”Jo riittää kilpailun demonisointi!” – Kokeneiden junioritoimijoiden mukaan kilpailemista täytyy vaalia lasten ja nuorten jalkapallossa

Kilpaileminen ja kilpailu ovat käsitteitä, jotka toistuvat suomalaisessa jalkapallokeskustelussa usein. Monissa puheenvuoroissa kilpailu nähdään negatiivisena asiana. Miten kilpailemisen käsite pitäisi sitten ymmärtää?

Kolme kokenutta junioritoimijaa kertoo ajatuksistaan liittyen kilpailuun lasten ja nuorten jalkapallossa. Toimijoiden viesti on sama: kilpailu kuuluu luonnollisena osana lasten ja nuorten jalkapalloon, ja kilpaileminen on keskeinen osa pelaajakehitystä.


”Kilpailua ei todellakaan pidä nähdä minkäänlaisena mörkönä”

Kasvatustieteen maisteri Kari Naakka on työskennellyt opettajana yli 20 vuotta. Hän on toiminut juniorivalmentajana HJK:ssa 15 vuotta ja suorittanut muun muassa UEFA A -kurssin sekä valmentajan ammattitutkinnon. Naakka on HJK:ssa U15 Akatemian päävalmentaja.

 

”Valitettavasti suomalaisessa jalkapallokeskustelussa ja varsinkin silloin, kun kysymyksessä on juniorijalkapalloilu, kilpailu ja kilpailullisuus nähdään liian usein jonakin negatiivisena ja jopa haitallisena asiana.

Mielestäni kilpailu on olennainen ja luonnollinen osa urheilua. Sitä ei todellakaan pidä nähdä minkäänlaisena mörkönä, vaan olennaisena ja tärkeänä osana pelaajakehitystä.

Useimmat lapset innostuvat ja nauttivat kilpailemisesta, kun se toteutetaan oikein. Suurimmalle osalle valmentajista on varmasti tuttua, että intensiteetti paranee heti, kun jokin harjoite muuttuu kilpailuksi.

Kilpailu ikään kuin tempaa mukaansa ja pelaajat antavat kaikkensa, koska pääsevät testaamaan ja vertaamaan osaamistaan kilpailemisen kautta. Kilpaileminen kannustaa ja motivoi tekemään parhaansa ja laittaa pelaajat tilanteeseen, jossa useampi yksilö toimii omien kykyjensä ylärajoilla. Tämä nostaa kaikkien vaatimustasoa ja parantaa harjoitusten laatua.

Screen Shot 2018-02-16 at 19.52.06

Mielestäni lasten jalkapallossa kilpailu ei saa tarkoittaa pakonomaista voitontavoittelua. Kun ympäristö on turvallinen ja on lupa tehdä virheitä ja välillä myös epäonnistua, kilpailu on terveellä pohjalla.

Vaikka kilpailullisuutta korostetaan, pelaajille pitäisi samanaikaisesti opettaa myös sitä, kuinka pettymyksiä käsitellään. Kun kilpaileminen on osa pelaajien arkea, jokainen pääsee kokemaan sekä onnistumisia että pettymyksiä.

Uskallan väittää, että lapset unohtavat tappiot nopeasti, mutta muistavat onnistumiset pitkään.

Pieniä pettymyksiä on hyvä kohdata ja opetella sietämään tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Joukkueurheilu tarjoaa tähän erinomaisen ympäristön. Sekä positiivisten että negatiivisten kokemusten ja tunteiden jakaminen joukkuekavereiden kesken paitsi kasvattaa ja valmistaa elämään, myös luo elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Sami Hyypiä Akatemiassa tehtyjen testien perusteella suomalaispelaajat eivät ole keskimääräisesti niin kilpailuorientoituneita kuin esimerkiksi samanikäiset tanskalaispelaajat Midtjyllandissa. Parhaita suomalaispelaajia yhdistää voimakas tehtäväorientoituminen samoin kuin tanskalaisiakin, mutta kilpailuorientaatiota mitattaessa suomalaiset ovat selvästi jäljessä.

Mielestäni tämä ero näkyy valitettavasti myös peleissä ja koen, että Suomessa pitäisikin pohtia, kuinka saisimme lisättyä kilpailullisuutta varsinkin nuoruusvaiheessa.

Kari Naakka, kuva
Kari Naakka (vasemmalla) on valmentanut junioripelaajia HJK:ssa 15 vuoden ajan. Valmentaja on tehnyt havaintoja kilpailullisuudesta muun muassa kansainvälisissä junioriturnauksissa.

Kilpaileminen ohjaa tavoitteellisuuteen ja luo mahdollisuuksia kokea enemmän onnistumisen elämyksiä. Kilpaileminen myös opettaa pelaajille pitkäjänteisyyttä ja työnteon merkitystä, kamppailemista ja niin sanotulta mukavuusalueelta poistumista.

Mielestäni nämä ovat asioita, jotka valmistavat elämään yleisemminkin.

Törmään työssäni luokanopettajana aiempaa selvästi useammin tilanteisiin, joissa koululaisten kyky käsitellä pieniäkin pettymyksiä on luvattoman heikko. Pelkästään se, että joutuisi poistumaan mukavuusalueeltaan ja tekemään tehtävän, joka ei oppilaan omasta mielestä ole hauska tai mukava, on nykypäivänä osalle koululaisista syy kieltäytyä tekemästä mitään.

Kun kyky käsitellä omia tunteita on tällä tasolla, on selvää, että jossakin vaiheessa tulee ongelmia.

Lapsista, jotka urheilevat tavoitteellisesti, näkee todella usein sellaisia asioita kuin keskittymiskyky, pitkäjänteisyys, toisten huomioiminen ja oman ajankäytön suunnittelu.

Kilpailuun liittyviä ongelmia saattaa syntyä, mikäli pelaaja ei ole tottunut lainkaan
kilpailemaan ja hän joutuu yhtäkkiä ympäristöön, joka on hyvin erilainen kuin aiempi ympäristö.

Mikäli ero on liian iso ja onnistumisia ei tule, harva sietää tällaista tilannetta kovin kauaa. Tästä syystä olisi tärkeää pystyä tarjoamaan erityisesti lapsivaiheessa kaikille omantasoista tai ainakin lähellä omaa tasoa olevaa toimintaa.

En usko, että kilpailullisuudella sellaisenaan on kovinkaan paljon negatiivisia vaikutuksia, jos ja kun kilpailullisuus toteutetaan oikein.

Mielestäni on tärkeää jo varhain opettaa myös vastustajien kunnioittamista niin tappioiden kuin voittojenkin hetkillä.

Varoisin myös liiallista voittajien esille nostamista varsinkin lapsivaiheessa, vaikka yleisesti olenkin sitä mieltä, että positiivista palautetta annetaan harvoin liikaa.

20190907_154419

Suomalainen jalkapallo ei ole kilpailullista. Liian usein törmää esimerkiksi siihen, että harjoituksissa pelattavien pelien tuloksilla ei ole merkitystä tai pelaamisen sijasta vain pelaillaan. Lisäksi harjoitusten tai pelien intensiteetti on alhainen, ja oman joukkueen jäädessä tappiolle luovutetaan.

Toki Suomessakin on paljon seuroja, joissa tehdään laadukasta työtä ja joissa on jo tiedostettu tämä tilanne ja myös tehty toimenpiteitä asioiden kehittämiseksi. Tässä on siis selkeästi menty parempaan suuntaan, mutta toivoisin silti, että kilpailullisuus näkyisi toiminnassa nykyistä voimakkaammin.

Lisäksi tarvitsisimme enemmän tasaisia, merkityksellisiä ja kilpailullisia pelejä. Nyt esimerkiksi U13-U15-ikäisissä Palloliiton lopputurnaukset pelataan jo elokuussa ja sen jälkeen homma ikään kuin lässähtää, kun kauden huipentuma on ohi. Mielestäni nuo turnaukset pitäisi pelata vasta syksyllä kauden päättyessä.

Mielestäni olennaisinta on opettaa pelaajille jo varhaisessa vaiheessa, että kilpaileminen on paitsi palkitsevaa, myös monin tavoin kehittävää. Kilpailu pitää tuoda pelaajien arkeen. Esimerkiksi meillä HJK:ssa tietyt harjoitteet pyritään toteuttamaan niin, että kilpailu ja kilpaileminen ovat vahvasti mukana.

Kilpailullisuus ja tavoitteellisuus kehittävät pelaajia. Kehittymisen myötä pelaajat kiinnittyvät ja rakastuvat lajiin.

Sen ymmärtäminen, että tuntuu paljon hienommalta saavuttaa jotakin, kun on ensin joutunut tekemään saavutuksen eteen paljon työtä, on mielestäni asia, jota pitäisi korostaa enemmän.

Lisäksi kilpailullisuudesta keskusteltaessa pitäisi muistaa, että kilpailullisuus ei tarkoita sitä, että toiminta olisi jotenkin vähemmän hauskaa tai että se olisi totista ja ilotonta.

Kilpailullisuus on tietysti erilaista eri ikävaiheissa ja taitavasti toteutettuna se tuo toimintaan valtavasti lisäarvoa.

Joukkueeni ovat pelanneet paljon kansainvälisiä pelejä. Mielestäni näissä peleissä kilpailullisuus korostuu, koska intensiteetti peleissä on yleensä korkea ja esimerkiksi kamppailupelaaminen on eri tasolla kuin Suomessa. Tämä asia toistuu varmaan jokaisen suomalaisen valmentajan kommenteissa.

Aika usein kv-peleissä huonommatkin vastustajat tekevät peleistä odotettua tasaisempia ja vaikeampia, koska pelaajien kilpailullisuus on paremmalla tasolla.

Euroopassa pelaajien välinen kilpailu pelipaikoista ja pelaamaan pääsemisestä on paljon kovempaa kuin meillä Suomessa. Mielestäni se näkyy ihan suoraan pelaajien työmoraalissa ja ylipäätään asenteessa.

Toki meillä Suomessakin on paljon pelaajia, joilla on loistava asenne ja työmoraali, mutta väitän meidän olevan silti tässä keskimääräisesti paljon jäljessä. Uskon silti, että tässäkin asiassa Suomessa on menty eteenpäin viime vuosina. Meillä on aiempaa enemmän jalkapalloon tavoitteellisesti suhtautuvia nuoria pelaajia.

Osaltaan tähän on varmasti vaikuttanut se, että yhä useammat suomalaisseurojen
juniorijoukkueet pelaavat kovia kansainvälisiä pelejä. Pelaajat pääsevät jo varhain näkemään, mikä on heidän ikäluokkansa taso muualla Euroopassa.

Pelaajat ymmärtävät, kuinka hyviä heidän täytyy olla pärjätäkseen kilpailussa.”


 

”Urheilun puhtain arvo on kilpaileminen”

Valmentaja ja valmennuskouluttaja Kyösti Lampinen työskenteli Eerikkilän Urheiluopiston Valmennuskeskuksen johtajana vuosina 2011-2019. Hän johti valmennuskeskuksen yhteydessä toimivaa Sami Hyypiä Akatemiaa yhdeksän vuoden ajan. Jalkapallon lisäksi Lampinen on toiminut myös salibandyn, squashin, alppihiihdon ja jääkiekon parissa.

 

”Suomi on kilpailuyhteiskunta, ja urheilun puhtain arvo on kilpaileminen. Kun mennään lapsiin ja nuoriin, on mielestäni ihan ymmärrettävää, että urheilussa kilpaillaan ja kilvoitellaan.

