Jalkapalloa tietoyhteiskunnassa? Osa 1

Tarkastelen kahdessa artikkelissa suomalaisen jalkapallokulttuurin ja junnufutiksen kysymyksiä filosofian ja valmennuspäällikön tehtävän näkökulmista.

Pohdinnan kohteena on erityisesti tieto ja moninainen puhe tiedosta.

Olen otsikoinut tarkasteluni kysymyksellä ”Jalkapalloa tietoyhteiskunnassa?”

Tässä ensimmäisessä jutussani käsittelen tekijän tiedon ja sosiaalisen toimintaympäristön tiedon merkitystä juniorijalkapallossa.

Tavoitteenani on herättää ajatuksia ja kysymyksiä siitä, mitä tieto oikeastaan on ja millaista tietoa tarvitsemme omassa toiminnassamme.

 

Jalkapalloseurat ja sosiaalinen tieto

Suomalaisessa jalkapallossa työskentelee satoja henkilöitä työkseen junioreiden jalkapallon parissa.

Olen valmennuspäällikkönä yksi näistä henkilöistä.

Ilman seurojen palkattujen ja vapaaehtoisten tekemää työtä ei Suomessa olisi jalkapalloa.

Tämä lähtökohta tiedostetaan yleisesti ainakin joiltakin osin.

Tiedostaminen ei kuitenkaan ole niin kattavaa, että ymmärrettäisiin, mitä tästä pitäisi seurata suomalaisessa jalkapallossa ja erityisesti junioreiden jalkapallossa.

Jalkapalloseurat ovat sosiaalisia organisaatiota, jotka ovat jatkuvassa dynaamisessa vuorovaikutussuhteessa omaan toimintaympäristöönsä.

Ne ovat paikallisella tasolla toimivia jalkapalloilullisen ymmärryksen, tiedon ja osaamisen sosiaalisia tihentymiä.

Seuroissa toimivilla henkilöillä on konkreettinen vastuullinen suhde siihen ympäristöön, jossa seura toimii.

Voi sanoa, että juniorijalkapalloseurat ovat vastuullisia ”sosiaalisia yrityksiä”. Seuroilla on erityislaatuinen suhde pääasiassa jalkapallon asettamassa viitekehyksessä ympäristöönsä, mutta tämä suhde omaa myös laajempia sosiaalisia ja ihmiselämään kuuluvia päämääriä ja arvostuksia.

Seuran ja sosiaalisen ympäristön suhde on vastavuoroinen. Seuran elämä on suhteessa sosiaaliseen ympäristön antamaan palautteeseen. LAUTP toimii Lappeenrannassa ja Lauritsalassa jalkapallossa tasan niin kauan kuin seura organisaationa pystyy tarjoamaan ja toteuttamaan sellaista toimintaa, mikä kiinnostaa ja innostaa lapsia ja nuoria, ja vanhemmat haluavat ohjata lapsiaan mukaan seuratoimintaan.

 

Tekijän tieto ja toimintaympäristö

Sosiaalisen ympäristö on myös muulla tavalla merkittävä.

Oikeanlainen toiminta edellyttää tietoa ja ymmärrystä, miten juuri tässä ainutlaatuisessa ympäristössä tulee toimia.

Tekijän tiedon merkitys korostuu. Hyvä ja laadukas toiminta edellyttää konkreettisesta kehitysympäristöstä muodostettua tietoa, jota ei voi saada tämän ympäristön ulkopuolelta.

Valmennuspäällikön työni kannalta on minun tärkeää tietää paljonkin asioita. Tärkeintä kuitenkin on, että ymmärrän omaa toimintaympäristöäni mahdollisemman hyvin.

Minun on tärkeää tietää, kuinka monta pelaajaa LAUTP:ssa on ikäluokassa ja joukkueissa, tuntea heidät mahdollisemman hyvin, suunnitella ja toteuttaa heidän kannaltaan järkevää jalkapallotoimintaa yhdessä seuran valmentajien ja muiden toimijoiden kanssa. Ja arvioida jatkuvasti yhdessä, miten tässä toiminnassa onnistumme.

Sen sijaan sillä tiedolla, että tiedän miten Barcelonan, Ajaxin, Zenitin tai edes HJK:n juniorikäluokat toimivat, ei ole toimintani kannalta juurikaan merkitystä.

Tässä ei ole kyse minun päähänpistostani, vaan tiedon muodostukseen liittyvästä tietoteoreettisesta faktasta, jonka jokainen järkevä ihminen voi ymmärtää. Tiedon muodostuksen ja hankinnan perusasia on, että sen tulee kuvata kohdettaan ja olla tietoa tutkittavan asian olemuksesta.

