”Suomalainen valmennus ja valmennuskeskustelu oli kuin taistelukenttä, jossa oli kaksi leiriä” – Omin sanoin urheilufilosofi ja juniorivalmentaja Jyri Puhakainen

Jyri Puhakainen, 57, on lappeenrantalaisen LAUTP ry:n valmennuspäällikkö, entinen jalkapalloilija ja filosofi.

Puhakainen kirjoitti vuonna 1995 Suomen ensimmäisen liikunnan ja urheilun filosofiaa käsittelevän väitöskirjan. Väitöskirjan nimi oli Kohti ihmisen valmentamista. Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta.

Puhakaista pidettiin 1990-luvulla toisinajattelijana ja kriitikkona, joka haastoi aikakauden vallitsevaa käsitystä valmentamisesta. Vuonna 1999 hän kirjoitti yhdessä jääkiekkovalmentaja Alpo Suhosen kanssa teoksen Valmentaja ja filosofi. Puhakaisen tuotantoon sisältyy useita lasten liikuntaa ja urheilua käsitteleviä teoksia.

Puhakainen on toiminut juniorivalmentajana lähes 20 vuotta. Viimeiset vuodet hän on työskennellyt valmennuspäällikkönä noin 300 pelaajan LAUTP:ssa.

Tässä haastattelussa filosofian tohtori ja jalkapallovalmentaja Jyri Puhakainen avaa ajatuksiaan valmentamisesta, urheilusta ja pelaajakehityksestä.


 

Jalkapalloilijasta filosofiksi – ”Se oli suurten valmentajapersoonien aikaa”

”Pelasin ensimmäiset pelini Lauritsalan Työväen Palloilijoiden pyörittämässä kaupunginosaliigassa. Kuljin LauTP:n junioripolun 8-9-vuotiaasta aikuisikään saakka.

Yksi valmentajista oli Juhani PartanenHän oli LauTP:n silloisen menestyksen luoja ja tartutti jalkapalloinnostuksen. Monet pelaajat, jotka ponnistivat LauTP:sta SM-sarjaan asti, olivat Partasen valmentajakoulun kasvatteja.

Siirryin LauTP:sta Kuusysiin. Myöhemmin pelasin myös Tampereella, Mikkelissä ja Seinäjoella. Noin puolet peleistäni olivat SM-sarjapelejä ja puolet divisioonapelejä.

Pelaajaurani tähtihetket olivat Kuusysissä vuonna 1986. Voitimme Suomen mestaruuden ja pelasimme Steaua Bukarestia vastaan Euroopan cupin puolivälierissä. Monesti unohtuu, että suomalainen joukkue selvisi kahdeksan parhaan joukkoon liigassa, joka vastaa nykyistä Mestareiden liigaa.

Muistelen lämmöllä pelaaja-aikojeni valmennuskulttuuria. Se oli suurten valmentajapersoonien aikaa. Pääsin toimimaan hienojen ihmisten kanssa. Esimerkiksi Kuusysissä valmentajana oli Keijo Voutilainen, LauTP:ssa Pekka Kokko sekä TPV:ssä ja Ilveksessä Markku Wacklin.

Valmentajissa näkyi käsityöläismaisen valmennuskulttuurin aika. Heillä ei ollut vielä informaatioyhteiskunnan painolastia tiedon muodostamisessa.

Valmentajat olivat ”vanhan liiton miehiä”. Esimerkiksi Voutilainen tokaisi kerran, että: ”Hän ei mitään useamman sivun taktiikkapiirroksia tee. Ainoat kuviot tulevat klubiaskin kanteen!”

1980-luvun valmentamista pitää arvioida sen ajan kriteereillä. Valmentajat olivat varmasti yhtä hyviä omana aikanaan kuin me olemme tänä päivänä. Historiallinen vertailu eri aikakausien välillä on hölmöä.

Kun pelasin Tampereella vuonna 1988, pääsin opiskelemaan yliopistoon. Opiskelin aluksi hallintotieteitä, mutta vaihdoin nopeasti filosofiaan.

Filosofiassa kiinnosti pyrkimys mennä ”juurille saakka”, ytimeen. Monesti ajatellaan, että filosofia on hirveän korkealentoista. Itselleni filosofia merkitsee tiedon järjestelmällistä hävittämistä, jotta voidaan löytää olennainen sisältö ja olennaiset rakenteet ymmärtämisen kannalta.

Minua kiinnosti alusta asti filosofian yhteys käytäntöön ja valmentamiseen. Tampereella oli perustettu liikunnan filosofian tutkimusyksikkö, joka tutki liikunnan ja urheilun filosofista perustaa.

Olin lopettelemassa pelaajauraani, kun aloitin väitöskirjatyötä. Tutustuin tarkemmin psykologi ja filosofi Lauri Rauhalan ajatteluun ihmiskäsityksestä. Pohdin, miten käsitys ihmisestä kokonaisuutena soveltuisi valmennustoimintaan.