Jos lasten ja nuorten urheilua kohtaan esitetään kritiikkiä, katse pitäisi kääntää aikuisiin, valmentajiin ja lasten vanhempiin. Eivät lapset ole kilpailua munanneet, vaan kaikki muut ovat tuoneet urheiluun lieveilmiöt. Toisaalta on hyvä muistaa, että urheilu ei ole suomalaisen yhteiskunnan erillinen osa, vaan osa sitä.

Kilpailu lasten jalkapallossa on sitä, että tsempataan, yritetään parasta, onnistutaan ja välillä epäonnistutaan yksittäisissä tilanteissa yksin ja yhdessä, tavoitteena voittaa vastustaja. Se on hyvin tervettä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Kilpaileminen on luonnollinen tapa tehdä asioita niin pelissä, pelin ulkopuolella arjessa kuin suomalaisessa yhteiskunnassakin.

Asenteet ja tavat sekä niiden kehittyminen ratkaisevat. Se on erittäin positiivinen asia, että yritetään, kilvoitellaan ja tehdään parhaansa.

Kilpailulla on pelaajakehityksessä iso merkitys. Jos ajatellaan yleisesti kilpailua ja tsemppaamista, niin se on vertailua: minä suhteessa muihin – meidän joukkue suhteessa toiseen joukkueeseen. Kun vertailu on järkevällä pohjalla, se on äärettömän tervettä. Näemmekö kilpailun mahdollisuutena ja tilaisuutena tukea vai esteenä?

Kilpaileminen urheilussa on kasvamista elämään, yhteiskuntaan. Tavoitteellisessa urheilussa, jossa on tavoitteena menestyä, on ihan selvää, että tarvitsemme tehtäväsuuntautuneisuutta asioiden suorittamiseen ja kilpailusuuntautuneisuutta pärjäämiseen. Molempien pitää olla riittävän vahvasti esillä. Näin syntyy edellytyksiä voittamiselle, jos näkökulmana on tavoitteellinen urheilu.

Kilpailu on negatiivista, jos tavoitteena on voittaa keinolla millä hyvänsä. Silloin urheilussa näkyy ikäviä asioita, joita toisaalta ilmenee yhteiskunnassa yleisemminkin.

Urheilu on valtavan hyvä kasvualusta kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi, kilpaileminen on yksi osa sitä.

Blogiin

Ulkomailla urheilu on urheilua, mutta Suomessa urheilun käsite on ”muuntunut”. Terveysliikunnan ja urheilun raja on hämärtynyt.

Toiset yrittävät loppuun asti, ja toiset antavat periksi, kun asialla ei ole merkitystä. Siinä on kiteytettynä ero ulkomaalaisten ja suomalaisten urheilevien junioreiden välillä.

Jos vertaamme suomalaista juniorijalkapalloa ulkomaihin, kilpailemme täällä vähemmän kuin monessa muussa maassa. Tämä on selvä asia.

Kilpailullisuuden ero näkyy kaikessa toiminnassa. Ne pelaajat, joilla on halua, mielenkiintoa ja tavoitteita, ovat ajoissa paikalla ja tekevät kaiken viimeisen päälle keskittyen.

Tämä palautuu taas laajemmin yhteiskuntaan. Millaisen hyvän mallin se antaakaan, kun vaaditaan keskittymistä, yrittämistä ja kuuntelemista sen sijaan, että millään ei ole merkitystä ja tehdään kaikki sinnepäin?

Keskustelu kilpailemisen merkityksestä on tällä hetkellä aika epätervettä. Siitä keskustelevat eniten ne, jotka tietävät urheilusta vähiten. Monet tahot lähtevät siitä, että urheilu on paha asia, vaikka todellisuudessa se on erittäin terve kasvualusta.

Kyösti Lampinen heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.
Kyösti Lampisen mukaan terveysliikunnan ja urheilun raja on hämärtynyt Suomessa.

On lajeja ja ryhmiä, joissa vain käydään ja pelaillaan pääasiassa itseohjautuvasti. Sitten on toinen ääripää, jossa on ylhäältäpäin määrättyä, pelolla värittynyttä kuria ja otetta, ja jossa vuorovaikutus on negatiivista. Tästä välistä pitäisi löytää järkevä toimintatapa.

Humaani tulokulma sekä itseohjautuvuus ja sen synnyttäminen on todella tärkeää, mutta ote ja kuri ovat aina systemaattisen toiminnan A ja O, hyvin positiivisia asioita, joita tarvitaan aina. Lisäksi toiminnan laadullisuus edellyttää myönteistä vuorovaikutusta sekä kehittymisen tuontia näkyväksi.

Vanhempien rooli on olla tukemassa lasta urheilun harrastamisessa. Hyvä urheilija on sellainen, joka on ahkera harjoittelemaan ja huomaa kehittyvänsä. Vanhemman pitää tukea ahkeruutta, yrittämistä ja kehittymistä. Menestys on vasta viimeinen silaus.

Puhumme usein, että joku lapsi on lahjakas. Meidän pitäisi edistää kuitenkin enemmän kasvun tulokulmaa. Lasta ja nuorta pitää kannustaa tekemään nöyrästi töitä. Kehittyminen tulee harjoittelun kautta.

Kasvun asenteeseen kannustaminen ja sen tukeminen tuovat tuloksia.”


 

”Melkein kaikissa lasten leikeissä on jonkinlainen kilpailuasetelma”

Jesse Martin on kasvatustieteen kandidaatti, joka valmistuu pian maisteriksi Helsingin yliopistosta. Hän työskentelee Käpylän Pallon lapsuusvaiheen (7-10-vuotiaat) valmennuspäällikkönä. Martin on valmentanut lapsia ja nuoria kymmenen vuotta. Hän on toiminut kaikenikäisten lasten parissa, teini-ikäisistä alle 6-vuotiaisiin.

 

”Minulla tulee kilpailu-sanasta ensimmäisenä assosiaationa mieleen Helsinki Cup ja lapsuus. Vaikka olin lapsi, niin Helsinki Cupin ”tulos tai ulos” -juju, pudotuspelit, oli hauska juttu.

Kilpailu on iso käsite, joka pitää sisällään tosi paljon asiaa, mutta myös paljon roskaa. Kilpailu-termi on kuin lumipallo, johon kaikki lähtevät mukaan ja jonka sisälle kaikki keskustelut ajautuvat.

Kilpailu-käsitettä on demonisoitu, ja sitä käyttäessä joutuu harkitsemaan, kenen seurassa siitä puhuu. Esimerkiksi opettajakoulutuksessa jouduin miettimään, jaksanko ryhtyä kilpailu-käsitteestä käytävään ”taisteluun”. Kilpailu-sana herättää paljon tunteita.

Kun kaksi joukkuetta menee kentälle pelaamaan jalkapalloa, jossa tavoitteena on itse tehdä maali ja estää vastustajaa tekemästä maali, kyseessä on kilpailuasetelma. Koska otteluun osallistuvien joukkueiden tavoitteet korreloivat negatiivisesti keskenään, toinen osapuoli voi saavuttaa tavoitteensa vain, jos toinen puoli ei saavuta omaa tavoitettaan.

Jalkapallopelissä itsessään on kilpailuasetelma. Se on pelin perusluonne. On paljon muitakin leikkejä, joissa on samanlainen kilpailullinen efekti. Esimerkiksi Afrikan tähdessä vain yksi ehtii ensimmäisenä maaliin. Melkein kaikissa lasten leikeissä on jonkinlainen kilpailuasetelma.

Kun puhutaan kilpailusta lasten jalkapallossa, täytyy erottaa aikuisjohtoinen kilpailu ja lapsilähtöinen kilpailu. Nämä voivat olla kaksi hyvin erilaista asiaa. Lapsi voi nähdä kilpailun todella eri tavalla kuin aikuinen.

Ihan pienimmillä lapsilla leikki on tapa, jolla he kilpailevat ja jäsentävät maailmaa. Lapsilähtöisen kilpailun osalta valmentajan tärkein tehtävä on kultivoida lasten kisailun mielekkyyttä.

Valmentajan ei pidä korostaa niinkään sitä, että kaksi pelaajaa on vastakkain ja toisen pitää päihittää toinen, vaan sitä, että tavoite on tehdä parhaansa, mikä voi tuottaa voiton. Valmentajan kaikilla sanoilla on merkitystä.

Valmentajan pitää tuntea pelaajansa osaamiseltaan, tempperamentiltaan ja luonteeltaan. Pelaajan tuntemus korostuu, kun mukaan tulee haasteita.

Ajattelen, että erilaiset peli-illat ja miniliigat ovat pienen lapsen näkökulmasta, eivät niinkään kilpailutapahtumia, vaan leikkejä, jotka ovat paremmin organisoituja. Kun lapset pelaavat treeneissä samoja tuttuja pelaajia vastaan, leikistä puuttuu tietynlainen sytyke. Lapsi saa aina saman lelun.

Pelit näyttäytyvät isompina, jännittävämpinä ja merkityksellisempinä leikkeinä.

On tärkeää, että peleistä tehdään merkityksellisiä ja niihin luodaan jonkinlaista lisätunnetta. Se voi olla, että pelaajat menevät kahdessa jonossa kentälle. Pelaajat orientoituvat sitä kautta leikkiin.

Yksi esimerkki on FC Midtjyllandin juniorit, jotka ovat hokeneet Sami Hyypiä Akatemian peleissä ennen otteluiden alkua loruja ja lauluja. Se voi tarkoittaa pelaajille siirtymistä tästä ”maailmasta” toiseen ”maailmaan”.

Jesse Martin, kuva
Jesse Martin toimii Käpylän Pallossa lapsuusvaiheen valmennuspäällikkönä. Hänen mukaansa aikuisjohtoinen kilpailu täytyy erottaa lapsilähtöisestä kilpailusta.

Pelaajakehityksen näkökulmasta kilpailu on tärkeää sen takia, että voimme konkretisoida pelaajille, mitä harjoittelu on tuottanut. Voimme edistää kasvun ajattelutapaa: ”Koska olemme tehneet treeneissä asioita hyvin, se näkyy peleissä”. Kilpailuhetki on myös arviointihetki.

Kilpailun kautta taitava valmentaja pääsee käsiksi lasten pettymyksien käsittelyyn. Kilpailu tarjoaa urheilussa oivan mahdollisuuden tähän. Näitä vaikeita hetkiä saatetaan yhteiskunnassa muuten harjata lasten tieltä pois. Miten suru, viha ja pettymys käsitellään? Näiden tunteiden käsittely tarjoaa mahdollisuuden kasvaa.

Toisaalta pelien voittaminen tarjoaa myös mahdollisuuden opettaa empatiaa: ”Vaikka voitan, minun ei tarvitse leveillä sillä”. Voittoja saa ja pitää juhlia, mutta voittamisen ei tarvitse tapahtua toisen kustannuksella.

Kansainvälisissä peleissä vastustajan tekemisessä näkyy paljon selkeämmin jalkapallon olemus kilpailuna.

En ole koskaan nähnyt näissä peleissä, että ulkomaalaiset pelaajat olisivat juhlineet voittoa meidän kustannuksella, vaikka he olisivat olleet kilpailullisempia ja parempia ”leikkimään peliä”. He ovat tulleet halaamaan ja kättelemään pelien jälkeen.

Aikuisjohtoinen kilpailu menee helposti sellaiseen puheeseen, että ”voitetaan jotakin toisen kustannuksella”.

Kaikki valmentajat tarvitsevat koulutusta työssään. Joillakin valmentajilla voi olla paremmat valmiudet toimia ihmistyössä, mutta jokainen tarvitsee koulutusta, kokemusta ja reflektiota.

Kilpailuun voi liittyä negatiivisia vaikutuksia, jos se hoidetaan väärin. Pelaaja voi kokea turvattomuutta tai pelkoa. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos pienestä pitäen korostetaan aikuislähtöistä kilpailua.

