Vihdoinkin rehellistä urheilupuhetta — Kiitos, Mila Kajas-Virtanen!

Viime aikojen kenties paras urheiluaiheinen teksti löytyy yllättävästä kanavasta: Kirkko ja kaupunki -lehden verkkosivuilta. Tekstin kirjoittajana on olympiatasolla kilpaillut entinen taitoluistelija Mila Kajas-Virtanen.

Pääset lukemaan tekstiä täältä.

Vaikka Kajas-Virtasen teksti on lyhyehkö, se pureutuu suoraan urheilun ytimeen. Siinä ei ole mitään ylimääräistä höttöä tai väsynyttä jargonia. Jokaisen urheilevan lapsen vanhemman ja valmentajan pitäisi lukea kyseinen kirjoitus.

Miksi kirjoitus kolahtaa itseeni niin voimakkaasti?

Kajas-Virtanen kirjoittaa hienosti, että urheilussa on ennen kaikkea kyse toistojen kautta muodostuvasta elämäntavasta. Nelinkertainen Suomen mestari muistuttaa toisaalta myös geenien, sattuman ja ympäristön merkityksestä. Urheilu on myös yksilötasolla tiimityötä.

Tekstin kantava ajatus on kirkas: urheilussa matka on monella tavalla tärkeämpi kuin päämäärä.

”Opin asettamaan tavoitteita, tekemään työtä unelmieni eteen ja hallitsemaan paineita”, Kajas-Virtanen kirjoittaa. Nämä taidot ovat tärkeitä paitsi urheilussa myös kaikessa muussa elämässä. Kun urheileva lapsi ja nuori tekee sinnikkäästi töitä unelmiensa eteen, hän saa elämäänsä sellaista pääomaa, jonka arvoa ei voi mitata rahassa.

Kajas-Virtasen teksti on kohdistettu urheilevien lasten vanhemmille – siis niille henkilöille, jotka vaikuttavat merkittävällä tavalla lasten urheilemisen toimintaympäristöön. Entiseltä huippu-urheilijalta kysytään usein, suositteleeko hän huippu-urheilijan uraa lapsille. Kysyjinä ovat useimmiten lasten vanhemmat.

Kajas-Virtasen vastaus on yllättävä, rehellinen ja kaunis.

”Kerron, että huippu-urheilu-uraa ei valita. Se on intohimon sivujuonne, joka valitsee sinut. Jos sinulla on intohimoa, voi luvassa olla menestystä, sillä intohimo lisää tahtoa, joka ruokkii motivaatiota, joka ruokkii oppimista, joka puolestaan ruokkii menestystä jne.

Tämä sitaatti on koko tekstin kenties tärkein yksittäinen kohta. Se herättää myös valmentajassa ajatuksia ja kysymyksiä. Kuinka me valmentajat voimme luoda sellaista intohimon ilmapiiriä, jossa lapsi haluaa tavoitella unelmiaan ja tehdä paljon töitä näiden unelmien saavuttamiseksi?

Intohimon sivujuonne, joka valitsee sinut. Mikä upea muotoilu!

Huippu-urheilijaksi kasvamisen yhteydessä puhutaan usein uhrauksista. Ihminen uhraa jotain saavuttaakseen tavoitteensa. Kajas-Virtanen ei puhu uhrauksista, vaan sitoutumisesta ja oppimisesta. Ajatuksissa on paljon samaa kuin jääkiekkolegenda Wayne Gretzkyn hienossa lausahduksessa.

Kun Gretzkyltä kysyttiin, miten hän jaksoi viettää lapsena tuntikausia jäällä, vastaus oli viiltävä.

”Jos olisin ajatellut, että harjoittelen, en varmaan olisi tehnyt sitä. Minusta se ei ollut harjoittelua, vaan hauskinta mitä tiesin.”

Mitä Kajas-Virtanen ajattelee lasten vanhempien merkityksestä urheilussa?

