Potentiaalin kielto ja muita tapoja tuhota talentti – Pelaajien kehittämisen ja tunnistamisen uudelleenarvioinnin paikka

Kirjoitin hieman aikaa sitten Suunnanmuutos-jalkapalloblogiin kriittisen tekstin Sami Hyypiä Akatemian (SHA) kehittymisen seurantakonseptin te-ta-fys-psy-testeistä ja Suomen Palloliiton (SPL) taitokisoista. Artikkeli herätti keskustelua eri puolilla ja johti muun muassa SHA:n valmennuskeskuksen entisen johtajan Kyösti Lampisen kirjoittamaan rapsakkaan vastineeseen. Nyt taidosta, sen kehittämisestä ja kehityksen seurannasta päästään helmikuun alkupuolella käymään Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n järjestämä julkinen keskustelu, joka on erittäin virkistävää.

Päästyämme rannasta vesille on aika sukeltaa syvemmälle ja pureutua pinnan alla virtaaviin, pintaveden laatuun vaikuttaviin ilmiöihin. Tulevassa webinaarissa tulen laajemmin osallistumaan muihinkin keskustelussa määriteltyihin aiheisiin, mutta tässä kirjoituksessa keskityn taidokkaiden pelaajien (talenttien) kehittämisen ja tunnistamisen sekä näihin liittyen myös SHA:n kehittymisen seurantakonseptin te-ta-fys-psy-testien ja SPL:n taitokisojen ongelmiin sekä ongelmien ratkaisuehdotuksiin.

SHA:lla tulee kymmenen vuotta toiminta-aikaa täyteen. SHA:ssa on haluttu kehittää seurojen toimintaa – hyvä ajatus ja se on toiminut monestakin syystä. Esimerkiksi SHA:ssa on pelattu kovia kansainvälisiä ja kansallisia pelejä, verkostoiduttu muiden kanssa sekä analysoitu itse peliä ja saatu palautetta mm. Ekkono-valmentaja Pol Deulonderilta.

Jalkapallon taitokisat (aiemmin tekniikkakisat) puolestaan perustettiin jo 1940-luvulla ja niiden avulla on pyritty mm. lisäämään pelaajien motivaatiota harjoitella omalla ajalla. Ajoittain on myös heitetty ilmaan ajatuksia siitä, että taitokisojen avulla voitaisiin tehdä talenttien tunnistamista. Talenttien tunnistamisesta ovat puhuneet myös SHA:n Kyösti Lampinen ja Hannele Forsman eri foorumeissa.

Olen halunnut herättää laajempaa keskustelua talenttien kehittämisestä ja tunnistamisesta sekä näihin liittyen SHA:n kehittymisen seurantakonseptin te-ta-fys-psy-testeistä ja SPL:n järjestämistä jalkapallon taitokisoista. Tulen tässä esityksessä perustelemaan, miksi tälle keskustelulle on tarvetta sekä miksi esitän SHA:n testien rajua muokkaamista ja taitokisojen lopettamista kokonaan.

***

Taustaa

Koko keskusteluun liittyen meidän on hyvä ottaa ensin pieni katsanto ajatteluumme ja toimintaamme vaikuttaviin tekijöihin. Olemme omassa elämänmuodossamme Suomessa ja historiamme vaikuttaa meihin vahvasti. Elämänmuodon hyvät ja huonot puolet on aina tärkeää pyrkiä ymmärtämään, jotta voimme arvostaa sekä tarvittaessa myös muuttaa niitä.

Jokaisessa kulttuurissa on tietynlaiset ihmiskäsitykset ja asioiden arvottaminen. Millainen ihminen on? Mitä asioita arvostamme? Muiden muassa näistä asioista johtuvat mahdollisesti tekemämme kehittämisohjelmat, testit, ym. Testit puolestaan muokkaavat käsitystämme siitä, mikä on arvokasta. Mitä arvostetaan, sitä testataan – mitä testataan, sitä arvostetaan.

Meillä on rikas urheiluhistoria erityisesti yksilölajeissa. Olemme lentäneet pitkälle mäkihypyssä, juosseet nopeasti eri matkoilla ja heittäneet keihästä kauas. Paljon mitaleja, paljon muistoja. Näihin saavutuksiin meitä ovat auttaneet erinomaiset asiantuntijat muiden muassa Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksesta KIHU:sta ja Jyväskylän yliopistosta, joissa on tutkittu ihmisen anatomiaa, fysiologiaa, biomekaniikkaa ja paljon muuta. Näissä instituutioissa urheilijaa on testattu erilaisin menetelmin ja laadukkaasti. Toiminnasta on ollut hyötyä, erityisesti yksilöurheiluun. Siitä kertovat myös lukuisat tutkimusartikkelit, joita Jyväskylästä on tullut.

KIHU ja Jyväskylän yliopisto eivät kuitenkaan ole olleet jalkapallotutkimuksen uranuurtajia. Kyseisistä instituutioista on tullut jalkapalloon pääasiassa fysiikkaan ja pelin tekniseen puoleen liittyvää osaamista ja testistöä, ei niinkään pelin dynamiikkaan liittyvää ymmärrystä.

***

Kulttuuri eri tasoilla

Taidon oppimista sosiokulttuurisessa kontekstissa on viime vuosina jonkin verran tutkittu liikuntatieteissä (Araújo et al. 2010; Uehara et al. 2016, 2020; Vélez-Agosto et al. 2017). Katsotaan seuraavaksi Bronfenbrennerin bioekologisen mallin avulla (kuva 1.), miksi tällaisella kulttuuripohdinnalla on merkitystä jalkapallossa. Urie Bronfenbrenner kehitti bioekologisen mallinsa selittääkseen, miten lapsen ominaisuudet ja lapsen ympäristö vaikuttavat hänen kasvuunsa ja kehitykseensä. Hänelle oli tärkeää ymmärtää, mitkä erilaiset asiat vaikuttavat lapsen kehitykseen eri tasoilla. Bioekologinen malli koostuu useasta sisäkkäin toimivasta systeemistä.

Kuva 1. Bronfenbrennerin bioekologinen malli suomalaisessa jalkapallossa (mukailtu Araújo et al. 2010; Vélez-Agosto et al. 2017).

Mikrosysteemi on lasta lähinnä oleva kerros ja suorassa yhteydessä häneen. Mikrosysteemiin kuuluu esimerkiksi lapsen suhteet ja vuorovaikutukset perheessä, koulussa tai joukkueessa. Tällä tasolla vuorovaikutukset lapsen ja ympäristön kanssa ovat voimakkaimmat ja vaikuttavat eniten lapseen.

Mesosysteemi(t) koostuvat kahdesta tai useammasta mikrosysteemistä, joissa lapsi ja hänen perheensä elävät. Esimerkiksi yhteys lapsen valmentajan ja hänen vanhempiensa välillä tai seuran ja koulun välillä ovat mesosysteemejä.

Eksosysteemi tarkoittaa suurempaa sosiaalista järjestelmää. Tämän kerroksen rakenteet vaikuttavat lapsen kehitykseen epäsuorasti, koska ne vaikuttavat johonkin tai joihinkin hänen ympärillänsä oleviin mikrojärjestelmiin ja sitä kautta lapseen. Esimerkkeinä vanhempien työpaikat tai SPL:n aloittamat suuremman skaalan ohjelmat, jotka tulevat käytännön toimenpiteiksi lapsen maailmaan.

Makrosysteemi on laajempi kulttuurikonteksti, kuten arvostukset, asenteet ja sosiaaliset olosuhteet kulttuurissa, jossa lapsi elää.

Kronosysteemi: On huomattava, että koko systeemi on jatkuvassa kehityksessä. Esimerkiksi ihmisten arvostukset muuttuvat, vaikkakin hitaahkosti. Kronosysteemi kuvaa tätä ilmiön ajallista kehitystä. Eri kulttuureissa on erilaiset kehityskaaret ja erilaiset arvostukset, jotka on tärkeää ottaa huomioon, kun analysoimme kulttuuria.

Bronfenbrennerin mallin mukaan ihmisen kehitystä ja käyttäytymistä ei voida täysin ymmärtää ottamatta huomioon kaikkia eri tasojen tekijöitä. Ihminen ympäristössään on monimutkainen järjestelmä, joka koostuu monista osista. Kokonaisuutta ei ole mahdollista ymmärtää tunnistamatta komponenttien vuorovaikutusta. Tämä osien välinen vuorovaikutus luo kokonaisuuden luonteen ja toiminnan, ei osat yksinään (Araújo et al. 2010; Uehara et al. 2016, 2020; Vélez-Agosto et al. 2017).

SHA:n ja SPL:n toiminta on osiltaan Bronfenbrennerin mallin eksosysteemin tasolla tapahtuvaa toimintaa, jonka vaikutukset heijastuvat laajasti muille tasoille. SHA:n ja SPL:n toimintaa ohjaavat kulttuurimme asenteet ja arvostukset, mutta samalla niiden valinnat ja toiminta ohjaavat ajatteluamme ja toimintaamme mikrotasolla.

SHA:n ja SPL:n toimintaan vaikuttaa makrotasolla arvostuksemme. Makrotasolla kommunikoimme usein kulttuurissamme olevan interpretivistisiä ja holistisia filosofisia ajatussuuntia. Interpretivismi on tyypillinen tieteenfilosofinen tausta laadullisessa tutkimuksessa ja se perustuu ilmiön ymmärtämiseen kontekstissaan sekä sisältää lukuisia erilaisia tulkinnallisuutta korostavia tieteenfilosofisia suuntauksia. Yleensä ajatellaan interpretivismin toimivan vastaparina positivismille (Uehara et al. 2016).

SHA väittää toimintansa pohjautuvan holistiseen näkemykseen ihmisen toiminnasta (mm. Lampinen 2020; Pakkanen 2016). Holismin mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Holismissa kokonaisuuteen ajatellaan ilmaantuvan ominaisuuksia, joita ei esiinny yhdessäkään sen osassa sinänsä. Holismissa kritisoidaan läntisen tieteen perinteistä reduktionistista näkemystä, jonka mukaan tutkimusongelma on jaettava osiin ja selvitettävä ongelmaa osa kerrallaan. Koska osissa ei ilmene kokonaisuudessa syntyviä piirteitä, ei sitä voi holismin mukaan ymmärtää pelkästään osista lähtemällä (Uehara et al. 2016).

Holismissa tyypillisiä kysymyksiä ovat: Mitä osia kokonaisuuteen kuuluu? Millaiset ovat osien vuorovaikutukset keskenään? Mitä ominaisuuksia kokonaisuuteen syntyy osien vuorovaikutuksen seurauksena? Reduktionismissa kysytään myös, mitä osia kokonaisuuteen kuuluu, mutta sen jälkeen painopiste on enemmän osien tutkimisessa irrallaan toisistaan. Vuorovaikutuksia ja niistä syntyviä ilmiöitä ei päästä ymmärtämään.

Väitän, että SHA:n kehittymisen seurantakonseptin testistö ja SPL:n taitokisat eivät perustu holismiin vaan positivismiin ja reduktionismiin. Positivismissa ilmiöiden suora ja mahdollisimman objektiivisena pidetty havainnointi ja mittaus erilaisten määrällisten muuttujien avulla on tärkeää (Uehara et al. 2016). Asiat laitetaan numeroiksi, poikki ja pinoon. Reduktionisminmukaan kokonaisuus eli tässä tapauksessa vaikkapa pelaaja on palautettavissa osiinsa, jonka jälkeen pystymme sitten analysoimaan pelaajaa näiden osien avulla. Esimerkkinä toimivat SHA:n te-ta-fys-psy-testit ja SPL:n taitokisat.

***

Perusteita kehittymisen seurannalle ja taitokisoille

SHA:n yksi tärkeimmistä tehtävistä on organisaation itsensä lausuman mukaan (Eerikkilän urheiluopisto 2020) ”…kokonaisvaltaisen kehittymisen seurantakonseptin kehittäminen ja toteuttaminen eri-ikäisille jalkapalloilijoille.” Tätä konseptia toteutettiin ja kehitettiin yhdessä yhteistyöseurojen kanssa aiemmin pelkästään Eerikkilässä, mutta viime vuosina toimintaa on levitetty SPL:n alueellisiin valmennuskeskuksiin ja nyt sitä ollaan viemässä vielä enemmän seuratasolle.

Konsepti sisältää ”…mittareita jalkapallossa vaadittavien teknisten, taktisten, fyysisten, henkisten ja sosiaalisten valmiuksien seurantaan lähtökohtana peli” (Inkilä and Forsman 2020). Mittareita on lukuisia ja niitä voi tarkemmin käydä katsomossa SHA:n sivuilta. Väitteestä pelin olevan lähtökohtana mittareille olen vahvasti eri mieltä. Tulen perustelemaan kantaani kirjoituksen kuluessa.

Alkuaikoina SHA:ssa keskusteltiin siitä, mikä olisi toiminnan ohjenuora. Mietittiin muun muassa, mitä on hyvä valmentajuus? Tähän vastauksena oli, että hyvän valmentajan pitää pystyä osoittamaan pelaajien kehittyminen. Tuo ihanne kirjoitettiin SHA:n kulttuuriin heti alussa ja se ohjaa toimintaa edelleen vahvasti.

SPL:n taitokisat puolestaan sisältävät yksilökohtaisia tekniikkatestejä, kuten ponnauttelun ja puskun omasta heitosta. SPL:n taitokisoja on aikojen saatossa perusteltu monenlaisilla asioilla. Viime vuosina yleisin perustelu on ollut, että taitokisat lisäävät pelaajien motivaatiota oman ajan harjoittelua kohtaa. Ilmassa on leijunut myös väitteitä siitä, että voisimme mahdollisesti tunnistaa testien avulla taitavia pelaajia / talentteja. Tulen näyttämään, että perusteet SHA:n nykyisille testeille ja SPL:n taitokisoille ovat hatarat.

***

Timantteja etsimässä

Pelaajat ”saavat” (viitearvotasoja on esitetty ajoittain timanttitasoina) SHA:n testeistä ”timantteja” sen mukaan, kuinka hyvin niissä menestyvät suhteessa kronologisessa iässä oman ikäisten viitearvoihin. Hitaammin kehittyvät saattavat jäädä näissä testeissä vuosiksi jalkoihin. Vaikka testipalautteista ei SHA:n puolesta tehdä pelaajien välistä vertailua, niin muut sitä tekevät (pelaajat itse myös). Mikä vaikutus tällä on heidän motivaatiolleen?

Taitokisoista pelaajat saavat mitaleja suorituksistaan. Myös näissä testeissä pelaajat tavoittelevat hyviä suorituksia suhteessa kronologisessa iässä oman ikäisten viitearvoihin.

Muistan, kun valmentaja ja kouluttaja Martin Rooney kävi vuosia sitten Suomessa ja kertoi tarinan vanhasta yliopistovalmentajastaan. Hän oli valmentanut olympiaurheilijoita ja häneltä kysyttiin: ”Mistä tiedät, kuka on timantti?” Valmentaja vastasi: ”En tiedäkään, kaikki ovat minulle timantteja.”

Lapset kehittyvät hyvin eri tahtiin ja ovat eri tavoin herkkiä. KIHU:n erikoistutkija Outi Aarresola huomautti Kylmäsen lehtiartikkelissa (2017), että ”urheileva lapsi saattaa kysyä jo harrastuksen alkuvaiheessa itseltään, pärjääkö hän joukossa, onko hän tarpeeksi hyvä” ja ”jos porukassa ei pärjää, niin sitten jäädään pois.” Samassa artikkelissa SPL:n silloinen pelaajakehityspäällikkö (nyk. urheilutoimenjohtaja) Hannu Tihinen kertoi seuraavaa: ”Viime vuosien mittaan olemme pyrkineet siihen, ettei pelaajia arvioida liian aikaisin” ja ”meillä ei ole varaa hukata ketään tässä maassa.”

***

Talenttien tunnistaminen – vai tunnistelu?

Fokus pelaajien kehitys- ja talenttien tunnistusohjelmissa on kuitenkin liian usein niissä, jotka tunnistetaan talenteiksi, ei siinä laajemmassa lajin osallistujamäärässä, jotka voisivat täyttää standardit myöhemmin. Näemme järjestelmässä selviytyneet pelaajat ja se voi aiheuttaa meille harhan hyvästä toiminnasta (Johnston and Baker 2020).

Esitämme pelaajakehityksen usein pyramidin mallisena (kuva 2.). Etenemiseen tasolta toiselle sisältyy suuren määrän tippumista systeemistä ja mahdollisesti koko urheilusta. Liitot, akatemiat, ym. asettavat testejä ja viitearvoja, jotka ohjaavat talenttien tunnistamista ja seuraaville tasoille pääsyä. Jos pelaaja tippuu ”reitiltä”, niin hänen on vaikea päästä sille takaisin. Hän ei ole talentti. Tähän toimintaan yhdistyy usein ajatus ”aikaisesta kyvykkyydestä”, jossa talentit näyttävät kyvykkyytensä jo nuorena (Bailey and Collins 2013; Baker, Schorer, and Wattie 2018; Johnston and Baker 2020).

Kuva 2. Pelaajakehityspyramidi ja siihen liittyviä ongelmia (mukailtu van der Breggen & Verbeek, 2020. Muut viitteet tekstissä).

Talenttien kehittämis- ja tunnistamisjärjestelmien teho on optinen harha, koska emme voi tietää, olisivatko huipulle päässeet menestyneet erilaisissa systeemeissä tai mitä olisi tapahtunut niille useille systeemistä pois jätetyille / jääneille eri olosuhteissa. Pois jätetyistä / jääneistä ei ole paljoa tutkimusta. Joka tapauksessa talenttien kehittämis- ja tunnistamismallien epämääräisen ennustepätevyyden (Bergkamp et al. 2019; Johnston and Baker 2020) ohella tulee ottaa huomioon niiden mahdollisesti motivaatiota alentava vaikutus (Johnston and Baker 2020). Useat tippuvat rattaista, olisiko tässä yksi syy?

