Espoolainen valmentajahautomo

Se oli uuden ajan alkua espoolaisessa jalkapallossa.

FC Hongan ensimmäinen Veikkausliiga-ottelu pelattiin huhtikuussa 2006, kun kaksi sarjanousijaa kohtasivat Tapiolassa. Kotijoukkue voitti VPS:n 2-1.

Ison junioriseuran edustusjoukkueen uusi tuleminen oli alkanut puolitoista vuotta aikaisemmin, kun suuria visioita maalailleet Jouko Harjunpää ja Jouko Pakarinen olivat ottaneet Ykkösessä pelanneen edustusjoukkueen hallintaansa vuonna 2004. Muutoksen siemenet oli kylvetty.

Ensimmäisestä Veikkausliiga-kaudesta alkoi vajaa 10 vuotta kestänyt ajanjakso, joka päättyi synkissä tunnelmissa lopullisesti vuonna 2015.

Nopeasti Suomen huipulle nousseen edustusjoukkueen polkua pääsarjatasolla leimasivat varsinkin loppuvaiheessa taloudelliset haasteet. Vaikka Honka keräsi mitaleita, esiintyi europeleissä ja myi pelaajiaan ulkomaille, rahaongelmat eivät ratkenneet missään vaiheessa.

Veikkausliigan sarjapaikkaa hallinnoinut taustayhtiö Pallohonka Oy rimpuili jatkuvissa vaikeuksissa. Tapiolan stadionhanke ei edennyt, ja palkanmaksu pelaajille ja valmentajille oli varsinkin viimeisten vuosien aikana myöhässä.

Pitkän päivätyön FC Hongassa tehneen päävalmentaja Mika Lehkosuon työsuhde päätettiin laittomasti helmikuussa 2014. Viimeistään tämän episodin jälkeen moni alkoi epäillä edustusjoukkueen tulevaisuutta.

Emoseura FC Honka ry teki lopulta omat johtopäätöksensä ja purki sarjapaikan hallinnointia koskevan sopimuksen Pallohongan kanssa kauden 2014 päätteeksi.

Viimeinen naula ”Joukojen Hongan” arkkuun naulattiin maaliskuussa 2015. Espoon käräjäoikeus asetti Pallohonka Oy:n konkurssiin.

Ennen palamistaan tuhkaksi ja uudelleen syntymistään FC Honka ehti toimia kasvualustana poikkeukselliselle määrälle valmentajia.

Kymmenisen vuotta sitten Tapiolan urheilupuistossa espoolaista jalkapalloa kehitti suuri joukko toimijoita, jotka ovat myöhemmin päätyneet valmentajina joko ulkomaille, Suomen huipulle tai merkittäviin pelaajakehitysrooleihin isoihin seuroihin.

Mika Lehkosuo, Jarkko Tuomisto, Jyri Nieminen, Gert Remmel ja Tuomas Peltonen valmentavat ulkomailla.

Vesa Vasara on FC Hongan nykyisen Veikkausliiga-joukkueen päävalmentaja. Sampo Koskinen ja Riku Paularinne kuuluvat Vasaran valmennustiimiin. Mikko Lignell ja Hans Lahti työskentelevät HJK:ssa. Teemu Tavikainen toimii Veikkausliigaan nousseen AC Oulun valmennustiimissä. Kimmo Eronen on VJS:n tekninen johtaja. Luciano Posillipo johdatti Hongan Naisten Liigan mestariksi vuonna 2017.

Miten uinuneesta espoolaisseurasta muodostui ympäristö, josta harvinaisen moni valmentaja ponnisti korkealle?

Mikä oli valmentajayhteisön salaisuus?

***

Johtohenkilöt arvostivat valmentajuutta

Mika Lehkosuo vastaa puhelimeen Norjasta.

50-vuotias Lehkosuo toimi Hongan edustusjoukkueen päävalmentajana vuosina 2005-2014. Monet ovat sanoneet, että juuri hän antoi kasvot espoolaisseuralle ja sen edustusjoukkueelle.

Vuodesta 2019 lähtien Lehkosuo on työskennellyt eteläisessä Norjassa Kongsvinger IL:ssä.

”FC Honka oli ainutkertainen ympäristö urallani. En ole kokenut sellaista myöhemmin”, Lehkosuo aloittaa.

Alkuaikoina yksi tärkeimmistä henkilöistä oli nyt jo edesmennyt Ville Lyytikäinen.

”Hän oli kaiken alku. Ilman Villen alun panosta tämä kaikki olisi jäänyt tapahtumatta.”

Lehkosuon mukaan seurajohdon arvostus valmentamista kohtaan mahdollisti paljon. Menneitä tapahtumia hän ei kuitenkaan halua pyyhkiä pois.

”Vaikka Harjunpää ja Pakarinen tekivät minulle lopuksi mitä tekivätkin, enkä voi sitä koskaan hyväksyä tai ymmärtää, he olivat silti avainhenkilöitä yhdessä Ari Masalinin kanssa. Molemmilla oli valmentajatausta ja he arvostivat valmentamista. Annan heille siitä – kaiken paskan jälkeenkin – kredittiä.”

Valmentajien arvostus ilmeni Lehkosuon mukaan monessa asiassa. Kun seurajohto ymmärsi valmennuksen merkityksen, monia asioita oli mahdollista tehdä eri tavalla kuin suomalaisessa jalkapallossa aikaisemmin.

”Aloitimme varmaan ensimmäisenä pääsarjajoukkueena Suomessa säännöllisen harjoittelun jo joulukuussa. Aikaisemmin harjoittelu oli aloitettu vasta tammikuussa. Olin lopettanut pelaamisen pari vuotta aikaisemmin ja tiesin, miten esimerkiksi HJK:ssa toimittiin. Ajattelin, että emme voi olla kauden päättymisen jälkeen yli kahta kuukautta harjoittelematta joukkueena jalkapalloa.”

”Jalkapalloharjoittelun määrä kasvoi ja tuki tälle tuli johtohenkilöistä asti.”

Toisena keskeisenä asiana Lehkosuo nostaa esille seurajohdon – Harjunpään, Pakarisen ja Masalinin – ymmärryksen valmentajien rekrytoinnin ja työn tärkeydestä.

Vielä kymmenen vuotta sitten ammatikseen työskenteleviä valmentajia oli selvästi vähemmän kuin nykyisin, ja valmentamisesta elantonsa saavien henkilöiden työnkuvat saattoivat olla hyvin pirstaleisia.

”Valmentajia rekrytoitiin Honkaan tekemään nimenomaan valmennustöitä. Sellaisesta kulttuurista haluttiin eroon, ”että voisitko tulla parina iltana vetämään treenejä”. Uskallan väittää, että esimerkiksi Kari Martonen oli yksi ensimmäisiä päätoimisia kakkosvalmentajia.”

Huuhkajien valmennusryhmään nykyisin kuuluva Martonen työskenteli Hongassa vuosina 2006-2009.

”Kun Jarkko (Tuomisto) tuli seuraan, hän oli varmasti yksi ensimmäisiä päätoimisia maalivahtivalmentajia Suomessa. Hänelle maksettiin palkkaa nimenomaan jalkapallomaalivahtien valmentamisesta”, Lehkosuo jatkaa.

Valmentajien rekrytointiin haluttiin panostaa, mutta myös ”muu henki”, kuten Lehkosuo asian muotoilee, tuki valmentajien arvostusta.

”Vaikka viimeiset vuodet olivat vaikeita, valmentajia arvostettiin. Seurajohto ei ajatellut, että ”tuolle valmentajalle maksetaan liikaa” tai ”mitä voitaisiin tehdä, jotta fysiikka- tai maalivahtivalmentajalle ei tarvitsisi maksaa niin paljoa”. Harjunpää ja Pakarinen eivät kyselleet, että voisiko maalivahtivalmentaja olla myös B-junioreissa huoltajana. Olen kuullut, että monessa muussa paikassa valmentajat ovat vieläkin ’pakollinen paha'”, Lehkosuo arvioi.

”Harjunpää, Pakarinen ja Masalin osoittivat näillä konkreettisilla teoilla, että valmentaminen ei ole mitään leikkimistä, vaan vakavasti otettava ammatti.”

”Hongassa oli valtatyhjiö, johon Harjunpää ja Pakarinen astuivat.”

Seurajohdon tuki ja valmentajien päivittäinen toiminta loivat ilmapiiriä, jossa valmentajan ammatti nähtiin panostamisen arvoisena asiana.

Jarkko Tuomisto, Gert Remmel ja Mika Lehkosuo Tapiolassa vuonna 2010. Kuva: Jussi Eskola.

***

”Sain FC Hongassa esimerkin siitä, että jalkapallovalmentaminen voi olla ammatti”

”Olin onnekas, että pääsin Honkaan niin nuorena (24-vuotiaana). Sain esimerkin siitä, että jalkapallovalmentaminen voi olla ammatti ja että minulla voi olla siihen ammattiin ihan oikeat mahdollisuudet”, Jyri Nieminen muistelee.

Nieminen, 32, työskentelee tällä hetkellä maalivahtivalmentajana Etelä-Afrikan suurseurassa Orlando Piratesissa. Nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt toimimaan monessa merkittävässä organisaatiossa, muun muassa Qatarin Aspire Academyssa ja Yhdysvaltojen MLS-sarjan San Jose Earthquakesissa.

Valmentajan ammatin arvostuksesta puhutaan nykyään paljon. Niemiselle vuosi 2012 merkitsi tästä näkökulmasta valtavasti. Hän ymmärsi FC Hongassa työskennellessään, että valmentaminen on aito vaihtoehto, josta voi muodostua ura.

”Olin ennen Honkaa ajatellut vain, että pelaan niin pitkään kuin mahdollista. Kun valmensin seurassa, sain kannustusta muilta valmentajilta ja huomasin, että valmentaminen on hemmetin kiinnostavaa.”

Jyri Nieminen valmentajana San Jose Earthquakesissa vuonna 2018. Kuva: Lyndsay Radnedge.

Eri valmentajat toimivat FC Hongassa vaihtelevan ajan. Yhteinen ajanjakso merkitsi valmentajille paljon. Monen kohdalla se tarkoitti sysäystä tiettyyn suuntaan. Vahvistusta omille ajatuksille. Jopa esimerkkiä siitä, mitä valmentaminen voi olla.

”Sain olla Hongassa tekemisissä laadukkaiden ammattilaisten kanssa. Muilta valmentajilta tuli niin paljon informaatiota, että se teki valmentajan ammatista kiinnostavan. Ymmärsin, että valmentamisessa on todella paljon ulottuvuuksia. Oli palkitsevaa huomata, että oppimalla itse pystyi auttamaan nuoria pelaajia.”

”Minulle merkitsi paljon se, että valmentajat, jotka olivat työssään huippuja, rohkaisivat minua panostamaan täysillä valmentajan uraan. Se oli todella motivoiva tekijä. Toisaalta päivittäinen vaatimustaso jätti takaraivoon ajatuksen siitä, mitä korkealla tasolla valmentaminen vaatii.”

Jyri Nieminen on toiminut ulkomailla valmentajana neljässä eri maassa. FC Hongassa hän työskenteli vuonna 2012.

Nieminen päätyi Honkaan pitkälti Jarkko Tuomiston ansiosta. Tuomisto oli aloittanut seurassa vuonna 2009. Hän toimi edustusjoukkueen maalivahtivalmentajana ja seuran maalivahtivalmennuspäällikkönä.

”Bana oli nähnyt vuosien aikana, millaisille ihmisille seurassa oli tarve ja mihin tehtäviin valmentajia tarvittiin. Yritin itse rekrytoida Honkaan kaikkein parhaimmat valmentajat – sellaisia henkilöitä, jotka olivat samaan aikaan ”työmiehiä” ja osaajia. Esimerkiksi Petri Pyhältö oli tällainen valmentaja”, 45-vuotias Tuomisto kertoo.

”Kun Jyri tuli Honkaan, hän oli täysi raakile. Mutta hänestä näki valtavan himon mennä eteenpäin. Jos valmentaja on motivoitunut ja valmis tekemään töitä, hän kehittyy.”