Hänen mielestään vanhempien ei tule asettaa lapsen harrastamiselle mitään tavoitteita. Vanhempien tärkeä – ja haastava tehtävä – on tukea lasta tämän itse asettamien tavoitteiden saavuttamisessa. Tukemisen tavat voivat sitten olla mitä moninaisimpia. Vanhemmat, jotka onnistuvat oikeilla sanoilla ja teoilla ruokkimaan lapsen intohimoa, ovat kullanarvoisia. Sama pätee valmentajiin.

Tavoitteenasettelun tulee kuitenkin lähteä lapsesta itsestään.

”Anna hänen (lapsen) asettaa ne (tavoitteet) itse, sillä ulkoa liimatut unelmat eivät johda mihinkään hyvään. Jos hän löytää motivaation itsestään, voi hän mahdollisesti saavuttaa mitä vain.”

Tavoitteellinen lasten urheilu tuntuu olevan Suomessa yhä joiltakin osin tabu – tai ainakin teema, josta keskusteltaessa ollaan hyvin varovaisia. Suomessa on paljon lasten urheilun (sic!) asiantuntijan nimikkeellä (tai vastaava) toimivia henkilöitä, joiden puheessa urheilu näyttäytyy kovin erilaiselta kuin Kajas-Virtasen kirjoituksessa.

Kajas-Virtasen tekstissä urheilu ei myöskään näyttäydy minään myyttisenä uhrausten linnakkeena, vaan luonnollisena arjen tekemisenä, jossa intohimo, oppiminen ja sitoutuminen kulkevat käsi kädessä.

Asiat ja teot, jotka ulkopuolisen silmin voivat vaikuttaa uhrauksilta, ovat nuorelle tai vanhemmallekin urheilijalle usein arjen luonnollisia valintoja. Tai kuten Kajas-Virtanen toteaa vielä osuvammin: ”Asioita toistamalla niistä tulee tottumus, sitten taipumus, taipumuksesta asenne ja lopulta elämäntapa.”

Tekstinsä lopussa Kajas-Virtanen painottaa, että ilon lähteen löytäminen on lopulta tärkein avain onneen. Tämä avain voi avata oven huippu-urheiluun, taiteeseen tai johonkin muuhun elämänalueeseen. Ja vaikka ensimmäinen tai edes toinen ovi ei heti aukeaisi, urheilusta saa työkaluja, jotka opettavat sinnikkyyttä, vastoinkäymisten käsittelyä ja uuden oppimista. Kolmas ovi voi jo aueta.

Kajas päättää hienon puheenvuoronsa ajatukseen, josta paistaa urheilun elämänmakuisuus: intohimo yhdistettynä ”oman jutun” löytämiseen on yksi elämän tärkeimpiä asioita. Ja tässä kokonaisuudessa urheilevien lasten valmentajien ja vanhempien merkitys tukijoina ja opastajina on suuren suuri.

”Tärkeimmän asian kerron kysyjälle viimeisenä. Pyydän häntä olemaan onnellinen, jos lapsi löytää ihan minkä tahansa ilon lähteen, kuten esimerkiksi piirtämisen, lukemisen, leipomisen tai trampoliinilla hyppimisen. Lapsi tai aikuinen, jonka silmät loistavat ja joka hädin tuskin saa hengitettyä innostukseltaan, on lahja.”

Kiitos upeasta kirjoituksestasi, Mila Kajas-Virtanen!

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Valmentajien arvostus ei synny taikatempuilla

301.

Kun Suomen Kuvalehti tutki vuonna 2018 eri ammattien arvostusta yhteiskunnassa, urheiluvalmentajan ammatti löytyi sijalta 301 – myymäläetsivän ja baariapulaisen välistä.

Valmentajien arvostuksesta on keskusteltu muun muassa radiossa näkyvien valmentajien johdolla. Myös sosiaalisessa mediassa arvostukseen on pyritty vaikuttamaan erilaisilla kampanjoilla.

Keskusteluissa ja kannanotoissa lähtökohtana on usein ollut arvostuksen saaminen ulkopuolisilta. Kuinka muut ihmiset ymmärtäisivät paremmin valmentajien merkityksen ja oppisivat arvostamaan näiden toimijoiden työtä?