Mielestäni jo 10-vuotiailla pelaajilla voi olla sarjataulukot. Osa pelaajista on niistä hyvin kiinnostuneita, osa ei. Kilpailu muuttuu siinä vaiheessa aikuisjohtoiseksi, jos valmentaja korostaa pistemääriä ja sijoituksia kaikessa vuorovaikutuksessaan. Antaa pelaajien tehdä sarjataulukoista omat tulkintansa.

Kun olen valmentanut vanhempia pelaajia, minusta on joskus tuntunut, että pelaajat eivät ole osanneet leikkiä peliä oikein. Kaikki eivät ole osanneet siirtyä jalkapallomaailmaan.

Pelin aikana he ovat vastustajien kanssa välillä luokkakavereita – heittäen läppää ja nauraen yhdessä – ja välillä vastustajajoukkueen pelaajia. Pelaajat repeilivät kahden maailman välillä. Ehkä siirtymä pitäisi hoitaa selkeämmin jonkinlaisen rutiinin kautta.

Sillä on iso merkitys, miten lapsuusvaiheessa pelaajien kanssa on ”viljelty” leikkiä ja kisailua ja miten merkityksellisiä peleistä on tehty.

Teen itse esimerkiksi sitä, että alan laskemaan hipassa kymmenestä alaspäin, ja pelaajan täytyy ehtiä ottamaan siinä ajassa joku toinen kiinni. Lisäksi meillä on jo 2013-syntyneissä treenien lopuksi pistepelejä.

kuva

Valmentajan tehtävä on auttaa kilpailullisuutta kasvamaan pelaajissa oikeaan suuntaan. Lapsille pitää opettaa jalkapallopelin lainalaisuudet: pelissä pitää estää vastustajaa tekemästä maali ja onnistua itse maalinteossa.

Kilpailua ei voi poistaa lajista. Muuten pelistä katoaa yksi erittäin tärkeä elementti. Kilpailullisuuden ”viljelemistä” on se, että jo lapsuusvaiheessa pelaajille luodaan merkityksellisiä hetkiä, tilanteita ja pelejä.

Peli pysyy hengissä ja on mukaansa tempaava, kun siinä on olemassa asetelma, että joku voi voittaa.”


 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Kuvat: Erkko Meri, HJK ry, Kari Naakka ja Jesse Martin

TIEDOTE: Osallistu arvontaan – Juniorivalmentajat ry ja Palloliitto haluavat tarjota 100 juniorivalmentajalle mahdollisuuden ostaa lippuja Suomen EM-kisapeleihin

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry ja Suomen Palloliitto ovat sopineet torstaina 13. helmikuuta, että Palloliitto tarjoaa Juniorivalmentajat ry:n jäsenille osto-oikeuden kahteen Suomen EM-kisaotteluun.

Arvonnassa on jaossa 100 kappaletta kahden lipun paketteja joko Suomi-Venäjä-otteluun (17.6.) tai Suomi-Belgia-otteluun (22.6.). Molemmat ottelut pelataan Pietarissa.

Arvontaan voivat osallistua vain ne henkilöt, jotka ovat olleet Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n jäseniä 12.2.2020.

Yhdistykseen kuuluu noin 250 jäsentä ympäri Suomea noin 80 eri seurasta. Valmentajia on pienten lasten valmentajista ja A-junioreiden valmentajiin.

”Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on ylpeä siitä, että voimme yhdessä Palloliiton kanssa tarjota yhdistyksen jäsenille, suomalaisille juniorivalmentajille, mahdollisuuden hankkia lippuja historiallisiin kisoihin etuosto-oikeudella”, yhdistyksen puheenjohtaja Erkko Meri kertoo.

”Juniorivalmentajat tekevät tärkeää ja näkymätöntä työtä päivittäin ja tämä on Palloliitolta hieno ele arjen sankareille. Haluan kiittää mahdollisuudesta liiton pääsihteeriä Marco Casagrandea. Moni kiinnostunut juniorivalmentaja jäi ilman lippuja varsinaisessa arvonnassa. Tätä kautta heillä on kuitenkin erinomainen mahdollisuus päästä näkemään Suomen EM-peliä lähelle Pietariin.”

Ohjeet arvontaan osallistumisesta on lähetetty yhdistyksen jäsenille sähköpostilla. Ilmoittautuminen arvontaan on auennut tänään 13.2. ja ilmoittautumisaika päättyy 20.2. klo 23.59. Arvonnan suorittaa ulkopuolinen henkilö, jonka jälkeen tiedot välitetään Palloliitolle. Palloliitto on yhteydessä liput voittaneisiin maaliskuun aikana.

Juniorivalmentajat ry ei jaa yhtään osto-oikeutta etukäteen, vaan kaikki 100 lippupakettia tulevat jakoon arvonnan kautta. Yhdistys vastaa tietojen keräämisestä ja arvonnassa voittaneiden henkilöiden yhteystietojen toimittamisesta Palloliitolle.

”Tulevana kesänä pääsemme nauttimaan hienosta jalkapallojuhlasta. Olen iloinen, että myös moni juniorivalmentaja pääsee paikan päälle nauttimaan kisatunnelmasta. Valmentajat ovat tämän ansainneet”, Meri päättää.

***

Lisätietoja: Erkko Meri, erkko.meri@juniorivalmentajat.fi, 050 406 4291

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on vuonna 2018 perustettu yhdistys, jonka tarkoituksena on suomalaisen juniorijalkapallon edistäminen ja arvostuksen nostaminen. Yhdistys järjestää koulutuksia, seminaareja ja keskustelutilaisuuksia. Lisäksi yhdistys järjestää vuosittain Juniorivalmentajapäivän.

Jalkapalloteoriaa: Positional play ja edun käsite

Sattuma on jalkapallon tapaisessa, kahden joukkueen väliseen konfliktiin perustuvassa pelissä isossa roolissa. Se, mihin peliin osallistuvat toimijat voivat vaikuttaa, on onnistumisen todennäköisyyden nostaminen pelin eri tilanteissa.

Yksi keino ymmärtää tätä todennäköisyyksiin vaikuttamista on edun käsite. Käsite tulee Positional playn teoriasta, jonka yhtenä pääperiaatteena voidaan pitää edun etsimistä tietyltä kentän osa-alueella, jotta esimerkiksi eteneminen seuraavaan linjaan on mahdollista. Edulla tarkoitetaan tietyllä kentän osa-alueella eräänlaista voittoa vastustajaan nähden. Tällöin todennäköisyys päästä tavoitteeseen on suurempi kuin vastustajalla.

Positional playn teoriaa on käsitelty jo aiemmin tämän blogin kirjoituksissa, mutta muistin virkistämiseksi lienee syytä kerrata eri edun muodot.

Määrällinen etu = joukkueella on enemmän pelaajia tietyllä kentän alueella kuin vastustajalla

Positionaalinen etu = joukkueen pelaajat ovat sijoittuneet tilanteessa paremmin kuin vastustajan pelaajat

Laadullinen etu = joukkueen pelaajat ovat laadukkaampia kuin vastustajan pelaajat tietyllä kentän alueella

Edun käsite tarjoaa työkalun luoda joukkueen pelaamiseen organisointia ja raameja. Joukkueen kannattaa esimerkiksi pyrkiä etenemään kentän alueelta, jossa sillä on määrällinen etu. Etenemistä alivoimaisena eteenpäin kentän alueelta, jossa määrällistä etua ei ole, voidaan pitää laaduttomana.

Joukkuenäkökulman lisäksi mielekiintoinen on myös edun käsitteen hyödyntäminen yksittäisen pelaajan pelitekojen ymmärtämisen näkökulmasta. Pelaajalla tulisi esimerkiksi olla korkea ymmärrys omasta asemastaan – onko pelaajalla tilanteessa etu vai ei? Lisäksi voimme päästä kiinni siihen, kuinka pelaaja voi pelissä kasvattaa omaa tai kanssapelaajiensa etua. Tässä tekstissä käsittelläänkin etua juuri yksittäisen pelaajan näkökulmasta.

 

Ymmärrys omasta asemasta

Pelissä joukkueen ja pelaajan pyrkimyksenä tulisi olla pelin edistäminen. Näin ollen pelkkä määrällinen etu ei riitä, vaan pelaajien tulisi pyrkiä sijoittumaan niin, että pelin edistäminen on mahdollista. Määrällinen etu pitäisi siis jalostaa myös positionaaliseksi eduksi.

Yksittäisen pelaajan näkökulmasta oleelliseksi näissä tilanteissa muodostuu ymmärrys omasta asemasta. Jos joukkueella on mahdollisuus yrittää etenemistä, pelaajan tulisi pyrkiä sijoittumaan vastustajan lähimmän pelaajan tasalle tai tämän yläpuolelle, jotta eteneminen syötöllä on mahdollista. Jos pelaajalla ei ole ymmärrystä positionaaliseen etuun sijoittumisen periaatteesta, vastustajan onnistumisen todennäköisyys omassa tavoitteessaan, etenemisen estämisessä, on suurempi.

numeraalinenetupositionaalinen
Kuva 1: Vasemmalla määrällinen etu ilman positionaalista etua. Oikealla pelaajat ovat liikkuneet seuraavaan linjaan muodostaen määrällisen edun myös positionaaliseksi.

Oman aseman ymmärtämisen osalta tärkeää on myös se, että pelaaja ymmärtää, milloin hänellä on tilanteessa positionaalinen etu. Vaikka pelaaja olisikin sijoittunut laadukkaasti, pelaaminen ei saisi jäädä ”tauolle”, vaan pelaajan tulisi pystyä ennen mahdollista pallon vastaanottoa suuntaamaan vartalonsa oikein sekä keräämään tietoa oleellisista asioista ympärillään.

Paras esimerkki tästä lienee Manchester Cityn harjoituksista muutama vuosi sitten videolle tarttunut hetki, jossa Pep Guardiola opettaa kädestä pitäen Raheem Sterlingin suuntaamaan vartalonsa kylkipeliasentoon positionaaliseen etuun sijoittuessa ja havainnoimaan lähimmän vastustajan sijaintia ja tyhjiä tiloja, joihon voi edetä.

On myös mahdollista, että vaikka pelaaja sijoittuisi mahdollisimman hyvin, tällä ei silti ole tilanteessa etua. Pelaaja voi olla esimerkiksi vartioitu vastustajan toimesta ja pelin edistäminen ei siksi ole mahdollista. Pelaajan ei tulisi tällöinkään jäädä pelin ulkopuolelle, vaan pyrkiä kasvattamaan muiden pelaajia etua tai toimia ”palloseinänä”, jolloin pelaajan kautta on mahdollista syöttää edun omaavalle vapaalle pelaajalle.

Jos pelaajalla ei ole ymmärrystä siitä, onko tämä vartioitu vai ei, pelaaja voi usein pienentää kanssapelaajiensa etua tai yrittää kääntyä pallon eteenpäin tilanteissa, joissa etu on jollain muulla pelaajalla.

palloseinäteetilaa
Kuva 2: Vasemmalla pelaajalla ei itsellään ole etua, joten tämä toimii ”palloseinänä”, jotta tämän kautta voidaan pelata edun omaavalle pelaajalle. Oikealla pelaajalla ei ole etua, joten tämä pyrkii kasvattamaan kanssapelaajan etua.

Positionaalisesta edusta puhuttaessa täytyy ottaa huomioon myös se itsestäänselvä seikka, että vastustaja yrittää kaikin tavoin pienentää hyökkäävän joukkueen etua. Oiva esimerkki tästä on vastustajan puolustaminen selkeästi kahdessa linjassa. Tällöin usein linjojen väleissä on pelaajia sijoittuneena positionaaliseen etuun, mutta vastustajan ylempi linja ”romahtaa” alaspäin ennen syöttöä ja etu linjojen väleissä katoaa. Tällöin pelaajan tulisi hoksata pienentyvä etu ja tippua pelaamaan esimerkiksi alempaan linjaan.

 

Edun antaminen ja säilyttäminen

Edun käsitettä voidaan hyödyntää pallottoman pelaajan pelitekojen lisäksi myös pallollisen pelaajan pelaamisen jäsentelemiseksi.

Positional playn teoriassa syöttämisellä on iso merkitys. Syöttämistä ei kuitenkaan haluta tehtävän vain syöttämisen itsensä vuoksi, vaan iso painoarvo teoriassa on vastustajan manipuloinnilla, joka tapahtuu palloa liikuttamalla kentän leveys- tai pystysuunnassa. Optimitilanteessa jokaisen syötön tarkoitus tulisi olla etenemisen mahdollistaminen, kun etu on löydetty.

Pallollisen pelaajan toiminnoille voidaan johtaa tästä muutama periaate.

  • Syötä etuun, jos kanssapelaajalla on sellainen.
  • Älä yritä syöttää, jos kanssapelaajalla ei ole etua.

Pelaajan ymmärtäessä vastaanottajan aseman muodostuu seuraavaksi oleellisia kysymyksiä. Kuinka etu säilyisi mahdollisimman hyvin vastaanottajan saadessa pallon? Millä peliteoilla pelissä voi pyrkiä luomaan etua, jos sitä ei ole vielä muodostunut?

Jos syötön vastaanottajalla on tilanteessa etu, pallollisen tulisi pystyä syöttämään luja, kenttää pitkin rullaava syöttö ylempään jalkaan. Oleellista on myös se, että pelaaja pystyisi hieman salaamaan syötön kohdetta esimerkiksi suuntaamalla lantionsa tai katseensa eri suuntaan kuin mihin syöttö lopulta lähtee.

Syöttöjen ollessa löysiä, pomppivia tai alempaan jalkaan suuntautuvia, vastustaja ehtii syötön aikana pienentää vastaanottajan etua ja eteneminen vaikeutuu huomattavasti. Joku viisaampi onkin todennut osuvasti, että syötön tulisi olla lahja sen vastaanottajalle. Lahjalla tarkoitetaan tässä yhteydessä kirjoituksen teeman mukaisesti edun antamista vastaanottajalle.

Jos edun omaavaa kanssapelaajaa ei löydy, pelaaja voi esimerkiksi kuljettamalla tai pitämällä palloa hetken jalassaan pyrkiä saamaan vastustajan puolustavia pelaajia liikkumaan ja luomaan edun jollekin lähemmälle pelaajalle. Tai vaihtoehtoisesti pelaaja voi lähteä liikuttamaan palloa, jolloin Positional playta toteuttavan joukkueen tavoitteena on manipuloida (liikuttaa) vastustajaa ja löytää etu sitä kautta.

syöttäminenetuun
Kuva 3: Vasemmalla kanssapelaajalla on etu, joten pallollisen kannattaa syöttää. Oikealla kanssapelaajilla ei ole etua, joten pallollisen ei kannata heti yrittää syöttää, vaan tämä pyrkii luomaan lähimmille pelaajille etua kuljettamalla.

Pelkkä edun saavuttaminen ei toki riitä, vaan etu pitäisi pystyä sen jälkeen myös säilyttämään ja hyödyntämään. Tästä voimme päästä kiinni valmennusissältöihin kuten pallon vastaanottaminen ja kuljettaminen.

Kun pelaaja on sijoittuneena positionaaliseen etuun, tämän pitäisi pystyä vastaanottamaan pallo ylempää jalkaa käyttäen. Jos etu on iso, kosketus tulisi saada myös irti jalasta, jotta edun hyödyntäminen seuraavilla kosketuksilla on helpompaa. Jos etu on pienempi, pallo kannattaa pyrkiä pitämään lähempänä jalkaa, jotta kääntyminen tarvittaessa pois ahtaasta tilasta olisi mahdollista.

Jos etu on iso, se siis pitäisi pystyä pelissä ehdottomasti hyödyntämään. Pallon vastaanottamisen jälkeen edun hyödyntäminen tapahtuu hyvin usein kuljettamalla. Jotta vastustaja ei ehdi ryhmittäytyä pallon alle, pelitekojen intensiteetin pitäisi muuttua ja kuljetuksen tapahtua kovalla vauhdilla rytmiä nopeasti muuttaen. Kuljetusten olisi myös hyvä suuntautua vastustajan juoksulinjoille, jotta pallon riistäminen olisi haastavampaa ja etu säilyisi paremmin.

edunhyödyntäminen
Kuva 4: Vasemmalla syötetään etuun laadukkaasti ja pystytään sen jälkeen hyödyntämään etu intensiteettiä muuttamalla. Oikealla joukkue löytää edun hitaasti eikä pysty myöskään hyödyntämään sitä. Etu katoaa vastustajan liikkuessa poikittain.

Vastustajan juoksulinjalle pyrkimisen ja rytminmuutoksen lisäksi pelaaja pystyy kuljettaessa säilyttämään etua myös siten, että tämä pyrkii kuljettamaan ulommalla jalalla suhteessa lähimpään vastustajaan ja vaikeuttaa näin vastustajan pääsemistä lähelle palloa.

Jos pelaajilla ei ole keinoja hyödyntää ja säilyttää saavutettua etua, vapaan pelaajan löytämisestä esimerkiksi linjojen väleissä ei ole juurikaan hyötyä, jos etu menetetään välittömästi pelaajan saadessa pallon.

Lopuksi

Juego de Posición, Positional play, on pelifilosofia, jota muun muassa Pep Guardiola on soveltanut menestyksekkäästi omissa joukkueissaan. Yksi filosofian kehittäjistä on Juan Manuel Lillo. Toinen tärkeä hahmo on Paco Seirul•lo, joka on ollut kehittämässä FC Barcelonan metodologiaa. Nykyisin on vaikea löytää huippusarjoissa menestyvää valmentajaa, joka ei näkisi peliä ainakin osittain Positional playn periaatteiden kautta.

Positional playn edun käsite tarjoaa työkalun ymmärtää, miksi jotkut pelaajista ymmärtävät pelin virtaa paremmin kuin toiset. Lisäksi se voi auttaa valmentajia jäsentelemään pelaamisen eri opetussisällöiksi harjoituksissa.

lillo
Kuva 5: Juan Manuel Lillo on yksi Juego de Posiciónin pioneereista.

***

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Asiantuntijat pohtivat, missä suomalainen pelaajakehitys menee juuri nyt

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry järjesti lauantaina 8.2. paneelin aiheesta ”Suomalainen pelaajakehitys 2020-luvulla”. Aiheesta olivat keskustelemassa FC Espoon valmennusjohtaja Antti Pehkonen, Palloliiton huippujalkapallopäällikkö (pojat) Juho Rantala sekä HJK:n valmennuspäällikkö Juha Valla.

Oheiseen blogitekstiin on koottu poimintoja tilaisuudessa esille nousseista teemoista.


 

Lämmittelykysymys: Missä suomalainen juniorijalkapallo menee juuri nyt?

 

Juha Valla: Jos katson lähihistoriaa, meillä oli aika raju Kaikki Pelaa -sota reilu kymmenen vuotta sitten. Meillä meni silloin perusteellisesti puurot ja vellit sekaisin liikunnan ja kilpaurheilun suhteen. Se oli aika ikävässä hengessä käytyä aikaa, ja puolin ja toisin tehtiin aika pahoja virheitä.

Siihen verrattuna tilanne on nyt paljon parempi. Olemme päässeet juoksuhaudoista eroon. Iso kysymys on lasten ja nuoren liikunta ylipäänsä. Meillä on valtava haaste siinä, että lapset liikkuvat liian vähän. Nostaisin sen tärkeimmäksi asiaksi.

Juho Rantala: Minulta löytyy kotoa VHS-nauhalta vuonna 1985 pelattu Helsinki Cupin 10-vuotiaiden loppuottelu, jossa pelasivat vastakkain HJK ja KuPS – TOP4-seuroja Suomessa silloin – sekä Pohjola Cupin Helsinki vs. Savo -peli vuodelta 1991. Katsoin näitä pelejä ja jos mietitään, ovatko pelaajat menneet eteenpäin – pelaajat ovat menneet ihan törkeästi eteenpäin. Pelin taso on tajuttoman paljon parempaa kuin silloin. Meillä on parempia valmentajia enemmän junnupuolella kuin koskaan.

Olemme siis absoluuttisesti menneet ihan varmasti eteenpäin. Haaste tulee kuitenkin siinä, että muuallakin on menty eteenpäin. Sanoisin niin, että tosi hyviä pelaajia on suunnilleen saman verran kuin on ollut viimeisen 30 vuoden aikana, mutta hyvää keskimassaa on nyt todella paljon enemmän. Myös maailmalla on menty eteenpäin, ja vaatimustaso on kovempi kuin koskaan aikaisemmin. Jos jossain olemme jäljessä, niin se on lasten liikuttaminen. Tämä on merkittävä asia.

Antti Pehkonen: Muistan omilta urheilulukioajoiltani 1990-luvun loppupuolelta, millaista arki oli silloin. Nuoren pelaajan perusarki on mennyt niistä ajoista eteenpäin. Pelaajan ympärillä on enemmän porukkaa huolehtimassa pelaajasta. Pelaajat pääsevät treenaamaan aamulla ja iltapäivällä, ja illat saattavat olla vapaana.

Toinen nostoni on talenttivalmennus. Pelaajille – tai ainakin parhaimmille pelaajille – on tarjolla isoimmissa seuroissa yksilöllistä apua, ja sillä on iso merkitys. Tämä on asia, jota olisin itsekin kaivannut nuorempana.

Yksi asia, josta olen huolissani ja joka liittyy liikunnallisuuteen, on lapsuusvaiheen tekeminen. Mitä siellä tehdään ja mitä siellä ei tehdä? Intensiteettiin pitäisi päästä kiinni. Kun katson junioripeleissä, miten pelaajat toimivat, saattaa olla, että vain kaksi pelaajaa osaa auttavasti esimerkiksi suojata. Lapsuusvaiheen tekemisestä olen huolissani. Tähän liittyy myös palautteenanto. Lapsuusvaiheessa saattaa olla valmentajia, joilla on vähän kokemusta ja vain muutama koulutus käytynä. On aistittavissa, että kilpailumentaliteettia pelätään.

 

”Suomi versus muut maat” on yksi aihe, joka nousee usein esille. Kuten todettua, myös muualla on menty eteenpäin. Jotta voisimme pysyä kehityksessä mukana, meidän täytyy tehdä asioita paremmin tai ainakin yhtä hyviä kuin muiden maiden.

Mitkä voisivat olla suomalaisen jalkapallon kilpailuedut?

 

Valla: Lähtisin liikkeelle rakenteellisista seikoista, en pelin sisällöstä. Sami Hyypiä Akatemia on aika poikkeuksellinen juttu verrattuna muihin maihin. Muissa maissa ei ole vastaavaa. Olemme pystyneet kääntämään heikkouden vahvuudeksi. Erilaiset seurat pystyvät nykyään tekemään paljon laajemmin yhteistyötä. Seurat kertovat hyvin aktiivisesti omista ongelmistaan ja vaikeuksistaan – ikään kuin AA-kerhossa.