Ajatukseni vahvistui, että ihmisen kokonaisuuden ymmärtäminen on valmennuksessa tärkeää.”

 

Kritiikkiä mekanistiselle valmennusperinteelle – ”Ihmiskäsitys oli liian kapea-alainen”

”Pelaaja-aikoinani henkisen valmennuksen asiat eivät olleet kovinkaan paljoa esillä. Minua innosti kokonaisvaltaisen näkemyksen tuominen valmennusajatteluun ja -keskusteluun.

Halusin yhdistää liikuntafilosofista perustaa ja Rauhalan ajatuksia omiin käytännön kokemuksiini pelaajana. Pyrkimyksenäni oli koko ajan viedä filosofiaa käytäntöön ja elämään.

Väittelin tohtoriksi vuonna 1995. Väitöskirjaani sisältyi kattavaa pohdintaa suomalaisen urheiluvalmennuksen taustasta ja perinteestä.

Samalla halusin tuoda esille sitä, että ihminen on kokonaisuus, jossa on tajunnallinen ja kehollinen puoli, jotka kietoutuvat ihmisen elämäntilanteeseen. Ympäristö ei ole ulkopuolinen tekijä, joka yhtäkkiä vain tulee ympärillemme.

Ihminen ei lopu ihokuoreen, vaan elämäntilanne on keskeinen osa ihmistä, ja henkilökohtainen kehityshistoria on jokaisella yksilöllistä.

Arvostelin väitöskirjassani voimakkaasti sen ajan mekanistista valmennusperinnettä. Suomalainen urheiluvalmennus oli rakentunut pitkälti fysikaalis-biologiseen käsitykseen ihmisestä. Lähes kaikki tutkimustyö Jyväskylässä, pitkälti hiihto- ja yleisurheiluperinteestä johtuen, lähti tästä kulmasta.

Valmennusperinteessä oli kyse suoritus- ja tuloskunnon optimoinnista, mikä ei huomioinut mitenkään ihmistä tajunnallisena olentona ja kokonaisuutena. Suomalainen valmennustraditio oli kiinnittynyt yksilölajeihin, joissa suorituksen rakenne on yksinkertaisempi kuin esimerkiksi jalkapallossa.

Ihmiskäsitys oli liian kapea-alainen. Se näkyi esimerkiksi sen aikaisessa alppimaja-keskustelussa ja myöhemmin doping-teemassa.”

Jyri Puhakainen
Filosofi Jyri Puhakainen osallistui 1990-luvulla aktiivisesti julkiseen keskusteluun suomalaisesta valmennuskulttuurista. Kuva: Helsingin Sanomien arkisto, 28.5.1994.

 

Taistelukenttä – ”Tänne ei mitään Suhosen, Dettmannin ja Puhakaisen yliopistoa perusteta!”

”1990-luvulla aseteltiin syvät vedenjakajat. Olin itse silloin vielä nuori mies. Suomalainen valmennus ja valmennuskeskustelu oli kuin taistelukenttä, jossa oli kaksi leiriä.

Oli vanha valta, jyväskyläläinen traditio, jonka piirissä ajatus oli, että ”mitäköhän valmennuksesta tulisi näillä Puhakaisen opeilla”. Toista leiriä voisi sitten kutsua Alpo SuhosenHenrik Dettmannin ja Puhakaisen leiriksi. Leirien välillä oli kovia sanallisia yhteydenottoja valmennnuksesta ja sen sisällöstä.

Muistan, kuinka 1990-luvun loppupuolella valmennuksen parissa oli innostusta uudistaa toimintaa ja viedä sitä kohti ihmisen ymmärtämistä. Suomen ammattivalmentajaopistolla Vierumäellä oltiin suunnittelemassa uutta koulutuskokonaisuutta, jota minun oli tarkoitus vetää.

Asia eteni, mutta yhtäkkiä hanke torpedoitiin. Myöhemmin kuulimme Suhosen kanssa, että muun muassa urheiluopiston rehtori Tapani Ilkka ja Kalervo Kummola olivat sanoneet, että: ”Tänne ei mitään Suhosen, Dettmannin ja Puhakaisen yliopistoa perusteta!”

Luennoin näihin aikoihin filosofiasta paljon eri julkisissa ja yksityisissä organisaatioissa ympäri Suomea.

Moni ihminen on tullut nykyään sanomaan, että olimme silloin kauan aikaa sitten aikaamme edellä. Alpo (Suhonen) sanoi jo silloin, että kirjoissani on lukemista ainakin 30 vuodeksi.

Koen, että olemme nyt siinä pisteessä, että ajatusta ihmisen valmentamisesta ei enää vastusteta, vaan se on itsestäänselvää. 1980- ja 1990-luvuilla aika ei ollut vielä kypsä, vaan sen ajan kamppailut piti käydä. Kulttuurinmuutos on aina hidasta. Ensin pää lyödään lyttyyn, mutta lopulta ajatus kirkastuu riittävän monelle.