Tiedämme, että aiemmin akatemioihin sisään tulleet lähtevät myös aiemmin ulos niistä kuin myöhemmin sisään tulleet (van der Breggen ja Verbeek, 2020). Lisäksi myöhemmin sisään tulleet ovat yliedustettuina aikuisissa (Güllich 2014).

Pelaajien kehitys ja kasvu on hyvin epälineaarista. Samassa kronologisessa iässä olevat pelaajat voivat erota toisistaan jopa vuosia biologisessa iässä. Lisäksi, eri fyysiset ja psyykkiset kyvyt kehittyvät hyvin eri tahtiin (Bergkamp et al. 2019; Johnston and Baker 2020; Murr et al. 2018).

Ross Pinder onkin kollegoidensa kanssa (2013) kutsunut talenttien tunnistamisessa tehtyjä vääriä päätöksiä talenttien tuhlaamiseksi ja väittänyt, että suuri joukko potentiaalisia urheilijoita hukataan tällaisessa toiminnassa. Pelaajan jäätyä valitsematta aiheuttaa se hänelle monenlaisia negatiivisia tunteita ja vaikuttaa hänen motivaatioonsa urheilua ja lajia kohtaan. Kuinka eettistä tällainen toiminta on? Jatkopohdintana voidaan miettiä, millaisia nuorten pelaajien valintamekanismeja meillä Suomessa on eri-ikäisten edustusjoukkueissa? Ovatko ne selkeitä ja luotettavia?

***

Millaisia riskejä haluamme ottaa?

Otamme talenttien kehitys- ja tunnistamisohjelmissa erilaisia riskejä (Baker et al. 2018) (kuva 3.). Se, että voimme testien perusteella sanoa pelaajien joidenkin ominaisuuksien (eri tutkimuksissa vaihtelevien) olevan yhteydessä esim. U19 eliittipelaajuteen, ei pitäisi riittää talenttien tunnistamisen perusteeksi. Sama koskee mainintoja siitä, että tiettyjen testien perusteella voidaan sanoa pelaajalla olevan niin ja niin monta kertaa parempi mahdollisuus tulla joksikin. Otamme talenttien tunnistamisessa riskejä, joita meillä kannattaa todella tarkkaan miettiä.

Kuva 3. Talenttien tunnistamisen riskimatriisi (mukailtu Baker et al. 2018).

Urheilijat kuvan valkoisissa bokseissa eivät yleensä ole ongelma, he ovat niin sanotusti helposti tunnistettavia (tässäkin on tosin riskejä, esim. Garrincha oli lapsena hyvin heikko ja kampurajalkainen). Vaaleanharmaissa bokseissa olevat ovat kohtalainen riski, koska he edustavat keskivertoa suorittamista (heistä ei tule eksperttejä, mutta saattavat ottaa paikan muilta / potentiaalisia, mutta nykyinen taso ei korkea). Korkeinta riskiä edustavat urheilijat tummanharmaissa bokseissa, joissa urheilijat voivat olla todella potentiaalisia, mutta eivät pääse mukaan, koska eivät ole sillä hetkellä erityisiä. Tai sitten he näyttävät tällä hetkellä erityisiltä, mutta heidän pitkän tähtäimen potentiaalinsa ei olekaan suuri. Tämäkin ryhmä ottaa potentiaalisten paikkoja valinnoissa. Nyt meillä pitää miettiä, millaisen riskin olemme Suomen kokoisessa maassa valmiita ottamaan. Emme saa hukata potentiaalia koneiston rattaisiin.

Olemme huonoja erottamaan pelaajan nykyisen tason ja hänen potentiaalinsa. Otetaan esimerkki kahdesta tytöstä, joista ensimmäinen on perheestä, jossa positiivisella tavalla ohjataan urheiluun ja tyttö saa kokea erilaisia lajeja, kiinnittyy vaikka jalkapalloon ja menee seuraan harrastamaan. Tässä seurassa on innostava valmentaja, ja tyttö kehittyy taidoissaan nopeasti. Toisessa perheessä yksinhuoltajaäiti tuskailee arjen kanssa eikä kykene antamaan tytölleen virikkeitä liikuntaan. Hänen suvussaan urheiluharrastusta ei pidetä muutenkaan hyvänä asiana, ja jalkapallosta innostunut tyttö saa tuskailla kaiken tämän keskellä. Jossakin vaiheessa hän pääsee kuin pääseekin seuraan pelaamaan. Hän menee itse asiassa samaan seuraan kuin ensimmäinen tyttö, mutta aloittaa 2-joukkueessa. Nyt tyttöjä aletaan vertailemaan keskenään. Kummalla on korkeampi nykyinen taso ja kummalla suurempi potentiaali? Miten pystymme arvioimaan tätä?

Myöskin urheilulajin tulevaisuus on haaste talenttien tunnistamisessa. Ennen Usain Boltin aikakautta talenttien tunnistaminen pikajuoksussa keskittyi muun muassa askeltiheyteen ja voimalla runttaamiseen, ja pitkien tai laihojen juoksijoiden ajateltiin olevan tässä suhteessa jäljessä lyhyempiä. Nyt keskitytään sekä askeltiheyteen että -pituuteen ja monenlaisilla juoksijoilla katsotaan olevan mahdollisuuksia hyviin tuloksiin. Jalkapallo on pelinä muuttunut ja spekulaatiot tulevaisuuden pelistä liittyvät muun muassa mahdollisesti lisääntyvään pallon syöttämismäärään per minuutti ja pallon keskimääräisen liikkumisnopeuden sekä korkeaintensiteettisten liikkeiden lisääntymiseen (Nassis et al. 2020). Millainen peli jalkapallo on 10-15 vuoden päästä, kun kehittämämme ja valitsemamme talentit pääsevät parhaaseen peli-ikäänsä?

***

Jatkoa talenttien kehittämisen ja tunnistamisen ongelmiin

Onko talentti muuttumaton ominaisuus? Ajattelemme aikaisten indikaattorien olevan luotettavia merkkejä tulevaisuuden potentiaalista ja että pystymme tunnistamaan sen aikaisin eikä se ehkä muutu ajan saatossa (Bailey and Collins 2013).

Useat tutkijat ovat esittäneet, että monet huippu-urheiluvaiheeseen ja noviisitasolle jääneitä urheilijoita erottelevat tekijät ilmenevät vasta myöhäisessä murrosiässä. Sitä aiemmin (ja sen jälkeenkin?) meillä on hyvin vaikea ennustaa, kenestä tulee eliittiurheilija (Baker et al. 2018; Bergkamp et al. 2019; Johnston and Baker 2020)

Teknisten, taktisten, psykologisten ja fyysisten ominaisuuksien välillä on kompleksinen vuorovaikutus ja ne kehittyvät eri tahtiin (Pinder et al. 2013). Urheilija ei kehity tyhjiössä ja ympäristö vaikuttaa kehitykseen ja ominaisuuksien ilmenemiseen (Uehara et al. 2020). Esimerkkinä urheilijan psykologia ja siihen liittyen psykologiset testit. Ekologisesta näkökulmasta psykologisten ominaisuuksien ajattelu ihmisen sisäisinä, erillisinä, stabiileina ja ympäristöstä riippumattomina ilmiöinä ei ole järkevää, koska ne ovat yhteydessä esim. sosiaaliseen ympäristöön ja ilmenevät vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa (Sarmento et al. 2018).

Eri ominaisuuksia käsitelleiden ja tulevaisuuden korkeaa suorituskykyä ennustamaan (talenttiutta) pyrkineiden tutkimusten efektikoot ovat yleisesti pieniä. Psykologisten, fyysisten ja muiden testien sensitiivisyys ja ennustearvo ovat heikkoja eikä niiden avulla kyetä luotettavasti tunnistamaan talentteja (Bailey and Collins 2013; Baker et al. 2018; Bergkamp et al. 2019; Johnston and Baker 2020; Murr et al. 2018). Kunnes kykenemme kehittämään luotettavampia testejä, niiden käytössä täytyy olla hyvin varovaisia.

Suuressa osassa talenttien tunnistamistutkimuksia on käytetty dikotomista jakoa korkeaan / matalaan tai ekspertti / noviisi -tasoon (Baker et al. 2018; Johnston and Baker 2020). Kun on testattu esim. 15-vuotiaita urheilijoita ja seurattu heitä 19-vuotiaiksi, urheilijat on tutkimuksen lopussa jaettu joko korkean tai matalan suorituskyvyn omaavien joukkoon. Tämä jako on hyvin karkea eikä kerro vielä siitä, miten urheilijoiden urat jatkuvat. Esim. alle 19-vuotiaana ei-korkealla tasolla pelaavasta voi hyvin tulla ammattipelaaja ja saman ikäisestä maajoukkuepelaajasta aladivaripelaaja.

Seuranta aikuisurheiluun saakka onkin harvinaista tutkimuksissa, joissa on pyritty löytämään korkean tason suoritusta ennustavia tekijöitä. Useat tutkimukset eivät seuraa urheilijoita huippu-urheiluvaiheeseen vaan esim. U19-ikäluokkaan (Bergkamp et al. 2019). Mitä tapahtuu sen jälkeen?

Samoin tutkimusten pienet otoskoot ja ristiriitaiset tulokset ovat ongelmia. Ei ole esimerkiksi selvyyttä varmasti siitä, mitkä ovat ne psykologiset tekijät, jotka ennustavat aikuisiän korkean tason suoritusta. Tulokset ovat vaihdelleet paljon (Bailey and Collins 2013; Baker et al. 2018; Bergkamp et al. 2019; Johnston and Baker 2020; Murr et al. 2018).

Tämä kaikki johtuu osaksi siitä, että käytettyjen testien ekologisuus eli oikeaa peliä vastaavuus on hyvin heikko (Bergkamp et al. 2019; Pinder et al. 2013). Käytetyt testit eivät saa kiinni siitä, mitä on taito tai hyvä pelaajuus jalkapallossa. Tekniikkatestit ovat irrallisia suorituksia, jotka vastaavat hyvin huonosti kompleksista ja dynaamista jalkapallopeliä. Tämä on eri asia kuin taidokkaat jalkapallosuoritukset. Taito- tai tekniikkatesteissä ei esimerkiksi ikinä tutkita taitoa pallottomana. Manchester Cityn toppari Rúben Dias on hyvä esimerkki superpelaajasta pallottomassa vaiheessa. Testejä täytyy kyetä kehittämään pelinomaisempaan suuntaan, jos niiden tekemistä jatketaan laajassa mittakaavassa.

Lisää talenttien tunnistamistutkimusten ongelmia ovat niin sanottu range restriction (RR) (Bergkamp et al. 2019), relative age effect (RAE) ja biologinen ikä (Webdale et al. 2020). RR tarkoittaa talenttitutkimuksissa sitä, että tutkimuksen otos on rajoitettu esimerkiksi talentin tai taidon suhteen eikä otos vastaa koko populaatiota. Tutkimuksissa on usein käytetty otoksena akatemiapelaajia, jossa joukossa on todennäköisesti eri määrä talentteja kuin koko joukossa saman ikäisiä pelaajia. Tämän vuoksi tutkimuksien yleistettävyys suurempaan joukkoon on ongelma.

RAE:sta ja biologisestä iästä on puhuttu jo aiemmin. Edellinen viittaa alkuvuonna syntyneiden suurempaan osuuteen juniorijoukkueissa ja jälkimmäinen ihmisen erilaisiin biologisiin kehityskaariin. Esim. kaksi saman ikäistä pelaajaa saattaa olla biologiselta iältään hyvin eri vaiheissa. Näitä asioita otetaan jossakin määrin huomioon SHA:ssa, mutta ei lähellekään riittävästi.  Jalkapallon taitokisoissa ei huomioida RAE:tä eikä biologista ikää. Kummassakin toiminnassa menestymisen viitearvot ja palaute ovat suhteutettuja kronologiseen ikään.

Tällaisessa toiminnassa lukuisat biologiselta iältään nuoremmat pelaajat saattavat jäädä vanhempien varjoon vuosiksi. Tiedän, että useissa seuroissa on käyty keskustelua siitä, tehdäänkö meillä jotain väärin, ”kun nuo ja nuo pelaajat ovat testeissä huonompia kuin muut.” Testituloksien tulkinnassa pitää olla hyvin huolellinen.

Silti valmennuspäälliköille annetaan SHA:n testeistä palaute ”könttänä” ja hänen pitäisi tämä könttä avata seuransa valmentajille. Valmennuspäälliköt eivät ole psykologian, fysiikan ym. asiantuntijoita. Kuka osaa analysoida ison könttäpalautteen laadukkaasti ja mitä käytännön toimenpiteitä tämä aiheuttaa? Mitä enemmän osa-aluetestejä, sitä vaikeampaa valmentajilla on näitä ymmärtää. Toisaalta mitä enemmän jalkapalloa, sitä paremmin me jalkapallovalmentajat ymmärrämme.

SHA:n testeistä ja SPL:n taitokisoista on esitetty kommentteja liittyen siihen, että mitä pahaa näistä toimista meille olisi. Tätä asiaa voidaan lähestyä vaihtoehtokustannusten näkökulmasta. Vaihtoehtokustannukset ovat menetetty voitto, kun yksi vaihtoehto valitaan toisen sijaan. Käsite on hyödyllinen, koska se muistuttaa meitä kaikkien kohtuullisten vaihtoehtojen tutkimisesta ennen päätöksen tekemistä (Moreau, Macnamara, and Hambrick 2019).

Kun yksilö tekee säännöllisesti jotakin, hän kuluttaa aikaansa siihen eikä muuhun mahdollisesti hyödyllisempään. Yhteiskunnan tasolla tämä tarkoittaa sitä, että taitokisoihin ja vaikeiden testitulosten pähkäilemiseen käytetty aika on pois jostakin muusta mahdollisesti meille hyödyllisemmästä toiminnasta. Sama liittyy tutkimukseen. Kaikki suomalainen jalkapallotutkimus, joka ei ole peliä, on pois peliin ja sen harjoitteluun käyttämästämme tutkimuksesta. Tämä liittyy Bronfenbrennerin malliin ja arvostuksiimme. Mitä arvostamme, sitä tutkimme ja niin edelleen.

***

Mitä näemme?

Clever Hans oli 1900-luvun alussa elänyt hevonen, joka väitetysti osasi laskea ja tehdä muita älykkyyttä vaativia tehtäviä. Hänen omistajansa William von Osten käytti Hansia yleisötilaisuuksissa, joissa Hans tosiaan näytti osaavan laskea. Kävi kuitenkin ilmi, että Clever Hans ei oikeasti osannut laskea vaan hän seurasi tarkasti ihmisten aivan pieniäkin eleitä ja ilmeitä antaessaan vastauksen. Clever Hansin tarinaa on käytetty esimerkkinä ns. pygmalion-efektistä, jossa ihmisten asettamat odotukset käyvät toteen. Ilmiöstä kirjoittaa mm. Rutger Bregman kirjassaan Humankind: A Hopeful History.

Ilmiön tieteellisyys on kyseenalaistettu, vaikka jotkut ovat löytäneet siitä hieman näyttöä (Siekanska, Blecharz, and Wojtowicz 2013). Pohdinta on kuitenkin kiinnostava. Urheilussa ilmiö voisi esiintyä näin: Jos ajattelemme urheilijan olevan talentti tai timantti, niin käyttäydymme häntä kohtaan pieninkin elkein positiivisesti. Lapset ja nuoret näkevät nämä pienet elkeet tarkasti. Jos taas emme usko pelaajan talenttiuteen, niin saatamme alitajuisesti osoittaa sen hänelle pienin tai suurin elkein ja sanoin. Tätä kutsutaan Golem-efektiksi.

Ongelma tässä kaikessa on se, että usein ajatellaan talentin olevan joku pysyvä (ehkä geeneistä saatu) ominaisuus, jota ei voi muuttaa (Bailey and Collins 2013). Voisimme ajatella mieluummin niin, että lapsilla ja nuorilla on potentiaalia. Muistetaan Martin Rooneyn valmentaja ja ”jokainen on timantti.”

***

Sosiokulttuuriset rajoitteet ja esimerkki Brasiliasta

Lyhyesti takaisin kulttuuriin. Sosiokulttuuristen vaikutusten ymmärtäminen urheilijoiden poluilla on meille tärkeä tehtävä. Miksi Brasiliasta tulee tietynlaisia pelaajia ja miksi meiltä Suomesta tietynlaisia? Brasiliassa on paljon korruptiota eikä viranomaisiin luoteta. He vievät kansan rahat, joten heitä pitää huijata. Tätä huijaamiskulttuuria kutsutaan nimellä malandragem. Siitä on kehittynyt käytännön elämään ilmiö nimeltä ginga, joka jalkapallossa esiintyy harhauttavana vartalon liikkeenä. Brasilialaispelaajilla on ginga (Uehara et al. 2020). Mitä suomalaisilla pelaajilla on ja miksi?

Hyvä pelaaja kehittyy useiden erilaisten toistensa kanssa vuorovaikutuksissa olevien vaikuttajien keskellä. Eksperttitaso jalkapallossa on hyvin monimutkainen ilmiö, jota on vaikea saada kiinni reduktionistisilla kehittämisohjelmilla ja testipattereilla. Tähän vaaditaan kokonaisvaltaisempaa tutkimusotetta, jossa oikeasti osien analysoinnin sijaan pyritään osien välisen vuorovaikutuksen ja niistä syntyvien ilmiöiden analyysiin (Araújo et al. 2017; Uehara et al. 2020). Suomalaisessa ympäristössä on useita erilaisia asenteita ja käyttäytymismalleja, jotka vaikuttavat urheilijoiden kehittymiseen (jotkut positiivisesti, toiset negatiivisesti). Meillä täytyy ymmärtää nämä ilmiöt eikä jäädä jumiin vanhoihin ajatusmalleihin.

Fokuksen pitäisi olla enemmän siinä, mitä ympäristössämme tapahtuu ja miten voimme siihen vaikuttaa. Tämä tarkoittaa suurempien suuntaviivojen lisäksi aivan käytännön työtä. Miten luomme joukkueelle urheiluun kiinnittymistä ja kehittymistä edistävän ilmapiirin? Muiden muassa Keith Davids ja Carl Woods ovat puhuneet oppimisympäristöjen rakentamisesta (Woods et al. 2020). Tähän voimme vaikuttaa liittotasolla koulutuksen kehittämisenä ja osaamisen levittämisenä joka Suomen kolkkaan. Tähän EI tarvitse testien levittämistä joka Suomen kolkkaan.

***

Mitä tilalle?

Lähestymme kirjoituksen loppua ja nyt sitten kysymme, mitä SHA:n testien ja SPL:n taitokisojen tilalle. Bonney ja kollegansa (2019) (kuva 4.) ovat esitelleet joukkueurheilulajeihin viisiportaisen suorituskyvyn testaamisen mallin, jota käyn nyt läpi.

Kuva 4. Suorituskyvyn testaamisen malli joukkueurheilulajeihin (mukailtu Bonney et al. 2019).

Mallin alatasolla on notaatioanalyysi pelistä, jonka avulla etsitään pelissä tapahtuvia avainsuorituksia. Alatasoilla (1-2) on laboratorio- ja kenttätestejä, jotka ovat eristettyjä teknis-taktis-fyysis-psyykkis-testejä. Tasot 3-4 sisältävät kenttä- ja pienpelitestejä, joiden edustavuus suhteessa peliin on suurempi. Näissä ympäristöissä pelaajat altistuvat epävakaille ja dynaamisille ympäristöille samoin kuin pelissä. Tasojen 3-4 testeissä ei jaotella pelaajaa moneen eri osa-alueeseen vaan arvioidaan hänen kykyjään pelata tilanteita tai pelejä. Pelaajan osaaminen tulee parhaiten esille toimintana pelissä, jossa spesifin informaation ja toiminnan välinen kytkentä on voimakkaimmillaan.

***

Tilannetestit ja pienpelit

Pelin dynamiikka perustuu vuorovaikutukseen. Jalkapalloteot voivat olla joko pallollisia tai pallottomia ja suurin osa pelissä tapahtuvista jalkapalloteoista on pallottomia. Erilaisten pienpelien käytön puolesta talenttien kehittämis- ja tunnistamisohjelmissa ovat puhuneet useat tutkijat (Davids et al. 2013; Silva et al. 2014). Itse olen puhunut myös ”tilannetestien” puolesta, jotka pyritään rakentamaan oikeaa peliä vastaaviksi.

Yksinkertaisia pelitestejä voisivat olla esim. Horst Weinin 1v1-päätypeli (kuva 5.), jossa saadaan nopeasti toistoja eri vastustajia vastaan. Kyseisessä testissä pääsisimme näkemään pallollista ja pallotonta toimintaa: Kuka tekee ohituksia, kuka estää niitä? Toinen mahdollisuus on yksinkertainen 2v2-minimaalipeli (syöttölinjojen avaaminen, linjan murtaminen syötöllä, prässääminen ja peittäminen, kahden pelaajan yhteistyö) samoin periaattein, joissa minijoukkueita vaihdellaan joka pelin jälkeen. Useita lyhyitä pelejä kyetään tekemään nopeasti.

Kuva 5. Ehdotuksia testeiksi. A. Horst Weinin 1v1-päätypeli. B. 2v2 -minimaalipeli.

Nämä edustavat edellisessä diassa esitellyn suorituskyvyn testaamisen mallin toiseksi ja kolmanneksi ylintä tasoa ennen oikeaa peliä ja ovat erittäin edustavia suhteessa nykyisiin rajoittuneisiin testeihin. Pelaajien informaatio-toiminta -yhteys on vahvempi, toiminta on pelinomaisempaa ja rikkaampaa.

Esitykseni ovat ehdotuksia, joita voitaisiin helposti kehittää yhteistuumin lisää.

Oikean pelin ollessa kaikkein rikkain pelaajan taidokkaasta suorituksesta kertovan testin, voimme toki miettiä, kannattaako paljon muita testejä edes olla? Mitä tulee tilannetestien, pienpelien sekä oikeiden pelien analysointiin, niitä voidaan analysoida Bonneyn ja kollegoiden (2019) esittämän viitekehyksen pohjalta sekä laadullisin että määrällisin menetelmin. Laadulliset menetelmät voivat sisältää ns. ekspertin analyysiä, jota käytetään esim. täällä Portugalissa useissa seuroissa. Siinä valmentajat analysoivat harjoituksia ja pelejä kehittämiensä arviointimenetelmien pohjalta.

Lampinen (2020) kritisoi kirjoituksessaan suomalaisten valmentajien pelin ymmärtämistä. Uskon suomalaisten valmentajien pelin ymmärryksen olevan koko ajan paremmalla tasolla ja että sitä voidaan lisätä pelitestistön avulla: kun valmentaja analysoi pelitestejä, oppii hän ymmärtämään taidon eri tavoin kuin katsoen pomputtelu- tai pääpuskutestiä.

Määrälliset menetelmät voisivat olla sekä perinteistä tapahtumadataa, esim. ohitukset, ohituksen estot, syötöt, syötönkatkot ym. Tätä toimintaa kuitenkin kehitettäisiin myös ns. kehittyneiden analyysimenetelmien suuntaan, joissa pyritään esim. pelaajien liikedataa analysoimalla ymmärtämään heidän toimintaansa kentällä. Tämä auttaisi meitä pelin ymmärtämisenä kompleksisena systeeminä.

Tällä tavalla voidaan sekä testata pelaajia että kouluttaa valmentajia ymmärtämään harjoitteita ja löytämään niistä oleellisia asioita. Valmentajien kouluttaminen ymmärtämään ja arvioimaan pelinomaista toimintaa on tärkeämpi asia meille suomalaisille kuin että tehdään laajasti osa-aluetestejä ja koulutetaan valmentajia analysoimaan testituloksia. Tämä toiminta auttaisi valmentajiamme kehittämään harjoitteiden ja pelien analysointitaitoja, jotka ovat heille erittäin tärkeitä. Tässä siis testaisimme sekä kehittäisimme valmennusta.

Samoin pelaajien jalkapalloon rakastuminen ja pelin oppimaan ymmärtäminen tapahtuu paljon rikkaammin, kun keskitymme vielä enemmän itse peliin.

Maailmalla mennään eteenpäin ja esitettyä toimintaa ollaan kehittämässä (van Maarseveen et al. 2017; Cobb et al. 2018). Voimme organisoituna ja korkeasti koulutettuna yhteiskuntana olla tässä kehityksessä eturintamassa. Tämä vaatii paradigman muutosta ja tutkimus- sekä kehittämistoiminnan fokuksen siirtoa kohti peliä.

***

Lopuksi

Iso haaste talenttien kehittämis- ja tunnistamisohjelmissa on se, että valmentajat keskittyvät rajoittuneisiin testeihin ja niiden tuloksiin (esim. fyysiset ja tekniset ominaisuudet), aliarvioivat jalkapallopelin kompleksisen luonteen, taidon vuorovaikutuksellisuuden ja ympäristön vaikutuksen kehittymiseen. Otamme riskejä hukata timantteja liukuhihnalta roskiin. Tämä johtuu historiastamme ja positivistisen sekä reduktionistisen ajattelun kulttuurista. Pilkomme ihmisen osiin ja mittaamme sekä analysoimme osia irrallaan toisistaan.

Tämä ei ole holismia, jossa pyritään ymmärtämään osien välistä vuorovaikutusta ja ihmistä ympäristössään. Peli on vuorovaikutuksellista ja yhdessä tehtävää toimintaa, jossa vietetään lyhyitä aikoja pallon kanssa ja erittäin pitkiä aikoja ilman palloa. Ehdotan, että siirrymme positivismista ja reduktionismista kohti interpretivismiä ja holismia ja yhdistämme eri lähestymistapojen hyvät puolet toimintaamme.

Kirjoituksessani esitettyjen perusteiden pohjalta väitän, että taitokisat pitää lopettaa. Ne eivät tuo meille suomalaisille laajassa skaalassa lisäarvoa, päinvastoin ohjaavat meitä rajoittuneisiin taitokäsityksiin. Taitokisat tukevat olemassa olevaa kulttuuria, joka voi olla haitallista pelaajien kehitykselle, valmentajille ja muille lajin parissa toimiville. Taitokisojen laajasta motivaatiota lisäävästä vaikutuksesta ei ole esitetty yhtään luotettavaa todistetta. Toistan, ei yhtään luotettavaa todistetta. Talenttien tunnistamista ei taitokisojen avulla voida tehdä eikä tarvitsekaan.

Laajat ja erityisesti pelaamisesta sekä kehittymisestä irralliset testit eivät tue lasten motivaation kehittymistä. Lasten motivaatiota tukevat monen muun asian kanssa hyvä valmennus ja tätä kautta lisääntynyt kyky pelata peliä. Taitokisojen osallistujamäärä on syystäkin pienentynyt viime vuosina. Kaikki muut maat, toistan kaikki muut maat, ovat tajunneet tällaisen toiminnan hyödyttömyyden. Taitokisojen tilalle ei tarvitse synnyttää väkisin mitään uutta vaan ohjata rahat koulutustoimintaan.

Taitokisoja vastaan esittämäni kritiikin lisäksi olen esittänyt vahvoja argumentteja SPL:n kehittymisen seurantakonseptin te-ta-fys-psy-testipatteria kohtaan. SHA:n kehittymisen seurannan testipatteri täytyy rajusti päivittää vastaamaan nykypäivän tarpeita. Ehdotukseni on, että karsitaan turhia testejä pois ja keskitytään enemmän ydinasioihin eli peliin. Kun testistöä viedään enemmän pelin suuntaan, auttaa se valmentajia, pelaajia ja koko suomalaista jalkapalloyhteisöä ymmärtämään sitä paremmin. Jalkapalloilijan osaaminen tulee parhaiten esille pelinomaisissa suorituksissa ja itse pelissä, kun vain osaamme niitä katsoa ja halutessamme seurata erilaisin mittarein. Pelinomaisten suoritusten ja pelin analysointiin eli taitoon jalkapallossa tulee tämän vuoksi panostaa entistä enemmän.

Pelaajien kehittyminen on monimutkaista ja epälineaaria. Talenttien kehittämistä ja tunnistamista pitää kehittää kapeasta ja köyhästä näkökulmasta holistisempaan ja rikkaampaan näkökulmaan, jotta emme tekisi talenttien tunnistelemista. Otamme tällä hetkellä isoja riskejä sen suhteen, että hukkaamme potentiaaliset timantit. Pois talentista, tilalle potentiaali!

Rahat voidaan allokoida uudelleen valmennuksen kehittämiseen ja taitokäsitysten päivittämiseen. Yksi SHA:n hyviksi koetuista asioista on pelit ja palaute niistä, keskitytään näihin. Lisäksi haasteemme on enemmän parempia valmentajia lapsillemme. Lisärahaa koulutukseen, lisää ihmisiä antamaan palautetta valmentajille, lisää ihmisiä kouluttamaan taidosta jalkapallossa, lisää hyvää valmennusta lapsillemme!

***

Jani Sarajärvi (@SarajarviJani)

Lähteet

Araújo, Duarte, Cristina Fonseca, Keith Davids, Júlio Garganta, Anna Volossovitch, Regina Brandão, and Ruy Krebs. 2010. “The Role of Ecological Constraints on Expertise Development.” Talent Development & Excellence 2(2):165–79.

Araújo, Duarte, Robert Hristovski, Ludovic Seifert, João Carvalho, and Keith Davids. 2017. “Ecological Cognition: Expert Decision-Making Behaviour in Sport.” International Review of Sport and Exercise Psychology 1–25.

Bailey, Richard, and David Collins. 2013. “The Standard Model of Talent Development and Its Discontents.” Kinesiology Review 2(4):248–59.

Baker, Joseph, Jörg Schorer, and Nick Wattie. 2018. “Compromising Talent: Issues in Identifying and Selecting Talent in Sport.” Quest 70(1):48–63.

Bergkamp, Tom L. G., A. Susan M. Niessen, Ruud. J. R. den Hartigh, Wouter G. P. Frencken, and Rob R. Meijer. 2019. “Methodological Issues in Soccer Talent Identification Research.” Sports Medicine 49(9):1317–35.

Bonney, Nathan, Jason Berry, Kevin Ball, and Paul Larkin. 2019. “Australian Football Skill-Based Assessments: A Proposed Model for Future Research.” Frontiers in Psychology 10(429):1–11.

Cobb N. M., Viswanath Unnithan and Allistair P. McRobert. 2018. The validity, objectivity, and reliability of a soccer-specific behaviour measurement tool. Science and Medicine in Football.

Davids, Keith, Duarte Araújo, Vanda Correia, and Luís Vilar. 2013. “How Small-Sided and Conditioned Games Enhance Acquisition of Movement and Decision-Making Skills:” Exercise and Sport Sciences Reviews 41(3):154–61.

Eerikkilän urheiluopisto. Jalkapallon kehittymisen seuranta -tapahtumat. Haettu: 14.10.2020. https://eerikkila.fi/urheilu/jalkapallo/jalkapallon-kehittymisen-seuranta-tapahtumat/

Güllich, Arne. 2014. “Selection, de-Selection and Progression in German Football Talent Promotion.” European Journal of Sport Science 14(6):530–37.

Inkilä, Ville, and Hannele Forsman. 2020. [PDF]. Vaikuttavuusanalyysi: kehittymisen seurantakonseptit. Suomen Palloliitto ry., Eerikkilä Sport & Outdoor Resort.

Johnston, Kathryn, and Joseph Baker. 2020. “Waste Reduction Strategies: Factors Affecting Talent Wastage and the Efficacy of Talent Selection in Sport.” Frontiers in Psychology 10(2925).

Kylmänen, Erkki. 2017. Alkuvuoden lapset jyräävät urheilussa, ja se voi vaikuttaa kansanterveyteen – HS selvitti, miksi loppuvuonna syntyneet jäävät alakynteen. Helsingin Sanomat, 1.2.2017. Haettu: 10.1.2020. https://www.hs.fi/urheilu/art-2000005068949.html

Lampinen, Kyösti. 2020. Vieraskynä: Sarajärven harharetki – Kyösti Lampisen vastine Jani Sarajärven kirjoitukseen. Suunnanmuutos. Haettu 21.1.2021. https://jalkapalloblogi.com/2020/12/30/vieraskyna-sarajarven-harharetki-kyosti-lampisen-vastine-jani-sarajarven-kirjoitukseen/

Moreau, David, Brooke N. Macnamara, and David Z. Hambrick. 2019. “Overstating the Role of Environmental Factors in Success: A Cautionary Note.” Current Directions in Psychological Science 28(1):28–33.

Murr, Dennis, Philip Feichtinger, Paul Larkin, Donna O‘Connor, and Oliver Höner. 2018. “Psychological Talent Predictors in Youth Soccer: A Systematic Review of the Prognostic Relevance of Psychomotor, Perceptual-Cognitive and Personality-Related Factors” edited by A. Blanch. PLOS ONE 13(10):e0205337.

Nassis, George P., Andrew Massey, Philipp Jacobsen, Joao Brito, Morten B. Randers, Carlo Castagna, Magni Mohr, and Peter Krustrup. 2020. “Elite Football of 2030 Will Not Be the Same as That of 2020: Preparing Players, Coaches, and Support Staff for the Evolution.” Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sports 30(6):962–64.

Pakkanen, Mitri. 2016. Miten suomalaiset saadaan ymmärtämään jalkapalloa? Ilta-Sanomat. Haettu: 17.12.2020. https://www.is.fi/jalkapallo/art-2000001121156.html

Pinder, Ross A., Ian Renshaw, and Keith Davids. 2013. “The Role of Representative Design in Talent Development: A Comment on ‘Talent Identification and Promotion Programmes of Olympic Athletes.’” Journal of Sports Sciences 31(8):803–6.

Sarmento, Hugo, M. Teresa Anguera, Antonino Pereira, and Duarte Araújo. 2018. “Talent Identification and Development in Male Football: A Systematic Review.” Sports Medicine 48(4):907–31.

Siekanska, Małgorzata, Jan Blecharz, and Agnieszka Wojtowicz. 2013. “The Athlete’s Perception of Coaches’ Behavior Towards Competitors with a Different Sports Level.” Journal of Human Kinetics 39(1):231–42.

Silva, Pedro, Ricardo Duarte, Jaime Sampaio, Paulo Aguiar, Keith Davids, Duarte Araújo, and Júlio Garganta. 2014. “Field Dimension and Skill Level Constrain Team Tactical Behaviours in Small-Sided and Conditioned Games in Football.” Journal of Sports Sciences 32(20):1888–96.

Uehara, Luiz, Chris Button, Mark Falcous, and Keith Davids. 2016. “Contextualised Skill Acquisition Research: A New Framework to Study the Development of Sport Expertise.” Physical Education and Sport Pedagogy 21(2):153–68.

Uehara, Luiz, Chris Button, John Saunders, Duarte Araújo, Mark Falcous, and Keith Davids. 2020. “Malandragem and Ginga: Socio-Cultural Constraints on the Development of Expertise and Skills in Brazilian Football.” International Journal of Sports Science & Coaching 0(0):1-14.

van der Breggen, Jorg and Jan Verbeek. 2020. Building an Evidence Based Youth Football Development Programme. MSAI 2020 Webinars #7. Haettu 1.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=DVTXzN0fE0k

van Maarseveen, Mariëtte J. J., Raoul R. D. Oudejans and Geert J.P. Savelsbergh. 2017. System for notational analysis in small-sided soccer games. International Journal of Sports Science & Coaching, 12(2):194–206.

Vélez-Agosto, Nicole M., José G. Soto-Crespo, Mónica Vizcarrondo-Oppenheimer, Stephanie Vega-Molina, and Cynthia García Coll. 2017. “Bronfenbrenner’s Bioecological Theory Revision: Moving Culture From the Macro Into the Micro.” Perspectives on Psychological Science 12(5):900–910.

Webdale, Kelly, Joseph Baker, Jörg Schorer, and Nick Wattie. 2020. “Solving Sport’s ‘Relative Age’ Problem: A Systematic Review of Proposed Solutions.” International Review of Sport and Exercise Psychology 13(1):187–204.

Woods, Carl T., Ian McKeown, Martyn Rothwell, Duarte Araújo, Sam Robertson, and Keith Davids. 2020. “Sport Practitioners as Sport Ecology Designers: How Ecological Dynamics Has Progressively Changed Perceptions of Skill ‘Acquisition’ in the Sporting Habitat.” Frontiers in Psychology 11(654):1–15.

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on palkinnut ensimmäistä kertaa lasten ja nuorten valmentajia

Juniorivalmentajien oma yhdistys, Jalkapallon Juniorivalmentajat ry, on myöntänyt ensimmäistä kertaa historiassaan tunnustuksia ansioituneille juniorivalmentajille. Yhdistys keräsi 4.-18.1.2021 jäsenistöltään ehdotuksia hyvää työtä tekevistä lasten ja nuorten valmentajista.

Yhdistyksen jäsenet ehdottivat kahden viikon aikana peräti 52 juniorivalmentajaa tunnustusten saajiksi. Ehdokkaita kertyi yli 30 seurasta ympäri Suomea, esimerkiksi Pellosta, Torniosta, Ylivieskasta, Jyväskylästä, Vaasasta, Lahdesta, Kuopiosta ja Riihimäeltä. Kaikki ehdokkaat löytyvät tämän tekstin lopusta.

Juniorivalmentajat ry:n asettama viisihenkinen palkintoraati teki kaikkien ehdokkaiden joukosta lopulliset valinnat perjantaina 22.1.2021. Raatiin ovat kuuluneet Kimmo Eronen (VJS), Jan-Erik Kotka (Ilves), Veli Lampi (VPS), Sanna Malaska (HJK) sekä Erkko Meri (KäPa).

Yhdistyksen ensimmäiset Juniorivalmentaja-tunnustukset on myönnetty neljälle lasten ja nuorten valmentajalle. Perustelut ovat tulleet muiden seurojen valmentajilta.

***

Lasten valmentaja, tytöt

Santtu Luoto, Helsingin Ponnistus

”Kokenut ja ansioitunut valmentaja teki meihin suuren vaikutuksen seuratessamme hänen valmennustaan yhteisissä ottelutilanteissa viime vuoden aikana. Omaa joukkuettaan hän luotsasi ottelutilanteen vaatimalla herkkyydellä, antaen pelaajien tehdä itse ratkaisut pelitilanteissa, mutta kuitenkin nostamalla esiin onnistumisia tilanteiden päätyttyä. Erityisesti mieleemme jäi kuitenkin se, kuinka hän huomioi meitä, vastustajajoukkuetta ja yksittäisiä pelaajiamme, nimeltä mainiten ja heidän onnistumisiaan esiin nostaen. Myös pelaajamme muistavat hänet ja hänen kehuvat sanansa edelleen, ja ne ovat vaikuttaneet heidän intoonsa tehdä kaikkensa pelitilanteissa. Hienointa valmennusta, josta nauttii koko yhteisö.

Luoto on tehnyt myös vaikutuksen sillä, että hän on otteluiden ulkopuolellakin aidosti kiinnostunut joukkueen ja pelaajien tekemisestä. Hän on poikkeuksellisen helposti lähestyttävä, avoin ja ottaa myös itse kontaktia ja kyselee aktiivisesti kuulumisia esimerkiksi turnausten yhteydessä. Luodon kanssa on aina mukava keskustella niin joukkueiden asioista kuin jalkapallosta yleensä. Hänen tekemisestään huokuu kiinnostus yhteiseen asiaan ja on aina ilahduttavaa, kun joku osaa ajatella asioita laajemmassa kontekstissa.”

***

Lasten valmentaja, pojat

Tomi Leivo, Parikkalan Urheilijat

Tomi on perustanut Parikkalaan jalkapallojaoston ja ei pelkästään perustanut, vaan luonut kehittyvän ja kasvavan seuran muutamassa vuodessa.

Kauempaa toimintaa seuranneena on ollut hieno nähdä, kuinka seuran pelaajat on kasvatettu ”paulaisuuteen”. Pelaajilla (ja myös vanhemmilla) näkyvät seuran asusteet ja värit, pienelle paikkakunnalle on luotu jalkapallokulttuuri. Tomi on kasvattanut ympärilleen aktiivisten vanhempien organisaation ja seura on elävöittänyt eteläkarjalaista jalkapalloilua omalla tavallaan.

Tomi on valmentajana hyvin innostunut toiminnan kehittämisestä ja on aktiivinen muihin alueen toimijoihin. Hänen kanssa keskustellessa asiat eivät jää pintatasolle, vaan kohti ydintä, mikä on harvinaista. Tämä näkyy myös pelaajakehityksessä. PaU:n ikäluokat ovat syntyvyyden vuoksi pieniä, mutta se ei ole estänyt joukkueita isompia seuroja vastaan kamppailessa. PaU:n pelaajat tunnistaa hyvistä pallonkäsittelytaidoista ja suuresta palosta lajia kohtaan. Omalla esimerkillä johtaminen on tässä tapauksessa suurimpana syynä.”

***

Nuorten valmentaja, tytöt

Elina Kuronen, FC Espoo

”Elina aloitti valmentamisen omassa kasvattajaseurassaan PEP:issä vuonna 2008 ja tämän seuran väreissä hän myös valmensi alusta saakka 2006-syntyneitä tyttöjä, jotka sykähdyttävät tavallaan pelata jalkapalloa. Sittemmin Elina on valmentanut FC Espoossa 2006- ja 2007-syntyneitä ja tehnyt erinomaisesta työtä. Molemmat joukkueet ovat oman ikäluokkansa kärkeä Suomessa. 

Vastustajan valmentajan näkökulmasta Elina on tehnyt ison vaikutuksen toiminnallaan. Hän on todellinen ammattilainen ja pystyy pelien jälkeen tuloksesta riippumatta käymään peliä analyyttisesti läpi sekä keskittymään peleissä vain ja ainoastaan oman joukkueensa auttamiseen, jättäen kaiken ylimääräisen ulkopuolelle. Koskaan en ole kuullut hänen selittelevän mitään. Erittäin pidetty ja arvostettu valmentajapersoona kautta linjan.”

***

Nuorten valmentaja, pojat

Johan Suominen, Pallo-Iirot

”Pallo-Iirot on yksi viime vuosina eniten tasoaan nostaneista seuroista. Aiemmin seuralla oli vaikeuksia saada yhtään joukkuetta Etelä-liigaan, nyt seura on tilanteessa, jossa C15, C14 ja D13 pelaavat Etelä-liigaa, ja ikäluokan haastajajoukkue löytyy myös toiseksi korkeimmalta sarjatasolta.

Suomisen valmentama 2006-syntyneiden ikäluokka toteuttaa seuran valmennuslinjaa niin harjoittelun kuin joukkueen pelimallin osalta. Pelin sanotaan olevan valmentajan CV, Suomisen CV näyttää tällä hetkellä timanttiselta. ”Iiroista” valittiin aiemmin usein 1-3 pelaajaa ikäluokan Huuhkajaturnaukseen, -06 ikäluokkasta valittiin 11 pelaajaa kyseiseen turnaukseen. Tämä kertoo siitä erinomaisesta työstä, jota Johan on tehnyt jo pitkään.”

***

Aloite lasten ja nuorten valmentajien muistamisesta tuli yhdistyksen jäseneltä Kimmo Eroselta, joka työskentelee Vantaan Jalkapalloseuran teknisenä johtajana.

”Suomalaisen jalkapallokulttuurin ja pelaajakehityksen tulevaisuus luodaan lasten ja nuorten valmentajien toimesta. Se työ tehdään usein hieman taustalla, kirkkaiden valojen ulkopuolella. Tämän arkisen työn merkitys on valtava suomalaiselle jalkapallolle ja yhteiskunnalle. Juniorivalmentajien huomioimisen puute erilaisissa tunnustuksissa on ollut huolestuttava puute. Onkin äärimmäisen tärkeää, että me suomalaiset jalkapallotoimijat pidämme tämän työn tärkeyttä säännöllisesti esillä”, Kimmo Eronen sanoo.

Juniorivalmentaja-tunnustusten myöntämisestä on tarkoitus tehdä vuosittainen perinne. Tavoitteena on paitsi muistaa ansioituneita toimijoita myös nostaa juniorivalmennuksen arvostusta.

”Valintojen tekeminen ei ole koskaan helppoa, eikä varsinkaan nyt, sillä erinomaisia ehdokkaita oli niin paljon. Painotimme valinnoissa hieman pienempien seurojen valmentajia, jotka ovat omalla työllään mahdollistaneet esimerkiksi laadukkaan pelaajakasvatuksen ja seuran elinvoimaisuuden sekä valmentajia, jotka ovat pitkäjänteisesti tehneet työtä tietyn ikäluokan kanssa kehittäen joukkuettaan kohti Suomen kärkeä”, Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n puheenjohtaja Erkko Meri toteaa.

Yksi tunnustuksen saaneista valmentajista on Parikkalan Urheilijoiden Tomi Leivo.

”Juniorivalmennus on intohimoni ja se merkitsee minulle todella paljon. Pidän lasten liikuttamista todella tärkeänä. Täällä Parikkalassa ei ole lapsille liikaa harrastamisvaihtoehtoja, ja viimeksi täällä oli ollut jalkapallotoimintaa 30 vuotta sitten. Kun toimintaa on lähdetty luomaan tyhjästä, niin mutkia on ollut matkassa. Mutta laji on silti antanut todella paljon. Tämä tunnustus merkitsee minulle paljon. Minua lämmittää, että se on tullut muilta valmentajilta. Tässä on melkein sanaton olo”, Tomi Leivo kertoo.

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry onnittelee kaikkia tunnustuksen saaneita valmentajia sekä erinomaisia ehdokkaita!

Kaikki ehdokkaat (suluissa valmentajan seura kaudella 2020):

Mohaiman Abdilamir (KäPa, Helsinki), Ismo Airio (FC Kontu, Helsinki), Mika Alavahtola (TP-47, Tornio), Joni Annila (VPS, Vaasa), Sami Hakala (NuPS, Nummela), Kalle Hakkola (KäPa, Helsinki), Kimmo Havantola (Ilves, Tampere), Tatu Helenius (HJK, Helsinki), Marko Hirvonen (HJK, Helsinki), Sinikka Itälinna (Ilves, Tampere), Joonatan Jännes (VJS, Vantaa), Jyrki Kalmari (EBK, Espoo), Teemu Karhu (TPV, Tampere), Pertti Kemppinen (ei seuraa), KTP:n 2013-syntyneiden valmennustiimi (Kotka), Antti Kukkola (FC Ylivieska), Elina Kuronen (FC Espoo), Anna-Pauliina Kyllönen (FC Kuusysi, Lahti), Jani Lehmuskoski (EPS, Espoo), Pasi Lehtonen (Pallo-Iirot, Rauma), Tomi Leivo (PaU, Parikkala), Ilari Lintukangas (KäPa, Helsinki), Santtu Luoto (Ponnistus, Helsinki), Sanna Malaska (HJK, Helsinki), Veera Malmberg (LeKi-Futis, Lempäälä), Juuso Mattila (PK-35, Helsinki), Maria Mäki (Pellon Ponsi), Sanni Määttänen (Ponnistus, Helsinki), Kari Naakka (HJK, Helsinki), Tuomas Nikula (FC Ylivieska), Jonas Nyholm (HJK, Helsinki), Otto Oja (LePa, Espoo), Erkka Peltonen (VPS, Vaasa), Susanna Pitko (FC Kontu, Helsinki), Petri Plym (Ilves, Tampere), Jarkki Pöyhönen (KuPS, Kuopio), Miki Rautakorpi (VPS, Vaasa), Jarmo Rinne (Valtti, Helsinki), Tomi Rouhiainen (HIFK, Helsinki), Miika Salmi (FC Espoo), Ilkka Salonen (LPS, Helsinki), Joonas Sarelius (HJK, Helsinki), Henri Sillanpää (VPS, Vaasa), Johan Suominen (Pallo-Iirot, Rauma), Toni Tammi (KuPS, Kuopio), Tero Toivanen (JoKi, Jokela), Pishkoh Yari (HoDy, Jyväskylä), Timo Vanninen (RiPS, Riihimäki), Saravanan Vellu (HJK, Helsinki), Severi Vielma (JJK, Jyväskylä), Mikko Viitsalo (FC Kirkkonummi), Boris Wistuba (EPS, Espoo)

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on vuonna 2018 perustettu yhdistys, jonka tavoitteena on edistää juniorivalmennusta ja sen arvostusta Suomessa. Yhdistys pitää koulutuksia, järjestää vuosittaisen Juniorivalmentajapäivän, tarjoaa jäsenilleen sopimusneuvontaa sekä toteuttaa vaikuttamistyötä juniorivalmennuksen saralla. Yhdistykseen kuuluu lähes 350 juniorivalmentajaa.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Onko urheiluharrastus lapsen vai vanhemman?

Sieltä se taas tuli.

Kuuntelin Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professorin Hannu Itkosen esitystä lasten urheilusta. Itkosen luento vuoden 2021 Tieteen päivillä esitettiin TiedeTV:n YouTube-kanavalla lauantaina 16. tammikuuta. Esitys lienee myöhemmin nähtävissä tallenteena.

Itkonen käsitteli esityksessään muun muassa vanhempien roolia lasten urheiluharrastuksessa ja esitti huolensa siitä, että ovatko vanhemmat kiinnostuneempia lapsen harrastuksesta kuin lapsi itse. Kuuluipa esityksessä myös klassinen kysymys: Onko urheiluharrastus lapsen vai vanhemman?

Käytännön toimijana tuon esille, että olen törmännyt lasten urheilussa paljon useammin vanhempiin, joita on vaikea saada kiinnostumaan lapsen urheiluharrastuksesta kuin sellaisiin vanhempiin, jotka ovat liian kiinnostuneita tai liian paljon mukana lapsen harrastuksessa.

Tämä on haaste, josta puhutaan paljon vähemmän kuin ”yli-innokkaista vanhemmista”, joka on mielestäni lopulta varsin marginaalinen ilmiö. Tätä ei pidä käsittää väärin. Olen itsekin joutunut hyvin hankaliin tilanteisiin yksittäisten vanhempien kanssa, mutta tällaisia vanhempia on kuitenkin ollut huomattavasti vähemmän kuin sellaisia vanhempia, joiden kanssa voi keskustella hyvässä hengessä ja miettiä yhdessä keinoja lapsen tukemiseen harrastuksessa.

Pahimmillaan vanhempien kiinnostuksen tai tietoisuuden (tai molempien) puute näkyy esimerkiksi siinä, että osa vanhemmista ajattelee, että ohjatut seuraharjoitukset riittävät täyttämään lapsen vapaa-ajan liikkumisen. Lohdullista on se, että vanhemmat – siinä missä kaikki muutkin urheilutoimijat – voivat kehittyä sekä saada lisää oppeja ja kokemuksia omaan ”urheiluvanhemman” tietopankkiinsa. Tiedän tästä useita esimerkkejä niistä kahdesta seurasta, joissa olen valmentanut.

Sanoisin, että vanhempien osallistamisessa lasten liikkumattomuuden vastaiseen taisteluun on ylipäänsä valtava – monessa suhteessa vielä käyttämätön – potentiaali. Koko yhteiskunta kiittäisi.

Otsikon kysymys on mielestäni yksi lasten urheilun hölmöimpiä vastakkainasetteluja. On ihan selvää, että harrastus on lapsen. Tästä ei ole kahta sanaa. Mutta siinä, että lapsi ylipäänsä innostuu liikkumisesta ja harrastustoiminnasta ja tämä into säilyy, vanhemmilla on ihan valtava merkitys. Liekin roihuaminen vahvana useiden vuosien ajan on epätodennäköistä, jos urheilu ja liikkuminen eivät ole kotona merkittäviä asioita.

Tämä liikkumisen kulttuuriin innostaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että vanhempi menee lapsensa kanssa takapihalle potkimaan palloa. Lähtee yhdessä lähimetsään seikkailemaan. Pyöräilee puistoon. Ja niin edelleen. Kun lapsi ensimmäisen kerran tulee mukaan ohjattuun harrastustoimintaan, olisi tärkeää, että pohjalla olisi jo positiivisia liikkumisen kokemuksia sekä oikeanlaista ”liikkumisuteliaisuutta”.

Ohjattu seuraharrastus ja vapaa-ajan liikunta kulkevat käsi kädessä. Jotta harrastuksesta tulee lapsen oma juttu, taustalla pitää olla todella paljon vanhemman kannustamista ja tukea. Tässä suhteessa on erikoista, että vanhemmat nähdään niin usein jonkinlaisena riippakivenä.

Kun ohjattuihin treeneihin on kiva mennä, siellä saa onnistumisia ja haasteita, ja lapsi huomaa kehittyvänsä, nämä positiiviset kokemukset innostavat liikkumaan myös vapaa-ajalla. Valmentajilla on siis tärkeä vastuu. Toisaalta vapaa-ajan päivittäinen monipuolinen liikkuminen heijastuu myös ohjattuun toimintaan ja siellä onnistumiseen. Jotta lapsen into ei katoa mihinkään, vanhemmilla on usein tärkeä rooli vapaa-ajan liikkumisen mahdollistajina. Tässä tullaan taas siihen, että lapsen urheiluharrastuksesta ei ole useinkaan järkevää puhua ilman vanhempia.

Tämä vanhempien mahdollistaminen voi olla esimerkiksi kannustava palaute pelin jälkeen tai pelikaveriksi lähteminen kentälle. Kaiken muun vanhemmuuden lisäksi.

Myönnän, että olen hieman huolissani siitä, miten yleinen diskurssi ”vanhempien liiallisesta aktiivisuudesta” vaikuttaa suureen massaan. Ohjeen ei pitäisi olla se, että vanhemman pitää jättää harrastus lapselle, vaan pikemminkin se, että perheen kanssa voi liikkua vielä enemmän, valmentajan kanssa voi jutella vielä useammin lapsen kehittymisestä ja siitä, miten lapsi pärjää harrastuksessa, voi olla vieläkin kiinnostuneempi.

Tässä voi – paradoksaalista kyllä – käydä jopa niin, että kun vanhemmat ovat kiinnostuneempia lapsen harrastamisesta, lapsen oma omistajuus lajista ja harrastuksesta voi vahvistua, kun hän saa enemmän tukea perheestä.

Suurin osa vanhemmista osaa kyllä tukea lasta urheiluharrastuksessa vielä paremmin, kunhan siihen saa oikealla tavalla vinkkejä ja opastusta seuratoimijoilta. Ja usein tässä käy niin, että samalla myös valmentajat saavat hyödyllistä tietoa valmentamistaan pelaajista. Kaikki hyötyvät – viime kädessä lapsi itse.

Tämän lyhyen tekstin hengessä toivonkin, että lasten urheiluseuratoiminta nähtäisiin sellaisena kokonaisuutena, jossa pitäisi kysyä enemmän sellaisia kysymyksiä kuin ”miten vanhemmat voivat tukea lasta urheiluharrastuksessa?” ja vähemmän syyllistävältä kuulostavia kysymyksiä kuin ”onko harrastus lapsen vai vanhemman?”.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

4 hyökkäyspelin periaatetta, jotka valmentaja voi organisoida joukkueensa pelaamiseen

Viime vuosina suomalaisessakin valmennuskeskustelussa on tullut enemmän esille periaatteiden kautta valmentaminen. Mitä periaatteet tarkoittavat pallopelien kontekstissa ja mistä niiden käyttäminen valmentamisessa on lähtöisin?

Kolmisenkymmentä vuotta sitten Portugalissa Porton yliopiston urheilutieteiden professori Vítor Frade kyllästyi siihen asti vallalla olleisiin jalkapallon harjoitusmetodeihin. Koska pelaamisen kehittäminen oli nähty siihen asti pääosin yksittäisten pelaajien ominaisuuksien kehittämisen kautta, Frade halusi kehittää pallopeliin paremmin sopivan lähestymistavan ja metodologian. Työssä apuna käytettiin muun muassa kaaosteoriaa, fysiologiaa, kompleksisuusteoriaa ja neuropsykologiaa. Näiden pohjalta syntyi metodologia, josta käytetään nimitystä Tactical periodization.

Frade ja kumppanit käsittivät jalkapallon enemmän systeeminä, jossa pelaajat ja joukkueet vuorovaikuttavat keskenään. Lisäksi haluttiin, että kaikissa harjoitteissa olisi mukana jokainen pelin neljästä vaiheesta ja harjoitteiden tulisi simuloida aitoa ottelutilannetta. Fyysinen harjoittelu nähtiin edelleen tärkeänä, mutta alettiin nähdä, että fyysisten toimintojen tuli liittyä aina jollain tavalla taktiseen tarkoitukseen. Tämä oli iso muutos aiempaan, jolloin pelaajien harjoittelu koostui lähinnä peliin liittymättömästä fysiikkaharjoittelusta sekä mekaanisista taitoradoista.

Tactical periodizationin näkemyksen mukaan jalkapalloharjoittelun tulee perustua siihen, miten joukkue haluaa pelata. Tämän pohjalta syntyi termi pelimalli, joka on valmentajan luoma perusta joukkueen pelaamalle pelille. Pelimalli koostuu periaatteista sekä alaperiaatteista.

Periaatteiden tarkoitus on luoda jalkapallopelin kaaoksen keskelle ennakoitavuutta sekä pelaajille yhteisen näkemyksen siitä, kuinka pelin eri tilanteissa tulisi toimia. Ne ovat ikään kuin yleisiä ohjenuoria pelin asettamiin haasteisiin – eivät esimerkiksi valmentajan asettamia valmiita mekaanisia kuvioita.

Fraden aloittamaa työtä ja Tactical periodization -metodologiaa ovat vuosien saatossa hyödyntäneet ja kehitelleet eri huippuvalmentajat José Mourinhosta Liverpoolin Pepijn Lijndersiin.

Tactical periodization -metodologia sisältää myös esimerkiksi viikon harjoitusten rytmittämisen mallin taktisen sekä fyysisen rasituksen mukaan, mutta keskityn tässä artikkelissa avaamaan periaatteita muutaman esimerkin avulla.

Alla esitetyt periaatteet ovat omia subjektiivisia näkemyksiäni laadukkaasta pelaamisesta. Tactical periodization ei anna valmentajille valmiita periaatteita, joita kaikkien tulisi noudattaa vaan metodologian mukaan pelimalli on valmentajan henkilökohtainen idea pelaamisesta ja metodologia kannustaa kaikkia valmentajia luomaan rohkeasti oman pelimallinsa.

Periaate 1: Puhdas eteneminen ensimmäisen linjan ohi

Alaperiaatteet: sijoittuminen kaistoille, edun luominen, pallon liikuttaminen

Kuten espanjalainen valmentaja Juan Manuel Lillo on todennut, avaamisvaiheessa tulisi pyrkiä puhtaaseen etenemiseen, jolloin hyökkäyspelin seuraavat vaiheet ovat paljon helpompia.

Puhtaalla etenemisellä jalkapallossa tarkoitetaan sitä, että joukkue pystyy etenemään seuraavaan linjaan ilman 1v1-tilannetta tai vastustajan painetta pallolliseen pelaajaan. Jotta puhdas eteneminen on mahdollista, joukkueella on oltava muutamia alaperiaatteita.

Ensiksi kannattaa tarkastella joukkueen pelaajien sijoittumista kentän kaistoille. Kentän kaikki viisi kaistaa tulisi olla täytetty tasaisesti ja joukkueen pelitilan tulisi olla riittävän laaja. Yleisesti kaistat kannattaa täyttää siten, että joukkueella on kaksi pelaajaa molemmilla laitakaistoilla luomassa leveyttä ja topparit ovat sijoittuneet välikaistoille. Lisäksi, jos joukkue pelaa kolmella keskikenttäpelaajalla, näiden kannattaa sijoittua eri kaistoille toisiinsa nähden. Kahden keskikenttäpelaajista kannattaa sijoittua myös riittävän ylös seuraavan linjan tasalle, jotta pelitila laajenee ja tyhjää tilaa muodostuu esimerkiksi ensimmäisen linjan ohittamiseen kuljettamalla.

Toiseksi puhtaan etenemisen mahdollistamisessa korostuu määrällisen edun luominen. Tämä tarkoittaa sitä, että joukkueella tulisi olla ensimmäisessä linjassa vähintään yksi pelaaja enemmän kuin vastustajalla.

Määrällisen edun luomiseen ensimmäistä linjaa vastaan on kaksi erilaista tapaa. Jos vastustajan puolustusblokki on ylempänä, joukkueen kannattaa luoda ylivoima tuomalla maalivahti pelaamaan ensimmäistä prässilinjaa vastaan. Jos vastustajan blokki on lähempänä puolta kenttää, joukkue voi tiputtaa yhden keskikenttäpelaajista toppareiden väliin ja luoda näin vastustajan ylintä prässilinjaa vastaan 3v2-tilanteen.

Usein puhtaan etenemisen mahdollistamiseksi joukkueen on lisäksi liikutettava palloa, joten se on kolmas alaperiaate. Pallon liikuttaminen tehdään vapaan pelaajan löytämiseksi ja, jotta se on mahdollista, palloa syöttämällä täytyy pyrkiä liikuttamaan myös vastustajaa. Jos pallo liikkuu vain keski- ja välikaistoilla, vastustajan on helppo pysyä vain muodossaan eikä välejä synny. Palloa kannattaa pyrkiä siis käyttämään myös laitakaistoilla, jotta vastustajan on suurempi mahdollisuus tehdä virheitä sijoittumisessaan ja vapaa pelaaja löytyy todennäköisemmin.

Kuva 1: Vasemmalla joukkue on sijoittunut kaistoille tasaisesti, keskellä joukkue on muodostanut määrällisen edun tiputtamalla keskikenttäpelaajan toppareiden väliin, oikealla joukkue liikuttaa palloa ja löytää vapaan pelaajan.

Periaate 2: Eteneminen säilyttäen etu

Alaperiaatteet: edun luominen, pallon liikuttaminen, intensiteetin muuttaminen, tasapaino

Jalkapallossa pelin vaiheet eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne voivat toimia limittäin ja linkittyvät toisiinsa. Ensimmäisen linjan puhdas ohittaminen linkittyy vahvasti pelin seuraavaan vaiheeseen eli rakenteluvaiheeseen. Ensimmäisen linjan puhtaasta ohittamisesta saavutettu etu pitäisi pystyä säilyttämään sekä etenemään kentällä.

Laadukkaasti periaatteiden kautta organisoitu jalkapallojoukkue luottaa etenemisessään todennäköisyyksiin. Alivoimaisena ilman etua eteenpäin puskeminen voi toimia yksittäisissä tilanteissa, mutta pitkässä juoksussa joukkueen rakentelu ei tule olemaan kovinkaan tehokasta.

Rakenteluvaiheessa ensimmäiseksi huomio kannattaa kiinnittää siihen, kuinka joukkue luo etutilanteita vastustajan keskikenttälinjaa vastaan. Edun voi luoda positionaalista etua hyödyntäen, jolloin kaksi keskikenttäpelaajista sijoittuu vastustajan keskikenttälinjan yläpuolelle, linjojen väleihin. Joukkue voi myös pyrkiä mudostamaan määrällisen edun laitakaistalle toisen keskikenttäpelaajan, laitapelaajan ja laitapakin muodostaman kolmion avulla.

Aina etua ei ole mahdollista luoda , jolloin joukkueen kannattaa pyrkiä jälleen liikuttamaan palloa. Pallon liikuttaminen voi tapahtua kentän sivuttaissuunnassa kaistalle, jossa joukkueella on ylivoima. Joukkue voi myös liikuttaa palloa kentän syvyyssuunnassa, jolloin tarkoituksena on saada vastustajaa liikkumaan ja tilat linjojen välissä kasvavat. Pelaajien tulisi sijoittua kentälle siten, että pallon liikuttaminen on mahdollista. Usein käy niin, että pallon ollessa esimerkiksi laitakaistalla, kaikki kolme keskikenttäpelaajaa sijoittuu samalle ja lähimmälle kaistalle. Joukkueen keskikenttäpelaajien kannattaa pyrkiä sijoittumaan siten, että lähimmällä välikaistalla on yksi pelaaja ja keskikaistalla eri korkeudella kaksi pelaajaa.

Jotta eteneminen edulla on mahdollista, joukkueen tulee osata muuttaa intensiteettiä. Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että kun on mahdollista edetä, joukkue kasvattaa pelitekojen intensiteettiä (kuljetukset ja liikkuminen vauhdikkaammin, syötöt kovempia). Jos etu menetetään etenemisyrityksen aikana, joukkueen tulisi pienentää intensiteettiä, syöttää pallo ahtaasta tilasta pois ja jatkaa rauhallisemmilla syötöillä uuden edun etsimistä.

Viimeinen alaperiaate on tasapaino, jolla valmistaudutaan tilanteenvaihtoihin. Joukkueen tulee pystyä säilyttämään tasapaino jokaisessa pelin vaiheessa. Jos tasapainoa ei ole, vastustaja voi pallon riistäessään saada ison edun vastahyökkäyksiä, jotka näkyvät varmasti tulostaululla ja sarjataulukossa. Tasapainoa joukkue voi hyökätessä ylläpitää siten, että toppareiden edessä pelintekoalueella on aina vähintään yksi pelaaja. Lisäksi kun pallo on vastakkaisella puolella, painottoman puolen laitapuolustajan kannattaa liikkua lähemmäs toista topparia puolustusvalmiuden ylläpitämiseksi. Näin vastustajan hyökkääjiä vastaan on jatkuvasti määrällinen ylivoima.

Kuva 2: Vasemmalla joukkue muodostaa edun keskikenttälinjaa vastaan, keskellä joukkue liikuttaa palloa kaistalle, jossa sillä on etu, oikealla joukkue etenee tasapainon säilyttäen – vastustajan hyökkääjiä vastaan on 4v2-ylivoima.

Periaate 3: Eteneminen syöttöalueille

Alaperiaatteet: edun luominen, pallon liikuttaminen, tasapaino

Kuten todettua, laadukas jalkapallojoukkue luottaa pelaamisessaan todennäköisyyksiin. Aikaisemmissa pelin vaiheissa todennäköisyydet liittyivät edun kautta etenemiseen, kun taas maalintekotilanteen luomisessa joukkueella tulee olla yhtenäinen näkemys, miltä alueilta pallon toimittaminen maalille saa korkean onnistumisprosentin. Korkea onnistumistodennäköisyys tarkoittaa tässä sitä, kuinka mahdollisesti syötön jälkeen joukkue pääsee yrittämään maalintekoa niin sanotulta ykkösalueelta.

Korkean todennäköisyyden syöttöihin ei kuulu keskitykset kaukaa sivurajalta, joten joukkueen kannattaa pyrkiä etenemään syöttöalueille. Parhaiksi syöttöalueiksi voidaan laskea boksin reunat sekä boksin ulkopuolelle jäävät kulmat. Jälkimmäinen syöttöalue tunnetaan alueena, josta Manchester Cityn Kevin de Bruyne antaa usein kierteisiä syöttöjään hyökkääjille.

Näille alueille edetäkseen, joukkueen tulee pystyä jälleen luomaan etutilanteita vastustajan pelaajia vastaan. Maalintekotilannetta luotaessa laidalta, joukkueen kannattaa pyrkiä luomaan määrällinen etu vastustajan laitapuolustajaa vastaan. Käyttökelpoinen tapa tähän on aloitteet syvyyteen välikaistaa pitkin: jos laitapelaajalla on pallo jalassa, esimerkiksi toinen ylempi keskikenttäpelaaja voi liikkua välikaistaa pitkin selustaan ja saada pallon lähelle syöttöaluetta. Jotta liikkeet välikaistaa pitkin ovat mahdollisia, kyseinen väli kannattaa jättää tyhjäksi liikettä varten ja tehdä sitä pitkin vain yksi liike, jotta tilat eivät tukkeudu. Määrällisen edun lisäksi myös laadullinen etu on mahdollinen: jos laitapelaaja pääsee hyvään vauhtiin isossa tilassa eikä pallollisen puolustajalla ole tukea, kannattaa laitapelaajan haastaa 1v1-tilanteessa.

Paras mahdollinen syöttöalue voi myös muuttua tilanteen aikana. Tällöin joukkueen pitäisi pystyä hyödyntämään pallon liikuttamisen alaperiaatetta. Esimerkiksi joukkueen edetessä syöttöalueen lähettyville, vastustaja voi tuoda nopeasti pelaajia pallollisen lähelle, jolloin syöttäminen maalille on haastavaa. Joukkueen kannattaa pyrkiä näissä tilanteissa liikuttamaan pallo toiselle syöttöalueelle boksin ulkopuolelle. Jos syöttäminen maalille ei ole sieltäkään mahdollista, on pallon liikuttamista jatkettava alueelle, josta eteneminen maalipaikkaan olisi todennäköisempää.

Myös maalintekotilanteen luomisen vaiheessa joukkueen tulee säilyttää tasapaino tilanteenvaihdon varalle. Nyrkkisääntönä toimii se, että vastustajan hyökkääjiä vastaan on hyvä pitää kahden pelaajan ylivoima

Kuva 3: Vasemmalla joukkue muodostaa määrällisen edun laitapuolustajaa vastaan ja etenee syöttöalueelle 1, keskellä vastustaja tuo pelaajia pallon lähelle syöttöalueella 1, joten joukkue liikuttaa pallon syöttöalueelle 2, oikealla joukkue säilyttää tasapainon tilanteenvaihdon varalle.

Periaate 4: Viimeistely korkean maalinteko-odottaman alueilta

Alaperiaatteet: maalintekoalueiden täyttäminen, pelattavaksi liikkuminen, vapaimman pelaajan löytäminen

Muutama päivä sitten julkaistu tilasto Erling Hålandista osoittaa, että jalkapallomaailma on suhtautuu nykyisin eri tavalla maalintekoon kuin aiemmin. Håland on pelannut Dortmundissa hieman yli vuoden ja on laukonut boksin ulkopuolelta ainoastaan kolme kertaa. Tämä kertoo toki Hålandista itsestään pelaajana, mutta taustalla on myös joukkueen harjoittelemia periaatteita. Viimeistelyä halutaan ensisijaisesti yrittää alueilta, joilta se on todennäköisintä.

Kun parhaimmat syöttöalueet ovat boksin reunoilla, ensisijainen maalintekoalue sijaistee boksin keskellä. Jotta viimeistely-yritys alueelta on mahdollista, alue tulisi ensiksi pyrkiä täyttämään. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että kolme pelaajaa liikkuu ensisijaiselle maalintekoalueelle ja alue täytetään järjestyksessä: etualue, keskikaista, taka-alue. Pelaajien tulee pyrkiä sijoittumaan myös eri korkeuksille. Jos kaksi pelaajista liikkuu syvälle, yhden pelaajista kannattaa pysähtyä ja tarjota vaihtoehto niin sanotulle cut-back -syötölle takaviistoon.

Kun alueet on täytetty pelaajien tulisi pystyä liikkumaan pelattavaksi (viimeistely vartioituna pelaajana ei ole helpointa). Maalinteon todennäköisyyttä lisää se, että hyökkääjä pääsee yrittämään maalintekoa liikkeestä ja riittävän tyhjästä tilasta. Ennen keskityksen lähtöä hyökkääjä voi käydä lähellä topparia, jolloin toppari saadaan luulemaan, että pelaaja on hänellä kontrollissa. Ensimmäistä liikettä tulisi kuitenkin seurata toinen liike, jolla hyökkääjä irtoaa tyhjään tilaan esimerkiksi toppareiden väliin. Muita tapoja pelattavaksi liikkumiselle on esimerkiksi hyökkääjän liike ensin puolustajan selän taakse pimeälle puolelle ja sen jälkeen etupuolelle.

Pelaajat voivat tehdä maalintekoalueella tilaa myös toisilleen. Esimerkiksi yksi hyökkääjistä voi viedä vartioivan pelaajan kohti etualuetta, jolloin cutback -syöttöä tarjoava pelaaja jää vapaaksi.

Kolmas ja viimeinen alaperiaate on vapaimman pelaajan löytäminen. Joukkueen tulisi syöttöalueille ollessaan toimittamaan pallo sellaiselle pelaajalle, jolla on suurin todennäköisyys tehdä tilanteessa maali. Esimerkiksi, jos pallo pelataan maalintekoalueen keskellä olevalle pelaajalle, mutta vastustaja ryntää kahden pelaajan voimin kohti, pallo kannattaa pyrkiä siirtämään vielä vapaaksi jääneelle pelaajalle.

Kuva 4: Vasemmalla joukkue täyttää ensisijaisen maalintekoalueen kolmella pelaajalla, oikealla joukkue löytää vapaimman pelaajan.

***

Lopuksi suosittelen kaikille luettavaksi Xavier Tamaritin kirjoittamaa kirjaa What is Tactical Periodization? Se avaa hyvin metodologiaa, joka perustuu pelin näkemiseen systeeminä. Kirjaa on käytetty myös tämän artikkelin lähteenä.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Valmentajien pääteasema?

Suomen Palloliitto on ottanut viime vuosina tärkeitä kehitysaskeleita.

Liiton viestintä on muuttunut viestintäpäällikkö Taru Nyholmin johdolla selvästi parempaan suuntaan. Toisin kuin aikaisempina vuosina, SPL:n viestinnästä ei tule enää ensimmäisenä mieleen sanat ”ummehtuneisuus” ja ”salamyhkäisyys”.

Huuhkajien ja Helmareiden viime aikojen hyvät otteet ovat luoneet positiivista nostetta, joka toivottavasti osataan hyödyntää markkinoinnissa ja viestinnässä järkevällä tavalla.

Kattojärjestön tukitoimintoihin on tehty tärkeitä täsmärekrytointeja. On rakennettu yliopistoyhteistyötä ja panostettu tutkimus- ja kehitystoimintaan. Seurojen Palloliitto -uudistusprosessi tähtää siihen, että resursseja siirtyy hallinnosta kentälle.

Kaikesta positiivisesta taustakehityksestä huolimatta yhteen liiton tärkeimmistä kokonaisuuksista liittyy paljon kysymysmerkkejä.

Kyse on nuorisomaajoukkueista, joita tässä tekstissä pohdin nimenomaan poikamaajoukkueiden näkökulmasta.

Kun tarkastellaan Palloliiton viimeisen 15 vuoden valmentajavalintoja, iso kuva näyttäisi olevan selvästi se, että suurella osalla valmentajista työ poika- tai U21-maajoukkueen valmentajana on jäänyt valmentajauran pääteasemaksi tai ainakin käynnistänyt jonkinlaisen – lyhyen tai pidemmän – ”joutsenlaulun”.

Osa valmentajista on lopettanut valmennustyön kokonaan. Jotkut ovat jatkaneet valmentamista, mutta Palloliiton jälkeen pestit ovat olleet lyhyitä, tai valmentajauran kehitys on muutoin ollut vaatimattomampaa kuin ennen maajoukkuevalmennusta.

Esimerkiksi vuonna 2012 liiton palkkalistoilla poikien U15-U21-vaiheen maajoukkuevalmentajina toimivat Mika Laurikainen (U21), Kimmo Lipponen (U18-U19) ja Ilkka Mäkelä (U15-U17). Tiedot on tarkistettu Palloliiton vuoden 2012 toimintakertomuksesta.

Missä nämä valmentajat ovat nyt?

Mika Laurikaisen uutisoitiin marraskuussa 2020 siirtyvän Eerikkilän jalkapallopalveluiden johtajan tehtävästä kaudella 2021 Ykkösessä pelaavan TPS:n urheilujohtajaksi. Pitkään eri maajoukkueissa valmentanut Kimmo Lipponen toimii nykyisin opettajana, eikä valmenna enää aktiivisesti. Ilkka Mäkelän viimeisin pesti oli puolestaan Ykkösestä pudonneen MYPA:n päävalmentajana.

Kaikki kolme valmentajaa ovat tehneet merkittävän uran suomalaisessa jalkapallossa. Olennaista on kuitenkin se, että kenenkään valmentajan kohdalla valmennusura ei lähtenyt lentoon Palloliiton pestin päätyttyä ja nykyään he toimivat enemmän tai vähemmän huippujalkapallon ulkopuolella.

Laurikainen, Lipponen ja Mäkelä eivät ole ainoita esimerkkejä.

Vuosina 2014-2017 U21-maajoukkueen päävalmentajana toiminut Tommi Kautonen on Kakkosessa pelaavan FC Reippaan päävalmentaja.

Vuosina 2005-2009 nuorempien poikamaajoukkueiden valmentajana työskennellyt Sami Vehkakoski toimii vantaalaisen junioriseura KOPSE:n valmennuspäällikkönä. Vehkakosken kollegana työskennellyt Hannu Haverinen on kadonnut valmentajakartalta kokonaan.

Hyvänä pelaajakehittäjänä aikaisemmin tunnetuksi tulleen Aleksei Eremenko Sr.:n valmennusura on ollut vuoden 2016 U18-päävalmentajan pestin jälkeen turbulenssia täynnä.

Selvän kehitysloikan nuorisomaajoukkueen valmentajapesteistä ovat ottaneet 2010-luvulla oikeastaan vain Huuhkajien nykyinen päävalmentaja Markku Kanerva sekä Ilveksen Veikkausliiga-joukkueen pääkäskyttäjä Jarkko Wiss.

Palloliitto on siis merkinnyt suurelle joukolle valmentajia joko uran päätepistettä tai väliasemaa, jonka jälkeen valmennusuran suunta on muuttunut.

Mitä tämä kertoo palloliittolaisesta toimintakulttuurista? Miksi ikäluokkansa parhaimpien pelaajien kanssa toimineet valmentajat eivät ole olleet haluttuja nimiä enää sen jälkeen, kun työ Palloliitossa on päättynyt? Mitä asioita valmentajien rekrytoinneissa on ylipäänsä painotettu?

Kysymykset ovat ajankohtaisia myös vuonna 2021. Palloliitossa toimii useita henkilöitä, jotka ovat jo vuosien ajan valmentaneet poikamaajoukkuepelaajia. Mihin suuntaan näiden valmentajien urapolut kulkevat? Ovatko esimerkiksi ulkomaat tai Suomen parhaat Veikkausliiga-organisaatiot näille valmentajille realistisia päämääriä? Vai onko kohtalona edeltäjien tavoin valmentajien ”saattohoitola”?

Edellä mainittu kehityskulku tiivistyy pitkälti kysymykseen tuloksista ja menestymisestä.

Palloliitto on asettanut vuosien 2020-2024 strategiassaan visioksi, että Suomi on vuonna 2030 ”menestyvä jalkapallomaa ja hyvinvoinnin kasvattaja”. Tähän menestykseen katsotaan visiossa kuuluvan se, että ”Suomen maajoukkueet menestyvät.”

Kilpaurheiluun, jota myös poikien maajoukkueet kiistatta edustavat, kuuluu elimellisenä osana nimenomaan tulokset.

Aina voidaan tietysti jauhaa, että poikamaajoukkueiden tehtävänä on ensisijaisesti kasvattaa pelaajia A-maajoukkueeseen. Tämä on tietysti ehdottoman tärkeää, mutta voittamisen kulttuurin ja mentaliteetin kehittämisestä ei voida puhua uskottavasti, jos valmentajilla ei ole käytännössä minkäänlaista tulosvastuuta. Mikä signaali pelaajille halutaan antaa?

Tulokset eivät ole juuri muuttuneet parempaan suuntaan. Esimerkiksi nykyisen U21-maajoukkueen päävalmentajan Juha Malisen pistekeskiarvo EM-karsintaotteluista on kolmeen edelliseen U21-päävalmentajaan (Kautonen, Laurikainen ja Kanerva) verrattuna kaikkein huonoin. Vuonna 2018 Malisen joukkueella oli pisin EM-karsintapelejä koskeva tappioputki (neljä ottelua) 12 vuoteen.

Viikon verran U21-maajoukkueen valmennustiimissä toiminut maalivahtivalmentaja Tuomas Peltonen nosti tulosvastuun puutteen esille kesällä 2020. Nykyisin Qatarin Aspire Academyssä työskentelevä Peltonen arvioi, että kilpailun ja paineen puute on suuri ongelma.

”Niin kauan kuin Palloliitosta ja sen alaisista joukkueista puuttuu tulosvastuu, mistään maksimaalisesta suorittamisesta on ihan turha puhua. Tulokset eivät ole kovinkaan paljoa muuttuneet, mutta silti samat ihmiset jatkavat lähes vuodesta toiseen. Oman toiminnan kyseenalaistaminen on todella vaikeaa, jos ulkoapäin ei tule ”inputia”. Näin voi käydä, jos samat ihmiset toimivat yhdessä vuodesta toiseen.

Myös Palloliitossa valmentajien pitäisi kilpailla keskenään. Pelaajathan kilpailevat kuitenkin koko ajan pelipaikoista. Jos tulokset eivät tyydytä, valmentajia pitäisi vaihtaa kylmästi, vaikka kesken prosessin.”

Peltosen kritiikki olisi tietysti mahdollista kuitata vain toteamalla, että sopivia valmentajia voi olla vaikea löytää ja että onhan valmentajissa ollut vaihtuvuutta. Viime kädessä koko ongelmakokonaisuus palautuu yhteen seikkaan: rekrytointiin.

Viimeisten vuosikymmenten aikana liitossa on työskennellyt paljon valmentajia, joille työ liitossa on merkinnyt lopulta uran, joskus jopa nousevan sellaisen, pääteasemaa. Se on huolestuttava asia. Olisiko rekrytoinnin fokusta käännettävä?

Mitä jos Palloliitto lähtisi rohkeammin etsimään valmentajia sellaisesta joukosta henkilöitä, joille työ esimerkiksi U16-maajoukkueen valmennustiimissä voisi merkitä selvää ponnahduslautaa uralla eteenpäin? Valmentajia, joilla olisi jo näyttöjä tulosurheilusta, mutta urakaari erilainen kuin mäkelöillä, kautosilla tai malisilla? Eri tavalla kunnianhimoa ja tavoitteita? Valmentajia, joiden kannalta menestyminen tai menestymättömyys merkitsisi paljon seuraavan askeleen kannalta?

Kun ajatellaan nykyisiä tuloksia, hävittävää ei olisi paljoa.

On hämmentävää, miten vähän poikamaajoukkueiden toiminnasta, tuloksista ja valmentajavalinnoista on Suomessa keskusteltu. Viime kädessä kyse ei ole edes yksittäisistä nimistä, vaan laajemmasta ilmiöstä, kulttuurista ja asenteesta, joka välittyy helposti myös liiton ulkopuolelle, esimerkiksi seuroihin.

Monet esimerkit osoittavat, että liian usean valmentajan kohdalla työ Palloliitossa on merkinnyt käännettä erikoiseen suuntaan. Rekrytoinnin lisäksi kysymyksiä herättää myös liiton päivittäisen toimintaympäristön merkitys. Kysymyksiä ei varsinaisesti poista se, että esimerkiksi kansainväliseksi osaajaksi tunnustettu portugalilainen Ricardo Duarte viihtyi liiton valtakunnallisena koulutuspäällikkönä vain puoli vuotta.

Suomalaisessa valmentajakentässä on tällä hetkellä yksi auktoriteetti ylitse muiden. Hän on tietysti Huuhkajat historiallisesti EM-kisoihin johtanut Markku Kanerva.

Kanerva on tehnyt loistavaa työtä A-maajoukkueen päävalmentajana. 56-vuotias valmentaja on saavuttamiensa tulosten perusteella nyt sellaisessa valta-asemassa, jossa hän voi – A-maajoukkuetta laajemmin – vaikuttaa koko pelaajakehitysputkeen alle 15-vuotiaiden maajoukkueesta lähtien. Kanervaa kuunnellaan, hänen näkemyksiinsä luotetaan ja niille annetaan painoarvoa. Kanerva vaikuttaa sanoillaan ja teoillaan suomalaiseen jalkapallovalmennuskulttuuriin enemmän kuin moni edes uskoisi.

Kun Palloliitto uutisoi joulukuussa 2020 U21-maajoukkueen päävalmentajan Juha Malisen jatkosopimuksesta, tiedote sisälsi mielenkiintoisen kohdan. Siinä liiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen toi esille yhden perusteen, joka vaikutti Malisen jatkosopimuksen tekemiseen.

”Tihinen korostaa jatkosopimuksen merkittävänä kriteerinä yhteistyötä A-maajoukkueen päävalmentajan Kanervan kanssa.”

Kun katsotaan U21-maajoukkueen tuloksia, Malisen jatkosopimus oli monelle jalkapallotoimijalle yllätys. Palloliiton tiedotteen perusteella voidaankin pohtia, kuinka paljon juuri Kanervan näkemyksillä oli vaikutusta liiton päätökseen solmia mainittu jatkosopimus. Ei välttämättä ratkaiseva merkitys, mutta ainakin jonkinasteinen vaikutus – tai ”merkittävä kriteeri”, kuten tiedotteessa todettiin.

Yksi asia on joka tapauksessa selvä.

Erinomaista työtä A-maajoukkueen päävalmentajana tehnyt Kanerva vaikuttaa omilla näkemyksillään ja toiminnallaan paljon suomalaiseen valmennuskulttuuriin sekä Palloliiton rooliin tämän kulttuurin muovautumisessa – halusi hän sitä tai ei.

Ja tuo valta ja auktoriteettiasema vaikuttaa paljon myös siihen, onko Palloliitto myös jatkossa useille valmentajille valmennusuran pääteasema.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Valmennuspäällikön työstä – Tekijänä junnufutiksen toimintaympäristössä

Jalkapallosta on tullut Suomessakin ammatti yhä useammalle.

Työni valmennuspäällikkönä on yksi esimerkki niistä tehtävistä, joita on nykyisin monissa seuroissa. Nimikkeet vaihtelevat, mutta tehtäviä yhdistää toiminta jalkapallon ja monilla junnufutiksen parissa.

Pyöräilin toukokuussa 2020 kentältä kotiin ja pohdin normaaliin tapaan jalkapalloasioita.

Äkkiä mieleeni nousi ajatus, jota olin joskus aiemmin miettinyt.

”Tekijän tieto ja taito. Jos joskus vielä kirjoitan valmennuksesta, siinä pitäisi myös käsitellä omaa toimintaani junioriseurassa.”

Ajatukseni on, että työni on kelpo esimerkki luovasta toiminnasta. Se pitää sisällään monia innostavia haasteita ja toiminnan tasoja.

Ennen kaikkea työni osoittaa tekijän tiedon ja taidon tärkeän roolin. Toimintani junioriseuran valmennuspäällikkönä on sidoksissa omaan näkemykseeni ja osaamiseeni.

Työni ja tehtäväni on huonosti ohjattavissa ulkopäin. Se edellyttää konkreettisessa toimintaympäristössä muodostettua tekijän tietoa ja taitoa toimia juuri tässä nimenomaisessa tilanteessa.

Kuvaamani lähtökohta avaa monia näkökulmia tarkasteluun. Ajatus tekijän tiedosta ja taidosta avaa yleisellä tasolla horisontin, jolla tarkastella kaikkea valmennustoimintaa.

Toisaalta yhden tekijän toiminnan kuvaus voi parhaimmillaan auttaa muita toimijoita.

”Mitä teen valmennuspäällikkönä?” ei ole vain henkilökohtainen kysymys.

Siihen vastaaminen kertoo monta kertomusta, jotka voivat olla muodossa tai toisessa myös toisille tuttuja tai pohdinnan kohteena.

Vastaukset kysymyksiin ja asioihin voivat joillakin olla osin samansuuntaisia, ja toisilla taas erilaisia kuin omani.

Mutta yhteinen viitekehys, jalkapallo ja valmennus, pakottaa asiat ja vastaukset viime kädessä samaan maailmaan.

Tästä ajatusten ja vastausten jännitteistä toimintakulttuuri juniorijalkapallossa muodostuu, elää ja kehittyy.

***

Oletko koskaan nostanut tai madaltanut lämpötilaa asunnossasi? Imuroinut asuntoasi? Valmistanut ruokaa liedellä? Säädellyt valaistusta nähdäksesi paremmin tai luomaan tunnelmaa?

Keittänyt aamukahvit kahvinkeittimessä ja nauttinut sitä suosikkimukistasi?

Jos vastasit yhteenkin kysymykseen kyllä, olet toiminut monimutkaisen systeemisen kokonaisuuden kanssa.

Ajatukseni on, että valmennuspäällikön työni on periaatteessa samanlaista kuin aamukahvin valmistaminen. Tai minkä tahansa systeemisen kokonaisuuden kanssa toimiminen.

Työni kannalta on tärkeää tietää, mitkä asiat kuuluvat tekijöinä siihen kokonaisuuteen, jonka kanssa olen tekemisissä ja minkälaisia ovat toimintani päämäärät.

Selvennän hiukan asiaa.

Kun valmistan aamukahvin ja nautin siitä, systeemiseen kokonaisuuteen kuuluvat ainakin: kahvi, suodatinpussi, kahvinkeitin, verkkovirta, vesi ja kannu, kuppi, tuoli jolla istun, ja maito.

Ja tietenkin minä itse toimijana. Laitan koko prosessin alulle ja arvioin lopulta sen onnistumista.

Olen kahvinvalmistamisen mestari, ylipäällikkö ja kahvinmaistaja. Olen näitä kaikkia siksi, että tiedän ainakin suunnilleen mitä kahvin valmistamiseen ja nauttimisen systeemiseen kokonaisuuteen kuuluu.

Tiedän myös, missä järjestyksessä asioiden on hyvä edetä, jotta pääsen nauttimaan kahvihetkestäni. En esimerkiksi kaada ensimmäiseksi maitoa suodatinpussiin. Lisään sen viimeisenä kahvimukiini ja juuri sellaisena annoksena, josta itse pidän.

Tiedän myös sen päämäärän, minkä aioin saada aikaan. Ja osaan tunnistaa, jos jokin menee vikaan kahvinvalmistuksessa. Esimerkiksi sen, että kahvi on päässyt loppumaan tai kahvinkeittimen päällä-nappula on jäänyt minulta painamatta.

Ideani on, että toiminta jalkapalloseuran valmennuspäällikkönä on osaltaan samansuuntaista toimintaa kuin se, jota edellä kuvasin.

Toimin työssäni monimutkaisen, järjestäytyneen systeemisen kokonaisuuden kanssa.

Minun tulisi tuntea mahdollisemman hyvin se systeeminen kokonaisuus, jonka kanssa toimin. Minun pitäisi tuntea myös tämän kokonaisuuden osat ja osien väliset keskinäiset suhteet.

Ja erittäin tärkeää, kuten kahvinkeitossakin, on tietää systeemin päämäärät eli mitä varten systeemi ylipäänsä on käynnissä.

Kun toimitaan ihmisten systeemisessä kokonaisuudessa juniorijalkapallossa, on asioiden tunnistaminen kuitenkin paljon hankalampaa kuin kahvinkeittämisessä.

En voi tietää täsmällisesti ja tarkasti, mitä siihen kokonaisuuteen kuuluu, josta minun tulisi olla selvillä.

En voi myöskään tietää täsmällisesti ja tarkasti, minkälainen vuorovaikutus kokonaisuuden osilla on tosiinsa nähden.

Systeemin päämääristäkin minulla voi olla vain jokin idea ja aavistus, koska juniorijalkapallon systeemissä toimivalla ihmisillä on kaikille omat motiivinsa ja tavoitteensa.

Tämän epävarmuuden kanssa minun kuitenkin on tultava toimeen. Olen keksinyt epävarmuutta kuvaamaan sanan ”suunnilleen kokonaisuus.”

Ei auta kuin miettiä, mikä on suunnilleen se kokonaisuus, jonka kanssa olen tekemisessä. Ja tehdä tämän kanssa parhaansa. Sen on riitettävä.

Näkökulmani on ehkä erilainen kuin mitä yleisesti valmennuksessa pidetään usein lähtökohtana.

Melko yleisesti valmennuksessa ainakin luullaan, että asiat ovat saatavissa tarkasti hallintaan. Ja että tarkkaan hallintaan pitääkin pyrkiä.

Kyseinen lähtökohta voidaan kuvata näin: kun tiedetään tarkasti systeemin vaikuttavat tekijät ja myös tekijöiden keskinäiset suhteet, voidaan hetkessä A ohjelmoida valmennus, joka johtaa tiettyyn juuri haluttuun lopputulokseen hetkellä B.

Ero on siinä, että esittämässäni tavassa tehdä valmennuspäällikön työtä tunnustetaan jo alkumetreillä, että inhimillinen säätelijä on inhimillinen säätelijä.

Kun taas tarkasti ohjelmoidussa valmennuksessa, asetetaan inhimillinen säätelijä kohtuuttomaan tehtävään ja luodaan illuusio, johon monet uskovat.

Voisin kirjoittaa satoja sivuja tietoteoreettisia perusteluja sille, miksi pidän ”suunnilleen kokonaisuutta” parempana lähtökohtana toiminnalleni kuin ”tarkasti ohjelmoitua kokonaisuutta”.

Mutta tässä kohtaa riittää, kun sanon asian niin kuin se mielestäni on. ”Suunnilleen kokonaisuus” on näkemykseni mukaan enemmän totta ja arvostan sitä pätevänä valmennusfilosofisena lähtökohtana.

Ja olen vakuuttunut siitä, että sen varassa meidän on juniorijalkapallossa ja valmennuksessa lopulta tultava toimeen. 

*** 

Iso osa työstä, jota teen, on luonteeltaan kehitys- ja toimintaympäristön rakentamista pelaajilla ja valmentajille sekä muille seuratoimijoille.

Se on näkymätöntä työtä, joka konkretisoituu, kun joukkueet pelaavat ja harjoittelevat.

Suunnittelen joukkueiden pelitoiminnan rakennetta kullekin toimintakaudelle ja spesifimmin jollekin aikajaksolle.  Hoidan asioita eteenpäin kunkin joukkueen kanssa. Mietin, mitä kilpailutoimintaa on kullekin joukkueelle tarjolla Palloliiton sarjojen kautta ja minkälaisia turnauksia on tarjolla tässä ikäluokassa.

Kun tämän työn tekee hyvin, niin paljon on jo etukäteen pelaajille valmiina.

On luotu edellytyksiä sille, että pelaajat kehittyvät pelaamisen kautta pelin tarjoamamassa innostavassa ja haastavassa ympäristössä.

Kehitysympäristön rakentaminen pelien osalta on tehtävä aina joukkue kerrallaan. Ja huomioiden nimenomaisesti kunkin joukkueen tilanne ja lähtökohdat.

Nuorimmissa ikäluokissa on esimerkiksi aluksi perusteltava valmentajille ja pelaajien vanhemmille, miksi pimeänä tammikuisena aamuna on lähdettävä klo 6.00 aamulla Helsingin suuntaan bussilla ja vietettävä koko lauantain vapaapäivä turnauksessa.

Hiukan vanhemmat ikäluokat ja joukkueet ovat tottuneet siihen. Ymmärretään, että kehitystä tulee enemmän kentällä kuin kotisohvalla makaamalla.

Meillä seurassa ajatuksena on, että kauden aikana on tarjottava pelaajille mahdollisemman paljon pelaamista. Pelaamisen takia lapset ja nuoret ovat mukana toiminnassa. Kun oma joukkue pelaa, se on pääsääntöisesti aina pelaajia kiehtova tapahtuma.

Peli on jalkapallon suola ja ydin. Pelaajat haluavat mukaan pelin tarjoamaan kilpailun leikkiin, ja minun tehtäväni on tehdä työni niin, että tämä on mahdollista.

Lyhyessä valmennustoimintaa kuvaavassa LAUTP:n A, B, C -mallissa todetaan yksiselitteisesti:

”Pelataan paljon, koska peli kehittää pelaajaa eniten. Peli on harjoitus, jossa yhdistyvät kaikki jalkapallon vaatimukset ja pelaajilta vaadittavat taidot. Peli on paras tapa arvioida pelaajien kehittymistä ja valmennuksen onnistumista!”

Koska olemme pieni seura, voimme myös toimia joustavasti niin, että pelaajat voivat liikkua peliryhmien ja joukkueiden välillä.  Pelaajille voidaan räätälöidä pelitoimintaa ja luoda samalla kehitysympäristöä.

Omassa työssäni keskeistä on myös muun kehitysympäristön rakentaminen.

Pelaajien ja joukkueiden harjoittelun mahdollistaminen vaatii paljon etukäteistyötä.

Sisällöllinen puoli asiassa on harjoittelun luonteen suunnittelu. Suunnittelun peruslähtökohtaa kuvataan seuramme A, B, C -mallissa harjoittelun osalta näin:

”Harjoittelussa on perusajatuksena pelinomainen ja pelaamista tukeva harjoittelu iän/kehitystason mukaan ja innostaminen harjoitteluun.”

Vaatii paljon etukäteistyötä, miten tätä tavoitetta voidaan käytännössä toteuttaa kunkin joukkueen osalta.  Valmennukselliset asiat sanelevat pitkälti sen, onko joukkueissa mahdollista toteuttaa tavoitetta tyydyttävästi, hyvin vai erinomaisesti.

Jos joukkueessa on osaavat valmentaja, on olemassa hyvät lähtökohdat saavuttaa asetettuja tavoitteita.  Aina kuitenkaan näin ei ole. Sen asian kanssakin on kuitenkin tultava toimeen.

LAUTP:n 10-vuotiaita pelaajia Helsinki Cupissa kesällä 2019. Kuva: LAUTP.

***

Lasten jalkapallossa on hyväksyttävä, että valmentajat eivät meidän kokoisessa seurassa ole ammattilaisia. Tällöin on yritettävä muille keinoin varmistaa sitä, että harjoittelun laadulliset ja määrälliset vaatimukset täyttyvät.

Harjoittelun kehitysympäristön rakentaminen ei rajoitu yksin joukkueiden toimintaan. Monissa seuroissa järjestetään joukkuetoiminnan lisäksi toimintaa, joka voidaan nimetä vaikka erityisharjoitteluksi. On kyky- ja taitokoulutoimintaa, maalivahtiharjoittelua, fyysistä valmennusta, pelaajien aamuharjoittelua, yläkouluikäisten ja vanhempien akatemiatoimintaa, kesän ja muiden loma-aikojen päiväharjoittelua ja leiritoimintaa.

Myös näiden toimintojen järjestäminen kuuluu siihen työnkuvaan, jota teen. Koen ne tärkeäksi lisäksi joukkueiden toiminnalle. Ne tarjoavat pelaajille mahdollisuuksia, joita ei välttämättä voida joukkueiden omassa toiminnassa aina tarjota ja toteuttaa.

Harjoittelutoiminnan sisällöllisen puolen etukäteisvalmisteluihin kuulu työssäni myös harjoittelupaikkojen järjestelyt. Joukkueiden ja muun erityisharjoittelun viikko-ohjelma rakentamisessa on otettava huomioon ne kentät ja tilat, jotka ovat seuran käytössä.

En usko kovin monen omassa seurassakaan tietävän, että käytössä olevat harjoittelutilat ja kenttävuorot on haettava kaupungilta 3-4 kertaa vuodessa aina erikseen. Sen jälkeen on viikko kerrallaan suunniteltava vuorojen käyttö seuran, joukkueiden ja pelaajien kannalta tarkoituksenmukaisesti ja kustannustehokkaasti.

Sama koskee kaikkea pelitoimintaa, joka tehdään niin sanotusti kotikentällä. Sarjapelien, turnausten ja harjoituspelien varaukset on myös tehtävä aina erikseen.

Kun keväisin ja kesällä eli kaksi kertaa kaudessa kaikkien sarjojen otteluohjelmat valmistuvat, alkaa junioriseuroissa kaikkialla kova kuhina. Kaikki pelit pitää saada kentille aseteltua sekä löytää sopiva paikka ja aika kunkin pelin pelaamiseen.

Jos pelaajan vanhemmille kertoisi, kuinka paljon näkymätöntä hallinnollista työtä tehdään yksittäisin pelin pelaamiseen, hämmästyisivät he varmasti.

Tätä kaikkeako lasten yksi jalkapallo-ottelu todella vaatii?

Itsekin sitä välillä ihmettelen. Mutta niin on kai toimittava, jotta pelin pelaamisen kaikki kilpailupuolen edellytykset täyttyvät. On eri asia mennä höntsäämään kaveriporukassa kuin pelata yksikin virallinen jalkapallo-ottelu.

***

Kehitys- ja toimintaympäristön suunnittelun ja toteutuksen lisäksi on kokonaisuutta jatkuvasti arvioitava.

Missä onnistumme? Missä meillä on kehitettävää? Mitä voimme tehdä, jotta olisimme parempia?

Näitä kysymyksiä omassa työssä pyörittää päivittäin.

Arviointia tehdään seurassa ja joukkueissa koko ajan, jotta voidaan varmistua siitä, että olemme oikealla asialla.

Seuran toimijoiden rinnalla arviointia toiminnasta tekevät myös lasten vanhemmat. Jos toiminta ei ole hyvää juuri heidän lapselleen, voivat he äänestää jaloillaan ja vaihtaa toiseen ympäristöön.

Oma näkemykseni on, että vanhempia tulee kuulla asioissa, mutta seuratoiminnan suunnan näyttäminen on ensisijaisesti seuran johdon asia.

On hyvä muistaa, että toiminnan tuloksen arviointi on aina sidottu näkökulmaan.

Seura, joukkueet, valmentajat, pelaajat, vanhemmat ja kehitysympäristön muut toimijat arvoivat asioita aina omasta näkökulmastaan.

Omassa työssäni on tärkeää pitää kaikki näkökulmat esillä, mutta luottaa omaan arviontiin asioissa.

Juuri sen takia seura on valmennuspäällikön tehtävään palkannut, että hän kykenisi tuomaan sellaisen kokonaisnäkemyksen asioista, joka palvelisi sekä kokonaisuutta että yksittäisiä toimijoita.

Tämä ei ole aina helppoa, mutta asioissa pääsee yleensä aika pitkälle, kun kertoo avoimesti omat näkemyksensä ja perustelee, miksi on päätynyt näihin näkemyksiin.

Työkseen seurassa toimivien henkilöiden roolit ja tehtävät seuroissa ovat erilaisia.

Ne muototuvat seurojen ja kunkin kehitys- ja toimintaympäristön omiin tarpeisiin.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi valmennuspäällikön työ on väkisinkin yksilöityvää.

Konkreettisen tehtävän ja sen toteuttamisen muotoutuminen on kiinni sekä seuran asettamista tavoitteista että kunkin toimijan omista lähtökohdista, osaamisesta ja tavoitteista.

Kyse on periaatteessa samankaltaisesta asiasta kuin valmennuksessa yleisestikin.

Se, miten toimitaan ja minkälaisia tuloksia saavutetaan, on kiinni paitsi käytettävistä toimintatavoista myös siitä henkilöstä, jonka kanssa toimitaan.

Tietyn pelaajan kanssa kannattaa toimia näin. Ja tietyn seuran palkatun henkilön kanssa kannattaa rakentaa toimintaa näin.

LAUTP:ssa olemme tehneet monessa suhteessa poikkeuksellisen ratkaisun oman roolini suhteen.

Johtavana ajatuksena on ollut, että minun tulee olla mahdollisemman paljon mukana konkreettisessa kenttätyössä.

Siten voin antaa parhaiten panokseni seuran junioritoiminnan kehittämiseen.

Olen valmennuspäällikön roolissa vahvasti mukana joukkueiden toiminnassa. Valmennan useita joukkueita.  Olen mukana yhdessä muiden valmentajien kanssa peleissä ja harjoituksissa sekä vastaan toiminnasta.

Jonkinlaisen vertauskohdan rooliini voi antaa isojen seurojen yhteen tai kahteen ikäluokkaan palkattu ammattivalmentaja. Hänelle on usein vastattavana ikäluokassa tai kahdessa kaikkien suuren seuran kyseisten ikäluokkien pelaajat.

Minulla taas on vastuullani useimman ikäluokan pelaajat niissä ikäluokissa, jotka on nähty seurassa järkeväksi kuulua omaan vastuualueeseeni.

Aika on rajallinen eikä ole mahdollista olla joukkueiden kaikissa tapahtumissa mukana. Olen kuitenkin mukana niin paljon kuin mahdollista. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että olen melkein vuoden jokaisena viikonloppuna jonkun joukkueen mukana peleissä ja turnauksissa.

Harjoittelun osalta pidän treenejä, mutta joukkueiden valmentajat ovat niissä kuten pelitoiminnassakin isossa roolissa.

Seurassa eräs henkilö kutsuu minua päävalmentajaksi ei valmennuspäälliköksi. Nimitys kuvaa aika osuvasti sitä, että pienessä seurassa voi valmennuspäällikkö toimia ikäluokissa ja joukkueissa päävalmentajan roolissa.

Suurissa seuroissa, joissa on yli tuhat junioria seurassa ja ikäluokassa 100-200 pelaajaa, ei kuvaamani toiminta valmennuspäällikön roolissa varmastikaan ole mahdollinen. Silloin tehtävä rakentuu toiselta pohjalla ja niistä tarpeista, jotka palvelevat kussakin toimintaympäristössä toimivan seuran toimintaa parhaiten.

***

Minkälainen on oma tehtäväni peleissä ja harjoituksissa?

On täysin mahdotonta kuvata asiaa tyhjentävästi. Kun on pitkään toiminut jalkapallossa ensin pelaajana, valmentajana ja valmennuspäällikkönä, on minulla olemassa sellaista kokemusta, joka ei selity sanoilla.

Näin on monesti laita seuroissa toimivilla henkilöillä. Heillä on tekijän tietoa ja taitoa, jota heidän ei tarvitse työssään sanallistaa. He tekevät hommansa ja sillä siisti.

Filosofisesti asiaa voi kuvalla, että on monia ammattiryhmiä, joiden tieto ja taito on pitkälti sanatonta. Tällaiset henkilöt tietävät ja taitavat enemmän kuin aina itsekään tietävät tietävänsä.

Olen monesti verrannut valmennusta käsityöammatteihin siksi, että tekijä tietää ja taitaa suhteessa omaan toimintaympäristöönsä tarvittavan. Mutta hänen työhönsä ei kuulu asian käsitteellistäminen yhtä vähän kuin jalkapallossa hyvän maalintekijän taitoihin kuuluu kertoa, miten hän täsmällisesti osaa tehdä maalinsa.

Kysymys on siitä, että moniin ihmisten ammatteihin kuuluu keskeisenä ulottuvuutena puoli, jota ei voi saada mistään oppikirjoista, nettisivuilta eikä edes koulutuksen kautta.

Taidot ja tiedot voidaan oppia ainoastaan konkreettisessa fyysisessä suhteessa siihen toimintaympäristöön, joka on kullekin ammatille ominainen.

Asialla on siis tärkeä sanaton puoli, joka voi tosin tulla esille kovanakin äänen käyttönä peleissä kuten omalla kohdallani.

Pelaajien ohjaamisen ja pelissä elämisen takana on omalta kohdaltani koko henkilökohtainen historiani jalkapallossa ja yleisestikin elämässä.

Jos omaa toimintaani ja yleisesti seurassa toimivien valmentajien toimintaa yrittää sanallistaa, tullaan jokaisen kohdalla vastaaviin henkilökohtaisiin lähtökohtiin.

Kukin valmentaa ja toimii viime kädessä itse ihmisenä, joka vastaa toiminnastaan.

Vaikka seuroilla olisi minkälaisia linjoja ja ohjeita tahansa valmennustoimintaa koskien, ovat valmentajat viime kädessä toimivia ihmisiä, jotka oman osaamisensa varassa tekevät valmennustyötä.

Meillä seurassa on pyritty tarjoamaan pelejä koskevaan valmennukseen joitakin perusideoita, jotka helpottavat toivottavasti valmentajien toimintaa.

Valmennuksen A, B, C -mallissa on hyvin yksinkertaisella tavalla yritetty kuvata pelaamisen ja harjoittelun ydinasioita.

Pelaamisen osalta pelaamisen tärkeys korostuu pelaajien oppimistapahtumana.

Meillä on viisi keskeistä teemaa, joita haluamme viedä seurassa kaikkien joukkueiden kanssa eteenpäin:

  • Järjestä oppimisen mahdollisuus = pelaa paljon ja opeta pelaamista.
  • Opeta pelaajalle pelipaikan tehtävät.
  • Opeta pelaajia pelaamaan suhteessa vastustajaan.
  • Opeta pelaajille/joukkueelle malli ja tavat pelata jalkapalloa dynaamisesti, joustavasti ja monipuolisesti.
  • Opeta pelaaja kunnioittamaan peliä ja kamppailemaan aina voitosta.

Nämä ideat ovat varmasti mukana silloin kuin itse valmennan peleissä.

Ja monet vastustajat tuntevat melko hyvin, että pelin kunnioittaminen ja kamppailu voitosta on LAUTP:n pelaajille itsestään selvää.

Olen itse sillä kannalla, että vaikka pelaajakehityksessä on matkan varrella tarpeen mennä joskus tarkkoihinkin yksityiskohtiin, ovat isot pääideat ja selkeä suunta prosessissa monestikin tärkeämpää.

Peli opettaa niin pelaajia kuin valmentajiakin, mutta ilman selkeitä perusideoita on kummankaan hankalaa ymmärtää, mitä oikein ollaan oppimassa.

Harjoittelun osalta oma roolini on pitää itse harjoituksia ja suunnitella niitä itse sekä muiden valmentajien kanssa. En ole käyttänyt aikaani valmentajien harjoitusten arviointiin, vaikka seuraankin heidän tekemisiään.

Ajattelen, että valmentajat kyllä pikku hiljaa huomaavat itse, mikä toimii ja mikä taas ei, eikä tähän tarvita valmennuspäällikköä kriitikkona tekemään yleensä parannusehdotuksia.

Toki jos homma näyttää menevän ihan metsään, on siihen heti puututtava.  Yleisesti kun mennään oikeaan suuntaan ja vielä riittävällä vauhdilla, niin seuraan mielelläni vähän sivusta toimintaa.

Osa valmentajista haluaa minulta selkeitä harjoituksia, jotka he voivat toteuttaa ilman että heidän itse tarvitsee suunnitella harjoitusta.

He voivat kiireisen työpäivän jälkeen muuttua viimeisissä liikennevaloissa ennen kenttää valmentajiksi eikä heidän tarvitse murehtia, mitä he tekevät pelaajien kanssa kentällä.

Toiset taas suunnittelevat harjoituksensa itse niiden teemojen ympärille, jotka ohjaavat yleisinä ideoina kaikkea harjoittelua seurassa.

Seuratoiminnassa on muussa kuin ammattilaistasolla hyväksyttävä se, että kukin henkilö tulee seuraan mukaan omilla resursseillaan.

Minun tehtäväni on mahdollistaa henkilön mukanaolo lasten ja nuorten hyväksi tarkoitetussa toiminnassa niissä puitteissa, kun se kullekin ihmiselle on mahdollista, mikäli se palvelee seuran ja joukkueiden päämääriä.

***

Omassa valmennuksessani harjoituksissa on yleisesti aina mukana vaatimustaso. Se tarkoittaa minulle lyhyesti kuvaten sitä, että pelaajien ja valmentajien tulee elää siinä hetkessä, joka on käsillä.

Vaatimustaso ei tarkoita, että mennään aina kovaa ja täysillä, vaan että mennään sen mukaan harjoitusta eläen, mitä kulloinkin tavoitellaan.

Vaatimustasoa voi olla kova fyysinen harjoitus, intensiivinen huolella rytmitetty peliharjoitus, tiettyyn tekniseen suorittamiseen keskittyvä taitotreeni, yhdessä leikinomaisesti tehty kisailu tai mikä tahansa joukkueen yhteinen tekeminen, jolla on tietty päämäärä.

Päämäärä siis ohjaa, mitä kulloinkin vaaditaan eikä vaatimustaso ole jokin yksiulotteinen olio, joka pysyy aina samanlaisena. Siksi käytän mieluummin vaatimustason sijaan sanaa läsnäolo kuvaamaan asiaa.

Samoin kuin pelaamisen ohjaamisessa on meillä seurassa tarjottu harjoitteluun tiettyjä perusteemoja, joiden ympärillä toimitaan.

Vaatimustasoa korostetaan harjoituksissa valmentajille ja pelaajille lähtökohtana.

Viisi perusideaa, joiden kanssa työskennellään joukkueiden ja pelaajien kansa ovat:

  • Yleinen urheilullisuus
  • Perustaito/nopeustaitavuus
  • Pelin perustilanteet (1v1, 2v1, 2v2, 3v2, jne.)
  • Pelitaitoa kehittävät pelit
  • Maalinteko

Viides teema maalinteko on lapsille erityisen mieluisa teema ja sen ympärille voi rakentaa muita teemoja.

Yleiseksi ohjeeksi valmentajille on annettu yhdistää samaan treeniin 3-5 teemaa ja kasvattaa niissä haastetta iän ja kehitystason mukaan taitojen karttuessa.

Näen valmennuksen ohjelmoinnin idean nimenmaan yleisenä lähtökohtana, jossa työskennellään tiettyjen teemojen ympärillä kehitystason mukaisesti.

En niinkään pidä arvossa kovin tarkkoja ja yksityiskohtaisia ohjelmia. Kannustan ennemmin elämään ja toimimaan tilanteen mukaan.

Ihanteena olisi omassa mallissani luovan valmentamisen taito, joka lähtee kustakin joukkueesta ja pelaajista joukkueessa.

Valmentajien ohjaamisessa ja kouluttamisessa on meillä käytössä toimintatapa, jota voi kuvata sanalla tekemällä oppiminen.

***

Kun valmentaja aloittaa joukkueissa, käydään läpi perusasioita yleisellä tasolla, mutta varsinainen kouluttautuminen on konkreettista toimintaa harjoituksissa ja peleissä joukkueiden kanssa.

Uskon enemmän tekemällä oppimiseen käytännössä kuin yleisiin koulutuksiin. Kun valmentajilla on päivittäin edessään konkreettinen toimintaympäristö ja joukkue pelaajineen, on olemassa samalla perusrakenne, mikä mahdollistaa oppimisen ja kehittymisen.

Kyse on prosessista, joka voi alkaa vaikka jalkapallokoulussa siitä, että vanhempi tuo lapsensa mukaan toimintaan ja on halukas olemaan myös itse lasten ohjaamisessa mukana.

Vähitellen taidot karttuvat. Ja kun mukana on oltu jo muutamia kokonaisia kausia, on muodostunut jo jonkinlainen peruskäsitys, mistä kaikkiaan on kysymys.

Tähän prosessiin voin valmennuspäällikkönä vaikuttaa ohjaamalla aloittavia valmentajia niissä asioissa, joissa he kokevat tarvitsevansa ohjausta sekä keskustelemalla pelaajista ja joukkueesta, jonka toiminnassa valmentaja on mukana.

Joukkue toiminnallisena yksikkönä on hyvä viitekehys käydä asioita läpi, on sitten kyse pelaajien kehittymisestä, pelien ja turnausten onnistumisesta tai siitä, mitä harjoitustoiminnassa voi parantaa.

Tässä asiassa auttaa myös aina valmennuspäällikön oma intohimo ja kiinnostus viedä toimintaa eteenpäin.

Jos on itse innostunut, se tarttuu muihinkin.

Jalkapallo on myös pelinä sellainen, että sen tarjoamaan jännittävään ja haasteelliseen ympäristöön on monella luontainen innostus.

Kun peli alkaa, kaikki ovat virittäytyneinä ja valppaina.

Valmentajien ohjauksen ja koulutuksen kannalta pelin tarjoama viitekehys antaa loistavan pohjan viedä asioita eteenpäin konkreettisella tasolla käytännössä.

En juurikaan ohjaa valmentajia yleisiin koulutuksiin, elleivät he itse osoita tällaista koulutusta kohtaan mielenkiintoa.

Taustalla on ajatukseni siitä, että yleisten koulutusten tietoperustainen sisältö harvoin auttaa valmentajaa yhtä hyvin kehityksessä kuin tekemällä oppiminen, oman toiminnan jatkuva arviointi sekä keskustelu ja vuorovaikutus muiden jalkapallotoimijoiden kanssa.

Kollegoiden kanssa käyty vuorovaikutus on hyvä ja luontainen tapa kehittää itseään sekä tapa haastaa miettimään omaa toimintaa.

Ja aina kun pelataan, on pelin synnyttämä maailma myös luontaisesti haastamassa ja nostamassa kysymyksiä valmentajille.

Uskon, että peli on sekä pelaajille että valmentajille paras mahdollinen ”Master Coach”, joka uudelleen ja uudelleen saa käymään keskustelua itsensä ja muiden kanssa siitä, mistä jalkapallossa ja valmentamisessa on kysymys.

***

Omassa työssäni kohtaan suuren määrän erilaista informaatiota. Valmennuspäällikkö on seurassa informaation läpikulku olio, jonka tehtävänä on työkseen hävittää tarpeetonta informaatiota.

Informaatiota tulee monesta eri paikasta ja vielä useammasta asiasta.

Sitä tulee seuran sisältä valmentajilta ja muilta toimijoilta, lasten vanhemmilta, joukkueiden taustoilta ja pelaajilta.

Seuran ulkopuolelta informaatiota tulee muun muassa Palloliitolta, muilta seuroilta sekä erilaisia palveluita ja tuotteita tarjoavilta yrityksiltä.

Minun tehtäväni on tuottaa tietoa asioista hävittämällä tolkuton määrä tarpeetonta informaatiota.

Siksi työssäni tarvitaan tiedon muodostuksen taitoja.

Iso osa kaikesta, mikä tulee silmieni eteen tai kantautuu korviini, on seuran, joukkueiden, pelaajien, valmentajien sekä oman työni kannalta tarpeetonta informaatiota.

Korostan mielelläni sitä, että tiedon muodostaminen on ennen kaikkea tarpeettoman informaation järjestelmällistä hävittämistä.

Vain siten voi muodostaa tietoa asioista, jotka todella ovat tärkeitä toiminnan kannalta.

Minulla on aikaisemman filosofin ammattini ja tutkijan koulutuksen takia puolellani yksi merkittävä etu tiedon muodostuksessa.

Tiedän, mitä tiedolla tarkoitetaan, miten sitä hankitaan ja minkälaisia kysymyksiä ja haasteita on edessä, kun yrittää hankkia perustavaa ymmärtämystä asiasta.

Mielelläni myös seuraan kaikkea sitä keskustelua, mitä käydään urheilusta, jalkapallosta ja valmennuksesta.

Valitettavasti siinä liian harvoin tulee esille mitään kovin uutta, jota en olisi jossakin muodossa jo aiemmin kohdannut.

Tässä kohtaa näkyy taas se, miten voimakkaasti oma henkilökohtainen taustamme vaikuttaa siihen, mikä on uutta kiinnostavaa tietoa ja mikä taas sellaista, joka on vanhaa tietoa uudessa paketissa.

Urheilussa monesti esitellään asiat uusina ja mullistavina ikään kuin kukaan aikaisemmin ei asioita olisi tehnyt tai niitä ajatellut.

Siksi tunnen usein vastustamatonta kiusausta hiukan ironisoida asioista uutuuden viehätyksen pauloissa oleville henkilöille ja kollegoille.

Paljon siitä uutuuden innosta, joka jalkapallossakin usein vallitsee, on samantyyppistä kuin muoti millä tahansa elämän alueella.

Asiat menevät ja tulevat. Tämän päivän muoti on huomisen retroa eikä tällaiseen hetken huumaan kannata suhtautua juniorivalmennuksessa tässä työssä, jota teen kovin vakavasti.

Pikemminkin voi vain nauraa sille typeryydelle, joka monesti esitetään järkenä ja viisautena.

Meitä mahtuu jalkapallosakin moneen junaan, ja osa jää asemallekin.

***

Jalkapalloseurassa valmennuspäällikön työnantaja on seura ja sen hallitus.

On erittäin tärkeää, että seurassa käydään avointa keskustelua siitä, mikä on seuran rooli ja minkälaisia päämääriä varten seura ylipäänsä on olemassa.

Olen onnekas sen suhteen, että LAUTP:ssa on seuran hallituksessa ja muutenkin henkilöitä, joiden kanssa on helppoa käydä keskustelua asioista.

Vaikka pyrkii omassa tehtävässään hahmottomaan asioita kokonaisuuksien kannalta ja seuran päämääriä silmällä pitäen, on kaikissa töissä vaarana se, että viehättyy liikaa omista näkemyksistään ja sokeutuu muille näkemyksille.

On hyvä, että keskustelua käydään laajasti ja avoimesti, eivätkä keskustelua käy pelkästään niin sanotut jalkapallon ja valmennuksen ammattilaiset.

Seura on jäseniensä yhteisö ja tämän näkökulman pitää olla johtavasti esillä seuran toimintaa kehitettäessä.

Toisaalta kuitenkin ajattelen, että juuri tämä yhteisö on valmennuspäällikön ja kenties muita palkattuja henkilöitä seuraan hankkinut asioita kehittämään, eikä asioita saada eteenpäin kaikkien mielipiteitä tiedustelemalla.

Näiden kahden näkökulman välillä on hyvä pitää tasapainoa niin, ettei kumpikaan pääse liiaksi vaikuttamaan seuran suuntaan.

Vaikka olen totaalisen sitoutunut omaan seuraani ja niihin asioihin, joita haluan kehittää seurassa, muistutan itseäni välillä siitä, että olen seurassa töissä.

Seuran hallitus määrittää aina viime kädessä seuran suunnan ja osin myös oman roolini.

Olen ollut tehtävässäni jo pitkään siinä mielessä onnekas, että minulla on seurassa melko vapaa kädet toimia.

On olemassa luottamus puolin ja toisin.

Silloin on helppo tehdä omaa työtään innostuneesti.

Ja antaa panoksensa kaikella tavalla siinä työssä, mitä tehdään jalkapallon viitekehyksessä lasten ja nuorten hyväksi.

***

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja lappeenrantalaisen LAUTP:n valmennuspäällikkö.