Sillä tiedolla, mitä jotkut yleisesti tekevät ja miten toimivat toisenlaisessa toimintaympäristössä, on yleensä vähäinen sovellutusarvo siinä tilanteessa, jossa toimimme.

Yleisen tiedon kautta voimme toki lisätä omaa ymmärtämystämme asioista.

Tämä tieto harvoin kuitenkaan sellaisenaan palvelee tietyssä kehitysympäristössä toiminnan päämäärien, tähän tilanteeseen sopivien menetelmien ja oleellisen tiedon muodostamista.

Ihmistä koskevan tiedon muodostuksessa joudutaan aina viime kädessä pohtimaan kahta tiedollista linjaa ja kysymystä.

Mitä tietoa saamme toimivista ihmisyksilöistä itsestään ja heidän ympäristöistään? Ja mitä yleistä tietoa voidaan soveltaa nimenomaan tähän tilanteeseen ja näiden ihmisten kohdalla?

 

Vääristynyt käsitys tiedosta

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että monelta osin suomalaisessa jalkapallossa ja valmennuksessa elää vääristynyt käsitys tiedosta.

Se ole kenenkään syy tai vika. Kyse on yleisemmästä asiasta. Koko yhteiskuntamme ja kulttuurimme käsitys tiedosta ja tiedon merkityksestä ihmiselle on vinoutunut.

Valmennuksessa tämä vinoutunut käsitys ilmenee sekä tiedonkäsityksen että ihmiskäsityksen tasoilla. Taustalla vaikuttaa käsitys ihmisestä tiedon muodostajana, joka kerää sieltä täältä yleisiä informaation palasia. Nämä informaation palaset muuntuvat ihmisen päässä jotenkin sitten ”tiedoksi”, jota voidaan soveltaa käytäntöön.

Emme näytä ymmärtävän, että tiedon muodostamisen ja käytännön soveltamisen asiat ovat paljon monimutkaisempia kysymyksiä.

Tietoa ei muodostu niin, että kerätään informaation palasia. Tiedon muodostamiseen tarvitaan ymmärrystä, mitä tiedolla ylipäänsä tarkoitetaan, minkälaisia kysymyksiä on edessä, kun sitä yritetään hankkia ja mitä haasteita kohdataan, kun tietoa käytäntöön sovelletaan.

Näitä kysymyksiä joudutaan väkisinkin pohtimaan, mikäli halutaan, että olemme todella tekemisissä tiedon ja sen ymmärtämisen kanssa.

Kysymys kuuluu: minkälaisia ajatuksellisia välineitä suomalaisessa jalkapallossa ja valmennuksessa toimivilla on tietoa koskien?

Vaadimme pelaajiltamme jalkapallon perusasioiden hyvää hallintaa.

Onko valmennuksessa toimivilla edes perusasiat hallussa, kun puhutaan tiedosta ja sen soveltamisesta?

Näkemykseni on, että valmennusta rakennetaan retorisesti puheen tasolla yhtä enemmän tietoon perustuvaksi. Mutta itse pätevässä ja ymmärtävässä tiedon muodostuksessa suomalainen jalkapallo on monin osin aloittelevan jalkapallokoululaisen tasolla.

 

Tiedon vinoutumien korjaaminen – tekijän tiedolle arvostusta?

Tiettyjen tiedon vinoutumien toivoisin henkilökohtaisesti pikaisesti korjautuvan. Puhun tässä asiasta erityisesti suomalaisen juniorijalkapallon kontekstissa, mutta asia koskee yleisestikin jalkapalloa.

Kysymys on niin sanotusta tekijän tiedon arvostuksesta ja sen merkityksen ymmärtämisestä.

Valmentamamme joukkueet ja pelaajat ovat kaikki ainutlaatuisia sekä omaavat oman kehityshistorian.

Pätevälle valmennustoiminnalle on ensisijaisen tärkeää muodostaa tietoa pelaajista ja ymmärrystä heidän konkreettisesta kehitysympäristöstään.

Tästä kehitysympäristöstä nouseva ja siitä johdettu tekijän tieto, ja tiettyyn tilanteeseen sidottu toiminnallinen viisaus, ei näytä kuuluvan laajemmin juniorivalmennuksen tiedonkäsitteeseen.

Ajatellaan usein, että ”oikea tieto” saadaan jostakin ulkopuolelta. Hieman kärjistäen kuvaten ”oikea tieto” tulee ylhäältä annettuna Palloliitosta, valmentajien opintomatkoilta kansainvälisen junnufutiksen parissa, markkinoilta tarjolla olevista jalkapallometodeista – esimerkiksi Ekkono-metodista – tai ylipäänsä jostakin muualta kuin asioita pohtivasta ja arvioivasta omasta ajattelustamme.