On ollut kiva havaita, että kokonaisvaltaisen valmennuksen periaate, joistakin ylilyönneistä huolimatta, on nykyään monelle itsestäänselvä asia. Tämä näkyy myös valmentajakoulutuksissa.”

 

Juniorivalmennuksen pariin – ”Veri veti jalkapalloon, mutta filosofia elää käytännössä”

”Palasin Tampereelta Lappeenrantaan vuonna 1999. Päädyin juniorivalmennuksen pariin 2000-luvun alussa, kun oma poikani aloitti pelaamista. Lappeenrannassa pelattiin edelleen Etelä-Karjalan korttelisarjaa – samalla tavalla kuin omina juniorivuosinani.

Huomasin, että filosofia jäi koko ajan enemmän taustalle. Valmentamisen maailma oli mielenkiintoinen ja jalkapallo syrjäytti filosofiaa. Voi sanoa, että pääsin unelmatyöhöni. Veri veti jalkapalloon, mutta filosofia elää käytännössä, arjen teoissa ja toimissa. Ei se filosofia mihinkään ole kadonnut.

Kun olin juniori, LauTP:sta kasvoi useita liigatason pelaajia. Itseni lisäksi esimerkiksi veljeni Harri ja SakuMiikka Multaharju ja Mikko Manninen ovat seuran kasvatteja. Olen halunnut valmentajana antaa takaisin yhteisölle, jolta olen saanut paljon. Se on minulle iso ja tärkeä asia.

Työsuhteeni LAUTP:ssa alkoi vuonna 2007. Olin ensin osa-aikaisena junioripäällikkönä ja sen jälkeen valmennuspäällikkönä.

Omassa valmennustoiminnassani toimivan ihmisen ajatus ja epäolennaisen informaation hävittäminen ovat keskeisiä periaatteita. Mitään puolta ihmisestä ei suljeta pois. Myös valmentaja on kokonainen.

Käsitys siitä, mitä olemme, mihin pyrimme ja mitä menetelmiä meillä on käytössä, on olennainen. Se auttaa pääsemään prosessissa alkuun. Jos yksityiskohtia on liikaa, tämä ei onnistu.”

 

Oman pelin paradigma vai pelin paradigma? – ”Minun malli on toimivan ihmisen malli”

”Kun jalkapallosta puhutaan pelinä, minua ärsyttää ”oman pelin paradigman miehet ja naiset”. Itse ajattelen, että on vain yksi peli, jota molemmat joukkueet pelaavat suhteessa toisiinsa.

Jalkapallo on systeeminen kokonaisuus, jossa pelkkä tieto ja informaatio ei riitä. Jalkapallovalmentajana toimiminen on läsnäoloa, tuntumaa ja toimintaa hetkessä. Valmentaja voi olla toiminnassa mukana koko sielullaan ja ruumiillaan.

Ymmärrän ja hyväksyn, että kognitiivinen valmennusmalli on vahvasti mukana jalkapallossa.

Oma mallini on kuitenkin enemmän toimivan ihmisen malli. En ole esimerkiksi nähnyt yhtään kapellimestaria, joka ei elä musiikkia täysillä. Tai näyttelijää, joka ei yrittäisi olla sisällä roolissaan. Samalla tavalla ajattelen, että valmentamisessakin on kyse välittämisestä. Valmentaja on suunnannäyttäjä.

Miten välitämme pelistä, pelaajasta ja pelin lopputuloksesta? Miten välitämme pelin aikana pelaajille tunteen, että he eivät ole yksin? Miten välitämme pelaajille puoliajalla, mikä on suunta?

Jos ajattelen LAUTP:n toimintaa, niin toimintamme ei olisi tällä tasolla, jos siinä ei olisi mukana vahvaa tunne-elementtiä. Valmentaja on yhdessä joukkueen kanssa tekemässä ja kulkemassa samaan suuntaan.

Tiedollisen valmentamisen rajat ja ehdot pitäisi tuntea paremmin. Tietäminen pitäisi viedä loppuun saakka. Valmentajat ovat joutuneet tiedon maailmaan ilman kriittisiä välineitä ymmärtää, tulkita ja käsitellä tietoa. Ei tieto ole mikään kivikasa, jota rakennetaan kivi kiveltä.

Kaikessa toiminnassa pitää olla selkeä päämäärä ja rakenne, joka palvelee päämäärän saavuttamista. Lisäksi tarvitaan ymmärrystä siitä, miten rakenne tukee ajallisena ilmiönä päämäärää.

Suomessa otetaan käyttöön kaiken maailman menetelmiä ja luullaan, että niillä asiat ratkeaa. Enemmän pitäisi kuitenkin opettaa ymmärtämään ja ajattelemaan.”

 

Suunnanmuutos LAUTP:ssa – ”Kun Sakun kanssa aloitettiin, niin vanhimmat pelaajat olivat 10-vuotiaita”

”Seura, jossa kasvoin, oli Lauritsalan Työväen Palloilijat, LauTP. Seura ajautui vuosien kuluessa taloudelliseen vaikeuksiin ja se yhdistyi LaPan kanssa FC Lappeenrannaksi. Nykyinen LAUTP ry perustettiin vuonna 1993 jatkamaan LauTP:n perinteitä.