Olennaisin asia on kuitenkin unohtunut. Ennen muiden arvostusta valmentajien on itse osoitettava arvostusta työtään, lajiaan ja valmentamista kohtaan.

 

Euroopan paras paikka työskennellä jalkapallon juniorivalmentajana?

Käsittelen tässä tekstissä jalkapalloa, sillä tunnen lajin toiminnan parhaiten. Kun olen keskustellut ulkomailla toimivien juniorivalmentajien kanssa, perehtynyt eri maiden ruohonjuuritason toimintaan, etsinyt tietoa ja tutkinut valmentajien taustoja, olen tehnyt olennaisen havainnon.

Suomi on yksi Euroopan parhaimpia – ja samalla myös helpoimpia – paikkoja toimia päätoimisena juniorivalmentajana jalkapallossa.

Valmentajien välillä on varsin vähän kilpailua, avoimia pestejä on joka syksy paljon tarjolla ja hakijoita on vähemmän kuin monessa muussa maassa. Sopimukset ovat usein toistaiseksi voimassa olevia ja palkka on riittävän hyvä, jotta valmentajan ei tarvitse tehdä muita töitä. Lisäksi työ- ja sosiaaliturvalainsäädäntö turvaa hyvin työntekijän yleistä asemaa.

Ymmärrämmekö, kuinka hyvässä asemassa päätoiminen suomalainen juniorivalmentaja on?

Tätä taustaa vasten ulkopuolisen arvostuksen, joka tarkoittaa usein samaa kuin lisäresurssit, vaatiminen tuntuu vähintäänkin erikoiselta. Kaikkein eniten meillä on parannettavaa siinä, kuinka teemme oman työmme. Tämä on suuri mahdollisuus.

Osallistuin elokuussa koulutustilaisuuteen, jossa sivuttiin myös käsillä olevaa aihetta. Eräs pienemmän seuran junioripäällikkö kertoi, kuinka yksi seuran vapaaehtoisista kertoi syyksi lähteä toimintaan mukaan sen, kuinka paljon kyseinen junioripäällikkö teki seuran eteen töitä.

Tähän esimerkkiin kiteytyy osa arvostuksen muodostumisen logiikasta. Arvostus syntyy tekemällä, ei pyytämällä. Valmentaja voi omalla työllään ja sitoutumisellaan osoittaa lajin ja seuran merkitsevän paljon, ja tämä esimerkki rohkaisee myös muita yhteisön jäseniä antamaan oman panoksensa.

 

Anteeksipyytävä asenne pois

Edellä mainitun koulutustilaisuuden puhuja, HJK:n Marko Hirvonen muistutti esityksessään tärkeästä seikasta. Juniorivalmentajien pitäisi päästä eroon anteeksipyytelevästä otteestaan. Kunnioitus omaa toimintaa kohtaan on kaiken lähtökohta.

”Olen vain harrastejoukkueen valmentaja.” ”Olen vain apuvalmentaja.” ”Olen vain auttamassa muita valmentajia.”

Moni jalkapallotoimija on varmasti jossain vaiheessa törmännyt vastaavanlaisiin kommentteihin. Ajattelutapa on täysin väärä. Kaikki valmentaminen on arvokasta ja tärkeää!

Valmentajilla on luonnollisesti erilaisia rooleja ja he toimivat erilaisissa toimintaympäristöissä erilaisin tavoittein, mutta itse valmentaminen on yhtä arvokasta.

Jos emme itse arvosta erilaisia valmennusrooleja ja -tehtäviä, on ihan turha kuvitella, että muu ympäristö ymmärtäisi niiden merkityksen.

Anteeksipyytelevään otteeseen liittyy myös se, kuinka uskallamme kyseenalaistaa auktoriteetteja. Päästämmekö löysät heitot läpi, koska ne tulevat riittävän ”korkea-arvoiselta” taholta? Vai osoitammeko välittämistä, arvostusta ja kiinnostusta tuomalla myös eriäviä näkemyksiä keskusteluun?

