Taidon kultivointi osa 1: Taidon olemus ja Constraints-Led Approach

Taidosta ja sen kehittämisestä on ollut ilahduttavan paljon puhetta viime aikoina. Samalla ihmisillä on noussut esiin monenlaisia kysymyksiä liittyen esimerkiksi ekologisen dynamiikan pohjalta tehtävään taitoharjoitteluun. On kysytty, “miten korona-ajan yksilöharjoittelua voi tehdä ekologiselta pohjalta ja miten se eroaa niin sanotusta perinteisestä taitoharjoittelusta”, “onko ekologinen harjoittelu vain urheilijan vapaata itseorganisoitumista ilman valmentamista” tai ”pitäisikö ekologista harjoittelua tehdä vasta sen jälkeen, kun on laitettu perusta (perusliikkumistaidot ja peruslajitekniikat) kuntoon?”

Tällainen pohdinta on hyvin tärkeää ja samalla avoin keskustelu voi auttaa meitä kehittymään yhdessä. Haluamme osallistua suomalaiseen taitokeskusteluun viiden ytimekkään artikkelin ja niihin liittyvien vlogien avulla. Julkaisemme seuraavien viiden viikon aikana tiistaisin artikkelin liittyen taitoon ja sen kehittämiseen sekä saman viikon perjantaina vlogin artikkelissa käsittelemästämme aiheesta. Artikkeleihin ja vlogeihin voi ottaa kantaa @TKultivointi Twitter-tilillä.

Pyrimme pitämään teoriaosuudet lyhyinä ja tuomaan mukaan paljon esimerkkejä, jotta pääsemme käsiksi konkreettisiin asioihin. Teoriaosuudet pohjautuvat muun muassa taidon tutkijoiden Rob Grayn (perceptionaction.com), Duarte Araújon ja Keith Davidsin ansiokkaisiin artikkeleihin, podcasteihin ja videoihin.

Mitä taito on?

Niin kuin tunnettua, taito on määritelty monin eri tavoin. Käsittelemme sarjassamme taitoa pääasiassa jalkapallon ja ekologisen dynamiikan viitekehyksen kautta.

Invaasiopallopeleissä taidokkaan suorituksen ajatellaan useinkin liittyvän pelivälineen hallintaan tai pelivälinettä hallitsevan pelaajan ja hänen välittömässä läheisyydessä sijaitsevan vastustajan toimintaan. Toinen iso ajatus liittyy siihen, että taito on pelaajan omassa päässä tai omissa individualistisissa toimissaan.

Haastamme tällaiset käsitykset seuraavan videon avulla. Katso ja mieti, millaista taidokasta pelaamista videolla näkyy? Lisäksi mieti, ovatko taidokkaat suoritukset “yksilösuorituksia” vai tehdäänkö niitä tiiviissä vuorovaikutuksessa koko tilanteen dynamiikkaan?

Taito jalkapallossa on määritelty jalkapallon taitokisatyöryhmän työn pohjalta (päivitettynä nykymuotoon) “pelaajan tai joukkueen kyvyksi tehdä pelitilanteen mukaisia voittavia ratkaisuja.” Taidokkaat suoritukset ovat vuorovaikutuksellisia ja tapahtuvat aina suhteessa ympäristöön sekä toiminnan tavoitteeseen. Niitä voidaan myös kuvata pelitekoina kuten prässääminen, riistäminen tai purkaminen. Useat peliteoista eivät tapahdu pallon välittömässä läheisyydessä, esimerkkinä tilojen peittäminen ja puolustuslinjan pelaajien tilojen hallinta dynaamisine sijoittumisineen ja kehon orientoitumisineen.

Ekologisen dynamiikan viitekehyksessä ihmisen kognition ajatellaan olevan kehollista ja ympäristöstä sekä oppijan ja ympäristön vastavuoroisuudesta riippuvaista. Taidon oppimisen katsotaan syntyvän oppijan ja ympäristönsä tiiviin ja vastavuoroisen suhteen kautta. Tämä suhde oppijan ja ympäristön välillä on hyvin kehollinen, ympäristöön sulautunut ja dynaaminen. 

Suhteessa tärkeitä tekijöitä ovat muiden muassa rajoitteet, avaininformaatio ja sille herkistyminen sekä affordanssit eli tarjoumat. Edellä mainittujen ilmiöiden johdosta Araújo ja Davids ovat ehdottaneet taidon oppimisen tilalle termejä taidon adaptoituminen tai taidon herkistyminen.

Tekniikka on jalkapallon taitokisatyöryhmän mukaan “pelaajan kykyä tehdä tekninen suoritus (syöttö, haltuunotto ym.) tarkasti ja sujuvasti ilman kontekstia.” Tekninen suoritus voi olla esimerkiksi samanlainen syöttö kuin pelissä voisi tehdä, mutta se tehdään ilman pelin kontekstia. Täten tekninen suoritus eroaa taitavasta suorituksesta. Tässäkin on huomioitava, että tekniikka on paljon muuta kuin pallon kanssa tapahtuvaa toimintaa, esimerkkinä tilojen peittäminen erilaisin liikkein tai puolustuslinjan pudottaminen jalkapallon ristiaskeljuoksulla.

Taito ja tekniikka ovat suhteessa toisiinsa, mutta ne eivät ole sama asia. Usein ajatellaan perustekniikan kehittämisen riittävälle tasolle olevan edellytyksenä taidokkaalle suoritukselle, mutta ekologisesta näkökulmasta asiaa lähestytään eri kautta. ED:n näkökulmasta taidokasta toimintaa voidaan alkaa opetella heti alkuvaiheessa ja kehittää sekä taidokasta suoritusta että tekniikkaa ekologisissa, peliä vastaavissa (huom. ei pelkästään pelejä!) ympäristöissä.

Jos valmentaja haluaa tehdä eristetympää tekniikkaharjoittelua, saa hän esimerkiksi ekologisesta dynamiikasta johdetusta käytännön valmennusmenetelmästä constraints-led approachista (CLA) paljon apua toimintaansa. Ekologinen lähestymistapa taipuu siis moneen.

Katsotaan videolta alla, millainen ilmiö on taidokas haasto ja ohitus. Millaisin sanoin pystyisimme ilmiötä kuvaamaan? Mikä tai mitkä asiat ovat ilmiön ydintä?

Kertaus CLA:sta

CLA on ekologisen dynamiikan perustalta kehitetty käytännön valmennusmenetelmä (kuva 1.). Siinä pyritään rajoitteita (esitellään myöhemmin) manipuloimalla seuraaviin asioihin:

  1. Horjuttaa urheilijan / ryhmän olemassa olevaa, ei-optimaalista liikeratkaisua
  2. Rohkaista urheilijaa / ryhmää uusien liikeratkaisujen etsintään ja itseorganisoitumiseen
  3. Vahvistaa avaininformaatiota ja auttaa urheilijaa / ryhmää löytämään uusia affordansseja (mahdollisuuksia toimintaan)
  4. Antaa “siirtymäpalautetta” kehityksestä kohti uutta, parempaa liikeratkaisua
Kuva 1. Constraints-led approach to coaching. Gray 2020, perceptionaction.com.