LAUTP on pieni kyläseura Lauritsalassa. Kun lähdin seuran toimintaan mukaan valmentajana, LAUTP tarjosi haastetason toimintaa. Pelaajien välillä oli isoja eroja. Seurassa ei ollut halua viedä toimintaa tavoitteellisempaan suuntaan.

Halusin pikkuhiljaa tuoda seuraan ajatusta, että voisiko meillä olla mahdollisuuksia johonkin muuhun. Näkemykset eivät heti ottaneet tuulta alleen, sillä esimerkiksi junioripäällikkö painotti enemmän harrastetoimintaa. Seuran sisällä syntyi konflikteja: oli harrastenäkökulmaa ajaneet ja tavoitteellisen toiminnan kannattajat.

Lopulta junioripäällikkö lähti ja perusti oman seuran vuonna 2014. Noin sata pelaaja seurasi perässä.

LAUTP:hen jäi kuusi joukkuetta. Kun Sakun kanssa aloitimme uutta juttua, niin vanhimmat pelaajat olivat 10-vuotiaita.

Perusidea oli alusta saakka, että haluamme tehdä tavoitteellista toimintaa, josta aikaisempi seura LauTP oli aikaisemmin tunnettu. Halusimme luoda laadukkaan jalkapalloympäristön, joka tarjosi hyvän koulun myös elämään.

Emme ajatelleet Sakun kanssa, että tuotamme huippupelaajia. Meille tärkeintä on hetki, jolloin lapset elävät jalkapalloelämää.

Halusimme luoda niitä hetkiä, joita LauTP:ssa oli aikaisemmin: joukkueet pelasivat Suomen suurimpia seuroja vastaan ja yhteisöllisyys oli koko ajan läsnä.

Monet näkevät minussa vain sellaisen puolen, että ”vitsi, kun tuo Puhakaisen äijänretale huutaa ja riehuu tuolla kentällä”. He eivät näe kaikkea muuta jalkapalloelämää pelin ulkopuolella – sitä kokonaisuutta, kun valmentaja laskee leikkiä pelaajien kanssa, tanssii heidän kanssaan ja nauraa yhdessä joukkueen kanssa.

Pelaajalle voi olla pelitilanteessa vaativa, sillä he tietävät kokonaisuuden ja osaavat asettaa kyseisen hetken kontekstiin. Moni ei tiedä sitä, että olen ollut LAUTP:n pelaajien kanssa vuosien ajan siitä lähtien, kun he ovat olleet 5-vuotiaita. Tunteiden ilmaisu kuuluu jalkapalloon ja se on osa pelaajien ja valmentajien välistä historiaa.”

Puhakainen
LAUTP:n 2009-syntyneet Helsinki Cupissa vuonna 2019. Valmennuspäällikkö Jyri Puhakainen kuvassa kolmas vasemmalta. Kuva: LAUTP.

Pelaaminen ja voitosta kamppaileminen isossa osassa – ”Peli on eräänlainen master coach, se asettaa kysymykset”

”Yksi keskeinen toiminnallinen lähtökohta on, että pelaamme LAUTP:ssa paljon. Valmennus on pelaamista, harjoittelua ja toiminnan kokonaisuuden arviointia.

Pelejä tulee noin 80-100 vuodessa. Pelit motivoivat ja vievät meitä kohti ydintä. Peli on keskeinen elementti, joka ohjaa meidän tekemistä. Se on kaiken muun tekemisen ehto.

Peli on eräänlainen master coach. Tämä ei ole missään nimessä valmentamisen väheksymistä. Peli itsessään haastaa, asettaa kysymykset, osoittaa missä olemme hyviä ja pakottaa tekemään tiettyjä asioita. Peli on oppimis- ja kehittymisympäristö, jossa valmennuksella on iso merkitys.

Pelissä on kyse samantyyppisestä asiasta kuin liikenteessä ajamisessa eli sopeutumisesta toimintaympäristöön. Ihminen on sopeutuva olento, ja monia ihmisen toimintoja voidaan ymmärtää nimenomaan sopeutumisena ja itsesäätelynä.

Valmennuslinjassamme lukee, että ”opeta pelaaja kunnioittamaan peliä ja kamppailemaan aina voitosta”.

Uskomme vahvasti siihen ajatukseen, että peli on kahden joukkueen välinen kilpailu, joka ratkaisee joukkueiden keskinäisen paremmuuden. Tämä on jalkapallo-ottelu ydin. Jos se viedään pois toiminnasta, niin silloin emme ole enää mukana pelissä.

Joku voi kysyä, että pitääkö myös junioreiden kilpailla voitosta ja eikö tärkeintä ole pelaajakehitys. Eivät nämä asiat poissulje toisiaan.