Minua hävettää vieläkin hieman, että olin hiljaa, kun A-maajoukkueen entinen päävalmentaja Hans Backe kertoi koulutustapahtumassa vuonna 2016, että Huuhkajissa ei syötellä alaspäin. Ajattelin, että eihän minun, vasta joitakin vuosia valmentaneen juniorivalmentajan, pidä esittää A-maajoukkueen päävalmentajalle jatkokysymyksiä.

Se, joka arvostaa valmentamista, uskaltaa kyseenalaistaa myös sellaisia valmentajia, jotka ovat korkealla hierarkiassa.

Olen keskustellut vuosien saatossa monien eri jalkapallotoimijoiden kanssa, mutta harvalta olen saanut niin paljon uusia ajatuksia omaan toimintaani kuin vasta vähän aikaa valmentaneilta, mutta terveen kriittisiltä ja uteliailta toimijoilta. Nämä henkilöt näkevät usein kehitysmahdollisuuksia sellaisissa asioissa, joille monet ovat jo sokeita.

Valmennuksen ja valmentajien arvostus ei edisty, jos toimijoiden välillä on tarpeettomia muureja ja varovaisuuden kulttuuria.

 

Hukattuja mahdollisuuksia

Sillä, miten johtavassa asemassa olevat toimijat tuovat valmennusta esille ja viestivät siitä, on suuri merkitys.

Maajoukkuevalmentajat Erkka V. Lehtola ja Juha Malinen ovat näkyviä ja arvostettuja jalkapallovaikuttajia. Molemmat ovat myös aktiivisia kirjoittajia Twitterissä, kummallakin on lähes 10 000 seuraajaa.

Koska Lehtola ja Malinen ovat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä, jotka ottavat säännöllisesti osaa keskusteluihin, heillä olisi loistava mahdollisuus ruokkia seuraajina olevien juniorivalmentajien mielenkiintoa, nostaa esille valmennuksellisia ilmiöitä sekä tuoda julkiseen keskusteluun valmentajan näkökulmia jalkapallosta.

Tämä kaikki vaikuttaisi varmasti positiivisella tavalla valmennuksen arvostukseen lajiyhteisön sisällä. Näkyvät toimijat pitäisivät valmennusaiheita esillä ja käyttäisivät mielipidevaikuttajan asemaansa uusien ajatusten herättäjinä.

Nyt mahdollisuus on hukattu. Se on ennen kaikkea surullista. En ihmettele, miksi niin monen lajitoimijan kuva Palloliitosta on ei-niin-edistyksellinen.

Myös Palloliitto on yhtä kuin sen ihmiset. Jokainen lajitoimija piirtää – tiedostamattaankin – jokaisella sanallaan ja teollaan kuvaa omasta yhteisöstään.

Kun olen seuraillut esimerkiksi saksalaisten ja hollantilaisten akatemiaseurojen päävalmentajien Twitter-sisältöä, siellä ei puhuta lähestulkoon mistään muusta kuin pelistä ja valmentamisesta.

Myös sanat ovat tekoja. Ja teot rakentavat arvostusta ja merkitystä.

 

Arvostusta yhteisöä ja sen toimijoita kohtaan

Yksittäisen juniorivalmentajan mahdollisuus vaikuttaa koko ammattikunnan arvostukseen on lopulta hyvin rajallinen. Se, mihin juniorivalmentaja ja -toimija voi vaikuttaa paljon enemmän, on valmennuksen arvo ja merkitys omassa yhteisössä.

Arvo ja merkitys syntyvät sitoutumisesta, omistautumisesta, auttamisesta ja itsensä likoon laittamisesta.

Kun HJK ilmoitti valmennuspäällikkö Erkki Vallan työsuhteen päättymisestä, moni seuran valmentaja kiitti Vallaa ennen kaikkea siitä, että hän astui esiin, kun oli vaikeaa ja seisoi aina omiensa tukena. Valla ansaitsi arvostuksensa sillä, että hän tuki valmentajia vaikeilla hetkillä. Ei ongelmien ulkoistamista, oman vastuun pakoilua tai helppojen tekosyiden etsimistä.