FC Honka kuului 2010-luvun alussa niihin seuroihin, jotka pyrkivät rakentamaan systemaattista pelitapalinjaa pienistä lapsista aikuisiin asti. Monien valmentajien mielestä edustusjoukkueen päävalmentajan Lehkosuon esimerkki oli tärkeä.

”Ei ole mikään vitsi, että Bana oli ”excel-mies”. Mutta hän oli hyvin jämpti ja edisti sellaista keskustelua, joka oli järkevää jalkapallokeskustelua. Halusimme luoda yhtenäistä pelitapa-ajattelua. Valmentajien piti hyväksyä pelitavan painopisteet. Sooloilulle ei ollut tilaa, eikä kukaan voinut tulla tekemään Honkaan niin sanotusti omaa juttuaan.”

Tuomisto kertoo, että valmentajat vierailivat usein ulkomailla hakemassa oppeja ja kokemuksia. Tavoitteena oli saada vahvistusta omille ajatuksille ja suunnitelmille, mutta myös tuoda – Tuomiston sanoin – ”eurooppalaista jalkapalloa Suomeen”.

”Huomasimme esimerkiksi, että monet eurooppalaiset seurat, jotka olivat hyviä pelaajien tuottajia, luottivat yhtenäiseen linjaan, joka rajoitti pelaajien ”luovuutta”.”

Valmentajien oppeja ei jaettu pelkästään oman seuran sisällä. Parhaimmillaan FC Hongan maksuttomiin koulutustilaisuuksiin osallistui yli 100 valmentajaa Espoon eri seuroista.

”Huimaa kamaa esimerkiksi aivojen toiminnasta – ja jotkut kehtasivat naureskella näille koulutuksille”, Tuomisto muistelee nyt.

Romanian pääsarjaseurassa FC Viitorulissa nykyään työskentelvä valmentaja vieraili myös nuorten Honka-pelaajien kanssa säännöllisesti ulkomaisissa seuroissa. Nämäkin vierailut antoivat valmentajayhteisölle paljon.

”Kävimme poikien maajoukkueissa pelanneiden Honka-maalivahtien kanssa esimerkiksi Italian Piacenzassa. Huomasin siellä, että pelaajamme olivat ihan lapasia italialaisiin verrattuna. Paikalliset olivat paljon parempia ja taitavampia maalivahteja. Tämä hävetti minua.”

”Ajattelin, että tämä ei tule jatkossa enää kyseeseen. Meidän piti auttaa maalivahteja olemaan fyysisesti vielä parempia, taitavampia ja henkisesti vahvempia”, Tuomisto korostaa.

Jalkapallovalmentaminen on vienyt Jarkko Tuomiston maailman eri kolkkiin. Vuosina 2009-2013 FC Hongassa valmentanut Tuomisto työskentelee nykyään Romanian pääsarjassa.

Kansainvälinen kosketus oli välttämätöntä, jotta valmentajat ymmärsivät, mitä korkea vaatimustaso vaati.

”Näimme, miten kovaa ja pitkää päivää ulkomailla painettiin. Se ruokki kehittämään omaa toimintaamme FC Hongassa.”

Kansainvälisten vaikutteiden lisäksi myös yhteinen termistö koettiin FC Hongassa tärkeäksi – sekä pelaajien että valmentajien kehittymisen kannalta.

”Koska suomen kielessä ei ollut silloin vielä sanoja kaikille jalkapallotermeille, yritimme kehittää omaa termistöä. Puhuimme esimerkiksi transitioista. Muistan, että Palloliiton kursseilla sanottiin, että tällaisia sanoja ei saa käyttää”, Tuomisto naurahtaa ja jatkaa vakavammin.

”Pelaajakehityksen kannalta oli välttämätöntä keksiä nimet esimerkiksi maalivahtien 1v1-tilanteissa käyttämille tekniikoille: iso blokki, pieni blokki ja palloon hyökkääminen ovat eri asioita. Monet termit olivat sellaisia, jotka ulkomailla olivat jatkuvassa käytössä, mutta Suomessa kukaan ei ollut kuullutkaan niistä.”

”Käytimme maalivahtivalmennuksessa myös paljon tilastoja ja katsoimme, millaisia ”actioneita” pelissä tapahtuu. Näin pystyimme toteuttamaan harjoittelua, joka huomioi kaikki maalivahtipelaamisen osa-alueet.”

Kaikki Honka-toimijat eivät suinkaan ostaneet uusia ajatuksia ja käytäntöjä heti. Oirehtelua tuli varsinkin pelaajien suunnalta.

Jarkko Tuomisto valmentaa nykyään Romanian pääsarjassa. Hän toimi FC Hongassa vuosina 2009-2013. Kuva: Marius Chirita.

***

Kivulias muutosprosessi

Monesta FC Hongan pelaajasta on tullut myöhemmin valmentaja.

Yksi valmennusuralle siirtyneistä on Tuomas Peltonen, joka on työskennellyt vuodesta 2018 lähtien Qatarin Aspire Academyssa. Hän pelasi Hongassa vuosina 2005-2013 muun muassa Lehkosuon, Remmelin, Tuomiston ja Vasaran valmennuksessa.

”Ilman Jarkkoa, Gertiä ja Banaa ja sitä muutaman vuoden jaksoa, jonka he olivat samaan aikaan Hongassa, on vaikea nähdä, että valmentaisin kansainvälisessä ympäristössä.”

Peltosen, 43, mukaan ei ole sattumaa, että niin moni Honka-valmentaja on noussut myöhemmin korkealle tasolle. ”Ympäristö muovasi valmentajia”, Peltonen toteaa.

Maria Ruiz sanoo aina, että ’It’s not you, it’s people around you’.”

Arvostettu urheilupsykologi työskentelee Peltosen kollegana Aspire Academyssa.

Pelaajavuosinaan Peltonen näki läheltä valmennuskulttuurin muutosta ja sitä kautta myös ympäristön muokkautumista.

”Mentaliteetti FC Hongassa oli, että mikään ei riitä ja emme tee tarpeeksi. Koko toimintakulttuuri muuttui ja aloimme harjoittelemaan eri tavalla. Se, miten toimimme ryhmässä ja mitä ajattelimme jalkapallosta, muuttui täysin.”

”On turha kierrellä – kaikki tuntui hirveältä. Ihmisellä on tiettyjä uskomuksia ja tapa toimia. Kun ne täytyy sitten mullistaa, niin onhan se ihan helvetin vaikeata.”

Kasvuprosessia pohtiessaan Peltonen viittaa espanjalaisen Athletic Bilbaon akatemian psykologina ja valmentajien kouluttajana 20 vuotta toimineen Ruizin ajatuksiin.

”Ruiz on sanonut, että hän ei tiedä yhtään todellista oppimisprosessia, joka ei olisi kivulias ihmiselle.”

Peltosen mukaan omien uskomusten hylkääminen ja oven avaaminen uudelle oli ”kauheata”.

”Aspire Academyssa puhutaan kehästä, jota ihminen kiertää koko ajan. Ensimmäinen tila on satisfaction, tyytyväisyys. Tästä näkökulmasta Hongassa kaikki oli hyvin. Olimme saaneet hopeata (kausina 2008 ja 2009) ja teimme asioita niin kuin niitä oli aina ennenkin tehty.”

”Kun asioita ryhdytään muuttamaan, tulee resistance-tila. Jokaisella ihmisellä on muutosvastarintaa. Seuraavaksi siirrytään confusion-tilaan. Ymmärretään, että pitää muuttua, mutta ei tiedetä, miten pitäisi muuttua. Vasta tämän jälkeen siirrytään oppimistilaan. Näistä tiloista muodostuu kehä, jota kierretään koko ajan. Oppimisen jälkeen siirrytään taas tyytyväisyyden tilaan.”

Tuomas Peltonen pelasi FC Hongassa vuosina 2005-2013. Nykyään hän valmentaa Qatarin Aspire Academyssa. Kuva: Jussi Eskola.

Peltonen uskoo, että yksi syy ”honkalaisen valmentajahautomon” muodostumiselle oli siinä, että seurassa olleet ihmiset pakottivat ja puskivat toisiaan eteenpäin. Jos muutosta ei tapahtunut, kelkasta putosi pois.

”Yksikään ihminen ei pysty kiertämään oppimisen kehää yksin, sillä se on hyvin raskasta”, hän muistuttaa.

Valmentamisen vuonna 2014 aloittanut Peltonen arvioi, että Honkaan päätyneitä ja sieltä eteenpäin ponnistaneita valmentajia yhdisti nimenomaan uuden tiedon etsimisen tarve.

”Täällä Aspire Academyssa puhutaan mentoroinnista. Käsitykseni mukaan Hongassa oli valmentajien kesken juuri sellainen ilmapiiri. Mikroympäristössä vaihdettiin kokemuksia, joista fiksut ja muutoshaluiset valmentajat poimivat asioita omaan toimintaansa.”

”Ympäristön vaikutus ihmiseen on uskomattoman voimakas. Kun tietyssä ympäristössä ryhdytään toimimaan tietyllä tavalla, sellaiset ihmiset putoavat pois, jotka eivät sopeudu siihen ympäristöön”, Peltonen arvioi.

”Ihmiset, jotka sanovat ’joo, joo’, mutta mitään ei tapahdu, eivät oikeasti halua muuttua.”

***

Erityinen ilmapiiri valmentajien kesken

Gert Remmel muistaa vieläkin, yli 10 vuotta myöhemmin, tunnelman FC Hongan Olarinluomassa sijainneella toimistolla.

”Kun menin aamulla kello 8 toimistolle, tunsin, että ihmiset olivat vapaaehtoisesti burn outin partaalla”, vuonna 2009 Hongassa aloittanut virolainen Remmel sanoo.

”Hongassa oli vahva idealistinen kuva siitä, miten jalkapalloa pitää pelata ja valmentaa. Se oli vallankumouksellinen ympäristö, jossa mentiin rajojen yli. Ulkopuoliset saattoivat pitää sitä tyhmänä, ja konservatiivisissa piireissä meille naureskeltiin. Se vain kiihotti minua enemmän.”

Remmel näki Suomen huipulle nopeasti nousseen Hongan täydellisenä vastakohtana naapurikaupungin suurseuralle.

”Honka oli suhteessa laajempaan ympäristöön osittain anarkistinen seura, jota HJK taas ei ollut.”

Remmelin tavoin myös Lehkosuo muistaa FC Hongan vahvan halun ja tarpeen olla erilainen ympäristö.

”Kun aloitin FC Hongassa, olin keltanokkavalmentaja, joka ei osannut mitään. Toin omia pelaaja-ajatuksiani valmentamiseen. Ymmärsin nopeasti, että minun oli löydettävä parempia tapoja valmentaa”, Lehkosuo muistelee.

Kyproksen pääsarjaseura Pafosissa nykyään valmentava Remmel kertoo, että valmentajat halusivat muuttaa käytännöllisesti katsoen kaiken.

”Suomi on maailman paras maa tehdä muutosta, koska maassa ei ole pelikulttuuriin liittyviä sitovia perinteitä. Vielä kymmenen vuotta sitten valmentajien päätehtävä oli suurelta osin pelaajien ulkoiluttaminen, ei heidän pelikäyttäytymisensä muuttaminen”, Remmel sanoo.

Myös Remmel nostaa esille seuran yhtenäiseen linjaan ja identiteettiin panostamisen.

”Meillä oli tarve rakentaa kunnon putki 6-vuotiaista aikuisiin. Johdonmukaisuus ja erittäin vahva identiteetti kentällä ja sen ulkopuolella olivat tärkeitä päämääriä.”

”Halusimme käyttäytyä joukkueena ja seurana niin kuin Euroopassa toimitaan. Jotkut naureskelivat sille, että miksi seura opettaa pelaajille ja valmentajille käytöstapoja. On täysin mahdotonta mennä vakavasti otettavaan eurooppalaiseen seuraan, jossa esimerkiksi pelaajat ja valmentajat eivät tervehtisi ja kättelisi toisiaan.”

Remmelin mukaan Lehkosuon rooli asiassa oli ylivertainen. Esimerkin piti valua ylhäältä alas.