Koko jalkapallon funktionaalisen järjestelmän ydin on voitosta kamppaileminen. Jos tästä ytimestä ei lähdetä liikkeelle, niin silloin joudutaan hankalalle maaperälle arvioimaan, täyttyykö pelissä pelaajakehityksen kriteerit vai ei.”

 

Toiminta opettaa – ”Metodi pitää johtaa tilanteesta”

”Valmennusajatteluuni on vaikuttanut kaikkein eniten se toiminta, jota tehdään. Ei ole olemassa mitään tiettyä yhtä metodia. Metodi pitää johtaa tilanteesta, eikä päinvastoin.

Minulle yhteisö on todella tärkeä. Jos LAUTP:ssa ei olisi Sakua, muita tärkeitä valmentajia, seurajojo Janne Kemppiä ja koko seurayhteisöä, niin aika yksin tässä olisi omien juttujen kanssa.

Näkemykset sekoittuvat sekalaisessa kuorossa. Vaikka olemmekin Sakun kanssa saman veljessarjan kasvatteja, välillämme on eroja toiminnassa ja asioiden hahmottamisessa. Olemme päätyneet sellaiseen työnjakoon, jossa toinen keskittyy läsnäoloon ja pelaajien ohjaamiseen, ja toinen katsoo kokonaisuutta. Vaihdamme näitä rooleja eri peleissä. Tämä on toiminut hyvin.

Voimme puhua eri teorioista ja metodeista, mutta meidän seurassamme kaiken toiminnan lähtökohtana on ollut, että emme pääse eteenpäin, jos kentällä ei ole osaavia toimijoita. Huomasimme pian, että toiminta ei kehity, jos valmennuspäällikkö ei ole itsekin kentällä. Emme voi olettaa, että pelaajan isä, joka tulee valmentajaksi, voi ymmärtää lajista vielä paljoakaan istumalla vain Palloliiton koulutuksissa. Valmentaminen on pitkälle persoonaan sidottua taitokulttuuria.

Meille on tärkeää, että näemme koko ajan, mikä on tilanteemme suhteessa kansalliseen tasoon. Jokaisen LAUTP:n joukkueen ohjelma rakennetaan niin, että siinä on kovia pelejä muita suomalaisia joukkueita vastaan.”

Valmentaja ja urheilufilosofi Jyri Puhakainen tammikuussa 2020. Kuva: SJK-juniorit.

Palloliiton rooli? – ”Liiton aika massiivisena organisaationa on ohi”

”Omasta näkökulmastani Palloliitto on organisaatio, joka on maatalous- ja teollisuusyhteiskunnan tuote. Liitto on syntynyt ajanjaksoon, jolloin tieto ei ollut vielä kaikkien saatavilla.

Tänä päivänä, kun kaikki informaatio on helposti saatavilla, voidaan kysyä, mikä Palloliiton rooli oikein on. Mitä varten liitto on olemassa? Mihin tarvitsemme liittoa?

Itse näen, että liiton pitäisi keskittyä lähtökohtaisesti aikuisten ja nuorten maajoukkuetoimintaan sekä kilpailutoiminnan järjestämiseen. Muita rooleja liiton pitäisi miettiä hyvin tarkasti.

Seurakehittäminen ja valmentajakoulutus ovat toimintoja, jotka seurat voisivat hoitaa itse. Nyt ollaan samanlaisen ongelman edessä kuin silloin, kun kirjoitin väitöskirjaani Kohti ihmisen valmentamista. Liiton organisaatio sopii huonosti jälkiteollisen yhteiskunnan luonteeseen.

Vaikka seurat hoitavat monia asioita itse oman toimintalinjansa mukaisesti omassa toimintaympäristössään, ne yrittävät silti tyydyttää niitä tarpeita, joita Palloliitto organisaationa asettaa. Pitää tehdä ”sitä, tätä ja tota” alkaen laatujärjestelmästä ja valmentajien lähettämisestä liiton koulutuksiin.

Palloliiton aika massiivisena organisaationa on ohi. Liiton toiminnan uudelleenarviointi olisi erittäin tärkeää. Jalkapallokulttuuri tarvii rinnakkaisia ääniä ja kilpailevia ideoita, jotka haastavat monopolia. Yhdenmukaisen totuuden aika on ohi.”

 

Tavoitteena toimintakulttuurin vahvistuminen – ”Parasta pitkäjänteisyyttä on intensiivinen lyhytjännitteisyys”

”Minulle on tärkeää, että kun uusi pelaajasukupolvi astuu lajin maailmaan, kaikki lähtee hyvin liikkeelle.

Haluan, että toimintakulttuuri vahvistuu LAUTP:ssa koko ajan. Kun olen toiminut pitkään 2006-2009-syntyneiden pelaajien kanssa, odotan näkeväni, mihin pelaajien tiet vievät.

Katseeni on kuitenkin koko ajan nykyhetkessä. Alpo (Suhonen) sen minulle kerran sanoi: ”Parasta pitkäjänteisyyttä on intensiivinen lyhytjännitteisyys.” Haluan keskittyä hetkeen ja miten siinä toimitaan.

