Vieraskynä: Sarajärven harharetki – Kyösti Lampisen vastine Jani Sarajärven kirjoitukseen

Katselin maanantaina kännykkääni tulleita Twitter-ilmoituksia ja huomasin, että olin näemmä päässyt Suunnanmuutos-blogiin ihan otsikoihin: ”Suomen Palloliiton ja Kyösti Lampisen virheet – ja miksi meidän ei tulisi jatkaa niitä” (28.12.2020).

Hieno otsikko. Totta on se, että olen joka vuosi elämässäni tehnyt virheitä, oppinut ne tunnustamaan sekä pyytämään tarvittaessa myös anteeksi.

Oma valmennusfilosofiani tähän päivään saakka on kiteytynyt – ollessani 24-vuotias – lauseeseen: ”Kaikki on mahdollista ja kaiken voi tehdä paremmin”. Toinen verraten pysyvä periaatteeni koko työurallani on ollut: ”Rakentavaa kritiikkiä pitää kyetä käyttämään työvälineenä asioita kehitettäessä”.

Työelämässäni minua on usein kritisoitu ja haastettu. Se on saanut minuun aina lisää virtaa. Saamaani kritiikkiin olen aina suhtautunut niin, että onko tälle kritiikille perusteita, perustuuko se johonkin. Jos se on perustunut johonkin, niin se on ollut minusta makeata, hienoa. Se on antanut kehityssysäyksiä.

Sitten olen miettinyt, kuka on tämä kritisoija. Onko tämä kritisoija vastuussa jostakin oikeasti vai onko tämä sitä normaalia vastuutonta sivusta huutelua, jonka voi jättää ihan omaan arvoonsa? Nimittäin, kun minua tai asioita on kritisoitu, olen aina ollut niiden suhteen vastuullinen. Vastuullinen ihminen elää reaalimaailmassa, keksii pienillä resursseilla haasteisiin käytännöllisiä ratkaisumalleja, ei haihattele ja menee eteenpäin kohti tavoitteita.

Kysymys on prosessista, jossa koko ajan kehitetään ja kehitytään. Niin se SHA:kin on kehittynyt ja kehittyy koko ajan. Sen on huomannut, jos sen toimintaan on oikeasti perehtynyt.

Luin tämän hienolla otsikolla ”myydyn” jutun kahteen kertaan läpi ja olin todella pettynyt. Piti oikein katsoa uudestaan.

Kirjoittaja on Jani Sarajärvi, joka oli ystäväni Mika Lehkosuon kakkoskoutsi HJK:ssa ja jalkapallon tohtoriopiskelija Lissabonin yliopistossa. Tuo pettymys tuli siitä, että tällaisen henkilön olisi pitänyt pystyä kyllä paljon parempaan. Hän ei viitsinyt edes tehdä kotiläksyjään ennen kirjoitustaan. Hän ei tiedä mitään SHA:n toiminnasta, sen taustoista eikä mitään myöskään minusta.

Suomalaisilla urheilutoimittajilla on yleensä ”huoneentaulu”, jossa on toimittajan etiikkaan liittyviä periaatteita. Yksi niistä on, että kun tarkoituksena on tehdä kriittinen juttu, asioita kysellään ”molemmilta osapuolilta” sekä tarkistetaan faktat. Näillä periaatteilla toimii vastuullinen kirjoittaja.

Erkko Meri totesi minulle, että ”tee Kyösti tähän vastine”. Kerroin hänelle, että tällaiseen kirjoitukseen ei kannata vastata ollenkaan, koska jutussa on pääasiassa asiavirheitä. Tämä on sitä sivusta huutelun ”kohinaa”.

Jenkkiläisittäin ajatellen siinä on yksi kohta, josta voisi haastaa oikeuteen kunnianloukkauksesta. Itse olen jo vanhuuseläkkeellä ja uskon, että Palloliitto ja Eerikkilä ehkä asiaan reagoivat, koska jutussa on niin paljon asiavirheitä.

Minulle tuo juttu oli vain kokemattoman ja innokkaan, tosin jo nelikymppisen henkilön kirjoitusta, joka ei ole sanomisistaan missään vastuussa. Mutta kyllä Janista hyvä mies vielä tulee ”kasvun asenteella”, kunhan tekee jatkossa kotiläksynsä paremmin sekä kokonaisnäkemys asioista paranee.

Muutin kuitenkin mieltäni eli tässä on vastineeni juttuun. Koin, että ainakin muutama asiavirhe on hyvä korjata osaltani ja toisaalta Suunnanmuutos-blogi on hyvä foorumi. Siellä on pääasiassa erinomaisia kirjoituksia ja lukijoina fiksuja, itsenäisesti ajattelevia futisihmisiä. He ansaitsevat tämän vastauksen.

Toivon, että vastaukseni osaltaan vie eteenpäin vastuullista keskustelua futiskulttuurimme kehittämisestä. Kaikki, mitä tässä alla esitän, ovat faktoja, ei mielipiteitä eikä epämääräisiä vihjailuja.

***

SHA:n testit ovat lisänneet intoa kehittyä pelaajana sekä SHA-tapahtumat ovat lisänneet intoa harjoitella jalkapalloa.

SHA:n ensimmäisen pilottikauden 2011-2013 jälkeen tehtiin toiminnan vaikuttavuuskyselyt sekä kuvattiin pelaajien tilaa ja kehittymistä kahden vuoden aikana. Asiassa järjestettiin myös tiedotustilaisuus julkisen sanan edustajille ja koko pilottivaiheen yhteenveto toimitettiin julkisen sanan edustajille.

Lyhyesti SHA:n pilottivaiheen yhteenvedon kiteytys oli: Kokonaisuuden tarkoitus ymmärretään, toiminta innostaa pelaajia ja valmentajia sekä pelaajien ja valmentajien välistä kaksisuuntaista vuorovaikutusta tulee kehittää.

Tässä muutama fakta tuosta yhteenvedosta. Vaikuttavuuskyselyyn osallistui 130 poika- ja 55 tyttöpelaajaa sekä 42 valmentajaa/valmennuspäällikköä:

Kysymykseen ”ymmärrän miksi SHA:ssa tehdään testejä”, vastasi 95% täysin samaa tai samaa mieltä.

Kysymykseen ”ymmärrän miten SHA:n testit liittyvät jalkapalloon” vastasi pojissa 95% täysin samaa tai samaa mieltä, tytöissä vastaavasti 68% ja valmentajissa/valmennuspäälliköissä 92%.

Kysymykseen ”SHA:n tapahtumassa tehdyt testit ja niistä saadut palautteet ovat lisänneet intoani kehittyä pelaajana”, vastasi tytöissä ja pojissa 77% ja valmentajissa 82% täysin samaa tai samaa mieltä.

Kysymykseen ”SHA-tapahtumat ovat lisänneet intoani harjoitella jalkapalloa”, vastasi pojissa 75%, tytöissä 74% ja valmentajissa 82% täysin samaa tai samaa mieltä.

Eli tämä näin verryttelyksi näistä motivaatioasioista.

***

Palloliiton taitokisoissa on paljon hyvää sekä myös hyviä, järkeviä, yksinkertaisia peruskontrolleja.

En tunne SPL:n taitokisojen taustoja riittävästi, mutta muutaman asia niihin liittyen tiedän ihan tarkasti. Taitokisat ovat olleet aikansa hyvä kokonaisuus tavoitteena nostaa esiin muutamia jalkapallon perusasioita.

Taitokisat on tarkoitettu alle 12/13-vuotiaille pelaajille, joiden kasvupyrähdys ei ole vielä alkanut. Ei kukaan ole
käsittääkseni ainakaan minun kuulleen sanonut, että ponnauttelu- ja puskutesteillä olisi jokin syvä yhteys peliin.

Ponnauttelu 3 x 4-4-4 antaa tietoa silmän ja jalan yhteistoiminnasta sekä koko kropan koordinaatiosta. Lisäksi se kertoo siitä, että pelaaja on ollut omalla ajallaan paljon tekemisissä pallon kanssa. Ei muuta.

Sen sijaan syöttöseinätesti ja pujottelutesti ovat oikein hyviä perusvalmiuksien kontrolleja. Ne on myös todettu luotettaviksi ja toistettaviksi testeiksi (Tomi Vänttisen väitöskirja).

Syöttöseinätestissä voi hyvin omaksua perusteet tarkkaan, maata pitkin olevaan syöttöön, oikea-aikaiseen liikkumiseen syötön jälkeen, hyvään peliasentoon syötön vastaanottoon, ensimmäisen kosketuksen suuntaamiseen, jne.

Kun SHA alkoi vuonna 2011, silloin lähdettiin sellaisista kontrolleista, jotka olivat olemassa. Tuohon aikaan oli noin 6 000 lisenssipelaajaa pojissa per eri ikäluokka ja kultamerkkejä sai ikäluokasta riippuen 10-20 poikaa. Kultamerkin saannin kriteerit eivät olleet korkeat. Eli nämä pelaajien alut olivat todella taitamattomia jo yksin ”suljetuissa” testeissäkin.

Tuolloin minulta kyseltiin avoimista ja suljetuista testeistä. Totesin, että näillä mennään, kunnes parempia testejä ja kontrolleja on kehitetty. Tuolloin ei myöskään ollut kiire hypätä uusiin testeihin, koska perusvalmiudet olivat niin alhaisella tasolla.

Myöhemmin SHA:ssa, kun samoja testejä tekivät ruotsalaisten ja tanskalaisten seurojen pelaajat, havaitsimme heidän olevan parempia tasollisesti muun muassa syöttöseinä- ja pujottelukontrollissa. He eivät koskaan kotimaassaan tällaisia kontrolleja tee, vaan esimerkiksi laadukas pienpeliharjoittelu tuo hyviä valmiuksia, jotka näkyvät yksinkertaisissa kontrolleissa.

Eli haasteemme eivät ole testit tai kontrollit vaan se, että pelaajien perustaidot eivät kehity päivittäisessä toiminnassa. Se on todettu todella yksinkertaisilla kontrolleilla.

Palloliiton taitokisoista on hyvä mainita myös se, että en tiedä ketään maajoukkueisiin kuulunutta pelaajaa, joka ei olisi kultamerkkiläinen. Taitokisoille pitää antaa se rooli, mikä sille pelaajakehityksessä halutaan. On selvää, että jos niiden merkitystä halutaan muuttaa, se edellyttää taitokisojen kehittämistä sekä toisaalta myös asennemuokkausta valmentajakunnassa.

Oleellista ei ole ”viisaiden hienot jutut”, vaan ymmärrys käytännön valmennuksen haasteista, joita osittain taitokisakokonaisuudella ja sen suuntaamisella voidaan ratkaista.

Vuosina 2013-2015 kehitimme jalkapallon perusvalmiuksien selvittämiseen liittyvän pienpelikokonaisuuden, jota kokeiltiin SHA tapahtumissa. Sitä ei otettu käyttöön varsinaisesti, koska sitä ei kyetty hyödyntämään käytännössä johtuen valmentajien puutteellisesta kyvystä nähdä pelistä oleellisia elementtejä sekä ilmiöitä.

Tämän nähtyäni ja myöhemmin kuunneltuani kaksi vuotta neljässä salissa valmentajien videopalavereita pelaajille ymmärsin, että se isoin haaste onkin valmentajien valmiudet saattaa pelaajat oppimaan pelaamista.

Tähän haasteeseen toi ratkaisun Ekkono-metodi, joka on looginen, jossa avainasiat sekä laatutekijät saivat konkreettiset muodot ja toimintatapa sai pelaajat oikeasti ajattelemaan kentällä tapahtuvia asioita sekä sisäistämään, mitä on oleellista havainnoida, että voi ennakoida. Ekkono antaa tuon lisäarvon, jonka mainitsin. Se tarvittiin suomalaisten juniorivalmentajien kehittämiseen. Se on yksi hyvä teknistaktisten taitojen oppimisohjelma.

***

Eerikkilän/SHA:n kehittämät ja käyttöön otetut kontrollit, testit ja itsearviot mittaavat niitä asioita, mitä on ilmoitettu, miksi ne on kehitetty tai otettu käyttöön. Keskeisten kontrollien, itsearviointien ja testien reliabiliteetti ja validiteetti ovat kunnossa.

Eerikkilän/SHA:n rooli on ollut selkeä Palloliiton strategisena kumppanina. Se on todella keskittynyt siihen rooliin, mikä sille on annettu: tavoitteellinen kilpajalkapallo lapsista aikuiseksi. Tämän johdosta asioita on koko ajan perustettu faktoihin ja tutkimustuloksiin, ja toisaalta ollaan oltu koko ajan kiinni seurapinnassa linkkinä tieteen ja kentän välillä.

Eerikkilän tulokulma, kokonaisvaltainen pelaajan kehittämisen ja kehittymisen seurannan –konsepti, on ainutlaatuinen Suomessa ja harvinainen jopa ulkomailla eräiden lähteiden mukaan. Ehkä se on syy, miksi AC Milan esitti Eerikkilälle yhteistyötä jo vuosia sitten.

Toki on selvää, että joka vuosi pitää kehittyä jossakin asiassa. Tätä kehitystä ovat olleet tukemassa kriittiset seurayhteistyökumppanit Suomessa ja ulkomailla, Palloliiton erilaiset työryhmät, KIHU, UKK-instituutti sekä muutama yliopisto.

SHA:n datasta on syntynyt jo useita väitöskirjoja, kansainvälisiä tieteellisiä julkaisuja ja muita opinnäytetöitä. SHA:ssa on tehty asioita oikein. Tämä näkyy muun muassa siinä, että ulkomaiset jalkapallon yhteistyöseurat jatkavat yhteistyötä, ja Olympiakomitea toivoo Eerikkilän laajempaa mukaantuloa joukkuepelien kehittämiseen kokonaisvaltaisen kehittymisen seurannan näkökulmasta.

Kaksi vuotta sitten Eerikkilän yhteistyökumppani Jyväskylän Yliopiston IT-tiedekunta totesi, että Eerikkilän jalkapallodata on suomalaisessa urheilussa ainoa sen tason kokonaisuus, että asioihin voidaan päästä kiinni tekoälyn keinoin.

Yhteistyön tuloksena tehdyn kansainvälisen tutkimusartikkelin tuloksena voidaan sanoa, että suomalaisten nuorten ulkomaisiin akatemioihin sopimuksen tehneiden pelaajien taso oli SHA-mittareilla parempi kuin muiden sekä erityisesti heidän profiilinsa oli erilainen.

Tutkimuksen mukaan 1000 pelaajasta voitiin löytää 200 pelaajaa, joiden ennuste kansainvälisen tason futariksi on hyvä. Mukavaa oli myös se, että kotimaasta löytyi saman profiilin omaavia pelaajia kuin ulkomaille menneet.

No tämä asia on vielä alussa, mutta ehkä Lissaboninkin miehet pyytävät tulevaisuudessa tulla käymään Suomessa ja Eerikkilässä?

***

Eerikkilän kontrollit, testi ja itsearviot ovat kehittyneet koko ajan – haasteemme eivät ole testit, kontrollit ja itsearviot.

SHA:n alkuajoista asiat ovat kehittyneet verraten paljon. Varsinaisia asioiden rukkauksia on tehty aina kahden vuoden välein. Juuri nyt on menossa suuret uudistukset strategisen kumppanin Palloliiton kanssa.

Näille muutoksille antaa hyvän pohjan jo olemassa oleva data ja siitä johdetut asioiden syy-seuraussuhteet sekä jo koetut toimintatavat. Tulevaisuus näyttää todella erinomaiselta. Yhdessä Palloliitto ja Eerikkilä voivat ottaa todella suuren loikan taas eteenpäin. Kiitos siitä kuuluu erityisesti Ville-Pekka Inkilälle, joka on tehtäviensä tasolla oleva henkilö.

SHA:ssa on selkeästi määritelty eri ikäluokkiin liittyvät kokonaisvaltaisen kehittymisen seurannan tavat sekä myös mietitty tarkasti kontrolleja, testejä ja itsearviointeja, jotka kulkevat mukana uravaiheesta toiseen. Tämä tulokulma on antanut mahdollisuuden tehdä selvityksiä ja tutkimuksia sekä toisaalta antaa kokonaisvaltaisesta kehittymisestä välitöntä palautetta, toimenpidesuosituksia sekä työkaluja seurapintaan, joukkue- ja yksilötasolle.

Muutamia hyviä testejä, kontrolleja ja itsearviointeja olemme saaneet matkan varrella mukaan. Kun keskustelin espanjalaisten asiantuntijoiden kanssa ja kysyin ”mikä yksittäinen fyysinen testi ennustaa parhaiten jalkapallossa menestymistä”, niin sain heti vastauksen: ”kiihtyvyydet 1-1 tilanteessa” eli kun pallollinen harhauttaa puolustajan, niin voimantuoton teho harhautuksen jälkeen vastakkaiseen suuntaan. Tämän he todensivat pienellä kiintyvyysanturilla, joka oli pelaajassa kiinni.

Samaan asiaan ”karvalakkimallina” löytyi Hollannista yksinkertainen suunnanmuutostesti juosten ilman palloa ja pallon kanssa. Tämä testi on Eerikkilässä käytössä. Hollantilaisen tutkimuksen mukaan tässä testissä pärjänneillä pelaajilla oli seitsemän kertaa suurempi todennäköisyys tehdä sopimus Hollannissa ylimmälle sarjatasolle verrattuna niihin, jotka tässä testissä eivät pärjänneet.

Samoin Hollannista löysimme hyvän itsearviointikyselyn, joka mittaa sijoittumista ja päätöksentekoa. Tässä itsearvioinnissa korkean arvion saaneilla oli kahdeksan kertaa suurempi todennäköisyys tehdä sopimus Hollannissa ylimmälle sarjatasolle kuin samassa testissä matalan arvon saaneilla.