Meidän tulisi enemmän luottaa omaan arviointikykyymme tiedon muodostajana ja arvostaa vuorovaikutuksessa konkreettisen toimintaympäristömme ihmisistä ja asioista sekä niiden välisistä suhteista muodostettua tietoa.

Meidän on korjattava omaa tiedonkäsitystämme ja nähtävä sen läheinen yhteys käytännöllisiin taitoihin. Valmentajat ja ohjaajat toimivat ainutkertaisissa tilanteissa lasten ja nuorten kanssa. Heidän toimintansa edellyttää käytännöllistä viisautta ja kokemuksen tuomaa ymmärrystä siitä, miten juuri tässä kehitysympäristössä lasten ja nuorten on kanssa järkevää toimia.

Valmennukselta vaaditaan kuhunkin kehitysympäristöön sopivaa ja siitä johdettua luovaa ja tilanteisiin avointa otetta. Toiminta on luonteeltaan samanlaista kuin muunlainenkin luova inhimillinen toiminta. Siinä saavutetaan paras tulos, kun toimitaan toimijan persoonan sidotun osaamisen ja tuntuman ohjaamana.

 

Tekijän tieto -metodi

Nykyään puhutaan valmennuksessa usein metodeista. Tekijän tieto -metodi pitäisi nostaa ansaitsemaansa arvostukseen. Pätevää ja asiantuntevaa junioritoimintaa jalkapallossa on se, että metodi johdetaan tekijän tietona kehitysympäristöstä eikä suinkaan se, että tuodaan ulkopuolelta jokin metodi, jonka oletetaan toimivan missä tahansa ympäristössä.

Edellä kuvatut tekijän tiedon ydinasiat asettavat valmennuksen jo lähtökohdissaan oikeaan mittakaavaan. Korostuu vahva itsesäätelevä ote omaan valmennustoimintaan, joka pitää sisällään inhimillisen toiminnan peruslähtökohdat ja keskeiset arvostukset: vapauden ja vastuun.

Toivoisin, että suomalainen juniorijalkapallo ja valmennus kehittyisi siihen suuntaan, että tekijän tietoa tulevaisuudessa enemmän arvostettaisiin ja ymmärrettäisiin sen tärkeä merkitys valmennuksessa ja koko junnufutiksen kehittämisessä.

Juniorijalkapallossa ja valmennuksessa tulevaisuuden tärkeä kysymys on, haluammeko tukea toiminnan itseohjauksellisuutta, luovuutta ja tekijän tietoa vai pyrimmekö yhdenmukaistamaan toimintaa, niin että kaikki toimijat kulkevat eteenpäin samalla valmennuslinjastolla ja samoja lauluja laulellen.

Viime kädessä kysymys on siitä, minkälaisena ihmisen näemme ja minkälaiseen ihmiskäsitykseen luotamme.

 

Jyri Puhakainen

Kirjoitussarjan toinen osa julkaistaan keskiviikkona 3.6.

Kirjoittaja on lappeenrantalaisen LAUTP ry:n valmennuspäällikkö, entinen jalkapalloilija ja filosofi. Puhakainen, 57, kirjoitti vuonna 1995 Suomen ensimmäisen liikunnan ja urheilun filosofiaa käsittelevän väitöskirjan. Väitöskirjan nimi oli Kohti ihmisen valmentamista. Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta.

Unelmoinnista, heittäytymisestä ja epämukavuuden sietämisestä

Ihmiset etsivät elämäänsä merkitystä, syitä herätä aamuisin kohtaamaan uuden päivän mukanaan tuomat haasteet. Merkityksen etsimistä voi verrata shakkinappuloihin; kun ihmiset pelaavat shakkia ja tietävät pelin säännöt, nappuloilla on merkityksellinen rooli pelin onnistumisen kannalta. Jos ihmiset unohtavat säännöt ja pelin, shakkinappuloista tulee vain koriste-esineitä hyllyn päälle. Merkitystä täynnä olevan ihmisen on helppo heittäytyä, antaa kaikkensa. Ilman ulkoisia motivointikeinoja.

Urheilu on monelle ihmiselle tapa löytää merkitystä. Urheilu-sanan englanninkielinen vastine sport tulee vanhasta ranskalaisesta sanasta desport, joka tarkoittaa vapaa-aikaa. Myöhemmin urheilun kattojärjestö GAISF on määritellyt urheilun yhdeksi elementiksi kilpailun erottaakseen sen muista vapaa-ajan aktiviteeteista. Ihminen voi urheilun kiehtovan kilpailuelementin parissa unohtaa hetkeksi seuraavan päivän työmurheet tai pelata pallopelejä pysyäkseen fyysisesti hyvässä kunnossa, kuka mitäkin.

