suomessa ei ymmärretä, mitä kunnioitus peliä kohtaan tarkoittaa.

Kun tulin Suomeen, minua odotti täällä yllätys: suomalaisessa jalkapallossa ei ole juuri minkäänlaista kunnioitusta peliä kohtaan. Itse asiassa Suomessa ei tunnuta edes ymmärtävän, mitä kunnioitus peliä kohtaan tarkoittaa.

Otan muutaman esimerkin, jotta asiassa päästään paremmin kartalle.

Kun suomalainen juniori lähtee harjoituksiin, hän pistää nappikset jalkaan kotonaan ja menee harjoituksiin. Harjoituksissa yhdellä on päällä verkkarit, toisella seuran pelipaita, kolmannella joku oma paita. Sukat ovat minkä värisiä sattuvat. Samoin juomapullot. Pahimmillaan kaverit juovat toistensa juomapulloista, ja bakteerit leviävät pelaajalta toiselle. Harjoitusten jälkeen junnupelaaja menee isänsä kanssa Nesteelle nappikset jalassa.

Sama pätee valmentajiin. Olen nähnyt jopa Veikkausliigassa valmentajia, jotka ovat harjoituksissa sandaalit jalassa ja bermudashortseissa.

Suomalaisessa jalkapallossa ei ole minkäänlaista pukeutumiskulttuuria tai sen ymmärrystä. Jos Italiassa järjestetään ammattivalmentajien koulutustilaisuus, kaikilla tilaisuuteen osallistujilla on samanlaiset vaatteet. Entä meillä? Kun Pro-JVK:n kurssi alkaa, osanottajilla on päällä mitä sattuu – farkkuja, verkkareita, shortseja, ties mitä.

Kun huomautin kerran asiasta, minulle sanottiin, että tuo on pilkunviilaamista.

Ei se ole. Se on kunnioitusta peliä kohtaan.

 

MINUN BARETTINI

Kunnioitus on asia, joka lähtee meistä itsestämme. Jos me emme kunnioita itseämme ja ole ylpeitä lajistamme, kuinka meillä on oikeus vaatia muidenkaan kunnioittavan sitä?

Jopa köyhässä Boliviassa ymmärretään, että jalkapallokengät ovat niin pyhät kengät, että ne pannaan jalkaan vasta kentällä ja otetaan heti harjoitusten tai pelin päättymisen jälkeen pois jalasta. Ja jopa Boliviassa ymmärretään, että ylpeys omaa seuraa kohtaan lähtee siitä, että sinulla on paidassa seuran vaakuna ja sinä kannat ylpeänä samanlaista paitaa kuin kaikki muutkin kantavat. Tai yhtä ylpeänä kuin Vihreät baretit kantavat barettiaan.

Jos me haluamme, että juniorit oppivat kunnioittamaan peliä ja olemaan ylpeitä siitä mitä he tekevät, heidät on kasvatettava siihen. Ei ole iso asia hankkia jokaiselle junioripelaajalle samanlaista juomapulloa ja liimata jokaiseen pulloon pelaajan oma numero. Siitä se alkaa. Pienistä asioista suurempiin asioihin ja helpoista asioista vaikeampiin asioihin.

Olen aina ihaillut englantilaisia sisäoppilaitoksia siitä, että kaikilla oppilailla on samanlaiset koulupuvut. Saattaa tuntua naurettavalta, mutta on hyvä miettiä, millaisen yhteenkuuluvaisuudentunteen se synnyttää oppilaiden välille ja millaista ylpeyttä he tuntevat omasta koulustaan. Tunne on niin vahva, että se kestää jopa vuosikymmentenkin yli.

Kunnioituksen puute näkyy suomalaisessa jalkapallossa kaikilla tasoilla.

Otan taas muutaman valaisevan esimerkin.