On olemassa ääretön määrä erilaisia liikeratkaisuja, esimerkiksi sisäsyrjäsyötön voi tehdä monin eri tavoin. Rajoitteet rajoittavat suoritusavaruuttamme niin, että ohjaudumme kohti tietynlaista suoritusta. Näihin rajoitteisiin valmentaja voi vaikuttaa erilaisin tavoin.

Rajoitteet asettavat siis reunaehdot mahdollisille suorituksille. Samalla jokaisen tilanteen ainutlaatuiset rajoitteet ja niiden keskinäinen vuorovaikutus määrittävät, mitkä liikeratkaisut ovat kaikkein sopivimpia juuri kyseiseen liikeongelmaan kullekin yksilölle.

Rajoitteet jaetaan kolmeen kategoriaan: Yksilö, ympäristö ja tehtävä -rajoitteet.

Yksilön rajoitteet ovat luonteeltaan strukturaalisia tai toiminnallisia.  Strukturaalisia rajoitteita ovat muun muassa paino, pituus, kehon mittasuhteet tai genotyyppi. Toiminnallisia rajoitteita ovat muun muassa oppijan totutut liiketavat, kognitio, motivaatio ja emootiot.

Ympäristön rajoitteet ovat puolestaan fyysisiä tai sosiaalisia. Jalkapallokentän alusta vaikuttaa pelaajien toimintaan ja sosio-kulttuuriset tekijät (eis. yleisö ja ympäristön vaateet joukkueen pelaamisesta) voivat toimia merkittävänä rajoitteena.

Tehtävä-rajoitteet liittyvät harjoiteltavaan tehtävään. Valmentajalla on paljon suurempi mahdollisuus manipuloida tehtävärajoitteita verrattuna yksilö- ja ympäristörajoitteisiin. Tehtävärajoitteita ovat tehtävän tavoite, maalintekotapa, pelaajamäärä, alueen koko ja muut säännöt. Johdonmukaisella tehtävärajoitteiden manipuloinnilla on mahdollista auttaa pelaajia oppimaan ”yksilöllisiä” taitoja.

Rajoitteet ovat keskenään vuorovaikutteisia (kuva 2.) ja muutos yhdessä rajoitteessa vaikuttaa myös muihin rajoitteisiin, jolloin on vaikea ennustaa kokonaisvaikutusta yksilö-ympäristö -systeemiin.

Kuva 2. Vuorovaikutteiset rajoitteet. Bosch 2020, Anatomy of Agility.

Lopuksi kysymme, mitä hyötyjä tällaisesta taitoajattelusta on? Artikkelin aiheisiin ja tähän kysymykseen otetaan kantaa perjantain vlogissa, pysykää matkassa.

Jarkko Tuomisto, Jani Sarajärvi, Jussi-Pekka Savolainen

Ei kuninkaan, vaan yhteisön kertomus – Onko Jari Litmasen tarina ymmärretty Suomessa väärin?

Suomalaisen urheilun tarina on rakentunut vuosikymmenten ajan vahvasti sankarimyyttien varaan. Menestyvistä urheilijoista on kirjoitettu vuosien saatossa hyvin samalla kaavalla.

Urheilijat ovat raivanneet pienestä pitäen kaikki esteet tieltään, viettäneet yksin tuntikausia kentillä, halleissa ja juoksupoluilla, pitäneet yksin Suomen mainetta yllä maailmalla, kokeneet yksilöinä vääryyttä muiden toimesta ja nousseet vastoinkäymisistä huolimatta huipulle.

Yksin. Yksilöinä. Muista riippumatta.

Vaikka osa selityksistä on voinutkin pitää paikkansa, iso kuva on liikkunut väärään suuntaan. Yhteisön kunnioitus on muuttunut yksilön palvonnaksi.

On luotu mielikuvaa, että jokainen urheilija on oman onnensa seppä. Sankarimyytti on näkynyt menestyneiden urheilijoiden nostamisena muun ympäristön yläpuolelle. On puhuttu ainutlaatuisuudesta, erityisyydestä ja poikkeuksellisuudesta.

Yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimmistä jalkapalloilijoista, Jari Litmanen, täyttää lauantaina 20. helmikuuta 50 vuotta.

Litmasesta on tullut suomalaisen urheilun mytologiassa Kuningas. Tällä nimellä häntä on kutsuttu muun muassa Suomen suurimman sanomalehden, Helsingin Sanomien, pääkirjoituksessa.

Uransa parhaimpina vuosina, pelatessaan 1990-luvulla hollantilaisessa Ajaxissa, kuninkaallisuudesta ei ollut vielä merkkejä. Silloin Litmanen oli ennen kaikkea palvelija, pelin palvelija.

Ajaxissa Litmanen nousi jalkapallomaailman kirkkaimmalle huipulle. Tuossa ympäristössä hän toimi juuri päinvastoin kuin aristokraatit.

”Kaikki ne arvot vahvistuivat, mitä minulla oli ja mitä olin saanut kotoa ja ympäristöstä. Että tässä maailmassa ’me’ on enemmän kuin ’minä'”, Litmanen on muistellut.

Litmasesta tultaneen kirjoittamaan merkkipäivän ympärillä paljon juttuja. On oletettavaa, että juttujen sävy on hyvin samanlainen. Nostetaan esiin hienoja saavutuksia, muistellaan valtavia harjoitusmääriä, arvioidaan Litmasen perintöä suomalaiseen jalkapalloon, ja niin edelleen.

Entisestä A-maajoukkuekapteenista kertovissa jutuissa yksi näkökulma on kuitenkin sivuutettu hyvin usein. Siitä ei saa revittyä hienoja otsikoita, aihe ei herätä kohuja, eikä klikkimäärät nouse taivaisiin. Mutta näkökulman merkitys on suomalaisen pelaajakehityksen kannalta kriittisen tärkeä.

Jari Litmasen tarina on ollut yhteisön tarina.

Yhteisön panos on näkynyt Litmasen urheilu-uran kaikissa vaiheissa. Junioritoimijan silmin kaikista kiinnostavin vaihe on lapsuus- ja nuoruusvaihe.

***

Kulttuuritoimittaja ja tutkija Jani Tanskanen kirjoitti elokuussa 2018 Ylen sivuille arvion kirjailija Kari Hotakaisen tekemästä Kimi-kirjasta. Tanskanen esitti arviossaan mielenkiintoisen huomion urheilua koskevasta narratiivista.

”Elämäkerrallisen kirjallisuuden räjähdysmäinen kasvu on merkki yksilön palvonnasta, minäkeskeisestä ajasta ja siitä vahingollisesta uskomuksesta, että jokainen on oman onnensa seppä. Siksi toivon Räikkös-kirjan näyttävän suuntaa myös muille kirjallisen lajin edustajille. Enemmän yksilöä ympäröiviä olosuhteita, vähemmän yksilön erinomaisuutta!”, Tanskanen kirjoittaa.