Tavoitteeni liittyvät ennen kaikkea siihen, että saisin elää mahdollisimman pitkään jalkapalloelämää näiden lasten kanssa. En pyri mihinkään tiettyyn rooliin, esimerkiksi miesten joukkueen valmentajaksi tietylle tasolle. Se aika on jo ohi. Toimintaympäristöni on tällä hetkellä hyvä, eikä minulla ole halua lähteä muualla.

Vaimoni on sanonut, että olen jalkapallovalmentajana valinnut vapaaehtoisen köyhyyden. Olen vastannut, että olen ottanut sen mielelläni vastaan.”

 


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

 

 

Arkinen taikapiiri

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi asteli huhtikuussa 2017 Kansallisteatterin lavalle. Kokenut toimittaja kertoi HS:n Musta Laatikko -esityksessä yleisölle tarinan, joka viitoitti hänen tietään journalistiksi.

Vuonna 1987 13-vuotias Niemi näytteli virolaisen kirjailijan Rein Salurin näytelmässä Lähtö. Estradina oli tarunhohtoinen Kansallisteatteri.

Lähtö-näytelmä kertoi virolaisesta talonpoikaisperheestä vain hetki ennen kyyditystä Siperiaan. Perhe teki surutyötä, sillä lähdön järkytyksen lisäksi äiti ja lapset kaipasivat kuollutta isää. Niemi näytteli perheen kapinoivaa teini-ikäistä poikaa, joka kaipasi kuitenkin äidin turvaa.

Eräänä iltana Niemi koki hetken, joka oli myöhemmin muuttava hänen tulevaisuutensa merkittävällä tavalla.

Näyttelijät olivat asettuneet esityksen jälkeen riviin kiittämään yleisöä. Yhtäkkiä näyttelijöitä alkoi lähestyä yleisöstä tuntematon mies kukkakimppu kädessä. Mies viittoi Niemen luokseen ja asetteli sanat.

”Minä olin esittämäsi poika.”

Kohtaamisen jälkeen Niemi ja hänen isänsä tapaavat virolaisen professorin Karl Õigerin teatterin ulkopuolella.

1980-luvun lopulla Viro oli vielä osa Neuvostoliittoa. Niemi vieraili Suomenlahden toisella puolella useaan otteeseen tapaamassa Õigeria. Isäntä avautui hurjista kokemuksistaan. Niemen ja Õigerin perheet ystävystyivät.

Vuonna 1990 Niemi osallistui Õigerin kutsusta Tallinnan laulujuhlille. Nuori mies pääsi todistamaan, kuinka Virossa elettiin sen nykyhistorian kenties tärkeintä käännekohtaa.

”Vierailut Tallinnassa ja koko Karlin tarina vaikuttivat ratkaisevasti elämääni. Halusin tietää lisää. Halusin olla todistamassa historiaa”, Niemi on muistellut.

Vierailut Virossa sysäsivät Kauis Niemeä kohti journalistin uraa. Hän aloitti Helsingin yliopistossa opiskelemaan poliittista historiaa. Niemi halusi raportoida maailman tapahtumista ja välittää tietoa.

 

Uteliaisuuden eteenpäin työntävä voima

Samoihin aikoihin, kun Kaius Niemi aloitti opintojaan yliopistolla, jalkapallovalmentaja Martti Kuusela teki historiaa Unkarissa. Kuusela oli johdattanut Budapest Honvédin Unkarin mestariksi. Saavutus on suomalaisittain historiallinen.

Tullaakseen jalkapallovalmentajaksi on elettävä jalkapallovalmentajan elämä.

Olisiko Martti Kuuselasta koskaan tullut suomalaisen jalkapallovalmennuksen pioneeria, jos hän ei olisi hakenut pankista lainaa ja lähtenyt vuonna 1979 Kölnin urheilukorkeakouluun hakemaan oppia viisaammilta?

Sattuma voi avata oven, mutta uteliaisuus ja halu tietää enemmän puskevat ihmisen ovesta sisään. Välinpitämättömyys ja laiskuus sulkevat oven kiinni.

Kun halu laajentaa ymmärrystä on riittävän vahva, se sysää tieltään esteet ja hidasteet.

”Aika Saksassa oli perheelleni raskasta. Meillä ei ollut aluksi asuntoa, vaan asuimme hotellissa. Muutimme monta kertaa vuoden aikana. Vasta loppuvaiheessa saimme asunnon läheltä korkeakoulua”, valmentajalegenda Kuusela on muistellut myöhemmin.

”Koulutuksen järjestäjät halusivat minusta ensin vain kuunteluoppilaan. Jouduin vääntämään heidän kanssaan, että sain suorittaa tutkinnon. Sanoin, että olin uhrannut koulutuksen eteen rahani ja perheeni. Lopulta he suostuivat.”

Vastaavasti: Olisiko Kaius Niemestä koskaan tullut Suomen suurimman sanomalehden päätoimittajaa, jos hän ei olisi halunnut tietää lisää Karl Oigerin tarinasta?