Olen nähnyt lukuisia kertoja, että valmentajat puhuvat omia asioitaan kännykkään harjoitusten tai jopa otteluiden aikana. Näin myös kerran, kuinka eräs piirijoukkueen valmentaja luki ottelun aikana Iltalehteä ja näytti siitä jotain juttua apuvalmentajalle. Kesken ottelun, jossa he toimivat valmentajina! Kun mainitsin asiasta yhdelle Suomen vaikutusvaltaisimmista jalkapallotoimijoista, hän totesi lyhyesti, että ”hyvä, ettei lue Ilta-Sanomia!”

Pohjola cupin yhteydessä piirin johtohenkilöitä oli kännissä, vaikka seuraavana päivänä oli otteluita.

Muistan myös Vierumäellä tilaisuuden, jossa oli luennoitsijana Espanyolin kehitys- ja tutkimusjohtaja Juan Luis Martinez Garcia. Jäimme juttelemaan Martinezin luennon jälkeen pienellä porukalla jalkapallosta, mutta kohta yksi tilaisuuden järjestäjistä, kokenut ja arvostettu maalikuningas, tuli ja käski meitä tulemaan saunaan, koska oluet odottivat siellä kylminä.

Olen lukenut useita lehtiä, mutta en yhtään niin surkeaa tuotosta kuin jalkapallovalmentajien oma lehti. Siellä oli esimerkiksi kerran artikkeli, jossa kerrottiin valmentajien tutkimusmatkasta Saksaan. Jutussa muistettiin kehua lopussa, että olutta oli riittävästi.

20191107_135136

KAIKKI VAIKUTTAA KAIKKEEN

Kunnioittaminen ei ole mikään irrallinen asia. Se, miten kunnioitamme itseämme ja peliämme, heijastuu suoraan kentälle.

Espanjalaisessa jalkapallokoulutuksessa on määritelty, että harjoitusten pitää aina sisältää neljä eri elementtiä: on oltava tekninen, taktinen, fyysinen ja mentaalinen elementti.

Mallin keskeinen oppi on, että jalkapallo ei ole vain taitoa, tekniikkaa tai fysiikkaa. Kysymys on aina kokonaisuudesta, johon kuuluu myös mentaalinen ulottuvuus – se, millainen itseluottamus meillä on, miten itsevarmoja me olemme omassa tekemisessämme, miten nöyrästi suhtaudumme uuden oppimiseen ja itsemme kehittämiseen, millä asenteella me teemme työmme ja miten rehellisiä me olemme itsellemme.

Kaikki nämä neljä elementtiä vaikuttavat toisiinsa ja kasvavat laajentuessaan samassa suhteessa.

Samalla tavalla myös kunnioitus on noidankehä. Se, miten paljon me kunnioitamme itseämme, on suoraan verrannollinen siihen, miten paljon me kunnioitamme peliä – ja miten paljon me kunnioitamme peliä, niin paljon me kunnioitamme itseämme.

Syksyllä pelattu alle 16-vuotiaiden maaottelu Saksaa vastaan oli hyvä esimerkki siitä, mitä pelin kunnioittaminen tarkoittaa käytännössä.

Ottelupäivänä oli kehno ja kylmä sää. Kun saksalaiset tulivat stadionille, sen näkivät kaikki. Kaikki pelaajat olivat pukeutuneet samalla tavalla ja sään mukaisesti. Heillä jokaisella oli korvien alapuolelle ulottuva lämmin pipo, lämmin kauluri sekä kylmyydeltä suojaava toppatakki ja lämpimät toppahousut. Kaikki vaatteet olivat kaikilla samanlaisia. Ryhti oli ylväs ja heistä jokaisesta huokui ylpeys siitä, että he ovat jalkapalloilijoita ja edustavat Saksaa.

Entä suomalaiset? Kun he tulivat stadionille, osalla oli verkkarit, osalla farkut. Pää oli painettu kylmyyden vuoksi hartioiden väliin, sillä kellään ei ollut pipoa. Kädet olivat taskussa ja kävelytyyli oli hiipivä ja kumarainen.

Peli oli kopio tästä kaikesta. Saksa tosin voitti vain 1-0, mutta suomalaiset olivat kentällä kaikessa tekemisessä valovuoden perässä. Laskin ottelun maalitilanteet ja ne olivat Saksalle 21-2.

Myös valmennuksessa suhde oli sama. Saksalla oli kolme valmentajaa ja fysiikkavalmentaja. Heistä yksi ohjeisti koko ajan puolustajien pelaamista, yksi keskikentän pelaamista, yksi kärkimiesten pelaamista ja päävalmentaja katsoi kokonaisuutta. Ja mitä tapahtui Suomen penkillä? Suomen alle 16-vuotiaiden valmentaja Jarkko Wiss keskittyi huutamaan tuomarille.

 

JUNTTEJA JA HERRASMIEHIÄ

Suomalaisen pelaajan kunnioittamisen käsite on nurinkurinen. Me olemme kyllä herrasmiehiä kentällä, mutta juntteja kentän ulkopuolella, kun tilanteen pitäisi olla juuri päinvastoin.

Kun tulin HIFK:n päävalmentajaksi, vaadin, että pelaajat tervehtivät harjoituksiin tullessaan kaikkia paikalla olevia vahtimestarista alkaen. Minäkin tervehdin sitkeästi hallimme vahtimestareita. Viidellä ensimmäisellä kerralla he eivät vastanneet tervehdykseeni, mutta kuudennella vastasivat ja seitsemännellä tervehtivät itse ensimmäisenä. Toisten tervehtimisessä on kysymys pienestä eleestä, jonka ansiosta harjoituksen ilmapiiri on heti erilainen.

Ja mikä tärkeintä: kysymys on jälleen kunnioittamisesta – pelin kunnioittamisesta.

Kentällä tilanteen pitäisi olla täysin päinvastainen. Itse käytän asiasta termiä Balkan-meininkiSinisa Mihajlovic oli hyvä esimerkki siitä, millainen pelaajan asenteen pitää olla kentällä. Hänellä oli oma tonttinsa, jonka vartioiminen oli hänelle kunnia-asia. Jos joku meni hänen tontiltaan läpi, hän otti sen henkilökohtaisena loukkauksena ja varmisti, ettei sama pelaaja enää ikinä loukkaa häntä uudelleen. Pelasiko hän rumasti? Ottiko hän luulot pois kovilla otteilla? Sylkikö hän tarvittaessa vastustajan silmille?

Totta jokainen väite, mutta niin on myös se, ettei sama pelaaja mennyt kahdesti hänen tonttinsa läpi.

Jos esimerkiksi Hannu Tihinen olisi pelannut samanlaisella asenteella MM-karsintaottelussa Venäjää vastaan, lukemat olisivat olleet erilaiset. Andrei Arshavin juoksi yhdessä Venäjän maaleista Tihisen ja Sami Hyypiän välistä, mitä ei olisi koskaan tapahtunut Balkanin maiden maajoukkueissa. Tihinen on kuitenkin kentällä suomalainen herrasmiespelaaja, joka ei käytä samanlaisia otteita kuin Mihajlovic tai nykypelaajista vaikkapa Nemanja Vidic tai Olof Mellberg

Itse asiassa Mellberg on hyvä vertailukohta suomalaisille. Hän ei ole millään tavalla lahjakas tai nopea pelaaja, mutta hänen asenteensa on samanlainen kuin Mihajlovicilla. Hän ei yksinkertaisesti päästä miestä lävitse oman tonttinsa kautta. Jos ette usko, kysykää vaikka Antonio Cassanolta tai Antonio di NataleltaHeille ei tarvitse enää koskaan kertoa, kuka on Olof Mellberg.

Toinen hyvä esimerkki pelaajasta, jolla on oikeanlainen itsetunto, on Zlatan Ibrahimovic

Kun suomalainen pelaaja tulee kentälle, häntä huolettaa moni asia. Olenkohan minä riittävän hyvä, ovatkohan nuo liian taitavia, osaankohan minä tuota tai tätä ja niin edelleen. Zlatan ei koskaan kysy sellaisia asioita, koska hän on oikealla tavalla ylpeä ja itsevarma itsestään.

Jos me haluamme nostaa jalkapallon uudelle tasolle Suomessa, meidän on saatava opetettua samanlainen itsetunto myös suomalaisille pelaajille.

 

MIKÄ IHMEEN HJELM?

Pelin kunnioittamisen puute näkyy myös siinä, millä asenteella me teemme työtä ja miten rehellisiä me olemme itsellemme.

Otan taas esimerkin.

Ari Hjelm oli käynyt tutustumassa AS Romaan, kun Roma pelasi 4-6-0:lla eli pelitavalla, jossa ei ollut yhtään hyökkääjää. Pelitapa toimi siten, että Francesco Totti laskeutui alas hakemaan palloja, ja kun hän sai pallon, Romalla olikin samalla hetkellä neljä hyökkääjää. Roman pelitapa oli siihen aikaan ainutlaatuinen pelitapa koko maailmassa.

Zicon mukaan Roma teki harjoituksissa samoja asioita kuin hekin ja hänen mukaansa Roma myös pelasi samalla tavalla kuin Tampere United.

Miten hän voi niin sanoa? Miten se mies voi olla niin ulkona jalkapallosta, että hänellä on otsaa väittää Roman pelaavan samalla tavalla kuin he? Täysin absurdia.

Yksi suomalaisen valmentajakunnan suurimmista ongelmista on se, että valmentajat eivät ole oikeasti valmiita tekemään elämässään sellaisia uhrauksia ja sellaista määrää työtä, jota suomalaisen jalkapallon nostaminen seuraavalle tasolle edellyttäisi.

Olin kerran valmentajatilaisuudessa, jossa yksi valmentaja vaati, että meilläkin pitäisi olla työajat. Ei pidä. Jos me haluamme oikeasti tehdä yhtä paljon ja yhtä intohimoisesti työtä kuin mitä maailman huipulla tehdään, silloin meillä on vain nukkuma-ajat ja kaikki muu aika menee jalkapalloon.

Suomalaiset valmentajat haluavat elää sellaisella mukavuusalueella, jossa riittää töiden tekeminen puoliteholla. Ymmärrän toki, jos joku on huolissaan vaimostaan tai lapsistaan, mutta silloin pitää kysyä itseltään, onko jalkapallovalmentaminen huipputasolla oikeasti minun juttuni.

Annan taas muutaman kuvaavan esimerkin.

Kun Jose Mourinho aloittaa valmistautumisen uuteen kauteen, hän sulkeutuu yksinään syrjäiseen hotelliin ja tekee siellä yötä päivää töitä. Tänä aikana hänellä on käytössään yksi ainoa puhelinnumero, ja sen numeron tietää vain hänen vaimonsa.

Vain peli ja yksi puhelinnumero – ja kaikki muu suljettu ulos elämästä.

Tai:

Inter teki Milania vastaan muutama viikko sitten kuvion, jossa keskikentältä tuli korkea sivuttaissuuntainen keskitys Zlatanille, joka jatkoi sen päällään maalia kohden. Keskialueella ollut Dejan Stankovic lähti syöttöhetkellä juoksemaan ja kun pallo putosi Zlatanin ohjauksesta maahan, Stankovic oli juossut rangaistusalueen sisälle ja sai pallon täydellisesti jalkaansa. Maali.

Inter oli harjoitellut sitä kuviota 83 kertaa kuuden päivän aikana.

83 kertaa! Ja vain sitä yhtä kuviota!

 

REHELLISYYS MAAN PERII

Asenteeseen kuuluu myös rehellisyys itseämme kohtaan. Suomessa hoetaan esimerkiksi, että meidän juniorikoulutuksemme olisi yhtä hyvää kuin muualla Euroopassa tai että suomalaisen valmennuksen taso olisi samalla tasolla kuin eurooppalaisen valmennuksen taso.

Eivät ole. Jos me katsomme vaikka Veikkausliigan seurojen harjoituksia ja vertaamme niitä eurooppalaisten pääsarjaseurojen harjoituksiin, eron huomaa heti.