”Banalla oli ihan riittävästi duunia edustusjoukkueessa, mutta hän oli silti kaikissa tapaamisissa ja koulutuksissa. Hän kuunteli juniorivalmentajia ja antoi vinkkejä. Bana tuli ensimmäisenä koulutuksiin ja lähti viimeisenä.”

Yksi hetki Hongan järjestämissä koulutustilaisuuksissa on jäänyt erityisesti Remmelin mieleen.

”Muistan, kuinka yhdessä koulutuksessa Bana kuunteli ja keskusteli nöyrästi 7-vuotiaiden joukkueen isävalmentajan kanssa. He juttelivat tasavertaisina valmentajina.”

Myös Remmel antaa tunnustusta johtotehtäviä Hongassa hoitaneille Harjunpäälle ja Pakariselle.

”Ilman Harjunpäätä ja Pakarista Veikkausliiga ei tietyllä tavalla olisi sellainen kuin se nyt on. Kumpikaan ei ole saanut riittävästi ”kredittiä” siitä, että Honka oli ensimmäinen seura Suomessa, jossa valmentajuus eli opettajuus sai niin ylikorostuneen aseman. Ympäristöt, jotka eivät kunnioita opettajuutta, ovat sairaita ja perspektiivittömiä.”

Monet Hongan juniorivalmentajat ovat myöhemmin muistelleet lämmöllä valmentajien kohtaamisia. Koulutustilaisuudet ja muut tapahtumat olivat myös silloiselle edustusjoukkueen päävalmentajalle tärkeitä.

”Muistan, että meillä oli todella vahva vuorovaikutus. Meille ei riittänyt, että C- ja B-junioreiden valmentajat keskustelivat keskenään. Myös edustusjoukkueen ja nuorempien junioreiden valmentajien piti olla paikalla”, Lehkosuo sanoo.

Säännöllisen vuorovaikutuksen lisäksi Lehkosuo haluaa nostaa esiin seurajohdon merkityksen. Teema läpäisee koko suomalaisen urheilukentän.

”Jos seurajohto ajattelee, että ”eikö tuota asiaa voisi hoitaa otona” tai ”tarvitseeko tuolle valmentajalle maksaa noin paljon”, aito tuki valmentamiselle puuttuu. Jos valmentamisen arvostaminen ei ole olemassa johtotasolla, tämä heijastuu koko seuraan.”

Uuden ajan alku espoolaisessa jalkapallossa. Mika Lehkosuo aloitti FC Hongassa vuonna 2005. Pitkä työsuhde päättyi vuonna 2014 synkissä tunnelmissa. Kuva: Jussi Eskola.

***

”Töitä tehtiin enemmän kuin sopimuksessa luki”

Vesa Vasara, 44, on nähnyt kaksi erilaista Honka-tarinaa.

Vasara toimi vuosina 2009-2014 muun muassa Hongan reservijoukkueen Pallohongan päävalmentajana sekä edustusjoukkueen valmentajana. Hän irtisanoutui pian Lehkosuon potkujen jälkeen kevättalvella 2014.

Valmentajien arvostus on asia, joka nousee myös Vasaran kommenteissa esille. Kun johto arvosti valmennuksen merkitystä, toiminnan kehittämiseen oli helpompi laittaa painoarvoa.

”Isossa kuvassa valmentajuuden arvostus akselilta Harjunpää-Pakarinen-Masalin oli vahvasti olemassa. Se mahdollisti hyvien valmentajien rekrytoinnin.”

Vasara edusti FC Honkaa pelaajana vuosina 2005-2007. Valmentaminen espoolaisseurassa alkoi junioreiden aamuharjoituksista jo pelaaja-aikoina – ”valmentajuuden opetteluna”, kuten Vasara itse asiaa kuvailee.

Vuonna 2008 Lehkosuo ehdotti Vasaralle, että tämä ottaisi kolmosdivisioonassa silloin pelanneen Hongan reservijoukkueen vastuulleen. Entisen maajoukkuepelaajan valmennusura alkoi saada suuntaa.

Pelkkä edustus- ja reservijoukkueen kehittäminen ei riittänyt valmentajille.

”Kun Gert ja Jarkko aloittivat Hongassa vuonna 2009, koko pelaajaputken kehittämiseen ryhdyttiin panostamaan enemmän. Kaikkia paukkuja ei laitettu pelkästään edustusjoukkueen pelaajiin, vaan valmennuksellista tukea haluttiin antaa myös juniorijoukkueiden valmentajille.”

”Vaikka esimerkiksi Jarkko toimi maalivahtivalmentajana niin edustuksessa, reservijoukkueessa kuin B-junioreissa, hän valvoi säännöllisesti, että maalivahtien viikkosuunnitelmia toteutettiin junioreissa oikein”, Vasara kertoo esimerkkinä.

Vasaran mukaan valmentajien väliseen vuorovaikutukseen haluttiin panostaa paljon. Tavoitteena oli synnyttää opponoinnin kulttuuria. Kuka vain saattoi kyseenalaistaa kenen tahansa ajatukset.

”Dream Room -palavereissa juniorivalmentajat esittelivät viikkosuunnitelmiaan, joita sitten käytiin 10-15 hengen ryhmässä läpi. Välillä Bana tai Gert kertoivat edustusjoukkueen harjoittelusta. Uskon, että moni valmentaja sai kipinän, kun he pääsivät näkemään, millaista toiminta on ylös edustusjoukkueeseen asti. Myös edustusjoukkueen harjoituksia oli aina mahdollista tulla katsomaan.”

Vasaran mukaan valmentajia yhdisti halu tehdä muutosta ja työnteon kulttuuri. Ne eivät näkyneet arvoina paperilla, vaan ennen kaikkea käytännön toiminnassa.

Muutoshalu ilmeni nykyisen Honka-päävalmentajan mukaan esimerkiksi siinä, että toimintaa haluttiin viedä lähemmäs kansainvälistä tasoa.

Valmennustoiminnassa kiinnitettiin huomiota yksityiskohtiin, kuten oikeisiin peliasentoihin ja niiden hyötykäyttöön, syöttökulmiin sekä liikekuvamallin ylläpitoon. Harjoitteita pyrittiin johtamaan pelistä. Yhteinen termistö koettiin alusta saakka tärkeäksi.

”Se oli siihen aikaan varmasti uutta ja erilaista”, Vasara pohtii kymmenen vuoden takaisia aikoja.

”Valmentajat halusivat tuoda Honkaan lisäarvoa ja viedä omaa valmentajuuttaan eteenpäin. Minulla on jäänyt mieleen työtä pelkäämätön asenne. Monen valmentajan rooli oli todella iso, ja työtunteja tuli varmasti enemmän kuin sopimuksessa luki.”

”En ihmettele, että niin moni valmentaja on saanut jalkapallosta ammatin. Työnteon kulttuuri oli vahva, koska siihen myös opittiin. Esimerkki tuli ylhäältä edustusjoukkueesta ja Banalta. Asioita ei vain suunniteltu, vaan ne vietiin myös käytäntöön. Halusimme olla erilaisia ja se antoi vielä enemmän motivaatiota”, Vasara avaa.

Vesa Vasara oli osa Mika Lehkosuon valmennustiimiä sekä FC Hongassa että HJK:ssa. Vuodesta 2017 lähtien hän on työskennellyt Hongassa päävalmentajana. Kuva: Jussi Eskola.

Pallohonka Oy:n viimeisinä vuosina varsinkin toinen pääomistaja Harjunpää sai mediassa paljon kritiikkiä. Kuten Lehkosuo, myös Vasara haluaa tuoda toisen näkökulman esille.

Honka ei rekrytoinut tunnettuja nimiä. Esimerkiksi Gert Remmel ja Jarkko Tuomisto siirtyivät isoon rooliin kakkosdivisioonassa pelanneesta HIFK:sta.

”Honka pystyi rekrytoimaan sellaisia valmentajia kuin Jarkko ja Gert, koska Harjunpää ja muu johto eivät torpanneet näitä rekrytointeja. Tämä tuki oli tärkeää”, Vasara painottaa.

”Hongan valmentajat kävivät paljon koulutuksissa ja tutustuivat eri yhteyksissä mielenkiintoisiin ihmisiin, jotka pystyivät omalla osaamisellaan tuomaan lisäarvoa. Tätä kautta esimerkiksi Hans Lahti tuli akatemian valmennuspäälliköksi.”

Myös HJK:ssa valmentajana toiminut Vasara korostaa, että valmentajien kehittymiseen vaikutti paljon myös se, että he olivat rohkeita tuomaan omia ajatuksiaan esille.

Vuonna 2017 Vasara palasi HJK:sta takaisin espoolaisseuraan – tällä kertaa edustusjoukkueen päävalmentajaksi.

Taustayhtiöksi ja omistajaksi oli tullut Pallohonka Oy:n konkurssin jälkeen liikuntapalveluyritys Esport, jossa päätäntävaltaa käyttää Färid Ainetdin.

Vasara näkee ”vanhan” ja ”uuden” Hongan välillä sekä yhtymäkohtia että eroja.

”Myös nyky-Hongassa reservi- ja U17-joukkue on haluttu ottaa lähelle edustusjoukkuetta. Olemme pyrkineet rekrytoimaan hyviä valmentajia, mutta ehkä erilaisemmista lähtökohdista kuin 2010-luvun alussa. Tavoite on edelleen sama eli toiminnan saaminen mahdollisimman lähelle kansainvälistä toimintaa”, Vasara vertaa.

***

Soitto Lehkosuolta – ”Sitä, että en ollut käynyt Palloliiton koulutuksia, katsottiin vain hyvällä”

Hans Lahti oli yksi niistä Vesa Vasaran mainitsemista ”mielenkiintoisista ihmisistä”, joka rekrytoitiin FC Honkaan 2010-luvun alussa.

Lahti valmensi Korson Palloseurassa, jossa hän oli tutustunut Mikko Lignelliin. Osallistuessaan TaNoKe-koulutuksiin ja seuratessaan harjoituksia hän tutustui myös Remmeliin ja Pertti Kemppiseen.

”Olin ollut pari vuotta Korson Palloseurassa töissä, kun sain soiton Mika Lehkosuolta. Hän pyysi minut työhaastatteluun, joka koski Hongan akatemian valmennuspäällikön pestiä.”

Työhaastattelussa olivat läsnä Lahden lisäksi Lehkosuo, Remmel ja Masalin.

”He olivat ilmeisesti selvittäneet ja kuulleet minusta ja ajattelivat, että sopisin hyvin pestiin. Olin ihmisenä ja valmentajana nuori, enkä ollut koskaan aikaisemmin ollut työhaastattelussa.”

”Minulla ei ollut käytynä kuin Palloliiton E-kurssi ja ajattelin, että eiväthän he voi minua ottaa pestiin. Sitä, että en ollut käynyt Palloliiton koulutuksia, katsottiin vain hyvällä”, Lahti muistelee.

KOPSE:n nuorisovalmennuspäällikkönä työskennellyt Lahti läpäisi rekrytoijien seulan. Työt Hongassa alkoivat marraskuussa 2010.

Lahti työskenteli seurassa 9-17-vuotiaiden akatemian valmennuspäällikkönä vuosina 2010-2011. Hänen mukaansa juuri Lehkosuo ja Remmel sekä Jarkko Tuomisto olivat avainhenkilöitä.

”Heillä oli kyky tunnistaa seuraan sopivat ihmiset, minkä lisäksi he olivat kehittämässä pelaajia, joista on tullut myöhemmin valmentajia.”

”Banalla, Gertillä ja Jarkolla oli myös selkeä visio ja johtajuus, mikä näkyi toiminnan selkeytenä niin kentällä kuin kentän ulkopuolella. He näyttivät omalla tekemisellään esimerkkiä, jakoivat ja antoivat vastuuta sekä olivat läsnä erinäisissä tilaisuuksissa. Heillä oli intohimoa ja rohkeutta tehdä asiat omalla tavallaan. Se toi rohkeutta myös muille valmentajille olla valittujen asioiden takana”, Lahti arvioi.