Uteliaisuus työntää ihmistä eteenpäin – jalkapallossa, journalismissa ja elämässä.

1990-luvun puolivälissä Niemi oli lähdössä pitkälle reissulle Aasiaan. Ennen matkaansa poliittisen historian opiskelija soitti itse Ylen puhelinvaihteeseen. Niemi pyysi yhdistämään henkilölle, jonka vastuulla oli Ylen ulkomaanjournalismi.

Neuvottelujen jälkeen Niemi sai Yleltä lainaksi videokalustoa, jonka avulla hän pystyi tekemään freelancer-pohjalta televisioreportaaseja.

Vajaa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin Martti Kuusela oli pakannut omaisuutensa kahteen pahvilaatikkoon pienen auton katolle ja lähtenyt ajamaan kohti Saksaa.

Englantilainen filosofi Thomas Hobbes kirjoitti jo 1600-luvulla, kuinka ”uteliaisuus – halu tietää, miksi ja miten – on ihmisen ominaisuus, joka erottaa meidät muista elävistä olennoista”.

 

Arkinen taikapiiri

Uteliaisuus on kysymysten esittämistä. Haastamista ja sparraamista. Väittelyä.

Se, millaisessa ympäristössä ihminen elää ja toimii, on uteliaisuuden kannalta kriittisen tärkeää.

Valmentaako esimerkiksi juniorivalmentaja seurassa, jossa ympäristö ruokkii uuden tiedon etsimistä ja jatkuvaa kehittymistä?

Vuonna 2018 menehtyneen englantilaisen teoreettisen fyysikon ja kosmologin Stephen Hawkingin viimeiseksi teokseksi jäi Brief Answers to the Big Questions (suomeksi Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin).

Kirjan epilogissa Hawkingin tytär Lucy kertoo, kuinka hänen isänsä vei lapsiaan usein erilaisiin tieteellisiin seminaareihin. Hawking korosti lapsilleen, että aina pitää kysyä kysymyksiä, sillä niissä piilee uuden tiedon alku.

Kun arvostetuissa tieteellisissä tapahtumissa oli kysymysten aika, äänessä saattoivat olla sekä kokeneet tiedemiehet että Hawkingin lapset.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi kuvaili Musta laatikko -esityksessään Kansallisteatteria ”arkiseksi taikapiiriksi”. Ympäristössä ei ollut Niemen mukaan mitään romantiikkaa tai glamouria. Se oli arkinen. Mutta silti samaan aikaan jännittävä.

Ympäristön arki on isossa roolissa myös urheilussa, sillä se vaikuttaa uteliaisuuteen.

Suomalaisessa jalkapallossa ja koripallossa on tai on ollut kaksi mikroympäristöä, jotka ovat poikenneet ainakin jossain määrin muista.

Näistä kahdesta ympäristöstä on kasvanut enemmän ammattilaisvalmentajia kuin monesta muusta paikasta.

Espoolaisessa FC Hongassa toimi 2010-luvun alussa joukko henkilöitä, jotka ovat myöhemmin päätyneet eri suuntiin.

Hongassa valmensivat tai pelasivat samoihin aikoihin muun muassa Mika LehkosuoJarkko TuomistoTuomas Peltonen, Jyri Nieminen, Vesa Vasara, Mikko Lignell ja Gert Remmel.

Lehkosuo rekrytoi Tuomiston ja Remmelin, Tuomisto löysi Niemisen, Remmel houkutteli mukaan Lignellin, Peltonen kasvoi pelaajasta valmentajaksi muiden valmentajien seurassa, ja niin edelleen.

”Meillä oli vähintään kerran viikossa Dream Room -palaveri, jossa keskustelimme pelistä useita tunteja. Olimme hulluja, joille mikään ei riittänyt. Etsimme nälkäisesti uutta tietoa. Tuo henki oli poikkeuksellinen”, Norjassa nykyään valmentava Lehkosuo muistelee.

Ihmiset muovaavat ympäristöä ja ympäristö muovaa ihmisiä. Saamme toisiltamme vaikutteita joka päivä – sekä tietoisesti että tiedostamatta.

Siinä missä FC Honka ja Espoo toimivat kasvualustana monille nykyään ulkomailla toimiville jalkapallovalmentajille, koripallossa vastaavanlainen merkitys on ollut Kouvolalla.

Toimittaja Janne Eerikäisen ansiokas raportti Elmo-lehdessä (4/2020) piirtää kuvaa suomalaisen koripallovalmennuksen eräänlaisesta tähtitehtaasta.

Suomalaisen koripallovalmennuksen useita kärkinimiä, kuten Jukka ToijalaaDanny JanssoniaTuomas ja Joonas Iisaloa sekä Pieti Poikolaa, yhdistää se, että kaikki he ovat joko valmentaneet Kouvolassa tai saaneet sieltä muuten merkittävästi vaikutteita.