Harjoitteiden huonosta tasosta ja johdonmukaisuuden sekä suunnitelmallisuuden puutteesta voisi jo itsessään kirjoittaa pitkän artikkelin, mutta ero näkyy jo pienissäkin asioissa.

Annan jälleen pienen, mutta kuvaavan esimerkin. Katsokaa millainen kello valmentajalla on kädessään harjoituksissa. Suomessa monella valmentajalla on samanlainen rannekello kuin halvoissa saksalaisissa pornoelokuvissa, muualla Euroopassa sekundaattori, jolla pystyy samanaikaisesti ottamaan kolmea eri aikaa.

Pahinta tässä kaikessa on, että suomalaiset valmentajat – ja Palloliitto – eivät tajua ja myönnä, miten heikolla tasolla valmennuksemme ja ylipäätään kaikki jalkapalloilullinen osaaminen Suomessa on. Valmentajat kuvittelevat olevansa Arrigo Saccheja, kun he oikeasti ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia virkamiehiä, joille valmentaminen on vain hauska harrastus tai helppo tapa ansaita elanto.

Jos haluaisimme oikeasti nostaa suomalaisen jalkapallon tasoa, meidän pitäisi toimia kuin hoitoa hakevat alkoholistit. Meidän pitäisi tunnustaa, että meillä on ongelma, jonka parantamiseksi me tarvitsemme apua. Meillä pitäisi olla oikeanlaista nöyryyttä ja avoimuutta tunnustaa, että emme osaa vielä kaikkea, vaan meidän pitää jatkaa oppimista ja opettelemista – ja mentävä hakemaan oppia myös maailmalta.

Tunnen vain yhden suomalaisen huippuvalmentajan, jolta tällaista nöyryyttä ja aitoa halua oppia asioita löytyy.

Hän on Hongan valmentaja Mika Lehkosuo, joka on muutenkin täysin poikkeuksellinen valmentaja suomalaisessa valmentajakunnassa. Interin Job Dragtsma on toinen huippuluokan valmentaja, mutta hän onkin hollantilainen.

Rehellisyyteen kuuluu myös kyky ymmärtää kritiikin ja kriittisyyden voima. Kun Paolo Maldini kyseenalaisti Milanin juniorikasvatuksen tason, Milanissa alettiin heti miettiä, mitä ongelman ratkaisemiseksi pitäisi tehdä.

Suomessa Maldinin kritiikki olisi leimattu omaan pesään kusemiseksi ja suomalaiseksi negatiivisuudeksi – eikä ongelmalle olisi tehty mitään.

Olen saanut huomata tämän konkreettisella tavalla itsekin. Esitin viime syksynä kriittisen arvion Hongan Premier Cupiin selviytyneen joukkueen pelaamisesta ja harjoittelemisesta eräälle joukkueen johtohenkilöistä. Itseään kunnioittavassa jalkapallomaassa keskustelusta olisi tullut värikäs ja kiivas, mutta kun keskustelu olisi päättynyt, molemmat olisivat paiskanneet kättä ja kiittäneet toista hienosta keskustelusta.

Mutta mitä tapahtui nyt?

Se, ettei hän enää edes tervehdi minua.

 

Gert Remmel

 


Kymmenen vuotta on pitkä aika. Moni asia on muuttunut – vai onko? Kuinka kunnioitamme peliä vuonna 2019? Kaivaako joku Remmelin tekstin esiin vielä vuonna 2029?

Suomalaisessa jalkapallossa on tapahtunut näkyvää kehitystä. Moni asia on paremmalla tolalla kuin vuonna 2009. Kunnioituksen puute näkyy kuitenkin yhä monessa asiassa ja säännöllisesti – ei tarvitse kuin käydä katsomassa junioripelejä.

Suomalaisen jalkapallon menestyksen hetkillä on siksi tärkeää muistaa, mistä yhteisöllisyys lopulta syntyy.

Se syntyy kunnioituksesta peliä kohtaan.

Suunnanmuutos-jalkapalloblogi