Mielipide: Juniorifutiksen harmaa alue

Kesä on suomalaisessa juniorijalkapallossa erilaisten leirien juhlaa. Järjestäjinä ovat muun muuassa seurat ja muut yhdistykset, osakeyhtiömuodossa toimivat palveluntarjoajat sekä yksityishenkilöt.

Kirjavaan joukkoon mahtuu hyvin erilaisia toimijoita. Suuri osa leirien järjestäjistä toimii mallikkaasti. Teeman ympärille kietoutuu kuitenkin monia ongelmia, joista myös eettisesti kestävällä tavalla toimivat tahot joutuvat kärsimään.

Suomalaiset jalkapallotoimijat eivät ole voineet välttyä törmäämästä kevään aikana NF Academy -nimisen palveluntarjoajan mainoksiin. Kyse on Portugalista käsin johdetusta yrityksestä, joka tarjoaa jalkapalloleirejä Pohjoismaissa. Suomessa ensimmäiset leirit on tarkoitus järjestää kesän aikana.

Käsittelen NF Academya tässä tekstissä sen takia, että yritys on markkinoinut leirejään erityisen aktiivisesti ja tuonut näkyvästi esille palveluitaan.

NF Academyn pyrkimykset ovat jalot: se haluaa tarjota Pohjoismaiden lupaavimmille pelaajille mahdollisuuden päästä testijaksolle maineikkaan portugalilaisen Sporting CP:n akatemiaan.

Pyhittääkö tarkoitus kuitenkin keinot? NF Academyn toimintatavat kuvaavat monella tavalla sitä harmaata aluetta, jolla juniorijalkapallossa helposti liikutaan.

Suomalaiset juniorivalmentajat ovat kertoneet, että NF Academyn Suomen edustajat ovat ottaneet suoraan yhteyttä joihinkin alaikäisiin pelaajiin ja tarjonneet heille paikkoja leireiltä. Yritys on lähettänyt pelaajille yksityisviestejä esimerkiksi kuvien jakamiseen tarkoitetun Instagram-palvelun kautta.

Yllä kuvattua toimintatapaa voidaan helposti pitää eettisesti kestämättömänä. Alaikäisiin kohdistuva kaupallinen vaikuttaminen on lisääntynyt merkittävästi sosiaalisen median myötä.

Kilpailu- ja kuluttajavirasto muistuttaa usein, että alaikäinen on aikuista alttiimpi markkinoinnin tehokeinoille ja mainonnan vaikutuksille. NF Academyn alaikäisille lähettämissä yksityisviesteissä on esimerkiksi korostettu sitä, että leireillä on mukana Sportingin pelaajatarkkailija.

Lapsiin kohdistuvaa markkinointia tulee ylipäänsä arvioida tiukemmin kuin aikuisille suunnattua mainontaa. Kuten viranomainen on korostanut, alaikäisellä ei ole samanlaista kykyä ymmärtää mainonnan tarkoitusta kuin aikuisella.

Miksi NF Academy kontaktoi alaikäisiä pelaajia Instagramin yksityisviesteillä? Jos yritys haluaisi aidosti toimia ”pelaajakehitys keskiössä” (kuten se Internet-sivuillaan tuo esille), leireille osallistumisesta sovittaisiin yhteistyössä pelaajan vanhempien ja tarvittaessa myös valmentajan kanssa.

Erityisen irvokkaaksi koko kuvion tekee se, että NF Academy korostaa Internet-sivustonsa etusivulla sitä, että ”se tekee yhteistyötä pelaajien, vanhempien, valmentajien, seurojen ja liittojen kanssa tavoitteena kouluttaa ja kehittää huippujalkapalloilijoita”.

Ainakin osa viesteistä on lähetetty ainoastaan NF Academyn nimissä ilman yrityksen Suomen edustajan nimeä ja yhteystietoja. Miten pelaaja ja tämän vanhemmat voivat tietää, kuka henkilö yhteydenoton taustalla on? Näinkö yhteistyötä käytännössä toteutetaan?

Avoimuus ja läpinäkyyvyys ovat tärkeitä arvoja, jotka on syytä ottaa kaikessa juniorijalkapalloon liittyvässä toiminnassa huomioon.

Erilaiset leirit voivat tuoda piristävää vaihtelua jalkapalloilevan lapsen arkeen ja antaa pelaajalle mahdollisuuden verrata omaa osaamistaan ikäluokan muihin pelaajiin. Myös laadukasta valmennusta painotetaan usein – ainakin palveluntarjoajan itsensä toimesta.

Myös NF Academy mainostaa Internet-sivuillaan valmennuksen korkeaa tasoa: ”Valmentajamme ovat toimineet Sporting CP:ssä, SL Benficassa ja muissa Portugalin huippuakatemioissa.”

Katsaus valmentajien LinkedIn-profiileihin kuitenkin osoittaa, että vain pienellä osalla valmentajista on valmennuskokemusta mainittujen seurojen akatemioista.

Jalkapalloilevien lasten vanhemmilla, joihin markkinointi usein kohdistuu, ei ole välttämättä kykyä tunnistaa sitä, puhutaanko asioista niiden oikeilla nimillä.

Yksi esimerkki NF Academyn sivuilta kuvastaa tätä haastetta. Yritys tuo suomenkielisillä sivuillaan esille, että eräs akatemian valmentajista on toiminut aikaisemmin ”Manchester Unitedin nuorten joukkueen valmentajana”.

Todellisuudessa kyseinen valmentaja on toiminut Manchester United Soccer Schools -nimisessä organisaatiossa, jonka yhteys Manchester Unitediin on hyvin ohut. Käytännössä kyse on lähinnä siitä, että Manchester United on antanut eri maissa toimiville paikallisille jalkapallokouluille oikeuden käyttää nimeään ja logoaan. Manchester Unitedin akatemiajoukkueiden kanssa niillä ei ole juuri mitään yhteistä.

NF Academy järjestää kesä-heinäkuun vaihteessa jalkapalloleirin niin Helsingissä, Ruotsin Örebrossa kuin Norjan Arendalissa. Kolme leiriä samaan aikaan kolmessa eri maassa. Kriittinen tarkastelija voisi kysyä, miten valmentajat jakautuvat näiden kolmen leirin välillä. Onko alueellisten leirien tarkoituksena vain katsastaa pelaajien taso ennen kutsua parhaille pelaajille tarkoitetuille testileireille?

Kaupallinen kehuminen on sallittua markkinointia, eikä se edellytä näyttöä tuekseen. Sellaiset iskulauseet, kuten huippupelaajien kehittäminen, pelaajan yksilöllinen tukeminen ja pelaajapolun tarjoaminen, toistuvat myös NF Academyn sosiaalisen median kanavissa.

Tällaisten ilmoitusten pompatessa ruutuun suosittelen hengähtämään hetken ja miettimään asiaa tarkemmin. Mistä pelaajakehityksessä oikeasti on kyse?

Miten kolmen päivän leiri liittyy huippupelaajakehitykseen? Kuinka paljon valmentaja voi aidosti tukea pelaajaa yksilöllisesti, kun aikaa on vähän ja ympärillä on paljon muitakin pelaajia?

Sanoilla on suuri merkitys. Pelaajakehitys ei perustu taikatemppuihin, pikavoittoihin, yksittäisiin tapahtumiin tai ylistyssanoihin, vaan arjen päivittäiseen tekemiseen. Toistoihin, toistoihin ja toistoihin.

Erilaisilla leireillä on oma paikkansa juniorijalkapallon kokonaisuudessa. Ne voivat antaa pelaajalle paljon. Avoimuuteen ja eettisesti kestäviin toimintatapoihin sitoutuminen on kuitenkin tärkeää. Muuten vaarana on se, että juniorijalkapallosta tulee viidakko, jossa toimitaan ilman yhteisiä pelisääntöjä miten sattuu.

Tällaisessa asetelmassa pelaaja ei ole todellakaan keskiössä.


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

 

 

Voittajien valmentaja – Jukka Jalonen puhuu intohimostaan, valmentamisesta

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin juhannusviikon erikoishaastattelussa jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen puhuu intohimostaan, valmentamisesta.

Jalonen, 57, on voittanut päävalmentajana kaksi aikuisten maailmanmestaruutta (2011 ja 2019) sekä yhden alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden (2016).

Tässä haastattelussa Suomen menestynein jääkiekkovalmentaja avaa ajatuksiaan muun muassa valmennusprosessista, pelitavan merkityksestä sekä valmennustiimiajattelusta.

 

Jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen, miten kuvailisit omaa valmennusfilosofiaasi?

”Minulle on tärkeää valmentamisen ja valmentautumisen kokonaisvaltaisuus. Vaikka mukana on yksityiskohtia ja pienempiä asioita, joihin täytyy keskittyä, kokonaisuuden pitää olla valmentajan näkökulmasta hallinnassa. Missään asioissa ei voi antaa vastustajalle liikaa etua.

Myös pelin rakenne on tärkeä asia. Kun rakenne on kunnossa, pelaajat ymmärtävät, miten hyökkäämme ja puolustamme kentän kolmella osa-alueella (oma alue, keskialue ja hyökkäysalue) sekä miten toimimme yli- ja alivoimalla.

Työstämme ja harjoittelemme näitä asioita jatkuvasti arjessa. Valmennusfilosofiaani kuuluu tietty pelinomaisuus. Kun harjoittelemme pareittain, kolmistaan tai isommassa ryhmässä, joukkueen pelitapa ja pelin rakenne ovat koko ajan mukana. Näin siirtovaikutus harjoituksista peliin on mahdollisimman hyvä.

Treenaamisen laatu ja vaatimustaso ovat isossa roolissa. Tavoitteeni on, että joukkue ja pelaaja yksilötasolla menevät eteenpäin. Kokonaisvaltaisuus tarkoittaa minulle sitä, että kaikki osa-alueet, esimerkiksi fysiikka, ovat kuosissa. Toki välillä tulee hetkiä, jolloin jokin asia korostuu ja silloin toimitaan tilanteen mukaan.

Viimeiseksi haluan mainita positiivisen ilmapiirin merkityksen. Valmennustiimi, johtoryhmä ja pelaajat yhdessä luovat psykologisesti turvallisen ympäristön, jossa ei pelätä virheitä. Välillä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta sieltä voi tulla takaisin alueelle, jossa hommat ovat hanskassa.

Ilmapiiriin vaikuttaa tietysti myös kommunikointi ja avoimuus. Yksilön ja joukkueen täytyy aina tietää, missä mennään.”

Suomalaisessa urheilussa on puhuttu paljon yksilön valmentamisesta ja yksilökeskeisyydestä suhteessa joukkuepelin kehittämiseen. Mitä ajatuksia tämä teema herättää?

”Kun olen työstänyt juniorimaajoukkueiden päävalmentajien kanssa Suomi-kiekon painopisteitä tulevalle kaudelle, yksi iso teema ja ohjaava otsikko on voittava joukkuepelaaja. Pointtina on se, että yksilö on joukkuetta varten. Valmentajat ja pelaajat voivat vaihtua, mutta joukkue säilyy.

En tykkää yksilön liiallisesta korostamisesta ja esiin nostamisesta. Pelaajaa pyritään totta kai koko ajan kehittämään, mutta tavoitteena pitäisi olla se, että pelaaja pystyisi parhaalla mahdollisella tavalla auttamaan joukkuetta voittamaan. Siitähän tässä on kuitenkin kysymys.

Minulle on tärkeää, että pelaajia autetaan ymmärtämään oma rooli ja sen merkitys osana ryhmää. Mikä on pelaajan roolin tarkoitus ryhmän menestymisen kannalta? Kun tämä on tiedossa, ollaan ytimessä ja voidaan joskus voittaakin jotain.

Yksilön fyysisiä, henkisiä ja teknisiä ominaisuuksia täytyy tietysti koko ajan valmentaa, mutta tavoitteena tulisi olla pelaajan kehittyminen nimenomaan joukkuepelaajana.”

Olen keskustellut jalkapallovalmentajien kanssa jonkin verran siitä, mikä merkitys pelitavan opettamisessa on periaatteilla, yksityiskohtaisilla malleilla ja kielloilla ja mikä on näiden vaihtoehtojen suhde. Miten opetat valmentajana pelitapaa arjessa?

”Koska maajoukkueessa on aikaa vähemmän kuin seurajoukkueessa, olen lähtenyt liikkeelle periaatteista. Meillä on pelin yleiset periaatteet, puolustuspelin periaatteet sekä hyökkäyspelin periaatteet.

Yleisiä periaatteita ovat muun muassa pelaaminen niin kuin peli hetkessä pyytää, pelin tilanteen (johdossa, tasan vai häviöllä) huomioiminen pelaamisessa, tilanteisiin meneminen ensimmäisenä ja kolmantena eli 2vs1-tilanteen muodostaminen ennen vastustajaa, fiksu vaihtaminen (keskimäärin 30-40 sekuntia) sekä jatkuva kommunikointi jäällä ja vaihtopenkillä.

Luotamme siihen, että kärsivällinen oman pelin jauhaminen tuottaa parhaan lopputuloksen.

Puolustamiseen liittyen ensimmäinen prioriteetti on paineen antaminen kiekolliselle. Kun emme pysty antamaan kovaa painetta, tavoitteena on voimakas 1-2-2-ohjauspelaaminen. Muita periaatteita ovat muun muassa keskustan kontrollointi, hyökkääjien taka- ja sivupaine, puolustajien cap-pelaaminen, puolustajien ja hyökkääjän matala kolmio sekä sen estäminen, että vastustaja pääsisi syöttämällä tai kuljettamalla murtamaan keskilinjan.

Hyökkäämisessä ykkösprioriteetti on nopea tilan voittaminen ja maalipaikan luominen. Kuten puolustamisessa, myös hyökkäämisessä on tärkeää kolmiopelaaminen. Pyrimme muodostamaan kolmioita niin, että kiekollisella on aina kaksi syöttösuuntaa, mieluiten mahdollisimman lähellä kiekollista pelaajaa.

Muita tärkeitä periaatteita ovat painottoman puolen hyökkääjän tilan tekeminen, kolmen tai neljän kaistan käyttö suorissa hyökkäyksissä sekä keskialueen ylittäminen vauhdilla.

Se hyökkääjä, joka on laukonut tai syöttänyt maalille, on vastuussa puolustamisesta kiekonmenetyksen hetkellä. Kahdella muulla hyökkääjällä on lupa mennä maalille.

Haluamme luoda tukea hyökkäysalueen keskustaan, jotta emme ole liikaa kulmissa ja hyökkäysalueen keskuksen ulkopuolella. Jos emme pääse keskustaan, tavoitteena on vastustajan viisikon ”juoksuttaminen” ja väsyttäminen sekä pelin painopisteen vaihtaminen.

Meillä on sekä yleisen tason periaatteita että yksityiskohtaisempia periaatteita. Niillä olemme päässeet aina hyvin liikkeelle.”

Suomi on voittanut johdollasi kaksi maailmanmestaruutta sekä yhden U20-kullan. Menestys on ollut siis hyvää. Millaista kilpailuetua pelitapa on tuonut ja missä asioissa eroa on syntynyt suhteessa muihin maihin?