Valmentajat voivat omalla toiminnallaan ja esimerkillään vaikuttaa merkittävästi valmentajien keskinäiseen arvostukseen yhteisön sillä. Nimellä tervehtiminen, kuulumisten kysely, kiittäminen, harjoitusten seuraaminen ja niistä palautteen antaminen, tsemppaavat sanat vaikeilla hetkillä sekä omien kokemusten jakaminen eivät maksa mitään. Ne ovat ilmaisia asioita, jotka on helppo laittaa kuntoon. Samalla ne rakentavat luottamusta ihmisten välillä. Luottamus ja arvostus taas kulkevat käsi kädessä.

Arvostus ei rajoitu vain valmentajien välisiin suhteisiin. Myös joukkueen muut taustatoimijat, kuten huoltajat ja joukkueenjohtajat, ovat tärkeitä. Kuinka usein olet kysynyt huoltajan kuulumisia? Milloin viimeksi annoit joukkueenjohtajalle positiivista palautetta tämän tekemästä työstä? Miten säännöllisesti kiität niitä seuran vapaaehtoisia, jotka auttavat esimerkiksi ottelutapahtumissa tai turnauksissa?

Kun valmentaja osoittaa ansaittua arvostusta yhteisön toimijoille ja muille laji-ihmisille, esimerkiksi erotuomareille, seurauksena on usein se, että myös valmentaja itse saa tunnustusta muilta.

Sillä, että ihmisen tekemä tärkeä työ tulee huomatuksi, on valtavan suuri arvo.

 

Ei taikatemppuja

Juniorivalmentajien arvostus ei nouse jalkapallossa taikatempuilla tai lisäeuroilla. Kaikki lähtee siitä, että valmentajat tekevät työnsä niin hyvin, esimerkillisesti, sitoutuneesti ja lajia kunnioittaen kuin pystyvät ja osoittavat sitä kautta merkityksensä yhteisössä.

Ristiriita on välillä hämmentävä, kun huomaan, että samat valmentajat, jotka vaativat lisää arvostusta ja resursseja ruohonjuuritasolle, saapuvat itse harjoituksiin myöhässä, ottavat selfieitä kesken harjoitustapahtuman ja valittavat nuorille pelinohjaajille koko ottelutapahtuman ajan. Näillä hetkillä ajattelen, että saamme toiminnallemme juuri sellaista arvostusta kuin ansaitsemme.

Välillä minusta tuntuu, että oikaisemme valmennuksessa perustavien asioiden kohdalla. Näemme valmentajan sisältöosaamisen helposti vain esimerkiksi taidon opettamisena tai pelien laatutekijöiden ymmärtämisenä, vaikka todellisuudessa valmentaminen on paljon kokonaisvaltaisempaa.

Olen nähnyt kymmeniä kertoja, kuinka valmentajat asettelevat ennen harjoituksia tötsät sentilleen oikeille paikoille, mutta unohtavat siinä sivussa tervehtiä harjoituksiin saapuvia pelaajia. Tai vaihtoehtoisesti valmentaja vaatii pelaajilta urheilullisuutta ja vastuuta, mutta syö itse turnauspelien välissä roskaruokaa ja litkii energiajuomia. Kaikki tämä palautuu siihen, miten valmentaja itse kunnioittaa tehtäväänsä valmentajana.

Arvostuksen vaatiminen muilta johtaa harvoin mihinkään kestävään lopputulokseen. Paljon tärkeämpää on arvioida jatkuvasti omaa toimintaa, kehittää sitä, toimia esimerkkinä ja luoda omalla toiminnalla lisäarvoa sekä samalla antaa tunnustusta yhteisön muille toimijoille.

Kaikki tämä johtaa monesti siihen, että valmentaja saa myös itse arvostusta – pyytämättä ja ansaitusti.


Erkko Meri (@ErkkoMeri)