”Kaupunki on pieni, korisyhteisö on tiivis. Lajia seurattiin jo nuorena, katsottiin toisten pelejä ja treenejä. Keskustelukulttuuri oli analyyttinen. Korista harrastetaan Kouvolassa paljon, lajista on puhuttu lounas- ja kahvipöydissä”, Viron päävalmentajana toimiva Toijala toteaa Elmo-lehdessä.

”Kulttuuri mahdollisti, että oli pienestä pitäen selvää, että tulisin valmentamaan”, Saksan Bundesliigassa pelaavan Ulmin kakkosvalmentaja Jansson puolestaan kertoo.

Makrokulttuurin muuttaminen yksin voi olla vaikeaa, mutta yksittäisistä ihmisistä muodostuva yhteisö voi rakentaa oman mikroympäristön, joka ravistelee laajemmin lajikulttuuria. Näin on tapahtunut Espoossa ja Kouvolassa.

 

Tarpeen täyttämistä

Lähes 30 vuotta journalismin parissa toiminut Kaius Niemi raportoi 2000-luvun alussa tapahtumista Afganistanissa. Toimittaja uutisoi sodan hetkistä kapinallisjoukkojen panssarivaunujen seassa. Työ poikkeuksellisissa olosuhteissa toi Niemelle vuonna 2001 Vuoden journalisti -palkinnon.

Niemi toteutti Afganistanissa – ja aikaisemmin Tallinnassa – sitä tarvetta, jota hän kuvaili myöhemmin esityksessään Kansallisteatterin lavalla vuonna 2017.

”Halusin olla todistamassa historiaa. Toimittajan työ tarjosi mahdollisuuden tehdä juuri tätä: raportoida dramaattisista vaiheista ympäri maailmaa, kertoa ja lisätä ymmärrystä. Se on edelleen tämän työn hienoimpia puolia.”

Psykologian tohtori Scott Barry Kaufman on julkaissut tänä vuonna tuoreen teoksen Transcend – The New Science of Self-Actualization. Kirjassaan Kaufman pohtii itsensä toteuttamisen teemaa. Aihetta, josta myös Niemi puhuu.

Vuosina 2014-2017 Pennsylvanian yliopistossa työskennellyt Kaufman on tutkinut muun muassa luovuutta ja älykkyyttä.

Kaufmanin vastikään julkaistun teoksen mukaan kasvu muodostuu kolmesta tekijästä: exploration, love and purpose.

Näistä aiheista on puhuttu suomalaisessa juniorijalkapallossa vain vähän. Tulenpalavaa kiihkoa, uteliaisuutta ja tosissaan tekemisen kulttuuria, jota myös rakkaudeksi voi kutsua, ei ole vielä riittävästi.

Jalkapallovalmentajat, jotka ainoastaan ”luovat uraa” tai ”rakentavat CV:tä”, tuskin menestyvät. Sen sijaan tiedonjanoiset valmentajat, jotka haluavat seurata omaa polkuaan ja etsivät uteliaana uutta tietoa, pärjäävät todennäköisesti aina.

Kysy paljon. Etsi jatkuvasti uutta tietoa. Ole kriittinen. Mieti, millaisessa ympäristössä toimit. Seuraa rohkeasti omaa polkuasi.

Kaius Niemen tarinassa piilee pohdittavaa jokaiselle valmentajalle.

Millainen on oma arkinen taikapiirisi? Millaista polkua pitkin kuljet?


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Suunnanmuutos-videosarja: Painavaa puhetta juniorijalkapallosta

Suunnanmuutos-jalkapalloblogi julkaisee kevään ajan videosarjaa, jossa suomalaiset jalkapallovalmentajat ja muut toimijat kertovat ajatuksiaan ajankohtaisista aiheista.

Videosarjan teemat liittyvät juniorijalkapalloon, valmennukseen ja pelaajakehitykseen. Pääset katsomaan videoita klikkaamalla alla olevia linkkejä.

Osa 1: Jalkapallovalmentajaksi ulkomailla?, vieraana Gert Remmel

Osa 2: Nykyjalkapallon vaatimukset?, vieraana Gert Remmel

Osa 3: Pelinavaaminen ja pallonhallinta, vieraana Jarkko Tuomisto

Osa 4: Suomesta jalkapalloyhteiskunta?, vieraana Gert Remmel

Osa 5: Kuinka nostaa lasten valmennuksen tasoa?, vieraana Pertti Kemppinen

Osa 6: Nuorten valmentamisen erityispiirteet?, vieraana Pertti Kemppinen

Osa 7: Valmentajan johtamiskäyttäytyminen ja kommunikointi, vieraana Joonas Rantanen

Osa 8: Mikä ihmeen Ekkono-metodi?, vieraina Aleksi Lalli ja J-P Savolainen

Osa 9: Valmentaja toimintakulttuurin välittäjänä – Case FC Honka U17, vieraana Riku Paularinne

Osa 10: Minäpystyvyys ja henkinen valmennus juniorijalkapallossa, vieraana Kimmo Eronen

Screenshot 2019-06-17 at 15.54.32