Suomen liikuntalaissa tämankaltainen urheilu määritellään liikunnaksi. Tavoitteellisen urheilun erottaa liikunnasta se, että siinä katsotaan, mihin ihmisestä on. Pyritään venyttämään oman tai joukkueen suorituskyvyn rajoja. Tavoitteellisessa urheilussa kilpaillaan siis itseä vastaan, mutta samalla myös suhteessa muihin.

Kilpailusta ja unelmista

Koska tavoitteelliseen urheiluun liittyy vahvasti vertailu muihin, osa tulee ilahtumaan ja osa varmasti pettymään. Urheilun maailma on ikään kuin vuori, jonka kiipeämiseen menee aikaa. Huippu on kapea ja osa huomaa matkan aikana, ettei voimat riittäneetkään kovasta yrittämisestä huolimatta.

Esimerkiksi jalkapallon tapaisessa todella suositussa lajissa kilpailun taso on mielettömän kova. Jos miellämme absoluuttiseksi huipputasoksi Euroopan top 4 -sarjat, pelaavissa kokoonpanoissa on yhteensä noin 1550 pelaajaa. Niitä, jotka ovat valmiita pistämään kaikkensa peliin päästäkseen parrasvaloihin isoissa sarjoissa on varovaisesti arvioiden miljoonia.

Huipputasoa on myös pelaaminen seuran edustusjoukkueessa pääsarjassa. Luvut eivät ole kovinkaan paljon armollisemmat. Suomessa 12-vuotiaita poikalisenssipelaajia on noin 9000. Jos ajatellaan, että tavoitteellisen harjoittelun parissa on yhdestä ikäluokasta noin 500 pelaajaa, heistä Veikkausliigassa tulee pelaamaan noin 15-25 pelaajaa.

Kun ymmärtäisimme nämä luvut, välttäisimme ehkä jatkossa puhumasta ”maitojunasta” ulkomaisesta jalkapalloakatemiasta kotimaahan palaavan nuoren pelaajan kohdalla tai käyttämästä pitkän uran kotimaan pääsarjassa tehneestä pelaajasta termiä ”entinen lupaus”?

Asetelma on sama myös muilla elämänaloilla. Vaganovan balettiakatemiaan hakee vuosittain noin 1000 nuorta huipputanssijaa, joista 30 otetaan sisään. Maailman parhaaksi valittuun orkesteriin Berliinin filharmonikoihin ei pääse soittamaan kaikki klassisen musiikin harrastajat.

Onko järkeä edes yrittää? Jos alamme laskemaan todennäköisyyksiä, niin ei varmasti. 17-vuotiaana kannattaa urheiluharjoittelun tai viulunsoiton väsymättömän harjoittelun sijaan aika käyttää vaikkapa kauppakorkeakoulun pääsykoekirjojen lukemiseen. Kyse on kuitenkin todennäköisyyksiä isommasta asiasta, unelmoinnista.

On tutkittu, että modernin ihmisen toimintakykyyn vaikuttaa paljon se, että on jotain mitä odottaa tulevalta. Oli se sitten kesälomareissu ystävien kanssa tai oman asunnon ostaminen viihtyisältä asuinalueelta. Ilman tulevaisuudennäkymiä ihminen elää kuin tyhjiössä.

Sama ilmiö on myös aineettomissa unelmissa. Tavoitteellinen urheilu tai vaikkapa viulunsoitto tarjoaa mahdollisuuden siihen, että illalla nukkumaan mennessä omat unelmat saavat odottamaan heräämistä aamulla uuteen päivään.

Viiltävän rationaalinen ajattelu on myrkkyä unelmoinnille. Joka kerta, kun me aikuiset paasaamme todennäköisyyksistä tai suhtaudumme naureskellen suurille suunnitelmille, yksi unelma kuolee.

Pitkäjänteisyydestä ja ponnistelusta

Tavoitteellisessa urheilussa, kuten muillakin merkityksellisillä elämä osa-alueilla, täytyy ymmärtää ajatus, että saavuttaakseen jotain täytyy ensin antaa paljon. Jos ihminen antaa itse paljon, vain silloin on mahdollisuus onnistua – tai epäonnistua. ”When you ain’t got nothing, you got nothing to lose”, laulaa Bob Dylan Like a Rolling Stone -kappaleessaan.

Virtuaalipelit ovat suunniteltu siten, että pelaaja saa mahdollisimman pienellä vaivalla palkinnon ja dopamiiniryöpyn etenemällä pelimaailmassa. Jos näin ei tapahdu, pelaaja kyllästyy ja siirtyy nopeasti jonkin toisen hittipelin pariin.