Hyvä työkalu valmentajien ja pelaajien yhteistoimintaan on myös Hannele Forsmanin väitöskirjassa syntynyt koettujen pelitaitojen itsearviointi (hyökkäys, puolustus ja 1v1-tilanne), joka yhdistettynä valmentajan ja pelaajan väliseen omasta pelistä katsottavaan videoon, vie hyvin pelaajan ja valmentajan välistä yhteistä pelaamisen kehittämisprosessia eteenpäin.

Lisäksi Eerikkilän todellinen vahvuus on psyykkinen valmennus sekä sen osa-alueen valmiuksien tilan ja kehittymisen seuranta. Käytössä olevat mittarit antavat myös tietoa koko toimintaympäristöstä ja joukkueen toiminnasta. Nyt asiaan liittyy myös kehitettyjä prosessityökaluja. Siitä kiitos kuuluu Hannele Forsmanille ja Aleksi Tossavaiselle. Samoin fyysisen puolen asiantuntijuuden uusia voimia edustaa Elisa Hakamäki.

Näistä prosesseista, kuten muistakin, voisi kertoa lukuisia konkreettisia esimerkkejä. On selvää, että jalkapallossa peli on keskiössä ja nyt Eerikkilässä on pelianalyysejä varten maailmanluokan laitteistot, joihin ei ole ollut varaa aikaisemmin. Näiden hyödyntämistä on harjoiteltu jo vuosia ja eteenpäin on päästy askel kerrallaan.

***

Eerikkilän toimintatavat ovat läpinäkyvät, vastuulliset sekä perustuvat holistiseen ihmiskäsitykseen sekä nykyaikaisiin oppimiskäsityksiin.

Tässä holistisessa ihmiskäsitys-/ oppimiskäsitysasiassa minua alkoi Jani Sarajärven kirjoitus naurattamaan. Luulisin tohtoriopiskelijan jo tietävän, miten tutkimuksia tehdään ja miten asioihin päästään kiinni. Se tarkoittaa pääasiassa asioiden rajaamista kokonaisuuden hallitsemiseksi. Oleellista on ymmärtää, ”miten faktoja hankitaan”. Toinen asia on ”miten faktoja käytetään”. Eerikkilässä osataan viedä kokonaisuutta eteenpäin noilla eri osa-alueiden faktoilla. Tiedoksi Janille, kun et kotiläksyjä näemmä ole tehnyt.

Olen jo Vierumäen aikoinani rehtorin kanssa laatinut kirjallisen tuotoksen siitä, miten ihmisiä koulutetaan Vierumäellä holistisen ja nykyaikaisten oppimiskäsitysten mukaisesti sekä myös vastannut tuosta toiminnasta käytännössä. Kun SHA vuonna 2011 alkoi, se perustui heti alusta alkaen holistiseen ihmiskäsitykseen sekä nykyaikaisen oppimisen näkökulmiin. Sinänsä voin todeta, että tämä nykyaikaisen johtamisen, oppimisen, vuorovaikutuksen, prosessien hallinta ja siihen liittyen tunnetietoisuus, -osaaminen ja -vastuullisuus sekä ihmisten erilaisuuden ymmärtäminen, ovat kokonaisuutena vaativia asioita.

Sarajärvi otti kantaa myös siihen, että SHA:ssa palaute annetaan keskiarvoina yhteisissä tilaisuuksissa. Syyt tähän ovat perin yksinkertaisia.

Tietosuojalaki aiheuttaa tiettyjä rajoitteita, ja lisäksi joukkueiden keskiarvojen kautta tulee nopeasti joukkueen tila esille. Sen kautta on helppo alkaa halliten keskustella asioiden syy-seuraussuhteista. Näin valmentajat oppivat testeistä, itsearvioista ja niiden taustalla olevista asioista. Palautetilaisuuksissa valmentaja saa valmiuksia käydä kaikkien faktojen pohjalta henkilökohtaiset keskustelut pelaajien kanssa.

Pakko on myös sanoa, että Eerikkilässä testit, kontrollit ja itsearviot eivät ole se avainjuttu. Avainjuttu on koko ajan ollut faktoista johdettu prosessi ja arjen toiminnan vaikuttavuuden kehittäminen. Töitä on vielä paljon edessä.

Vuosikymmenen aikana kehitimme Eerikkilän E-Way –filosofian, joka näkee ihmisen kokonaisvaltaisesti, ja jonka toimintatavat prosessissa perustuvat holistiseen ihmiskäsitykseen sekä nykyaikaisen oppimisen näkökulmiin.

Tämän kehittämisestä ja sen kehittämisessä mukana olleesta tiimistäni olen itseasiassa verraten ylpeä. Fiksuja, koulutettuja ihmisiä, jotka ovat uteliaita, nöyriä sekä terveen itseluottamuksen ja itsetunnon omaavia.

***

Meidän suurin haasteemme on valmentajien osaaminen – eivät testit.

Jotta tuota otsikkoa ei ymmärretä väärin, niin Suomessa on suuri joukko futisvalmentajia, jotka tekevät todella paljon arvokasta työtä, ja joita arvostan ja kunnioitan. He yrittävät parastaan. Ei ole valmentajien vika, jos heillä ei ole riittävästi osaamista tavoitteellisen kilpajalkapallon tulokulmasta.

Vika on meissä, jotka vastaamme tai olemme vastanneet suomalaisesta jalkapallon valmentajakoulutuksesta.

Olen oikeasti perin kyllästynyt siihen, että liian paljon suomalaisessa jalkapallossa mietitään parasta testiä, kun pitäisi käyttää edes jotain testiä systemaattisesti ja sen kautta nähdä, kehitytäänkö.

Seuraavassa yksinkertainen esimerkki ilmiöstä.

On ihan sama, testataanko jalkapalloilijan kestävyyttä erilaisilla yoyo- testeillä, 1000 tai 1200 metrin juoksulla, cooperin testillä tai tunnin juoksulla. Näistä kaikista saadaan haluttaessa laskettua teoreettisesti hapenotto ml/kg/min ja eri kynnystasot. Varmaa kuitenkin on, että nykyjalkapallossa vaaditaan kansainvälisellä tasolla noin 65 ml/kg/min hapenottoa.

Toisaalta nykyfutiksessa tarvitaan pelissä 30-50 intensiivistä, lyhyttä maitohapotonta spurttia, jotka hoidetaan välittömillä lihaksien energiavarastoilla. Meillä Suomessa tällaisia nähdään pelissä keskimäärin 10-30 ja nekin ovat värittyneitä vahvasti maitohapolla. Suomalaiset liigapelaajat ovat keskimäärin verraten huonokuntoisia, kun ajatellaan kansainvälisen jalkapallon vaatimuksia.

Toinen helppo esimerkki on voimantuotto. Lähes kaikki tietävät, että kansainvälisen tason jalkapalloilijan kontaktimattohyppytestin tulokset ovat 50-60 sentin välillä. Meidän liigatason pelaajien perustaso liikkuu 35-45 cm välillä. Me tiedämme, että maailman parhaimpien pelaajien huippunopeus pallollisena on 30-36 km/h tietämillä ja suomalainen liigapelaaja taapertaa ilman palloa noin 30-35 km/h vauhdilla.

Jalkapallo on kova laji yksin fyysisesti ja taidon toteutumiseen optimaalisesti tarvitaan fyysistä reserviä. Tämä on fakta. Kai jokainen ymmärtää, että tarvitaan lisää lihasta, kimmoisuutta, kimmokestävyyttä, tuoreelta voimin terävää ja rentoa hermotusta sekä ripaus hiussuonia palvelemaan lihaksia. Näitä asioita pitää vaalia erillisharjoittelulla sekä rutiinien avulla 12 kuukautta vuodessa. Näin ei Suomessa toimita oikeasti kuin harvassa paikassa.

Jalkapalloharjoittelulla on mahdollista kehittää fyysisiä ominaisuuksia. Ulkomaisissa kulttuureissa se onnistuu. Itse olen aikoinani ostanut kaiken tiedon Vierumäelle espanjalaisesta R-järjestelmästä, jonka avulla voidaan todellakin pelinomaisin jalkapalloharjoittein hoitaa kestävyyteen ja nopeuteen liittyviä asioita. Se vain vaatii systemaattisuutta.

Tämä R-järjestelmäkin perustui tehtyyn väitöskirjaan. Tämä ei onnistu juurikaan Suomessa. Suuri osa suomalaisista pelaajista ovat testien mukaan marraskuussa samassa kunnossa kuin olivat vuotta aikaisemmin. Tarvittavaa fyysistä kehitystä ei siis tapahdu 5-7 vuodessa kuten jalkapallon huippumaissa.

Meillä painopiste on liikaa pelaajien kuormittumisen seurannassa, kun pitäisi oikeasti saada ominaisuuksia kehittymään pysyvämmin. On selvää, että pelaajat ylikuormittuvat, kun heidän fyysiset pohjat ovat verraten vaatimattomalla tasolla.

Sama tilanne meillä on pelianalyysien osalta. Me saamme pelistä nykyään irti melkein mitä tahansa. Haasteemme eivät ole pelianalyysi,t vaan pelitavan, kollektiivisen toiminnan sekä yksilön pelipaikkakohtaisen roolin ja tehtävien selkeyttäminen, harjoittaminen sekä kehityskohteena olevien asioiden seuranta peleistä. Meillä on aivan liian vähän laadukkaita toistoja niin teknisten kuin myös taktisten automaatioiden synnyttämiseen.

Junioripelaajan kehittäminen edustusjoukkueen pelaajaksi tiettyyn pelipaikkaan kestää noin seitsemän vuotta. Se edellyttää systemaattista ja progressiivista teknistaktisten valmiuksien kehitysohjelmaa. Sellaisia on ulkomaiden huippuseuroilla. Suomessa sellaista ei vielä ole kenelläkään muulla konkreettisena olemassa kuin HJK:lla. Senkin toimivuuden sitten ratkaisee päivittäisten harjoituksien laatu.

***

Taloudesta

Eerikkilä/SHA on pystynyt vuodesta 2011 tähän päivään saakka tarjoamaan todellisuudessa koko kehittymisen seurannan – testit, kontrollit ja itsearviot sekä niiden palautteet ja koko konseptin kehittämisen – ilmaiseksi avainasiakkailleen. Siitä on kiittäminen opetus- ja kulttuuriministeriötä kehittämisrahojen osalta sekä toisaalta vapaan sivistystoimen lain mukaista rahoitusta valtakunnalliselle valmennuskeskukselle. Eerikkilän SHA:n kehittymisen seuranta -tapahtumissa asiakas on maksanut vain täysihoidosta.

***

Virheistäni

Taaksejääneessä Eerikkilän valmennuskeskuksen ja SHA:n johtajan työssäni olen toki tehnyt myös virheitä.

Suurin virheeni oli, että vasta myöhemmin jo työssä ollessani tajusin, että futisperheen kokonaistilanne ja osaamistaso sekä kyky omaksua asioita oli tavoitteellisen urheilun tulokulmasta huonompi kuin olin kuvitellut. Johdollani me SHA:laiset synnytimme seuravalmentajiin melkoisen ähkyn uudenlaisilla toimintatavoilla, faktoilla ja toimenpidesuosituksilla. Olisi pitänyt olla vähän rauhallisempi tahti sekä pienempi annostus alkuun.

***

Lopuksi

On hienoa kiihdytellä kiikkutuolissa, kun Eerikkilässä on nuoria kyvykkäitä osaajia, jotka yhdessä Palloliiton osaajien kanssa ovat tukemassa suomalaisia futisseuroja, joissa ne pelaajat syntyvät!

Kirjoittelen parasta aikaa muutaman ihmisen kanssa kirjaa ”Parempia pelaajia”. Se tulee markkinoille jouluna 2021. Kirjasta tulee tarkempaa tietoa todennäköisesti helmikuussa 2021. Jospa siinä on sitten kerrottu suomalaisen jalkapallon keskeisiä haasteita vielä paremmalla tasolla sekä ratkaisuja niihin.

***

Kyösti Lampinen

Kirjoittaja työskenteli Eerikkilän valmennuskeskuksen johtajana vuosina 2011-2019.

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry palkitsee tammikuussa ansioituneita lasten ja nuorten valmentajia

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry jakaa tammikuussa 2021 ensimmäistä kertaa tunnustuksia hyvää työtä tehneille juniorivalmentajille.

Yhdistyksen tarkoituksena on palkita nimenomaan lasten ja nuorten valmentajia. Palkitsemisesta on tarkoitus tehdä vuosittainen perinne. Aloite tunnustusten myöntämisestä tuli VJS:n tekniseltä johtajalta Kimmo Eroselta.

Palkintokategorioita on neljä:

• Lasten valmentaja (U11 tai nuoremmat), tytöt
• Lasten valmentaja (U11 tai nuoremmat), pojat
• Nuorten valmentaja (U12-U15), tytöt
• Nuorten valmentaja (U12-U15), pojat

Palkittavia ehdokkaita voivat esittää kaikki Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n jäsenet. Yhdistykseen kuuluu tällä hetkellä yli 320 jäsentä ympäri Suomea. Ehdotettava valmentaja voi olla päätoiminen, oto-valmentaja tai täysin vapaaehtoispohjalta toimiva. Valmentaja voi toimia millä tahansa tasolla. Palkittavan valmentajan ei tarvitse olla Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n jäsen.

Lopulliset valinnat ehdokkaiden joukosta tekee viisihenkinen palkintoraati, johon kuuluvat Kimmo Eronen (VJS), Jan-Erik Kotka (Ilves), Veli Lampi (VPS), Sanna Malaska (HJK) sekä Erkko Meri (KäPa).

Äänestysaika alkaa maanantaina 4.1.2021 ja päättyy maanantaina 18.1.2021. Äänestysohjeet lähetetään yhdistyksen jäsenille vuoden alussa sähköpostilla. Tunnustuksen saaneiden valmentajien nimet perusteluineen julkaistaan tammikuun lopulla yhdistyksen Internet-sivuilla sekä Suunnanmuutos-jalkapalloblogissa.

Yhdistyksen puheenjohtajan Erkko Meren kommentit:

”Palkintojen tarkoituksena on antaa tunnustusta hyvää työtä tehneille ruohonjuuritason valmentajille, joiden nimiin ei suurissa palkintogaaloissa törmää. Tavoitteena on myös nostaa juniorivalmennuksen arvostusta ja tuoda esille juniorivalmennuksen merkitystä kaikissa pelaajakehityksen vaiheissa. On hienoa, että Suomessa on perinteitä palkita vanhempien junioreiden valmentajia esimerkiksi Palloliiton Captain’s Ball -gaalassa. Juniorivalmentajat ry:n tunnustusten on tarkoitus täydentää tätä kokonaisuutta ja huomioida myös aikaisempien vaiheiden valmentajia.”

”Palkittavat henkilöt voivat olla vuosien ajan pitkäjänteistä pelaajakehitystyötä tehneitä valmentajia tai vasta-aloittaneita, mutta suurta sitoutumista ja omistautumista osoittaneita valmentajia. Kyse voi olla esimerkiksi valmentajasta, joka osaa innostaa lapsia omalla persoonallaan, valmentajasta, joka on luonut yritteliään toimintakulttuuriin joukkueeseen tai valmentajasta, jonka joukkueen pelaajat ovat kehittyneet poikkeuksellisen koronavuoden aikana.”

”Yhdistykseen kuuluu suuri joukko valmentajia ympäri Suomea, joten odotamme, että ehdokasjoukko on heterogeeninen ryhmä valmentajia pohjoisesta etelään. Jäsenet voivat ehdottaa palkittavia valmentajia joko omasta seurasta, naapuriseurasta tai toiselta puolelta Suomea. Lopullisen valinnan tekeminen ei ole varmastikaan helppoa, sillä Suomessa on paljon erinomaisia lasten ja nuorten valmentajia.”

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on vuonna 2018 perustettu yhdistys, jonka tavoitteena on edistää juniorivalmennusta ja sen arvostusta Suomessa. Yhdistys pitää koulutuksia, järjestää vuosittaisen Juniorivalmentajapäivän, tarjoaa jäsenille sopimusneuvontaa ja toteuttaa vaikuttamistyötä juniorivalmennuksen saralla.

https://www.juniorivalmentajat.fi/

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Suomen Palloliiton ja Kyösti Lampisen virheet –ja miksi meidän ei tulisi jatkaa niitä

Suomalainen jalkapallo pyrkii ottamaan liittotasolla isoja askelia eteenpäin. Rakenteita ja toimintatapoja on uudistettu ajoittaisista jarruttavista virroista huolimatta, toiminta on kehittynyt ja tulevaisuuteen katsotaan korkein tavoittein. Yksi Suomen Palloliiton (SPL) tavoitteista on tiedolla johtaminen. SPL:n urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen on kertonut akateemisuuden sekä tutkimus- ja kehitystiedon roolin korostuvan tulevina vuosina suomalaisessa jalkapallossa ja seuratyössä. Tämä tavoite on samansuuntainen kuin monessa maailman huipputason jalkapallo-organisaatiossa.

SPL on vaikutusvaltainen organisaatio ja sen näkemyksillä on suuri merkitys suomalaisessa jalkapallossa. Kun liitossa päätetään tulevaisuuden suunnista, niin vaikutukset ulottuvat Suomen eri kolkkiin. Kaikkien päätösten takana tulee olla huolellinen valmistelu, koska napin painalluksen jälkeen vaikutukset ovat laajat. Samalla päätöksiä ei kuitenkaan voi jäädä vatvomaan liian pitkiksi ajoiksi vaan suunta ja askeleet täytyy ottaa päättäväisesti.

SPL:n organisaatio ja toimijat itse pyrkivät olemaan kriittisiä toimintaansa kohtaan, mutta se ei ole helppoa oltaessa lähellä tapahtumia. Siksi kritiikkiä täytyy tulla myös ulkopuolelta. Se on monipuolisten näkökulmien avaamiseksi välttämätöntä.