”Suomi on ollut pelitavallisesti vahva jo vuosia. Ensinnäkin pelaajat ovat sitoutuneet hyvin siihen pelitapaan, jonka kulloinenkin valmennustiimi on päättänyt.

Pelitapaa tietysti säädetään ja päivitetään jatkuvasti, jotta löydämme niitä asioita, joissa voimme saada kilpailuetua. Jos mietin lähiaikoja, niin puolustamisessa olemme saaneet aidosti kovan paineen kiekolliseen pelaajaan. Sitä kautta olemme pystyneet pysäyttämään vastustajan hyökkäyspelaamisen mahdollisimman nopeasti.

Oman hyökkäyspelaamisen osalta maalineduspelaaminen on parantunut viime vuosina. Olemme saaneet periaatteiden harjoittelun kautta tehokkuutta maalintekoon.

Kun valmistauduimme viime vuoden MM-kisoihin, halusimme korostaa sitä, että jääkiekossa yli 70 % maaleista tehdään alle sekunti kiekon haltuunottamisen jälkeen. Pelaaja siis käytännössä tekee maalin suoraan tai nopeasti haltuunoton jälkeen. Tällöin todennäköisyys maalin tekemiseen on suuri.

Korostimme tätä seikkaa erilaisissa pienpeliharjoitteissa niin, että tietyistä maaleista sai harjoituksissa enemmän pisteitä kuin muista maaleista. Tällaisia muita arvokkaampia maaleja olivat esimerkiksi suoraan syötöstä, ohjurilla tai reboundista tehdyt maalit. Pelin voittamiseksi fiksut pelaajat halusivat tehdä näitä kahden pisteen maaleja enemmän kuin kuljettamalla tai harhauttamalla tehtyjä maaleja.

Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka olemme yrittäneet saada harjoittelun kautta peliin sellaisia tekoja, jotka johtavat tehokkaammin onnistumiseen maalinteossa. Väitän, että tämä on myös näkynyt pelaamisessa.”

Todennäköisyyksiin perustuva toiminta on varmasti lisääntynyt urheilussa. Esimerkiksi jalkapallossa käytetään erilaisia maaliodottamamalleja. Mitä ajattelet todennäköisyyksien kautta tapahtuvasta toiminnasta jääkiekossa?

”Jääkiekossa suurin osa maaleista tulee ykkös- tai kakkosalueelta. Myös keskilinjan murtaminen on yksi maalinteon tehokkuutta lisäävä tekijä, sillä se vaikeuttaa maalivahdin pelaamista. Maalintekopaikat ovat tärkeässä roolissa valmennusajattelussani. Tilastoimme aina laadukkaat maalintekopaikat – tulivatpa ne sitten suorista hyökkäyksistä tai vaikkapa riistoista.

Tiedän, että yksittäisessä pelissä enemmän maalintekopaikkoja luonut joukkue ei välttämättä voita. Maalipaikat ovat voineet olla joukkueiden kesken tasan, mutta olemme voittaneet tai hävinneet pelin 6-1. Olennaista on voiton todennäköisyys. Pitkässä juoksussa joukkue, joka luo enemmän maalintekopaikkoja, voittaa selkeästi useammin. Yksittäisessä pelissä sattuma vaikuttaa aina.

Lisäksi pitää muistaa, että siniviivojen siirtäminen lähemmäs keskialuetta on kasvattanut päätyalueiden kokoa. Tämä on lisännyt hyökkäysalueen hyökkäyspelin ja puolustusalueen puolustuspelin merkitystä. Aikaisemmin 5vs5-pelissä ei tullut niin paljon maalintekopaikkoja kuin nykyisin. Tämä on vaikuttanut peliin merkittävästi.”

Kuinka paljon pelitapa joustaa käytettävissä olevien pelaajien mukaan? Vai onko pelitapa aina lähes stabiili asia, johon pelaajat sitten sopeutuvat?

”Lähden valmentajana siitä, että minulla on tietty pelitapa ja valmennusfilosofia. Pelitapaa ei ole järkevää rakentaa niin, että se vaatii vain tietynlaisia pelaajia. Hyvä pelaaja pelaa millä pelitavalla tahansa, ajattelen. Koen, että minun pelitapaani voi toteuttaa sekä Suomi-sarjassa että NHL:ssä. Se ei perustu mihinkään taikatemppuihin. Valmentajan täytyy tietää, millaista peliä hän haluaa joukkueensa pelaavan.”

Miten pelitavan opettamisprosessi käytännössä etenee?

”Aina, kun meillä on normaalit harjoitukset, mukana on vähintään yksi pelitapaan sisältyvä viisikkopelaamisen osa-alue. Pelitapaa työstetään siis jokaisessa harjoituksessa.

Lähdemme usein puolustamisesta liikkeelle ja nimenomaan hyökkäysalueen puolustuspelaamisesta, erityisesti karvaamisesta. Siitä siirrytään keski- ja puolustusalueen puolustuspelaamiseen, minkä jälkeen keskitytään hyökkäyspelaamiseen. Harjoituksissa yksi ryhmä hyökkää ja toinen puolustaa, mutta painopiste on aina jommassakummassa toiminnassa.

Pelejä ja harjoituksia katsotaan myös videolta läpi. Valmentajat jakavat vastuuta keskenään: yksi vastaa hyökkääjistä, toinen puolustajista ja niin edelleen. Keskustelemme pelaajien kanssa myös henkilökohtaisesti, pakkipareittain sekä ketjuittain. Pelaajia kuunnellaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Uskon siihen, että pelaamaan oppii pelaamalla. Haluan, että treeneissä pelataan aina. Sääntöjä ja painotuksia voidaan vaihdella, mutta kisailu- ja pelaamiselementti on koko ajan mukana. Tämä nostaa harjoitusten intensiteettiä. Emme siis pelaile, vaan kilpailemme tosissamme.”

Harjoitteluun liittyen, mikä on viisikkopelaamisen ja erikoistilannepelaamisen välinen painotus? Saako jompikumpi osa-alue etusijan valmistautumisprosessissa?

”Erikoistilannepelaamisella on nykyään iso merkitys. Kun kaksi tasaista joukkuetta pelaa vastakkain, eroa on vaikea tehdä viisikkopelaamisessa. Ratkaisut syntyvät yli- ja alivoimalla.

Turnauksen aikana ensimmäinen harjoitus ei välttämättä sisällä yli- ja alivoimapelaamisen harjoittelua, mutta sen jälkeen erikoistilanteet ovat lähes aina mukana. Joskus harjoitellaan lyhyempi pätkä, joskus pidempi.

Joukkuepelin työstäminen on kuitenkin edelleen vahvassa osassa maajoukkueen harjoittelussa. Isossa turnauksessa kehitetään peliä, ei pelaajia. Fokus on yhteistyön ja yhteispelaamisen kehittämisessä.

Lähtökohtaisesti jokainen pelaaja haluaa pelata ylivoimaa, koska se on mahdollisuus tehdä tehopisteitä ja saada onnistumisia. Jos ylivoima ei toimi joukkueella, niin peli on edelleen 0-0. Mutta jos alivoima ei toimi, niin peli on heti 0-1 vastustajalle. Yritämme korostaa pelaajille, että alivoimapelaaminen on isossa kuvassa vielä tärkeämpää menestymisen kannalta kuin ylivoimapelaaminen.

Viime kaudella Antti Pennanen vastasi alivoimasta ja Mikko Manner ylivoimasta. Molemmat valmentajat työstivät edellisen MM-turnauksen aikana asioita varsin itsenäisesti pelaajien kanssa. Joskus katsomme yhdessä, mitä asioita täytyy korostaa tai mitä juttuja videoilta näkyy. Molemmilla valmentajilla oli kuitenkin iso vastuu ja korkea motivaatio kehittää peliin liittyviä asioita.

Normaalina pelipäivänä pidämme aamulla hallilla ylivoimapalaverin. Lounaan jälkeen on usein alivoimapalaveri. Ennen ottelua on vielä yksi palaveri, jonka minä pidän päävalmentajana. Pelaajalle, joka pelaa sekä yli- että alivoimassa, tulee näin ollen pelipäivänä kolme palaveria. Kaikki palaverit eivät kuitenkaan tule putkeen, vaan ne jaoteltu tasaisesti ennen ottelun alkua.”

Jukka Jalonen on valittu vuonna 2011 ja 2016 vuoden valmentajaksi Suomessa. Kuva: Pasi Salminen.
Jukka Jalonen on valittu kaksi kertaa (2011 ja 2016) Suomen vuoden valmentajaksi. Jalonen Urheilugaalassa vuonna 2017. Kuva: Pasi Salminen.

Kuinka paljon pelitapa muovautuu vastustajasta riippuen? Miten pelitapa ja yksittäinen ottelusuunnitelma kommunikoivat keskenään?

”Huomioimme tietysti aina vastustajajoukkueen, erityisesti vastustajan yli- ja alivoiman. Käymme palavereissa aina läpi, miten vastustaja pelaa yli- ja alivoimalla. Lisäksi nostamme esiin, jos vastustajan 5vs5-pelaamisessa on jotakin erikoista, joka meidän pitää ottaa huomioon.

Lähtökohta on oman pelin pelaaminen. Vastustajan pelaamisesta otamme kiinni yhteen tai kahteen asiaan, emme sen enempään. Uskon yksittäisiin pelitavallisiin painotuksiin enemmän kuin koko pelitavan räätälöintiin vastustajan mukaan.

Esimerkiksi viime kisoissa tiesimme, että Ruotsi pelaa kuudella puolustajalla. Meillä oli 12 hyökkääjää eli neljä täyttä ketjua, ja tiesimme, että Ruotsi on puolustuspelissä hieman heikompi kuin hyökkäyspelaamisessa. Vastustajan väsyttämiseksi yritimme antaa heille kovan paineen ja hyökätä pitkillä hyökkäyksillä. Tällaisia korostuksia ja nostoja on mahdollista tehdä pelitavan sisällä.

Kaikki, mitä meidän pelissämme on, riittää jokaista vastustajaa vastaan. Mitään uutta ei siis tarvitse keksiä. Nostamme ainoastaan esille asioita, joita juuri kyseisessä pelissä täytyy korostaa oman pelitavan puitteissa ja jotka ovat kyseisen pelin voittamisen kannalta ratkaisevia.

Jos pelitapaa säädetään liikaa, pelaajat joutuvat ajattelemaan enemmän. Mitä enemmän pelaajat joutuvat ajattelemaan, sitä hitaampaa toiminta on kentällä.”

Julkisessa jääkiekkokeskustelussa on puhuttu paljon niin sanotusta Meidän pelistä. Myös muissa lajeissa, kuten koripallossa ja jalkapallossa, on pyritty rakentamaan yhtenäistä peli-identiteettiä juniorimaajoukkueista aikuisten tasolle. Kuinka tärkeänä näet yhtenäisen peli-identiteetin?

”Pidän hyvänä asiana, että tietyt pelin periaatteet ovat suhteellisen samat eri ikäluokkien maajoukkueissa, 16-vuotiaista A-maajoukkueeseen asti. Emme jääkiekossa täysin pakota maajoukkueita pelaamaan tietyllä tavalla. Eri joukkueissa on pieniä nyanssieroja ja valmennustiimeillä on jonkin verran liikkumavaraa.

Käymme eri ikäluokkien valmentajien kanssa läpi tiettyjä pelitavan periaatteita ja keskustelemme, miten me tai joku toinen joukkue pelaa. Jaamme sellaisia hyviä käytäntöjä ja periaatteita, joita muidenkin olisi hyvä hyödyntää.

Mielestäni suomalaisen jääkiekon vahvuus on siinä, että pelin periaatteet ovat eri maajoukkueissa samat. Tällöin pelaajan on helppo siirtyä seuraavaan ikävaiheeseen, aina A-maajoukkuetasolle saakka. Pelaajalla on pohja olemassa ja hän tietää, mitä peliä maajoukkueessa pelataan.

Aina, kun Suomi pelaa, niin pelaaminen pitäisi heti tunnistaa Suomen peliksi. Suomalaisten pelaajien tulee olla työteliäitä, luistella ja liikkua paljon sekä olla vahvoja kamppailutilanteissa. Joukkueet pelaavat tiiviillä viisikolla hyökkäys- ja puolustussuuntaan. Tavoitteena on, että pelaajat pelaavat peliä toinen toisilleen.

Suomalaisten pelaajien tulee pelata voitosta epäitsekkäästi. Moni asia kulminoituu käsitteeseen voittava joukkuepelaaja. Tällaisia pelaajia meidän tulee myös kasvattaa.”

Arvoista puhutaan valmentamisessa nykyään ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mitkä ovat valmentajana tärkeimmät arvosi?

”Haluan olla vaativa, mutta oikeudenmukainen valmentaja. Pelaajat kilpailevat keskenään peliajasta, vastuusta ja rooleista. Haluan toimia niin, että pelaajat, jotka ovat omilla teoillaan treeneissä ja peleissä osoittaneet ansaitsevansa vastuuta, myös saavat sitä hieman enemmän.

Toinen tärkeä arvoni on rehellisyys. Jos jotakin luvataan, niin siitä myös pidetään kiinni. Jos muutoksia tulee, niistä kommunikoidaan avoimesti. Jokaisen tulee tietää, miksi joitakin asioita tapahtuu. Keskustelukulttuuri ja dialogi ovat iso osa omaa valmennusfilosofiaani ja arvojani.

Haluan auttaa pelaajia menemään eteenpäin sekä yksilötasolla että joukkueena.

Minulla on myös itselläni elinikäinen halu oppia ja kehittyä valmentajana. Haluan saada jatkuvasti lisää informaatiota. En voi jäädä tuleen makaamaan ja ajatella, että se, mitä tehtiin viime vuonna, riittää tänäkin vuonna. Tämä on itselleni todella tärkeä arvo.”

Mainitsit oppimisen ja kehittymisen tärkeyden. Kuinka paljon ajattelet pelin evoluutiota ja jääkiekon tulevaisuuden trendejä?

”Käytän tällaiseen ajatteluun kyllä jonkin verran aikaa. Katson paljon Liiga- ja NHL-joukkueiden treenejä ja pelejä. Niistä näkee aina, jos pinnalla on joitakin trendejä tai jotkin asiat ovat muuttumassa.

Olen toiminut kahden innovatiivisen valmentajan, Pennasen ja Mannerin, kanssa. Kun olen keskustellut heidän kanssaan, olen saanut paljon uusia ideoita ja ajatuksia. Molemmat valmentajat ovat mukana päivittäisessä valmennuksessa ja kokeilevat arjessaan uusia asioita. Tätä kautta saan myös itse paljon ajatuksia pelin kehittymiseen liittyen. Valmentaja ei voi yksin huomata kaikkea, joten kimpassa toimiminen on todella tärkeää.

Järki ja maltti pitää kuitenkin säilyttää koko ajan. Kaikkea ei kannata lähteä muuttamaan kerralla. Pelitapaan voi tuoda uusia yksityiskohtia, jotka siihen sopivat, mutta pelitapaa ei kannata muuttaa muuttamisen takia.”