Lahden mukaan kenties tärkein yksittäinen tekijä valmentajien kehityksessä oli yhteisöllisyys. Hongassa haluttiin panostaa yhteisten toimintatapojen kehittämiseen, futissanaston rakentamiseen, sisäisiin koulutuksiin ja valmennuksellisten asioiden dokumentointiin.

”Pelaajakehityksen jatkumo kuvattiin selkeästi dokumentteihin, ne lähetettiin kaikille toimijoille ja niitä käytiin läpi yhteisissä koulutuksissa tai muissa tilaisuuksissa.”

”Koulutustilaisuuksissa Bana tai joku muu edustusjoukkueen valmentaja oli yksi muiden joukossa – asioiden sparraaja, väittelijä, selkeyttäjä ja yhteisten asioiden takana oleva ihminen. Koin, että olimme kaikki samaa ”jengiä” ja asiat keskusteltiin läpi huolellisesti.”

Hongan valmentajat eivät tyytyneet Palloliiton järjestämiin koulutuksiin.

”Ajattelimme, että voimme järjestää itse laadukkaampaa koulutusta kuin silloiset Palloliiton koulutukset. Honka-aikaisia dokumentteja löytyi vielä viime vuonna Palloliiton C-kurssin materiaaleista.”

HJK:n akatemiajohtajana marraskuussa 2020 aloittanut Lahti näkee, että myös oikeanlainen brändäys ja viestintä lisäsivät valmentajien keskuudessa Hongan kiinnostavuutta. Slogan sai ulkopuolisilta naureskelua, mutta sisäisesti se vahvisti valmentajien ”me-henkeä”.

”Seuran slogan oli ”Unelma elää”. Ihmiset halusivat todennäköisesti kiinnittyä tähän positiiviseen, joskin abstraktiin, mielikuvaan. Se antoi kiinnostavan, mukaansa tempaavan, erilaisen sekä pitkäjänteisyyttä kuvaavan mielikuvan.”

FC Hongan 10-vuotiaita pelaajia heinäkuussa 2010. Kuva: Jussi Eskola.

Yhteisöllisyys ja yhtenäiset toimintatavat toistuvat Lahden kommenteissa. Ne eivät olleet sanahelinää, vaan asia, johon haluttiin konkreettisesti panostaa ja käyttää aikaa.

”Vaadimme, että jokaisella valmentajalla ja pelaajalla on seuran varusteet joukkueiden ja seuran tapahtumissa. Valmentajat erottuivat erivärisellä paidan värillä kuin pelaajat. Tätä perusteltiin sillä, että valmentaja ei sekoittaisi pelaajien havainnointia kentällä.”

”Pelaajat ja valmentajat saivat osallistua edustusjoukkueen peleihin ilmaiseksi. Edustusjoukkueen pelaajat vierailivat akatemiajoukkueiden harjoituksissa ja saivat usein vastuulleen myös johtaa jonkin harjoitteen. Pelaajille välittyi tätä kautta pelaajakehityksen jatkumo: juniorit saivat tutustua edustusjoukkueen pelaajiin, joita oli sitten kiinnostavampaa seurata kentällä edustusjoukkueen peleissä”, Lahti kertoo esimerkkinä.

Lahden mukaan yhteisöllisyyden iso arvo oli siinä, että ”ihmiset kokivat olevansa yhtä jengiä”.

”Yhteisöllisyys sai todennäköisesti aikaan sen, että olimme kiivaastikin omien puolella ja sparrasimme toinen toisiamme yhteisistä asioista. Pyrimme löytämään keinoja ja tapoja, joilla saimme yhdessä tehtyä jotain merkityksellistä omalle joukkueelle, seuralle ja Suomi-futikselle.”

***

Meininki kuin Silicon Valleyssa – ”Kaikki valmentajat eivät pärjänneet”

Gert Remmelin mukaan Hongassa toimineita valmentajia yhdisti monta asiaa.

”Kukaan niistä valmentajista, jotka toimivat nykyään ulkomailla ja Suomen huipulla, ei tullut Honkaan tekemään uraa. Ihmisiä ohjasi tarve, ei mikään muu. He halusivat tehdä asioita tarpeen takia ja ympäristö antoi siihen mahdollisuuden. Kaikki valmentajat eivät pärjänneet Hongassa.”

”Esimerkiksi Jarkko tai Jyri eivät tulleet seuraan uran tai päätoimisuuden takia. Paradoksaalisesti se, mitä on tapahtunut, on, että he ovat nimenomaan tehneet uran – kansainvälisesti.”

Valmentajat, jotka näkivät itsensä uhreina, putosivat Remmelin mukaan nopeasti pois. Valmentajilla oli sanaton sopimus, että ”bullshit-bingo” oli kiellettyä, Remmel kuvailee.

”Kun valmentaja tuli Honkaan, hänen piti olla vahva ihminen. Valmentajien keskustelut olivat kaikkea muuta kuin pehmeää, tekohumanistista dialogia. Ei ole mikään salaisuus, että nahistelimme joskus Jarkon kanssa jonkin verran ja Bana hermostui minulle muutaman kerran.”

Remmel muistaa, että valmentajien väliset ”sähinät” olivat säännöllisiä.

”Kun ihmiset tekevät tarpeen takia asioita, on mahdottomuus, että valmentajien välillä ei tulisi riitoja. Muuten valmentajat ovat virkamiehiä, jotka noudattavat protokollaa ja ovat töissä kello 9-16. Ehkä olimme kuitenkin liikaa suomalaisia, sillä ovien olisi pitänyt paukkua vielä enemmän ja asiariitoja olisi pitänyt olla vielä säännöllisemmin”, valmentaja arvioi kriittisesti.

Pohtiessaan Hongasta eteenpäin ponnistaneiden valmentajien menestymisen syitä vertailukohta löytyy Remmelin mukaan verkostoitumisen logiikasta.

”Jos valmentaja pyrkii verkostoitumaan opportunistisesti, käärmemäisesti tai strategisesti – miettien, miten se voi hyödyttää itseä – verkostoitumisen hedelmällisyys loppuu. Muut ihmiset tunnistavat opportunistin. Verkostoistua voi vain aidosti niin, että verkoston sisällä kyseenalaistetaan ja pidetään yllä vahvoja dialogeja. Hongassa pärjäsivät ihmiset, jotka tulivat tekemään.”

Gert Remmel Pafosin edustusjoukkueen harjoituksissa vuonna 2020. Kuva: Pafos FC.

Remmelin kanssa kaksi kokonaista kautta työskennellyt Lehkosuo nostaa esille neljä yhdistävää tekijää.

Uteliaisuus, kriittisyys, riittämättömyyden tunne ja jonkinlainen pakonomainen vimma tehdä asioita paremmin ja eri tavalla.

Tuomiston tavoin myös Lehkosuo korostaa kansainvälisten vaikutteiden tärkeyttä.

”Halusimme tietää, mitä maailmalla tehdään ja siirtää näitä oppeja käytäntöön Espoossa.”

”Pitää muistaa, että maailma oli hyvin erilainen kymmenen vuotta sitten. Tietoa ei ollut samalla tavalla saatavilla. Kaikkia maailman pelejä ei löytynyt InStatista, eikä Internet ollut täynnä laadukkaita analyysejä. Scouttausreissut piti tehdä itse, eikä Veikkausliiga-peleistä ollut helppoa saada videoita”, Lehkosuo toteaa.

Valmentajien uteliaisuus toi ajantasaista tietoa Euroopasta Espooseen. Kun tähän yhdistettiin Remmelin alleviivaama maanisuus, valmentajahautomon perusta oli kunnossa.

”Valmentajat, joilla oli tietynlainen maanisuus ja jotka seurasivat omaa tarvettaan yli esteiden ja hidasteiden, pärjäsivät. Piti olla valmis tulemaan treenikentälle aamulla seitsemältä ja lähtemään yhdeksältä illalla.”

”Esimerkiksi Silicon Valleyssa IT-nörtit menevät aamulla toimistolle ja palaavat yöllä takaisin kotiinsa. Koko työssäoloajan he kehittävät jotain. Suurin osa kehitysprojekteista ei tule koskaan toimimaan, mutta aina he löytävät jotain. Joka päivä he eivät edes mene kotiinsa, vaan nukkuvat makuupussissa toimistolla.”

”Hongassa mentaliteetti oli hyvin samanlainen – joillakin jopa yksityiselämän kustannuksella. Tärkeintä ei ollut raha, vaan tekemisen eetos.”

Gert Remmel työskenteli FC Hongassa vuosina 2009-2011. Sen jälkeen hän on valmentanut Italiassa ja Kyproksella.

***

Yhteinen aika, joka merkitsi

”Olisin todennäköisesti ihan erilainen valmentaja, jos en olisi kokenut tällaista ympäristöä”, Mika Lehkosuo sanoo.

FC Honka voitti Lehkosuon aikana mitaleja, pelasi europelejä ja haastoi HJK:ta, mutta kirkkain kruunu jäi puuttumaan.

Vasta HJK:ssa Lehkosuo tyhjensi palkintopöydän ja nousi viimeistään suomalaiseen valmentajaeliittiin. Valmentajuuden perusta syntyi kuitenkin Hongassa.

”Aika Hongassa merkitsi minulle valtavasti. Riittämättömyyden tunne ja iso uteliaisuus olivat vahvasti läsnä. Ajattelin koko ajan, että se, mitä teemme Suomessa, ei riitä.”

Pian pelaajauransa jälkeen valmentamisen aloittanut Tuomas Peltonen sai Hongasta valmentajamallin.

”Tuo malli rakentui tiivistetysti seuraavien pilareiden varaan: tee paljon töitä, kyseenalaista koko ajan, muutu ja muuta, kehity ja kehitä jatkuvasti.”

Nykyinen Honka-päävalmentaja Vesa Vasara suoritti Espoossa oman valmentajan korkeakoulunsa.

”Minulle oli lottovoitto, että pääsin valmennusurani alussa Hongan kaltaiseen ympäristöön. Olen ollut huono istumaan koulun penkillä, mutta Hongassa pääsin oppimaan tekemällä asioita käytännössä.”

Jarkko Tuomisto sai Hongassa valmentajana ensimmäisen kosketuksen ammattilaisjalkapalloon.

”Ymmärsin, että jokaista pelaajaa voi valmentaa ja jokainen pelaaja voi oppia. Asiat, joita tehtiin maailmalla, olivat sovellettavissa myös Suomessa. Honka oli minulle kokeilulaboratorio, mistä olen kiitollinen valmentajien lisäksi myös pelaajille.”

Vaikka Hans Lahti työskenteli Hongan akatemian valmennuspäällikönä vain lyhyen aikaa, pesti antoi hänelle paljon.

”Opin valtavan määrän jalkapallosta, intohimosta sekä toimintatavoista. Rohkeus kokeilla ja tehdä asioita tuli varmasti siitä, että minulla oli tuki ja sparrausmahdollisuus edustusjoukkueelta, Ari Masalinilta sekä monelta muulta ihmiseltä”, Lahti sanoo.

Kyproksella nykyään työskentelevä Remmel on itsekriittinen. Monia asioita olisi ollut mahdollista tehdä paremmin.

”Meillä oli fokus liian paljon laadukkaassa prosessissa ja sen ylläpitämisessä. Valmennus- ja pelinopettamisprosessi ei ottanut riittävästi huomioon voittavien pelitekojen merkitystä. Meidän olisi pitänyt voittaa enemmän pelejä.”

Yhteinen intensiivinen ajanjakso osoitti kuitenkin yhteisön merkityksen, ”kollektiivin voiman”, kuten Remmel asian näkee.

”Sain vahvemman tunteen siitä, että elämässä ei voi tehdä mitään yksin. Entusiasmi, jossa ihmiset eivät seuranneet työtunteja ja ponnistivat vaikeuksien yli, näkyi valmentajien lisäksi koko toimiston väessä. Jokainen tunsi, että omalla panoksella on merkitystä seurassa. Tällainen altruistinen kollektiivinen voima ei ole todellakaan itsestäänselvyys.”

Lehkosuolle vuodet Hongassa edustavat erityislaatuista ajanjaksoa valmentajan polulla.