Enemmän yksilöä ympäröiviä olosuhteita. Tämä on juuri se näkökulma, joka on Jari Litmasta koskevassa urheilupuheessa jäänyt usein paitsioon.

Useissa urheilututkimuksissa urheilijan mikroympäristön on todettu muodostuvan vanhemmista, ystävistä, valmentajista, seurasta, koulusta, naapurustosta ja ”urheiluilmapiiristä” (esim. Larsen ym. 2013, Henriksen ym. 2014 ja Aarresola 2016).

Kun Litmanen listaa omaelämäkertakirjassaan Litmanen 10 uransa tärkeitä ihmisiä, ensimmäisenä nousevat esille vanhemmat ja isovanhemmat.

Tämä tuskin yllättää kovin montaa lukijaa. Perheen merkitys urheilijan kehittymisen polulla on valtavan tärkeä. Julkista keskustelua seuratessa tuntuu kuitenkin usein siltä, että urheilevien lasten perheet ja innokkaat vanhemmat ovat lähestulkoon kirosana. Ymmärretäänkö perheiden tärkeyttä vieläkään riittävän hyvin?

Litmasen kohdalla on toki usein muistettu nostaa esiin isä-Olavin pelaajatausta. Isä myös valmensi poikaansa usean vuoden ajan. Kotiaan Litmanen on kuvaillut ”urheilumyönteiseksi kasvuympäristöksi”.

Boston Collegessa vuosia psykologiaa opettaneen professori Ellen Winnerin mukaan (Gifted Children: Myths and Realities, 1996) lapsen kyvykkyys ei kehity ilman taustalla olevia vanhempia, jotka rohkaisevat, kannustavat ja puskevat lasta eteenpäin.

Omaelämäkertakirjassaan Litmanen kertoo useaan otteeseen, kuinka hänen vanhempansa loivat sellaista urheilemisen kulttuuria, joka innosti häntä harjoittelemaan suuria määriä. Isän valmennuksen lisäksi kirjassa nousevat esille myös arjen säännölliset keskustelut vanhempien kanssa, vanhempien esimerkki sekä mahdollisuus liikkua monipuolisesti. Tuki, roolimalli ja läsnäolo.

”Omassa perheessäni urheilu kuului jokapäiväiseen arkeen.”

***

Perheen lisäksi myös lapsen ystävien merkitystä on pidetty urheilua koskevissa tutkimuksissa keskeisenä. Aihe on ollut esillä muun muassa nuorten urheilupolkuja tutkineen liikuntatieteiden tohtorin Outi Aarresolan väitöskirjassa.

”Urheilevat ystävät olivat tärkeitä lapsuudessa sosiaalisten suhteiden kannalta, mutta myöhemmässä vaiheessa
sekä tärkeänä kilpaurheilun maailmasta ymmärtävänä vertaisjoukkona että kilpakumppaneina”, Aarresola kirjoittaa tutkimuksessaan.

Litmasen juniorivuosia koskeva diskurssi on perustunut lähes poikkeuksetta siihen, kuinka pallon kesyttäminen yksin Lahden Suurhallissa teki Litmasesta pelaajan. Yksi urheilun perustotuuksista on tietysti se, että pelivälineen kanssa pitää viettää valtavasti aikaa. Näin Litmasen kohdalla kiistatta tapahtui.

Julkisessa keskustelussa – ja myös Litmasen kohdalla – unohdetaan kuitenkin usein juuri ystävien merkitys urheilijan polun eri vaiheissa. Useat tutkijat ovat katsoneet, että ystävien rooli on tärkeä paitsi kilpaurheilun tukemisessa myös rennompana vapaa-ajan pelailun mahdollistamisessa (mm. Aarresola 2016).

Litmasen lapsuudessa ja nuoruudessa ystävillä oli tärkeä rooli. Peliseuraa löytyi aina läheltä, ja kaverit olivat innokkaasti mukana kokeilemassa eri lajeja. Ympärillä oli yhteisö, jossa kaikenlainen pelaaminen, kisailu ja leikkiminen olivat arkipäivää. Pelit sai helposti pystyyn kodin lähellä.

Pelaaminen ei rajoittunut pelkästään jalkapalloon, vaan välillä myös esimerkiksi hypättiin mäkeä, pelattiin tennistä ja heiteltiin korista. Pelaamisesta tuli kiinteä osa arkea.

”Asuma-alueemme keskellä sijaitsi kenttä, joka oli kiva kokoontumispaikka lapsille. Siellä käytiin aina kovia leikkejä kesät talvet, ja siellä myös tapasi monenlaisia ihmisiä. Nuorempana asuinympäristössäni liikunta oli kaikille lapsille jokapäiväistä, siten omakaan urheileminen ei tuntunut mitenkään erikoiselta.”

Lasten ja nuorten urheilua pitkään tutkinut professori Jean Côté on katsonut, että lapsuuden leikinomaisella liikkumisella on tärkeä itsearvo (Côté ym. 2007). Juuri tällaista leikkimistä, kilpailullisuudella höystettynä, Litmasen lapsuus oli täynnä.

Vaikka perheen merkitys urheilumyönteisen kasvuympäristön muotoutumisessa on tärkeä, Litmanen 10 -teos alleviivaa myös tärkeiden kavereiden merkitystä. Litmanen pelasi erityisesti Kautosten veljesten Turon ja Tommin, mutta myös monien muiden kanssa lajeja laidasta laitaan.

Litmanen vietti Lahden Suurhallissa paljon aikaa yksin, mutta sielläkin oli välillä pelikavereita seurana. ”Jotkut kaverit siellä minun lisäkseni alkoivat myöhemmin kuitenkin käydä, kuten Kautosen Tommi sekä eräs pieni poika nimeltä Joonas Kolkka. Me teimme siellä välillä joitain harjoituksia yhdessä.”

Litmasen kohdalla on nähtävissä selvästi se Aarresolan (2016) esille tuoma seikka, että ystävien rooli on tärkeä myös
tavoitteellisen harjoittelun tukemisessa. Litmanen ei ole missään vaiheessa pudonnut merkityksettömyyden mustaan aukkoon. Motivaatioilmasto on ollut kunnossa.

***

Urheilupuheessa on tyypillistä hakea monimutkaisiin ilmiöihin yksinkertaisia vastauksia. Tämä johtaa helposti laiskoihin selityksiin. Urheilijan salaisuutena on pidetty esimerkiksi päättäväisyyttä ja kovaa tahtoa. Jos nämä tekijät olisivat yksinään ratkaisevia, pelkästään Lahdesta olisi tullut kymmeniä litmasia.

Urheilijan polku ja sen suunta saa merkittävästi vauhtia, tukea ja merkitystä nimenomaan ympäristöstä ja siinä mukana olevista ihmisistä. Nämä mahdollistajat kuitenkin ”putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset”, kuten kulttuuritoimittaja ja tutkija Jani Tanskanen on pohtinut.