Mainitsit jo muutaman valmentajanimen, joilta olet saanut vaikutteita. Keitä valmentajia haluaisit nostaa esille tärkeimpinä sparraajina urasi varrelta?

”Viime aikoina olen ollut tosiaan paljon tekemisissä Pennasen ja Mannerin kanssa, mutta olen saanut paljon vaikutteita monelta muultakin valmentajalta.

Toimin Timo Lehkosen kanssa pitkään HPK:ssa ja A-maajoukkueessa. Olen oppinut ”Timpalta” paljon.

Seurasin aktiiviesti Hannu Aravirran toimintaa ja johtamista, kun hän oli maajoukkueessa. 1990-luvun alussa opin valmentamisesta myös Pentti Matikaiselta.”

Valmennustiimiajattelu on voimistunut viime vuosina. Nykyään valmennus toimii yhä enemmän tiiminä, jossa on erilaista spesifiä osaamista. Mitä valmennustiimiajattelu merkitsee sinulle? Millaisia valmentajia haluat tiimiisi?

”Valmennustiimiajattelu on ihan älyttömän tärkeä juttu. Hommia tehdään yhdessä, ja jokaisen vahvuudet yritetään saada esiin. Jokaisen valmentajan arvostus on tärkeää – roolista ja tehtävästä riippumatta. Vain näin voidaan saada ulosmitattua paras esiin joka päivä.

Vaikka päävalmentaja tekee lopulta päätöksen, koko valmennustiimi osallistuu keskusteluun ja vaihdamme yhdessä ajatuksia.

Haluan valmennustiimiini sellaisia omilla aivoilla ajattelevia valmentajia, joilla on korkea motivaatio ja halu mennä eteenpäin. Muiden valmentajien tulee omilla ajatuksillaan haastaa päävalmentajaa, mutta myös tunnistaa, milloin eriäviä ajatuksia ei välttämättä kannata tuoda esille. Joka tilanteessa ei voi olla eri mieltä.

Mitään joojoo-miehiä en todellakaan kaipaa tiimiini. Valmentajalla täytyy kuitenkin olla tilannetajua. Pitää tunnistaa, milloin asioista kannattaa alkaa vääntämään ja väittelemään ja milloin taas ei.

Mielestäni valmentajien täytyy jakaa yhteinen iso kuva pelistä. Jos valmentajat ovat pelitavan, pelin rakenteen ja johtamisen osalta eri sivuilla, yhtenäisenä tiiminä toimiminen voi olla todella vaikeaa.

Kaikkien valmentajien pitäisi sisäistää ja hyväksyä tärkeimmät periaatteet. Nyansseissa voi olla enemmän eroja. Asioista ei tarvitse olla aina samaa mieltä, mutta tietty yhtenäisyys on tärkeää. Jos olemme periaatteellisella tasolla hyvin kaukana toisistamme, menestyvää yhteistyötä on vaikea tehdä.”

Opiskelit ennen valmentajaurasi alkua Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksella ja valmistuit vuonna 1988 liikuntatieteen maisteriksi. Mikä vaikutus korkeakouluopinnoilla on ollut valmentamiseesi?

”Yliopisto-opinnoilla oli suuri merkitys varsinkin silloin, kun aloittelin valmentajauraani. Yliopistolta sain pohjan valmentamisen aloittamiselle. Koen, että sain fysiikkavalmennuksen perusteet haltuun ja tiesin, miten se pääpiirteissään menee.

Sain oppia siitä, miten joukkuetta harjoitetaan. Koska opiskelin liikunnanopettajaksi, esiintymistä ja johtamista opiskeltiin paljon. Yliopisto loi pohjaa näille taidoille. Ilman koulutusta olisi ollut vaikeampi lähteä puhumaan isolle ryhmälle, kuten joukkueelle.

Vaikka opin monia asioita myöhemmin kantapään kautta ja sain lisää kokemusta, yliopisto-opinnot loivat kaiken kaikkiaan todella tärkeän perustan. Tästä ei ole kahta sanaa.”

Toimit valmentajaurasi alkuvaiheessa nuorten pelaajien kanssa ja työskentelit muun muassa Ilveksen valmennuspäällikkönä ja valmentajana poikamaajoukkueissa. Myöhemmin olet valmentanut U20-maajoukkuetta. Mitä nuorten pelaajien kanssa toimiminen on antanut?

”Ymmärrän, miten nuorten ajatusmaailma menee. Varmasti silläkin on merkitystä, että minulla on 26- ja 24-vuotiaat pojat. Nykynuoret ovat pirun fiksuja ja itseohjautuvia. Heille pitää ihan oikeasti perustella, miksi jotakin asiaa tehdään. Ihan kaikki ei mene läpi.

Nuoret arvostavat sitä, että valmentajalla on kompetenssia. Valmistautumisen treeneihin, peleihin ja palavereihin täytyy olla kunnossa. Pelaajat ovat ajattelevia nuoria miehiä, mikä nostaa vaatimustasoa myös valmentaa kohtaan. Ihan mitä vain ei voi mennä höpöttelemään.

Aikaisemmin pelaajat saattoivat vain tulla treeneihin, eivätkä miettineet näitä asioita niin paljoa. He tekivät, mitä pyydettiin ja käskettiin. Nykyään pelaajat ovat omalla tavallaan vaativampia valmentajia kohtaan. Tämä on hieno asia myös valmentajalle, sillä itsestä on saatava vielä enemmän irti.”

Olet valmentanut huipulla jo pitkään. Miten pidät huolen siitä, että pysyt huipulla myös jatkossa?

”Yksi iso asia on jatkuva kansainvälisen toiminnan seuraaminen. Katson paljon treenejä ja pelejä sekä keskustelen valmentajakollegoiden kanssa. Vaihdamme ajatuksia ja kuuntelemme toistemme mielipiteitä. Viime aikoina tärkeitä keskustelukumppaneita ovat olleet erityisesti mainitsemani Antti Pennanen ja Mikko Manner.

Luen paljon johtamiseen liittyvää kirjallisuutta. Se pitää hereillä. Osallistun myös erilaisiin seminaareihin. Esimerkiksi viime viikolla olin NHL:n järjestämässä valmentajaseminaarissa. Näissä tapahtumissa on ammattilaisten pitämiä mielenkiintoisia luentoja, joista voi ammentaa paljon myös omaan tekemiseen.

Seuraan jonkin verran myös muiden lajien toimintaa. Pidämme elokuussa Helsingissä palloilulajien päävalmentajien palaverin, johon osallistuvat myös muun muassa Markku Kanerva ja Henrik Dettmann. Eri lajien välistä yhteistyötä yritetään taas vähän herätellä.”

Viimeinen kysymys palautuu alussa käsiteltyyn valmennusfilosofiateemaan. Miksi valmennat, Jukka Jalonen?

”Yhteisöllisyys on minulle tärkeä asia. Toimimme valmennustiiminä ja joukkueena kimpassa ja teemme asioita yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Nautin siitä, että voin viedä yksilöä ja joukkuetta eteenpäin.

Saan mahtavan fiiliksen, jos pääsemme yhteiseen tavoitteeseen tai edes lähelle sitä. ”Kiksit” syntyvät siitä, että teemme tätä yhdessä. Ei tästä yksin nauttisi niin paljoa.”


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Olen ollut monessa liemessä ja oppinut todella paljon” – Omin sanoin Mixu Paatelainen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset jalkapallovalmentajat ja muut lajitoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan seitsemäs osa kertoo Mixu Paatelaisesta.

53-vuotias Paatelainen on entinen maajoukkuepelaaja, joka edusti Suomea 70 A-maaottelussa. Hän pelasi ulkomailla ammattilaisena 20 vuoden ajan.

Paatelainen aloitti Skotlannissa 2000-luvun alussa juniorivalmentajana pelaamisen ohessa. Ensimmäinen manageripesti aikuisten tasolla oli vuonna 2005 Skotlannin kolmosdivisioonassa Cowdenbeathissa.

Vuosina 2008-2011 Paatelainen valmensi maan pääsarjassa, ensin Hibernianissa ja myöhemmin Kilmarnockissa. Kauden 2010-2011 päätteeksi suomalainen valittiin Skotlannin vuoden jalkapallovalmentajaksi.

Vuonna 2011 Paatelainen aloitti miesten A-maajoukkueen päävalmentajana. Pesti päättyi kesällä 2015.

Huuhkajien jälkeen Paatelainen on valmentanut muun muassa Dundee Unitedissa, Thaimaan pääsarjassa sekä Latvian maajoukkueessa. Tällä hetkellä hän toimii päävalmentajana Hong Kongin maajoukkueessa.

Tässä haastattelussa Mixu Paatelainen muistelee valmennusvuosiaan Skotlannissa ja Suomessa. Lisäksi hän kertoo, mitä eri ympäristöt ovat opettaneet ja mitä valmentaminen merkitsee hänelle.


 

Miksi valmennus kiehtoi? – ”Ajattelin, että miksi heittäisin tämän kaiken kokemuksen roskakoriin”

”Mietin jo alle 30-vuotiaana Boltonissa pelatessani, että mitä aion tehdä pelaajauran jälkeen – tietämättä sitä, että minulla oli vielä kahdeksan vuotta pelaajauraa jäljellä.

Isälläni Matilla oli bisneksiä, ja mietin, lähdenkö pelaajauran päätyttyä niihin mukaan vai teenkö jotakin muuta.

Olin saanut olla pelaajana huipulla ja kokea paljon niin maajoukkuetasolla kuin seurajoukkueissa. Ajattelin, että miksi heittäisin tämän kaiken kokemuksen roskakoriin ja lähtisin tekemään jotakin muuta.

Päätin, että haluan antaa valmentamiselle ainakin mahdollisuuden. Kun pelasin Wolvesissa vuosina 1997-1998, suoritin jo valmennuskursseja pelaamisen rinnalla.

Pelaajaura antoi minulle pohjan tuntea ja kokea, mitä pelaajat tuntevat eri tilanteissa, esimerkiksi yksittäisessä harjoitteessa tai harjoitusten aikana. Tämä auttoi myöhemmin valmentajana pelaajien käsittelyssä.

Pelaajaura avasi varsinkin valmennusuran alussa mahdollisuuksia. Jos en olisi pelannut pitkään Skotlannissa, kaikkialla olisi ihmetelty, että mikä ihmeen tyyppi oikein olen. Toisaalta valmentajan kohdalla nähdään nopeasti, toimiiko homma vai ei.”

 

Valmennusura alkoi ”Hibsin” junioreissa – ”Olin todella tyytyväinen, että sain lähteä junnuista liikkeelle”

”Pelasin Ranskassa Strasbourgissa vuosina 2001-2002. Minulla oli jo silloin kova halu päästä valmentamaan.

Pelasin ennen Strasbourgia Hibernianissa ranskalaisen Franck Sauzéen kanssa. Kun Franckista tuli vuonna 2001 ”Hibsin” manageri, hän kysyi, olisinko halunnut liittyä hänen valmennustiimiinsä. Sovimme, että kun kausi loppuu Ranskassa, siirryn Skotlantiin ja aloitan valmentamisen Franckin tiimissä.

Franckin pesti päättyi kuitenkin jo parin kuukauden jälkeen, ja uusi manageri toi koko valmennustiimin mukanaan. Minun paikkani meni siinä.

Kun palasin Ranskasta Skotlantiin, jatkoin pelaamista Hibsissä. Seuran junioripäällikkö tiesi, että olin käynyt valmennuskursseja ja valmentaminen kiinnosti minua. Hän tarjosi minulle valmennuspestiä alle 15-vuotiaiden joukkueessa pelaamisen ohessa. Vastasin heti, että ”ilman muuta!”

Kun 17-vuotiaiden joukkueen valmentaja lähti pois, otin myös U17-joukkueen valmentamisen vastuulleni. Minulla oli siis heti ensimmäisenä vuonna kaksi joukkuetta. Se oli hieno juttu. Olin todella tyytyväinen, että sain lähteä junnuista liikkeelle. Minulla oli alussa paljon kysymyksiä päässä ja pääsin kokeilemaan eri asioita.”

 

Valmentajaksi aikuispelaajien pariin – ”Kannoin ylärimoja niskassani”

”Kun suoritin Skotlannissa UEFA A -lisenssiä vuonna 2003, yksi kurssin kouluttajista oli St Johnstonen manageri Billy StarkHän pyysi minua seuraavaksi kaudeksi seuraan pelaajaksi ja edustusjoukkueen valmennustiimiin assistant manageriksi.

Kaudella 2004-2005 olin St Mirrenissa hieman samanlaisessa roolissa, mutta tehtäviä oli enemmän. Pelasin, olin edustusjoukkueen apuvalmentaja, vedin reservijoukkuetta ja toimin myös U19-joukkueen päävalmentajana. Se oli työntäyteinen vuosi. Opin valmentamisesta todella paljon.

Pelaamiseni loppui 38-vuotiaana polvivammaan, ja siirryin manageriksi Cowdenbeathiin, joka pelasi Skotlannin kolmosdivisioonassa. Ympäristö ja olosuhteet eivät olleet mitenkään ruhtinaalliset, mutta jälkikäteen ajatellen Cowdenbeath oli hienoa aikaa.

Joukkue oli täynnä part-time pelaajia. Kysyin tutuilta valmentajilta, kannattaako tällaiseen pestiin ryhtyä, koska tiesin vaatimustasoni kovaksi. Halusin tehdä kaiken ammattimaisesti ja niin hyvin kuin pystyn. Alex McLeish sanoi, että: ”Anna mennä vain. Jos luotat itseesi ja homma luistaa, pääset kyllä nopeasti eteenpäin.”

Meillä ei ollut Cowdenbeathin treenikentällä koskaan maaleja tai valoja valmiina. Rakensin maaleihin verkot itse ja laitoin maantievalot pysytyn kentän sivuille. Minulla meni yleensä kaksi ja puoli tuntia, että sain treenikentän valmiiksi harjoituksia varten.

Muistan, kun kannoin ylärimoja niskassani ja ajattelin, että joku päivä olen vielä seurassa, jossa kenttä on valmiina ja voin vain viheltää pilliin, niin treenit alkavat.”

 

Aladivari vaihtui Veikkausliigaan – ”Sain hienon mahdollisuuden TPS:ssä”

”Skotlannissa lehdistö on vaativa, ja ympäristö on valmentajalle kova. Pelaajat ovat suomalaisiin verrattuna enemmän konnia ja sanovat helpommin vastaan. Pelaajien käsittely on erilaista ja peli on nopeampaa ja kovempaa, välillä liiankin rajua.

Olin pelannut Skotlannissa pitkään useissa eri seuroissa, joten tiesin, millainen ympäristö se on valmentajalle. Tiesin sen minulle kotoisaksi, enkä kokenut valmentamista Skotlannissa mitenkään pelottavaksi.

Siirryin Cowdenbeathista Suomeen ja Turun Palloseuraan vuonna 2006. Sain hienon mahdollisuuden – sellaisen, jota olin Cowdenbeathissa ajatellut.