Olen ollut sekä KäPassa että HJK:ssa mukana kehittymisen seurantatapahtumissa, joissa parhaat joukkueet pelaavat vastakkain. Tapahtumiin on saatu myös todella laadukkaita kansainvälisiä joukkueita. Sami Hyypiä Akatemian testien kautta olemme saaneet 10 vuoden aikasarjan, jonka avulla olemme huomanneet esimerkiksi ongelmat nopeuden kehittämisen suhteen. Psykologiset testit taas kertovat, että suomalaisten junioreiden kilpailuorientaatio on merkittävästi alhaisempaa kuin esimerkiksi Midtjyllandin pelaajilla.

Yhteistyö on siis yksi asia. Tässä suhteessa antaisin painetta myös Palloliitolle. Mielestäni Eerikkilän ja SPL:n yhteistyö ei ole ollut tähän asti niin mutkatonta kuin se voisi.

Rantala: Haluaisin ihan vilpittömästi uskoa, että yhteistyö on ottanut hyviä askeleita eteenpäin. Se ei näy vielä, mutta toivottavasti myöhemmin.

Kilpailuedusta nostaisin esille sanan ”kilpailu”. Meidän on vaikea saada mistään kilpailuetua, jos emme nosta kilpailun merkitystä hyvien maiden tasolle. Kun mietin kilpailuetuja, palaan taas lasten liikkumiseen. En näe mitään estettä, miksi emme voisi parantaa sitä ihan mielettömästi. Tämä mahdollistaisi sen, että vielä useampi lapsi voisi tulla hyväksi urheilijaksi.

Lempiaiheeni on, että haluaisin Veikkausliigan olevan aidosti pelaajakehityssarja. Juniorit eivät pelaa Veikkausliigassa kovin paljoa. Siihen on kaksi syytä, joista jompikumpi pitää paikkansa. Joko nuoret eivät ole tarpeeksi hyviä tai sitten heihin ei luoteta tarpeeksi. Oma näkemykseni on, että nuoret ovat tarpeeksi hyviä. Pelaamalla tulee paremmaksi. Jos haluaa oppia aikuispelaajaksi, on pelattava aikuisten pelejä. On paljon pelaajia, jotka ovat lähteneet esimerkiksi lainalle ja ovat pelaamisen kautta tulleet paremmiksi. Onko mahdollista jossain muussa lajissa, että lahjakas pelaaja ei ole kahteen vuoteen juuri kilpaillut? Pelaaminen on niin tärkeä elementti.

Valla: Ymmärrän argumenttisi, mutta olen vähän eri mieltä. Väittäisin, että ongelma on yhä se, että pelaajamme eivät ole riittävän hyviä. Harvassa ikäluokassa parhaat pelaajat istuvat penkillä. Viimeisen viiden vuoden aikana parhaat pelaajat ovat lähteneet pois Suomesta. Monessa ikäluokassa TOP3-pelaajista ainakin kaksi pelaa jo ulkomailla. On mielenkiintoista nähdä, millä prosentilla nämä pelaajat lyövät läpi.

Pehkonen: Jos nuori pelaaja on riittävän hyvä, hän saa peliaikaa Veikkausliigassa. Mietin vaikkapa Klubi 04:ää, joka oli vuonna 2018 Ykkösessä ja keski-ikä oli alle 20. Joukkue nousi Kakkosesta heittämällä Ykköseen, mutta putosi yhtä reippaasti takaisin. Meidän pitää kehittää vain parempia pelaajia.

Valla: Toinen asia on myös se, että meillä on myös paljon Veikkausliiga-seuroja, joiden junioritoiminta on todella surkeaa.

Rantala: Paulus ArajuuriValtteri Moren, Alexander Ring. Minulla on ollut valmennusurani aikana useita pelaajia, joista on sanottu, että he eivät ole tarpeeksi hyviä. Pelaajat ovat saaneet sauman, kun joku on vaikkapa loukkaantunut.

Valla: Ringin kohdalla voi kysyä, saiko hän sauman vain puoli vuotta aikaisemmin. Hän on ollut sen verran hyvä pelaaja, että hän olisi varmasti saanut sauman ennemmin tai myöhemmin.

Pehkonen: Jos mietin vielä kilpailuetua, yksi mahdollisuus olisi talenttivalmennus. Kuinka esimerkiksi talenttivalmentajat pystyisivät tekemään paremmin yhteistyötä? Sanoisin myös sen, että meillä Suomessa on aika hyviä maalivahteja. Maalivahtivalmennus, jota olen saanut nähdä läheltä, on tehnyt vaikutuksen. Siinä on menty syvälle yksityiskohtiin. Peruslaatu Suomessa on hyvä. Tämä on yksi asia, jota kannattaa ehdottomasti vaalia.

20170705_172219

Pelaajakehitys on aihe, jonka kimpussa juniorivalmentajat ovat päivittäin. Kuinka saamme kasvatettua Suomessa parempia pelaajia, jotka pärjäävät kilpailutilanteissa?

 

Rantala: Kilpaileminen on aihe, josta Olympiakomitean, Palloliiton ja seurojen pitäisi viestiä selkeämmin ja ”koutsata” perheitä. Kilpailu on niin olennainen osa urheilua. Sen merkityksestä pitää kertoa avoimesti niin, että sitä ei koeta uhkana arjessa.

Valla: Minusta on outoa, että jalkapallo on julkisuudessa sekoittunut esimerkiksi taitoluisteluun ja voimisteluun. Näen kilpailullisuuden puuttumisen isompana ongelmana kuin sen, että lapsia poltetaan loppuun. En tiedä, miksi olemme kilpailullisuudessa niin jäljessä vaikkapa Tanskaan verrattuna.

Pehkonen: Lähestyisin kilpailullisuutta sitä kautta, että se liittyy myös arvomaailmaan. Miten kaikissa asioissa toimitaan? Valmentaja näyttää tässä esimerkkiä. Varsinkin lapsiurheiluvaiheessa tunnutaan olevan epävarmoja siinä, miten kilpaillaan. Yksi ääripää on se, että valmentajat sanovat suoraan, että ”tuloksella ei ole mitään merkitystä”. Mielestäni pelaajalle pitää olla aina rehellinen. Kilpaileminen liittyy myös ryhmäytymiseen ja henkiseen valmentamiseen. Pitää muistaa, että valmentajat ovat yksi osa pelaajien kasvattajia. Hakisin keskusteluun enemmän sitä tulokulmaa, että ryhmällä on yhteinen arvomaailma, jota kautta tulos tulee.

Valla: HJK:ssa pelaajille pyritään tarjoamaan omantasoista toimintaa. Olen vähän ymmälläni tästä koko kilpailullisuus-väännöstä. On tietysti selvää, että kilpailullisuus on 10-vuotiailla lapsilla erilaista kuin 18-vuotiailla – kisailusta mennään kohti kilpailullisuutta. Lapsille pitää olla sopiva määrä ärsykkeitä suhteessa kehityspsykologiseen tasoon.

Rantala: Mielestäni emme osaa opettaa pelaajille tarpeeksi hyvin sitä, millaisia jalkapalloteot ovat, kun peli on 1-0 meille ja peliä on jäljellä kaksi minuuttia, tai kun peli on 1-0 vastustajalle ja aikaa on neljä minuuttia. Jos olemme esimerkiksi häviöllä ja peliä on jäljellä pari minuuttia, vastustajaa ei saa rikkoa kertaakaan – siinä menee aina vähintään minuutti pelikellosta pois. Tämäkin on kilpailullisuutta. Myös se on yksi periaate, että häviöllä ollessa pallo ei saa mennä yli kentältä, joten peli täytyy ohjata keskustaan. Kilpailullisuus on myös taktisia tekoja pelitilanteessa.

 

Suomessa puhutaan usein siitä, että nuoruusvaiheessa joukkueiden siirtyessä isolle kentälle tasoerot kasvavat liian paljon. Monet pitävät tätä vaihetta myös eräänlaisena taitekohtana.

Miten nuoruusvaiheen mahdollisiin kipupisteisiin pystyttäisiin vastaamaan paremmin? Miten tasoeroja saadaan Suomessa pienemmiksi?

 

Valla: Mielestäni eroja on liikaa jo ennen nuoruusvaihetta. Tarvitsemme parempia seuroja, joille kilpaurheilu on nykyistä tärkeämpää. Esimerkiksi poikien maajoukkuevalmentajat joutuvat valitsemaan pelaajia paljon pienemmästä määrästä kuin esimerkiksi Tanskassa.

Pehkonen: Yksi kipupiste isolle kentälle siirryttäessä liittyy harjoitteluun. Tässä vaiheessa valmentajien pitää pystyä paremmin rytmittämään harjoittelua ja pelaamista. Oma kokemukseni on, että tässä olemme Suomessa pääsääntöisesti huonoja. Monesti mennään vikaan siinä, että pelejä ja turnauksia haalitaan liikaa, jotta kaikki pelaajat pysyvät tyytyväisenä. Peleistä 70 % pelataan aikavälillä toukokuu-syyskuu ja talvella on paljon vähemmän pelejä. Perusrytmin pitäisi olla, että arkena harjoitellaan ja viikonloppuna pelataan. Toinen iso asia on harjoittelun rytmittäminen yhden harjoituksen sisällä.

Valla: Siirrymmekö Suomessa liian aikaisin isolle kentälle?

Pehkonen: Kyllä.

Rantala: Olen mennyt ehkä enemmän siihen suuntaan, että isolle kentälle siirrytään liian aikaisin. Toisaalta olen nähnyt, kuinka esimerkiksi Huuhkaja-päivillä on pelattu hyvin erikokoisilla kentillä, on siis erilaisia ison kentän pelejä.

 

Tukeeko pelitoiminta Suomessa riittävästi pelaajakehitystä?

 

Pehkonen: 5v5-pelimuodosta pitäisi olla vielä yksi pienempi pelimuoto lapsuusvaiheen alkupäässä. Olen nähnyt, kuinka osa esimerkiksi 6-vuotiaista pelaajista välttelee kentällä ruuhkaa, jos pelaajia on liikaa. Parempi vaihtoehto olisi alkuvaiheessa 3v3 tai 2v2.

Valla: Suomalainen pelaajakehitys ei jää pelitoiminnasta kiinni. Esimerkiksi B-nuorten SM-sarja noudattelee hyvin keskieurooppalaista rytmiä. Pelejä aletaan pelata jo tammi-helmikuussa kerran viikossa -rytmillä. Pelejä on helmikuun alusta lokakuun loppuun. Tämä on hyvä asia.

A-junioreiden sarja on väliinputoajasarja, sillä monet A-ikäiset pelaavat Kakkosessa, Ykkösessä tai jopa liigassa. Tämän sarjan roolia pitäisi miettiä tarkemmin. Etelä-Länsi-liigat toimivat hyvin, mutta kaipaisin niihin tasaisempia pelejä. Pienemmän pään osalta komppaan Anttia, että siellä pitäisi olla näitä 3v3-pelejä.

Rantala: Palloliiton pitää tietysti kuunnella seuroja. Näkisin, että 7v7 voisi olla hyvä välimuoto siirryttäessä 5v5-pelistä 8v8-peliin. Tästä kuulisin mielelläni kommentteja valmentajilta.

 

Valmennuksen kehittäminen on asia, joka toistuu usein eri keskusteluissa. Millaisia valmentajia esimerkiksi HJK:ssa ja FC Espoossa halutaan kehittää?

 

Pehkonen: Haluamme kehittää sellaisia valmentajia, jotka lyövät itsensä likoon ja laittavat oman persoonansa niin sanotusti peliin. Valmentajalla pitää olla suunnitelmallisuutta, valmentajan täytyy ymmärtää kokonaisuuksia ja pelaajille on oltava rehellinen. Koutsin on osattava vetää oikeista naruista. Yksinkertaisin juttu on esimerkiksi se, että valmentaja osaa pitää intensiteettiä treeneissä. Valmentajan täytyy hoksata, että jos pelaajat eivät ole kovin vastaanottavaisia, pitää osata säilyttää intensiteetti ja valita harjoitteen keskeyttämiselle ja palautteen antamiselle jokin toinen hetki.