Litmasen kohdalla huomionarvoista on ollut se, että hänen ympärillään on ollut perheen ja ystävien lisäksi aina myös muita tärkeitä tukijoita, kuten vaikkapa Harri Kampman ja Heikki Marttinen. Kaikkien mahdollistajien merkitystä ei ole aina edes hahmotettu tai sitten heitä ei ole pidetty ”sankarimyytin” kannalta mielenkiintoisina.

Tiettynä aikana – vaikka vain jonkin vaiheen nuoruudessa – nämä henkilöt ovat kuitenkin voineet olla tarinan ”eheyden” kannalta ratkaisevia mahdollistajia.

Litmasen kohdalla tällainen mahdollistaja oli esimerkiksi Lahden Suurhallin vahtimestari, myös valmentajana toiminut Keijo ”Velho” Voutilainen, joka päästi innokkaan pojan treenaamaan halliin.

”Velho näki innostukseni ja päästi minut halliin mielellään. Ilmeisesti hän myös pyysi muuta hallin henkilökuntaa ja Kuusysin valmentajia antamaan minun treenata. Muutamasta tapauksesta huolimatta sainkin olla hallilla rauhassa.”

Litmanen 10 -kirjasta piirtyy kuva arjesta, jossa lukuisilla ihmisillä on ollut pieni, mutta sillä hetkellä tärkeä panos pelaajan polulla lapsuus- ja nuoruusvaiheessa. Näiden henkilöiden roolia Litmanen pitää arvossa, vaikka lukijan silmin merkitys ei näyttäydy valtavana. On ollut liikunnanopettaja, joka on ymmärtänyt nuoren urheilijan poissaolot, luokkakaveri, joka on lähtenyt seuraksi kentälle potkimaan, ja monia muita ihmisiä.

Litmanen kasvoi pelaajana sellaisessa ympäristössä, jossa oli vain vähän ”sankarillisuutta” tai ”mystisyyttä”. Sankarimyyttien ylläpitämisen ja yksilön palvonnan ongelmana on se, että pelaajan ja ympäristön vuorovaikutussuhde jää liian helposti hämärän peittoon.

Tutkija Aarresola (2016) on viitannut tältä osin toimijuuden käsitteeseen.

”Toimijuuteen kuuluu tarkoitus tai aikomus (intention), eli toimijoilla on syy toimintaan. Toimijuus tulee esiin toiminnan järkeistämisenä (rationalization), joka tarkoittaa toiminnan refleksiivistä prosessia. Toisin sanoen toimijuus edellyttää kyvykkyyttä eritellä tekemisiään ja valintojaan. — syyt, tarkoitukset ja motiivit pitää nähdä osana ihmisen kontekstuaalista elämänjatkumoa. Toiminta on siis sidoksissa sekä aikaan että tilanteeseen.”

Jari Litmasen tarinaa ei voi käsitellä ympäristöstä irrallisena prosessina. Pelkästään Litmanen 10 -kirjassa on mainittu satoja henkilöitä, joilla on ollut oma roolinsa Litmasen kehittymistarinassa.

Ympäristön merkitystä painottavan tulokulman ”ongelma” on kuitenkin siinä, että se on arkisen tylsä.

Miksi ympäristön merkityksen tunnistaminen sitten on niin tärkeää? Mitä voisimme tältä osin oppia Litmasen tarinasta? Elämmekö jo niin erilaista aikakautta, että Litmasen lapsuus- ja nuoruusajan opit eivät anna nykyarkeen tarttumapintaa?

Olisi helppo ohittaa hankalat kysymykset olankohautuksella ja todeta vain epämääräisesti, että Litmanen harjoitteli lapsena ja nuorena enemmän kuin muut.

Kaikki palautuu yhteisön merkityksen tunnistamiseen, arvon antamiseen mikroympäristöille. Pelaajakehitys on monien ihmisten yhteinen ponnistus.

Kaikilla nuorilla pelaajilla ei voi olla A-maajoukkuepelaajaa isävalmentajana. Mutta urheilumyönteistä ilmapiiriä voi rakentaa kotona ja harjoituksissa ilman ainuttakaan A-maaottelua. Tällainen reipas urheilemisen kulttuuri voi kantaa pitkälle.

Litmanen kertoo pyöräilleensä jo pienenä harjoituksiin itsenäisesti. Nykyään puhuttaisiin omistajuudesta ja arkiliikkumisesta. Myös entinen koripalloilija Hanno Möttölä on kertonut, kuinka rakkaus lajiin syveni, kun hän kulki itsenäisesti harjoituksiin. Näiden asioiden tärkeys ei ole kadonnut mihinkään. Vanhempien esimerkki näyttelee isoa roolia.

Moni urheiluihminen on harmitellut pihapelien katoamista. Lapset eivät enää kokoonnu samalla tavalla pihoille pelaamaan, kuten Litmanen, Kautoset ja kumppanit lapsuudessaan. Urheiluseurat eivät voi koskaan olla vastuussa kaikesta lasten liikkumisesta. Mutta se, mitä urheiluseuroissa tapahtuu, voi vaikuttaa merkittävästi omalla ajalla tapahtuvaan pelailuun. Kun lapsi huomaa kehittyvänsä ja oppivansa ja harjoituksissa on positiivinen ilmapiiri, treeneihin on mukava tulla. Kun treeneihin on mukava tulla, tämä into antaa liikkumisen virtaa myös vapaa-ajalle.

Litmasen ja monien muiden huippu-urheilijoiden kohdalla yksi yhtenäinen piirre on ollut nimenomaan se, että kehittyminen tietyssä lajissa on antanut intoa liikkua monipuolisesti. Tältä osin nuorten urheilupolut ovat voineet vaihdella paljon riippuen esimerkiksi siitä, onko mukana ollut muita ohjattuja lajeja vai ei. Olennaista on ollut monipuolinen arjen liikkuminen, jossa vanhemmat ovat toimineet tärkeimpänä esimerkkinä.

Monipuolisesta liikkumisesta puhuttaessa on tärkeää muistaa, että kaiken toiminnan ei pidä olla ohjattua. Lapset tarvitsevat myös niitä hetkiä, jolloin he voivat olla vapaasti, käyttää mielikuvitustaan ja tehdä autonomisesti haluamiaan asioita. Vanhempien ja muiden aikuisten tärkeä tehtävä on luoda tällaiseen toimintaan tarvittavat puitteet, mutta antaa lasten toteuttaa itse itseään.

”Ympäri vuoden me touhusimme ja pelasimme eri lajeja. Jokaista lajia katsottiin ensin tv:stä, ja sitten piti keksiä se sama laji omissa olosuhteissa.”

”Mielikuvitus oli rajaton.”

Myös kilpailemisen merkitys korostui Litmasen kohdalla jo pienenä.

”Oli laji mikä tahansa, siinä oli aina kilpailullisuus mukana.”

Minä ja Jari olimme aina Turoa ja Mikaa vastaan. Henki oli aina se, että me halusimme voittaa kaksi vuotta vanhemmat ja he eivät puolestaan halunneet hävitä nuoremmille, Auge sanoo.”

Lasten terveelle kilpailullisuudelle on annettava tilaa. Lapsilähtöinen kilpailu on mitä luonnollisin asia ja se on tärkeää erottaa aikuislähtöisestä kilpailemisesta. Myös ohjatuissa harjoituksissa tarvitaan niitä turvallisia hetkiä, jolloin lapset voivat opetella kilpailemisessa tarvittavia taitoja ja etsiä rajojaan.

Litmasen tarinan yksi tärkeä sanoma on siinä, että ympäristö loi maaperän sille, että lapsi halusi ja pystyi viettämään tuntikausia aikaa pallon kanssa. Ympäristö ja sen ihmiset mahdollistivat. Monen ulkopuolisen silmin Litmasen harjoittelumäärät olivat varmasti pelottavat, mutta pelaajalle itselleen harjoittelu oli normaalia elämää, ”jokapäiväistä arkea”, kuten Litmanen on itse kuvaillut. Elämäntapa, johon hän oli kasvanut.

”Minulla on onneksi ollut ympärilläni hyviä ihmisiä, jotka ovat auttaneet.”

Jari Litmanen uraa on pidetty Suomessa poikkeuksellisena. Kun sankarimyytin, kertomuksen Kuninkaasta, siirtää hetkeksi sivuun, tarinasta löytyy pelkästään loogisia urheilun totuuksia.

Jari Litmasen tarina ei ole ollut kuninkaallinen tai myyttinen. Se on ollut yhteisön tarina.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kursivoidut sitaatit ovat Jari Litmasen kirjoittamasta Litmanen 10 -omaelämäkerrasta (Tammi 2015).

Informaatio, tieto ja valta jälkimodernissa valmennuksessa

Viimeistään 2000-luvun alusta on ollut jalkapallovalmennuksessakin käynnissä voimakas muutosprosessi. Valmennuksen muutosta ovat olleet ohjaamassa samantyyppiset muutosvoimat, jotka vaikuttavat yleensäkin yhteiskunnassa.

Muutosta voidaan nimittää monilla eri nimillä, kuten tietoyhteiskunta ja jälkiteollinen yhteiskunta. Näillä käsitteillä on enemmän tai vähemmän onnistuneesti yritetty tavoittaa oman aikakautemme luonnetta, jossa teollisen yhteiskunnalle luonteenomaisen kulttuurin muodot korvautuvat informaatio- ja tietopainotteisella toimintavoilla ja kulttuurilla.

Tämä muutos vaikuttaa yhteiskuntamme kaikilla aloilla kuten kaupankäynnissä, teollisuudessa, tieteessä, teknologian kehityksessä, tiedotusvälineiden toiminnassa sekä myös taiteessa ja urheilussa.

**

Urheilussa ja jalkapallossa muutos on tehnyt monet aiemmin vaikeasti saavutettavat asiat mahdollisiksi. Kommunikaatioteknologian kehitys on esimerkiksi tehnyt mahdolliseksi sen, että voimme seurata reaaliajassa tai jälkikäteen jalkapalloa ympäri maailmaa, joko digi-tv:n ääressä, tabletilta, älypuhelimella, tietokoneruudulta tai millä laitteella haluamme jalkapalloa kulloinkin katsoa.

Voimme myös eri muodoissa etsiä ja hakea jalkapalloa koskevaa tietoa jalkapallon historiasta, erilaisista valmennusta koskevista toimintatavoista ja menetelmistä, peliä ja pelaajien toimintaa pelejä koskevista tietokannoista tai vaikkapa oman suosikkijoukkueemme asioista.

Jatkuvasti uusiutuva tieto- ja informaatioteknologia on tehnyt mahdolliseksi myös sen, että uusia teknologisia innovaatioita ja menetelmiä voidaan käyttää valmennustoiminnassa hyödyksi pelaajien, valmentajien ja myös muiden toimintaympäristöissä toimivien henkilöiden osalta.

Ajatelkaamme vaikka nykyisin joukkueiden valmennustyössä, pelaajakehityksessä ja valmentajien koulutuksessa normaalikäytössä olevien pelitallenteiden katsomista, analysointia, muokkaamista ja jakelua pyrkimyksenä kehittää eri osapuolten toimintaa.

Nykyajan digitalisoitu teknologia on nykyiselle valmentajakunnalle, pelaajille ja muille toimijoille oman aikakautemme itsestäänselvyys, mutta VHS-valmentajasukupolvelle ja vielä jopa 1990-luvulla valmentaneilla siitä ei vielä ollut juurikaan tietoa.

Myös tämän päivän kasvava pelaajasukupolvi osaa hyödyntää uuden informaatio- ja kommunikaatioteknologian mahdollisuuksia. Ja on siinä monella tavalla jopa etevämpi vanhempaa sukupolveaan. Pelaajille on tarjolla suunnaton määrä pelaamista koskevia tallenteita ja erilaista tietoa jalkapallosta pelinä, valmennuksena ja yleisesti yhteiskunnallisena ilmiönä.

On kasvamassa uusia pelaajasukupolvia, jotka monesti kertovat ja ilmentävät toimillaan, että he ”tietävät” jalkapallosta enemmän kuin valmentajansa.

Se, onko asia todella näin, on kokonaan toinen kysymys, mutta tällaisista tilanteista kuulee yhä useammin valmennuksen parissa toimivien puhuvan.

**

Tieto, informaatio ja kommunikaatioteknologinen kulttuuri on tullut jalkapalloonkin jäädäkseen. Jälkimoderni yhteiskunta on totta, eikä jalkapallossakaan kannata haikailla menneitä aikoja tai paluuta vanhoihin toimintatapoihin ja päämääriin.

Muutoksessa on meille kaikille jalkapallon parissa toimiville myös tärkeä opetus, jonka soisi lisäävän ymmärtämystä jalkapallosta historiallisena, kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä.

Jalkapallo ei ole muusta elämästä irrallinen saareke, vaan kehittyy aina kunakin aikana yhteydessä muuhun yhteiskuntaan ja siinä vaikuttaviin voimiin, joista keskeisiä ovat muun muassa moninaiset taloudelliset tuotantovoimat sekä yhteiskunnassa kulloinkin hallitseva valtarakenne.

Jalkapallo ja siihen liittyvät toiminnat ovat aina kunkin historiallisen aikakauden kuva, ei sen enempää eikä myöskään sen vähempää.

Saamme tulevina vuosina ja vuosikymmeninä sekä hyvässä että huonossa nauttia jälkiteolliselle yhteiskunnalle ominaisesta jalkapallosta ja siihen välittömästi kuuluvista käytännöistä kuten digikaupallistetusta jalkapallosta, tieto- ja informaatioperusteisesta valmennuksesta sekä tämän aikakauden peleistä ja pelaajista, joihin kiinnitetyt mikrosirut kertovat siitä, mitä aikaa elämme.

**

Uusi informaatioteknologia tarjoaa valmennuksen parissa toimiville paljon informaatiota ja uusia työkaluja valmennustoiminnan kehittämiseen.

Tämä aiheuttaa koko valmennuskulttuurille ja siinä toimiville henkilöille ison haasteen ja joukon kysymyksiä.

Miten hyödyntää kaikkea tarjolla olevaa informaatioteknologiaa ja muita uusia valmennukseen tulevia menetelmiä? Mikä on tarpeellista ja käyttökelpoista tietoa siihen tilanteeseen, jossa toimimme? Mikä tieto ja teknologia on tarpeetonta ajanhaaskausta, joka vie huomion pois niistä asioista, joiden tulisi olla huomion kohteena?

Miten valmennettavaa ihmistä tulisi lähestyä, jotta osaamme käyttää uuden teknologian tarjoamat hyödyt, mutta samalla keskittyä itse pelaavan ihmisen valmentamiseen?

**

Traditionaalinen valmennus oli aina 1990-luvulle saakka pitkälti käsityöläismaista toimintaa. Sen toteuttamisessa valmentajilla oli laaja toimintavapaus sekä ajalle ominainen tiedollinen lähestyminen.

Jälkimodernissa tietoyhteiskunnassa on valmennus muuttumassa yhä enemmän tietoperusteisiksi toiminnaksi, tietotyöksi.

Tämä vaikuttaa siihen, miten valmentajan osaamista arvioidaan, miten valmentajia koulutetaan ja lopulta myös siihen, miten valmentajat näkevät itsensä toimijoina.

Traditionaalinen valmennus kertoi kertomuksia suurista persoonista, jotka loivat pohjan joukkueiden menestymiselle.
Jälkiteollinen valmennus kertoo julkisuudessa edelleen osittain samaa tarinaa valmentajapersoonista. Mutta näiden tarinoiden ohella jutuissa ja keskusteluissa on yhä enemmän esillä toisenlainen tarina sekä eri vivahde tavassa, jolla suuret persoonat tuodaan esille.

”Hän johtaa tiedoillaan ja osaamisellaan taitavasti valmennusryhmää, joka koostuu muista valmentajista sekä suuresta joukosta eri alojen asiantuntijoita. Tämä on X joukkueen menestyksen yksi isoista kulmakivistä.”

Kun valmennus yhteiskunnassamme asetetaan yhä enemmän tietoperustaiseksi työksi ja toiminnaksi, on syytä kysyä tärkeitä peruskysymyksiä.

Ovatko valmennuksessa toimivat valmiita tähän muutokseen, jossa heistä leivotaan tiedon asiantuntijoita? Onko heillä tiedon muodostukseen tarvittava osaaminen ja riittävä koulutus?

Ja asiaa vielä syvemmin tarkastellen:

Onko valmennus tietoperustaisen toiminnan lisäksi jotain aivan muuta? Jotain, jota emme kykene lainkaan näkemään, kun hahmotamme toimintaamme tietotyön näkökulmasta ja tietoyhteiskunnan vaatimuksilla?

Näistä kysymyksistä käydään jatkossa toivottavasti enemmän keskustelua. Esimerkiksi silloin, kun puhutaan ihmisen ja valmennuksen kokonaisvaltaisuudesta tai vaikkapa valmennuksen tulevaisuudesta.

**

1990-luvun loppupuolelta kiivaampana jatkunut tietoyhteiskunnan kehitys on keskeinen vaikuttava voima nykypäivänä myös jalkapallon valmennukselliseen ajatteluun yleisesti maailmalla ja myös Suomessa.

Valmennustoiminta jalkapallossa ymmärretään yhä enemmän ”informaatio- ja tietotyönä.”

Tähän työhön kuuluu asiaa tiivistäen kaksi eri puolta.

Tiedon hankintaan, muodostamiseen ja jakeluun liittyvät asiat. Ja toisaalta tiedon siirtäminen itse toimintaan, kuten valmentajien tiedolliseen kouluttamiseen, pelaajakehitykseen, jalkapalloilullisen toimintaympäristön rakentamiseen sekä lopulta itse peleihin ja pelaamiseen kentillä.

Tälle muutokselle on luotu suomalaisen jalkapallon piirissä osittain perustaa jo aiemmin ennen vuosituhannen vaihdetta.

Suomalaisen jalkapallon ja valmennuksen kehittämisestä on ohjannut Jalkapallovalmentajakoulun (JVK) syntyajoista lähtien voimakas tiedollinen korostus ja eräänlainen sukulaissuhde hiihdon, yleisurheilun ja muiden yksilölajien tieteellisen valmennuksen perinteeseen.

Palloliiton yhteistyö Jyväskylän yliopiston ja KIHU:n kanssa on ollut voimakkaasti muokkaamassa suomalaisen jalkapallon ajatustapoja ja rakenteita, kuten valmentajakoulutusta, yleistä kehitystyötä lajin parissa ja ylipäänsä lajikulttuuria.

Tämän paradigman vaikutus näkyy nykypäivässä monella tapaa.

Ensinnäkin, käytännön valmennuksessakin korostetaan yhä enemmän valmentajien ”tietotaitoa”, kykyä hankkia ja käsitellä tietoa, siirtää sitä käytäntöön ja toimia varsinkin ammattimaisessa toiminnassa monien asiantuntijoiden muodostamassa valmennusryhmässä yhtenä jäsenenä.

Toiseksi, toimintaympäristön rakenteet on rakennettu tämän paradigmaattisen lähtökohdan pohjalta. On rakennettu suomalaiseen jalkapalloon paljon toimintatapoja ja rakenteita, jotka ovat ominaisia sekä niin kutsutulle tieteelliselle valmennukselle että jälkiteollisen yhteiskunnan ajatus- ja toimintatavoille.

Tiivistänen sanoen meillä elää edelleen voimakkaasti Jyväskylän yliopiston ja Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuksen ”tieteellisen valmennuksen malli”, jonka taustalla häämöttää perin mekanistinen ja yksiulotteinen käsitys ihmisestä ja ihmisen toiminasta.

Tämä malli on 1980-luvulta lähtien ohjannut voimakkaasti esimerkiksi suomalaisen valmentajakoulutukseen rakentumista jalkapallossa.

Nykypäivänä mallin vaikutus näkyy myös esimerkiksi siinä, että Jyväskylän tiedeyhteisöstä on siirtynyt myös henkilöitä SPL:n palvelukseen jalkapallon tutkimus- ja asiantuntijatehtäviin kehittämään jalkapalloa maassamme.
Viimeinen aluevaltaus tässä yhteistyössä on jalkapalloprofessuurin perustaminen SPL:n ja Jyväskylän yliopiston yhteistyönä.

Muita keskeisiä esimerkkejä näille peruslähtökohdille ominaisesta valmennuskulttuurin ja jalkapallotoiminnan kehittämisestä ovat muun muassa Sami Hyypiä-Akatemian perustaminen Eerikkilän urheiluopiston yhteyteen sekä eri puolelle Suoma perustetut jalkapallon valmennuskeskukset.

Monella tapaa näyttää käytännössä toteutuvan se tiedon ja vallankäytön liitto, joka elää symbioosissa ja vahvistaa eri tavoin toistensa asemia.

Mihin tällainen kehityssuunta tulee johtamaan pitkällä aikavälillä käytännössä, näyttää aika.

Esimerkiksi vaikuttaako se, että tietoyhteiskunnassa kaikki tieto on saatavilla eikä mikään instituutio voi toimia enää jonkinlaisena ylimpänä asiantuntija- ja totuusmonopolina Palloliiton tapaan jalkapallokentässä?

Vai antavatko jalkapallon valtarakenteet käytännössä SPL:lle yhä tämän monopoliaseman, vaikka siihen ei ole mitään järkeviä perusteita.

Ajatus monopoliasemasta on lähtökohtaisesti hyvin vastakohtainen tietoyhteiskunnan perusideoille ja moniarvoiselle yhteiskunnalle.

**

On tyypillistä, että jokainen uusi aikakausi ja uusi sukupolvi näkee itsensä kehittyneempänä ja parempana kuin edelliset. Sitä ei toki aina lausuta suoraan ääneen, mutta tuodaan esille, että edellisen sukupolven ajatukset ja toimintamallit ovat vanhentuneita eikä niitä enää nykyajassa tarvita.

Voidaan sanoa, että kukin sukupolvi on nykyhetken vanki ja elää vahvasti juuri sen yhteiskunnan ja kulttuurin ajatustapojen sekä käytäntöjen muokkaamaa ohjelmaa. Ohjelmaa, jota kukaan ei ole suunnitellut, mutta joka silti elää voimakkaasti jokapäiväisessä elämässä.

Tässä kohtaa tarvitsisimme kaikki historian tajua. Ymmärrystä oman sen hetkisen elämämme rakentumista sukupolvien historiallisessa prosessissa.

”Kaikki mitä on, on nyt ja tässä” -ajattelun sijaan tarvitsemme suomalaisessa jalkapallossa ja jalkapallossa yleisestikin ajattelua: ”Kaikki mitä meillä on nyt ja tässä, ei ole kaikki, mitä on olemassa ja tulee olemaan.”

Olisi ymmärrettävä, että jälkiteollisen yhteiskunnan viitoittama tietotekninen ajatus- ja toimintakehys on vain yksi tapa hahmottaa jalkapalloa, valmennusta ja ylipäänsä inhimillistä toimintaa.

Se edustaa monella tapaa hyvin kapea-alaista käsitystä ihmisestä ja ihmisen toiminnasta ja on omiaan viemään myös käytännön toimintaa tähän suuntaan.

Ihminen näyttäytyy tässä katsonnassa yhä useammin erilaisten tiedollis-teknisten toimenpiteiden kohteena. Kuvaava esimerkki tästä on se kieli, mitä käytämme valmennuksessa: valmennuksen ohjelmointi, pelaajatuotanto, tiedon prosessointi, laatujärjestelmät ja niin edelleen.

On johdonmukaista, että kuva jalkapalloseurojen toiminnan luonteesta on usein samansuuntainen. Seura on tuotantolaitos, joka tuottaa pelaajia. Valmennuksen toimijat laadunvartijoita, jotka huolehtivat valmennuslinjaston toimivuudesta.

Tarvitsemme tätä kertomusta haastamaan muunlaisia tapoja hahmottaa ihmistä, jalkapalloa ja valmennusta, jotta toimintamme ei yksipuolistuisi.

Ihmisiä, jotka uskaltavat rohkeasti esittää kysymyksiä, etsiä uutta ja ammentaa myös siitä rikkaasta jalkapallon historiasta, joka meille on tarjolla.

**

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja lappeenrantalaisen LAUTP:n valmennuspäällikkö.

”Tarkkuutta, Mikko Salasuo!” – Missä piileskelevät lasten ja nuorten liikunnan asiantuntijat?

Maksoin kaksi euroa saadakseni 24 tunnin lukuoikeuden Savon Sanomiin. Syy ostopäätökseeni perustui juttuun, josta tuttu juniorivalmentaja vinkkasi.

Savon Sanomissa maanantaina 1.2.2021 julkaistun jutun otsikko kuului seuraavasti: ”Nuorisotutkija: Tarjolla avoimen sylin sijasta kyynärpäätä”.

Nuorisotutkija Mikko Salasuo kritisoi toimittaja Sanni Hakkaraisen haastattelussa voimakkaasti muun muassa lasten ja nuorten harrastusten nykykäytäntöjä.

Pohdin Salasuon kommentteja urheiluseuratoimijan näkökulmasta. En yllättynyt tekstistä. Onhan Nuorisotutkimusseuran vastaava tutkija profiloitunut viime vuosina kenties näkyvimpänä seuratoiminnan kritisoijana. Savon Sanomien jutun kaltaisia puheenvuoroja tulee vastaan lähes kuukausittain eri medioissa.

Olen jo aikaisemmin ihmetellyt Salasuon hyvin yksiulotteisia avauksia. On selvää, että esimerkiksi seuratoimintaa ja siinä ilmeneviä käytäntöjä täytyy arvioida jatkuvan kriittisesti. Mutta se on varma, että Salasuon maalaama sysimusta kuva suomalaisista urheiluseuroista ja niiden toimijoista ei vastaa todellisuutta.

Mikko Salasuon kommenttien ongelmana on jo pitkään ollut se, että hän ei ole puheenvuoroissaan selkeä. Asiat menevät sekaisin. Tutkija liikkuu yleisellä tasolla esittämättä yksityiskohtaisempia perusteluja. Savon Sanomien jutussa Salasuo ei esimerkiksi lainkaan ota kantaa eri ikävaiheisiin, harrastusten erilaisiin vaatimuksiin tai siihen, kuinka paljon vaikkapa urheilutoimintaan kiinnittymisen taso voi vaihdella perheissä. Nyt nuorisotutkija käsittelee esimerkiksi musiikkiopistoja ja urheiluseuroja yhtenä kokonaisuutena ilman tarkempia rajauksia tai täsmennyksiä.

Yksi iso haaste on nimenomaan se, että Savon Sanomien jutussa lasten ja nuorten harrastamista käsitellään yhtenä isona kokonaisuutena. Kun teema on näin laaja, sen ympärillä on helppo viljellä laiskoja latteuksia pääsemättä kiinni todellisiin ongelmakohtiin.

Jos Salasuo haluaisi aidosti edistää lasten ja nuorten urheilun ympärillä käytävää keskustelua, hän olisi kommenteissaan paljon täsmällisempi. Esimerkiksi ”urheiluharrastusten vaatimusseuloista” puhumisen sijasta järkevämpää olisi arvioida eri kanteilta sitä, missä määrin ja miten lapsia kannattaa jakaa harrastuksissa pienryhmiin lapsen harrastustaustan, innokkuuden tai aktiivisuuden mukaan. Parhaassa tapauksessa toimittajat esittäisivät vielä jatkokysymyksiä, joiden perusteella arviointiperusteisiin päästäisiin entistä tiukemmin kiinni.

Nyt lukija jää pohtimaan, että mitä ihmettä Salasuo oikein tarkoittaa näillä ”vaatimusseuloilla”.

Yksi sana, joka tuntuu olevan Mikko Salasuolle kirosana, on tavoitteellisuus. Tämä käy ilmi jo Savon Sanomien jutun ensimmäisestä kappaleesta.

”Tämän vuosituhannen harrastamisessa lapsilähtöisyys on väistynyt kaupallisuuden ja tavoitteellisuuden tieltä, harmittelee Nuorisotutkimusseuran vastaava tutkija Mikko Salasuo.”

En ymmärrä Salasuon ajattelua. Lapsilähtöisyyttä ja tavoitteellisuutta ei pidä asettaa vastakkain. Harrastustoiminnassa pitää olla tavoitteita: ennen kaikkea se, että lapset nauttivat siitä, mitä tekevät. Ja yleensä tämä nautinto tulee siitä, että lapsi onnistuu ja huomaa kehittyvänsä. Ilman tavoitteita – esimerkiksi siihen pyrkimistä, että lapsen on kiva tulla harrastuksen pariin tai että lapsi kehittyy siellä – lapsilähtöisestä toiminnasta puhuminen on mieletöntä.

En ymmärrä, miksi tavoitteellisuus tuntuu olevan monelle niin negatiivinen termi. Esimerkiksi urheiluseuratoiminnassa mukana olevien lasten iästä, motivaatiotasosta ja muista toimintaympäristön tekijöistä riippuen mukana voi olla paljonkin hyviä tavoitteita, jotka tukevat kokonaisuutta.

Kun tavoitteet ovat selkeitä, järkevästi asetettuja, kommunikoitu perheille ja ne perustuvat lapsen etuun, toiminnassa mukana olevat aikuiset voivat suunnitella harrastustoiminnan niin, että lapset viihtyvät toiminnassa.

Ja tässä tullaan siihen, miksi Salasuon näkemyksistä voisi olla paljon enemmän hyötyä kuin mikä tilanne nyt on. Lähtökohtana ei voi olla lapsilähtöisyyden ja tavoitteiden asettamisen vastakkainasettelu. Pohdinta olisi paljon osuvampaa, jos Salasuo arvioisi vaikkapa sitä, miten lasten urheilujoukkueissa tavoitteidenasetteluprosessi kannattaisi rakentaa ja mitä haasteita siihen voi liittyä.

Salasuon kanssa eri mieltä olevien henkilöiden on vaikea esittää vasta-argumentteja, kun Salasuon omat heitot liikkuvat näin yleisellä tasolla. Tai sitten nuorisotutkija tyrmää jo valmiiksi eri mieltä olevat henkilöt, kuten Savon Sanomien jutussa:

”Jokainen vastarintaan ryhtyvä osoittaa sen, että omat intressit ovat jossain muualla kuin lasten ja nuorten edussa.”

Tällaiset heitot eivät edistä rakentavaa keskustelukulttuuria. Piste.

Olen aidosti huolissani Salasuon ajoittain provosoivista puheenvuoroista. Vastakkainasettelun sijasta pitäisi nähdä enemmän yhteistyön mahdollisuuksia. Otetaan esimerkiksi viime aikoina jonkin verran esillä ollut harrastamisen Suomen malli, jonka ensimmäisiä askeleita otetaan parhaillaan.

Mallin tarkoituksena on yksinkertaistaen edistää maksuttomia harrastusmahdollisuuksia koulupäivän yhteydessä. En ymmärrä, miksi Salasuo lähtee tässäkin asiassa luomaan kahta eri leiriä. Kun Salasuo arvioi mallin mahdollisia kompastuskiviä, hän nostaa esille sen, että olemassa olevat harrastustoimijat alkavat pitää uutta toimintaa uhkana ja kilpailijana.

Pitkään urheiluseuratoiminnassa mukana olleena näen, että nämä kaksi kokonaisuutta – seuratoiminta ja matalan kynnyksen harrastaminen koulupäivän yhteydessä – voivat merkittävällä tavalla tukea toisiaan. Aika toki näyttää, millaiseksi tilanne muotoutuu, mutta vastakkainasettelun lietsominen tuskin ainakaan edistää asiaa.

Ei ole Mikko Salasuon vika, että häneltä pyydetään niin usein kommentteja lasten urheilua ja liikuntaa koskevista aiheista. Jossain määrin jopa ymmärrän, miksi toimittajat kääntyvät hänen puoleensa. Myös nuorisotutkijoiden näkökulmia tarvitaan. Ideaalitilanteessa urheilu- ja liikuntakeskustelussa kuuluisi useiden eri toimijoiden äänet: muun muassa nuorisotutkijoiden, liikuntatutkimuksen harjoittajien, seuratoimijoiden, lasten vanhempien, kattojärjestöjen työntekijöiden – ja arjen toiminnan kautta myös lasten ääni.

Katseeni kääntyykin niihin henkilöihin, joita pyörii lajiliitoissa, Olympiakomiteassa ja muissa urheilujärjestöissä esimerkiksi ”lasten liikunnan asiantuntija” -nimikkeillä.

En ole kuullut näiden asiantuntijoiden ääntä juuri koskaan julkisuudessa. Missä nämä henkilöt ovat, kun tarvittaisiin kiihkottomia ja faktoihin perustuvia puheenvuoroja lasten ja nuorten liikunnasta ja urheilusta? Toimijat tekevät varmasti tärkeää työtä, mutta heitä tarvittaisiin myös julkisessa keskustelussa.

En ole yllättynyt, että niin moni ruohonjuuritason toimija on hämmentynyt esimerkiksi Olympiakomitean roolista lasten ja nuorten urheilun ja liikunnan sektorilla. OK:ssa on paljon tämän sektorin parissa työskenteleviä asiantuntijoita, mutta näistä henkilöistä ei ole ollut aktiivisiksi keskustelijoiksi. Se on valtava sääli. Moniäänisyyttä ja monipuolisia näkökantoja esiintyy nyt liian vähän.

Esitän lopuksi henkilökohtaisesti muutaman toiveen Mikko Salasuolle.

Ole selkeämpi ja tarkempi ongelmakokonaisuuksien asettelussa ja esiintuomisessa. Se antaa paremman pohjan rakentavalle ja asioita eteenpäin vievälle keskustelulle. Toivottavasti näkisit jatkossa urheiluseuratoiminnasta myös hyvät puolet. Silloin olisi helpompi päästä kiinni aitoihin haasteisiin. Vastakkainasetteluja tarvitaan, mutta ne kannattaa rakentaa asia edellä – ja silloinkin mahdollisimman objektiivisesti.

Jos nämä asiat näkyisivät jatkossa selvemmin puheenvuoroissasi, kommenteistasi voisi olla paljon hyötyä, kun Suomessa keskustellaan lasten ja nuorten liikunnasta ja urheilusta.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)