TPS on upea seura, jossa oli silloin kova myötätuuli. Seurassa oli kova halu tuoda TPS takaisin Suomen eliittiin.

Cowdenbeathiin verrattuna pelaajat olivat ammattilaisia, ja toiminta oli ammattimaisempaa. Sijoituimme Veikkausliigassa kolmanneksi ja saimme paikan Intertoto Cupin karsintoihin.

On harmi, että aikani TPS:ssä jäi vain yhden kauden pituiseksi. Tein pitkän sopimuksen, mutta sain nopeasti tarjouksen Hibernianista. Siirryin talvella 2008 kesken Skotlannin pääsarjakauden manageriksi Hibsiin.”

 

Skotlannissa valmentajien eliittiin – ”Sain pelaajat rooleihin, joissa he tykkäsivät pelata ja onnistuivat”

”Se, millaiset pelaajat valmentajalla on, vaikuttaa hyvin ratkaisevasti. Minulla oli onni, että sain työskennellä ensin Hibernianissa ja sitten Kilmarnockissa hyvin pelaajien kanssa. Pystyimme Hibsissä kääntämään alakuloisen suunnan ja pääsimme sarjassa lopulta Top Sixiin. Myös seuraavalla kaudella olimme kuuden parhaan joukossa.

Hibsissä kakkosvalmentajani oli Donald Parkjoka oli pelaajien kanssa aivan huipputyyppi. Olin vielä nuori valmentaja ja halusin kokeneen valmentajan vierelleni.

Muistan, että keskustelin melkein joka treenien jälkeen ”Parkyn” kanssa siitä, kuinka halusin mukaan enemmän taktiikkaa. Parky oli omalla tavallaan vanhan koulukunnan miehiä ja hän oli sitä mieltä, että pelaajat väsyvät henkisesti, jos taktiikkaa olisi liikaa.

Kilmarnockissa oli paljon vähemmän pelaajia kuin Hibsissä, Kun siirryin seuraan kaudeksi 2010-2011, sopimuspelaajia oli alkuvaiheessa vain 13, joista kolme oli nostettu U19-joukkueesta edustukseen.

Onnistuimme tuomaan joukkueeseen sellaisia pelaajia, jotka sopivat minun juttuuni. Muun muassa ”Losa” Eremenko oli aivan fantastinen kyseisellä kaudella. Sain pelaajat rooleihin, joissa he tykkäsivät pelata ja onnistuivat.

Parky ei tullut mukanani Kilmarnockiin, ja päätin, että pelaajat saavat joka päivä taktisesti jotain – joko kentällä tai videoiden kautta. En halunnut tuhlata yhtäkään päivää niin, että pelaajat eivät saisi jotakin sellaista, jonka avulla he voisivat pelata seuraavassa pelissä paremmin. Tämä oli yksi syy, miksi homma toimi niin hyvin Kilmarnockissa. Otin ison askeleen valmentajana.

Valmentajaurani kannalta molemmissa seuroissa oli merkittävää se, että sain kokeilla paljon asioita. Valmennusajatukseni muovautuivat koko ajan sitä mukaa, kun sain kokemusta ja oppia.

Hibernianissa ja Kilmarnockissa ymmärsin, että pelaajat täytyy saada sopiviin rooleihin, ja toimintaa näissä rooleissa täytyy hinkata ja kehittää.”

 

Isänmaan kutsu – ”Teimme ison nuorennusleikkauksen aika raa’alla kädellä”

”Minulla oli Kilmarnockissa hieno vuosi, joka meni yli odotusten. Oli suuri kunnianosoitus, että Suomen Palloliitosta otettiin yhteyttä. Vaikka Kilmarnockissa oli kaikki hyvin, en voinut sanoa ”ei” mahdollisuudelle toimia oman maan maajoukkueen päävalmentajana.

Koskaan ei voi tietää, olisiko tällaista mahdollisuutta tullut myöhemmin.

Muistelen paljon aikaani maajoukkueen päävalmentajana. Se oli aikaa, jolloin edessä oli iso nuorennusleikkaus. Teimme tämän aika raa’alla kädellä, ja joukkueesta jätettiin pois sellaisia pelaajia, jotka olisivat vielä silloin voineet pelata A-maajoukkueessa.

Lähdimme rakentamaan tulevaisuutta. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä raaka päätös nuorentaa rohkeasti joukkuetta.

Maajoukkueympäristö oli täysin erilainen kuin seurajoukkueet. Muistan ihmetelleeni ensimmäisen vuoden tätä eroa. Mietin monta kertaa vuoden aikana, että olen valmentaja, mutta en valmenna.

Maajoukkueessa käytettävissä oli seurajoukkueeseen verrattuna minimaalinen aika valmistaa pelaajia taktisesti, fyysisesti ja henkisesti seuraavaan peliin. Tästä seuraa, että valmentaja joutuu koko ajan priorisoimaan ja asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Nämä tilanteet kehittivät minua paljon valmentajana.

Meillä oli maajoukkueessa hyvä tiimi – eivät vain muut valmentajat, vaan koko taustatiimi. Moni oli ollut mukana jo silloin, kun itse pelasin maajoukkueessa. Painotin taustatiimille koko ajan, että olemme pelaajia varten.

”Rive” (Markku Kanerva) oli ollut valmennustiimissä jo ennen minua, ja tunsin hänet hyvin. Rive ajatteli aina, että ”entä jos”, mikä toi paljon lisäarvoa valmennukseen.

Toiseksi apuvalmentajaksi halusin Sami HyypiänTiesin, että Sami ei ollut valmentanut aikaisemmin, mutta minulla ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Samilla olisi ollut paljon annettavaa. Hän antoi pelaajille paljon yksilöinä.

Taustatiimi maajoukkueessa oli loistava.”

 

Maajoukkuepesti päättyi vuonna 2015 – ”Olen edelleen kiitollinen, että sain olla A-maajoukkueen päävalmentaja”

”Olen ylpeä siitä, että maajoukkueeseen tuli paljon uusia pelaajia, jotka ovat tänä päivänä kantavia voimia. Näiden pelaajien kanssa toimiminen oli palkitsevaa.

Jo pelkästään se, että sain olla A-maajoukkueen päävalmentaja, oli minulle iso kunnia-asia, josta olen edelleen kiitollinen.

Ajattelen, että on turhia miettiä, mitä olisi seurannut, jos olisin tehnyt tämän ja tuon asian toisin. En halua liikaa jossitella.

Voin kuitenkin sanoa, että hyökkäyspelaamisessa olisimme voineet olla hieman maltillisempia. Olimme todella rohkeita ja puskimme usein niin, että molemmat laitapakit olivat ylhäällä. Pelasimme aika expansive jalkapalloa. Tietyissä peleissä meidän olisi kannattanut olla maltillisempia ja luottaa siihen, että pystymme kyllä nopeuden ansiosta käyttämään tilan edessä hyödyksi.

Minulla on jäänyt maajoukkueesta mieleen monia muistoja, yksittäisenä tietysti tasapeli vieraissa hallitsevaa maailman- ja Euroopan mestaria Espanjaa vastaan. Nousu tasoihin antoi upean fiiliksen. Sekä hienoja että huonoja hetkiä oli paljon. Sellaista urheilu on.”

Mixu Paatelainen
Mixu Paatelainen Suomen A-maajoukkueen päävalmentajana Olympiastadionilla kesäkuussa 2013. Kuva: Jussi Eskola.

Tärkeimmät arvot valmentajana – ”Vastaus voi olla kipeä pelaajalle, mutta se pitää silti sanoa”

”Olen oppinut matkan varrella kaikilta valmentajilta, joiden kanssa olen toiminut – myös sellaiselta, joka on potkinut minua, jos en pelannut riittävän hyvin.

Yksi tärkeimmistä arvoistani valmentajana on rehellisyys kaikkea, erityisesti pelaajia, kohtaan. En arvostanut pelaajana sitä, että kun menin kysymään valmentajalta, miksi en ollut avauskokoonpanossa, valmentajalta tuli kiertelyä ja kaartelua.

Itse olen halunnut pitää sellaisen linjan, että kun pelaaja tulee kysymään minulta peliajasta, voin aina esittää syyn. Vastaus voi olla kipeä pelaajalle, mutta se pitää silti sanoa. Silloin pelaaja tietää, missä hän menee.

Olen halunnut olla myös systemaattinen. En ole halunnut poukkoilla asiasta toiseen, vaan olen halunnut olla toiminnassani järjestelmällinen ja looginen.

Mielestäni valmentajan ei pidä olla tasapuolinen kaikkia pelaajia kohtaan. Vaikka pelaajia pitää käsitellä yksilöllisesti ja kunnioittavasti, tasapuolisuus ei ole välttämätöntä.

Lisäksi valmentajan tulee olla treenikentällä ja palavereissa selkeä, jotta pelaajat tietävät, mitä heiltä odotetaan. Muuten pelaajat voivat olla sekaisin, eivätkä he välttämättä tiedä, mitä heidän täytyy omassa roolissaan tehdä.”

 

Eksoottisesta Thaimaasta Latvian maajoukkueen peräsimeen ”Latvia poikkesi jalkapalloympäristönä Suomesta”

”Aloitin Thaimaan Premier Leaguessa valmentajana vuonna 2018. Ympäristö oli todella mielenkiintoinen. Seurajohtajat olivat voimakkaita, eikä paikallinen seura sopinut siinä tilanteessa minulle. Olin Thaimaassa valmentajana lopulta vain 4-5 kuukautta, sillä halusin sieltä pois.

Euroopassa toiminut hyvä ystäväni kertoi, että Latvian maajoukkueessa oli valmentajan paikka auki. Latviassa tiedettiin, että olin ollut Suomen päävalmentajana reilut neljä vuotta. Halusin itsekin takaisin Eurooppaan ja hain paikkaa. Haastattelujen kautta sain tehtävän Latvian maajoukkueen päävalmentajana toukokuussa 2018.

Latvia poikkesi jalkapalloympäristönä Suomesta. Maa ei ollut samalla tasolla kuin Suomi, mutta siellä oli paljon potentiaalia. Myös ongelmia oli paljon.

Tykkäsin valmentaa Latvian maajoukkueessa. Pelaajat halusivat oppia ja mennä eteenpäin. Suurin osa pelasi kotimaan sarjassa, joten tilanne oli erilainen kuin Suomen maajoukkueessa.

Olin pelaajakehitykseen liittyvien asioiden osalta eri mieltä Latvian jalkapalloliiton silloisen puheenjohtajan kanssa. Tein jo alun perin lyhyen sopimuksen ja ilmoitin hyvissä ajoin ennen vuoden loppua, että en halua jatkaa sopimusta enää joulukuun jälkeen.

Pelitapa, jota toin Latvian maajoukkueeseen, oli täysin erilainen kuin mikä Suomen maajoukkueella oli ollut. Pelasimme usein 4-4-2-muodolla, jossa keskikentän nelikko oli timanttimuodossa. Tämä toimi alussa hyvin, ja voitimme esimerkiksi Baltic Cupin.

Kovempia maita vastaan vaihdoimme muodon kuitenkin 4-2-3-1-ryhmitykseen, sillä siinä saimme puolustussuuntaan paremmin leveyttä kuin timantinmuotoisella keskikentällä. Kaiken kaikkiaan ajatus ja asetelma oli erilainen kuin Suomella.”

 

Uusia haasteita Hong Kongissa – ”Futis ei ole täällä mikään vähäpätöinen asia”

”Toimin tällä hetkellä päävalmentajana Hong Kongin maajoukkueessa. Hong Kong on paikkana todella mielenkiintoinen. Täällä näkyy sekä Kiinan läheisyys että länsimaalaiset vaikutteet.

Minut otettiin valmentajana hyvin vastaan, eikä mitään yllätyksiä ole tullut. Hong Kongilla on ollut kuitenkin viimeiset 10-15 vuotta ulkomaalainen valmentaja.

Hongkongilaisessa jalkapallossa on paljon tekemistä. Suurin osa maajoukkuepelaajista pelaa paikallisessa sarjassa ja vain muutama pelaaja pelaa Kiinassa. Hong Kong ei ole sillä tasolla, jossa se voisi olla. Pelaajakehitysrintamalla on paljon tekemistä, eivätkä pelaajat ole vielä valmiita kansainvälisiin peleihin. Tilanne voi muuttua, jos pelaajakehitys muuttuu systemaattisemmaksi.

Jalkapallo merkitsee kuitenkin Hong Kongin ihmisille paljon, mikä on mahdollisuus. Futis ei ole täällä mikään vähäpätöinen asia. Se on myös valmentajan näkökulmasta hieno asia.

Hong Kongin paikallisessa sarjassa pelaajien keski-ikä on korkea ja sarjassa pelaa jonkun verran brasilialaistaustaisia pelaajia, jotka ovat saaneet Hong Kongin kansalaisuuden.

Tällä hetkellä täällä harjoitellaan koronaviruksen takia kahdeksan pelaajan pienryhmissä, ja pelit jatkuvat vasta lokakuussa. Pelaamme ensin Irania vastaan vieraissa ja sen jälkeen Irakia vastaan kotona. Maat ovat lohkomme kovimmat. Pahat matsit ovat tulossa, mutta aiomme pistää kampoihin.”

 

Matka valmennuksen parissa jatkuu koko ajan – ”Valmentaja ei lopeta koskaan oppimista”

”Olen ollut valmentajana onnellisessa asemassa, sillä olen päässyt toimimaan hyvin erilaisissa kulttuureissa ja ympäristöissä.

Olen ollut seuroissa, jotka ovat pelanneet mestaruudesta ja toisaalta seuroissa, jotka ovat taistelleet putoamista vastaan. Olen ollut monessa liemessä ja joutunut miettimään, miten eri tilanteissa voi selviytyä. Olen oppinut tätä kautta todella paljon.

Valmentaminen on ollut jo tähän asti todella antoisa reissu. Valmentaja ei lopeta koskaan oppimista. Haluan koko ajan oppia lisää. Mitä enemmän opin, sitä parempi valmentaja olen. Minulle on todella tärkeää, että myös pelaajat ovat sataprosenttisesti mukaan. Haluan edelleen oppia erilaisista tilanteista ja ympäristöistä.

Minulle antaa valmentajana kaikkein eniten se, että pelaaja kehittyy. Joku voi sanoa, että ”ethän sä mikään junnuvalmentaja ole.” Pelaajan kehittyminen ei kuitenkaan lopu koskaan. Pelaaja kehittyy suunnattomasti vielä 30-vuotiaana ja myöhemmin, kunhan kehittymistä ruokitaan koko ajan.

Minulle isoin asia valmentajana on kehittää pelaajia heidän rooleissaan sekä auttaa heitä ratkaisemaan ongelmia kentällä ja soveltamaan asioita, joita olemme harjoitelleet treenikentällä.

Minulla on lista, johon merkitsen aina plussat ja miinukset sen mukaan, miten olen toiminut valmentajana. Toivon, että ainakaan samoja virheitä ei tule toistettua.