Urheilussa kehittyminen ja kilpaileminen on erilaista kuin virtuaalipelien maailma. Täytyy jaksaa harjoitella pitkäjänteisesti vuosia, kestää ajoittaista turhautumista ja venyttää välittömän mielihyvän tunnetta. Tavoitteellisessa urheilussa palkinto ei tule helposti eikä hyvää fiilistä saa vain nappia painamalla.

Kun ymmärrämme tämän, tuntuu oudolta, että lapsen ympärillä olevat aikuiset luovuttavat niin helposti. Kun pikkujuniorina maaleja paukutellut nuori urheilija tulee esiteini-ikään, kasvanut kroppa ei ole enää hallussa ja kehitykseen tulee taantuma, ajattelemme vanhempina ja valmentajina, ettei tästä tullutkaan mitään. Hanskat heitetään tiskiin. Vasta tuolloin kuitenkin mitataan se, kuka jaksaa harjoitella laadukkaasti ja riittävän pitkään. Silloinkin, kun seuran, vanhempien ja muiden futisihmisten huomio on kiinnittynyt jo uusiin ”superlupauksiin”.

Irvokkasta on myös se, että muutaman päivän futisleirejä järjestävä yritys mainostaa itseään pelaajien auttajana ja tien tarjoana kohti huippua. Joko härskiyttä tai totaalista ymmärtämättömyyttä, mene ja tiedä.

Olemme mestareita oikoreittien käyttämisessä. Yritämme etsiä viisasten kiveä, jotta meidän ei tarvitsisi pelaajakehityksessä ryhtyä toteuttamaan ainoaa tapaa kehittymiseen: raakaa ja vuosia kestävää perustyötä.

Tuo työ tehdään leirien ja muiden huippukohtien sijaan urheiluseurojen ja pelaajan omassa arjessa. Lähteekö pelaaja kerta toisensa jälkeen tekemään omatoimiharjoitteensa, vaikka taivaalta sataisi hieman vettä? Jaksaako valmentaja pitää vaatimustasoa yllä jokaisessa treenissä ympäri vuoden?

Heittäytymisestä ja epämukavuusalueesta

Tavoitteellisessa urheilussa on kyse heittäytymisestä ja äärirajojen kokeilemisesta. Jos emme pääse säännöllisesti kokeilemaan osaamisemme ja suorituskykymme rajoja, elämme väljähtäneessä maailmassa, jossa mikään ei tunnu oikein miltään. Urheilu on keino saada noita tärkeitä kokemuksia.

Tämän takia onkin outoa, että urheilujärjestöjen ja lajiliittojen kampanjat painottavat lähes yksinomaan hyvää fiilistä, kannustamista ja osallistumisen riemua. Tämäntyyppiset kampanjat ajavat toki tärkeää asiaa, mutta tavoittavatko ne oikeasti urheilun ydintä – itsensä haastamista?

Virkistäviä poikkeuksiakin löytyy. Oululaisessa Kastellin koulussa on liikuntaluokkalaisille järjestetty jo viiden vuoden ajan tapahtuma, jossa tarkoitus on testata 5.- ja 6. -luokkalaisten oppilaiden fyysisen ja psyykkisen kuormituksen kestokykyä. Ensin pyöräillään 22 kilometriä ja sitten juostaan 7 kilometrin juoksulenkki. Jos matka ei tuota haastetta, sitä haetaan ajasta. Ollaan nuorilta urheilijoilta vaadittavien taitojen ytimessä: itsensä voittaminen ja korvien välin kestäminen.

Kun keskustelua tavoitteellisesta urheilusta johtaa Nuorisotutkimusseura ja höpötämme itsellemme, että Espanjassa jalkapalloilijat harjoittelevat vähän, me aikuiset olemme alkaneet varovaisiksi. Jotkut ovat pienentäneet pelaajien harjoittelumääriä, useat joukkueet vetävät höntsätreenejä perjantaisin, jotta kukaan ei olisi varmasti tippaakaan väsynyt viikonlopun pelissä. Harjoittelu on muuttunut pelaajien miellyttämiseksi ja toimimme liikunnan periaatteiden mukaan.

Jos oikeasti toimisimme tavoitteellisen urheilun periaatteiden mukaan, osaisimme korostaa riemukkaan fiiliksen ja muotitermi freesiyden lisäksi myös olennaisesti urheilijana kasvuun vaadittavia elementtejä?