Tässä kirjoituksessa otetaan kriittinen positio SPL:n osaomistaman Sami Hyypiä Akatemian (SHA) kehittymisen seurantakonseptia ja erityisesti siihen kuuluvia, teknisiä, taktisia, psykologisia ja fyysisiä testejä kohtaan. Sama positio otetaan SPL:n järjestämiin jalkapallon taitokisoihin.

SHA on toiminut vuodesta 2011 ja sen suurena arkkitehtina on toiminut valmennuskeskuksen johtajan paikalta viime vuonna eläkkeelle jäänyt Kyösti Lampinen (jatkaa toiminnassa erillisellä sopimuksella asiantuntijana). SHA:n yksi tärkeimmistä tehtävistä on organisaation itsensä lausuman mukaan ”…kokonaisvaltaisen kehittymisen seurantakonseptin kehittäminen ja toteuttaminen eri-ikäisille jalkapalloilijoille.” Tätä konseptia toteutettiin ja kehitettiin yhdessä yhteistyöseurojen kanssa aiemmin pelkästään Eerikkilässä, mutta viime vuosina toimintaa on levitetty SPL:n alueellisiin valmennuskeskuksiin ja nyt sitä ollaan viemässä vielä enemmän seuratasolle osana kehittymisen seuranta 2.0-konseptia, jota ollaan liittämässä osaksi Suomen Palloliiton laatujärjestelmää.

SHA:n palveluilla on Ville-Pekka Inkilän (SPL:n urheilutoiminnan tutkimus- ja kehityspäällikkö) ja Hannele Forsmanin (Director of Performance, Eerikkilä Performance Center) tekemän kehittymisen seurantakonseptien vaikuttavuusanalyysiraportin mukaan ”…pyritty kehittämään suomalaisen huippujalkapallon tilaa pitkällä aikavälillä tarjoamalla seuroille tietoperusteisen lähestymisen jalkapallovalmennus- ja -urheilutoimintaan.”

SHA:n mukaan ”konsepti pitää sisällään mittareita jalkapallossa vaadittavien teknisten, taktisten, fyysisten, henkisten ja sosiaalisten valmiuksien seurantaan lähtökohtana peli.” Inkilä ja Forsman esittävät testien mittaavan yleistaitoja, lajin perustaitoja sekä fyysisiä ja psyykkisiä valmiuksia. Huomattavaa on, että SHA:n ja SPL:n esityksissä termit taito ja tekniikka menevät usein sekaisin eikä selkeää, yhteisesti sovittua määritelmää näille asioille ole (tätä työstöä Panu Autio tekee SPL:n toimeksiannosta).

Jalkapallovalmennuksessa halutaan kehittää taitavia pelaajia. Taito jalkapallossa on SPL:n taitokisatyöryhmän ja Panu Aution (sekä käytettyjen asiantuntijoiden) työstön perusteella määritelty ”pelaajan tai joukkueen kyvyksi tehdä pelitilanteen mukaisia voittavia ratkaisuja.” Ilmiötä eli tässä tapauksessa taitoa jalkapallossa voidaan tarkastella useilta eri tasoilta. Normaali tapa suomalaisessa urheilussa on ollut pilkkoa ilmiö pieniin osiin, tutkia näitä osia ja johtaa tästä osien tutkinnasta päätelmiä.

Tämä näkyy hyvin SHA:n testien taustaoletuksissa ja niistä johdetuissa testeissä. Ihmisen kyvyt jaetaan neljään osaan, eli tekniseen, taktiseen, psykologiseen ja fyysiseen. Aiemmin Suomessa käsiteltiin näistä osista pääasiallisesti fyysistä osa-aluetta, koska siihen oli helpompi kehitellä testit ja esittää tulokset numeroina.

Viime vuosina SHA:ssa ja SPL:ssa on väitetysti (mm. Pakkanen, 2016) toimittu holistisen ihmiskäsityksen pohjalta, joka ottaa huomioon ihmisen kokonaisuutena. Vai onko sittenkään toimittu? Holismi on käsite, jonka mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa ja se kritisoi tieteemme perinteistä näkemystä, jonka mukaan tutkimusongelma on jaettava osiin ja selvitettävä osa kerrallaan. Tämä kritiikki siksi, että osissa ei holismin mukaan ilmene niiden yhteistoiminnassa nousevia ja syntyviä piirteitä eikä kokonaisuutta voi ymmärtää pelkästään osia tutkimalla.

Mitä tehdään SHA:ssa? Pelaajan eri osat (tekniset, taktiset, fyysiset, henkiset ja sosiaaliset. SHA:n eri julkaisuissa osia on neljä tai viisi, miksiköhän?) ja niiden alaosat ovat tutkimuksen keskiössä, mutta emme näe osia paljon pidemmälle. Palapelimäinen ajattelutapa on edelleen vallalla, nyt vain hieman monipalaisempana kuin ennen.

Ihminen ei kuitenkaan ole palapeli vaan dynaaminen ja kompleksinen. Kompleksista ilmiötä tarkastellessa pitää pyrkiä kaikkien mahdollisten osien tutkimisen sijaan ennemminkin ymmärtämään osien välistä vuorovaikutusta ja koko systeemin dynaamista toimintaa ympäristönsä kanssa. Tästä puhui jo 1930-luvulla psykologi Egon Brunswik kritisoidessaan psykologista tutkimusta, joka tehtiin laboratoriossa ja palasteltiin osiin.

Huomioida täytyy, että edellä esitetty tapa jaotella ihmisen toiminta on vain meidän ihmisten itsemme ”sopimus”. Jotkut uranuurtajat ovat tutkineet ihmistä ja tulleet johtopäätöksiin, että tällainen ihminen ja hänen toimintansa on. Se voidaan jakaa osiin ja niitä voidaan tutkia näillä ja näillä testeillä. Asian ollessa suhteellisen laajasti sovittu ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi paras tapa tarkastella ilmiötä. Voisi olla jokin parempi tapa, mutta sitä ei nähdä vanhan ollessa niin juurtunut mieliimme.

Mehän voisimme toki sopia, että menemme nykyisessä mallissa entistä syvemmälle ja alkaisimme tarkastella osien osien osia. Ehkä lineaarinopeuden lisäksi pitäisi testata kaikki nopeuden lukuisat osa-alueet? Ehkä kestävyystestejä pitäisi lisätä, jotta todella näkisimme kattavasti pelaajien kestävyyden tilan? Ehkä psykologisia testejä pitäisi lisätä, jotta saisimme paremman kuvan pelaajan psyykkisistä (vai henkisistä tai sosiaalisista?) ominaisuuksista? Varmasti tekniikkatestit (vai taito?) ovat liian kapeat, onhan pelaajalla opittavanaan tuhat eri tekniikkaa.

Tai sitten sopisimme, että siirrymme oikeasti holistiseen ja ihmisen kompleksisuuden huomioonottavaan suuntaan.

Siirrytään itse testeihin. Huomata sopii, että en ole testivastainen sinänsä, vaan haastan käytetyt testit tietyin perustein. Jos testaamme, olemmeko valinneet oikeat testit? Saammeko tietoa taitavuudesta ja taitavasta pelaajasta? Otetaan esimerkiksi psykologiset testit. Niillä pyritään mittaamaan pelaajien motivaatiota, kilpailullisuutta ja itseluottamusta.

Miksi juuri näitä asioita mitataan? SHA kertoo seuraavaa: ”Kehittymisen seurannan välineet on kehitetty jalkapallon lajianalyysin, kansainvälisten vaatimusten ja kansainvälisten tutkimusten pohjalta.”

Tiedämme jalkapallosta ainakin sen, että se on hyvin syvällisesti yhteistyön peli. Huippujalkapallossa tärkeänä asiana on pidetty muun muassa pelaajan kykyä edistää joukkueen menestymistä. SHA:ssa psykologisia kykyjä mitataan kuitenkin hyvin yksilölähtöisesti ja se antaa meille väärän kuvan taitavasta joukkuepelaajasta.

On tehty sopimus tutkia em. psykologisia ominaisuuksia, mutta onko tehty oikea sopimus? Sitä paitsi käytetyt testit eivät välttämättä edes testaa haluttuja ominaisuuksia. Mitä on kilpailullisuus? Miten se ilmenee täytetyllä kyselylomakkeella kenttätoimintoihin verrattuna?

Kehittymisen seurannan tulosten esittely isolle yleisölle tapahtuu paljolti keskiarvojen kautta. Näytetään esimerkiksi kuvaajia fyysisten testien keskiarvoista, joiden perusteella syntyy aina mihinkään johtamattomia huomioita: ”Oho, olemme taas jäljessä 10–30 metrin nopeustestissä joka ikäluokassa!” Sama ilmiö toistuu vuodesta toiseen ja nyt näemme, että pelaajamme ovat edelleen hitaampia kuin ulkomaiset verrokkinsa.

Yksi ongelma tulosten esilletuonnissa on pintapuolisuus. Pelkkien keskiarvojen tilalle tulisi tuoda muitakin menetelmiä, jotka kuvaisivat ilmiön tilaa ja muutosta eri näkökulmista. Esimerkiksi pelaajien nopeuden muutos ajassa on hyvin epälineaarinen ilmiö, jonka asian Inkilä ja Forsman toivat raportissaan esille. Sama koskee taidon oppimista: siinä on ylä- ja alamäkiä sekä nopeitakin kehitys- tai taantumiskausia. Tiedämme pelaajilla olevan hyvin erilaisia kehityskulkuja, mutta esitämme nämä kehityskulut keskiarvoina. Lisäksi näiden kehityskulkujen seuranta päättyy kuin seinään, kun testaaminen lopetetaan pääosin ennen aikuisurheiluvaihetta.

Psykologisissa testeissä mitataan myös pelaajien motivaatiota. Tämä onkin mielenkiintoinen aihe, pidetäänhän motivaatiota hyvin tärkeänä eteenpäin ohjaavana voimana kaikilla ihmisillä. Miten kehittymisen seuranta vaikuttaa pelaajien motivaatioon vuosien aikajaksolla? Toivomme pelaajien kokevan pelaamisen iloa ja rakastuvan jalkapallopeliin, mutta mikä vaikutus laajamittaisella testaamisella on suomalaisten jalkapalloilevien lasten ja nuorten motivaatioon jalkapalloa ja harjoittelua kohtaan? Ainakin koululiikunnassa liikuntatestejä on kritisoitu juuri niiden negatiivisesta vaikutuksesta liikuntamotivaatioon.

Tähän kysymykseen ei ole vastattu SHA:ssa liittyen kehittymisen seurantakonseptin testeihin eikä SPL:ssa liittyen jalkapallon taitokisoihin. SHA:ssa pelaajat eivät samalla tavalla saa vapaaehtoisesti päättää osallistumisestaan kehittymisen seurantaan, jos seura on toiminnassa mukana. Taitokisoissa osallistuminen on vapaaehtoisempaa, vaikka vuosien varrella on kuultu lukuisia tarinoita kisoihin pakotetuista pelaajista.

Toiminnan ollessa taitokisoissa enemmän vapaaehtoista pelaajien motivaatiosta voidaan tehdä jonkin tasoisia johtopäätöksiä seuraamalla heidän osallistumistaan kisoihin. Osallistumismäärä on laskenut radikaalisti vuosi vuodelta. Jos taitokisat olisivat todella pelaajille iloinen ja motivaatiota lisäävä asia, niin kai he osallistuisivat kisoihin alati kasvavalla joukolla? SHA:ssa käytetään osittain samoja tekniikkatestejä kuin taitokisoissa. Miten ne vaikuttaisivat positiivisesti lasten ja nuorten motivaatioon jalkapalloa kohtaan, jos ne eivät taitokisoissakaan paljoa kiinnosta.

Motivaatiosta vielä sen verran, että SPL:n taitokisoja on pääasiallisesti perusteltu juuri motivaatiolla. Kisojen väitetään lisäävän motivaatiota omalla ajalla tehtävään harjoitteluun. Kisat ovat myös iloisia tapahtumia ja pelaajat kokevat onnistumisen iloa. Ajattelussamme on harha, sillä näemme vain kisoihin tulevat ja testejä varten harjoitelleet lapset, jotka yleensä myös onnistuvat niissä hyvin ja saavat onnistumisen kokemuksia. Näemme kisoissa iloisia lapsia, kisat toimivat!

Harha on siinä, että emme näe kisoissa suurinta osaa lapsista, jotka eivät halua osallistua eivätkä koe onnistumisen kokemuksia tehdessään irrallisia pomputteluja ja pujotteluja. Lapsia motivoi enemmän kaverien kanssa pelaaminen, pelaamisen ilo. Niin pitääkin, onhan yhdessä pelaaminen jalkapallon ydin. Lapset eivät koe taitokisoja motivaatiota lisäävinä eivätkä siksi osallistu niihin. Tarinoita kisoihin pakotetuista ja niihin pettyneistä on lukuisia, mutta näiden tarinoiden sijaan saamme kuulla SPL:n propagandaosastolta iloiset tarinat.

Yksi syy alhaiseen taitokisamotivaatioon saattaa olla juuri se, mitä siellä ei testata. Taitokisoissa ei testata taitoa vaan pelistä hyvin irrallista tekniikka, jonka korrelaatioarvo taitavaan pelaamiseen on joidenkin arvioiden mukaan lähellä nollaa. Ponnauttelutesti ei kerro mitään pelaajan taitavuudesta pelissä. Puskutesti ei kerro mitään pelaajan pääpelitaidoista. Pelaajat tajuavat tämän eivätkä kisat kiinnosta.

Hyvä niin, koska jos kisat todella lisäisivät pelaajien motivaatiota harjoitella, lisäisivät ne luultavasti motivaatiota harjoitella juuri kisalajeja, jotta seuraavat kisat menisivät paremmin ja jotta pelaajasta tulisi parempi jalkapallon pelaaja (oletus on, että kisalajeja harjoittelemalla tulee paremmaksi pelaajaksi). Tämä olisi pelottavaa, koska pelaajamme oppisivat harjoittelemaan jonglööreiksi eivätkä jalkapalloilijoiksi.

Taitokisojen tyyppiset testit eivät testaa pelaajan taitoa vaan irrallista ja spesifiä teknistä suoritusta, joka siirtyy huonosti pelisuoritukseen. Yleensä pelaajien testeissä tekemät liikesuoritukset eroavat peleissä käytetyistä eivätkä ole staattisina suorituksina käyttökelpoisia oikeassa ympäristössä (koska siellä on paljon vaihtelua ja sama stabiili tekniikka ei toimi).

Kaikesta (aika sievästä) kritiikistä huolimatta testejä tehdään enemmän ja testaustoimintaa on laajennettu SPL:n alueellisten valmennuskeskusten toimintaan. Lisäksi toimintaa pyritään laajentamaan myös seuratasolle. Tässä toiminnassa aikaa menee tekijöiden kouluttamiseen ja sen varmistamiseen, että asiat on ymmärretty oikein. Testien toteuttaminen ja niiden analysointi eivät ole helppoa ja vaativat laaja-alaista ymmärrystä. Suomessa on jo aivan tarpeeksi nähty toimintaa, jossa testituloksia ymmärtämättömät ihmiset tekevät niiden perusteella vääriä johtopäätöksiä.

Toimijoiden kouluttamiseen menee siis aikaa ja aika on rahaa. Kysymys kuuluu: Haluammeko käyttää resurssimme tähän vai voisiko rahalle olla parempaa käyttöä? Kyllä voisi, jalkapallotoimijoiden taitokäsitysten päivittäminen vastaamaan nykytietoa ja käytännön valmennuksen kehittäminen olisivat rahojen parempia käyttökohteita. Taidosta ja sen kehittämisestä on tullut viime vuosina huimasti uutta tutkimustietoa. Tieto on laadukasta ja sillä on isoja vaikutuksia käytännön valmennukseen. Taidon opettamisessa on Suomella koulutus- ja tietoyhteiskuntana mahdollisuus olla maailman paras. Kyllä, maailman paras.

Talous liittyy muullakin tavalla kehittymisen seurantakonseptiin sekä taitokisoihin. SHA ja SPL eivät vain anna omia resurssejaan jalkapallotoimijoille, vaan saavat rahaa toiminnastaan seuroilta ja pelaajien vanhemmilta. Kehittymisen seurantaan osallistuvat maksavat palveluista, joita tietenkin halutaan myydä mahdollisimman laajalle. Ei testaustoimintaa, ei SHA:ta eikä alueellisten valmennuskeskusten ja testausta mahdollisesti aloittavien seurojen rahoitusta.

Talous ja historialliset arvot vaikuttavat SHA:n testitoiminnan ja SPL:n taitokisojen perusteluihin. Taitokisoissa talous ei ole niin merkittävä tekijä, vaikka sielläkin toki kerätään lasten vanhemmilta osallistumismaksuja. Taitokisojen historia ulottuu 1950-luvulle saakka, joten ihmisillä on niistä paljon muistoja. Tällaisen toiminnan lakkauttaminen riipaisee aina sydäntä. Muistot omista kisahetkistä, muistot lapsen hymy kultamitali kaulassa, kaikki nämä kokemukset ovat syvällä meissä. Siksi taitokisojen lopettamista ei olla uskallettu oikeasti miettiä, vaikka instituutio on vanhentumassa käsiin kuin vanha kirja, jonka sivut tippuvat ja halkeilevat. Ei se enää liimalla parane.

Olemme suomalaisessa jalkapallossa tietyiltä osin menossa entistä enemmän ihmisen mekanistisen osittelun suuntaan, pois väitetystä holistisesta suunnasta. Testaamme osia ja niiden osia ymmärtämättä niiden vuorovaikutusta toistensa kanssa. Emme pääse vanhoista kartesialaisista käsityksistä eroon emmekä pääse näkemään laajalla skaalalla uudenlaista ajatusta taidosta, jos vanha mörkö vetää meitä takaisin pimeään kuoppaan.

Hakkarainen (2006) on muistuttanut meitä Auschwitzin keskitysleiristä selvinneen puolalaisen lääkärin Ludvig Fleckin 1930-luvulla esittämästä ajatuksesta verrata ihmisen älykästä toimintaa joukkuepeliin: ”Jos yksilöä verrattaisiin jalkapalloilijaan ja tietoyhteisöä jalkapallojoukkueeseen, joka on harjoitettu tekemään yhteistyötä, silloin älykästä toimintaa voitaisiin kuvata pelin etenemiseksi. Voitaisiinko tästä edistymisestä antaa asianmukaista raporttia tutkimalla yksittäisiä potkuja yksi kerrallaan. Koko peli menettäisi kokonaan merkityksensä.”

Reduktionismin susi on tullut keskuuteemme holismin vaatteissa. Kuinka pitkään pelaajamme joutuvat tekemään merkityksettömiä ponnauttelutestejä? Kuinka pitkään? Tämä suunta täytyy pysäyttää räjäyttämällä SHA:n kehittymisen seurantakonsepti niiltä osin kuin tässä kirjoituksessa on mainittu ja rakentaa tilalle laadukkaammat menetelmät. SPL:n taitokisat voi lopettaa kokonaan. Ne eivät mittaa taitoa jalkapallossa eivätkä tuota mitään lisäarvoa taitavien ja motivoituneiden pelaajien kehittämiseen. Jos tuottaisivat, niin kai tämä suomalaisen jalkapallon superinnovaatio olisi monistettu muihinkin maihin.

Muistot näistä taitavan pelaamisen tutkimiseen käytetyistä menetelmistä voi laittaa Jalkapallomuseon nurkkaan osioksi nimeltä ”Näin jalkapallossa tutkittiin taitoa.”

Jani Sarajärvi (@SarajarviJani)

Kirjoittaja on jalkapallovalmentaja ja jalkapallon tohtoriopiskelija Lissabonin yliopistossa

Lähteet:

• Araújo, D., Hristovski, R., Seifert, K., Carvalho, J., & Davids, K. 2017. Ecological cognition: expert decision-making behaviour in sport, International Review of Sport and Exercise Psychology, s. 1–25.
• Davids, K., Araújo, D., Correia, V., & Vilar, L. 2013. How small-sided and conditioned games enhance acquisition of movement and decision-making skills. Exerc. Sport Sci. Rev. 41(3), s. 154–161.
• Eerikkilän urheiluopisto. Jalkapallon kehittymisen seuranta -tapahtumat. Haettu: 14.10.2020. https://eerikkila.fi/urheilu/jalkapallo/jalkapallon-kehittymisen-seuranta-tapahtumat/
• Hakkarainen, K. 2006. Kollektiivinen älykkyys. Esitelmä Mensan juhlaviikon tilaisuudessa. Haettu: 21.12.2020. http://www.helsinki.fi/science/networkedlearning/material/KaiHakkarainenKollektiivinen.pdf
• Inkilä, V. & Forsman, H. 2020. [PDF]. Vaikuttavuusanalyysi: kehittymisen seurantakonseptit. Suomen Palloliitto ry., Eerikkilä Sport & Outdoor Resort.
• Pakkanen, M. 2016. Miten suomalaiset saadaan ymmärtämään jalkapalloa? Ilta-Sanomat. Haettu: 17.12.2020. https://www.is.fi/jalkapallo/art-2000001121156.html
• Suomen Palloliitto. 2020. Jalkapallon kehityspäivien tähtenä Arsène Wenger. Haettu: 14.12.2020. https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/jalkapallon-kehityspaivien-tahtena-arsene-wenger

Taito jalkapallossa –köyhästä sisäisestä prosessista kohti rikasta vuorovaikutuksellista toimintaa

Suomalaisen jalkapallon ja futsalin kehityspäivillä lauantaina 12.12. puhuttiin paljon taidosta. Arvostettu Arsene Wenger kertoi omia näkemyksiään pelaajakehityksestä sekä taitavasta pelaajasta. Herra Wenger muistutti, kuinka tärkeää nuorten pelaajien perustekniikan kehittäminen täydelliseksi on ja kuinka alle 10-vuotias pelaaja on vielä pallo ja minä -kehitysvaiheessa. Hän myös pohti, milloin pelaajan tulisi harjoitella huippupelaajille entistä tärkeämpiä kykyjä, nimittäin havainnointia ja päätöksentekoa.

Vertauksena herra Wenger käytti edesmennyttä Diego Maradonaa, joka pystyi tekemään pallon kanssa melkein mitä halusi. Yhtenä esimerkkinä tästä on meille tuttu videoklippi, jossa Maradona pomputtelee palloa kotilähiössään (Panu Autio näytti tästä kuvakaappauksen omassa taitoesityksessään).

Taidosta puhui myös futsalmaajoukkueen kapteeni Panu Autio, joka on johtanut Suomen Palloliiton taitokisatyöryhmää (johon kirjoittajat ovat kuuluneet) ja puhunut vahvasti taitokäsityksen päivittämisen puolesta. Autio toi esille vanhan yksilötaitoihin perustuvan taitokäsityksen uudistamisen tarpeen ja puhui taidon vuorovaikutuksellisuudesta jalkapallossa ja futsalissa.

Liittyen edellisiin ja suomalaisessa urheilussa kirjoittajien mielestä vallinneisiin rajoittuneisiin taitokäsityksiin, haluamme tässä kirjoituksessa perehtyä “vanhaan” ja “uuteen” tapaan ajatella taidosta. Tässä kirjoituksessa perehdytään kahteen eri taidon teoreettiseen virtaan, informaation prosessointiin (IP) ja ekologiseen dynamiikkaan (ED). Huomautettava on, että informaation prosessoinnin malleja on erilaisia, mutta niiden pääoletukset ovat samankaltaisia. Ekologinen dynamiikka puolestaan pohjautuu laajempaan, ekologiseen näkökulmaan ihmisen toiminnasta, mutta on omana alanaan ollut paljon esillä viime vuosina. Se ei kuitenkaan ole ekologisista malleista ainoa. IP:n ja ED:n pääoletuksia ja eroja avataan kirjoituksen seuraavissa vaiheissa perustuen taidon tutkijoiden Rob Grayn (perceptionaction.com), Duarte Araújon ja Keith Davidsin ansiokkaisiin artikkeleihin, podcasteihin ja videoihin.

Miksi tämä kirjoitus?

Ensin kuitenkin lyhyt perustelu sille, miksi näitä asioita tulisi pohtia. Onko teoria “vain” teoriaa ja käytäntö käytäntöä? Onko tällä pohdinnalla mitään arvoa käytäntöön? Uskomme, että teorioiden tietyn tasoisella ymmärryksellä todellakin on käytännön arvoa. Ymmärrys voi mahdollistaa asioiden kriittisen tarkastelun ja avata uusia näkökulmia käytännön valmentamiseen.

Nothing is as practical as a good theory

Kurt Lewin

Taitoa ja sen olemusta on pohdittu pitkään, eikä tämän kirjoituksen tarkoituksena ole käydä läpi taitopohdinnan täydellistä historiaa. Päälinja on viime vuosikymmeninä kuitenkin ollut, että taito on nähty hyvin vahvasti erilaisten informaation prosessoinnin malleihin perustuvana. Tämä lähestymistapa on sittemmin haastettu esimerkiksi ekologisesta näkökulmasta.

Taitoteorioilla Suomessa on hyvin palapelimäinen/kartesialainen pohjavire. Kokonaisuudet pilkotaan osiin, harjoitellaan näitä osia ja laitetaan ne sitten yhteen. Näin ajatellaan muodostuvan laadukkaan kokonaisuuden. Tämän tyyppinen ajattelutapa on kuitenkin haastettu, koska sillä ei väitetä saavutettavan ymmärrystä kokonaisuuksista ja erityisesti kokonaisuuksien osien suhteista toisiinsa.

Taidosta on kiitettävästi Suomessa puhunut muiden muassa taitotohtori Sami Kalaja ja ainakin Suomen Palloliitossa on hienosti herätty päivittämään taitokäsityksiä. Samoin jotkut urheilutoimittajat ovat pyrkineet pois vanhoista taitokäsityksistä ja pyrkineet kirjoittamaan artikkeleita, joissa esimerkiksi invaasiopelien vuorovaikutuksellisuus otetaan huomioon. Suuressa osassa näitä pohdintoja on kuitenkin ollut mielestämme vaikea päästä totaalisesti irti vanhasta informaation prosessointiin liittyvästä taitokäsityksestä. Esimerkiksi pelaamisen opettelun vaatimuksena on hyvin usein katsottu olevan perustekniikoiden hallitseminen. Vanhojen taitokäsitysten muuttamisen ja yleisen kehityksen vuoksi asian pohtiminen on edelleen paikallaan.

Uskomme pohdinnan antavan meille kaikille aivan uusia näkökulmia valmentajuuteen ja urheilijuuteen. Tulemme esittelemään informaation prosessoinnin ja ekologisen lähestymistavan eroja ja lopuksi näyttämään, miksi näistä kahdesta eri lähtökohdasta toteutettu urheiluvalmennus johtaa erilaisiin käytännön toimenpiteisiin ja miksi olemme nojautuneina ekologiseen suuntaan.

Kirjoituksessa käytetyt termit saattavat olla joillekin lukijoista uusia ja hankalia. Ekologinen dynamiikka nojautuu useaan eri tieteenalaan kuten biologiaan, psykologiaan ja kompleksisuustieteisiin ja käytetyt termit tulevat pääosin näistä suunnista. Ekologisen dynamiikan suunnalla ei ole tarkoitus olla väkisin yliviisas, vaan yrittää kuvata ilmiöitä eri tietenaloilla niille osoitetuilla termeillä.

Taidon taustateoriat

Informaation prosessoinnin malleihin pohjautuvissa taitoteorioissa ajatellaan, että taito on pelaajan aivoissa, pelaajan päässä tai pelaajan sisäisessä ymmärryksessä ympäristöstä. Niin kuin herra Wenger sanoi:  “Your body does what your brain wants.” Pelaajan aivoissa ovat pelaajan representaatiot maailmasta ja opitut mentaaliset mallit (motoriset ohjelmat) erilaisista taidoista, jotka hyvä pelaaja kykenee nopeasti hakemaan ja ottamaan tarkasti käyttöön nähtyään ja ennakoituaan tulevat tapahtumat. Tähän toimintaan yhdistetään yleensä metafora aivojen toiminnasta “tietokoneena”, joka kykenee rikastamaan ympäristöstä saadun köyhän informaation selkeäksi kuvaksi. Pelaaja siis havainnoi – ennakoi – tekee päätöksen – toteuttaa liikkeen/liikeketjun.

Ekologinen dynamiikka nojautuu hyvin erilaiseen näkemykseen ihmisen toiminnasta. ED pohjautuu oletukseen, että taito EI ole pelkästään pelaajan päässä vaan pelaajan JA ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa. Pelaajan päässä ei ole “tietokonetta” vaan hän aktiivisesti katsoo (tai kerää muilla aisteilla) rikasta informaatiota ja kykenee sujuvasti ja suoraan adaptoitumaan ympäristöönsä. Havainnointi ja toiminta ovat syklisessä vuorovaikutuksessa. Tietokonetta ja raskasta prosessointia ei tarvita.

Havainnoinnin luonne

Havainnoinnin luonne on hyvin perustava IP:n ja ED:n erottava asia. IP:n avainoletus on, että ympäristön tarjoama informaatio EI ole riittävä toimiaksemme sujuvasti sen perusteella. IP:n oletuksen mukaan keräämme aisteilla “vihjeitä” ympäristöstä. Tämä “köyhä” informaatio täytyy käsitellä ja “rikastaa” aivoissamme mm. ottamalla mukaan ennakko-oletukset ja muistot vanhoista kokemuksista. Aistimme maailmaa ja aivoissa nämä aistihavainnot käsitellään prosessinomaisesti, jonka jälkeen kykenemme toimimaan eli liikkumaan. Aistiminen ja havainnointi ovat kaksi eri asiaa ja ne erotellaan toisistaan. Aistiminen on passiivista tiedon saamista ympäristöstä ja havainnointi tiedon prosessointia. Tätä kutsutaan epäsuoraksi havainnoinniksi (indirect perception).

ED:ssa oletukset havainnoinnin luonteesta ovat täysin erilaiset IP:iin verrattuna. Ekologisesta näkökulmasta ympäristön tarjoama informaatio ON riittävää toimiaksemme suoraan sen perusteella. Informaatio on rikasta ja tarkkaa eikä sitä tarvitse tulkita tai prosessoida. Voimme toimia suoraan rikkaan informaation pohjalta. Esimerkiksi vastaantuleva STOP-merkki ja sen koon muutos näkökentässämme on riittävän rikas informaatio, jotta voimme ajoittaa auton jarrutuksen. Aistiminen ja havainnointi ovat ekologisessa näkökulmassa samoja asioita, niitä ei erotella toisistaan kuten IP:ssa. Tätä kutsutaan suoraksi havainnoinniksi (direct perception).

Toiminnan kontrolli

Informaation ollessa IP:n mukaan köyhää pitää ihmisen ennakoida tarvittavat toimenpiteet esimerkiksi siitä, mihin lähestyvä pallo on menossa ja milloin se saapuu sinne. Tässä ihmistä auttaa sisäinen malli, jossa mallissa otetaan huomioon aiemmin mainitut vanhat kokemukset, vihjeet tilanteesta ym. Kaikki lasketaan päämme “tietokoneessa”, joka prosessoi tilanteen, tekee päätöksen ja antaa meille liikkeen (motorisen ohjelman) toteutettavaksi. Ennakoinnin perusteella voimme “päivittää” motorisen ohjelman tilanteeseen sopivaksi.

ED:n näkemys on, että informaatio on itsessään rikasta ja riittävää. Tämän vuoksi ihmisen ei tarvitse prosessoida ja ennakoida tulevaa vaan voimme toimia suoraan sen perusteella. Meidän tarvitsee vain oppia löytämään tämä avaininformaatio eli “kouluttaa tarkkaavaisuutemme” informaatiolle ja oppia sopeuttamaan liikkeemme informaation perusteella. Toiminnan kontrolli on suoraa ja tapahtuu “online”, joka mahdollistaa ihmisen adaptoitumisen tilanteisiin ilman ennakointia. Ihminen kontrolloi toimintaansa suhteessa “nykyiseen tulevaisuuteen” eli katsoo avaininformaatiota ja näkee, onko nykyinen toiminta (esim. juoksuvauhti palloa kiinni otettaessa) riittävää tehtävän saavuttamiseen vai pitääkö toimintaa muokata.

Miten toiminta syntyy?

IP:n mukaan liikkeen toteutus syntyy lineaarisen ja yksisuuntaisen prosessin tuloksena. Prosessimalleja on erilaisia, mutta yksi yleisimmistä on havainnointi – ennakointi – päätöksenteko – toiminta -malli. IP-malleissa päätöksenteko ja toiminta ovat prosessin tuotoksia. Prosessi käy ja lopulta ikään kuin painetaan nappia ja ajetaan liikemalli ulos. Liike on alisteinen muille prosesseille ja se on lopputulos aivojen tietokoneen tekemästä prosessoinnista ja liikehermoihin lähettämästä käskystä.

ED:n mukaan liikkeen synty ei ole lineaarista eikä yksisuuntaista vaan havainnointi ja liike on tiukasti ja jatkuvasti kytketty toisiinsa. Havainnoimme toimiaksemme ja toimimme havainnoidaksemme eikä ED:ssa ole IP:n vaiheita, jossa havainnointi aiheuttaa toiminnan. Liike ilmenee (sitä ei päätetä samalla tavoin kuin IP:ssa) havainnoinnin ja toiminnan yhteisvaikutuksesta.

Havainnointi on ekologisten teorioiden mukaan hyvin kehollista. Havainnoimme maailmasta “mahdollisuuksia” tai “kutsuja” toimintaan (affordansseja). Ne ovat yksilöllisiä muodostuen ympäristön ominaisuuksista ja yksilön kyvyistä. Affordanssit pelissä voisi selittää siten, että esimerkiksi ulkoisesti aivan samankaltaiselta näyttävä tilanne puolustajien keskellä kutsuu nopeaan kuljetukseen kykenevän hyökkääjän ja hyviin syöttöihin kykenevän keskikenttäpelaajan eri pelitekoihin.

Taidon olemus

IP:n teorioissa perusoletus on, että ihmisellä on jokaiseen taitoon “oikea” tekniikka, joka sisältää useita muuttumattomia ominaisuuksia. Aivoissamme on “tietokoneohjelma”, representaatio tai liikemalli selkeine perusominaisuuksineen, jota sitten säädellään tilanteen mukaan (esimerkiksi voiman säätely). Oikeassa tekniikassa on hieman variaatiota, mutta perustoiminnat eivät paljoa vaihtele. Tästä johdetaan yhden oikean tekniikan lukuisat eri ydinkohdat. Esimerkiksi jalkapallon ponnauttelussa on useita eri ydinkohtia (kuva 1.). 

Kuva 1. Ponnauttelun ydinkohtia (Mukaeltu SPL:n futistekniikat -kurssilta).

Oleellista on, että ydinkohtia on yleensä useita ja niillä voi olla vielä paljon alaydinkohtia. Lisäksi, ydinkohdat ovat yleensä IP-malleissa suoraan kehon asentoihin liittyviä. Oletuksena on, että pelaajan hallitessa kaikki ydinkohdat hän pystyy toistamaan suoritusta vähäisellä vaihtelulla.

ED:ssa perusoletus taidosta eroaa selkeästi IP-malleista. Ekologisen lähestymistavan perusoletus on, että oikeaa tekniikkaa EI ole olemassa. Koska ympäristö ja ihmisen oma “tila” vaihtelevat jatkuvasti, taitoa on kyky adaptoitua eri tilanteisiin. Ihmisen toiminnan ajatellaan syntyvän vuorovaikutteisien rajoitteiden vaikutuksen alaisena. Nämä rajoitteet ovat oppijaan (esim. fyysiset ominaisuudet ja motivaatio), tehtävään (esim. säännöt ja välineet) ja ympäristöön (esim. fyysinen tai sosiokulttuurinen ympäristö) liittyviä ja vaikuttavat ihmisen toimintaan yhtäaikaa (kuva 2.).

Kuva 2. Newellin vuorovaikutteisten rajoitteiden malli (Mukaeltu Duarte 2019; Newell 1985, 1986).

Vaikka ED:ssa ei ajatella taidoissa olevan yhtä paljon muuttumattomia osia kuin IP-malleissa, on liikkeissä kuitenkin joitakin perusominaisuuksia, jotka näyttävät toteutuvan aina kun joku tekee kyseisen liikkeen. Niitä kutsutaan ED:ssa attraktoreiksi tai tasapainopisteiksi. Ne ovat periaatteessa, mutta eivät kuitenkaan, samantyyppinen asia kuin IP-mallien ydinkohdat.

Esimerkkinä jalkapallon sisäsyrjäsyöttö, jossa pelaajan tukijalka asettuu pallon lähistölle (huomaa, ei välttämättä viereen niin kuin joissakin tekniikkaoppaissa sanotaan). ED:ssa tasapainopisteitä on yleensä vähemmän kuin IP-malleissa ydinkohtia ja niiden ajatellaan liittyvän voimien kontrollointiin, ei niinkään täydellisen tekniikan ydinkohtiin. Sisäsyrjäsyöttöön liittyen pelaajan tukijalan ajatellaan siis kontrolloivan ja ohjaavan voimia ja se asetetaan pallon lähistölle, jotta saadaan tasapainoa systeemin toimintaan. Pelaajalla ei kuitenkaan tarvitse pyrkiä asettamaan tukijalkaansa aina tiettyyn tarkkaan kohtaan vaan hänellä tulee säilyttää kyky syöttää, vaikka asettaisikin tukijalan jostakin syystä (joku vaikka työntää häntä) normaalista poikkeavaan kohtaan. Ja, koska täydellistä tekniikkaa ei ole eikä mikään suoritus ole samanlainen, tukijalan paikka vaihtelee luonnollisesti.

Taidon oppiminen

IP:n näkemyksen mukaan taidon oppiminen tapahtuu vaiheittaisesti ja lineaarisesti yhteen suuntaan. Malleja on erilaisia, mutta esimerkiksi Fittsin ja Posnerin (1967) mallissa oppija aloittaa kognitiivisesta vaiheesta ja etenee taidon karttuessa assosiatiivisen vaiheen kautta automaatiovaiheeseen, jolloin liikkeistä tulee “automaattisia” (aivoihin varastoidusta liikemallista tulee tehokkaampi) eikä tietoista ajattelua tarvita enää samoin kuin taidon opettelun alkuvaiheessa.

ED:ssa taidon ei ajatella olevan lineaarista ja vaiheittain kehittyvää, vaan taidon oppiminen on epälineaarista sisältäen ylä- ja alamäkiä, eteen- ja taaksepäin menoa sekä paljon etsintää ja sopeutumista. Ihmiset etsivät erilaisia liikeratkaisuja ja joskus liike saattaa muuttua tässä etsintäprosessissa yhtäkkiä merkittävästi. Taidon oppimista ajatellaan etsintänä ja sopeutumisena. Taitotutkijat Duarte Araújo ja Keith Davids ehdottivat taidon oppimiselle 2010-luvun alussa uusia termejä taidon sopeutuminen (skill adaptation) tai taidon viritys (skill attunement).

Valmentaminen

Toiminnan organisointi ja palautteenanto

IP-malleissa ajatellaan ihmisten kehittävän aivoihin yhdelle tekniikalle yhden tietyn liikemallin. Koska on olemassa yksi tietty, oikea liikemalli per tekniikka, niin näitä voidaan myös opettaa hyvin ohjeellisesti. Valmentaja perinteisesti antaa urheilijalle ohjeita oikeasta tekniikasta, näyttää oikeita suorituksia tai purkaa tekniikkaa osiin ja opettaa näitä osia. Harjoitteluun kuuluu myös paljon toistoja, korjaamista eikä siinä ole kauhean paljon varaa yksilöllisyydelle (koska on vain yksi oikea tekniikka).

ED:n mukaan taidon kehittyminen sisältää yhteyden kehittämisen ja säilyttämisen ympäristön kanssa (eikä oikeaa tekniikkaa ole). Urheilijaa autetaan itseorganisoitumaan (löytämään itselleen sopivia liikeratkaisuja), toistamaan ilman toistoja (vaihtelua) ja kehittymään liikeongelmien ratkaisijaksi muokkaamalla harjoitustilanteen vuorovaikutteisia rajoitteita. Harjoittelussa pyritään liikemallien vakauttamisen sijaan ikään kuin puskemaan oppijaa uusiin liikeratkaisuihin (esim. pois huonoista ratkaisuista). Harjoittelusta tulee erittäin yksilöllistä eikä massoille tehtävää mekaanista toimintaa.

Vaihtelu

IP:ssä vaihtelu liikkeessä katsotaan haitalliseksi. Harjoittelun tarkoituksena on vähentää liikkeen vaihtelua ja pystyä toistamaan liike mahdollisimman samankaltaisena. Vähentynyt vaihtelu liikkeessä johtaa useammin ja johdonmukaisemmin toivottuun lopputulokseen. Toisin sanoen toistamalla liike, toistetaan myös liikkeen lopputulos. Vaihtelua lisätään harjoitteluun vasta, kun oikea liiketekniikka on opittu. Harjoittelun vaihtelun tarkoitus on kehittää pelaajan kykyä säätää oikeaa tekniikkaa jokaiseen tilanteeseen sopivaksi.  

ED:ssa vaihtelu ajatellaan taidon kehittymistä edistävänä asiana. Vaihtelu mahdollistaa erilaisten liikeratkaisujen etsimisen ja hyödyntämisen. Tämän vuoksi vaihtelua tulisi olla harjoittelussa heti alusta asti. Harjoittelun seurauksena pelaaja herkistyy avaininformaatiolle ja kykenee sopeuttamaan liikkumistaan tämän perusteella. Tällöin pelaaja kykenee pääsemään samaan lopputulokseen vaihtelevilla liikeratkaisuilla.

Modulariteetti ja harjoittelun osittelu

Koska IP:ssa toiminta on erillään havainnoinnista ja päätöksenteosta, voidaan ne erottaa harjoittelussa toisistaan. Esimerkiksi syöttämistä voidaan harjoitella ensin analyyttisesti drilliharjoitteessa, jonka jälkeen siirrytään harjoittelemaan päätöksentekoa peliharjoitteeseen. Samoin yksittäinen taitosuoritus voidaan jakaa osiin ja näitä osia voidaan harjoitella erikseen. IP-teorian mukaisesti taidon osittelun katsotaan olevan hyödyllistä, sillä tällöin on mahdollista keskittyä yhteen taidon osaan kerrallaan ja helpottaa harjoitetta.

Koska ED:ssa havainnointi ja toiminta ovat toisiinsa läheisesti kytköksissä, ei niiden erottamista katsota hyödylliseksi. On olemassa näyttöä, että osittelu johtaa ei-toivottuihin toimintoihin. Olennaista on säilyttää informaation ja toiminnan yhteys harjoittelussa. Esimerkiksi syöttämistä harjoitellessa tulee avaininformaation olla läsnä harjoitteissa koko ajan. Harjoittelua voi helpottaa harjoitteita yksinkertaistamalla edellyttäen, että olennainen informaatio säilyy. ED:ssa ei erotella taidon osia toisistaan, jolloin taidon oppiminen ei edellytä tekniikan ja sen osien edistynyttä hallintaa.

Ekspertiisi

Tässäkin eri tulokulmat taitoon näkevät asian merkittävästi eri tavoin. IP:n maailmassa ekspertiisi perustuu symboliseen käsitykseen taidosta ja vahvoihin prosesseihin aivoissa (laaja tietopankki, hyvä muisti, kyky varastoida ja hakea tietoa ym.). Ekspertillä on paljon liikemalleja aivoissaan ja kyky informaation prosessoinnin jälkeen toteuttaa ne tarkasti ja nopeasti. Ekspertillä on paljon tietoa jostakin (esimerkiksi katsomalla pelitilannetta kuvasta, knowledge about, James Gibsonin kehittämä ajatus) ja tieto voidaan erottaa liikkeestä. Tämän vuoksi ihmisen taitoa pystytään tutkimaan erillään taidon toteuttamisesta, esimerkiksi kyselyin.

Ekologisen dynamiikan mukaan taito ei ole ihmisen päässä eikä ympäristössä vaan ihmisen ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa. Ekspertillä on tietoa jossakin (esimerkiksi pelitilanteen sisällä, knowledge of, J.J. Gibson), koska hän on herkistynyt merkitykselliselle informaatiolle ja kykenee sopeutumaan ja muokkaamaan toimintaansa ympäristössä. Ekspertti ei välttämättä kykene kertomaan taidosta, mutta kykenee kuitenkin toimimaan taitoa vaativissa tilanteissa “kuin kala vedessä.” Siksi ekspertiisiä täytyykin mitata kykynä toimia spesifeissä tilanteissa, ei kykynä vastata kysymyksiin tai kykynä kiertää tötsiä.

To understand means to be capable of doing

Jonathan Wolfgang von Goethe

Lopuksi

Nyt sitten pään ollessa kuumana ajatuksista valmentaja saattaa kysyä, mitä opin? Ei hätää, asioiden saa antaa kypsyä ja niitä voi sparrailla toisten kanssa. Olemme käyttäneet vuosia itsemme kehittämiseen valmentajina, ehkä voimme antaa hieman aikaa ja mahdollisuuden uusien asioiden omaksumiseen. 

Koska tykkäämme pitää vanhoista asioista kiinni niin saatamme miettiä, pystyykö informaation prosessoinnin ja ekologisen dynamiikan teorioita yhdistämään? On ymmärrettävää, että tätä halua olisi. Harvat asiat maailmassa ovat selkeästi joko tai, joten miksei nämäkin teoriat voisi yhdistää. Ehkä yhdistäminen tekisi teorioista ja niistä johdetuista käytännön toiminnoista entistä vahvempia?

IP ja ED kuitenkin perustuvat niin erilaiselle maaperälle, että yhdistäminen ei ole mahdollista. Pitää valita jompi kumpi lähestymistapa. Vaikka tästä ajatuksesta tulisi pelko liittyen oman valmennuksen rajoittamiseen, niin asia ei ole tällä tavoin. Valmentaja voi käyttää isoa työkalupakkia kummassakin lähestymistavassa, vaikka eroja työkalupakeissa ja niiden käytössä on toki paljon. 

Huomautettava on, että joidenkin luulojen mukaan ekologinen harjoittelu on pelkkää pelaamista. Oletus perustuu mahdollisesti ekologiseen dynamiikkaan perustuvien valmennusmetodien kuten nonlineaarin pedagogiikan ja constraints-based approachin ymmärtämiseen pelkästään peleihin perustuviksi metodeiksi. Tämä ei ole totta. Esimerkkinä jalkapallossa haastava pitkä syöttö, jota voidaan ekologisesti harjoitella niin pelinomaisissa kuin hyvinkin “rajoitetuissa” harjoitteissa. Ero IP-maailmaan on se, että tämä “rajoitetuissa” harjoitteissa tapahtuva toiminta on hyvin erilaisiin periaatteisiin perustuvaa ja myös käytännössä erilaista (oletuksena on myös, että se on tehokkaampaa). 

Luontoa katsomalla voi nähdä luonnollisia muotoja ja luonnollista eloa. Luonto ei tee mitään pakottamalla. Luontoa voidaan kopioida, mutta luonnon ymmärtäminen on toinen asia. Luonnon kopiointi voi olla yksinkertaisesti sen muotojen kopiointi esineeksi. Kuusesta voi tehdä vaikka kuusikoristeen tai kuusen muotoisen naulakon. Tutkimalla kuusta ja katsomalla sen eloa elinympäristössään pidemmän ajan kuluessa voi saada syvempää ymmärrystä kuusesta. Miksi se kasvaa juuri tuolla tavalla? Miten se elää yhdessä ympäristönsä kanssa?

Samalla tavalla myös urheilussa tekniikoita voi kopioida. Voimme kopioida tuhat eri teknistä suoritusta ja harjoitella niitä koko elämämme. Emme kuitenkaan opi taidokkaaksi pelaajaksi omaksumalla nuo tuhat eri tekniikkaa, jos emme ymmärrä taidon luonnollista muotoa ja eloa.

Jani Sarajärvi ja JP Savolainen

Military Machine ja sen hyväuskoiset palvelijat – Paradigman muutos suomalaisessa valmennuksessa?

Suomalaisen jalkapallon kehityspäivät pidettiin Palloliiton järjestämänä viime viikonloppuna. Webinaari kokosi suomalaisen jalkapalloväen pohtimaan jalkapalloa yhdessä ja hahmottamaan sen tulevaisuutta. Päivän pääesiintyjänä oli FIFA:n nykyinen jalkapallon kehitysjohtaja Arsene Wenger.

SPL uutisoi kehityspäivien teemoja seuraavasti nettisivuillaan:

”Tänä vuonna kehityspäivien teemana on tutkimustyö, tiedolla johtaminen ja tietoperusteinen pelaajakehitys.”

”Akateemisen maailman, tutkimus- ja kehitystiedon rooli suomalaisessa jalkapallossa ja seuratyössä kasvaa ja konkretisoituu tulevina vuosina merkittävästi ja nämä teemat ovat keskiössä tämän vuoden tapahtumassa, Palloliiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen taustoittaa.”

En valitettavasti pystynyt osallistumaan kehityspäivien webseminaariin, koska työ kentällä junioreiden parissa kutsui minua.

”Akateemisena tutkijana” ja ennen kaikkea konkreettisena jalkapallotoimijana haluan kuitenkin kantaa korteni kekoon hyvän asian puolesta tämän artikkelin muodossa.

Voi hyvinkin olla, että ajatukseni ovat hyvinkin erilaisia kuin mitä suomalaisessa jalkapallokeskustelussa yleisesti esitetään ja edistetään.

Siksi katson suoranaiseksi velvollisuudeksi esittää muutaman huomion kehityspäivien vahvasti ”tietolatautuneeseen” aiheeseen.

***

Keskustelu urheilusta ja valmennuksesta on Suomessa monessa suhteessa kehittyneempää kuin vuonna 1995, jolloin väitöskirjani Kohti ihmisen valmentamista julkaistiin.

Esimerkiksi ihmisen valmentamisen teema ja valmennuksen eettiset kysymykset ovat nousseet monella tavalla esille ja hyvä niin.

Voi sanoa, että jo pitkään on ollut käynnissä jonkinlainen paradigman muutos. Aikaisemmin vallinneet oletukset, käsitykset ja uskomukset ovat liikkeessä ja korvautuvat pikkuhiljaa kehittyneemmillä näkemisen ja toimimisen tavoilla.

Muutos ei tapahdu itsestään eikä helposti. Se vaatii ihmisiä ja toimijoita, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon ja avata ihmisten silmiä näkemään sitä, mitä muut eivät näe ja ymmärrä.

Suomalaisessa urheilukeskustelussa Alpo Suhonen ja Henrik Dettmann ovat jo pitkään olleet jonkinlaisia esitaistelijoita. He ovat tehneet nuoremmalle sukupolvelle helpommaksi nostaa esille teemoja, jotka aiemmin on hyvin tehokkaasti vaiettu kuoliaiksi.

***

Suhonen sanoi ja kirjoitti artikkelissaan 1970-luvulla, että suomalaista valmennusta hallitsee Military Machine -ajattelu. Tämän ajattelutavan teoreettiset juuret ovat muun muassa taylorilaisessa liikkeenjohdon teoriassa ja tieteellisessä valmennuksessa.

Ihmiskäsityksen tasolla tuo ajattelumalli tarkoitti, että urheileva ihminen nähtiin jonkinlaisena suorittavana koneena ja valmentajat sekä muut valmennuksessa toimivat koneen rakentajina ja säätäjinä.

Käynnissä oleva hidas paradigman muuttuminen on tiivistettävissä antiteesiksi kuvaamaani ihmiskäsitykseen nähden.

On haluttu jotain uutta, kehittyneempää ja parempaa. Ainakin osittain tässä on onnistuttu. Esimerkiksi lähes jokaisen urheilun lajiliiton valmennuslinjauksessa voi löytää maininnan ”kokonaisvaltaisesta ihmisen valmentamisesta.”

Kokonaan eri asia tietenkin on, miten tämä ylevä teoreettinen ajatusmalli hoituu arjessa käytännössä.

Tunnustusta pitää antaa kuitenkin hyville pyrkimyksille.

***

On myös helpompi arvioida missä mennään, kun on jokin taustaoletus tai idea, jota kohti tavoitella.

Nyt on hyvä hetki pysähtyä ja kysyä:

Missä olemme menossa paradigman muuttumisessa? Onko esimerkiksi kokonaisvaltaisen ihmisen valmentamisen idea jo nykyistä urheilun normaalia arkipäivää? Mitkä yhteiskunnalliset voimat ohjaavat nykyistä valmennusajatteluamme?

Oma näkemykseni on, että olemme hyvällä tiellä, mutta paljon on vielä tehtävää. Ja ennen kaikkea ensin ymmärrettävää.

Olisi ymmärrettävä, että toteutamme monella tapaa edelleen vanhakantaista Military Machine -ajattelua ja valmennusta suomalaisessa urheilussa, vaikka emme itse usein tunnistakaan sitä.

Military Machine -ajattelun yksi ilmentymä tässä päivässä on puhe ”tiedolla johtamisesta” ja ”tietoperusteisesta valmennuksesta”.

Tämän ajattelumallin taustalla vaanii käsitys ihmisestä pelkästään tiedolla selittyvänä, toimivana ja joidenkin ”paremmin tietäjien” hallitsemana olentona.

Ajatusmallia tukee yhteiskunnallinen muutos. Elämme niin kutsutussa ”tietoyhteiskunnassa” ja informaatio- ja tietoteknologia on läsnä kaikkialla elämässämme.

Monet urheilun ja valmennuksen parissa tuntuvat ajattelevaan, että valmennus voidaan pelkistää ja palauttaa pääosaltaan pelkästään tietoperustaiseksi toiminnaksi.  

Esimerkkinä tästä käy Palloliiton voimakkaasti markkinoima tietoperustaisen jalkapallon ja valmennuksen sekä tähän perustuvan pelaajakehityksen toimintamalli.

Toiminta suomalaisessa jalkapallossa, valmennustyö ja pelaajakehitys ajatellaan tässä mallissa voitavan palauttaa kulloinkin yhteiskunnassa saatavilla olevaan kapea-alaiseen tietoon, joka nousee esille urheilun ja tietyn lajin kontekstissa.

Tällöin toimitaan niin, että annetaan kulloinkin yhteiskunnassa vallitsevien tietämistapojen – jotka ovat usein kaupallisten voimien vietävinä tai kytkeytyneenä valtarakenteisiin – määrittää se, millaisena jalkapallo ja valmennus voi näyttäytyä sekä tulla esille konkreettisesti arjessamme.

Oma arvioni on, että SPL:n markkinoimassa mallissa on lopulta kyse enemmän oman auktoriteetti- ja monopoliaseman suojelemisesta kuin moniulotteisen ja kritiikkiä kestävän tiedon etsinnästä.

Kyse on tietoisesta vallankäytöstä, jossa moninaisin keinoin yritetään pönkittää omaa uskottavuutta instituutiona, joka vastaa ”koko suomalaisesta jalkapallosta ja johtamisesta sekä kehittämisestä”.

Ei tunnu vielä aika olevan kypsä sille, että Palloliitto olisi valmis muuntumaan suomalaisen jalkapallon herrasta sen nöyräksi palvelijaksi.

Nöyrän palvelijan rooli odottaa jatkossakin suomalaisia seuroja ja meitä seuratoimijoita. Tulevina vuosina palvelijan roolissa onnistuminen edellyttää, että olemme valmiita ”tietoperustaisesti johdettaviksi” ja viemme osaltamme eteenpäin ”oikeaa tietoa” sekä ”kehitämme valmennusosaamista” meille tarjottavan tiedon pohjalta.

***

Toinen esimerkki siitä, että Miltary Machine on yhä voimissaan, on yhteiskunnassa yleisesti ja myös urheilun kontekstissa vallitseva teknologiausko.

Ei tarvitse olla kovin tarkkanäköinen huomatakseen ”uuden informaation ja teknologian” ja uusien ”mullistavien menetelmien” vaikutuksen siihen, miten toimivaa ihmistä valmennuksessa ymmärretään.

Sen sijaan, että ihmistä koskeva kokonaisymmärrys ohjaisi itse uusien teknologioiden ja menetelmien käyttöönottoa valmennuksessa, näyttävät itse teknologiat ja menetelmät monesti ohjaavan sitä, millä tavalla ihminen saa tulla esille valmennuksessa.

On kovin helppoa pujahtaa informaatio- ja tietoteknologian tarjoamaan todellisuuteen, mutta paluu sieltä reaalimaailmaan ei aina olekaan yhtä helppoa.

Ketju toimivan ihmisen ymmärtäminen > valmennustoiminnan lähtökohdat, tietoperusta ja tavoitteet > käytettävät tiedot, menetelmät ja teknologiat on kääntynyt valitettavan usein päinvastaiseksi.

Tämä muutos ei ole pitkässä juoksussa kenenkään etu.

***

Jotta näkisi kirkkaasti itse asian, on sitä usein viisasta katsoa ihmetellen ulkopuolelta. Ainakin joskus voi tällöin nähdä sellaista, jota monet eivät näe ja joka auttaa meitä eteenpäin. Valmennuksen paradigman muuttaminen ja kehittäminen edellyttää juuri tällaista katsomista ja ihmettelyä. Se ei ole helppojen vastausten tarjoamisesta, vaan kulkee toisenlaisia polkuja.

Omalta osaltani paradigman muutoksen edistäminen on monesti kulkenut niin sanotusti Via Negatiivan -tietä. On opittava pois siitä, mikä estää meitä näkemästä ja toimimasta viisaammin.

Kohti ihmisen valmentamista edetään tällöin vastustamalla niitä voimia, jotka estävät urheilun ja valmennuksen aitoa kehittymistä.

Jos asiaa tiivistää, niin kritiikkini ytimenä on monesti ollut eri yhteyksissä sanoa: ”Tätä ei ihmisen moniulotteinen valmentaminen ja kehitystä edistävä kuva valmentajuudesta sekä urheilusta ainakaan ole.”

Mitään yleistä hyväksyntää en ajatuksilleni kaipaa.

Hyvältä kuitenkin tuntuu, kun kuulee ja näkee, että samalla tiellä on vastaan tulijoita ja kanssakulkijoita.

Valmennuksen paradigman muutos on osaltaan käynnissä aina siellä, missä kysytään rohkeasti kysymyksiä, suhtaudutaan kriittisesti arvioiden vallitseviin käsityksiin, arvoihin ja uskomuksiin.

Kun valmennuksen sipulia tarpeeksi kärsivällisesti kuorii, jää lopulta itse ydin jäljelle.

Military Machine korvautuu tällöin pohdinnalla yksin ja toisten kanssa siitä, mistä tässä kaikessa on kysymys ja miten sen tulisi vaikuttaa omaan toimintaamme.

***

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja lappeenrantalaisen jalkapalloseura LAUTP:n valmennuspäällikkö.

Valtteri Vesiahon, 21, silmät aukesivat ulkomailla – ”Voittamisen kulttuuri on täällä jotakin täysin erilaista kuin Suomessa”

”Täytyy olla rehellinen ja myöntää, että muutto Espanjaan on avannut silmiä, kuinka paljon hyviä pelaajia on olemassa.”

Näin kirjoitti 21-vuotias Valtteri Vesiaho Twitteriin lokakuussa 2020.

Vesiaho on tällä hetkellä eräänlainen poikkeustapaus suomalaisessa jalkapallossa. Hän on ainoa Espanjassa pelaava miespuolinen suomalainen ammattilaisjalkapalloilija.

Vesiaho siirtyi syyskuussa 2020 maan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan Haro Deportivon riveihin. Sen jälkeen moni asia topparin jalkapalloajattelussa on muuttunut.

Kaiken ytimessä on voittaminen. Mikään muu ei ole jalkapallossa niin tärkeää.

”Voittamisen kulttuuri on täällä jotakin täysin erilaista kuin Suomessa. Täällä valmentajia kiinnostaa vain voittaminen. Sillä ei ole merkitystä, vaikka puolustaisimme koko pelin ajan ja tekisimme yhden maalin. Se, kuinka hienolta peli on näyttänyt, ei ole tärkeää”, Vesiaho sanoo.

Suomessa Vesiaho voitti alle 20-vuotiaana kaksi Veikkausliiga-mestaruutta, juhli Suomen Cupin voittoa ja edusti Suomea alle 19-vuotiaiden EM-kotikisoissa kesällä 2018.

Suomessa hän koki voittamisen merkityksen toisella tavalla. Ero tuli nimenomaan ympäristöstä.

”HJK:ssa arvostettiin sitä, että peli näytti hyvältä. Jos pelasimme hyvää pallollista peliä ja hävisimme, se ei ollut mikään katastrofi. Vasta täällä olen kunnolla oppinut, että harjoituksissa ja peleissä ei kelpaa mikään muu kuin voitto.”

”Espanjassa on niin paljon hyviä pelaajia ja kilpailu on kovaa, että käytännössä jokaisessa pelissä pelataan tulevaisuuden pelipaikasta. Kaikki pelaajat tietävät tämän. Jos täällä pelaa huonon pelin, niin pelaaja näyttää todella huonolta seuran ja joukkueen muiden pelaajien silmissä. Pelaaja unohdetaan nopeasti. Uskon, että tämä korostaa voittamisen merkitystä.”

”Suomessa pelaajamassa on paljon pienempi ja tarjonta on vähäisempää, jolloin myös joukkueen löytäminen on helpompaa. Täällä Espanjassa todellisuus on se, että jos Segunda B:ssä ei pärjää, pelipaikkaa pitää etsiä alemmalta sarjatasolta.”

Käpylän Pallossa juniorivuotensa viettänyt Vesiaho liittyi Haro Deportivoon kesken pre-seasonin. Puolustaja osasi odottaa kovaa harjoittelua, mutta ero aikaisempaan oli huomattava.

”Meillä oli pre-seasonilla todella pitkiä harjoituksia ja harjoittelimme kovaa. Se oli erilaista kuin Suomessa ennen kauden alkua. Täällä Espanjassa pelasimme 7–8 minuuttia pitkiä pallonhallintapelejä ja juoksimme suoraan siihen päälle box-to-box-viivajuoksuja. Esimerkiksi HJK:ssa juostiin vasta harjoitusten lopuksi. Täällä pallonhallintapelit ja juokseminen tehdään samassa osiossa”, Vesiaho avaa.

”En ollut kokenut tällaista aikaisemmin. En osaa sanoa, oliko se shokki, mutta en yhtään ihmettele, että Espanjan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla on kovempi tempo kuin Veikkausliigassa.”

Segunda Division B:ssä pelaa yhteensä 102 joukkuetta, jotka on jaettu viiteen alueelliseen lohkoon. Kukin alueellinen lohko on jaettu vielä kahteen alalohkoon.

Vesiahon edustama Haro Deportivo pelaa samassa lohkossa muun muassa La Liga -seura Osasunan reservijoukkueen kanssa.

Pelkästään joukkueiden määrä kertoo jotakin espanjalaisen jalkapallon tason laajuudesta.

”Käsitykseni mukaan kaikki Segunda B:n joukkueet ovat ammattilaisjoukkueita. Lohkomme joukkueet tulevat noin 150 kilometrin säteeltä, joten pelimatkat ovat lyhyitä. Jos pelaaja haluaa nousta toiseksi korkeimmalle sarjatasolle, Segunda Divisioniin, hänen täytyy erottautua. Pelaajien taso on niin korkea.”

”Olen kuullut, että joukkueet, jotka ovat sarjassa samoissa pisteissä kanssamme, maksavat aika hurjia summia pelaajilleen. Ja nyt puhutaan Espanjan kolmanneksi korkeimmasta sarjatasosta. Suomessa tämä olisi mahdotonta.”

Nuori suomalaispuolustaja muistaa hyvin pre-seasonilla pelatun harjoitusottelun baskiseura Real Sociedadin reservijoukkuetta vastaan. Vastustajajoukkueen päävalmentajana toimi entinen huippupelaaja Xabi Alonso.

”Real Sociedadin reservijoukkueen 18–22-vuotiaista pelaajista näki ihan selkeästi, että heille oli iskostettu, miten jalkapalloa pelataan. Jokainen pelaaja tiesi, miten kentällä täytyy toimia. Pelaaminen näytti siltä, että mitään asiaa ei ollut jätetty sattuman varaan. Se oli hieno kokemus”, Vesiaho muistelee kahden kuukauden takaista harjoituspeliä.

Vesiahon mukaan varsinkin HJK:ssa harjoittelu ja pelaaminen oli kuitenkin taktisempaa kuin mitä se on pelaajan tämänhetkisessä joukkueessa Haro Deportivossa.

”Jos vertaan pelaamistamme HJK:hon, jossa ”Bana” (Mika Lehkosuo) oli valmentajana, täällä tuntuu, että vauhtia on välillä vähän enemmän kuin järkeä. Pelimme HJK:ssa oli selvästi taktisempaa.”

”Pelaajien yksilötaito ja teknis-taktinen osaaminen on Segunda B:ssä kuitenkin korkeammalla tasolla kuin Veikkausliigassa”, Vesiaho arvioi.

Pelaajien yllätyksellisyys on sana, joka toistuu joulukuun alussa Espanjassa debytoineen suomalaisen kommenteissa. Hyökkääjien toimintaa on vaikeampi ennakoida ja puolustajat joutuvat olemaan aivan eri tavalla ”varuillaan”.

”Espanjalaiset pelaajat ovat paljon yllätyksellisempiä kuin suomalaiset. Kun hyökkääjä lähtee liikkumaan palloa vastaan, puolustajan täytyy olla todella tarkkana. Pelaajat ovat niin hyviä, että he voivat ottaa yhden hyvän kosketuksen ja juosta ohi, jos puolustaja ’säntää’.”

Valtteri Vesiaho Haro Deportivon harjoituksissa. Kuva: Haro Deportivo.

Vesiaho on sopeutunut uuteen joukkueeseen omien sanojensa mukaan ”todella hyvin”. Käytännössä hän on joukkueen ainoa ulkomaalainen. Toinen ulkomaalainen, japanilainen Yuya Yoshimura, on asunut maassa jo useamman vuoden ja puhuu espanjaa.

”Vaikka päävalmentaja ja noin puolet pelaajista osaa englantia, valmennuskieli on pelkästään espanja. Olen oppinut kieltä sen verran, että pystyn kommunikoimaan kentällä espanjaksi. Muuten täällä olisi hyvin hankalaa pärjätä.”

Arki ammattilaisjoukkueessa rakentuu selkeän rytmin mukaan. Maanantaista perjantaihin harjoitellaan, lauantaina tai sunnuntaina pelataan. Tiistaina ja keskiviikkona harjoitellaan kovaa, torstai ja perjantai ovat otteluun valmistavia päiviä.

”Meillä ei ole lainkaan samanlaisia pelipaikkakohtaisia harjoitteita kuin Suomessa. Kaikki harjoittelu on kollektiivista. Pre-seasonilla se oli fysiikkapainotteista, mutta nyt harjoittelussa on enemmän syöttödrillejä ja erilaisia alue- ja pallonhallintapelejä. Omassa roolissani boksin puolustaminen on tärkeää. Sitä harjoitellaan esimerkiksi 4v4- tai 5v5-peleissä, joissa laidoilla on neutraalit pelaajat keskittämässä palloa boksiin.”

Haro Deportivon valmennustiimi vastaa kooltaan parhaita Veikkausliiga-joukkueita. Päävalmentajan ja kakkosvalmentajan lisäksi valmennus- ja taustatiimiin kuuluvat maalivahtivalmentaja, fitness coach, kaksi fysiota, ravintovalmentaja, huoltaja ja joukkueenjohtaja.

Vesiahon mukaan ravintovalmentajan merkitys on ollut todella suuri.

”Ravintovalmentaja lähettää pelaajille joka viikko ohjelman, jossa kerrotaan tarkasti, mitä pelaajien pitää syödä. Ohjelmaan on merkitty esimerkiksi päivät, jolloin hiilihydraatteja ei tarvitse niin paljoa ja niin edelleen. Pelaaja voi valita muutamasta eri vaihtoehdosta, mitä hän haluaa syödä. Ohjelma on yksityiskohtainen, eikä siihen laiteta pelkästään, että ”muista syödä proteiinia”, mihin totuin Suomessa. En tiedä, onko yhdelläkään Veikkausliiga-seuralla täysipäiväistä ravintovalmentajaa.”

Vaikka Haro Deportivo on Segunda B:nkin tasolla pieni seura, pelaajien suorituskykyyn on haluttu panostaa. Tämä näkyy ennen kaikkea arjen yksityiskohdissa.

”Valmentajastaffissa on kaksi kokoaikaista fysiota, jotka tekevät töitä pelkästään loukkaantuneiden pelaajien kanssa ja hierovat pelaajia. He ovat joka päivä pelaajien apuna. Täällä voi mennä tunti ennen jokaista treeniä hierojalle. Esimerkiksi HJK:ssa hierojat tulivat Suomen Urheiluhierojaopistolta, eivätkä he olleet joka kerta paikalla. Eikä nyt edes puhuta Espanjan kahden korkeimman sarjatason joukkueesta.”

Espanjalaiseen jalkapalloon liitetään lähes poikkeuksetta pyrkimys pallonhallintaan. Tämä oli myös Vesiahon ennakkokäsitys, kun hän siirtyi uuteen seuraan. Yksi asia on kuitenkin ylitse muiden: tulos. Se ohittaa ainakin Haro Deportivossa pallonhallinnan merkityksen.

”Seura on tyytyväinen niin kauan kuin joukkue ottaa kolme pistettä. Täällä valmentaja on halunnut, että pelaan suoraviivaisemmin kuin Suomessa. Jos vastustaja vetäytyy, niin haluamme tietysti liikuttaa palloa. Mutta täällä edetään nopeammin.”

Poikamaajoukkueiden vakiokalustoon kuuluneen Vesiahon mukaan otteluihin valmistautumisessa vastustajajoukkueen pelaamiselle annetaan painoarvoa, mutta ei samassa määrin kuin esimerkiksi HJK:ssa.

”Käymme vastustajan kokoonpanon sekä sen heikkoudet ja vahvuudet läpi, mutta muuten keskitymme omaan tekemiseen. Keskellä viikkoa voi olla harjoitteita, joissa on huomioitu vastustajan pelaaminen, mutta niitä ei ole niin paljoa kuin Suomessa.”

Vesiaho opittiin tuntemaan Suomessa pallollisesti taitavana puolustajana, jolla oli kehityskohteita erityisesti puolustamisessa. Vaikka suomalainen on ollut Espanjassa vasta muutaman kuukauden, hän kokee, että heikkoudet ovat vahvistuneet.

”Koska olemme harjoitelleet täällä paljon kovempaa kuin Suomessa, olen fyysisesti selvästi paremmassa kunnossa. Pelaajat ovat Espanjassa fiksuja ja näppäriä pallon kanssa, joten myös puolustamiseni on mennyt eteenpäin.”

Voittamisen merkitys on siirtynyt myös kenttätason toimintaan.

”Suomessa minusta tuntui, että olin pelaajana sellaisessa asemassa, että jos tein rikkeen, se käännettiin niin, että jouduin tekemään rikkeen. Täällä valmentaja antaa aplodit, jos tekee taktisen rikkeen oikeassa paikassa. Treeneissä sanotaan aina ”hyvä, hyvä!”, jos pelaaja rikkoo vastustajaa, joka on pääsemässä vastahyökkäykseen. Valmentaja on sanonut minulle, että ”riko, jos pitää rikkoa”. Se johtuu siitä, että täällä pelataan pelkästään voitosta. Se on selkeä ero Suomeen.”

Espanjassa Vesiaho kertoo ymmärtäneensä, kuinka iso merkitys esimerkiksi yhden 1v1-tilanteen voittamisella on siinä, että oma joukkue saa mahdollisuuden voittaa.

”Niin moni ihminen on sanonut minulle, jos osaisin puolustaa paremmin, olisin parempi pelaaja. Tuntuu, että täällä puolustamiseni on mennyt valtavasti eteenpäin.”

Jalkapallon paikallinen ja valtakunnallinen merkitys on tehnyt nuoreen puolustajaan vaikutuksen. Haro on pieni, noin 12 000 asukkaan kylä Pohjois-Espanjassa. Jalkapallo ja seura on yhteisölle kaikki kaikessa.

”Täällä on vaikea olla katsomatta jalkapalloa. Sitä tulee kaikkialta radiosta ja televisiosta. Täällä tulee varmasti enemmän jalkapalloon kuin koronaan liittyviä uutisia”, Vesiaho kertoo.

”Ei tässä kylässä oikeastaan ole muita kuin meidän fanejamme. Kun olen menossa stadionille, ihmiset tunnistavat ja tervehtivät. Tässä on selkeä ero, vaikka tilanne Suomessa on varmasti muuttunut vuosien aikana. Täällä huomaa joka päivä, että jalkapallo on todella, todella suuri juttu.”

Ennen iltapäivän harjoituksiin lähtemistä Vesiaho puhuu tärkeästä aiheesta. Unelmista ja mahdollistajista.

”Vaikka kenenkään ei ole pitänyt pakottaa minua kentälle, tiedän, että kaikki ei ole johtunut vain minusta itsestäni. Arvostan ja olen kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat auttaneet minua.”

”Äitini pystyi juuri ja juuri maksamaan maksut, että pääsin juniorina ulkomaan turnauksiin. Myös edesmennyt vaarini oli minulle todella tärkeä henkilö, kun pelasin KäPassa. Hän oli aina kentän laidalla ja kuskaamassa treeneihin äitini kanssa.”

”Ossi (Virta), ”Eki ” (Erkki Valla) ja ”Repe” (Reijo Linna) valmensivat minua KäPassa, kun olin nuorempi. Kun minulla oli hankalaa HJK:ssa, Eki auttoi, tuki ja veti minulle yksilötreenejä, vaikka olin edustuksessa ja hän akatemiassa.”

Valtteri Vesiaho on ainakin tällä hetkellä ainoa miespuolinen suomalainen ammattilaispelaaja Espanjassa. Nuoremmille pelaajille hän haluaa antaa yhden vinkin.

”Olen sitä mieltä, että jos haluaa tavoitella unelmiaan, jotain on jätettävä pois. Kaikkea ei voi tehdä, sillä siitä tulee silloin vain tasapaksua. Johonkin asiaan pitää laittaa enemmän aikaa, jos haluaa saavuttaa unelmiaan. Minulla se on ollut jalkapallo.”

”Mummollani on tallessa vanha Helsinki Cup -haastattelu, jossa olen 10-vuotiaana sanonut, että haluan pelata joskus ammattilaisena nimenomaan Espanjassa. Se unelma on täyttynyt, mutta haluan pelata vielä korkeammalla tasolla.”

Valtteri Vesiaho ensimmäisessä virallisessa ottelussaan Haro Deportivon paidassa 5.12.2020. Kuva: Haro Deportivo.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Juttua korjattu klo 11.17: Vesiaho on ainoa miespuolinen suomalainen ammattilaisjalkapalloilija Espanjassa. Sanni Franssi, Sini Laaksonen ja Iina Salmi pelaavat Primera Divisionia ammattilaisina.

”Prässää, prässää!” – Kuinka eteenpäin puolustamisesta tuli Suomi-futiksen sudenkuoppa?

Palloliiton valmennuslinjaus, nuorten maajoukkueiden pelitapa, seurojen valmennuslinjaukset, lasten ja nuorten ottelut, keskustelut valmentajien välillä.

Näissä kaikissa on viimeisen viiden vuoden aikana korostunut selvästi yksi trendi ylitse muiden. Puhutaan eteenpäin puolustamisesta, pallon riistämisestä mahdollisimman nopeasti oman joukkueen haltuun, aggressiivisesta ja aktiivisesta prässistä.

Useimmiten noista puhutessa tarkoitetaan yhtä ja samaa asiaa, joten käytetään tässä artikkelissa selvyyden vuoksi termiä eteenpäin puolustaminen. Sen voimme määritellä karkeasti siten, että vastustajan liikuttaessa palloa pelaajalta toiselle puolustavan joukkueen lähin tai lähimmät pelaajat liikkuvat jatkuvasti (ja nopeasti) kohti pallollista pelaajaa tarkoituksenaan riistää pallo.

Eteenpäin puolustaminen on helppo ihannoinnin kohde. Se saa pelin näyttämään vauhdikkaammalta, kamppailutilanteita tulee enemmän ja yleisö tykkää. Lisäksi junioriotteluissa raivokas valmentajan ohjeistama eteenpäin puolustaminen auttaa tasoltaan vastustajaa parempaa joukkuetta saavuttamaan tuloksia.

Eteenpäin puolustaminen voi hetkellisesti näyttää pelaajakehityksellisesti hyvältä valinnalta ja tulostakin tulee. Tätä iloa ei kuitenkaan kestä todennäköisesti kauaa. Kun fysiikkaerot tasoittuvat 15 ikävuoden jälkeen, raiteillaan kohti pallollista juoksemaan oppinut pelaaja jää auttamatta jälkeen älykkäitä puolustuspelitekoja oppineista pelaajista, jotka ovat tottuneet puolustamaan vaihtelevissa pelitilanteissa.

Ja ne tulokset. Suomalaisten palloilujoukkueiden viime vuosien menestys esimerkiksi Helmareiden, Huuhkajien ja miesten koripallomaajoukkueen osalta ei ole perustunut voimakkaaseen eteenpäin puolustamiseen, vaan realistiseen käsitykseen siitä, että suomalaisen pelaajamassan urheilullisuus harvoin riittää aggressiiviseen ylhäällä puolustamiseen.

Räikeimmän esimerkin pelien häviämisestä eteenpäin puolustamisen korostumisen takia tarjoili viime vuonna Lappeenrannassa pelattu U21-maaottelu Suomi – Ruotsi. Tilanteessa 2-2 ottelun lopussa Suomen joukkueen puolustaminen ja yksittäisten pelaajien peliteot tarjosivat Ruotsille ison edun tilanteita sekä ansaitun rangaistuspotkun, josta syntyi ottelun voittomaali. Tämän tilanteesta taltioidun klipin avulla pääsemme seuraavaksi kiinni puolustamisen filosofiaan jalkapallossa.

Suomi vs. Ruotsi. Kun Palloliiton valmennuslinjassa (U16-U21) korostetaan ”aktiivista puolustamista eteenpäin”, tapahtuuko puolustaminen kunkin pelitilanteen kutsumalla tavalla (milloin peittäminen, vartiointi, jne.)? Tämä videoklippi herättää paljon kysymyksiä. #Pikkuhuuhkajat pic.twitter.com/9ZoJWBPuYo

— Erkko Meri (@ErkkoMeri) June 12, 2019

Muutama sana joukkueena puolustamisesta

Puolustaminen jalkapallossa voidaan jakaa eri vaiheisiin. Vaiheiden määrittely vaihtelee riippuen siitä keneltä kysyy, mutta modernein näkemys mukailee hyökkäyspelin vaiheita. Tällöin puolustamisen vaiheet ovat avaamisen estäminen, rakentelun häiritseminen, maalintekotilanteen estäminen ja viimeistelyn estäminen.

Suomi – Ruotsi -pelin maalissa ensimmäinen ja isoin ongelma liittyy siihen, ettei Suomi joukkueena pysty liikkumaan vaiheesta toiseen sujuvasti. Palloa lähimmät pelaajat jatkavat korkeaa prässiä avaamisen estämisen vaiheessa, vaikka alemmat linjat ovat vetäytyneet rakentelun häiritsemisen vaiheeseen. Todella voimakas eteenpäin puolustaminen ja palloa kohti juokseminen pelaajien välisten etäisyyksien ollessa isot aiheuttaa sen, että yksittäiset pelaajat puolustavat aivan liian isoa tilaa. Tällöin yksilön puolustuspelitekojen laadulla ei ole juurikaan enää merkitystä, vaan hyökkäävä joukkue saa todella ison edun tilanteita helposti, jos se edes auttavasti osaa syöttää palloa.

Laadukkaan modernisti valmennetun jalkapallojoukkueen pitäisi pystyä joustavasti, yhtenäisesti ja nopeasti vaihtamaan puolustamisen vaiheesta toiseen. Pitää pystyä tippumaan nopesti kolmeen tasapainoiseen linjaan matalampaan blokkiin, jos vastustaja pääsee korkean prässin ohi. Pitää pystyä tarvittaessa muodostamaan tiivis blokki boksin läheisyyteen ja puolustamaan sitkeästi, jos vastustaja yrittää edelleen edetä maalipaikkaan. Matalasta blokista pitää pystyä vaihtamaan nopeasti korkeaan prässiin, kun jokin joukkueen prässitriggereistä toteutuu. Ja niin edelleen.

Oleellista on nopea ja yhtenäinen vaihtelu vaiheiden välillä, ja se tuo pelaamiseen siihen vaadittavan intensiteetin. Ei jatkuva palloa kohti juokseminen, kuten moni suomalainen jalkapallotoimija tuntuu edelleen ajattelevan.

Meidän olisi syytä tehdä paradigman muutos siinä, että peli on intensiivistä vain silloin, kun siinä on paljon kamppailutilanteita tai jatkuvaa palloa kohti juoksemista. Meidän on syytä antaa arvoa monille eri tavoille aiheuttaa vastustajalle ongelmia puolustusvaiheessa: korkea prässi, tiiviillä etäisyyksillä puolustaminen blokissa tai oman boksin läheisyydessä puolustaminen siten, ettei vastustajalla ole helppoa reittiä 16-alueen sisään. Pääasia on, että vastustajalla ei ole helppoa hyökkäysvaiheessaan.

Esimerkiksi rakentelun häiritsemisen vaiheessa matalampaan blokkiin sijoittuessa vastustajalle ei aiheuteta ongelmia pallollista kohti juoksemisella, vaan jatkuvalla pelaajien välisellä vuorovaikutuksella, jolla minimoidaan vastustajan pelitilaa linjojen välissä sekä estetään määrällisiä alivoimatilanteita laitakaistoilla. Kun joukkueen pelaajat jatkuvasti optimoivat etäisyyksiään syvyys-leveyssuunnassa, pelaaminen ei missään nimessä ole passiivista, vaan hyvinkin intensiivistä.

Seuraava eteenpäin puolustamisen ongelmista liittyy siihen, että koulukunta hyvin usein näkee puolustamisen pelaaja pelaajaa vastaan -kamppailuna. Luotetaan siihen, että yhden pelaajan kyky riittää puolustamaan vastustajan yhtä pelaajaa vastaan ja näin ollen kentälle muodostuu paljon kamppailua vaativia tilanteita. Kun puolustetaan jatkuvasti tosi voimakkaasti eteenpäin, puolustavan joukkueen pelaajat usein valuvat jo valmiiksi lähelle vastustajan pelaajia ja pelaajien väliset etäisyydet kasvavat. Lisäksi eteenpäin puolustamisen filosofia näkee, että pallon voittaminen joukkueen haltuun tapahtuisi ensisijaisesti pallonriistojen avulla, ei niinkään esimerkiksi syötönkatkoilla.

Kun pallonriistot ja yksittäisten pelaajien kyky selvitä pelaaja vastaan pelaaja -kamppailuista isoilla alueilla korostuvat, on sanomattakin selvää, että se vaikuttaa myös siihen, millaisia pelaajia arvostamme. Arvostus kohdistuu väkisinkin pelaajiin, jotka ovat juoksuvoimaisia ja fyysisiä. Näin ollen esimerkiksi pelinsä vahvasti taitoon perustavat pelaajat tai nuorten vaiheessa fyysisesti myöhemmin kehittyvät jäävät hyvin helposti tutkan alta pois, koska heidän juoksuvoimansa ei riitä valittuun tapaan puolustaa.

Miten sitten rakentaa joukkueen puolustuspelaaminen, jotta nämä ongelmat vältettäisiin?

Ensimmäiseksi pelaajaorientoituneen ”yksi pelaaja pelaa yhtä vastustajaa vastaan” -ajattelun sijaan meidän tulisi puhua enemmän vaihtoehto-orientoituneesta tavasta puolustaa. Siinä on tavoitteena, että joukkueen pelaajat pystyisivät puolustamaan kahta vastustajan pelaajaa vastaan ja näin rajoittamaan vastustajan vaihtoehtoja jatkaa peliä.

Otetaan esimerkiksi avaamisen estämisen vaihe. Jos joukkue korkealla prässätessään haluaa tehdä vastustajan pelaamisen vaikeaksi, sen kannattaa vastustajan merkkaamisen tai valmiiksi määriteltyjen alueiden puolustamisen sijaan sijoittua ennen prässäämisen aloittamista tasapainoisesti suhteessa vastustajan pelaajiin. Tälle on suomalaisessa futiskielessä myös termi: puolittaminen. Puolittamisen periaatetta toteuttavan joukkueen pelaajat pyrkivät sijoittumaan puoleen väliin suhteessa kahteen vastustajan pelaajaan. Näin tapahtuessa yksi pelaaja pystyy puolustamaan kahta vastaan ja jokaisen pelaajan matka paineistamaan pallon vastaanottavaa pelaajaa ei ole liian pitkä. Kaikilla vastustajan pelaajilla on yhtä vähän tilaa käytössään.

Kun vastustajan käytettävissä olevan tilan määrä on tasapainoisella sijoittumisella puolitettu, on joukkueella yhteys käytännössä jokaiseen vastustajan pelaajaan ja on mahdollista käynnistää laadukkaampi korkea prässi. Tilojen puolittamisen lisäksi korkeassa prässissä on olennaista systemaattinen cover shadow’n käyttö. Cover shadow’lla tarkoitetaan sitä, että pelaaja pyrkii puolustaessa sijoittumaan siten, että tämä on suoraan pallon ja vastustajan vapaan pelaajan välissä, muodostaen ikään kuin varjon, jonne syöttäminen on äärimmäisen vaikeaa. Cover shadow’n hyödyntämiseen pyrkimisen takia on olennaista, että pelaajat osaavat sokean pallollista kohti juoksemisen sijaan prässätä siten, että pelaajat tiedostavat myös sen, mitä heidän selustassaan tapahtuu. Termille ei valitettavasti vielä ole löytynyt järkevää suomenkielistä vastinetta.

Kuva 1: Vasemmalla puolittaminen. Keskellä cover shadow. Oikealla prässiansa keskikaistalla.

Puolittamista ja cover shadow’ta puolustamisessaan hyödyntävä joukkue ei todennäköisesti tee yhtä paljon palloriistoja suoraan pallollisen jalasta, vaan luottaa kamppailujen voittamisen sijaan enemmän älykkäisiin, yhteistyöllä tehtäviin syötönkatkoihin.

Kuinka nämä syötönkatkot yhteistyötä hyödyntäen saadaan toteutettua?

Joukkueen kannattaa ensin pyrkiä ohjaamaan vastustajan peliä halutuille alueille. Tällöin pelaajat pystyvät ennakoimaan, mille alueille kannattaa liikkua puolittamaan vastustajan tiloja ja yhteys jokaiseen vastustajan sillä hetkellä vaaralliseen pelaajaan säilyy helpommin. Toinen tärkeä syötönkatkoihin liittyvä työkalu joukkueen puolustuspelaamisessa on prässiansat. Niissä joukkue jättää tarkoituksella jonkin syöttösuunnan vapaaksi, mutta vapaana olevan pelaajan pelin jatkamismahdollisuuksia on rajoitettu. Näin puolustavan joukkueen pelaajat pystyvät ennakoimaan ja pääsemään väliin ainoaan mahdolliseen syöttösuuntaan, joka pelaajalla on käytössään.

Moderni puolustuspelaaminen ei perustu pelkkään juoksemiseen, jatkuvaan prässäämiseen ja kamppailutilanteissa tsemppaamiseen. Se on ennemminkin monen pelaajan kekseliästä yhteistyötä, nopeaa vaihtelua eri puolustusperiaatteiden välillä sekä kykyä puolustaa montaa pelaajaa vastaan kerralla.

Seuraavassa kappaleessa annan oman ehdotukseni, miltä puolustuspelaamisen tulisi näyttää lapsiurheiluvaiheessa.

Raivoprässiä vai vaihtelevaa puolustamista lasten futiksessa?

Kuten todettua, suomalaisen juniorivalmennuksen isoin trendi havainnoinnin ja vaikkapa pallonhallinnan sijaan on ollut raivokas prässääminen. Yksi yleisimmistä tavoista organisoida puolustuspelaaminen 9-13-vuotiaiden 8v8-peleissä on antaa vastustajan ensin avata peli lyhyellä syötöllä esimerkiksi maalipotkusta ja käynnistää tämän jälkeen prässi, jossa ennalta määritetyn pelipaikan pelaaja juoksee täysillä kohti pallollista pelaajaa ilman pelaajan omaa päätöstä paineistamisesta.

Se, miltä peli näyttää, kertoo yllättävän paljon meistä juniorivalmentajista. Saatamme puhua power point-ympäristöissä vaikka pienikokoisten pelaajien huomioinnista, oppimisen tärkeydestä ja pallonhallinnan arvostamisesta, mutta peli kertoo, että oikeasti arvostamme juoksuvoimaa sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Valmentajan salaiset mielihalut kovasta ja fyyisestä pelistä sekä tulosorientoituneisuus ohjaavat toimintaa.

Kun junioripelissä ennakkoon vahvempi joukkue pelaa altavastajaa vastaan, mekaaninen raivoprässääminen on tehokas tapa saavuttaa tuloksia, sillä fyysisesti ja taidollisesti heikomman joukkueen syöttövoima tai kuljetusvauhdin nopeus ei vielä riitä prässin purkamiseen. Ennakkoon tasavahvojen joukkueiden perustaessa pelinsä mekaaniseen prässiin, pelistä tulee jatkuva tilanteenvaihtoa ja kamppailua pienessä tilassa. Pelin dynamiikasta puuttuu tällöin monia oleellisia puolustamisen elementtejä, joita ehdottomasti pitäisi lasten jalkapallo-otteluissa näkyä. Lisäksi monia pienikokoisia pelaajia tällainen lähestymistapa ei missään tapauksessa suosi.

Insinöörimäisille mekaanisille malleille perustuvaan jalkapalloon ei tulisi olla juurikaan sijaa lasten jalkapallossa. Pelaamisen puolustusvaiheessa tulisi perustua pelaajien peruspelaamisen toteuttamiseen, hieman autettuna joukkuepelaamisen periaatteilla. Joukkuepelin periaatteiden käyttämisessä pelin organisoimiseksi tulisi kuitenkin muistaa viisaus: käytä niin paljon kuin tarpeellista, mutta niin vähän kuin mahdollista.

Millaista lasten jalkapallossa puolustuspelaamisen tulisi sitten olla, jos perustamme sen pelaajien peruspelitaitojen toteuttamiseen ja niiden oppimiseen?

Pelkän raivoprässäämisen ja riistämisen yrittämisen sijaan puolustuspelin tulisi sisältää enemmän myös vastustajan ohjailua. Prässihetkien valinta tulisi perustua pelaajien päätöksiin siitä, puolustavatko he selustansa vai pystyvätkö puolustamaan tilanteessa eteenpäin. Puolustuspelissä tulisi olla myös se elementti, että pelaajat siirtyvät nopeasti alaspäin matalampaan blokkiin, jos prässi ohitetaan ja siitä taas korkeampaan prässiin, jos pelitilanne niin kutsuu.

Käytännön tasolla 9-13-vuotiaiden valmentajan kannattaa valita muutama konsepti joukkuepelaamisen periaatteista, jotka auttavat pelaajia toteuttamaan peruspelaamisen periaatteita. Valituja periaatteita voi olla erilaisia, mutta esimerkiksi yksinkertaisimpia voisi olla vastustajan ohjaaminen kohti laitaa, ja pelaajien siirtyminen puolittamaan tiloja alueelle, jonne peli ohjataan. Lisäksi kannattaa vaatia sitä, että pelaajat sijoittuvat kolmeen linjaan ja etäisyydet säilyvät tiiviinä leveys- ja syvyyssuunnassa. Eli esimerkiksi kärki ei jää ylös pitämään taukoa, kun joukkue siirtyy matalampaan blokkiin. Tai keskikenttälinja ei jää liian alas, kun liikutaan matalasta blokista korkeampaan prässiin. Yleensä jo muutama periaate riittää auttamaan pelaajia riittävällä tavalla.

Kuva 2: Vasemmalla joukkue on sijoittunut kolmeen tasapainoiseen linjaan ja pyrkii ohjaamaan pelin laitaan. Keskellä toinen keksikenttäpelaaja päättää paineistaa pallollista, lähimmät pelaajat auttavat ja peittävät syöttölinjoja. Oikealla joukkue vaihtaa nopeasti korkeasta prässistä malampaan blokkiin.

Sitten, kun muutamat joukkuepelaamisen konseptit on valittu, pelaajat ja valmennus voivat keskittyä peruspelaamiseen. Jos ohjaamisesta huolimatta vastustaja kierrättää pallon toiselle topparille, irtoaako toinen keskikenttäpelaajista paineistamaan vai onko tämän järkevämpi puolustaa selustansa kyseisessä tilanteessa? Jos keskikenttäpelaaja irtoaa paineistamaan topparia, kuinka muut pelaajat auttavat pallollisen puolustajaa tai peittävät syöttövälejä? Lasten valmennuksessa olennaista eivät ole valmentajan luomat mekaaniset (prässi)mallit, vaan pelaajan peruspeliteot ja valitseminen eri vaihtoehtojen välillä.

Ylipäänsä vaihtelu on yksipuolisuutta parempi vaihtoehto. Voimme kuvitella, mitä käy niille pelaajille, jotka ovat juniorivuosinaan tottuneet juoksemaan vain palloa kohti riistotarkoituksessa.

Kyllä, pelaajista tulee juoksukoneita jalkapalloilijoiden sijaan.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

***

Lähteenä käytetty: MSC Pressing Presentation (Adin Osmanbasic)

Kiitokset: JP Savolainen ja Miika Nuutinen.

”En ole mikään jumala, minä olen valmentaja!”

Aika ajoin on hyvä pysähtyä hetkeen ja katsoa, mitä on olemassa ja mitä tulevaisuudessa voisi olla. Nähdä vahvuudet ja heikkoudet sekä mahdollisuudet ja uhat. Puhua asioista muun muassa siksi, että voisimme kitkeä jo olemassa olevat negatiiviset ilmiöt sekä ennakoida ja estää mahdolliset uhat. Ohjata laivaa hyvällä reitillä koko ajan tarkkaillen, miltä edessä näyttää.

Aloitetaan pienimuotoisella nykytilan kartoituksella. Useissa eri medioissa on parin viime vuoden aikana käsitelty muuttunutta valmentajuutta, jossa valmentajuus on liikkunut entisestä pahasta autoritäärisyydestä nykyiseen ihmisläheiseen toimintaan. Erityisesti on muistettu huomioida sitä, kuinka nykyvalmentaja kykenee ottamaan urheilijan huomioon yksilönä ja auttamaan tätä omissa yksilöllisissä haasteissaan. Valmentajat ovat kehittyneet toiminnassaan itsereflektion, yhteisten kokemusten ja joskus erilaisten kurssien ja pidempien koulutusten kautta. Valmentaminen on monelta osin menossa parempaan suuntaan.

Valmentajat ovat kehittyneet kyvyissään kommunikoida ja ohjata ryhmää. Samalla heiltä myös odotetaan enemmän. Valmentajan ihmissuhdetaidot pitäisivät olla erittäin korkealla tasolla, jotta jokainen yksilö ja ryhmä tulisivat juuri oikein kohdelluksi. Nimenomaan juuri oikein kohdelluksi, lähelle täydellisyys ei riitä. Pahoja mieliä ei saisi tulla tai uhkana on urheilijoiden seuranvaihto.

Valmentajan kykyjen kehittyminen on hyvä asia. Kun hän kykenee laadukkaaseen tunne- ja vuorovaikutussuhteeseen valmennettaviensa ja muiden ympärillä toimivien ihmisten kanssa, ovat toimintaperusteet tältä osin kunnossa. Mahdollinen ongelma syntyy kaikista korkeista odotuksista valmentajaa kohtaan ja toisaalta valmentajan vuorovaikutustaitojen kehittymisen hallinnasta. ”Minulta odotetaan paljon ja nyt minä huomaan, että pystyn vaikuttamaan urheilijoihini enemmän.” Hyvät vuorovaikutustaidot antavat mahdollisuuksia, mutta niitä pitää käyttää oikein.

HBO Nordicilta voi katsoa dokumenttisarjaa NXIVM-kultista ja sen johtajasta Keith Ranieresta. Ulkoisesti eettisten periaatteiden mukaan toiminut yhteisö ja sen johtaja kehittyivät lopulta erittäin tuhoisaan suuntaan. Samalla kun ihmisiä autettiin pääsemään eroon peloistaan ja kasvamaan ihmisinä, heitä manipuloitiin ja ohjattiin pikkuhiljaa pelottavaan suuntaan taitavasti manipuloivan johtajansa opastuksella. Lopulta lukuisat ihmiset joutuivat hyväksikäytön uhriksi.

Miten tämä liittyy valmentajuuteen? Se voi liittyä sillä tavalla, että auktoriteettiasemassa olevien ihmisten taidot, niiden kehittyminen ja taustalla olevat arvot täytyvät olla hyvin selkeitä tai muuten voi tulla pahaa jälkeä. Esimerkiksi valmentajien käydessä tunne- ja vuorovaikutuskursseja tai erityisesti eripituisia terapia- ja psykologiakoulutuksia heidän vuorovaikutustaitonsa kehittyvät. He kykenevät vaikuttamaan toisten ihmisten mieliin enemmän ja enemmän. He kykenevät auttamaan urheilijaa kehittymään, mutta mikä tärkeää, asemansa ja parantuneiden taitojensa ansiosta voivat myös tehdä huonoja asioita. Valmentajien tulisi muistaa olevansa vain valmentajia, eivät enempää eivätkä vähempää. Valmentaja ei ole terapeutti.

Vastuu on suuri ja ymmärryksen omista kyvyistään pitää olla kirkas. Esimerkiksi vuoden mittaisen terapeuttikoulutuksen käyneenä valmentaja saattaa ajatella osaavansa auttaa urheilijaa vaikeissakin henkisissä ongelmissa. Itseluottamuksen kehittämisen kautta itsensä kehittämiseen ja lopulta mihin vain. Valmentaja kasvaa kokeillen eri metodeja ja pikkuhiljaa vuosien varrella oppii vaikuttamaan yksilöön ja ryhmään eri tavoin. Kyvykkäät oppijat löytävät toimivat, ihmismieleen vaikuttavat keinot ja kykenevät rakentamaan niistä loogisen kokonaisuuden (tässä vaiheessa he ehkä jo alkavat opettaa muita valmentajia samaan suuntaan).

Mitä, jos valmentajilla on ”uhka” käydä näin? He kokeilevat aluksi kaikenlaista ja löytävät asioita, joilla vaikuttaa urheilijan mieleen. He löytävät näitä asioita ja pikkuhiljaa uskovat olevansa hyviä ”ihmisen valmentajia?”. Lähtökohta on ollut sillä tavalla hyvä, että entisestä autoritäärisyydestä on pyritty eroon ja on haluttu nähdä ihminen. Pikkuhiljaa asia voi kuitenkin muuttua uhkaavaan suuntaan, jos odotukset valmentajaa kohtaan kasvavat kohtuuttomiksi ja jos valmentajat itse eivät omassa kehityksessään ymmärrä rajojaan.

Kun kaikkeen edellä mainittuun yhdistää muita vakavia asioita kuten kristinuskon vaikutuksen ja nykyisen yksilöllisyyden korostamisen, on soppa heti sakeampi. Uskosta emme mielellämme puhu urheilussa, mutta se on tehtävä. Kristinuskon edelleen jatkuva vaikutus tulee ottaa valmennuspuheessa huomioon. Kristinuskossa yksi keskeisiä asioita on yksilön suhde jumalaan. Yksilöllä tulee harjoittaa uskoaan siten, että pääsee taivaaseen. Yksilö.

Uskostakin on tullut vain nopea ja helppo self-help-tuote kilpailussa onnen ja ilon etsintöjä vastaan. Etsimme yksilöllistä identiteettiämme löytämällä itsemme ja yhteyden totuuteen. Samalla olemme unohtamassa olevamme yhteydessä kaikkeen ja kaikki meihin. Urheilijoilla kännykät ja ystävän tullessa katsomaan silmiin ei ehdi, koska mindfulness-sovellus käski harjoittaa juuri nyt.

Haluamme helposti ja nopeasti kaiken juuri itsellemme. Sama koskee valmentamista. Mennään joukkueen kanssa viikonlopun kestävälle survivor-kurssille ja otetaan maanantaina taas puhelimet esille. Arki pyörii väärään suuntaan. Arki pitäisi olla normaalielämää ja lyhyet hetket jotain ihmeellistä, jos sitä ihmeellisyyttä hyvän arjen keskellä enää tarvitseekaan.

Olemme kadottamassa jotain perustavanlaatuista, esimerkiksi ymmärryksen historiasta. Asiasta, jonka pitäisi olla meille kaikille kuin peruskivi. Nuoria syytetään, mutta tämä ei ole vain nuorten ongelma. Uusia sisältöjä Suomen Palloliiton UEFA A- ja B- kursseihin suunnittelevassa ryhmässä historian merkitystä vähättelivät eläkeikää lähestyvät herrasmiesvalmentajat. Tähän voisi sanoa lyhyesti: ei historiaa, ei jalkoja.

Näin ei ole onneksi joka paikassa vaan askelia on otettu kunnioituksen ja ymmärryksen tiellä esimerkiksi rakentamalla seuraympäristöjä ja niihin mukaan historiaa. Silti ympäröivän maailman paine vaikuttaa urheiluun ja samoin kuin muualla, myös seuratoiminnassa ja valmennuksessa uhataan liukua herätystoimintaan. Käydään hakemassa juuri ne oikeat opit gurulta ja kasvetaan itse lopulta guruksi, joka johtaa oppilaitaan totuuteen. Löydetään oikea tapa valmentaa. Löydetään valaistus.

Pekka Torvinen kirjoittaa ansiokkaasti luotaavassa HS:n lauantaiesseessään (31.10.) Alexis de Tocquevillestä ja hänen näkemyksestään suhteessa individualismiin. Läntiset yhteiskunnat ovat Torvisen mukaan ”kroonisen fragmentoitumisen tilassa”, joka johtaa ihmisiä yhdistävien ideaalien murenemiseen ja yhteisyyden katoamiseen. Kansalaisuus nähdään oikeutena, ei velvollisuutena, ja lopulta jokainen ajattelee vain itseään. Emme kuitenkaan saa unohtaa, miksi olemme olemassa. Torvinen muistuttaa (viitaten Charles Tayloriin) yksilön olevan ”olemassa vain yhteisön, menneen ja nykyisen ansiosta.” Unohtaessamme yhteyden ja historiamme muunnumme vain individualistisiksi, hauraiksi haamuiksi.

Urheilun ollessa kiinteä osa yhteiskuntaa olemme tietysti nähneet tätä herätysliikehömppää myös siellä. ”Sinä olet ainutlaatuinen. Pelaa vain omilla vahvuuksillasi, niin itseluottamuksesi ja SINUN pelisi paranee.” Valmentajat ovat lähteneet mukaan ja tehneet kaikenlaisia persoonallisuustestejä pelaajilleen tunteakseen heidät paremmin. Ei ole ollut väliä sillä, että käytetyt testit on osoitettu epätieteellisiksi eikä ole muistettu, että aivan normaali arkipäivän vuorovaikutus riittää.

Samaa self-help-sarjaa ovat erilaiset yhteen ominaisuuteen tai taitoon liittyvät kurssit ja tunnit, joissa luvataan maat ja taivaat urheilijan kehitykseen liittyen. Jos vanhemmat tai seuratoimijat alkavat näiden varaan rakentaa urheilijan kehityspolkua, silloin ajetaan rajusti metsään. Seuravalmennuksen tulee olla ja se on useissa paikoissa niin laadukasta, että yksittäisiä self-helpejä ei tarvita, vaan arki on niin laadukasta, että urheilijoita kasvaa normaalista toiminnasta. Näissä paikoissa yksittäisiä erityistunteja tai -kursseja voidaan ottaa täydentämään seuran toimintaa.

Laadukkaassa toiminnassa suhtaudutaan myös järkevästi palvelujaan myyviin mentaalivalmentajiin ja terapeutteihin, joilla saattaa hienojen suojaamattomien ammattinimikkeiden viitan alla olla todella lyhyt koulutus ja vaillinaiset taidot. Nämä käärmeöljyjen myyjät huomaa yleensä kahdesta asiasta: ensinnäkin he lupaavat liikoja ja toiseksi he kohdistavat huomionsa vain yksilön psykologisten taitojen parantamiseen. Parannetaan urheilijan itseluottamusta ottamatta huomioon sitä, että urheilijan ominaisuudet, ongelmat ja niiden korjaustoimenpiteet eivät ole individualistisesti pelkästään hänessä itsessään vaan suhteessa ympäristöön.

Tämä psykologiassa pitkään vallinnut ongelma, jossa keskitytään liikaa yksilöön ja hänessä itsessään tapahtuviin asioihin, on siirtynyt myös urheilupsykologiaan. Sen lisäksi, että kysymme ”mitä päässä tapahtuu?”, meillä pitäisi kysyä, ”missä pää on?”. Ihmisyys on vuorovaikutusta eikä individualismia.

Samoin kuin muualla yhteiskunnassa, myös urheilussa niin kutsutut intellektuellit tapaavat nostaa sormensa pystyyn ja tunnustella tuulta ennen lähtöään johonkin suuntaan. Suunnanotto ja lähtö tapahtuvat vasta sitten, kun voittaja on varma. Harva uskaltaa laittaa nahkansa peliin epävarmassa tilanteessa. Suunnannäyttäjiä odotellaan. Mitkä ovat valmentajan päätehtävät? Mitkä tehtävät eivät kuulu valmentajille? Mitä on ihmisyys? Millaisen ihmiskäsityksen pohjalta rakennamme valmennusta?

***

Jani Sarajärvi (@SarajarviJani)

Kirjoittaja on jalkapallovalmentaja ja jalkapallon tohtoriopiskelija Lissabonin yliopistossa.