Olen onnekas, että olen saanut jalkapallosta ammatin nuoresta iästä lähtien. Saan tehdä työkseni sitä, mitä rakastan. Tulee onnistumisia ja virheitä, itkua ja nautintoa.”

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

Jalkapalloa tietoyhteiskunnassa? Osa 2

Tarkastelin ensimmäisessä artikkelissani tekijän tiedon merkitystä ja luonnetta valmennuksessa.

Toin esille korjattavana asiana tekijän tietoon liittyvän tiedon arvostuksen nostamisen ja sen merkityksen ymmärtämisen.

Seuraavassa tarkastelen tietoon ja ulkopuoliseen ohjaukseen liittyviä vinoutumia jalkapallokulttuurissamme kolmen muun teeman suhteen.

Filosofinen tarkastelu on parhaimmillaan sellaista, joka haastaa ja saa kysymään kysymyksiä.

Tässä hengessä pohdin asioita ja tarkoituksenani on saada suomalaista jalkapalloyhteisöä pohtimaan toimintaa ohjaavia tietoja, käsityksiä ja arvoja.

Tarkastelun teemoja ovat:

  • yleinen ”ulkopuolinen” tieto ja ohjaus – Palloliiton rooli
  • kansainvälisen junnufutiksen tieto ja metodi-tieto
  • onko jalkapallon tietoyhteiskunta täällä vai tulossa?

Lopuksi tarkastelen lyhyesti muita jalkapallon ja tietoyhteiskunnan kysymyksiä. Lisäksi pohdin vallitsevien ajatustapojen haastamista yhteiskunnassa ja kulttuurissa yleisesti.

 

Ulkopuolinen tieto ja ohjaus – Palloliiton rooli

Ensimmäisen tiedon vinoutuman korjaaminen koskettaa läheisesti edellisen artikkelin teemaa tekijän tiedosta.

Luovaan valmennukselliseen toimintaan sopii huonosti se, että sitä ohjataan ulkopäin yleisillä ohjeilla, opeilla ja tiedolla.

Mikäli arvostamme omaa toimintaamme seuroissa ja luotamme omaan osaamiseemme, olisi meidän aika nostaa tämä asia myös konkreettisesti esille.

Meidän tulisi rohkeasti tehdä kysymyksiä kaiken ulkopuolisen ohjauksen ja tiedon merkityksestä toiminnallamme.

Mikä merkitys on esimerkiksi Palloliiton tarjoamalla ohjauksella, palveluilla ja yleisellä tiedolla siinä konkreettisessa ympäristössä, jossa toimimme? Minkälaista yleistä tietoa ja koulutusta SPL seuroille ja sen toimijoille tarjoaa, ja mikä on sen suhde oman toimintamme kehittämiseen?

Peruskysymys kuuluu: Mihin rooliin tarvitsemme nykyajassa kaikkiaan SPL:n kaltaista tuki- ja hallinto-organisaatiota?

SPL edustaa vanhaa maatalous- ja teollisuusyhteiskunnan maailmaa, vaikka toki pyrkiikin jatkuvasti uusiutumaan ja kehittämään toimintaansa. Liki 200 henkilöön yltävä henkilöstömäärä kertoo, että kyse on urheilumaailmassa melko isosta hallinto-, tuki- ja kehittämisorganisaatiosta.

Jälkiteollisen avoimen yhteiskunnan luonteeseen sopii huonosti ajattelutapa, jossa jokin instituutio toimii monopoliasemassa jollakin elämänalueella.

Olisi luontevaa, että monet nykyisellään SPL:n taholla olevat asiat olisivat avoimen yhteiskunnan ja kenttätasolla toimivien seurojen ohjattavissa sekä tehtävissä. Seuroissa työskentelee yhä useammin koulutettuja päätoimisia ja muita osaavia henkilöitä. Meillä on paikallistason asiantuntemus ja kyky viedä suomalaista jalkapalloa eteenpäin. Olisi rohkeasti kysyttävä, tarvitsemmeko mihinkään pelaajakehityksen, seurakehittämisen, valmentajakoulutuksen ja muita liiton palveluita.

Jotkut seurat ovatkin jo äänestäneet monissa asioissa jaloillaan. Mutta monet taloudelliset ja muut kytkökset vaikuttavat siihen, että liiton tarjoamaa ”yhteistä futisperhettä” ei haluta horjuttaa ja kyseenalaistaa.

Oma näkemykseni on, että valtaosa SPL:n nykyisestä toiminnasta on tarpeetonta hallintoa, jota ei tarvita oikeastaan muuhun kuin hallintoa itseään varten. Seurat voivat hoitaa tulevaisuudessa itse omaa kehitystyötään kokonaisvaltaisesti. SPL voisi keskittyä muutamaan ydinalueeseen, joita ovat maajoukkuetoiminnat sekä kilpailutoiminnan järjestäminen. SPL voisi hoitaa nämä tehtävät kunnolla eikä touhuta sellaisissa asioissa, jotka eivät sen ydintehtäviin oikeasti kuulu tässä ajassa.

SPL:n nykyiseen organisaatiorakenteeseen esittämäni ajatusmalli merkitsisi isoa muutosta myös henkilöstötasolla. Vertailun vuoksi todettakoon, että Koripalloliitto on tullut toimeen noin 20 henkilön organisaatiolla.

Ydinkysymykset kuuluvat: Onko SPL organisaationa valmis tähän muutokseen? Ja onko seuroista tämän muutoksen vauhdittajaksi? Vai tyytyvätkö seurat edelleen seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä toimimaan hallintoalamaisina, jotka toteuttavat SPL:n virkakoneiston kulloisiakin hallinnollisia tarpeita ja siunaavat hiljaisesti sen, että mitään muutosta ei tarvita?

Onko meillä seuroissa riittävällä itseluottamuksella varustettuja henkilöitä, jotka uskaltavat sanoa: ”Hei älkää melutko siellä hallinnossa, me hoidamme kentällä tämän homman ja rahat myös siis tänne?”

Asiassa on myös iso taloudellinen puolensa, josta ei juurikaan ole keskusteltu. SPL:n organisaation toiminta perustuu taloudellisesti merkittävältä osalta seuroilta tuleviin erilaisiin maksuihin ja valtionapujen kautta tulevaan rahoitukseen. Nämä rahat ovat pois seurojen toiminnasta eli hallinto nappaa ne rahat, jotka pitäisi jäädä kenttätasolle ja seuratoiminnan kehittämiseen.

Näin ei voi mielestäni enää jatkua. Olisi ymmärrettävä, että suomalaisessa jalkapallossa tarvitaan jollakin aikavälillä radikaalia organisaatiotason ja toiminnan muutosta.

”Seurojen Palloliitto” -puhe ei vielä merkitse mitään muuta kuin puhetta niin kauan, kunnes massiivista organisaatiota ei todella muuteta resursseiltaan ja henkilöstöltään nykyistä huomattavasti pienemmäksi yksiköksi.

Tarvitaan juuriin saakka menevää koko toiminnan uudistamista, mitä varmasti ei saada aikaan ilman seurojen omaa rohkeaa aktiivisuutta.

Oma näkökulmani on, että tavoitteena pitäisi olla minimaalinen Palloliitto ja maksimaaliset seurat.

Se on vallankumous, joka odottaa erityisesti seuroista tekijäänsä. Alkusanat sille on nyt kuitenkin annettu.

Todennäköistä on, ettei SPL:n virkakoneisto ”omaa oksaansa sahaa”.

Seurojen on aktivoiduttava tai kärsittävä hallinnon paisuttamisen seuraukset, hallintokoneiston monopoliaseman luomat vääristyneet markkinat ja rahavirtojen liikkeet omissa nahoissaan.

 

Tieto kansainvälisestä junnufutiksesta ja metodi-tieto

Ulkopuolisen ohjauksen lisäksi olisi myös arvioitava muun yleisen tiedon ja ohjauksen merkitystä entistä kriittisemmin.

Juniorivalmennuksessa näytetään usein ajateltavan, että tärkeää on ensisijaisesti yleinen tieto siitä, mitä junioritoiminnassa muualla tehdään. Se pitää osin toki paikkansa. Yleinen käsityksemme ja tietoperustamme jalkapallosta kehittyy, kun tiedämme, miten maailmalla yleisesti toimitaan.

Tieto kansainvälisestä junnufutiksesta voi parhaimmillaan lisätä suurestikin osaamistamme enkä suinkaan väheksy tällaisen tiedon merkitystä.

Ongelma on itse ajattelutavassa. Liian usein luullaan, että se mitä tehdään muualla, voi muodostaa lähtökohtia toiminnallemme ilman, että meidän tarvitsee pohtia muualta saadun tiedon soveltamiseen ja tiedon muodostamiseen liittyviä perustavia kysymyksiä.

Kärjistäen: kansainvälisestä jalkapallosta saatava informaatio muuttuu matkalla Suomeen tietokoneen bittijonoissa automaattisesti tärkeäksi tiedoksi maamme junnufutikselle.

Tai: joku ulkomaille hetkeksi poikennut henkilö tuo Suomeen saapuessaan matkalaukussaan suomalaiseen junnufutikseen kaikkien tarvitseman taikasauvan, jota heilauttamalla asiat hoituvat.

Tarkoitukseni ei ole tässä mollata suomalaiseen juniorijalkapallon kansainvälistä vuorovaikutusta ja yritystä hankkia lisää osaamista.

Kansainvälisyys on sinänsä hyvä asia. Esimerkiksi juniorijoukkueiden kansainväliset pelit ja valmentajaryhmien opintomatkat lisäävät tietosuuttamme kansainvälisestä juniorijalkapallosta sekä synnyttävät uutta intoa pelaajiin, valmentajiin, joukkueiden muihin taustoihin sekä myös vanhempiin.

Kritiikkini kärki koskee sitä, että kansainvälisen osaamisen ja tiedon hankinta ei saa johtaa siihen, että tiedon muodostukseen ja soveltamiseen liittyvät kysymykset voidaan sivuuttaa.

Juuri sen takiahan kansainvälisiin ympyröihin usein halutaan, että saamme tärkeää tietoa ja ymmärrystä oman toimintamme kannalta.

Tähän kansainväliseen kontekstiin kuuluu myös jalkapallon kehitysmaita ja erityisesti Suomi-futista varten valmiiksi pakattu ulkomainen metodi-tieto. Kun seuraa suomalaista junnufutista, ei voi välttyä huomaamasta kansainvälisten ”jalkapallometodien” invaasiota juniorijalkapalloon.

Erityisesti Ekkono-metodi on osa suomalaista junnufutiksen arkea. Mutta muitakin metodeja tulee jatkuvasti maahamme.

Minua on hämmästyttänyt kovin kritiikitön suhtautuminen uusiin menetelmiin.

Esimerkiksi Ekkono-metodin puolestapuhujat käyttäytyvät usein kuin jokin uskonlahko, joka on juuri saanut herätyksen. Vaikuttaa, että koko jalkapallo pelinä ja valmennuksena on näköjään juuri äskettäin keksitty.

Olisi nykyistä paremmin tiedostettava, että monien menetelmien invaasion taustalla ovat vähintään yhtä paljon kaupalliset kuin jalkapalloilulliset intressit.

Tämä johtaa monesti siihen tilanteeseen, että markkinoilla olevat menetelmät alkavat rakentamaan jalkapalloväen ymmärrystä asioista sen sijaan, että jalkapalloväki tietoisesti rakentaisi ymmärrystä uusien menetelmien ja teknologioiden merkityksestä valmennuksessa ja jalkapallossa.

Ohjeeni valmennuksen parissa toimiville on kysyä kaikkien uusien menetelmien kohdalla seuraavat kysymykset: Kuka viime kädessä hyötyy metodin käytöstä? Mistä asiasta metodi pyrkii olemaan metodi? Minkälaiseen käsitykseen ihmisestä ja jalkapallosta metodi perustuu? Onko metodilla jokin sellainen lisäarvo omassa toiminnassamme, jota välttämättä tarvitsemme ja mitä muilla keinoin emme voi saavuttaa?

 

Onko tietoyhteiskunta täällä vai tulossa?

Kolmas korjausehdotukseni koskettaa koko tietoyhteiskunta-puhetta ja sitä kautta suomalaista jalkapallokulttuuria.

Oman aikamme informaatio- ja kommunikaatioteknologia tarjoaa välineitä siihen, että informaatiota ja mahdollisuutta tietoon on paljon tarjolla.

Tämä on sinänsä hyvä asia. Sen sijaan hyvä asia ei ole se, että uskotaan informaatioteknologian ja ”tietoyhteiskunnan” suuriin lupauksiin ilman arvioivaa suhtautumista näihin asioihin.

Suomalaiseen jalkapalloon on yleisellä tasolla pesiytynyt retorinen puhe ”tiedolla johtamisesta” ja ”tietoon perustuvan jalkapallon kehittämisestä”. Näytämme uskovan ”tietoyhteiskunnan” lupauksiin.

Palloliitto on tämän retorisen puheen suurin sanansaattaja, joka toimillaan ja visioillaan saarnaa jonkinlaista jalkapallossa toteutumassa olevaa tietouskontoa. Mutta toki muitakin saman tietouskonnon tarjoajia on markkinoilla.

”Tieto on valtaa” -teemalla voi aina yrittää rahastaa tai ainakin koettaa saada itseään näkyväksi markkinoille.

Tiivistettynä voi sanoa, että olemme nyt tilanteessa, jossa pyrkimyksenä on monin tavoin ja myös SPL:n suunnalta ”tietoon perustuvan” jalkapallotoiminnan kaikkinainen kehittäminen. Tämä pyrkimys koskee kaikkia jalkapallon eri toimintoja, kuten valmentajien osaamisen kehittämistä, seurakehitystyötä, pelaajakehitystä, kilpailutoiminnan uudistamista, tutkimus- ja kehitystyötä jalkapalloissa ja monia muita asioita.

Nämä pyrkimykset ja koko tietoyhteiskunta-retoriikka jalkapallon kontekstissa tulisi asettaa kokonaisuudessaan suurennuslasin alle.

Lainaan tässä kohdin Theodore Roszakia, joka kirjassaan Konetiedon kritiikki tiivistää sen, mistä edellä kuvaamastani tiedon paradigmassa on ainakin vielä tällä hetkellä suomalaisessakin jalkapallosakin kysymys.

”Sanat, jotka tarkoittavat kaikkea, eivät loppujen lopuksi tarkoita kenties mitään ja kuitenkin niiden tyhjyys antaa niille mahdollisuuden tulla täyteen loistokkuutta. Se ylenpalttinen puhe, jota joka puolella käydään tietotaloudesta ja tietoyhteiskunnasta, täyttää juuri tuon tehtävän. – – Ihmiset, joilla ei ole mitään käsitystä, mitä he tarkoittavat tiedolla tai miksi he haluaisivat sitä niin paljon, ovat yhtä kaikki valmiita uskomaan, että elämme tiedon aikakautta. Niinpä jokaisesta tietokoneesta tulee se, mikä Oikean Ristin jäänteet olivat uskon aikakaudella: pelastuksen vertauskuva.”