”Olen valmentanut 15 vuotta. Yksi parhaimpia muistoja valmentamisesta – pelaajien kanssa toimimisen lisäksi – on valmentajayhteisö Hongassa.”

Tuon valmentajayhteisön jäsenet toimivat nyt maailman eri kolkissa. Tiet ovat vieneet eri suuntiin, mutta yhteinen aika jätti kaikkiin merkittävän jäljen.

Gert Remmelissä tuo jälki näkyy jatkuvasti.

”Ihmisiä tulee ja menee. Valmentajat tekevät yhteistyötä ja lopettavat yhteistyön. Olimme Hongassa niin intensiivisesti tekemisissä, että meidän silloisen valmentajaryhmän jokaisen jäsenen jokainen arjen voitto tekee mieleni vieläkin helvetin hyväksi ja jokainen tappio painaa sen matalaksi. Kun tehdään ja taistellaan yhdessä, siitä syntyy jotakin enemmän. Siitä syntyy – rakkaus.”

Tuo tekemisen ja valmentamisen rakkaus loi perustan espoolaiselle valmentajahautomolle.

***

Teksti ja grafiikat: Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Vieraskynässä Jani Sarajärvi: Tunteiden huomiointi harjoittelussa

Tunteista urheiluharjoittelussa tiedetään jo paljon, mutta onko meillä potentiaalia tehdä harjoitustilanteista vieläkin ”tunteikkaampia”?

Voitaisiin kuvitella tilanne, jossa poliisi tekee tilanneharjoittelua ampumalla ihmisiä esittäviä pahvitauluja. Hän ampuu tauluja ja saa niiden strategisiin kohtiin nätit pienet kasat. Kuvitellaan sitten toinen tilanne, jossa poliisi tekee saman tyyppistä tilanneharjoittelua, mutta pahvitaulujen tilalla ovat oikeat ihmiset harjoitusaseineen ja -patruunoineen. Poliisi ei ammukaan enää pahvitauluja vaan oikeita ihmisiä, ja häntä voidaan ampua takaisin. 

Tällaista tutkimusta ja harjoittelua on tehty ja huomattu, että poliisien kokema ahdistuneisuus on jälkimmäisessä tilanteessa suurempi. Tämä on luonnollista, sillä on erilaista harjoitella oikeaa ihmistä vastaan ja harjoituspatruunoillakin saatu osuma tekee kipeää. Painetilassa tehdyn harjoittelun on kuitenkin huomattu parantavan poliisien toimintaa, koska oikeita tilanteita simuloivien tilanteiden harjoittelu valmistaa heitä paremmin tosielämän tilanteisiin.

Toisaalta, kun kiipeilijöitä on tutkittu muuten samanlaisilla, mutta eri korkeuksille sijoitetuilla radoilla, on huomattu korkeammilla radoilla kiipeilevien koetun ahdistuksen ja sydämen sykkeen nousevan matalammilla radoilla kiipeileviä korkeammaksi. Lisäksi korkealla kiipeily, vaikkakin samanlaisella radalla, tekee kiipeilystä hitaampaa ja varmistelevampaa. Toiminta painetilanteissa yhdistyy intensiivisiin tunnetiloihin.

Laadukkaasta harjoittelusta on kirjoittanut ja puhunut viime aikoina muun muassa Lauri Hakala Coach Hakala -blogissaan ja esityksessään Juniorivalmentajapäivässä (14.11.). Esityksen lopun kysymysosiossa puhuttiin myös tunteiden roolista harjoittelussa. Tässä kirjoituksessa haluaisin tuoda yhden jo kaikille varmasti periaatteessa tutun asian laadukkaaseen harjoitteluun ja tunteisiin liittyen. Vaikka asia onkin tuttu, niin uskoakseni voimme katsoa sitä hieman eri näkökulmasta, kiinnittää siihen nykyistä enemmän huomiota ja lisätä taitojamme siihen liittyen.

Urheiluharjoittelun avulla halutaan kehittää lajissa tarvittavia taitoja. Tunteiden on ajateltu häiritsevän urheiluharjoittelua ja urheilijan on pitänyt pysyä ”kylmänä” tehdessään toimintapäätöksiä. Samoin tunteiden on ajateltu ajoittain häiritsevän taidon oppimista. Tunteet ovat kuitenkin jakamaton osa urheiluharjoittelua. Miten ja mitä urheilija tuntee, vaikuttaa hänen oppimiseensa ja kilpailusuoritukseensa. Tässä kirjoituksessa pohditaan tunteiden osaa urheiluharjoittelussa sekä sitä, miten tunteet voitaisiin ottaa harjoittelun suunnittelussa ja toteutuksessa huomioon entistä tiiviimmin.

Ross A. Pinder ja kollegansa ovat esittäneet urheiluun käytettäväksi termiä representative learning design (RLD), joka on saanut inspiraationsa Egon Brunswikin 50-luvulla psykologiaan kehittämästä termistä representative design. Brunswik halusi kehittää psykologista tutkimusta siten, että tutkimuksessa otettaisiin perinteisen riisutun koeasetelman sijaan huomioon ihmisen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutus. Koeasetelmien tuli Brunswikin mielestä paremmin edustaa ihmisen normaalia toimintaympäristöä.

Pinder ja kollegansa ovat esittäneet, että myös urheiluharjoittelu tulisi olla suunniteltu mahdollisimman paljon oikeaa urheilusuoritusta edustavaksi. Esimerkiksi joukkueurheilussa pelitilanteet tulisi heidän mukaansa mallintaa mahdollisimman tarkasti harjoitteeseen, jotta oppimis- ja siirtovaikutukset olisivat mahdollisimman suuret.

Tätä yllä lyhyesti esiteltyä teoriaa on osaltaan kehittänyt eteenpäin Jonathon Headrick kollegoidensa kanssa esitellessään termin affective learning design (ALD). He väittävät aiemmin esitellyn kaltaisesti, että urheiluharjoittelussa tunteet on usein jätetty sivurooliin. Tunteiden, joko positiivisten tai negatiivisten, on saatettu ajatella häiritsevän urheilusuoritusta. Headrick ja kollegat muistuttavat ajattelusta, jossa tunteet on pitänyt siirtää sivuun ja tehdä kylmänviileät, rationaaliset päätökset. Aktiivinen tunteiden tukahduttaminen urheiluharjoittelussa on ollut heidän mukaansa suositeltavaa ja kognitio ja tunteet on eroteltu toisistaan.

Tunteiden syrjään jättäminen urheiluharjoittelusta voi kuitenkin rikkoa tärkeän yhteyden urheilijan tunteiden ja kognition välillä. Urheiluharjoittelun voisi ajatella olevan yhtä lailla tunteiden kuin taitojen harjoittelua, koska tunteet ovat aina osa taidon kehittymistä. Tunteita ei tästä näkökulmasta katsottuna voi ikinä jättää pois, kun halutaan kehittää urheilussa tarvittavia taitoja. Tunteet täytyvät olla vahvasti mukana harjoittelussa. Pinder muistuttaakin tunteiden huomioonottamisen olevan harjoittelussa tärkeää siksi, että urheilusuoritukset ovat tiiviissä yhteydessä tilannekohtaisiin tunteisiin.

Eli, kognitio ja tunteet ovat tiiviissä yhteydessä ja vaikuttavat toisiinsa, jos erottelua näiden kahden välillä voi edes tehdä. Voisi ajatella kognition synnyttävän ja muovaavan tunteita ja toisinpäin. Ehkä Humberto Maturana on jonkin jäljillä sanoessaan:

”We say we are rational beings, but what we are, we are emotional beings that use reason to validate or negate our emotions.”

Tältä pohjalta voidaan väittää, että meillä tulisi paremmin ymmärtää kognition ja tunteiden välinen yhteys sekä se, miten nämä vuorovaikuttavat urheiluharjoittelussa ja itse urheilusuorituksessa.

Spesifinä esimerkkinä jalkapallon maalinestopelaamiseen kuuluva laukausten blokkaaminen. Tämän voidaan sanoa olevan jalkapallon pelaajalle, erityisesti puolustajalle (mutta ei ainoastaan), tärkeä taito. Nykypelaajista FC Juventuksen puolustaja Giorgio Chiellini on laukausten blokkaamisen ekspertti. Hän liikkuu pallon eteen taitavasti siten, että blokkaa paljon laukauksia. Voimme muistaa lähimenneisyydestä kauniita tilanteita, joissa Chiellini blokkaa vastustajan laukauksen, jonka jälkeen maalivahti Gianluici Buffon suutelee hänen otsaansa kiitokseksi.

Laukausten blokkaaminen on siitä mielenkiintoinen taito, että siihen liittyy pelko kivusta. Pallo voi osua pelaajaan kipeästi, vaikka päähän tai vatsaan. Sen vuoksi useat pelaajat väistävät laukausta. Tilanteita, joissa pelaajat väistävät palloa, näkee koko ajan, joka tasolla. Laukausten blokkaamista jalkapallossa ei ole myöskään arvostettu aiemmin kovin korkealle. Merkityksen sisäistäminen onkin tärkeä osa itse toimintaa. Harjoittelussa ja pelissä tarvitsee ymmärtää laukausten blokkaamisen merkitys, jotta toimintaan voi saada sopivan tunnetilan.

ALD ammentaa RDL:stä oletuksen siitä, että urheiluharjoittelussa tulisi tarkasti simuloida oikean urheilusuorituksen avaintekijöitä. ALD kuitenkin rakentaa tästä oletuksesta eteenpäin ja lisää urheiluharjoitteluun oikean suorituksen tunnetilojen simuloinnin. ALD:ssä annetaan harjoittelun suunnittelussa ja toteutuksessa huomiota urheilijan tunteille sekä tunteiden ja käyttäytymisen yhteisvaikutuksen ymmärrykselle. Lisäksi yritetään mallintaa oikeassa suorituksessa koettuja paineita ja tunteita. Oikeasta urheilusuorituksesta siis kerätään myös tunteisiin liittyvää tietoa, jotta voidaan tehdä harjoitteista mahdollisimman oikean tuntuisia.

Tunnetilojen manipuloinnilla harjoittelussa ajatellaan kyettävän kehittämään oppimista ja urheilusuoritusta. Lisäksi urheilijoiden motivaatio harjoitteita kohtaan saattaa olla suurempi silloin, kun ne edustavat paremmin oikeaa kilpailutilannetta.

Liittyen ryhmän ja urheilijan väliseen suhteeseen, voidaan ALD:ssä ottaa huomioon sekä ryhmä että urheilija ja näiden vuorovaikutus ympäristön kanssa. Ei, niin kuin jotkut mentaalivalmentajat tai urheilupsykologit tekevät, keskitytä pelkästään yksilöön ja hänen tunteisiinsa irrallisina ympäristöstä.

Mielestäni ryhmän toimintaan vaikuttamalla voidaan saada urheilijassa aikaan joissakin tapauksissa jopa suurempi vaikutus kuin pelkästään yksilön näkökulmasta toimiminen. Urheilija otetaan tietysti huomioon pyrkimällä ymmärtämään hänen kognitionsa ja tunteensa eri aikaskaaloilla sekä vaikuttamalla niihin, mutta ymmärtäen urheilijan ja ympäristön vuorovaikutus.

Urheiluvalmentajien ja muiden urheilijoiden kanssa (esim. urheilupsykologit) työskentelevien tulee siis ottaa huomioon urheilusuoritukseen liittyvät tunnetilat ja sopivalla tavalla simuloida niitä harjoittelussa. Avainkysymyksiä ovatkin, miten urheilijoita voidaan auttaa erilaisten tunnetilojen kokeilussa ja käytössä, kun tavoitteena on tehdä kestävästi erinomainen suoritus tositilanteessa? Miten edellä mainittuja asioita voisi käyttää käytännön toiminnassa?

Esimerkiksi laukausten blokkaamisharjoittelussa pitäisi olla sisäänrakennettuna ymmärrys asian tärkeydestä, joka voisi osaltaan lisätä koko pelaajaryhmän sopivaa aggressiivisuutta laukaisutilanteita puolustettaessa. Lisäksi harjoittelussa pelon pallon osumasta tulisi olla läsnä, jotta pelaajat oppisivat toimimaan sen kanssa. Tätä pelkoa pitäisi oppia hallitsemaan, jotta pelissä ei väistäisi palloa. Pitäisi ottaa osumia harjoituksissa ja tottua kipuun. Eli, jos joku asia pelottaa urheilijaa oikeassa suorituksessa, niin ei paeta tätä pelkoa vaan totutellaan siihen harjoittelussa. Ei tehdä urheilijasta heikkoa pakenemalla vaikeita tunteita, vaan opitaan kohtaamaan ne jo harjoituskentällä. Blokataan palloja ja totutaan kipuun.

Muita esimerkkejä tunnepitoisten harjoitteiden luomisessa ovat stabiilien sekä ennalta arvaamattomien, oikeassa urheilusorituksessa mahdollisesti vastaan tulevien tilanteiden simulointi. Voidaan luoda esim. aikarajoitteita ja vaihdella suoritustiloja sekä häiritä valmistautumista, jotta urheilija kykenee urheilusuoritukseen ketterästi erilaisissa olosuhteissa. Voidaan myös väsyttää urheilijaa, jotta tämä oppii tekemään suorituksia väsymystilassa.

Merkityksellisten ja tunnepitoisien, urheilijoille painetta luovien tehtävien luomiseen on monia muitakin mahdollisuuksia. Voimme miettiä, miten eilen vetämämme harjoitus voisi olla vielä ”tunteikkaampi”?

Urheiluharjoittelua voidaan kehittää entistä enemmän siten, että varmistetaan kestävät ja luotettavat oppimistulokset sekä urheilusuoritukset omaksumalla tunteiden rooli vielä tiiviimmäksi osaksi harjoittelua. Erilaisten tunteiden kokeminen harjoittelussa auttaa urheilijoita suoriutumaan kilpailussa.

Rohkaisenkin kaikkia pyrkimään liittämään tunteet tiiviisti harjoitteluun, erityisesti urheilusuoritusta mallintavan harjoittelun avulla. Tällä tavalla saatamme blokata pallot tai kiivetä korkeammalle halliten pelon ja muut suorituksiin liittyvät tunteet.

Jani Sarajärvi

Kirjoittaja on jalkapallovalmentaja ja jalkapallon tohtoriopiskelija Lissabonin yliopistossa.

Lähteet:

Headrick, J., Renshaw, I., Davids, K., Pinder, R. A., & Araújo, D. (2015). The dynamics of expertise acquisition in sport: The role of affective learning design. Psychology of Sport and Exercise, 16, 83–90.

Hutto, D.D., Kirchhoff, M., & Renshaw, I. Emotions on the Playing Field [PDF]. Haettu: https://www.academia.edu/26080005/Emotions_on_the_Playing_Field

Pinder, R. A., Davids, K., Renshaw, I., & Araújo, D. (2011). Representative learning design and functionality of research and practice in sport. Journal of Sport and Exercise Psychology, 33(1), 146–155.

Kommentti: Puurot ja vellit sekaisin pelaajakehityskeskustelussa

Helsingin Sanomissa julkaistiin sunnuntaina 15.11.2020 Mika Moilasen kirjoittama teksti suomalaisen jalkapallon pelaajakehityksestä.

Laajahkossa jutussa oli haastateltu suomalaisen futiskentän eri toimijoita muun muassa Palloliitosta ja seuroista. Otsikko kuului seuraavasti: ”Näitä pelaajia ei pelota kukaan”.

Ensimmäinen ajatukseni tekstistä oli: Onkohan tästä tekstistä enemmän haittaa kuin hyötyä suomalaiselle pelaajakehitykselle?

Suurten menestyshetkien ja tunteita herättävien ilmiöiden kohdalla on tyypillistä, että eri tahot pyrkivät selittämään syitä menestykselle. Esimerkiksi jääkiekossa on tullut MM-kultaa, kun nuoret miehet ovat oppineet puhumaan tunteistaan ja mentaalivalmentaja on käynyt esittelemässä pelaajille ”Menestyksen portaita”.

Helsingin Sanomien jutussa esitellään mielenkiintoisia nuoria pelaajia, joiden kohdalla kysytään, että ”mitä suomalaisessa jalkapallovalmennuksessa on oikein tapahtunut?”.

Väitän, että jutussa nimellä esitettyjen pelaajien kohdalla ei välttämättä kovinkaan paljoa.

Jos urheilumediassa käsitellään suomalaista juniorivalmennusta tai pelaajakehitystä, juttuihin ei kannata nostaa nimiä Marcus Forss tai Glen Kamara. Nämä pelaajat ovat nimittäin jalostuneet täysin toisenlaisessa kilpailu- ja toimintaympäristössä kuin Suomessa.

Kamara muutti Englantiin 12-vuotiaana ja Forss puolestaan 13-vuotiaana. Pelaajat ovat saaneet huippupelaajakoulutuksensa ulkomailla, eivät Suomessa.

”Meillä oli aina selvä visio, että Marcus siirtyy ulkomaille ja niin nopeasti pois Suomesta kuin mahdollista”, Marcus Forssin isä Tero on todennut.

Kun haastattelin vuonna 2019 Suomen A-maajoukkueen pelaajien vanhempia, kommenteista piirtyi toisenlainen kuva pelaajakehityksestä kuin HS:n haastattelemien asiantuntijoiden lausunnoista. Elämänmakuisempi, konkreettisempi ja realistisempi.

Isä-Joronen, äiti-Soiri, isä-Uronen ja isä-Pohjanpalo painottivat muun muassa tärkeiden pelikavereiden merkitystä, arjen suuria liikuntamääriä, vanhempien tuen tärkeyttä, koulun ja jalkapallon onnistunutta yhteensovittamista ja polun varrelle osuneita yksittäisiä tärkeitä valmentajia.

Jos huippupelaajakehitystä koskevissa keskusteluissa halutaan päästä pintaa syvemmälle, tarkastelu on aloitettava mahdollisimman läheltä pelaajan todellista toiminta-arkea – kodista ja seuraympäristöstä. Onneksi Helsingin Sanomien jutussa oli haastateltu esimerkiksi Ilveksen urheilutoimenjohtaja Janne Räsästä.

Sillä, että pelaaja käy esimerkiksi muutamia kertoja vuodessa Eerikkilässä testattavana, on vain välillinen merkitys.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi Palloliiton toimijat haluavat nostaa esiin asioita, jotka perustelevat lajin kattojärjestön onnistumisia ja panostuksia. Silloin on kuitenkin esitettävä jatkokysymyksiä.

Mikä on ollut Palloliiton talenttivalmennustuen todellinen vaikuttavuus? Ovatko poikien maajoukkueiden tulokset parantuneet? Onko Palloliiton kaikissa pesteissä parhaat mahdolliset osaajat, jotta liitto olisi Hannu Tihisen kuvailema ”maailman tehokkain jalkapalloliitto”?

VJS:n tekninen johtaja Kimmo Eronen nosti Twitterissä esiin tärkeitä teemoja Helsingin Sanomien artikkelin pohjalta. Olen monesta Erosen nostamasta asiasta samaa mieltä.

On hyvä muistaa, että suomalaisen jalkapallon maltillinen kehitys alkoi sillä hetkellä, kun seurat ryhtyivät toimimaan Palloliiton ohjeiden ja suositusten vastaisesti.

Tietysti on selvää, että Palloliitto on terävöittänyt otettaan, mutta perusasetelma ei ole muuttunut.

Suomalaisessa jalkapallossa huippupelaajakehityksen tärkein tukiyksikkö on pelaajan perhe, jonka roolia seuratoiminta voi merkittävästi täydentää. Liitto taas tukee seuroja ja niiden ihmisiä. Tämä perustilanne tuskin muuttuu hetkeen. Tätä dynamiikkaa ei sovi unohtaa myöskään pelaajakehitystä koskevissa jutuissa.

Kunnia sinne, minne kunnia kuuluu.

Kun tarkastelee esimerkiksi A-maajoukkuetasolle nousseiden pelaajien polkuja, reitit ovat hyvin erilaisia. Ehkä merkittävin yhdistävä tekijä näyttää olevan juuri kodin vahva tuki urheilijaksi kasvamisessa jo pienestä pitäen.

Tämä havainto herättää luonnollisena jatkokysymyksenä, että kuinka merkittäviä tekijöitä A-maajoukkuetasolle nousussa esimerkiksi viime vuoskymmenen olosuhdekehitys ja ammattivalmentajien kasvanut määrä lopulta ovat.

Aika näyttää myös sen, onko Huuhkajissa jatkossa entistä enemmän pelaajia, jotka ovat lähteneet jo aikaisessa vaiheessa pois Suomesta. Tämä asettaa esimerkiksi liiton huippuvaiheen talenttivalmennustuen ympärille entistä enemmän kysymyksiä ja tarkastelun tarvetta.

Tärkeiksi tarkoitetut pelaajakehitysjutut saattavat muodostua ongelmaksi, jos syy-seuraus-suhteet esitetään nurinkurisesti. Vaikuttavia tekijöitä ei tunnisteta. Tilannetta ei helpota se, jos jutuissa viljellään epäselviä adjektiiviheittoja rohkeudesta ja uskalluksesta ilman konkretiaa.

Kansallisen pelaajakehitystyön onnistumista arvioitaessa järkevämpää saattaisi olla tarkastella esimerkiksi kotimaisessa pääsarjassa pelaavien suomalaisten nuorten määrää tai Euroopan TOP20-sarjoissa pelaavien suomalaisfutareiden määrää.

Rohkenen kallistua sille kannalle, että Suomessa pelaaja raivaa tiensä Huuhkajiin vallitsevasta pelaajakehitysjärjestelmästä riippumatta, perheen tuella karikot välttäen. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että yhdestä ikäluokasta A-maajoukkuepelejä pelaa yleensä vain yhden käden sormilla laskettava määrä pelaajia.

Jos urheilutoimittajat haluavat aidosti päästä kiinni A-maajoukkuetasolle nousseiden pelaajien kehityspolkuihin, Palloliiton toimijoiden sijasta saattaa olla hyödyllisempää haastatella sellaisia arjen mahdollistajia, kuten esimerkiksi Tero Forssia tai Henrik Jenseniä. Jos siis näkökulmana on pelaajan eteneminen A-maajoukkuetasolle asti.

Nämä henkilöt ovat eläneet todeksi ne arjen valinnat, päätökset ja hetket, joita Huuhkajat-pelaajan polun varrella on ollut.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Akatemia-arkea ulkomailla: Kovaa kilpailua, valmennustiimiajattelua ja jatkuvaa scouttaamista

Vuonna 1970 perustettu jalkapalloseura FC Utrecht on Rein-joen varrella sijaitsevan Utrechtin kaupungin ylpeys. Noin 350 000 asukkaan kaupunki sijaitsee maantieteellisesti keskeisellä paikalla, noin 40 kilometriä Hollannin pääkaupungista Amsterdamista etelään.

Suomalainen Janne Lipponen, 48, on toiminut valmentajana FC Utrechtissa alkuvuodesta 2020 lähtien. Hän on erinomainen henkilö kertomaan, millaista arki eurooppalaisessa jalkapalloakatemiassa on.

Suomessa Lipponen on valmentanut Iisalmen PK-37:ssä, Jyväskylän JJK:ssa, Nurmijärven Jalkapalloseurassa sekä Käpylän Pallossa. Ennen FC Utrechtiin siirtymistä hän työskenteli viisi vuotta yhdysvaltalaisessa De Anza Force Soccer Club -nimisessä seurassa.

”Tapasin FC Utrechtin valmennuspäällikön ensimmäisen kerran joulukuussa 2019. Tämän vuoden tammi- ja helmikuussa perehdyin seuran toimintaan. Seurasin aktiivisesti harjoituksia ja pelejä sekä tapasin seuran henkilökuntaa. Kävin valmennuspäällikön kanssa paljon virallisia ja epävirallisia keskusteluja havainnoistani. Parin kuukauden jälkeen pääsin pitämään malliharjoituksia osana valmennustiimiä”, Lipponen taustoittaa.

Lipponen arvelee, että myönteiseen rekrytointipäätökseen vaikutti pedagoginen koulutustausta Jyväskylän yliopistosta, sujuva kielitaito, teknis-taktinen sisältöosaaminen sekä täsmällisyys.

”Minulle on kerrottu, että paneutumiseni hollannin kielen opiskeluun ja kielen rohkea käyttäminen ensi hetkistä lähtien vahvisti luottamusta siihen, että olen sanojeni mittainen mies.”

***

Kolme kertaa Hollannin cupin voittanut FC Utrecht kuuluu Hollannin TOP5-akatemiaseuroihin. Seuran joukkueet pyrkivät haastamaan Hollannin parhaimpia akatemioita, joihin kuuluvat Ajax, PSV Eindhoven ja Feyenoord.

FC Utrechtin akatemiaan kuuluvat U9-U18-ikäluokat. U9- ja U10-ikävaiheissa saattaa olla useampi joukkue, mutta vanhemmissa on vain yksi joukkue per ikäluokka.

Seura tekee yhteistyötä useamman lähialueen amatööriseuran kanssa. Yhteistyö kohdistuu pelaajakehitykseen, valmentajakoulutukseen sekä amatööriseurojen organisaatioiden kokonaisvaltaisen kehityksen tukemiseen.

Myös FC Utrechtin järjestämät leirit ja jalkapallokoulut eri seurojen pelaajille ovat osa seurayhteistyötä.

Seuran toiminnan sydän ja hermokeskus on oma harjoituskompleksi Zoudenbalch.

”Kun harjoituskeskuksen portista astuu sisään, takana siintää seuran kotistadion Galgenwaard, joka on jokaisen akatemiapelaajan unelma. Seuran värit näkyvät kaikkialla yhdessä seuran logon ja yhteistyökumppaneiden logojen kanssa”, Lipponen kuvailee.

FC Utrechtin harjoituskeskuksessa Zoudenbalchissa edustusjoukkueen käytössä oleva nurmikenttä on kaistoitettu valmiiksi harjoittelua varten.

FC Utrechtin slogan on ”Vanuit het hart” . Suomeksi sen voisi kääntää muotoon ”Suurella sydämellä”. Kaudella 2017-2018 seuran visio kirkastettiin FC Utrecht -manifestiksi, joka kuvaa seuran pelaajakehityksellisiä tavoitteita.

”FC Utrecht haluaa kasvattaa huippujalkapalloon sopeutumiskykyisiä, vastuullisia ja kasvun asenteen omaavia pelaajia. Valmennuksessa pyritään huomioimaan myös tulevaisuuden jalkapallon menestystekijät”, Lipponen kertoo.

FC Utrechtin akatemiatoiminnassa korostuu harjoittelun ja koulunkäynnin saumaton yhteistyö. Pelaajien odotetaan pärjäävän myös koulussa hyvin. Akatemialla on yhteistyökouluja ja pelaajia kyyditetään seuran toimesta harjoituksiin.

Akatemiatoiminnan tavoitteena on kasvattaa pelaajia seuran edustusjoukkueeseen. Hollannin pääsarjassa Eredivisiessä pelaavan edustusjoukkueen keski-ikä on tällä hetkellä noin 24,5 vuotta.

Lipposen mukaan akatemiassa pyritään siihen, että edustusjoukkueen pelaajista noin puolet olisi käynyt läpi FC Utrechtin akatemiapolun.

Valmennuksen osalta akatemiassa uskotaan sekoitukseen kokemusta ja nuoruutta.

”Erittäin monella valmentajalla on pelaajataustaa FC Utrechtista tai lähialueen seuroista. Valmentajia yhdistää erityisesti tavoitesuuntautuneisuus, kova kehittymishalu sekä pelin yksityiskohtien opettamisen jatkuva opiskelu.”

Seuran juniorivalmentajat toimivat akatemian johtajan ja valmennuspäällikön alaisuudessa.

”Yhdellä valmentajalla on lähtökohtaisesti vain yksi joukkue. Iso tavoite on, että meillä on tiettyyn ikävaiheeseen keskittyneitä valmentajia, jotka eivät siirry joukkueen mukaan vanhempaan vaiheeseen.”

”Välillä valmentajille halutaan kuitenkin antaa uusia ärsykkeitä kehittyä, jolloin päätetään, että valmentaja siirtyy esimerkiksi lapsuusvaiheen joukkueesta nuoruusvaiheen toimintaan. Tämä tuo valmentajan työhön vaihtelua ja variaatiota”, Lipponen jatkaa.

***

Yksi akatemiatoiminnan tunnuspiirre Euroopassa on toiminnan maksuttomuus pelaajille ja heidän perheilleen. Tämä on luonnollinen osa myös FC Utrechtin filosofiaa.

FC Utrechtin osake-enemmistön omistaa hollantilaisen yrittäjän Frans van Seumerenin holding-yhtiö, joka takaa taloudellisen selkänojan myös akatemiatoiminnalle.

Lipponen muistuttaa, että pääomistajan lisäksi tärkeä merkitys on FC Utrechtin kumppanuusverkostolla, johon kuuluu yli 350 yritystä.

Vaikka vanhemmat eivät maksa akatemiatoiminnasta euroakaan, heillä on Lipposen mukaan keskeinen rooli pelaajakehityksessä.

”Haluan kumota sen myytin, että vanhemmilla ei olisi mitään roolia akatemiatoiminnassa. Heillä on erittäin keskeinen merkitys pelaajan kokonaistilanteessa. Koska toiminnan vaatimustaso on korkea, vanhempien edellytetään tukevan pelaajia esimerkiksi ravinnon ja unen osalta.”

”Valmennuksen arkeen vanhemmat eivät tietenkään vaikuta. He voivat seurata tapahtumia ja osallistua kehityskeskusteluihin, joissa käydään läpi pelaajan kehittymistä.”

”Koska toiminta on esimerkiksi Suomeen verrattuna selkeästi seuravetoisempaa ja -johtoisempaa, vanhempien asema on mielestäni paremmin kirkastettu täällä. Vanhemmat tietävät tarkemmin, mitä heiltä odotetaan ja mikä heidän roolinsa on toiminnan kokonaisuudessa.”

***

Kun FC Utrechtin akatemiatoimintaa tarkastelee suomalaisen juniorijalkapallon viitekehyksessä, moni teema nousee esille.

Kilpailun kovuus, arjen selkeys, voimakas pelaajarekrytointi, ympäristön merkitys, korkea vaatimustaso ja valmennustiimiajattelu.

Janne Lipposen kommenteissa korostuu korkealaatuisen valmennuksen merkitys osana pelaajakehitystä. Yhtenä osana laadunvarmistusta Hollannin jalkapalloliitto asettaa minimilisenssivaatimukset eri valmennustehtäviin aikoville.

Hollantilaisakatemiassa valmentajat toimivat tiiminä jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

”Kaikille valmennuksen eri osa-alueille löytyy osaavat ja koulutetut valmentajat. Valmennuksen kokonaisvaltainen suunnittelu, toteutus, arviointi ja dokumentointi on seurajohtoisempaa ja systemaattisempaa kuin esimerkiksi Suomessa”, suomalaisvalmentaja pohtii.

FC Utrechtin harjoituskeskuksesta löytyy kuva seuran akatemiapelaajista ja valmentajista.

Lipponen itse toimii FC Utrechtin U13-joukkueen valmennustiimissä yksilövalmentajana. Lisäksi hänen työtehtäviinsä sisältyvät harjoitusten, otteluiden ja vastustajajoukkueiden videoanalysointi.

Valmennustiimin sisällä jokaisella jäsenellä on spesifi tehtävä, jossa valmentaja tuo lisäarvoa koko tiimin ja sitä kautta myös pelaajien käyttöön.

”Esimerkiksi U13-joukkueessa yhden valmentajan vastuulla ovat erikoistilanteet. Joissakin ikäluokissa hyökkäys- ja puolustuspään erikoistilanteet voidaan vielä jakaa valmentajien kesken. Yksi valmentaja saattaa keskittyä enemmän taitovalmennukseen, kun taas toinen valmentaja kantaa enemmän vastuuta joukkuetaktisesta puolesta.”

Alle 13-vuotiaiden akatemiajoukkueeessa, jossa Lipponen toimii, valmennustiimissä on yhteensä viisi valmentajaa. Lisäksi harjoituksissa ovat mukana fysiikkavalmentaja ja maalivahtivalmentaja, jotka ovat useamman ikäluokan käytössä. Taustatiimi eli joukkueenjohtaja, huoltaja ja varustevastaava vaatii seuran hyväksynnän. Staffiin kuuluvien henkilöiden määrä nousee siis helposti yli kymmenen.

”Oma roolini linkittyy päävalmentajan suunnittelemaan harjoitusviikkoon sekä yksittäisen harjoituksen suunnitelmaan. Työskentelen yhden pelaajan tai pienryhmän kanssa suunnitelman mukaisen teeman ja tavoitteen parissa. Peleissä keskityn tiettyihin pelaajiin esimerkiksi harjoitusviikon teeman puitteissa. Lisäksi annan palautetta myös muille pelaajille, jos päävalmentaja näin haluaa.”

”Harjoitusten peliosuudessa tai taktisessa osuudessa teen töitä määrättyjen pelaajien kanssa ja annan heille palautetta. FC Utrechtissa ja Hollannissa muutoinkin on yleinen tapa, että valmentaja on harjoitusten peliosuudessa pelin sisällä ohjaamassa pelaajien päätöksentekoprosessia ja havainnointia”, pian vuoden verran hollantilaisseurassa toiminut Lipponen sanoo.

Akatemiatoiminnassa valmennus rakentuu vahvasti valmentajien yhteistyön varaan. Oma harjoituskeskus kokoaa eri ikäluokat yhteen, mikä mahdollistaa myös sen, että joukkueiden valmentajien kohtaamiset ovat luonnollinen osa arkea.

FC Utrechtissa akatemiajoukkueet on jaettu kolmeen vaiheeseen: lapsuusvaiheeseen (U9-U12), nuoruusvaiheeseen (U13-U15) sekä huippuvaiheeseen (U16-U18). Yhteistyö on kaikkein tiiveintä lähimpien ikäluokkien kesken.

”Pelaajien siirtyminen joukkueesta toiseen on luonnollinen osa toimintaamme. Esimerkiksi U13-joukkueemme pelaajia harjoittelee toistuvasti U14-joukkueen, joskus jopa U15-joukkueen kanssa, jos pelaajakehitys sitä vaatii. Vastaavasti U13-joukkueen kanssa harjoittelee U12-joukkueen pelaajia tarpeen mukaan.”

Akatemiavalmentajat seuraavat jatkuvasti eri-ikäisten joukkueiden pelejä. Tämä on helppoa, sillä kaikki FC Utrechtin joukkueet – edustusjoukkuetta lukuun ottamatta – pelaavat kotiottelunsa Zoudenbalch-treenikeskuksessa.

Luonnonnurmi- ja tekonurmikenttien lisäksi keskuksesta löytyvät pukuhuonetilat ja fyysisen valmennuksen tilat. Tärkeä merkitys on myös pelaajien opiskeluun ja läksyjen tekemiseen varatulla tilalla harjoituskeskuksen sisällä.

***

Säännöllinen pelaajascouttaaminen on arkinen osa hollantilaista pelaajakehitystä. Siihen ei sisälly sen enempää positiivista kuin negatiivistakaan latausta. Pelaajia scoutataan, sillä siisti.

”Jokainen FC Utrechtin akatemiapelaaja on ollut systemaattisen ja pitkään kestäneen scouttausprosessin kohteena, ja pelaajista ovat tehneet arvioita useat seuran henkilöt”, Lipponen kertoo.

Nuorimmat U9- ja U10-ikävaiheet ovat eräänlainen esiakatemiavaihe, johon pelaajat tulevat noin 20 kilometrin säteeltä. Vanhemmissa ikäluokissa scoutting-säde kasvaa ja pelaajia tulee akatemiaan kauempaakin, jopa ulkomailta asti.