Haluaisin nähdä enemmän korkeaa vaatimustasoa myös valmentajien kohdalla. Jos harjoituksissa on teemana esimerkiksi viimeisen linjan murtaminen ja paikalla on apukoutseja tai esimerkiksi loukkaantuneita pelaajia, yhden heistä voi laittaa linjamieheksi liputtamaan paitsiot. Tämä on olennainen asia siinä, ovatko ajoitukset kohdallaan vai ei. Nämä ovat tietyllä tavalla ilmaisia asioita, joilla rimaa voidaan pitää korkealla. Pelaajille tulee kuva, että tästä jutusta oikeasti välitetään.

Valla: Otan esille toisenlaisen näkökulman. HJK:ssa on toteutettu todella iso valmennusjärjestelmän uudistus, joka perustuu SHA-yhteistyöhön ja siellä mukana olevaan Ekkono-metodiin. Valmennuslinjamme ei perustu yksi yhteen Ekkono-metodiin, mutta ehkä noin 80 %:sti.

Minun aikanani HJK:ssa ei ole koskaan ollut näin yhtenäistä linjaa. Järjestelmä on kuitenkin vaativa. Tilanne on se, että voimme joutua vaihtamaan valmentajia, jotka ovat muuten hyviä, mutta eivät halua toimia tämän linjan mukaan. Tämä on ”HJK-way”.

Ekkono opettaa universaaleja pelin perusperiaatteita. Minun on täytynyt itsekin oppia paljon vanhaa pois. Havainnointi sekä pelitilanteiden arkkityyppien ymmärtäminen ja opettaminen on meillä avainasemassa. Tämä vaatii todella paljon harjoitteiden suunnittelulta. Valmentajan täytyy suunnitella sellaisia harjoitteita, joissa konseptit toteutuvat.

Rantala: Ajattelen niin, että Palloliitto on kuva seuroista. Haluamme valmentajia, jotka ovat ahkeria ja haluavat kehittyä. Halu kehittyä ei ole ikäsidonnainen. On tärkeää ymmärtää, että samalla tavalla kuin pelaajilla, niin myös valmentajilla on erilaisia ominaisuuksia. Harva valmentaja on jokaisessa asiassa paras. On valmentajia, jotka ovat erittäin hyviä jäsentelemään asioita tai valmentajia, jotka ovat henkisesti vahvoja.

Kokeneita ja nuoria valmentajia pitäisi tuoda enemmän yhteen. Kun saamme valmennusporukkaa yhteen, siitä on meille isoa hyötyä. Yhtenäisyys voisi olla yksi kilpailuetumme. Valmentajien välinen keskustelu menee liian usein keskinäiseksi nokitteluksi siitä, kumpi on parempi.

 

Millaisia valmentajia Suomessa pitäisi olla? Mitkä ovat kriittisiä vähimmäisvaatimuksia? Entä missä asioissa voi olla enemmän eroja?

 

Rantala: Tärkein asia on, että valmentaja osaa opettaa futista. Valmentajan pitää tietää, mihin hän voi vaikuttaa ja mihin ei. Futiksen opettaminen kattaa tosi paljon asioita. Se, että valmentaja tietää todella paljon yksityiskohdista, ei vielä tarkoita sitä, että valmentaja osaa oikeasti opettaa. Valmentajilla voi olla erilaisia ominaisuuksia, mutta ydin on siinä, että valmentaja osaa opettaa.

Jokaisen valmentajan pitäisi miettiä, voiko minusta tulla sellainen valmentaja, että pelaajat haluavat seurata minua. Voi olla, että valmentaja on vahva henkinen johtaja tai sitten taktinen puoli on pettämätön. Pelaajalla täytyy olla sellainen olo, että valmentaja voi auttaa minua tulemaan paremmaksi pelaajaksi. Jos valmentaja osaa auttaa pelaajaa tulemaan paremmaksi pelaajaksi, hän on hyvä valmentaja.

Valla: Jos joku nuori haluaa tehdä jalkapallovalmentamisesta ammatin, se on paljon helpompaa kuin aikaisemmin. Tietoa on helpompi saada kuin 30 vuotta sitten. Pitää muistaa, että valmentaminen on ihmisten kanssa toimimista. Joillakin on parempi tatsi tähän kuin toisilla, mutta sitä voi kehittää.

Pehkonen: Nostaisin tähän esille vielä sen, että meidän pitäisi mennä enemmän tiiminä toimimista kohti. FC Espoossa kokeiltiin vuosi sitten Riga Cupissa sitä, että kaikki päätoimiset valmentajat olivat 2005-syntyneiden joukkueen päävalmentajan käytettävissä. Itselläni oli erikoistilanteet vastuulla ja toisella valmentajalla esimerkiksi vastustajien scouttaus. Valmennustiimityö on yksi iso juttu, jota pitäisi työstää enemmän.

Valla: Tämä on erittäin tärkeä pointti. Jalkapalloon on tullut myös uudenlaisia työnkuvia, esimerkiksi videoanalyytikot. Tämä liittyy myös valmennustiimeihin.

Pehkonen: Tiimityöskentelystä oli hyviä kokemuksia. Toisaalta oli myös kehitettäviä asioita, esimerkiksi se, miten viesti viedään päävalmentajalle. Ei voi olla niin, että päävalmentaja saa koko ajan informaatiota joka suunnasta. Meillä kakkosvalmentaja kommunikoi päävalmentajan kanssa. Vaatii aikaa, että toimintatavat tulevat tutuiksi.

Screen Shot 2018-02-16 at 19.52.06

Miten valmentaja voi omalla toiminnallaan edistää yhtä pelaajakehityksen kriittistä osatekijää, omalla ajalla tapahtuvan harjoittelun määrää? Mikä on valmentajan rooli?

 

Valla: Harva valmentaja sopii valmentamaan kaikenikäisiä pelaajia. Kun katson sitä vaihetta, kun lapsi aloittaa lajin, ratkaisevan tärkeää on valmentajan persoona – miten hän edistää lajirakkauden syntymistä? Valmentajan pitää jalostaa sitä, että jalkapallo on kivaa. Vaikka muut ominaisuudet olisivat kunnossa, mutta valmentaja ei pysty innostamiseen, hän ei ole täysin onnistunut tehtävässään.

Pehkonen: Valmentajalla on kasvattajan rooli ja tärkeä tehtävä kannustaa ja ruokkia pelaajaa tekemään olennaisia asioita. Kun pelaaja tulee harjoituksiin, valmentajan tehtävänä on ”hoksauttaa” pelaajia tekemään asioita, jotka tekevät heistä parempia pelaajia, esimerkiksi, miksi palloa kannattaa kuljettaa ulommalla jalalla.

Rantala: Valmentamisen ydin on siinä, että valmentaja pystyy tekemään ihmisestä paremman urheilijan. Lasten kanssa toimimisessa kyse on siitä, että valmentaja saa pelaajan harjoittelemaan omalla ajalla. Helpommin sanottu kuin tehty. Yksi tärkeä juttu on, että jalkapallo on kivaa. Silloin valmentajan täytyy näyttää jokaisella kehonosallaan, että täällä treeneissä on kivaa. On vaikea sanoa myrtsinä ja ryhti kumarassa, että ”jätkät täällä on kivaa”. Valmentajan body languagessa pitää näkyä, että harjoittelu on kivaa. Valmentaja puhuu jalkapallosta ja entisistä pelaajista. Myös äänenkäyttö on tärkeä kehitettävä asia. Äänensävyn pitää tukea valmentajan viestiä. Treenien jälkeen pelaajalla täytyy olla sellainen olo, että hän haluaa kentälle uudestaan. Ensimmäinen juttu on valmentajan olemus ja kyky antaa pelaajalle tunne, että hän voi auttaa pelaajaa tulemaan paremmaksi.

Valla: Innostaminen lähtee siitä, että valmentaja on itse innostunut. Pitää tykätä lajista. En tiedä, onko se itsestäänselvä asia, mutta valmentajan täytyy viihtyä lasten seurassa. Jos valmentaja pitää toimimisesta lasten kanssa, se varmasti välittyy pelaajille.

Pehkonen: Jos valmentaja on tosissaan, pelaajille välittyy kuva, että hän laittaa itsensä likoon ja välittää. Välinpitämättömyys on asia, joka pitää kitkeä pois.

 

Kiinnostava kysymys on, missä suomalainen jalkapallo menee viiden vuodesta päästä. Mitä muutoksia on tapahtunut vuoteen 2025 mennessä?

Minkä yhden asian nostaisitte esille?

 

Rantala: Kun mietin polkua karkeasti, 80-luvulla vallalla oli ajatus, että juostaan paljon, jotta päästään parempaan kuntoon. 1990-luvulla tuli halleja ja keskityttiin tekniikkaan. Jossain vaiheessa mukaan tuli henkinen valmennus. Viime vuosina on puhuttu pelin ymmärtämisestä. Ehkä 2025 ymmärretään, että jalkapallo on kokonaisuus, joka koostuu näistä kaikista asioista. Ei ole hyvää toteutusta ilman ymmärrystä – eikä ymmärrystä ilman kykyä toteuttaa. Kilpailu on niin kovaa, että menestyminen vaatii ihan törkeästi laadukasta, määrätietoista ja pitkäjänteistä harjoittelua päivästä toiseen.

Valla: Tavoistani poiketen olen varovaisen optimistinen. Uskon, että viiden vuoden päästä asiat eivät ole ainakaan huonommin. Toisaalta en odota mitään dramaattista muutosta. Mielestäni jalkapallomme laajenee myös sitä kautta, että naisten ja tyttöjen jalkapallo paranee. Toivon, että jatkossa ei ole tyttöjen ja poikien valmennusta erikseen. On yksi laji, jota valmennamme. Keinotekoisesta jaottelusta sukupuolen mukaan pitää päästä eroon.

Pehkonen: Jalkapalloa pystyy opiskelemaan jo ammattikorkeakoulutasolla ja Jyväskylään tulee professuuri. Toivoisin, että tulevaisuudessa jalkapallon opiskelu olisi mahdollista myös yliopistotasolla.

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

”Liian harva pelaaja pääsee lähelle omaa maksimitasoa” – Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntija on huolissaan hukatusta potentiaalista

Joni Ruuskanen, 32, pohtii vastaustaan tarkkaan, kun keskustelu kääntyy MTV Uutisten lokakuussa 2019 julkaisemaan juttuun.

MTV:n uutinen käsitteli lasten ja nuorten loukkaantumisia seuratoiminnassa. Tärkeää aihetta käsitellyt juttu pyrki avaamaan syitä siihen, mistä loukkaantumiset johtuvat.

Esille nousivat muun muassa kilpailullisuuden kasvu, ammattitaidottomat valmentajat sekä liian varhainen erikoistuminen yhteen lajiin.

MTV haastatteli juttua varten asiantuntijana UKK-instituutin ylilääkäriä Jari Parkkaria.

Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntijana lokakuussa 2019 aloittanut Ruuskanen hämmästelee Parkkarin esittämiä arvioita.

”Uutisessa mainitun tutkimuksen perusteella ei voida tehdä johtopäätöstä, että loukkaantumisten määrä johtuisi kilpailullisuudesta. Tutkimuksessa ei myöskään määritelty esimerkiksi sitä, kuinka kauan pelaajat olivat loukkaantumisten takia sivussa.”

”Loukkaantumisten määrän lisääntyminen selittyy paljon sillä, etteivät lapset liiku riittävästi ja monipuolisesti. Jos urheiluun ja harrastamiseen yleisesti tulee varomisen kulttuuria vielä lisää, lapset liikkuvat todennäköisesti entistä vähemmän”, Ruuskanen toteaa.

Ennen Palloliitto-pestiään Ruuskanen on toiminut laji- ja fysiikkavalmentajana Käpylän Pallossa ja KTP:ssa. UEFA A -valmentajatutkinnon suorittanut Ruuskanen opiskelee lisäksi liikuntalääketiedettä Itä-Suomen yliopistossa sekä jalkapallon fyysistä valmennusta Football Science Institutessa.

Fyysisen valmennuksen asiantuntija pitää jalkapalloa monipuolisena lajina. Lasten vähäinen liikuntamäärä sen sijaan huolestuttaa Ruuskasta.

”Jalkapallo on jo itsessään todella monipuolinen laji. Lajissa tulee erittäin monipuolista liikkumista. Toki hyvin monotoninen, yksipuolinen harjoittelu voi lisätä lasten riskiä loukkaantua.”

”Paljon suurempi ongelma on kuitenkin liikunnan vähäisyys. Useilla suomalaisilla nuorilla toteutetut tutkimukset todistavat, että kokonaisliikunnan määrästä (20 tuntia viikossa) jäädään selkeästi”, valmentaja pohtii huolestuneena.

 

Perusta luodaan lapsena – ”Kokonaisliikuntamäärä on numero yksi”

Pitkään junioripelaajien kanssa toiminut Ruuskanen näkee 6-9-vuotiaiden lasten kohdalla kaikkein tärkeimpänä tekijänä liikunnan määrän.

”Ihan pienimpien, esimerkiksi 6-vuotiaiden lasten, kohdalla tärkeintä on kokonaisliikunnan määrä – se, että lapset liikkuvat nyt paljon. Määrä luo pohjan sille, että pelaajan harjoitettavuus ja tietenkin myös terveys on myöhemmin hyvä.”

Harjoitettavuudella Ruuskanen viittaa pelaajan kykyyn harjoitella laadukkaasti niin paljon, että pelaajalla on mahdollisuus nousta huipputasolle, esimerkiksi ammattilaiseksi Euroopan kentille.

”Jos lajiharjoittelun ja muun liikunnan määrä on pieni, pelaajan harjoitettavuus myöhemmin on huono. Kokonaisliikuntamäärä on numero yksi.”

Monissa suomalaisissa junioriseuroissa joukkueiden viikko-ohjelmaan kuuluu lajiharjoitusten lisäksi myös yksi oheislajitapahtuma. Ruuskasen mukaan oheislaji voi antaa sellaisia hyötyjä, joita jalkapalloharjoittelu ei välttämättä tarjoa.

”Kerran viikossa tehtävät tukilajit, esimerkiksi judo tai paini, luovat erilaisia ärsykkeitä kuin lajiharjoittelu. Todella osaava jalkapallovalmentaja pystyisi varmasti toteuttamaan vastaavat ärsykkeet, mutta se on vaikeaa. Koska alusta ja liikkeet ovat erilaisia, kehoa voidaan kuormittaa eri tavalla kuin jalkapallossa”, Ruuskanen arvioi.

”Monet valmentajat ovat antaneet palautetta, että pelaajat uskaltavat ottaa paremmin kontaktia, kun keho on saanut tukilajissa erilaisia ärsykkeitä kuin varsinaisessa lajiharjoittelussa.”

Vaikka juniorijoukkueen harjoitusohjelmaan kuuluisikin yksi oheislajiharjoitus, kotkalaislähtöinen Ruuskanen pitää tärkeänä, että myös lajiharjoituksissa luodaan monipuolisesti erilaisia ärsykkeitä.

Joukkuevalmentajan rooli monipuolisen harjoittelun mahdollistajana on olennainen.

”Pelaajakehityksen näkökulmasta harjoittelun lasten vaiheessa tulee sisältää mahdollisimman paljon vaihtelua ja monipuolista liikkumista. Lasten liikkumistaitoja ja motorisia taitoja täytyy vahvistaa. Tämän voi toteuttaa helposti esimerkiksi ennen kenttävuoroa ja sen jälkeen.”

Ruuskasen mukaan ennen kenttävuoroa tehtävät harjoitteet, joissa syntyy monipuolisesti erilaisia ärsykkeitä, antavat valmiuksia harjoitella pallon kanssa varsinaisella kenttävuorolla.

”Lapsuusvaiheessa suosittelen keskittymään ennen kenttävuoroa nopeusharjoitteluun eri muodoissa niin, että pelaajille tulee ärsykkeitä juosta kovaa. Pienillä lapsilla toimivat erilaiset kisat ja hipat, joissa syntyy monipuolista liikkumista.”

”Kun ollaan lapsuusvaiheen loppupuolella, esimerkiksi 11-vuotiaissa, pelaajia kannattaa jo alkaa valmistaa pituuskasvun huippuvaiheeseen (PHV). Harjoitteiden toteuttamiseen tulee tässä vaiheessa lisätä ennen kaikkea laatua.”

PHV-vaiheeseen valmistamisessa olennaista on laadukas harjoittelu kehonpainolla tai kevyillä vastuksilla, esimerkiksi kuminauhoilla.

”Pelaajien heikkoja lenkkejä pitää vahvistaa, perusliikemallit täytyy saada kuntoon. Ylettääkö pelaaja sormilla varpaisiin? Pääseekö pelaaja kyykkyyn? Pysyvätkö linjaukset askelkyykyssä? Hallitseeko pelaaja keskivartalon? Osaako pelaaja kiihdyttää, jarruttaa, muuttaa suuntaa, kinkata, hyppiä hyppynarulla ja tulla alas hypyistä pehmeästi yhdellä ja kahdella jalalla?”, Ruuskanen kysyy.

”Kun pelaajalle on muodostunut hyvät motoriset liiketaidot lapsuusvaiheessa, pituuskasvun huippuvaiheen aiheuttamat mahdolliset ongelmat ovat todennäköisesti pienemmät.”

Screenshot 2019-06-17 at 15.54.32
Lapsuusvaiheen monipuoliset ärsykkeet luovat pohjaa nuoruusvaiheen harjoittelulle, jossa määrät nousevat.

Kohti nuoruusvaihetta – Vähemmän vai enemmän?

Palloliitossa pian puoli vuotta työskennellyt Ruuskanen suhtautuu loukkaantumiskeskusteluun vakavasti.

Jalkapallovalmentajia liiton tilaisuuksissa kouluttanut Ruuskanen pitää tärkeänä, että loukkaantumisten syitä pystytään analysoimaan objektiivisesti.

”Jalkapallon osalta on tärkeää arvioida, mitkä ovat tyyppivammoja ja millaisia toimenpideohjelmia näiden vammojen ennaltaehkäisyä varten voidaan tehdä. Tämä on asia, jota on paukutettu esimerkiksi Palloliiton koulutuksissa.”

”UKK-instituutti on jo aikoja sitten suomentanut FIFA 11+ -ohjelman (Terve urheilija), joka tutkitusti vähentää loukkaantumisten määrää nuorilla ja aikuisilla.”

”Palloliitto on koulutusuudistuksen yhteydessä kääntänyt ja kuvannut ”FIFA 11 Kidsin”, joka on tarkoitettu lasten valmentajille pelaajien motoristen taitojen vahvistamista ja loukkaantumisten ennaltaehkäisyä varten”, Ruuskanen jatkaa.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa pelaajien murrosikävaihe nähdään kriittisenä taitekohtana. Miten seuroissa voidaan varmistaa, että pelaajat pysyvät kunnossa? Kuinka loukkaantumisia voidaan välttää?

Ruuskasen mukaan lapsuusvaiheen harjoittelussa tehdyt asiat heijastuvat väistämättä myöhempään vaiheeseen. Hyvät motoriset valmiudet antavat tukea.

”Harjoitettavuus” on sana, joka toistuu Ruuskasen kommenteissa säännöllisesti. Kysymys on esimerkiksi siitä, kuinka pelaaja kestää kovaa harjoittelua.

”Pituuskasvun huippuvaiheessa pelaajalla pitäisi olla kyky toteuttaa perusliikemallit laadukkaasti. Tämä mahdollistaa sen, että voimaharjoittelu voidaan aloittaa riittävän aikaisessa vaiheessa.”

Miksi voimaharjoittelu sitten pitäisi aloittaa riittävän aikaisessa vaiheessa?

”Voimaharjoittelulla on suojaava efekti vammojen ennaltaehkäisyn näkökulmasta. Lisäksi riittävän aikaisessa vaiheessa aloitettu systemaattinen voimaharjoittelu – joko ilman lisäpainoja tai niiden kanssa – mahdollistaa sen, että pelaajien suorituskyky ja harjoitettavuus paranee. PHV:n jälkeen voidaan aloittaa harjoittelu, jossa saadaan jo tehoja irti”, Ruuskanen täsmentää.

Suomalaisessa juniorijalkapallossa on esimerkkejä seuroista, joissa harjoittelun määrää on vähennetty pituuskasvun huippuvaiheen aikana. Joissakin joukkueissa on esimerkiksi tarkistettu ohjattuja harjoitusmääriä.

Ruuskasen mukaan aiheeseen liittyy paljon väärinkäsityksiä. Monet valmentajat ovat varuillaan. Ruuskanen ymmärtää huolen.

”Puhe PHV:sta voi synnyttää valmentajille sellaisen käsityksen, että nyt pitää varoa kaikkea. Pyörä kääntyy tässä mielessä väärään suuntaan. Jos varomme liikaa, pelaajien harjoitusmäärät putoavat – miten voimme tällaisessa tilanteessa valmistaa pelaajia peliin?”

”Sen sijaan, että pohdimme, mitä meidän pitäisi ottaa pois, meidän pitäisi ajatella mieluummin sitä, mitä lisäämme harjoitusarkeen.”

Mitä pelaajien harjoitteluun pitäisi lisätä pituuskasvun huippuvaiheessa?

”Pelaajien heikot lenkit löytyvät usein keskivartalon hallinnasta, liikkuvuudesta ja voimasta. Pienillä kuminauhoilla saadaan aktivoitua ongelma-alueita. Pidemmillä ja jäykemmillä vetokumeilla sekä kahvakuulilla pystytään lisäämään voimaa ja parantamaan kehonhallintaa. Ongelma-alueita ovat esimerkiksi pakaran voima ja aktivoituminen, takareiden voima ja liikkuvuus sekä lähentäjien voima ja liikkuvuus.”

”Lisäksi jänteille aiheutuu kovaa rasitusta, kun lihasvoima puuttuu.”

Ruuskanen muistuttaa, että valmentajien ei tarvitse painia ongelmien kanssa yksin.

Palloliiton YouTube-kanavalla on paljon erilaisia esimerkkivideoita. Muun muassa jarruttavia liikkeitä ja keskivartalon hallintaa kehittäviä liikkeitä kannattaa tehdä säännöllisesti, Ruuskanen huomauttaa.

20200207_080333
Joni Ruuskanen on työskennellyt Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntijana lokakuusta 2019 lähtien.

Pallon kanssa vai ilman?

Kysymys fysiikkaharjoittelun integroimisesta osaksi esimerkiksi pelitapaharjoitteita on herättänyt valmentajien keskuudessa paljon keskustelua. Varsinkin aikaisemmin suomalaisessa jalkapallossa oli vallalla kulttuuri, jossa fysiikkaharjoittelu nähtiin muusta harjoittelusta irrallisena kokonaisuutena.

32-vuotias Ruuskanen ei näe asiaa mustavalkoisena joko-tai-asetelmana, vaan toteaa molemmissa tavoissa olevan hyviä puolia.

”Varsinkin PHV:n kohdalla on tärkeää, että liikkeissä on laatua ja kontrollia. Jos lajiharjoittelun yhteyteen halutaan integroida tiettyjä painopisteitä, näitä tilanteita voi olla vaikeampi kontrolloida osana lajiharjoittelua.”

Ruuskanen täsmentää asiaa konkreettisella esimerkillä.

”Jos haluamme harjoitella esimerkiksi hypystä alastuloa, meidän kannattaa opettaa sitä ensin erillisharjoitteena. Suoritus voidaan lisätä esimerkiksi rataan sen jälkeen, kun olemme varmoja, että pelaajat osaavat tulla oikein alas.”

”Kestävyysharjoittelu on puolestaan helpompi integroida lajiharjoitteluun esimerkiksi pienpelien kautta. Nopeusharjoittelua taas kannattaa tehdä myös erikseen”, Ruuskanen arvioi.

”Kun pelaajat juoksevat peleissä usein pitkiä matkoja kovaa, on tärkeää huolehtia, että myös harjoituksissa tulisi ainakin kerran viikossa pidempiä juoksumatkoja. Pidempien juoksumatkojen (15-30 metriä) integroiminen esimerkiksi drilliin voi olla kuitenkin vaikeaa. Siksi tarvitaan myös erillisharjoitteita. ”

 

Enemmän pelaajia putken läpi

Ennen Palloliitto-pestiään Käpylän Pallon talenttivalmentajana työskennellyt Ruuskanen on nähnyt läheltä ikäluokkansa parhaimpien suomalaisjunioreiden harjoittelua ja pelaamista. Keväällä 2019 Ruuskanen oli mukana myös U15-maajoukkueen valmennustiimissä.

Ruuskanen myöntää olevansa huolissaan siitä, autetaanko pelaajia Suomessa riittävästi.

”Minulla on tunne, että voisimme saada putken läpi enemmän pelaajia, jos auttaisimme heitä paremmin. Toki putken läpi tulee säännöllisesti yksittäisiä hyviä pelaajia, mutta monet jäävät putkeen kiinni. Liian harva pelaaja pääsee lähelle omaa maksimitasoa”, Ruuskanen aprikoi.

”Pelaajia ei tueta riittävästi esimerkiksi kehonhallinnan ja voimaharjoittelun osalta. Olen myös varma, että nopeus tulee jatkossa korostumaan entisestään.”

Ongelmakohtiin ei ole yksinkertaisia vastauksia. Ruuskanen painottaa myös, että fysiikkaharjoittelu ei saa ylikorostua suhteessa muuhun jalkapalloharjoitteluun.

Kaksi yksityiskohtaa on kuitenkin erityisesti Ruuskasen mielessä.

”Minulla on vahva näkemys siitä, että pelaajien kyky tulla hypyistä alas ja kyky jarruttaa eivät ole tarpeeksi hyvällä tasolla. Kyky laskea painopistettä ja jarruttaa useammalla askeleella antaa mahdollisuuden vaihtaa suuntaa nopeammin sekä vähentää kehoon kohdistuvia voimia ja sitä kautta loukkaantumisriskiä. Näihin pitäisi laittaa paukkuja. Erot ovat näkyneet esimerkiksi kansainvälisissä peleissä.”

 

Miten taata laadukas arki? 

Pelaajan laadukas arki on yksi Palloliiton tärkeimmistä strategisista kokonaisuuksista. Käsitettä on käytetty paljon ja sen konkreettinen sisältö on jäänyt monesti epämääräiseksi. Ruuskanen lähestyy asiaa ennen kaikkea harjoittelun näkökulmasta.

Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntijan mukaan laadukas arki rakentuu – tai sen pitäisi rakentua – selkeän viikkorytmin ympärille. Tältä osin nuoruusvaiheessa on vielä selviä puutteita.

”Nuoruusvaiheen ongelma on, että emme saa harjoitteluun samanlaisia ärsykkeitä kuin mitä peleissä syntyy. Tämä johtuu pitkälti siitä, että harva joukkue harjoittelee koko kentän alueella.”

”Seurojen, jotka panostavat tosissaan nuorten harjoitteluun, tulisi mahdollistaa B-junioreille – ja mielellään myös C-junioreille – yksi harjoitus kerran viikossa isolla kentällä. Tällöin valmistamme pelaajat pelin vaatimuksiin paremmin. Mikäli tämä ei syystä tai toisesta ole mahdollista, harjoittelussa tulee huomioida esimerkiksi kovavauhtisen juoksun sisällyttäminen viikkorytmiin.”

”Paras päivä viikkorytmissä olisi kaksi tai kolme päivää ennen peliä ja aikaisintaan kolme päivää pelin jälkeen. Jos joukkue pelaa rytmillä lauantai-lauantai -peli, koko kentän harjoitus tulisi olla tiistaina, keskiviikkona tai torstaina”, Ruuskanen selventää.

Ruuskanen pitää tärkeänä, että erityisesti B-junioreiden SM-sarjassa olisi vakiopelipäivä, lauantai, jolloin pelattaisiin aina kaikki pelit. Selkeä viikkorytmi helpottaisi harjoittelun ja kuormituksen suunnittelua.

”Nuoriso- ja aikuisvaiheessa pelien tulisi määrittää harjoituspäivät, mutta Suomessa joudumme menemään kuitenkin liikaa vuorojen ehdoilla. Kun pelipäivät vaihtelevat, mutta harjoitusvuorot pysyvät samoina, menetämme kehittäviä harjoituksia.”

Miten esimerkiksi B-juniorijoukkueen viikko kannattaisi rakentaa, jos tavoitteena on pelaajien mahdollisimman hyvä suorituskyky pelissä?

”Optimikuormitus olisi, että lauantain pelin jälkeen sunnuntai olisi vapaa tai kevyttä ja omatoimista palauttavaa harjoittelua. Maanantaina olisi kevyempi harjoitus ja tiistaina kova. Kovalla tarkoitan harjoitusta, joka vastaa kansainvälisen juniorijalkapallon vaatimustasoa.”

”Erikokoiset alueet luovat erilaisia ärsykkeitä. Peliä edeltävän harjoituksen voi vanhemmissa ikäluokissa varata otteluun valmistautumiseen. C- ja B-junioreiden kohdalla peliä edeltävät päivät eivät kuitenkaan ole yhtä kriittisiä kuin aikuistasolla, mutta ottelun jälkeiset päivät ovat lähes yhtä olennaisia” Ruuskanen sanoo.

Ruuskasen mukaan paras tilanne nuorten harjoittelussa olisi se, että joukkue pelaisi kerran viikossa samana päivänä, ja viikkorytmissä olisi kaksi tai kolme selkeästi suorituskykyä kehittävää jalkapalloharjoitusta.

”Toisen näistä harjoituksista tulisi sisältää kestävyyden kehittämisen kannalta pelejä pienellä alueella ja kovalla intensiteetillä, jolloin syke on korkea. Pienpeliharjoitteissa pelaajat toteuttavat paljon kiihdytyksiä, jarrutuksia ja suunnanmuutoksia, jotka kuormittavat pelaajia paljon ja valmistavat näin hyvin kasvaviin vaatimuksiin.”

”Toisessa harjoituksessa taas tulisi olla harjoitteita isolla alueella, jossa pelaajat juoksevat kovalla teholla pidempiä matkoja. Mahdollisissa aamuharjoituksissa tulisi panostaa enemmän yksilön teknistaktiseen harjoitteluun sekä voimaharjoitteluun. Näin saadaan rakennettua todella hyvä viikko.”

 

Miten pelaajat palautuvat? – ”Pienten lasten valmentajien ei tarvitse olla huolissaan”

Pelaajan optimaaliseen suorituskykyyn vaikuttaa luonnollisesti pelaajan kyky palautua rasituksesta. Ruuskasen mukaan aiheen tärkeys vaihtelee ikäluokasta riippuen.

”Pienen kentän joukkueiden valmentajien ei tarvitse olla huolissaan lasten palautumisesta. Nuoruusvaiheessa, mitä lähemmäs mennään aikuistasoa, esimerkiksi turnausten määrää kannattaa miettiä tarkkaan. Koko viikonlopun kestävissä turnauksissa voi tulla sellainen kuormitus, joka näkyy myöhemmin mahdollisina ongelmina. Tämä on haaste etenkin pituuskasvun huippuvaiheessa.”

Ruuskanen arvioi, että eri toimenpiteiden vaikutuksesta palautumisen edistymiseen on hyvin erilaista näyttöä.

”Ison kentän joukkueiden osalta alueiden koon, harjoitteiden pelaajamäärän, pelien keston sekä palautuksien vaihtelu viikkorytmin sisällä on hyvä tapa säädellä kuormitusta ja vaikuttaa näin palautumiseen. Mitä vanhemmaksi mennään, sitä enemmän tähän kannattaa kiinnittää huomiota.”

Kaikkea vastuuta ei pidä kuitenkaan asettaa valmentajien harteille. Ruuskasen mukaan myös pelaajan omalla toiminnalla on suuri merkitys suorituskyvyn ja terveenä pysymisen kannalta.

”Pelaaja voi aloittaa ammattilaisen ohjeiden mukaisen kevyillä vastuksilla tehtävän voimaharjoittelun jo PHV:n aikana. Pituuskasvun huippuvaiheen jälkeen korostuu tehontuoton kehittämiseen tähtäävä nopeus- ja maksimivoimaharjoittelu.”

Ruuskasen mukaan esimerkiksi Palloliiton YouTubeen kokoamiin liikepankkeihin kannattaa tutustua. Hän toteaa, että pelaajat voivat lyhyen opastuksen jälkeen suorittaa liikkeitä myös itsenäisesti.

blogiin
Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntijan Joni Ruuskasen mukaan selkeä viikkorytmi olisi tärkeä huippupelaajakasvatuksessa.

Valoa tunnelin päässä? –”Fysiikkavalmennuksen taso on nousemaan päin”

Ruuskanen on nähnyt viime vuosina läheltä suomalaisen fysiikkavalmennuksen kehityssuuntia. Monet seurat ovat palkanneet oman fyysisen valmennuksen asiantuntijan, joka työskentelee päivittäin joukkueiden arjessa.

”Fysiikkavalmennuksen taso on ollut Suomessa nousemaan päin. Lajin pariin on tullut henkilöitä, jotka ovat selvästi keskittyneet nimenomaan jalkapallofysiikan valmentamiseen.”

”Fysiikkavalmennus on kehittynyt siihen suuntaan, että se on myös suorituskyvyn parantamista, joka voidaan integroida osaksi lajiharjoittelua”, Ruuskanen toteaa.

Kun fysiikkavalmentajilla on ymmärrys lajispesifisistä vaatimuksista, vuoropuhelu lajivalmentajien kanssa on usein paremmalla tasolla. Kommunikointi on selkeämpää ja väärinymmärryksiä syntyy todennäköisesti vähemmän.

Suorituskyvystä ja palautumisesta puhuttaessa ei sovi unohtaa ravinnon ja unen merkitystä. Keskustelu näistä teemoista on lisääntynyt myös Suomessa.

”Vaikka puhumme vammojen ennaltaehkäisyn näkökulmasta tietyistä liikkeistä, kokonaisuus on kuitenkin se, mikä ratkaisee. Jos pelaaja nukkuu säännöllisesti alle kahdeksan tuntia vuorokaudessa, loukkaantumisriski kasvaa selvästi”, Ruuskanen kertoo.

”Valmentaja voi tietysti vaikuttaa tähän opastamalla ja neuvomalla, mutta kaikkea ei pidä sysätä valmentajien vastuulle. Valmentajien niskaan kaadetaan todella paljon eri vaatimuksia. Tiedän, että monet valmentajat yrittävät tehdä kaikkensa pelaajien eteen.”

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)