Oma käsitykseni suomalaisen jalkapallon tietopuheesta ja tiedon paradigmasta on samansuuntainen kuin, mitä Roszak esittää yleisesti tietoyhteiskuntaa koskien.

Muuan muassa Palloliiton kaikki viimeaikaiset toimet ja julistukset viittaavat kuvaamani suuntaan.

Otan esimerkin siitä, mitä tarkoitan. Jyväskylän yliopistoon on perustettu äskettäin SPL:n ja yliopiston yhteistyönä maamme ensimmäinen jalkapalloprofessuuri. 8Siitä kertovissa kommenteissa tiivistyy, missä suomalaisessa jalkapallossa ja sen kehittämisessä ainakin puheen tasolla nyt mennään.

SPL:n puheenjohtaja Ari Lahti kertoo Palloliiton nettisivuilla asian hyvistä puolista muun muassa sen, että professuuri tuo akateemisuuden ja tutkimustyön kautta lisää koulutettuja ihmisiä jalkapallon pariin.

Ennen kaikkea uutta osaamista ja tietoa on jatkossa tulossa seuroihin:

”Huippujalkapalloilun lisäksi professuuri edistää suomalaisen jalkapallon seuratyön tietopohjaista kehittämistä ja tuo sitä kautta lisää liikettä lasten ja nuorten elämään”, sanoo Lahti.

Palloliiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen puolestaan luonnehtii virkaan valittua henkilöä ja itse asiaa seuraavasti:

”Olemme löytäneet erinomaisen henkilön vastaamaan suomalaisen jalkapallon ja futsalin tutkimussuunnitelman rakentamisesta.”

Jatkoehdotukseni edellisiin kommentteihin liittyen ja koko tietoyhteiskuntaa koskevan jalkapallopuheen osalta on asettaa seuraavia kysymyksiä.

Onko puhe tietoyhteiskunnasta jalkapallon kontekstissa totta ja uskottavaa? Kehitetäänkö suomalaista seuratoimintaa tietopohjaisesti perustamalla yksi professuuri? Mihin suomalainen jalkapallo ja me seurat tarvitsemme ”suomalaisen jalkapallon tutkimussuunnitelman rakentamista”?

Mistä tästä kaikessa on oikein lopulta kysymys? Kuka hyötyy jalkapallon tietopuheesta?

Olisiko tietopuhe jonkinlaista teollisuusyhteiskunnan organisaation viimeistä yritystä suojella itseään ja käyttää valtaansa? Etsitään tiedon kautta jotakin kiintopistettä, joka voisi peittää sen tosiasian, että SPL:n aika massiivisena organisaationa on ohi?

Kysymyksiin voi jokainen pohtia omat vastauksensa.

Tärkeää kuitenkin on, että kun suomalaista jalkapalloa ohjataan yhä enemmän ”tietoyhteiskunnan suuntaan”, näistä asioista tulee käydä nykyistä enemmän arvioivaa keskustelua.

 

Muita tietoyhteiskunnan kysymyksiä

Tiiviissä kirjoituksessa ei ole mahdollista käsitellä kuin joitakin ”tietoyhteiskunnan”, jalkapallon ja valmennuksen ajankohtaisia kysymyksiä.

Oman laajemman tarkastelunsa vaatisi kokonaan se, miten ajalle ominainen tiedollinen lähestyminen ja uusi informaatio- ja tietoteknologia vaikuttaa jalkapallon ymmärtämiseen pelinä ja minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla pelaajien toiminnan ymmärtämiseen.

Samoin erillistä tarkastelua vaatisi se, miten kuvaamani yhteiskunnalliset ja kulttuurilliset muutosvoimat vaikuttavat valmentajan tehtävän ymmärtämiseen.

Näistä asioista voi lyhyesti todeta, että pelin ja pelaajien toiminnan analysoinnin viitekehykset ovat monesti kovin kapea-alaiset ja pohjautuvat usein tiedollisesti vanhentuneeseen behavioristiseen ihmisen ulkoisen käyttäytymisen mittaamiseen.

Valmennuksen ja valmentajan toiminnan osalta informaatio- ja tietoteknologinen lähestyminen taas asettaa yhä useammin myös valmentajan tietotyölaisen rooliin.

Sen seurauksena näyttää siltä, että valmentajan rooli nähdään yhä useammin kognitiivisen mallin mukaisesti tiedon analysoijana ja välittäjänä. Korostetaan myös valmentajan roolia yhtenä toimijana eri valmennuksen tietotyöläisten muodostamassa valmennusryhmässä, jossa jokainen hoitaa omaa spesialisoitunutta leiviskäänsä.

Muistutan itse mielelläni aina keskusteluissani jalkapallopelin osalta sen keskeisestä perustehtävästä. Yksi perusasia on jalkapallon osalta muuttuvassa maailmassakin selvä, vaikka se tuntuu hukkuvan monesti informaatiotulvaan.

Informaatioteknologian ja tietoyhteiskunnan maailmassakin jalkapallo-ottelulla on sama funktionaalinen tehtävä, joka sillä on ollut aikaisempinakin vuosikymmeninä.

Jalkapallo-ottelu on kahden joukkueen välinen kilpailu paremmuudesta kentällä, jossa paremmuuden määrittää joukkueiden tekemien ja päästettyjen maalien erotus.

Tässä kilpailussa ei mitata uuden teknologian mahdollistamilla mittareilla ja välineillä joukkueen pallonhallintaprosenttia, ei pelaajien juoksunopeuksia tai juostuja kilometrejä, ei syöttöjen määrää joukkueiden kesken, ei pelijärjestelmien paremmuutta, ei taktisia hienouksia, ei pelin eri vaiheiden sujuvuutta eikä mitään muutakaan asiaa, joka voidaan ottaa analysoinnin ja tarkastelun kohteeksi.

Peli ei ole myöskään erilaisten arvostelijoiden arviointiin perustuva kauneuskilpailu siitä, millainen jalkapallo kullakin aikaudella sattuu miellyttämään kenenkin silmää.

Jalkapallo-ottelussa mitataan kahden pelaajista muodostuneen joukkueen keskinäistä paremmuutta.

Tämä pelin luonne nimenomaan joukkueiden keskinäisenä kilpailuna on tärkeä viitekehys, josta lähtien peliä ja pelaajien toimintaa on mielekästä ymmärtää.

Jalkapalloyhteisö on tämän autonomisen kilpailun luonut, uusintaa sitä toimillaan ja tulevatkin sukupolvet pääsevät sen maailmasta osalliseksi.

 

Lopuksi – vain yksi totuus?

Omassa työssäni valmennuspäällikkönä arkiset askareet ovat paljon konkreettisempia kuin filosofinen tarkastelu ja pohdinta.

Aika ajoin on kuitenkin syytä pysähtyä ja kysyä itseltään, missä mennään ja mitä oikein olen tekemässä.

Joskus näissä hetkissä tulee mieleen sanat, jotka filosofi ja psykologi Lauri Rauhala sanoi aikanaan minulle nuorelle filosofille: ”Muista Jyri, että Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi totuus kerrallaan.”

Rauhala halusi sanoillaan kuvata sitä, että vallitsevien ajattelutapojen ja totuuksien muuttaminen on yhteiskunnassa ja kulttuurissa monesti vaikeaa.

Aina kannattaa kuitenkin yrittää.

Suomalaisessa yhteiskunnassa, kulttuurissa ja myös jalkapallossa tarvitaan ajattelua, joka haastaa vallitsevia uskomuksia sekä tuo esille asioiden perusteisiin ja juuriin saakka menevää tarkastelua.

Tällaisen ajattelun keinoin voidaan tarkastella esimerkiksi niitä lähtökohtia, jotka vaikuttavat jalkapallon konkreettisessa toiminnassa ja toimintaympäristössä piilevinä voimina.

Tarkastelu voi parhaimmillaan avata meille jalkapallossa toimiville sitä maailmaa, jossa toimimme. Voimme tulla paremmin tietoiseksi niistä ehdoista ja voimista, jotka yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme yleisesti ohjaavat ihmisten toimintaa ja yhteiskuntamme rakentumista.

Siinä lyhyesti sanottuna on näiden kirjoitusteni ydin ja päämäärä.

 

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on lappeenrantalaisen LAUTP ry:n valmennuspäällikkö, entinen jalkapalloilija ja filosofi. Puhakainen, 57, kirjoitti vuonna 1995 Suomen ensimmäisen liikunnan ja urheilun filosofiaa käsittelevän väitöskirjan. Väitöskirjan nimi oli Kohti ihmisen valmentamista. Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta.

 

 

 

 

 

 

”Suomessa on liian vähän high performance -kulttuuria” – Omin sanoin Tuomas Peltonen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan kuudes osa kertoo Tuomas Peltosesta.

42-vuotias Peltonen on entinen ammattilaisjalkapalloilija ja nykyinen valmentaja. Hän pelasi vuosina 2001-2003 ja 2005-2013 espoolaisessa FC Hongassa. Peltosen kasvattajaseura on Lahden Reipas. Pelaajaura päättyi vuonna 2013.

Pelaajauransa jälkeen Peltonen on valmentanut Suomessa FC Hongassa, Käpylän Pallossa ja HJK:ssa, jossa hän toimi seuran akatemiajoukkueiden maalivahtivalmennuspäällikkönä.

Vuodesta 2018 alkaen maalivahtivalmentaja on työskennellyt Qatarin Aspire Academyssa. Peltonen toimii akatemiassa maalivahtivalmennuksen koordinaattorina.

Tässä haastattelussa Tuomas Peltonen avaa ajatuksia suomalaisesta jalkapallosta, Aspire Academyn toimintakulttuurista ja huipputoiminnan vaatimustasosta.


 

Joukkuetoimintaan vasta 13-vuotiaana ”Nykykriteereillä valmennus oli harjoitteiden pyörittämistä

”En osaa selittää sitä sen kummemmin, miksi päädyin juuri maalivahdiksi. Laji kuin laji – halusin olla maalivahti ihan pikkumuksusta lähtien.

Aloitin joukkueessa pelaamisen todella myöhään, vasta 13-vuotiaana. Olin ujo ja arka, eikä omassa kaveripiirissäni kukaan harrastanut seurassa. Sen takia aloittaminen venyi myöhään.

Aloitin pelaamisen lähiöseura Starsissa, joka toimi Etelä-Lahdessa. Seurassa oli yksi juniorijoukkue, joka haki pelaajia lehti-ilmoituksella. Lähdimme kaveriporukasta sitten kaikki pelaamaan. Olin lopulta ainoa, joka jäi sille tielle.

Ensimmäisen kauden jälkeen siirryin Lahden Reippaaseen, jossa alkoi tavoitteellisempi harjoittelu.

Sen ajan valmennuskulttuuria tulee peilata omaa aikaansa vasten. Ei tee valmennukselle oikeutta, jos sitä arvioidaan nykykriteerein. Valmennus oli paljon harjoitteiden pyörittämistä ja innokkuuden luomista. Ei voi sanoa, että yksityiskohtia olisi valmennettu.

Minua kuvailtiin aikuisena pelaajaksi, joka oli hyvä jalalla. Se tuli juniorivuosilta. Kukaan ei opettanut minua ”kusettamaan” tai harhauttamaan, mutta harjoituksissa oli paljon aluepelejä. Ei niissä nykykriteereillä ollut paljoa järkeä, suuntaa tai tavoitteita, mutta aluepelien ympäristö ja pallon pitäminen omalla joukkueella opettivat tiettyjä asioita ja käyttäytymistä jo itsessään.

Sain ensimmäisen kerran maalivahtivalmennusta vasta, kun olin jo täysi-ikäinen ja pelasin miesten joukkueessa. Vaikka maalivahtivalmennusta ei ollut ennen sitä, pohja pelaajauralleni syntyi juniorivuosien harjoitteiden kautta.”

 

Kaksi juniorivalmentajaa ylitse muiden – ”Lukioaikoina aloin ensimmäisen kerran treenaamaan tosissani ja tavoitteellisesti”

”Minulla oli juniorivuosina kaksi tärkeää valmentajaa.

Simo Syrjävaara valmensi minua Salpausselän urheilulukiossa neljä vuotta. Teimme hänen kanssaan paljon hommia.

Simon merkitys oli tärkeä teknisen pohjan luomisessa. Hän oli myös todella merkittävä henkilö innostuksen luojana. Lukioaikoina aloin ensimmäisen kerran treenaamaan tosissani ja tavoitteellisesti.

Meillä oli todella hyvä aamutreeniryhmä. Mukana olivat esimerkiksi Joonas KolkkaAntti PohjaNiki Helenius, Tuomas Haapala, Petri Pasanen, Arto Sivonen ja Mika VäyrynenKaikki ovat pelanneet vähintään pääsarjatasolla, osa maajoukkueessa ja ulkomailla asti.

Muistelen tätä aikaa ja Simoa erittäin lämmöllä.

Reippaan A- ja B-junioreissa minua valmensi seurakasvatti Pertti Jantunen, joka oli pelannut aikaisemmin ulkomailla. Faijani maksoi Pertille hieman, että hän kävi pitämässä minulle myös ylimääräisiä harjoituksia. Harjoittelimme hänen kanssaan todella paljon.”

 

Yli kymmenen vuotta FC Hongassa – ”Bana sanoi minulle joka kauden jälkeen etsivänsä parempaa maalivahtia”

”Pelasin espoolaisessa FC Hongassa yli 10 vuotta.

Hienoimpia yksittäisiä hetkiä Honka-vuosilta olivat nousu Veikkausliigaan vuonna 2005, Suomen Cupin voitto vuonna 2012 sekä kaikki europelit.

Kun muistelen näitä hetkiä nykyään, arvostan enemmän työmäärää ja prosessia saavutusten takana.

Esimerkiksi nousua oli yritetty monta vuotta ja koko prosessi kulminoitui yksittäiseen hetkeen Myllypuron nurmella vuonna 2005. Suomen Cupin voitto taas kruunasi tietyllä tavalla koko urani. Pääsin ensimmäisen ja ainoan kerran voittamaan jotakin merkityksellistä.

Kun pelasimme Racing Santanderia vastaan UEFA Cupin kolmannella ja viimeisellä karsintakierroksella, europeli oli Santanderin seurahistorian ensimmäinen. Se teki tapahtumasta merkittävän myös vastustajalle. Kun saavuimme lentokentälle, televisiokamerat olivat paikalla. Siirryimme täydelle stadionille poliisisaattueessa. Tämä oli hieno kokemus.

Jarkko Tuomisto ja Gert Remmel tulivat FC Honkaan vuonna 2010. Jarkko toi maalivahtivalmennuksen ja Gert toimimisen osana joukkuetta. He avasivat ihan uudenlaisen maailman.

En ostanut heti Gertin ja Jarkon uusia ajatuksia. Alku oli todella vaikea, ja me kokeneemmat pelaajat kipuilimme. Olimme tietynlaisen kulttuurin ”marinoimia”. Asioita tehtiin täysin eri tavalla kuin aikaisemmin. Olen oivaltanut näiden vuosien arvon vasta myöhemmin.