”Scoutting on jokaisen seuran omalaatuinen piirre, eikä siitä haluta ulkoisesti viestiä kovinkaan paljoa. Seurat kertovat harvoin, kuinka paljon heillä on esimerkiksi scouttaus-henkilöstöä. Voisi sanoa, että tällä pyritään siihen, että seurat haluavat turvata scouttaamisen mahdollisesti tuomaa kilpailuetua.”

FC Utrechtin osalta pelaajarekrytointia helpottaa keskeinen maantieteellinen sijainti. Erillisille asuntoloille ei ole tarvetta, sillä välimatkat ovat lyhyet. Pelaajat voivat asua kotona ja käydä sieltä käsin harjoituksissa.

FC Utrechin akatemiajoukkueet pelaavat kotiottelunsa Zoudenbalchin harjoituskeskuksen stadionilla. Edustusjoukkueet kotipelit ovat Stadion Galgenwaardilla, jonka kapsiteetti on 23 750.

Vaikka scouttaaminen on luonnollinen osa toimintaa, se ei kuitenkaan tarkoita lyhytjänteisyyttä. Lipponen haluaa korostaa, että pitkäjänteinen pelaajakehitysajattelu ja voiton tavoittelu jokaisessa ottelussa ovat oikeassa tasapainossa, eivätkä ne sulje toisiaan pois.

”Jokaiselle akatemiaan valitulle pelaajalle annetaan aikaa kasvaa, kehittyä ja näyttää se kehityspotentiaali, joka pelaajalla on scouttaus-prosessin aikana arvioitu olevan. Toisaalta pelaajilta edellytetään, että he kasvavat akatemiavuosien aikana ja ottavat vastuuta omasta kehittymisestään.”

”Akatemiatoiminnan ulkopuolella on suuri joukko amatööriseurojen pelaajia odottamassa omaa mahdollisuutta tulla scoutatuksi”, suomalainen muistuttaa.

Hollannin jalkapalloliiton KNVB:n rooli on tärkeä amatöörijalkapallossa. Tavoitteena on mahdollistaa laadukas pelaajakehitys myös akatemiaseurojen ulkopuolella.

”Liitto järjestää varsin systemaattista alue- ja pelitoimintaa amatööriseurojen parhaille pelaajille. Tässä toiminnassa on vuosittain mukana lähes 1 000 pelaajaa. Vaikka pelaaja olisi pudonnut akatemiaseurasta pois, hän voi saada liiton toiminnan kautta uuden mahdollisuuden toisessa akatemiaympäristössä.”

Kilpailu Hollannissa on kovaa ja Lipponen arvelee, että myös tulevaisuudessa suurseurat, kuten Ajax, nappaavat esimerkiksi FC Utrechtin kaltaisten seurojen parhaimpia pelaajia. Valmentajan mukaan seura on kuitenkin ylpeä siitä, että sen pelaajia rekrytoidaan suurempiin seuroihin.

Hollannin liitto on määrittelyt siirtokorvauksen niitä tilanteita varten, joissa akatemiapelaaja siirtyy toiseen akatemiaan. Taloudellinen korvaus muistuttaa työn tärkeydestä, mutta mahdollistaa myös pienet lisäsatsaukset.

***

Alle 13-vuotiaiden akatemiajoukkueella on viikossa viisi tapahtumaa, joista 1-2 tapahtumaa ovat pelejä. Sarjapelit pelataan aina lauantaisin, mikä mahdollistaa selkeän viikkorytmin. Harjoitukset ovat maanantaisin, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin. Keskiviikko ja sunnuntai ovat joukkuetoiminnasta vapaita.

Lipposen mukaan juuri peli toimii harjoittelun lähtökohtana.

”Harjoittelua ohjaa pitkäjänteinen pelin ja pelaajien kehittäminen. Se loistaa läsnäolollaan toiminnassa. Kaikki harjoittelu johdetaan 11v11-pelistä ja siinä tarvittavista pelaajaominaisuuksista – oli kyse sitten teknisten, taktisten, fyysisten tai henkis-sosiaalisten ominaisuuksien kehittämisestä. Harjoittelussa tavoitellaan positiivista siirtovaikutusta peliin.”

”Koska FC Utrechtin U13-joukkue pelaa ensimmäistä kauttaan isolla kentällä, perustaa tulevaisuudelle rakennetaan aluksi 2-4 pelaajan yhteistyön ja yksilön teknis-taktisten ominaisuuksien kehittämisen kautta.”

”Se, miksi jotakin asiaa harjoitellaan, pitää pystyä aina perustelemaan yksityiskohtaisesti”, Lipponen korostaa.

Jo U13-vaiheessa pelaajia opetetaan pikkuhiljaa tunnistamaan oman kehon rasitusta ja kuormitusta. Esimerkkinä tästä Lipponen mainitsee, että harjoituksissa joillakin pelaajilla voi olla käytössään sykemittari, ja mittarin antamaan dataan tutustutaan harjoitusten jälkeen.

Pitkäjänteinen ajattelu ja menestyminen yksittäisessä ottelussa kulkevat käsi kädessä. Tämä näkyy muun muassa siinä, että harjoittelussa huomioidaan aina myös lähestyvä peli.

”Tuleva vastustaja otetaan huomioon viikon harjoittelussa. Koska lauantai on virallinen pelipäivä, torstain ja perjantain harjoituksissa painotetaan sitä, miten vastustajan oletetaan pelaavan. Pelaajille luodaan käsitys, miten vastustajajoukkue mahdollisesti pelaa ja miten he ovat toimineet aikaisemmissa peleissä. Vastustajista kerätään informaatiota ja valmennustiimi kiteyttää pelaajille keskeisimmät asiat. Tämä on olennainen osa pelaajakehitystä.”

***

Hollannin sarjatoiminnassa joukkueet on jaettu divisiooniin joukkueen tason ja aikaisemman menestymisen perusteella. Sarjatoiminta kattaa niin syys- kuin kevätkierroksen.

FC Utrecht pelaa U13-ikäluokan korkeinta sarjatasoa, alueellista 1A-divisioonaa. Samassa divisioonassa pelaavat muun muassa Ajax, Twente, AZ Alkmaar ja Heerenveen.

Toisessa alueellisessa divisioonassa eli 1B:ssä pelaavat esimerkiksi Sparta Rotterdam, PSV Eindhoven, Vitesse ja Feyenoord.

Kevätkierroksella 1A- ja 1B-divisioonien syyskierroksen neljä parasta joukkuetta muodostavat kahdeksan joukkueen divisioonan. Tämän sarjan voittaja kruunataan U13-ikävaiheen Hollannin mestariksi. Molempien alueellisten divisioonien neljä huonointa pelaavat puolestaan alemman divisioonan voitosta. Kevätkierroksen jälkeen osa alemman divisioonan joukkueista putoaa sarjaporrasta alemmas.

”Kansainväliset turnaukset ja harjoitusottelut täydentävät pelitarjotinta ja antavat erilaisia ärsykkeitä pelaajille. Virallinen pelipäivä lauantai antaa selkeän rytmin viikolle ja valmistaa aikuisvaiheen pelejä varten. Koko viikko rakentuu aina pelipäivää varten. Tämä on hyvä systeemi”, Lipponen arvioi.

Maantieteellisesti Utrecht on lähes keskellä Hollantia. Lyhyet etäisyydet mahdollistavat pelaajakehityksen näkökulmasta paljon.

”Lähellä Utrechtia toimiva Ajax on yksi Euroopan parhaimpia pelaajakehitysseuroja. Tällaisen kilpailevan seuran läheisyys noin puolen tunnin ajomatkan päässä antaa erinomaisen mahdollisuuden mitata säännöllisesti omaa osaamista suhteessa huippuseuraan. Samassa ajassa, kun Helsingistä ajaa Tampereelle, Utrechtista pääsee pelaamaan Belgiaan ja Saksan länsiosiin. Tämä antaa merkittävän mahdollisuuden pelata kovia kansainvälisiä pelejä.”

Lipponen on havainnut, että sarjataulukot ja menestyminen kiinnostavat pelaajia erittäin paljon. Tämä liittyy myös kilpailullisuuteen. Tuloksilla on merkitystä.

”Otteluihin valmistaudutaan erittäin huolellisesti ja otteluista tehtävien analyysien perusteella rakennetaan viikkosuunnitelmaa yhdessä pidemmän aikavälin suunnitelman kanssa. Pelaamisen taso on luonnollisesti korkea, sillä kaikki pelaajat on valittu akatemiaan systemaattisen scouttauksen perusteella.”

***

Kilpailun laajuus hollantilaisessa jalkapallossa on jotakin, jota Suomessa voi olla vaikea käsittää. Kilpailemisen sisäänrakennettu luonne näkyy jokaisessa harjoituksessa ja ottelussa.

”Huippujalkapalloilijaksi kasvaminen vaatii valtavaa paloa itsensä kehittämiseen ja omien rajojen venyttämiseen toistuvasti – lyhyellä ja pitkällä aikavälillä”, Lipponen toteaa ja jatkaa: ”Myös valmentajat miettivät täällä koko ajan, miten peleissä ilmeneviin epäkohtiin voidaan puuttua ja kuinka tuloksia voidaan parantaa.”

Janne Lipponen on valmentanut viimeiset kuusi vuotta ulkomailla, ensin viisi vuotta Yhdysvalloissa ja nyt Hollannissa. Taustalla FC Utrecht U13-joukkueen päävalmentaja Nathan Wiener.

Kilpailullisuus näkyy Lipposen mukaan myös siinä, että pelaajat tietävät olevansa jatkuvan arvioinnin ja tarkkailun kohteena.

”Pelaajilta odotetaan ammattimaista asennetta harjoittelua ja pelaamista kohtaan kehitysvaiheet toki huomioiden. Epäkohtiin puututaan systemaattisesti. Odotusarvot U12-pelaajaa ja U15-pelaajaa kohtaan ovat tietysti erilaiset.”

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa hämmästellään – jopa kritisoidaan – toisinaan esimerkiksi pelaajien tekemiä taktisia rikkeitä. Hollantilaisessa juniorijalkapallossa tulokulma on erilainen.

”Peleissä pelataan fyysisesti erittäin kovaa: voimakas käsien käyttö ja taklaaminen ovat arkinen osa pelaamista. Niin sanottuja taktisia rikkejä tehdään peleissä toistuvasti – aina kuitenkin vastustajaa kunnioittaen.”

”Pelaajat ja valmentaja eivät provosoidu taktisista rikkeistä, vaan ne ovat luonnollinen osa peliä. Pelaajilta odotetaan sinnikkyyttä, halua taistella sekä pelaamista loppuun asti – oli tilanne mikä hyvänsä. Pelaajat oppivat pienestä pitäen pelaamaan merkityksellisiä pelejä, joissa on panosta. Sarjajärjestelmä, jossa voitoilla on merkitystä, tukee tätä.”

Pelaaminen ja selviytyminen kovassa kilpailussa ei ole aina helppoa. Pelaajilta ja perheiltä vaaditaan suurta omistautumista ja sitoutumista.

”Akatemiatoiminta edellyttää myös perheiltä oikeanlaisia tukitoimia. Akatemiapelaajan vapaa-aika on hyvin rajallista. Jalkapallon rinnalla on koko ajan huolehdittava koulunkäynnistä.”

”Pelaajille luodaan harjoitusten sisällä erilaisia kilpailutilanteita. Pelaaja ja valmentaja asettavat yhdessä kehitystavoitteita ja näiden tavoitteiden saavuttamista arvioidaan säännöllisin väliajoin.”

Koska kilpailu on kovaa, pettymykset ovat väistämättömiä. Janne Lipponen ei haluaa liikaa kaunistella sitä arkea ja viidakkoa, jonka läpi pelaajan on kuljettava päästäkseen ammattilaiseksi.

”Valitettava fakta on, että jokaisen kauden päätteeksi arvioidaan, ketkä pelaaja jatkavat seuraavaan ikäluokkaan. Tähän kiteytyy omalla tavallaan huippujalkapallon raadollisuus matkalla kohti ammattilaisuutta”, Lipponen päättää.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kuvat: Janne Lipposen arkisto