***

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Avoin kirje Mikko Salasuolle

Arvoisa tutkija Mikko Salasuo

Olen seurannut jo pitkään kannanottojasi julkisuudessa ja tutustunut myös tutkimuksiisi koskien lasten ja nuorten urheilua.

Pidän tärkeänä, että Suomessa on Nuorisotutkimusseuran kaltainen yhdistys, joka esittää omassa viitekehyksessään säännöllisesti kannanottoja lasten ja nuorten arjen ilmiöistä, joihin myös urheilu eittämättä kuuluu.

Puhun tässä kirjeessä nimenomaan urheilusta, sillä mielestäni lasten seuratoiminnassa liikunnan ja urheilun erottaminen toisistaan ei ole aina helppo. Näen, että seuratoiminnassa on kyse urheilusta ja seuratoiminnan ulkopuolella tapahtuvassa organisoimattomassa pelailussa ja muussa liikkumisessa liikunnasta. Toki tämäkin on voimakas yksinkertaistus ja kritiikille altis jaottelu.

Kun jalkapallossa kaksi joukkuetta astuu kentälle pelaamaan siitä, kumpi voittaa ja kumpi häviää, kyse on aina urheilusta, sääntöjen mukaisesta kilpailusta. Muussa tapauksessa kyse ei ole urheilusta, vaan jostakin muusta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että tuloksen pitäisi olla toiminnan ainoa määräävä tekijä.

Ymmärrän rakenteiden ravistelun, mutta rohkenen silti kysyä: Onko lasten ja nuorten urheilu tosiaan niin heikoilla kantimilla kuin kommenttiesi perusteella voisi helposti tulkita?

Junnujen raaka pudotuspeli. Lapsestasi ei tule uutta Litmasta. Suurin osa perheiden futikseen laittamista euroista menee täysin hukkaan. Pysy mahdollisimman kaukana lapsesi harrastuksesta. (Otsikkoja Ylen Futisvanhemmat-sarjaan liittyvistä kirjoituksistasi)

Raflaavat kommentit ja otsikot saavat tietysti suurimman huomion, mutta ihan noin synkkänä, epäkohdista huolimatta, seuratoimintaa on vaikea nähdä. Ellei sitä sellaisena nimenomaisesti halua kuvata.

Olen itsekin kriittinen, mutta en tunnista kaikki niitä ilmiöitä, joihin olet viime vuosina ottanut kantaa. Kun yleinen keskusteluilmapiiri on aika ajoin tuntunut suorastaan kilpaurheiluvastaiselta, olen halunnut tarkoituksella puolustaa kilpailemisen paikkaa esimerkiksi juniorijalkapallossa. Silloin olen saattanut itsekin syyllistyä provosoiviin otsikoihin.

Vuonna 2019 julkaistu lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä kartoittanut LIITU 2018 -tutkimus antaa mielenkiintoista osviittaa lasten ja nuorten kokemuksista.

Kun 11-15-vuotiailta nuorilta kysyttiin yleisimpiä syitä harrastuksen lopettamiseen, vähiten vastauksia saivat vaihtoehdot ”en pidä kilpailemisesta” ja ”en pitänyt valmentajasta”. Seuratoiminnassa on aina kehitettävää, mutta näitä vastauksia on hyvä pysähtyä pohtimaan.

Vika saattaa olla minussa, mutta tulkitsen monia puheenvuorojasi niin, että niissä ilo ja kilpaileminen asetettaisiin jotenkin vastakkain. Myös tavoitteellisen toiminnan piirissä kuuluu naurua ja näkyy leikkiä. Toisaalta kevyemmän harrastamisen piirissä voi olla turhautumista ja tylsistymistä. Toiminnan toteutus ratkaisee, ei se, mitä nimitystä toiminnasta käytetään.

Toivoisin, että yllä esitetty näkökohta ei unohtuisi kannanotoissasi. Monista kehittämistarpeista huolimatta suomalaisessa lasten ja nuorten urheilussa on myös paljon hyvää.

Kirjoituksiasi lukiessani en ole juurikaan törmännyt kilpaurheilun positiivisiin puoliin. Tässä suhteessa monet tahot tuottavat hyödyllistä informaatiota.

Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n vuonna 2018 julkaisema tutkimus Lapsuusajan kilpaurheilu suojaa psyykkiseltä oireilulta aikuisiällä on saanut jostain syystä vain vähän huomiota eri medioissa.

Tutkimuksen yksi tärkeimpiä viestejä oli, että mitä intensiivisemmin pojat harrastavat liikuntaa, ja mitä korkeammalla tasolla he kilpailevat, sitä vähemmän he oireilevat psyykkisesti nuorena aikuisena.

Toisaalta tutkimus kertoi myös, että lapsena kilpaurheilua harrastaneiden poikien runsas alkoholinkäyttö ja nuuskaaminen oli muita yleisempää nuorena aikuisena.

Molemmat ulottuvuudet ovat tärkeitä ja huomionarvoisia. Pidän tärkeänä, että kilpaurheilua tarkasteltaisiin mahdollisimman objektiivisesti – sekä positiiviset että negatiiviset vaikutukset huomioiden. Näin molempiin puoliin voitaisiin päästä mahdollisimman tiukasti kiinni. En tunnista aina tällaista tarkastelua kannanotoistasi.

Seuratoiminnassa ilmeneviin epäkohtiin, kuten kiusaamiseen, täytyy ehdottomasti puuttua. On hyvä, että olet pitänyt asiaa esillä. Monet puheenvuorosi ovat osuneet asian ytimeen. Kiitos näistä kommenteista.

Tässä(kin) asiassa on kuitenkin oltava huolellinen: kilpaileminen ja tavoitteellinen toiminta eivät itsessään johda haitallisiin vaikutuksiin. Kyse on aina mukana olevien toimijoiden roolista. Oikein toteutettuna urheilu on yksi parhaimpia kasvualustoja oppia elämässä tärkeitä taitoja.

Tarvitsemme enemmän konkreettisia toimenpide-ehdotuksia ja ratkaisuja, vähemmän urheilun käsittelemistä kategorisesti hyvänä tai huonona asiana. Kun perustimme vuonna 2018 Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n, tämä olisi yksi tärkeimmistä tavoitteistamme: jakaa tietoa ja kokemuksia sekä lisätä ymmärrystä. Nyt jäseniä on jo lähes 300.

Olet milloin tahansa tervetullut vierailemaan juniorivalmentajayhdistyksen tilaisuuksissa.

Julkisissa puheenvuoroissa toistuu usein kommentti, että lapset lopettaisivat seuraharrastuksen keskimäärin 11-vuotiaana. Viimeksi tämä väite toistui 2.5.2020 julkaistussa seuratoimintaa käsitelleessä Ylen jutussa.

Tältä osin LIITU 2018 -tutkimus ei ole riittävän täsmällinen, tai ainakin siitä tehdyt tulkinnat menevät metsään.

Liikuntatieteen tohtori Outi Aarresola onkin todennut osuvasti:

”Kuulen usein LIITU 2018-tuloksista tulkinnan: ”urheiluseuraharrastaminen lopetetaan keskimäärin 11-vuotiaana”. Ei lopeteta. Tulos koskee jo lopettaneita, joita 26 % 9-15-vuotiaista. Heitä suurempi osa on mukana edelleen, eikä tietenkään tiedetä, koska he lopettavat.”

Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka yksittäiset virheelliset heitot voivat jäädä helposti elämään urheiluihmisten mieliin ja saada hallitsevan painoarvon keskusteluissa.

Ei ole tietenkään sinun vikasi, että ajatuksesi ovat saaneet mediassa ja julkisessa keskustelussa niin suuren painoarvon.

Me seura- ja laji-ihmiset saamme katsoa peiliin. Sellaiset merkittävät toimijat, kuten Olympiakomitea ja monet lajiliitot, ovat hyvin usein suut supussa, kun keskustelu kääntyy esimerkiksi lasten kilpailemiseen. En ymmärrä tällaista varovaisuutta.

Välillä tuntuu, että kilpaileminen olisi kirosana suurimmissa organisaatioissa. Taustalla voi olla myös leimautumisen pelkoa. Suomalaisessa urheilussa käynnistetään erilaisia kampanjoita lähes joka viikko. Milloin alkaa esimerkiksi ”Kilpaileminen on kivaa” -kampanja?

Kun lajitoimijat eivät saa muodostettua selkeitä kannanottoja, nuorisotutkijat saavat kentän helposti haltuun. Tällaisessa tilanteessa ongelmana on kuitenkin keskustelun mustavalkoistuminen. Ulkoinen ja sisäinen katsantokanta eivät kohtaa. Teesin ja antiteesin perusteella ei synny synteesiä, vaan diskurssi on leimallisesti kärjekkäiden heittojen viljelyä.

Toivon, että saisimme 2020-luvulla aktiivisia keskustelijoita ja mielipidevaikuttajia myös sellaisista henkilöistä, joiden väitöskirja käsittelee nimenomaan urheilua. Tällöin urheilu- ja nuorisotutkimus voisivat molemmat antaa oman panoksensa: nostaa esiin epäkohtia, ruokkia kehitystä, muistuttaa hyvistä käytännöistä ja esittää käsityksiä tulevista kehityskuluista.

On ollut hienoa havaita, että esimerkiksi nuorten urheilupolkuja tutkinut Outi Aarresola ja suomalaisen liikunta- ja urheilujärjestelmän muutoksista väitellyt Kati Lehtonen ovat usein esiintyneet asiantuntijoina eri kanavissa. Kuten todettua, erilaiset tulokulmat rikastuttavat keskustelua.

Neliönmuotoinen pala ei mene läpi kolmionmuotoisesta aukosta. Minulla tulee usein tällainen mielikuva, kun luen näkemyksiäsi koskien esimerkiksi pelaajakehitystä.

Pitkän linjan lasten ja nuorten jalkapallovalmentaja Pertti Kemppinen on esittänyt seuraavanlaisen näkemyksen pelaajakehityksestä.

”Huippujalkapalloilijan ominaisuuksia ei saavuteta ”kansalaistoiminnan” avulla: nuoret pois kadulta hyvien harrastusten pariin periaatteella. Huippupelaajien kouluttaminen, kasvattaminen ja valmentaminen ovat täsmätyöskentelyä, joka on aloitettava entistä varhaisemmassa vaiheessa. Jalkapallovalmennus kohdistuu tällöin tiettyihin täsmäalueisiin, joiden jalostaminen vaatii valmentajalta pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä sekä tietoa ja taitoa. Minulle jalkapallo on vaativa taitolaji, johon on erikoistuttava varhaisessa vaiheessa.”

Vaikka Kemppisen näkemystä ei täysin allekirjoittaisikaan, siinä on yksi keskeinen viesti. Huippupelaajakehitys ja elämänmittaisen harrastuspolun rakentaminen eivät voi perustua täysin samoihin periaatteisiin, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia niissä varmasti onkin.

Moni voi vetää valmentaja Kemppisen lausunnosta sellaisen johtopäätöksen, että siinä olisi kyse aikuisten unelmien projisoinnista lapseen. Asia on pikemminkin päinvastoin. Ainakin suomalaisessa juniorijalkapallossa on vielä liikaa välinpitämättömyyttä ja liian vähän innostamisen kulttuuria.

Saavatko lapset aitoa mahdollisuutta omien rajojensa etsimiseen vai sammuuko kipinä, kun toiminnasta puuttuu tavoite, suunta, välittäminen ja oikeanlainen tosissaan tekemisen kulttuuri? Tämä on paljon tärkeämpi kysymys kuin se, tuleeko lapsesta Litmanen vai ei.

Olen huolissani siitä, että säännölliset, voimakkaat ja osittain kärjekkäätkin näkemyksesi johtavat siihen, että urheilun toimijat eivät enää erota hyviäkään ajatuksiasi. Tällöin ennakkokäsitykset muodostavat liian korkean muurin. Vastuu on sekä sanojalla että kuulijalla. Tähän teemaan liittyy myös ajatukseni urheilun vaikutusten mahdollisimman laaja-alaisesta pohdinnasta.

Olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että lapsen liikunnallisen elämäntavan kipinän sytyttäminen ei voi tapahtua vain seuratoiminnassa. Siihen tarvitaan myös perheitä. Tämänkaltaiset kannanotot ovat erittäin tärkeitä. Myös nuorisotutkijoiden näkemyksille on ehdottomasti paikkansa julkisessa keskustelussa.

Vaikka tämä kirje on osoitettu sinulle, puhuttelen kuitenkin enemmän muuta suomalaista urheiluväkeä. Ehkä asetelma henkilöityy liikaakin sinuun.

Tarvitsemme sekä urheilun ytimestä että kaukaa sen ulkopuolelta tutkijoita, valmentajia, seurajohtajia ja muita toimijoita, jotka esittävät urheilusta punnittuja argumentteja kiihkottomasti ja mahdollisimman objektiivisesti.

Loppuun haluan todeta, että toit toukokuun alussa julkaistussa Ylen jutussa esiin monia tärkeitä teemoja. Yksi niistä liittyi erilaista toimintaa tarjoavien seurojen tärkeyteen.

Esitit, että urheilussa tarvitaan erilaisia seuroja: sellaisia, jotka tarjoavat toimintaa ”niille, jotka haluavat harrastaa kevyemmin ja niille, jotka haluavat kilpailla”.

Et asettanut kilpailemista ja kevyempää harrastamista vastakkain tai korostanut kummankaan paremmuutta, vaan totesit, että molemmille malleille on paikkansa. Juuri tällaiset kannanotot vievät urheilua eteenpäin.

Toivotan sinulle terveyttä, hyvää kevättä ja uteliaisuutta tutkimustyöhön.

 

Urheiluterveisin

Erkko Meri