Jarkko on minulle vieläkin mentori ja isähahmo. Pelaajaurani kannalta Jarkko tuli valitettavasti liian myöhään. Olin silloin jo 32-vuotias. Oikeasti sain vasta silloin 2010 ensimmäisen kerran maalivahtivalmennusta.

Totta kai myös ”Banan” (Mika Lehkosuo) merkitys oli iso pelaajapolullani. Hänellä oli kyky luoda työnteon kulttuuria. Bana rakensi FC Hongassa mikroympäristön, jossa mikään ei riittänyt.

Minulle on jäänyt mieleen myös Banan rehellisyys, jota arvostan todella paljon. Hän sanoi minulle joka kauden jälkeen etsivänsä parempaa maalivahtia. Suomessa minä riitin, europeleissä en. Tämä pisti minut tekemään aina enemmän ja enemmän töitä.

Banan suora rehellisyys on näkynyt myöhemmin omassa valmennustoiminnassani. Olen myös Aspiressa huomannut, että pelaajat arvostavat rehellisyyttä.

Varsinkin viimeiset vuodet FC Hongassa olivat talousvaikeuksien takia tuskallisia. Ne olivat kuitenkin samalla kasvattavia kokemuksia, joista on ollut myöhemmin hyötyä. Opin keskittymään olennaiseen ja niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa.”

 

Pelaajasta valmentajaksi – ”Kun lopetan pelaamiseen, futis jää”

”Sanoin vuonna 2011 nykyiselle vaimolleni, että ”kun lopetan pelaamisen, futis jää”. Olen saanut kuulla tästä myöhemmin.

Kun lopetin vuonna 2013 pelaamisen 36-vuotiaana, minulla ei ollut mitään suunnitelmia. Olin opiskellut metsätieteiden maisteriksi Helsingin yliopistossa sekä urheilutoimittajan ammattitutkinnon pelaamisen ohessa, mutta en ollut tehnyt urasuunnitelmia.

En ollut aluksi kauhean innoissani valmentamisesta. Ajattelin vain kokeilla, koska mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ollut olemassa.

Olin ollut pelaajaurani päättymisen jälkeen hetken aikaa valmentajana FC Hongan liigajoukkueessa, mutta parin kuukauden jälkeen Bana sai kenkää, ja me muut valmentajat irtisanouduimme samalla.

Valmensin kaksi ensimmäistä vuotta Käpylän Pallon junioreissa. En ollut päätoiminen valmentaja, vaan tein valmentamisen ohessa kirjoitushommia ja olin järjestämässä urheilutapahtumia Waldenin veljesten firmassa.

Valmentaminen vei minut kuitenkin mukanaan. Toisen valmennusvuoden aikana KäPassa päätin, että haluan valmentaa ammatikseni ja katsoa, mihin rahkeeni riittävät.

Oli kehittymiseni kannalta ratkaisevan tärkeää, että aloitin nuorissa junioreissa, KäPan U13- ja U14-ikäisissä. Olen kiitollinen siitä, että Jarkko ohjeisti, että olisi järkevää aloittaa nimenomaan junioreissa. ”

 

Valmennusperustan luomista – ”Sain junioreissa rauhassa kokeilla asioita ja tehdä virheitä”

”Aloitin valmentajana nollapisteestä. En ollut valmentanut yhtään, mutta sain kuitenkin paikan mielestäni erinomaisesta ympäristöstä eli Käpylän Pallosta. Pelaajaura auttoi alussa, mutta olin aika hukassa. Voi tuntua hassulta, mutta alussa jo pelkästään rotaation suunnittelu harjoitteissa oli vaikeaa. Ei tätä pelaajana ollut ajatellut.

Monella ihmisellä on käsitys, että pitkän pelaajauran myötä tietäisi paljon lajista. Oma kokemukseni on, että näin se ei mene. Vaikka tiesin tietyllä pelipaikalla pelaamisesta jotakin, tällä asialla ei ollut valmentamisen kanssa mitään tekemistä.

Sain junioreissa rauhassa kokeilla asioita ja tehdä virheitä. Ristiriita oli välillä todella kiusallinen, kun ihmiset odottivat, että tiedän entisenä pelaajana paljon, mutta itse koin, että olin aivan hukassa.

Minulla on sekä KäPasta että HJK:sta pääsääntöisesti hyviä muistoja.

KäPassa pääsin todella hyvään porukkaan, 2001-syntyneisiin, jossa oli mahtava ryhmä: Abdi Mohamed valmentajana sekä Ben Pallas ja Miikka Nurmi taustoina.

Seuran valmentajat olivat pieni, mutta tiivis yhteisö. Muistan, että keskustelimme usein tuntikausia KäPan toimistolla aamutreenien jälkeen Abdin, Ossin (Virta), ”Apin” (Aleksi Piirainen), J-P:n” (Jussi-Pekka Savolainen) ja Juhan (Valla) kanssa

KäPassa resurssit olivat todella rajalliset. Esimerkiksi aamutreeneissä pallot olivat erilaisia ja risaisia. Monesta asiasta oli välillä pulaa.

Olen kiitollinen, että Erkki Valla otti minut HJK:hon vuonna 2016. Välillä toiminnassa tuli vaikeita tilanteita, mutta ”Eki” seisoi aina 100 %:sti tukena. Olen tästä ikuisesti kiitollinen.

HJK:ssa resurssit olivat aivan eri tasolla. Sain keskittyä täysillä valmentamiseen ja sain palkata avukseni kaksi tärkeää valmentajaa, Dmitriy Chydaykinin ja Oso Hautamon. Olosuhteet olivat erinomaiset.”

Tuomas Peltonen elokuussa 2011.
Tuomas Peltonen FC Hongan maalilla elokuussa 2011. Pelaajauran päätyttyä Peltonen on työskennellyt maalivahtivalmentajana. Kuva: Jussi Eskola.

Linjattomuus suurena ongelmana Suomessa – ”Kentällä toiminta oli todella kirjavaa”

”Molemmissa seuroissa, sekä KäPassa että HJK:ssa, ongelmana oli tietynlainen linjattomuus ja epämääräisyys. Seuroissa oli tehty hienot valmennuslinjat, mutta kentällä toiminta oli todella kirjavaa. Suunnitelmat toteutuivat vain osittain, ja toiminta oli todella henkilövetoista: joissakin joukkueissa valmennuslinja näkyi, toisissa joukkueissa ei.

HJK:ssa visiona oli olla paras pohjoismainen seura vuonna 2020. Jo vuonna 2016 näki, että tavoitteen saavuttaminen on linjattomuuden takia mahdotonta. Ihmiset vaihtuivat liian usein ja asioita kokeiltiin liikaa. Välillä kokeiltiin Ekkonoa, välillä jotakin muuta. Mistään prosessista tai linjasta ei voitu puhua.

Kulttuuri on todella iso kokonaisuus. Aspiressa pelaajille on todella iso asia, että he saavat pelata akatemiassa. Suomessa en aistinut pelaajista samanlaista ylpeyttä omasta seurasta. Näkyvät asiat, kuten hieno stadion tai valokuvat seuran käytävillä, ovat vain pieni osa kulttuuria.

Tunnen miesten ja poikien kilpajalkapallon, en ota kantaa nais- ja tyttötoimintaan tai harrastejalkapalloon. Jos puhutaan high performance -kulttuurista, Suomessa ollaan tästä todella kaukana. Ero on valtava. Tavoitteen pitää ohjata toimintaa. Jos tavoite on olla esimerkiksi Pohjoismaiden paras junioriseura, riman täytyy olla korkealla.

Ymmärretäänkö Suomessa, mitä on korkea vaatimustaso? Ymmärretäänkö huippupelaajakehityksen näkökulmasta pelaajalähtöisyys oikein?

Kuten esimerkiksi Sami Hyypiä Akatemiassa, myös Aspire Academyssa uskotaan holistiseen lähestymistapaan. Itse toiminta on kuitenkin kuin yö ja päivä, kaksi täysin erilaista maailmaa.

Olin hämmentynyt, kun luin SHA:n sivuilta jutun FC Lahden viime kauden valmennusprosessista. Hämmennyin siitä, kuinka paljon jutun mukaan vastuuta sysättiin pelaajille – jopa sellaisissa asioissa, joissa vastuuta ei voi siirtää. Lisäksi voidaan pohtia, mikä oli valmennusprosessin tulos, jos FC Lahti oli sarjassa kahdeksas. Aina pitää kysyä, missä ovat tulokset.

Kirjoituksen mukaan pelaajat osallistuivat FC Lahdessa esimerkiksi pelimallin ja harjoittelun määrittämiseen. Tässä ollaan mielestäni hakoteillä. Jos puhutaan high performance -toiminnasta, ihminen täytyy työntää epämukavuusalueelle. Kyse ei voi olla siitä, mitä pelaaja haluavat, vaan siitä, mitä pelaajat tarvitsevat. Nämä eivät ole aina sama asia.

Aspiressa ajatellaan, että holistisuus on pelaajien saamista tietoiseksi omasta prosessistaan. Meillä tehdään hyvin selväksi, että pelaajia valmennetaan harjoitteiden sisällä heidän yksilöllisten tavoitteidensa, individual objectives, kautta. Mutta pelaajat eivät todellakaan päätä näitä tavoitteita itse. Tavoitteista kyllä keskustellaan, mutta valmentaja on ammattilainen suhteessa pelaajaan.”

 

Vaikutteita monelta valmentajalta – ”Katsoin aluksi toimintaa suu auki”

”Kun ajattelen valmentajia, joilta olen saanut vaikutteita, nostan ensimmäisenä esille Jarkon (Tuomisto) nimen. Olemme edelleen yhteydessä viikoittain. Hän on aina auttanut. Varsinkin alkuvaiheessa lähetin hänelle jatkuvasti videomateriaalia treeneistäni. Jarkko on ollut ja on edelleen ylivoimaisesti tärkein tukihahmo.

Toinen tärkeä maalivahtivalmentaja kehitykseni kannalta on ollut Jyri Nieminen. Vaikka Jyri ja Jarkko toimivat yhdessä vaiheessa samassa ympäristössä, he ovat kaksi täysin erilaista persoonaa. Molemmilta saa erilaisia ajatuksia. Olen myös Jyrin kanssa yhä paljon tekemisissä.

Gert (Remmel) on opettanut minulle jalkapallosta ylipäänsä paljon. Koen, että hän ymmärtää todella syvällisesti jalkapalloa. Saan häneltä tälläkin hetkellä omaan maalivahtivalmentajan rooliini paljon ajatuksia. Gert on auttanut minua, todennäköisesti tiedostamattaan, ymmärtämään paremmin myös Aspiren metodia, koska lähestymistavoissa prinsiippien ja sub-prinsiippien kautta on paljon samankaltaisuuksia, vaikka itse valmennusprosessi on ihan erilainen.

Aspiressa olen oppinut valtavasti akatemian tekniseltä johtajalta Edorta Murualta sekä akatemian entiseltä mentor coachilta Unai Melgosalta. He mullistivat monessa asiassa ajattelutapani. Heiltä olen oppinut, mitä korkea, päivittäinen vaatimustaso on aidosti. Katsoin aluksi toimintaa suu auki.

Suomessa sain kuulla usein, että olin liian kova tai vaativa valmentajana, mutta täällä olin aluksi jotain täysin muuta. Täällä ytimessä ei ole se, mikä pelaajasta on kivaa, vaan se, miten pelaaja kehittyy.”

 

Maajoukkuetoiminnasta ja Palloliiton roolista – ”Tulosvastuun puute on valtava ongelma”

”Olin lokakuussa 2017 yhden viikon ajan U21-maajoukkueen mukana Georgiassa. Olin nuorten maajoukkueen valmennustiimin jäsen, mutta pesti päättyi, kun siirryin keväällä 2018 Aspire Academyyn.

Palloliitto on Suomessa sellainen keskeinen toimija, josta high performance -kulttuurin pitäisi valua alaspäin. Jos ajatellaan, että nuorisomaajoukkueissa pitäisi saada paras irti ja optimoida tulos, niin nykyinen tulosvastuun puute on valtava ongelma.

Niin kauan kuin Palloliitosta ja sen alaisista joukkueista puuttuu tulosvastuu, mistään maksimaalisesta suorittamisesta on ihan turha puhua.

Tulokset eivät ole kovinkaan paljoa muuttuneet, mutta silti samat ihmiset jatkavat lähes vuodesta toiseen. Oman toiminnan kyseenalaistaminen on todella vaikeaa, jos ulkoapäin ei tule ”inputia”. Näin voi käydä, jos samat ihmiset toimivat yhdessä vuodesta toiseen.

Myös Palloliitossa valmentajien pitäisi kilpailla keskenään. Pelaajathan kilpailevat kuitenkin koko ajan pelipaikoista.

Jos tulokset eivät tyydytä, valmentajia pitäisi vaihtaa kylmästi, vaikka kesken prosessin. Ymmärrän, että liitossa ei voida vaihtaa kaikkia ihmisiä jatkuvalla syötöllä, mutta paikat karsintaprosessien valmennustiimeissä pitäisivät mielestäni olla kilpailtuja positioita, joihin huippujalkapallojohtaja nimeää sillä hetkellä parhaat liiton kanssa sopimussuhteessa olevien joukosta. Näin toimitaan esimerkiksi Aspiressa ja Qatarin nuorisomaajoukkueissa.

Jos joukkue ei mene karsinnoista läpi, on ihan turha höpöttää mistään pitkäjänteisyydestä tai pelaajien kehittymisestä. On ihan selvää, että jollekin tulee paha mieli, mutta sitä on jalkapallo.

Jos epämukavuusalue ei ole läsnä, ihminen ei joudu repimään itsestään kaikkea irti. Aspiressa paine on koko ajan mukana toiminnassa. Aspiressa ajattelutapa on, että kun valmentajat ovat liikkeessä ja elävät epämukavuudessa, johtajat ovat onnistuneet työssään.

Voin sanoa, että minulla on hyvin epämukava olo lähes koko ajan. Mutta nautin siitä.

Sloganit ovat sloganeita ja ne pitää elää todeksi, mutta Asipire Academyssa sanotaan usein, että pyrkimyksenä ei ole enjoyment tai fun, vaan satisfaction. Sellainen tunne syntyy, kun joutuu oikeasti ponnistelemaan ja puskemaan eteenpäin. Tätä tunnetta halutaan synnyttää Aspiressa jo hyvin nuorissa pelaajissa sekä kaikissa valmentajissa.

Kasvu ja kehittyminen vaativat ristiriitoja, konflikteja ja kyseenalaistamista. Ei se niin voi mennä, että kehumme toisiamme ja jauhamme keskenämme, että ”teemme helvetin hyvää duunia”.

Tuntuu, että Suomessa ihmiset ovat jotain aikaisemman historiansa ja vanhojen saavutustensa takia. Ajatellaan, että jos valmentaja tai pelaaja on joskus voittanut kolme mestaruutta tai pelannut ulkomailla, hän olisi nykyjalkapallon asiantuntija. Tämä on ajatuksena täysin väärä.

Aspiressa kukaan ei ole hyvällä tavalla mitään. Täällä korkeankin profiilin toimijat joutuvat joka viikko perustelemaan, mitä tehdään ja miksi. Sillä ei ole merkitystä, ovatko he joskus esimerkiksi rakentaneet Athletic Bilbaon systeemin tai toimineet Valioliiga-joukkueen kapteenina.”

 

Kiinnostus Aspire Academya kohtaan syttyi – ”Kun näin, mikä muutos Jarkossa oli tapahtunut”

”Kun aloitin HJK:ssa päätoimisena valmentajana, ajattelin jo silloin, että haluan katsoa, mihin osaamiseni riittää.

Kun näin muutoksen, mikä Jarkossa oli tapahtunut Aspire Academyssa, halusin tietää lisää akatemian metodista.

Kun Jarkko oli lomallaan käymässä Suomessa, hän tuli katsomaan harjoituksiani Käpylän kuplahallille. Emme olleet tavanneet vuoteen. Treenien aiheena oli jokin tekninen suoritus. Valmentamisestani ei meinannut tulla mitään.

Jossain vaiheessa Jarkko kysyi, voisiko hän ottaa valmentamisesta kopin. Näin, miten hän alkoi tykittämään. Jarkko oli valmentanut minua neljä vuotta FC Hongassa, mutta hän ei ollut enää sama valmentaja.

Yksityiskohdat, rytmi ja tilanteen haltuunottaminen – katsoin Jarkon valmentamista ihaillen.

Utelin Jarkolta Aspiren toiminnasta ja pääsin viikoksi tutustumaan akatemian toimintaan. Päätin, että haluan ryhtyä työskentelemään samaan suuntaan.

Lähdin työstämään omaa metodiani Jarkon ja Jyrin tuella. Pommitin heitä videoilla ja pyysin kommentteja. Pystyin junioripuolella hiomaan ja kehittämään metodiani.

Olen Jarkolle ja Jyrille ikuisesti kiitollinen heidän tuestaan sekä HJK:lle siitä, että sain vapaasti rakentaa omaa valmentajaidentiteettiäni.

Jossain vaiheessa Jarkko tiedusteli, olisinko kiinnostunut valmentamaan Aspiressa. Hän tosin sanoi silloin, etten ole vielä valmis, mutta jossain vaiheessa tilaisuus kyllä tulee.

Syksyllä 2017 Jarkko soitti ja kertoi, että nyt voisi olla sopiva hetki. Hän oli jutellut Aspire Academyn maalivahtivalmennuksen johtaja Iñaki Ulloan kanssa. Minun piti lähettää 24 tunnin sisällä Aspireen video-CV:ni, josta ilmeni metodini.

Olin kuvannut kaikki harjoitukseni HJK:ssa ja KäPassa ja aloin tekemään klippejä. Olin viimeiset vuodet tietoisesti rakentanut metodiani Aspiren suuntaan, joten tiesin mitä tehdä.

Saman vuoden joulukuussa Ulloa soitti ja ilmoitti, että Aspire haluaa rekrytoida minut. Aloitin työt 1.4.2018 – useamman kuukauden paperiprosessin jälkeen.”

 

Valmentajan täytyy olla koko ajan valmis – ”Ympäristö on erittäin vaativa”

”Aspire Academy on kansallinen sisäoppilaitos, johon kootaan parhaat pelaajat Qatarin seuroista. Tavoitteena on kehittää pelaajia maajoukkueisiin. Henkilökunta on erittäin kansainvälinen, toimijoita on 30 eri maasta.

Ympäristö on valmentajalle erittäin vaativa ja hektinen. Mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia ei kannata tehdä. Erilaisesta kulttuurista tulevalle muutos oli shokki. Ainoa pysyvä osa on metodologia, kaikki muut asiat voivat muuttua hyvinkin nopeasti.

Aspiressa ajatellaan holistisesti. Tietyt asiat, kuten harjoitteet, valmennuskieli ja tapa käsitellä pelaajia, ovat pyhiä, eikä yksittäinen valmentaja voi vaikuttaa niihin. Näistä muodostuu isompi kokonaisuus kuin valmennusmetodi: learning culture. Toisaalta nähdään tärkeänä, että jokainen valmentaja valmentaa oman persoonansa kautta, mikä antaa mielestäni liikkumatilaa ja vapauttaa energiaa. Psykologi ja sosiologi ovat koko ajan valmentajien tukena. Valmentajia yritetään viedä jatkuvasti epämukavuusalueelle.

Täällä sanotaan valmentajille: ”You don’t need to be prepared, you need to be ready.” Mitä vain voi tapahtua milloin vain.

Ajatteluni Aspiressa on muuttunut kokonaan: alkaen siitä, miten rakennetaan pelimalli ja päättyen siihen, millainen on harjoitusprosessi ja miten pelaajia kehitetään.

Koko ajatus jalkapallosta rakentuu Aspire Academyssa prinsiippien ja sub-prinsiippien varaan. Ei ole mitään valmiita malleja. Prinsiippien tavoitteena on tuottaa tietynlaista käyttäytymistä kentällä. Tavoitteena on, että Aspiren pelaamisesta tunnistetaan aina tietyt pyrkimykset – identiteetti –, ei niinkään tiettyjä malleja.

Prinsiipit ja rakenne ovat aina läsnä kaikissa harjoitteissa. Vain tällä tavoin ne voivat siirtyä elävinä itse peliin. Meillä ei ole edes olemassa mitään Power Point -muotoista valmennuslinjaa tai pelimallia.

Pallollisessa pelaamisessa isoin ajatus on idea of progression. Tavoitteena on edetä aina, kun se on mahdollista. Struktuuri tulee säilyttää ja prinsiipit tapahtuvat sen sisällä. Ei meillä esimerkiksi laiturit seilaa taskuissa. Jos näin tapahtuu, pelaaja otetaan pois kentältä. Myöskään keskikenttäpelaaja ei käytännössä koskaan putoa toppareiden väliin.

Harjoitteet on rakennettu niin, että pelaajilla on tietyt pelitilat, joita heidän tulee hallita. Idea of progression -prinsiippi sisältää esimerkiksi sub-prinsiipin look far. Jos peliteolla on mahdollista voittaa linjoja, siihen tulee aina pyrkiä. Game is open or game is closed.

Kun harjoittelemme maalivahtien kanssa, teemme sitä pääsääntöisesti avoimessa ympäristössä. Referenssit tulevat pelistä. Maalivahdin on helppo katkaista esimerkiksi matala keskitys, jos tilanteeseen ei juokse yhtäkään pelaajaa. Mutta kun harjoituksissa tilanteeseen lisätään maalia kohti juokseva hyökkääjä ja puolustava pelaaja, tilanne ja toiminta on täysin erilaista, kun informaatiota pitää kerätä useasta eri kohteesta. Näin pyrimme kasvattamaan peliä havainnoivia ja ymmärtäviä pelaajia. Toki on tiettyjä toimintoja, joita harjoittelemme myös eristetymmin.

Näen, että tulevaisuuden maalivahtipelaamisessa korostuu kollektiivinen yhteistoiminta esimerkiksi maalinestopelaamisessa. Tässä on monissa ihan huipputasonkin joukkueissa vielä tekemistä. Kysymys on esimerkiksi siitä, miten maalivahti ja pelaajat rakentavat yhdessä peittoa.

Olennaista on se, mikä on tehokasta suhteessa joukkueen pelimalliin ja miten maalivahti ja muut pelaajat voivat toimia yhdessä tässä kontekstissa. Maalin peittäminen tai pelin avaaminen eivät huipullakaan joka paikassa vielä nivoudu maalivahdin ja kenttäpelaajien yhteistoiminnassa.

Näen paljon esimerkiksi sitä, että talvitauolla täällä harjoittelevissa huippujoukkueissa maalivahdit tekevät omaa juttua ja muu joukkue omaa juttua. En pidä tätä toimintamallia optimaalisena.”

 

Konflikteja treenikentällä ja kilpailua valmentajien välillä – ”Tavoitteena on kasvattaa pelaajien toleranssia”

”Kun valmentajat ovat kovia kentällä ja haluavat viedä pelaajia joka päivä äärirajalle ja sen yli, tavoitteena on kasvattaa pelaajien toleranssia, opettaa heitä selviytymään erilaisista tilanteista.

Varsinkin vanhempien pelaajien kanssa treeneissä tulee välillä konflikteja. Tärkeää on, että vuorovaikutus ei katkea, vaan pelaajan kanssa käydään tilanteen rauhoituttua läpi, mitä tapahtui ja miksi.

Myös valmentajapalavereissa on välillä voimakkaita konflikteja ja väittelyitä.

Samalla tavalla kuin pelaajien välillä, myös valmentajien välillä on kilpailua. Aspiressa on suuri valmentajapooli, josta valitaan valmentajat maajoukkueisiin, jotka ovat haluttuja paikkoja.

Kilpailu ei näy joka päivä, mutta on selvää, että valmentajat tavoittelevat parhaimpia pestejä. Valmentajat eivät välttämättä ole yhden ikäluokan kanssa koko vuotta. Valmentajia voidaan vaihtaa milloin tahansa.

Koen, että Aspiren organisaatio on ollut itselleni urheilullisesti erittäin oikeudenmukainen. Kun olen onnistunut, se on tunnistettu. Toisaalta olen ollut ikävissä tilanteissa ja saanut kuulla asiasta, jos en ole hoitanut optimaalisella tavalla jotakin hommaa.”

 

Akatemian arkea – ”Päivät ovat todella hektisiä”

”Harjoituksia on yksi tai kaksi kertaa päivässä. Toinen tärkeä kokonaisuus on valmentajien mentorointi. Treenejä pääsee milloin tahansa seuraamaan, mutta mentorointitilaisuudet tapahtuvat suljetuin ovin.

Osa holistista lähestymistapaa on, että pelaajien lisäksi jokaisella valmentajalla on oma kehitysprosessinsa käynnissä koko ajan. Mentoroinnissa mennään syvälle henkilökohtaisiinkin asioihin, ja kenellä tahansa on oikeus niin halutessaan puhua mistä tahansa. Luottamus on mentorointiprosessille elinehto. Siellä käsiteltyjen asioiden tulee jäädä vain ja ainoastaan huoneessa olijoiden tietoon. Mukana prosessia vetämässä ovat teknisen johtajan lisäksi myös akatemian psykologi ja sosiologi. Näitä hetkiä on joka päivä yksi ja paikalla ovat kaikki valmentajat.

Kerran viikossa on lisäksi methodology meeting, jossa käydään läpi metodia ja harjoitteita. Maalivahtiosasto tapaa myös kerran viikossa.

Päivät ovat todellisia hektisiä. Esimerkiksi viime vuoden tammikuun ja maaliskuun työskentelin joka päivä 10-15 tuntia ilman yhtäkään vapaapäivää osana karsintoihin valmistautuvan Qatarin U23-maajoukkueen valmennustiimiä sekä samaan aikaan vastavalittuna koordinaattorina mv-metodologiaa sekavan ajanjakson jälkeen yhtenäistäen. Aika menee nopeasti ja prässi on kovaa. Täällä paine on koko ajan läsnä.

Akatemiassa painotetaan koko ajan, että ainoa asia, mikä kiinnostaa suhteessa pelaajaan, on se, kehittyykö pelaaja vai ei. Ajattelen itse, että tietty etäisyys pelaajan ja valmentajan välillä on tärkeää. Valmentajan täytyy välillä tehdä koviakin ratkaisuja. Jos suhde pelaajaan on liian läheinen ja pelaaja hakee vaikeina hetkinä koko ajan valmentajalta hyväksyntää, valmentajan voi olla vaikea siirtää tunteet syrjään. Ei ole tervettä roikottaa pelaajaa esimerkiksi ykkösmaalivahtina valmentajan ja pelaajan välisen suhteen takia. Pelaajille täytyy osata opettaa myös pettymyksiä.

Jos pelaaja esimerkiksi myrkyttää joukkuetta, hänet siirretään takaisin omaan seuraan harjoittelemaan. Yhteys pelaajaan ei kuitenkaan koskaan katkea kokonaan. Pelaaja voi jossain vaiheessa päästä takaisin akatemiaan, jos hän osoittaa olevansa valmis muuttamaan toimintaansa.

Esimerkiksi U19-maajoukkueesta laitoimme syksyllä neljä avauskokoonpanon pelaajaa ulos kaksi viikkoa ennen karsintaturnausta. Ovi ei kuitenkaan sulkeudu kokonaan. Onnistuneiden karsintojen jälkeen kaksi pelaaja on mukana käynnissä olevassa valmistautumisprosessissa kohti Aasian lopputurnausta. Prosessi ei voi tapahtua yksittäisen pelaajan ehdoilla. Kaiken tulee perustua identiteettimme mukaiseen toimintaan.”

 

Unelmien toteutumisen tukijana – ”Parasta suunnitelmallisuutta on elää hetkessä”

”Haluaisin olla koko ajan ympäristössä, jossa pystyn kehittymään. Ympäristön pitää haastaa minua. En näe muuten järkeä valmentaa.

Olen Aspiressa oppinut, että on turha suunnitella asioita pitkälle. Lyhyessä ajassa voi tapahtua paljon. Parasta suunnitelmallisuutta on elää hetkessä.

Muistan, kun suoritin Suomessa UEFA Goalkeeper A -kurssia, Antti Niemi kysyi, missä osallistujat tarvitsevat apua. Suurin osa vastasi, että heillä on vaikeuksia tehdä vuosikelloa, isoa kuvaa, mitä täytyy tehdä vuoden aikana. Taisin itsekin vastata jotakin tällaista.

Nykyään ajattelen aivan eri tavalla. Pelaajakehitysprosessi on hyvin aaltoilevaa. On ihan päätöntä suunnitella, mitä teen pelaajien kanssa marraskuussa. Tärkeintä on ajatella, mitä pelaajat tarvitsevat tällä hetkellä ja miten voin reagoida siihen juuri nyt.

Haluaisin toimia ympäristössä, joka toteuttaa high performance -kulttuuria. Suomessa ajatellaan usein, että on hyvä, että valmentajalla on opettajatausta. Voi siitä olla hyötyä, mutta mielestäni opettaja-ajattelu ei kuitenkaan sovellu high perfomance -toimintaan parhaalla mahdollisella tavalla. Nuoren täytyy itse todella haluta tällaisen toiminnan piiriin, sillä siinä mennään koko ajan ihan äärirajoilla ja niiden yli. Ympäristö voi olla todella haastava ja raadollinen. Kun puhutaan harrastustoiminnasta, asia on tietysti eri.

Koen, että valmentaminen on kehittänyt minua myös ihmisenä ja perheenisänä. Saan valmentamisesta ja kehittymisestä nautintoa.

Valmennan, koska saan auttaa nuoria ihmisiä toteuttamaan unelmia. Saan tästä isoja tyydytyksen hetkiä. Minulla tulee hyvä olo, kun näen, että nuori pelaaja on motivoitunut tekemään todella paljon töitä unelmiensa eteen, ja saan olla mukana siinä prosessissa nostamassa rimaa koko ajan korkeammalle.”

 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat: