Kohti viisaampaa keskustelua – Kommenttipuheenvuoro jalkapalloa ja valmennusta koskevaan keskusteluun

Suunnanmuutos-jalkapalloblogissa on käyty mielenkiintoista keskustelua taidosta ja pelaajakehityksestä, erilaisista pedagogisista lähestymistavoista valmennukseen sekä yleisesti jalkapallosta pelinä ja pelaajien toiminnasta.

Tällaista keskustelua voi tervehtiä ilolla. Se osoittaa kiinnostuksen näitä asioita kohtaan. Ja on tärkeä merkki valmennuksen parissa toimivien halusta kehittää omaa toimintakenttäänsä sekä käytännössä että teoriassa.

Esimerkkinä tästä vaikkapa Taidon kultivointi -teeman alla tehdyt kirjoitukset. Tähän liittyen teorian ja käytännön suhteesta kirjoitti Erkka V. Lehtola puheenvuoron SPL:n blogissa. Erkko Meri tarkasteli puolestaan tällä sivustolla kirjoituksessaan yleisesti uuden tiedon etsinnän merkitystä valmentajien työssä sekä kommentoi melko kipakasti Lehtolan kirjoitusta.

Hetkeä aikaisemmin Jani Sarajärven ja Kyösti Lampisen välillä käytiin napakkaa keskustelua Sami Hyypiä Akatemian pelaajakehityksen konseptista ja talenttien tunnistamisesta.

***

Mielestäni kaipaamme valmennusta, peliä ja pelaajien toimintaa koskevassa keskustelussa enemmän tajua siitä, että ymmärtäminen ja tiedon muodostus – olkoon se kuinka hienoa ja modernia tahansa – on aina tuomittu rajallisuuteen ja vajavaisuuteen.

Vaikka yritämme millä tahansa keinoin muodostaa käsitystä pelaajista ja pelin systeemisestä kokonaisuudesta tai rakennamme maailman kehittyneimmän supertietokoneen jalkapallossa valmennuksen ja tutkimuksen palvelukseen, emme kykene vastaamaan kysymyksiin kuin hyvin vajavaisesti.

Meillä ei myöskään ole mitään tiedollista tapaa päästä välittömästi kiinni todellisuuteen samalla tapaa kuin maalivahti nappaa pallon käsiinsä.

Tiedonhankinta on sitä, että yritetään tietää, tulkita ja ymmärtää sitä, mikä on jo jollakin tapaa ymmärretty ja käsitetty ennen tiedon muodostamisen aloittamista.

Siis tiedetään jostakin jotakin, kun lähtökohdat tiedon muodostuksessa ovat jo etukäteen rajatut.

Tähän perustuvat eri tieteenalat, niiden sisällä olevat monet koulukunnat sekä yleisesti koko tieteellisen ja tiedollisen toiminnan kehitys. Ei ole yhtä supertiedettä, joka voisi selittää esimerkiksi ihmisestä kaiken. On erilaisia tutkimusaloja ja niiden sisällä koulukuntia, jotka yrittävät ymmärtää ihmisestä jotakin.

Tämä lähtökohta koskee myös valmennusta ja valmennuksen eri tiedonaloja sekä kaikkinaista jalkapalloa koskevaa ymmärtämistä ja tutkimusta.

Esille tulee aina väistämättä hyvinkin erilaisia käsityksiä ja näkemyksiä, joilla perustellaan sekä tietoa että myös itse käytännön valmennuksellista toimintaa ja ratkaisuja.

***

Oma toivomukseni on, ettei jalkapallon valmennuskeskustelu hairahtuisi sille loputtoman kiistelyn tielle siitä, mikä teoria jäsentää valmennusta, pelaajien ja valmentajien toimintaa parhaiten.

Eikä kiistelisi siitä, mikä on käytännössä se oikea, paras ja vastaansanomaton metodi, jolla toimia.

Myöskään käytäntöä ja teoriaa ei tule asettaa vastakkainen, koska ne aina väistämättä limittyvät toisiinsa kaikessa ihmistyössä.

Paras lääke keskustelun epäkypsyyttä vastaan on moniarvoinen ja ideoiltaan rikas valmennus- ja urheilukulttuuri. Kulttuuri, joka hyväksyy lähtökohdakseen sen, että urheilussa, valmennuksessa ja omassa lajissamme jalkapallossa on lukemattomia eri teitä hahmottaa todellisuutta ja toimia.

Kuten eräs filosofi sen sanoi toisessa yhteydessä: ”Riippumatta siitä, miten kiihkeästi vetoamme elämän eri käytäntöjä koskevissa kysymyksissä tietoon, eettisiin teorioihin, uskonnollisiin oppeihin tai yleiseen hyvään emme pääse yli siitä, että toisen ihmisen hyve on toisen pahe.”

Ei myöskään kannata ihmistyössä hukata liikaa aikaa siihen, onko esimerkiksi terapiatyössä ”kognitiivinen ratkaisukeskeinen teoria ja terapia” parempi teoreettinen ja käytännöllinen malli kuin ”psykodynaaminen teoria ja terapia”.

Tai vastaavasti käydä valmennustyön alueella loputonta väittelyä siitä, pitääkö valmennuksen lähtökohdaksi ottaa ekologinen dynamiikka, Ekkono-metodi, SPL:n valmennuslinja, holistisen valmennuksen ideat, pelin tilastomatemaattinen lajianalyysi tai lukematon määrä muita tarjolla olevia teorioita ja käytännön valmennuksen vaihtoehtoja.

Kannattaa toimia niiden näkemysten pohjalta, jotka kokee itse oikeiksi ja arvokkaiksi sekä kunnioittaa muiden vastaavia pyrkimyksiä.

***

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja jalkapalloseura LAUTP:n valmennuspäällikkö.

Taidon kultivointi osa 5: Taito pelaaja- ja ryhmätason ilmiönä (ja hieman ekspertiisistä)

Taidon kultivointi on edennyt kultivointimatkallaan päätösjaksoon. Aiemmat blogimme ja vlogimme voi käydä lukemassa ja katsomassa Jalkapalloblogista ja Youtube-kanavaltamme. Kultivointia voi edistää myös Twitter-tilillämme @TKultivointi.

Viimeisessä Taidon kultivoinnin blogissa palaamme rosvon lailla rikospaikalle eli jo ensimmäisessä jaksossa käsiteltyyn taidon olemukseen. Nyt keskitymme tarkastelemaan taidon olemusta pelaaja- ja ryhmätason ilmiönä sekä eksperttitasoa jalkapallossa.

Taitokäsityksillä on Suomessa hyvin palapelimäinen pohjavire. Asian ydin pilkotaan osiin ja harjoitellaan näitä osia eli perusliiketaitoja, peruslajitekniikoita, fysiikkaa, mentaalista puolta ym. tiettyinä herkkyyskausina (joka konsepti on kohdannut vahvaa kritiikkiä). Lopulta tekniikat ja muut osat laitetaan yhteen ja kas kummaa – taitava pelaaja on valmis! Taidon kultivointityöryhmä on osaltaan haastanut tällaisen osittuneen käsityksen ja puhunut siitä, että kaikkein tärkeintä meille olisi ymmärtää taidon ydin ja sen syvin olemus.

Olemme kuvanneet taitoa aina suhteessa ympäristöön tapahtuviksi, vuorovaikutuksellisiksi peliteoiksi – kuin kauniiksi tanssiksi muiden kanssa.

Taitoa ja taidokasta pelaamista voidaan ymmärtää eri tasoilta analysoituna (kuva 1.). 

Kuva 1. Taito eri tasoilla.

Joukkuepallopelissä, kuten jalkapallo, taitoa on ensinnäkin laadukas kollektiivinen toiminta, jossa joukkue kykenee laadukkaisiin yhdessä tehtyihin suorituksiin kuten pitämään joukkueen tiiviinä, prässäämään koko joukkueena tai avaamaan peliä yhdessä. 

Toiseksi ryhmätason taitoa on yhteiskoordinaatio, jossa ryhmä pelaajia toimii keskenään sujuvasti kuin vuosia yhdessä tanssinut tanssiryhmä. Esimerkkinä puolustuslinjan toiminta, jonka yhteinen koordinoituminen viimeiseen asti hiottuine liikkeineen on parhaimmillaan kuin kaunista tanssia. Yhteistä koordinoitumista voi olla myös vastustajan hyökkäyksen viivyttäminen ja etenemisen esto tai laukausten peittäminen yhteistyössä puolustajien kanssa.

Kolmas ryhmätason taitoon liittyvä asia on synergiat, joiden avulla taitavat pelaajat tulevat vahvemmiksi kuin olisivat yksinään. Kaksi “yksilönä” keskivertoa pelaajaa voivat olla supervahvoja yhdessä, sama koskee koko joukkuetta. 

Kaikki edellä mainitut ilmiökuvaukset ohjaavat meitä ajattelemaan taitoa yhdessä toteutettavana toimintana – hyvin tärkeää sekä lasten- että huippujalkapallossa.

Pelaajatasolla taitoa voidaan ajatella pelitekoina kuten kuljettaminen, syöttäminen, prässääminen, riistäminen tai purkaminen. Useat peliteoista eivät tapahdu pallon välittömässä läheisyydessä, esimerkkinä tilojen peittäminen ja puolustuslinjan pelaajien tilojen hallinta dynaamisine sijoittumisineen ja kehon orientoitumisineen. Kaikki peliteot ovat vuorovaikutuksellisia, mitään ei jalkapallossa tehdä ikinä yksin. 

Vaikka pallolliset peliteot kuten haastot ja ohitukset jäävät usein ihmisten mieliin, on suurin osa peliteoista pallottomia. Esimerkiksi pelattavaksi liikkuminen ja tilojen peittäminen ovat taitavien pelaajien pelitekoja. 

Pallottomat peliteot eivät ole synnynnäisiä tai itsekseen kehittyviä taitoja, eivätkä ne ole tärkeysjärjestyksessä pallollisen toiminnan jäljessä. 

Pallottomia taitoja voi ja pitää opiskella heti lapsuudesta asti ja niiden oppimista voi helposti viedä eteenpäin pallollisten pelitekojen opettelun kanssa. Itse asiassa nämä kaksi asiakokonaisuutta tukevat toistensa oppimista – kun pelaajat tulevat paremmiksi pallottomissa peliteoissa, täytyy pallollisten pelitekojen myös kehittyä ja päinvastoin.

Edellä kuvattu on jalkapallotaidon ydintä. Taidon ydintä ei ole 50:llä eri tavalla pallon pomputtelu, kärrynpyörät tai x-hypyt. Kaikki ihmisen liikunta ja erilaiset liiketaidot voivat auttaa pelaajia tulemaan taitaviksi, mutta niiden pitää pysyä omassa roolissaan – ne eivät ole ydintä eivätkä siksi saa liian isoa roolia. Eri tasojen peliteot saavat suuren roolin, koska ne ovat taidon ydintä.

”Technique is not being able to juggle a ball 1000 times. Anyone can do that by practicing. Then go and work in the circus.”

Johan Cruyff

Koska olemme keskittyneet Suomessa liikaa taidon osatekijöihin kuten tekniikkaan, olemme kehittäneet pelaajista sopeutumattomia, geneerisiä pakottajia. Esimerkkinä useat kansainvälistä läpimurtoa tekemään pyrkineet laitahyökkääjät, jotka eivät tanssi pelitilanteissa muiden kanssa vaan yksin pallon kanssa. Pelaajamme saattavat olla teknisiä, mutta eivät taitavia, jolloin he pakottavat liikesuoritukset koneistosta ulos ilman suurempaa ymmärrystä. He eivät tulisi paremmiksi lisäämällä 1-2 geneeristä harhautusta työkalupakkiinsa, vaan ymmärtämällä taidon todellisen olemuksen ja tulemalla paremmaksi siinä.

Esimerkkeinä käyttämämme haasto- ja ohitustilanteet ovat ytimeltään aivan eriä kuin geneeriset harhautustaidot. Ne ovat kuin tanssia toisten ihmisten kanssa, ja tähän tanssiin kyetäkseen täytyy…harjoitella tanssia muiden kanssa.

Taitava pelaaja on sopeutuva. Hänen ei tarvitse olla pallojonglööri tai superfyysinen, koska taidon ydin ei ole tekniikka, fysiikka, taktiikka eikä psyyke. Nämä kaikki asiat ovat osa taitoa, mutta ne eivät ole ydintä eivätkä siksi saa ottaa liian suurta roolia taidokkaan pelaamisen kehittämisessä.

Taidokas pelaaja eksperttinä

Ekspertiisi jalkapallossa tarkoittaa pelaamisen erityisen korkeaa suorituskykyä. Vanhassa taitoajattelussa ekspertiisi perustuu symboliseen käsitykseen taidosta ja vahvoihin prosesseihin aivoissa (laaja tietopankki, hyvä muisti, kyky varastoida ja hakea tietoa ym.). Ekspertillä on paljon liikemalleja aivoissaan ja kyky informaation prosessoinnin jälkeen toteuttaa ne tarkasti ja nopeasti. Ekspertillä on paljon tietoa jostakin (esim. pystyy kuvaamaan pelitilannetta kuvasta katsotun perusteella) ja tieto voidaan erottaa liikkeestä. Tämän vuoksi vanhassa taitoajattelussa koetaan, että pelaajan taitoa kyetään kehittämään ja tutkimaan erillään taidon toteuttamisesta esimerkiksi kyselyin ja teknisin testein.

Ekologisen dynamiikan mukaan taito ei ole pelaajan päässä eikä ympäristössä vaan pelaajan ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa. Ekspertillä on tietoa jossakin (esimerkiksi pelitilanteen sisällä), koska hän on herkistynyt merkitykselliselle informaatiolle ja kykenee sopeutumaan ja muokkaamaan toimintaansa informaation perusteella. Ekspertti ei välttämättä kykene kertomaan taidosta, mutta kykenee kuitenkin toimimaan taitoa vaativissa tilanteissa “kuin kala vedessä.” 

Siksi ekspertiisiä täytyy ajatella kykynä toimia spesifeissä tilanteissa, ei kykynä vastata kysymyksiin tai kykynä kiertää tötsiä. Tällainen ekspertiisikäsitys sopii hyvin yhteen aiemmin tekstissä esittämämme taitoajattelun kanssa. 

Tekstissämme kuvattuun mieltä ylevöittävään taitokäsitykseen päättyy Taidon kultivoinnin blogimatka tältä erää. Haluamme kiittää kaikkia Taidon kultivoinnin matkassa olleita ja meitä auttaneita ihmisiä!

Palautetta on tullut paljon ja on ollut ilahduttavaa nähdä, että jalkapallolla on merkitystä ja suomalaisilla on laajasti halua kehittää taitokäsityksiä. Ennen lopullisia jäähyväisiä tapaamme vielä kerran perjantaina, jolloin kultivoidaan viimeisen vlogin muodossa. Hyvää viikon jatkoa, nähdään perjantaina!

Jarkko Tuomisto, Jani Sarajärvi, Jussi-Pekka Savolainen

Mitä tapahtui muutoksentekijälle?

Tiedän, että tämän tekstin kirjoittaminen voi nostaa ”myrskyn vesilasissa”. Aihe on kuitenkin niin tärkeä itselleni, että haluan kirjoittaa siitä. Ehkä sekin antaa rohkeutta, että aktiiviset vuodet juniorijalkapallon parissa alkavat olla pian takanapäin.

Jalkapallovalmentaja Erkka V. Lehtola oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yksi suomalaisen juniorijalkapallon tärkeimmistä hahmoista. Lehtola kuului siihen pieneen joukkoon, joka halusi terävöittää lasten ja nuorten pelaajakehitystoimintaa. Tämä muutosvimma näkyi paitsi kentällä myös julkisissa kannanotoissa.

Lehtola toimi tärkeänä esikuva niille juniorivalmentajille, jotka halusivat tehdä enemmän ja paremmin kuin aikaisemmin. Ei haluttu tyytyä pelkästään siihen, mitä oli tehty aikaisemmin.

Kuuluin myös itse tähän nuorten valmentajien porukkaan, joka näki Lehtolan eräänlaisena tienraivaajana, ”kapinallisten” johtajana. Lehtolan kirjoitukset, keskustelunavaukset ja käytännön teot osoittavat paloa mennä eteenpäin, tarvetta kehittyä.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Lehtola oli yksi avainhenkilöistä, kun suomalainen junnufutis otti noin 15 vuotta sitten askeleita hämärästä valoon. Tästä työstä arvostan Lehtolaa edelleen valtavasti. 

Jo pitkään Palloliiton riveissä työskennellyt valmentaja täyttää ensi tammikuussa 50 vuotta. Näyttäisi siltä, että jokaiselle valmentajalle välttämätön ”kapinallisuus” on kadonnut johonkin. Muutoshalu on vaihtunut status quon säilyttämiseksi. Julkisia puheenvuoroja vaikuttaisi leimaavan nykyisin enemmän varovaisuus kuin rohkeus.

Onko muutoksen kaasujalka siirtynyt jarrupolkimelle?

Lehtola on kuulunut jo pitkään Suomi-futiksen näkyvimpiin äänitorviin. Hän on vaikuttaja, jonka sanoja kuunnellaan. Tuota valtaa voi käyttää joko kehityksen vauhdittamiseen – tai sen jarruttamiseen.

Eräs pitkään ulkomailla työskennellyt suomalaisvalmentaja on muistellut, että Palloliiton kursseilla ei saanut aikanaan puhua peliasennoista. Nykyään peliasennot ovat jollain tavalla osa lähes jokaisen seuran valmennustermistöä tai -linjaa.

Lehtola kirjoitti 20. maaliskuuta juniorivalmennusta käsittelevän blogitekstin Palloliiton Internet-sivuille. Kirjoitusta pääsee lukemaan tästä. Kun luin tekstiä, minusta tuntui, että ajassa palattiin osittain kymmenen vuotta taaksepäin.

Hieman erikoiselta tuntuvaa piikittelyä uusia termejä kohtaan. Hämmentävältä tuntuvaa vastakkainasettelua teorian ja käytännön välillä. Yksittäisten toimijoiden nostamista esiin tavalla, jonka olisi voinut mielestäni tehdä tyylikkäämmin. Omien kokemusten kuvaamista ”väitöskirjana”, mikä näyttää helposti pyllistykseltä tieteentekijöitä kohtaan.

Lehtola totesi tekstissään esimerkiksi näin: ”Suomenkieliset sanat ja perinteiset tavat puhua pelistä uhkaavat hautautua uusien termien ja sivistyssanojen aggressiivisen prässin alle.”

Olisiko 2000-luvun alun muutosvimmainen tienraivaaja, joka haki säännöllisesti oppeja esimerkiksi ulkomailta, kirjoittanut näin?

Sitä paitsi, en ole törmännyt ”uusiin termeihin ”kuin joissakin yksittäisissä teksteissä tai videoissa. Iso kuva, alkaen esimerkiksi liiton koulutuksista, on pysynyt samanlaisena. Mistään isosta rynnistyksestä ei voi siis puhua.

Termit, joita Suomessa pidetään uusina, ovat monessa muussa maassa valmennusalan toimijoiden välisessä kommunikaatiossa arkipäivää.

Esimerkiksi Borussia Möchengladbachin akatemiassa juniorivalmentajat keskustelevat säännöllisesti muun muassa differentiaalioppimisesta lasten valmennuksessa. Tästä kuulin maaliskuun alussa yhdeltä ”Gladbachin” juniorivalmentajalta.

Samoja havaintoja tein myös viime viikolla, kun pääsin kuulemaan hollantilaisen SBV Vitessen ja tanskalaisen FC Midtjyllandin lapsuus- ja nuoruusvaiheen toiminnasta. Termit, kuten plyometrinen harjoittelu, makrotason prinsiipit ja aivojen plastisuus, nousivat esille.

Se, mikä Palloliiton toimistolla Töölössä saatetaan nähdä uutena ja pelottavana, saattaa monessa muussa juniorijalkapalloympäristössä olla osin jo vanhentunutta sisältöä. Tämä kuvastaa osaltaan sitä, kuinka tärkeää on seurata jatkuvasti kehitystä.

Jos uudet termit ja asiat nähdään lähtökohtaisesti pelottavina, tämä asenneilmapiiri voi heijastua laajallekin. Siitä on juniorifutikselle isossa kuvassa enemmän haittaa kuin hyötyä. Pysymme varmasti entistä tiukemmin paarialuokassa.

Tämä ei ole joko-tai-asetelma, mutta kysyn silti varovaisesti. Kumpi on parempi vaihtoehto: Olla jatkuvasti utelias ja mennä välillä metsään, mutta säilyttää kuitenkin pyrkimys kehittymiseen? Vai sulkea silmät ja korvat uusilta impulsseilta ja antaa kehittymisen junan kiihdyttää entistä kauemmas?

Kehittyvä pelaaja on utelias, etsii rajojaan, käy välillä myös epämukavuusalueella ja oppii toimimaan muuttuvassa ympäristössä. Näitä ominaisuuksia on hyvä vaalia myös valmentajien keskuudessa.

Kokonaiskuvan hahmottaminen vaatii eron tekemistä kahden asian välille. Millaista ammattikieltä valmennuksen parissa toimivat käyttävät keskenään ja miten nämä osaajat kommunikoivat lapsille ja nuorille?

Se, että valmentajat keskustelevat pelin teoriasta ja argumentoivat esimerkiksi taidon olemuksesta, ei tarkoita sitä, että tämä puhe siirtyisi juniorikentälle lasten valmentamiseen.

Puhuvatko lääkärit potilaille samoilla latinankielisillä termeillä, joita he käyttävät kollegoiden kesken seminaareissa? Viittaavatko asianajajat oikeuslähteisiin samalla tavalla keskustellessaan päämiestensa kanssa kuin neuvotellessaan keskenään sopimuksen yksityiskohdista? Keskustelevatko luokanopettajat lasten kanssa niillä käsitteillä, joista he kirjoittavat gradutöissään?

Kun lajin kattojärjestössä työskentelevä ammattilainen ilmoittaa pelkäävänsä, että ”monimutkainen tiede hyökkää liian varhain lasten yksinkertaiseen maailmaan”, herää kysymys: Miten tätä purkausta pitäisi oikein tulkita?

Jos akateeminen ymmärrys ei ole riittävällä tasolla, henkilö voi olla helposti peloissaan. Silloin ihminen näkee enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia. Ei ”monimutkaisen tieteen hyökkäämistä” kannata pelätä. Jo pelkkä käsite ”monimutkainen tiede” on erikoinen.

Valmentajille on annettava esimerkiksi koulutusten avulla lisää työkaluja, joilla he pystyvät käsittelemään informaatiota ja viemään tarvittaessa uusia oppeja käytäntöön, lasten tueksi. On osattava jäsentää asioita loogiseen muotoon. On ruokittava kulttuuria, jossa asioista halutaan ottaa selvää. Teksteihin pitää saada myös konkretiaa ja esimerkkejä.

Tämä on varsinkin seurajohtajien, valmennuskouluttajien ja muiden ammattilaisten – mutta samaan aikaan koko futisyhteisön – tehtävä. Esimerkillä on iso vaikutus.

Kaikki valmentajat voivat oppia, jos heitä tuetaan ja ympärille luodaan uteliaisuuteen ja jatkuvaan oppimiseen rakentuvaa kulttuuria. Silloin vieraat termitkään eivät ole enää niin iso ongelma, ellei niitä sellaisena halua keinotekoisesti pitää.

Juha Valla, Lehtolan entinen pitkäaikainen valmennuskollega, on muodostunut minulle eräänlaiseksi valmennukselliseksi esikuvaksi.

Useamman vuoden Vallan kanssa toimineena muistan varmaan ikuisesti, kuinka kokeneempi valmentaja suorastaan pakotti meitä nuorempia valmentajia olemaan jatkuvasti uteliaita. Hän ei hillinnyt innostusta, vaan puski eteenpäin. Kertoi, että virheet opettavat ja tekevät paremmaksi. Ajatteli, että vaikka uusia termejä olisi aluksi liikaa, parhaat niistä kyllä suodattuisivat käytäntöön – ”turhien” jäädessä unholaan.

Kun uskaltaa olla avoin esimerkiksi uusille termeille, voi ymmärtää paremmin myös vanhaa, nähdä mikä entisessä on hyvää, jopa parempaa. Olen itse oppinut tämän monet kerrat kantapään kautta.

Myös toinen Lehtolan kanssa toiminut valmentaja, Pertti Kemppinen, on ollut tässä suhteessa tärkeä esimerkki. Kemppinen, jos kuka, on tullut tunnetuksi erilaisiin tutkimuksiin nojautuvista teksteistä, joista on jäänyt ”termipäästöjä”. Toisaalta Kemppinen on samaan aikaan ryöminyt mudassa innostaakseen lapsia ja heittäytynyt omalla esimerkillään lasten maailmaan.

Tämä on minulle osoitus siitä, että teoria ja käytäntö kulkevat käsi kädessä.

Olen itsekin mennyt välillä mykäksi Kemppisen kanssa keskustellessa. Siinä, missä yksittäisten valmentajien kynnys lähteä mukaan valmennukseen on voinut hetkellisesti nousta, olen lähes varma, että vielä useampi on kuitenkin innostunut lisää ja halunnut oppia enemmän.

Kumpi on parempi tilanne: se, että yksi varoo lähtemästä mukaan vai se, että toinen valmentaja innostuu ja kiinnostuu lisää? Itse olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Ympäristö, joka hillitsee uteliaisuutta ja innostusta, on lamaannuttava ympäristö. Tällaisesta ympäristöstä voi vähitellen muodostua kupla, jossa kaikkia asioita peilataan vain suhteessa vanhaan. Silloin uusien sivistyssanojen nähdään hyökkäävän aggressiivisesti päälle. Eikä tämä tarkoita missään nimessä sitä, etteikö myös vanhassa olisi paljon hyvää. Totta kai on!

Pitäisikö ajattelutapaa muuttaa enemmän siihen suuntaan, että ”antaa kaikkien sivistyssanojen hyökätä kimppuun, suodatamme sieltä ne, jotka palvelevat kehitystä ja tuovat lisäarvoa aikaisempaan”?

Toistonkin uhalla kysyn: millaisen kuvan oppimisesta ja kehittymistä Lehtola haluaa antaa ”suomalaiselle jalkapalloperheelle”?

Tilanne vetää mieleni myös hieman surulliseksi. En näe Lehtolan kannanotoissa enää sitä samaa tienraivaajaa, joka vielä noin kymmenen vuotta sitten oli monelle juniorivalmentajalle roolimalli nimenomaan siinä, että asioita voi aina tehdä paremmin ja tyytyväisyys vallitsevaan tilanteeseen on kehittymisen pahin este.

Tämä ei ole Lehtolalle mikään velvollisuus. Onhan hän tehnyt juniorifutikselle aikanaan valtavan työn. Sillä on ollut iso arvo.

Asetelma on myös ristiriitainen. Liitto on jo useamman vuoden ajan korostanut tiedolla johtamisen merkitystä. On palkattu ”jalkapalloprofessori”, tutkimus- ja kehitystoiminnan asiantuntijoita, ja niin edelleen. Näiden toimintojen tarkoituksena on tukea arjen toimintaa, tuoda lisäarvoa kenttätyöhön, ei korvata sitä.

Tämä sama pätee myös lasten valmennukseen. Erilaisten termien, teoreettisten viitekehysten ja muun Lehtolan kuvaileman ”valmennustieteen” tarkoituksena on antaa valmentajille ajatuksellisia apuvälineitä. Joihinkin ne tarttuvat paremmin kuin toisiin.

Utelias valmentaja ottaa selvää vieraammista termeistä, eikä tämän tarvitse tarkoittaa luopumista hyviksi todetuista perinteistä.

Tärkeintä on sellainen asenneilmasto, jos tällaista uteliaisuutta pidetään tavoiteltavana asiana ja sitä tuetaan. Kun yhä useampi koulutustilaisuudessa vieressä istuva valmentajakollega ottaa selvää uusista asioista, peilaa tätä suhteessa aikaisemmin opittuun ja kykenee myös kyseenalaistamaan, koko futisyhteisöä kehittävä kulttuuri vahvistuu.

Kriittistä ajattelua on kuitenkin vaikea oppia, jos pelkona on se, että uudet termit karkottavat innokkaat valmentajanalut. Kun aloittavia valmentajia tuetaan ja jeesataan, nämä tekijät kyllä ymmärtävät, että ”uusi tieto” ei ole synonyymi ”hyvälle opille”. Tämä tieto voi kuitenkin auttaa näkemään uusia asioita eri tavalla ja kehittämään omaa toimintaa entistä paremmaksi.

Olen itse syyllistynyt varmasti ajoittain Lehtolan kuvaamaan vauhtisokeuteen. Syyllistyin varsinkin aikaisemmin esimerkiksi lapselliseen vastakkainasetteluun ”old school -valmentajien” ja ”uuden sukupolven modernien valmentajien välillä”. Tämä hävettää itseäni välillä vieläkin. Nykyään ymmärrän paremmin, että aikaisemmat perinteet ja uudet teoreettiset ajatukset voivat aidosti tukea toisiaan.

Erkka V. Lehtola tuli kuitenkin – varmasti hyvää tarkoittavalla tekstillään, jossa oli toki myös osuvia pointteja – toistaneeksi sen vitsauksen, joka on vaivannut suomalaista jalkapalloa mielestäni liian kauan. Jos haluamme tulla paremmiksi, meidän täytyy olla uteliaita, pysyä kaikin mahdollisin keinoin kiinni kehityksessä, kunnioittaa vanhaa mutta olla avoimia myös erilaisuudelle sekä säilyttää nöyryys uuden tiedon edessä.

Tämä voi tehdä ilman perinteiden ja hyvien käytäntöjen hylkäämistä. Ja niin, että toiminta näkyy laadukkaampana lasten valmentamisena.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”En ollut nuorena mikään erityislahjakkuus enkä saanut ikinä mitään palkintoja” – Omin sanoin Perparim Hetemaj

Perparim Hetemaj, 34, voitti vaikeudet ja kasvoi arvostetuksi jalkapalloammattilaiseksi. Kun Hetemaj lähti 19-vuotiaana Suomesta ulkomaille, hän ei osannut keittää edes kananmunaa. Vakavan loukkaantumisen jälkeen paluu Suomeen oli lähellä. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, Hetemaj pelaa 10. kauttaan Italian pääsarjassa ja tähyää kohti 300 Serie A -ottelun upeaa rajaa.

Perparim Hetemaj’n jalkapallopolku on ollut kertomus sopeutumisesta, sinnikkyydestä, ammattimaisuudesta sekä vaikeuksien voittamisesta. Nyt Hetemaj kertoo omin sanoin tarinansa, jonka viimeisiä lukuja ei ole vielä kirjoitettu.

***

“Jalkapalloilijan ura on ollut ainoa asia, jota olen elämältäni halunnut. Jalkapallon pelaaminen on vieläkin suurin intohimoni. Olin jo nuorena valmis tekemään mitä tahansa päästäkseni ammattilaiseksi.

Kotikasvatukseni oli erilainen kuin monella muulla lapsella Suomessa. Meillä oli himassa aina tiukka kuri ja kova vaatimustaso. Se vaikutti siihen, että ulkomaille siirtyminen 19-vuotiaana ei ollut niin iso shokki.

Tietysti Suomesta ulkomaille lähteminen oli jollain tavalla shokki. En tiennyt, mitä ammattilaisurheilu oikeasti on. Vaikka pelasin Veikkausliigaa, olin pystynyt elämään Suomessa ei-urheilijan elämää.

Meillä nuorilla pelaajilla ei ollut ainakaan siihen aikaan käsitystä vaatimustasosta ulkomailla – tai sitten en ollut itse kuunnellut, kun siitä kerrottiin. Siitä olen varma, että henkisestä puolesta ei puhuttu. Pelaajille ei esimerkiksi kerrottu, mitä yksin eläminen vaatii. Toivoisin, että tästä asiasta puhuttaisiin enemmän.

Kun pelasin Klubissa Veikkausliigaa, oletin, että olen todella hyvä pelaaja. Ulkomailla huomasin heti, että en ollut muihin verrattuna mitään. Ero oli valtava. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen shokki.

Perhe on ollut minulle kaikki kaikessa. Kun asuin himassa, äiti teki kaiken minun ja veljeni ”Mehun” eteen. Myös siskoni auttoivat todella monessa asiassa. Minun ei tarvinnut ikinä esimerkiksi pestä pyykkiä tai siivota. Ainoa hommani oli viedä laukku yläkertaan – ja siinäkin lusmuilin välillä.

Ulkomailla tämä muuttui täysin. Vaihtoehtona oli tehdä kaikki asiat itse tai palkata joku muu tekemään ne. Itse olisin tietysti halunnut palkata jonkun avukseni, mutta äitini ja siskoni vaativat, että minun täytyy hoitaa arjen asiat itse. ”Muuten pääset liian helpolla”, he sanoivat. Kuuntelin heitä ja opin pikkuhiljaa tekemään asioita myös itse. Aluksi en osannut keittää edes kananmunaa oikein.

***

Palaute ja kilpailu on ulkomailla paljon raadollisempaa kuin Suomessa. Sain kotona Suomessa välillä raakaa palautetta, mutta se oli kuitenkin eri asia, sillä se tuli vanhemmiltani tai siskoiltani. Palaute joukkueen edessä muiden kuullen on ihan eri juttu.

Esimerkiksi Kreikassa sain nuorena pelaajana valmentajalta todella paljon paskaa niskaani. Valmentaja kyllä tykkäsi minusta, mutta samalla vaati paljon, koska olin nuori. Muistan yhden tilanteen hyvin. Olin pelannut eräässä pelissä keskitasolla. Voitimme ottelun 3–1, mutta olin ”kämmännyt” yhden avopaikan ja menettänyt pallon pari kertaa helposti. Valmentaja kysyi pelin jälkeen koko joukkueen edessä, olinko nukkunut edellisenä yönä hyvin. Kun vastasin ”joo”, hän sanoi, että ”aa, luulin, että et ollut nukkunut yöllä, koska nukuit pelissä”.

Valmentajan palaute tuntui ikävältä, mutta kuoreen meneminen ja luovuttaminen eivät olleet minulle vaihtoehto. Tyyliini ei ole koskaan kuulunut se, että teen itsestäni uhrin. Olen aina luottanut itseeni todella paljon enkä antanut itselleni sellaista vaihtoehtoa, että epäonnistun. Muistan kuitenkin sen, kuinka rankkaa oli aluksi tulla väsyneenä ja yksin treenien jälkeen himaan.

Olen aina joutunut todistamaan muille enkä ole koskaan saanut mitään ilmaiseksi. Moni on epäillyt minua pienestä pitäen. Jotkut heistä ovat tulleet myöhemmin sanomaan, että he eivät olisi ikinä uskoneet, että minusta tulee jotain.

En ollut nuorena mikään erityislahjakkuus enkä saanut ikinä mitään palkintoja. Vuoden tulokas? Ei. Vuoden nuorisopelaaja? Ei. Vuoden lupaavin pelaaja? Ei. Tämä antoi minulle kuitenkin motivaatiota. Asetin itselleni kovia tavoitteita – epäilijöistä huolimatta.

Yhdessä vaiheessa, kun minulla ei ollut vielä lihaksia potkaista palloa, jotkut sanoivat suoraan, että ”miten sinusta voi muka tulla pelaaja, jos et osaa potkaista palloa”. Tällaiset kommentit eivät tuntuneet kivoilta, mutta mietin aina, että voin reagoida niihin muullakin tavoin kuin alkamalla itkemään. Annoin varmasti välillä myös omalla käyttäytymiselläni ja olemuksellani syitä epäilyksiin.

Minulla oli Suomessa mahdollisuus pelata ja kehittyä. Se oli tärkeintä. Heitä, jotka uskoivat minuun, oli kuitenkin enemmän kuin epäilijöitä. Esimerkiksi Klubin B-junioreissa valmentajat ymmärsivät sen, että kehityin fyysisesti muita myöhemmin.

Perhe on ollut tärkein asia elämässäni. Perheeni on ollut kannustava, mutta he myös odottivat ja vaativat paljon. Jos emme lapsina treenanneet kesäisin ”Mehun” kanssa niin paljoa, isäni sanoi meille suoraan: ”Brasiliassa on miljoona pelaajaa, jotka tekevät kolme kertaa enemmän duunia kuin te, jotka istutte täällä kotona sohvalla katsomassa Pokémonia.” Tämä asetti paineita, mutta opin käsittelemään niitä jo nuorena.

19-vuotias Hetemaj HJK:n paidassa Veikkausliiga-ottelussa Kuopion Palloseuraa vastaan. Kuva: Jussi Eskola.

***

Minulta on kysytty joskus, että miksi minusta tuli vasta 23-vuotiaana säännöllisesti miesten pelejä ulkomailla pelaava pelaaja. Olen sanonut aina, että jokaisella on oma tie. Kenelläkään pelaajalla ei ole samanlaista polkua menestykseen.

Minulle oli tärkeää, että olin saanut Suomessa kokemusta miesten peleistä. Sanoisin nyt nuorelle itselleni, että henkinen puoli on se, joka tekee huipulla suuren eron. Itse pelaaminen lähtee monessa paikassa kuitenkin samoista asioista: älä menetä palloa, syötä omille ja juokse paljon.

Minulla oli parikymppisenä vakavan loukkaantumisen jälkeen vaihe, jolloin en oikein löytänyt mistään sopivaa paikkaa. Tiedän, että jossain piireissä ajateltiin, että ”ei tuosta mitään tulee, se palaa maitojunalla takaisin Suomeen”.

En halunnut antaa näille tyypeille sitä iloa, että he ovat oikeassa suhteeni. Luotin itseeni ja odotin oikeaa hetkeä.

Kun olin Hollannissa FC Twentessä, olin hyvin lähellä tulla takaisin Suomeen. Isäni antoi minulle kuitenkin yksinkertaisen ohjeen: ”Pysy ulkomailla, pidä turpasi kiinni, äläkä selittele mitään”. Veljeni jeesasi minut Italiaan, jossa aloin toimimaan isäni ohjeiden mukaan. Täällä olen vieläkin.

***

Isäni tykkäsi paljon italialaisesta jalkapallosta ja katsoimme sitä usein kotona. Nämä pelit tarttuivat myös minuun. Muistan hyvin esimerkiksi sen, että peleissä tuli paljon sellaisia tilanteita, joissa pelaaja työnsi vastustajaa hieman selästä. Selkä vastustajaa kohti ollut pelaaja työnsi selkäänsä hieman vastaan, kaatui ja sai aina vaparin omalle joukkueelle. Rupesin treenaamaan tätä Pukinmäen kentällä, jossa pelasimme muiden ulkomaalaistaustaisten pelaajien kanssa tai kun harjoittelin ”Mehun” kanssa 1v1-tilanteita.

Kun tulin Italiaan vuonna 2010, muut pelaajat sanoivat, että olen kuin peura kentällä. Valmentajat eivät löytäneet minulle aluksi kunnon roolia. Tein kuitenkin aina niitä asioita, joita valmentajat pyysivät minua tekemään. Samalla opin koko ajan lisää.

En kysellyt valmentajilta miksi-kysymyksiä. Jos he sanoivat, että ”potki tuota vastustajaa”, tein sen kyselemättä. Sain jo pienenä kotoa ohjeen, että ”älä puhu, kuuntele valmentajaa”. En ollut noudattanut tätä ohjetta aikaisemmin urallani. Kun aloitin Bresciassa, tajusin, että se on viimeisiä mahdollisuuksiani tehdä uraa ja menestyä. Minun oli pakko ymmärtää ja totella isäni antamaa ohjetta. Tässä asiassa minulla oli ollut ongelmia nuorempana.

Italiassa olen ymmärtänyt, kuinka iso merkitys taktisella osaamisella on. Pelaajia ja kilpailua on niin paljon, että jossakin asiassa pitää tehdä eroa muihin. Pelaaja voi kovallakin tasolla kompensoida taktisella osaamisella puutteitaan. Jos pelaaja ei ole esimerkiksi niin nopea, hänen on tärkeää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Jalkapallo on kuin shakkipeli. Kun teen omassa roolissani jonkin siirron, se on aina yhteydessä, synkronoitu, muihin pelaajiin. Omaa kieroutta ja taitoa hämätä pitää osata käyttää suhteessa vastustajaan.

Olen pystynyt sopeutumaan, koska olen ymmärtänyt, mitä valmentajat ovat halunneet minun tekevän. Treenaan viikon ajan tulevaa peliä varten niitä asioita, joita valmentaja minulta odottaa. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa minun oli vaikea antaa tietynlaisia syöttöjä ”sokkona” vapaalle pelaajalle. Tämä oli kuitenkin pakko oppia, vaikka se tuntuikin aluksi hankalalta.

Jos valmentaja kertoo minulle, mitä hän haluaa minun tekevän, teen sen. Yritän tietysti itse hahmottaa aina, mitä valmentaja odottaa minulta, mutta en kysy miksi-kysymyksiä. En välttämättä onnistu joka kerta, mutta pyrin analysoimaan, mitä voin tehdä ja miksi.

Vaikka pelaaja olisi jostain asiasta eri mieltä valmentajan kanssa, oma ego pitää siirtää sivuun ja pelaajan täytyy yrittää toimia niin hyvin kuin mahdollista. Jos tähän ei pysty, voi ihan yhtä hyvin mennä sanomaan valmentajalle, että ”laita toi toinen pelaaja kentälle”. Minulle tämä ei ole ollut vaihtoehto.

Joku on joskus ihmetellyt, miten olen voinut pelata näin kauan Serie A:ssa, vaikka en osaa potkaista palloa niin hyvin maaliin. Tämä ei ole vaikuttanut, koska olen pystynyt tekemään muita asioita tarpeeksi hyvin. Olen pystynyt vähemmällä talentilla tekemään enemmän kuin sellaiset pelaajat, joilla on ollut paljon niin sanotusti lahjoja.

***

Koen, että minut yritettiin laittaa Suomessa tiettyyn muottiin. Olen pitänyt itseäni aina box-to-box-tyyppisenä keskikenttäpelaajana, joka haluaa palloa ja tekee paljon töitä. Suomessa minua pidettiin kuitenkin laitapelaajana, ja valmentajat yrittivät työntää minua eteenpäin sillä pelipaikalla.

Sanon rehellisesti, että jos olisin pelannut koko urani samalla tyylillä kuin Suomessa, olisin päässyt korkeintaan Itävaltaan.

Heitän vieläkin välillä ”längejä”, mutta ajattelen nykyään kypsemmin. Onko ”längeissä” mitään järkeä, jos samaan päämäärään voi päästä antamalla helpon syötön viereen? Suomessa minut laitettiin usein sellaiseen asemaan ja rooliin, että olin ollut pelissä hyvä vain silloin, kun olin onnistunut tekemään monta hienoa harhautusta putkeen.

Palloton pelaaminen on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, jos haluaa huipulle. Pitää esimerkiksi osata tehdä tilaa muille ja avata pallolliselle pelaajalle mahdollisuuksia.

Se on tietysti hieno juttu, jos osaa vetää pallon yläkulmaan. Se voi avata portteja. Jos pelaajalla on jokin erityisvahvuus, hän voi päästä sen avulla tietylle tasolle. Jos muut ominaisuudet eivät ole riittävän hyvällä tasolla ja vastaan tulee huippuja, pelaaja voi toteuttaa oman erityisvahvuutensa kerran. Sen jälkeen vastustaja osaa eliminoida tämän yhden vahvuuden joka kerta pois. Pitkälle on vaikea päästä, jos on pelaajana raakile ja osaa hyvin vain jonkin asian.

Isäni sanoi usein, että hyvä pelaaja pystyy pelaamaan yhdellä tai kahdella kosketuksella. Tykkäsin kuitenkin pitää Suomessa paljon palloa, koska sain tehdä tosi kauan asioita ennen kuin joku tuli iholle ja yritti ottaa pallon pois. Jatkoin tätä myös Kreikassa AEK:ssa. Olin silloin 19-vuotias, enkä halunnut syötellä niin paljoa. Espanjalainen valmentaja raivostui tästä ja sanoi: ”Lähde kotiin, ota oma pallo ja treenaa sillä yksin”.

Futiksen yksi tärkeimmistä asioista on peruspelaamisen korkea taso. Futis on kokonaisvaltainen ala ja moni asia on tärkeä, mutta jos minun pitäisi sanoa yksi asia, se olisi peruspelaamisen laatu. Pallo pitää osata ottaa haltuun, täytyy osata käyttää kroppaa ja pitää pää ylhäällä, on osattava syöttää, suojata ja tehdä tilaa muille. Huipputasolla tähän pitää yhdistää vielä oman fysiikan, kuten nopeuskestävyyden ja keskivartalon hallinnan, kehittäminen.

Hetemaj ei onnistunut tekemään läpimurtoa Kreikan AEK:ssa. Vaikea loukkaantuminen piti pelaajan sivussa yli puoli vuotta. Kuvassa Hetemaj AEK:n vaihtopenkillä marraskuussa 2006. Kuva: Jussi Eskola.

***

Olen käyttänyt oman kroppani huoltamiseen todella paljon aikaa. Olen tosi tietoinen siitä, mitä minun täytyy tehdä, jos esimerkiksi takareiteni ei ole kunnossa. Muutamat loukkaantumiset ovat opettaneet paljon. En sano, että olen vielä fysioterapeutin tasolla, mutta olen oppinut vuosien saatossa aika hyvin, millaisia harjoitteita minun kannattaa tehdä, jotta voin parantaa esimerkiksi etu- tai takareisien voimaa.

Olen tehnyt näitä harjoitteita paljon myös joukkuetreenien ulkopuolella. Huipputasolla pelaaminen pitkään vaatii paljon. En hiffannut tätä vielä nuorena.

Sillä, että olen tehnyt paljon töitä fysiikkani eteen myös vapaa-ajalla, on ollut iso vaikutus pelaamiseeni. Olen pystynyt pelaamaan korkealla intensiteetillä monta vuotta. Kun olen tuntenut pelipäivänä, että minulla on jaloissa voimaa, minulla ei ole ollut mitään hätää, vaikka päässä olisi ollut sata ongelmaa.

Olen pelännyt, että menetän paikkani, jos en pidä fysiikastani huolta. Minulla oli pari vuotta, kun loukkaannuin usein ja kärsin tosi paljon siitä, että jouduin pelaamaan puolikuntoisena. Chievossa oli yksi huono kausi ja tiesin, että ottajia ei ole enää niin paljoa. Päätin mennä Beneventoon Serie B:hen, josta nousimme heti pääsarjaan.

Olisin halunnut jatkaa myös Suomen paidassa, mutta koska olen pelannut Italiassa käytännössä koko ajan kymmenen vuoden ajan, rasitus on ollut todella kova. Pelityylini vaatii fyysisesti paljon. Jos en pysty juoksemaan peleissä paljon, en mahdu kentälle, sillä nuoremmat pelaajat ovat parempia pelaamaan kuin minä.

Minun on ollut pakko keskustella itseni kanssa ja miettiä, miten pystyn pelaamaan huipputasolla vielä 34-vuotiaana.

Uran tekeminen ei ole ollut helppoa, mutta minulle on ollut tärkeää, että olen pystynyt pelaamaan koko ajan. Esimerkiksi vähän aikaa sitten pelasin kolme ysikymppistä viikon sisällä – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Pelasin täydet minuutit sunnuntaina, keskiviikkona ja lauantaina. Fysiikkavalmentaja ihmetteli sitä, että olin juossut viimeisessä pelissä lauantaina enemmän kuin kahdessa aikaisemmassa pelissä – 12,4 kilometriä. En usko, että tämä olisi mahdollista, jos en olisi vaatinut itseltäni niin paljon vuosien aikana. Olen ajatellut, että voin pelata jalkapalloa korkealla tasolla vain kerran elämässäni.

Hetemaj Beneventon keskikentällä joulukuussa 2020 Serie A -ottelussa Laziota vastaan. Kuva: Marco Iacobucci.

***

Minulla on vielä yksi unelma jalkapalloilijana. Kun saavutin sata peliä Serie A:ssa, ajattelin, että se ei vielä riitä. Haluan pelata enemmän. Sama juttu 200 pelin kohdalla. Viimeinen tavoitteeni on saavuttaa 300 peliä Serie A:ssa. Se riittää täällä.

Minulle on tärkeää, että voin lopettaa, kun itse haluan. Olen myös todella rehellinen itseäni kohtaan. En halua olla sellainen pelaaja, joka jossain vaiheessa alkaa ihmettelemään, että miksi valmentaja ei anna peliaikaa.

Haluan tulla Suomeen pelaamaan vielä parin kauden ajaksi, vaikka tiedän pystyväni pelaamaan myös korkeammalla tasolla. Minulle on tärkeää, että voisin toimia Suomessa esimerkkinä nuoremmille pelaajille.

Olen halunnut olla kokeneempana pelaajana kuin peili. Jos treenaan sata lasissa, haluan, että myös vieressä oleva pelaaja tekee niin – oli hän 15-, 25- tai 35-vuotias. Kun yksi pelaaja ”lusmuilee”, se on väärin koko joukkuetta kohtaan.

Nuorelle pelaajalle pitää sanoa välillä tiukasti, jos pelaaja haluaa olla ammattilainen. Opin tämän itse Kreikassa. Kokeneempi pelaaja sanoi minulle kerran yhden asian, jonka kuitenkin unohdin seuraavana päivänä. Palaute oli silloin jopa tiukempaa kuin valmentajalta. Huippujalkapallo on niin kovaa kilpailua, että jos pelaaja on tehnyt kaksi kertaa virheen, kolmatta kertaa ei voi enää mokata. Muut pelaajat ottavat sen jälkeen paikan.

***

Minulla on paljon valmentamiseen liittyviä unelmia ja tavoitteita. Kun lopetan pelaamisen, haluaisin auttaa niin montaa pelaajaa eteenpäin kuin mahdollista.

Minun täytyy olla valmentajana todella nöyrä ja lähteä alhaalta liikkeelle. En tarkoita tällä sitä, että aloitan valmentamisen pienistä lapsista, sillä näen, että minulla ei ole niin hyvää tietämystä toimia pienten kanssa. Se vaatii valmentajalta paljon erityistä osaamista. Uskon, että ymmärtäisin paremmin esimerkiksi 15-vuotiaita nuoria, joilla on jo jonkin verran kokemusta.

En voi olettaa valmentajana mitään pelaajaurani perusteella, enkä varsinkaan ajatella, että tiedän jotain, koska olen ollut pelaaja. En saa ajatella, että osaan valmentajana jotain sen takia, että olen pelannut tietyllä tasolla. Uskon, että minulta löytyy tämä nöyryys, sillä tiedostan sen tärkeyden jo nyt.

Kun tulen takaisin Suomeen, minun täytyy osata käsitellä – sekä pelaajana että myöhemmin valmentajana – nuoria pelaajia eri tavalla kuin täällä Italiassa. Tämä johtuu siitä, että suomalaiset pelaajat ovat käyneet läpi erilaisen polun kuin italialaiset pelaajat. Minun täytyy ymmärtää, millainen vaatimustaso sopii mihinkin ympäristöön. En voi välttämättä huutaa nuorelle pelaajalle samalla tavalla kuin teen täällä Italiassa.

Minulle on tärkeää, että voisin tulevaisuudessa auttaa valmentajana jokaista pelaajaa saamaan itsestään parhaan irti, oman potentiaalin esiin. Haluan auttaa nuoria pelaajia – kertoa heille asioista, joita minulle itselleni ei kerrottu.”

Perparim Hetemaj on pelannut 291 ottelua Italian pääsarjassa Serie A:ssa. Kautta 2020-2021 on jäljellä vielä 11 ottelun verran.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Taidon kultivointi osa 4: Vaihtelu ja tarkkaavaisuuden kohdentaminen

Vanhemmissa neuro- ja aivopohjaisissa taidon oppimisen metodeissa ihmisten ajateltiin kehittävän aivoihin yhdelle tekniikalle yhden tietyn liikemallin. Koska olisi olemassa yksi tietty, oikea liikemalli per tekniikka, ajateltiin näitä voitavan opettaa hyvin ohjeellisesti. Valmentaja perinteisesti antoi urheilijalle ohjeita oikeasta tekniikasta, näytti oikeita suorituksia tai purki tekniikkaa osiin ja opetti näitä osia. Harjoitteluun kuului myös paljon toistoja, korjaamista eikä siinä ollut paljon varaa yksilöllisyydelle.

Ekologisen dynamiikan mukaan taidon kehittyminen sisältää sopeutuvan yhteyden kehittämisen ympäristön kanssa, eikä oikeaa tekniikkaa ole. ED:ssa urheilijaa autetaan löytämään itselleen sopivia liikeratkaisuja, toistamaan ilman toistoja (vaihtelua) ja kehittymään liikeongelmien sujuvaksi ratkaisijaksi. Harjoittelussa pyritään liikemallien vakauttamisen sijaan ikään kuin puskemaan oppijaa uusiin liikeratkaisuihin. Harjoittelusta tulee yksilöllistä eikä massoille tehtävää mekaanista, robottimaista toimintaa.

Koska sopeutuvan toiminnan syntyminen on olennainen osa taitavaa pelaajuutta, ajatellaan ED:ssa vaihtelu taidon kehittymistä edistävänä asiana heti oppimisen alkuvaiheessa (toisin kuin vanhoissa metodeissa, joissa taidon oppimisen alkuvaiheessa vaihtelu liikkeessä katsotaan haitalliseksi). Vaihtelu mahdollistaa erilaisten liikeratkaisujen etsimisen ja hyödyntämisen, jonka vuoksi sitä tulisi olla harjoittelussa heti alusta asti. Harjoittelun seurauksena pelaaja herkistyy avaininformaatiolle ja kykenee sopeuttamaan liikkumistaan tämän informaation perusteella. Tällöin pelaaja oppii pääsemään samaan lopputulokseen vaihtelevilla liikeratkaisuilla.

Vaihtelun ei kuitenkaan pidä olla mitä tahansa vaihtelua, vaan kontekstiin sidottua, eli edellisessä jaksossa käsitelty edustavuus ja avaininformaatio tulee olla mukana harjoittelussa. Esimerkiksi viime jaksossa nähtyjä prässinpurkuharjoitteita voidaan varioida kentän eri osilla tehtäväksi, eri kokoisiksi, ja voidaan ohjeistaa prässäävä pelaaja lähtemään eri kulmista sekä liikkumaan eri nopeuksilla.

Videoesimerkissä näemme erilaisia rondoja, joita muuttamalla harjoitteluun tulee vaihtelua. Videoilta näemme, että rajoitemuutoksia on helppo ja nopea tehdä (esim. pelaajamäärä, kosketussääntö, alueen koko ja muoto). Huomatkaa myös, miten erilaiset rajoitteet muokkaavat harjoitteiden dynamiikkaa. Tällainen kontekstuaalinen vaihtelu auttaa pelaajia kehittymään taitavammiksi nimenomaan siinä mielessä, että ke kykenevät paremmin sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin.

Tarkkaavaisuuden kohdentaminen

Valmentajan ohjeistuksesta ja palautteenannosta on julkaistu paljon tutkimusta viime vuosina. Valmentajan toiminnalla on merkittävä vaikutus pelaajan / ryhmän taidon oppimiseen ja siksi on tärkeää oppia ymmärtämään oman toimintansa vaikutus pelaajaan / ryhmään.

Ekologiseen dynamiikkaan pohjautuvan käytännön valmennusmenetelmän, constraints-led approachin, tavoite on antaa urheilijalle / ryhmälle “siirtymäpalautetta” kehityksestä kohti uutta, parempaa liikeratkaisua. Valmentajan tehtävänä on siis auttaa urheilijoita etsimään ja löytämään liikeratkaisuja, ei antaa heille valmista ratkaisua oikeasta tavasta suorittaa tehtävä (joskus tämäkin voi olla toki mahdollista).

Yksi valmentajan työkaluista on auttaa urheilijaa tarkkaavaisuuden (fokuksen) kohdistamisessa. Valmentaja voi auttaa pelaajaa suuntaamaan tarkkaavaisuuttaan eri kohteisiin. Ensinnäkin tarkkaavaisuus voidaan jakaa tehtävän kannalta olennaiseen ja epäolennaiseen. Olennainen tarkkaavaisuuden kohde voi jalkapallossa tarkoittaa esim. fokusoitumista tehtävän tavoitteeseen, sen luonteeseen ja vastustajien liikkumiseen lähiympäristössä. Epäolennainen fokus voi tarkoittaa keskittymistä yleisöön tai harjoituksen ympärillä tapahtuvaan ihmisten hälinään. Lapsista on helppo huomata, että tarkkaavaisuus saattaa vaihdella mitä ihmeellisimpiin kohteisiin. Omalla ohjeistuksella ja palautteenannolla valmentaja voi auttaa lasta keskittymään ja kohdentamaan tarkkaavaisuuttaan olennaisiin asioihin.

Tarkkaavaisuuden voi olennaisen ja epäolennaisen lisäksi määritellä muillakin tavoin. Seuraavaksi esittelemme viisi erilaista tarkkaavaisuuden kohdetta, joilla kaikilla on erilainen vaikutus taidon oppimiseen:   

  1. Kehon sisäinen, asentoon liittyvä
  2. Kehon sisäinen, holistinen eli sisäiset mielikuvat 
  3. Kehon ulkopuolinen, lähellä kehoa
  4. Kehon ulkopuolinen, kaukana kehosta
  5. Ulkoiset mielikuvat

On näyttöä siitä, että kehon sisäinen ja asentoon liittyvä tarkkaavaisuuden kohde (esim. pelaaja keskittyy nilkan tai käsien asentoon) ei ole liialti käytettynä tehokasta taidon oppimisessa. Erityisesti taitavammilla pelaajilla tämä on todennäköisesti haitallista oppimiselle. Aiemmin ajateltiin taidon oppimisen alkuvaiheessa kehon sisäisen ja asentoon liittyvän fokuksen olevan hyödyllisen, mutta viime aikoina tämäkin oletus on haastettu – aihe on tiiviin tutkimuksen alla. 

Niin sanotusta holistisesta fokuksesta on tullut mielenkiintoista, positiivista tietoa viime aikoina. Holistinen fokus on mielikuvia toiminnasta, ei tarkkoja ajatuksia kehon asennoista. Holistinen fokus voi auttaa pelaajaa löytämään hienon sujuvuuden toimintaansa ilman tietoista keskittymistä kehon tarkkoihin asentoihin. Esimerkkejä holistisesta fokuksesta voisivat olla “liiku kevyesti kuin intiaani”, “kiihdytä kuin lentokone nousee” tai “syötä jämäkästi.”

Valmentajan kannattaa myös auttaa urheilijaa kohdistamaan tarkkaavaisuuttaan kehon ulkopuolelle joko lähelle kehoa tai kauemmas kehosta. Viime jaksossa nähdyssä maalipotkuharjoitteessa Jarkko olisi voinut ohjeistaa mv:n kohdistamaan tarkkaavaisuutensa palloon ja tiettyyn osumakohtaan, joka olisi ollut kehon ulkopuolinen, sitä lähellä oleva kohde. Tehtävässä mv:n tarkkaavaisuus kohdistui kuitenkin Jarkon rakentaman tehtävän luonteen vuoksi tehtävään, palloa vastaanottavaan pelaajaan ja vapaisiin tiloihin hänen ympärillään (joita vastustajat rajoittivat). Jos mv potkaisi palloa liian kovaa, Jarkko ohjeisti hänet syöttämään hitaamman syötön (mielikuva). Toinen mielikuva olisi voinut olla, “potkaise pallo prässäävän vastustajan yli sateenkaarimaisella lentoradalla.” Erilaiset vaihtelut harjoitteen sisällä ohjasivat mv:n tarkkaavaisuuden kohdetta eri asioihin. Tässä nähtiin esimerkki aiemmin esitetystä kontekstuaalisesta vaihtelusta.

Erilaisten tarkkaavaisuuden kohteiden kokeilu on hyvin mielenkiintoista ja voi auttaa pelaajia nopeastikin löytämään tilanteisiin uusia liikeratkaisuja.

Koska jalkapallotaito on vuorovaikutuksellista ja ryhmässä tapahtuvaa toimintaa, voi valmentaja auttaa koko ryhmää kohdistamaan tarkkaavaisuutta tiettyihin avainasioihin, esimerkiksi prässissä prässitriggereihin (vastustajan huono peliasento, huono syöttö ym.). Tämä liittyy osaltaan aiemmin esiteltyihin rajoitteisiin – valmentajan ohjeistus voi toimia ryhmätason rajoitteena ja ohjata ryhmää haluttuun suuntaan.

Perjantain vlogissa keskustellaan näistä asioista lisää, hyvää viikon jatkoa!

ps. Kiitokset Stefano Prato, KäPa 07U, NoPS, TPV ja Ilves

Jarkko Tuomisto, Jani Sarajärvi, Jussi-Pekka Savolainen

Unohdettu sana

Päätin maaliskuun alussa, että nostan Twitterissä kuukauden ajan esille lasten ja nuorten valmentajia ja muita seuratoimijoita, joiden toiminta on jäänyt vuosien saatossa positiivisella tavalla mieleeni. Ajatuksenani on ollut, että eri seurojen juniorivalmentajien hyvä työ tulee näkyväksi.

Vaikka Twitter-ketju on vielä kesken, se on poikinut jo nyt kaksi mielenkiintoista seurausta.

Ensinnäkin muutamat seurat ovat lähestyneet yksityisviestillä ja tiedustelleet, voisinko mainita jossain twiitissä valmentajan myös heidän seurastaan. Ymmärrettävä ja jalo ajatus.

Itselleni vielä mielenkiintoisempi havainto on ollut se, että jotkut mainitsemistani valmentajista ovat soittaneet tai lähettäneet viestiä bongattuaan oman nimensä ketjusta. Näiden yhteydenottojen ydinviestinä on ollut se, että valmentajat ovat olleet positiivisesti yllättyneitä, hieman jopa hämmentyneitä ja iloisia 280 merkin viserryksestä. Kiitosta ja palautetta tulee kuulemma niin harvoin.

Yksi valmentajista innostui avaamaan ajatuksiaan enemmän. Hänen mukaansa on erikoista, kuinka harvoin Suomessa annetaan juniorivalmentajille tunnustusta positiivisesta työstä. Palaute loistaa poissaolollaan. Tämä näkyy ensisijaisesti päivittäisessä arjessa ja ihmisten kohtaamisessa. Valmentaja voi tehdä tärkeää työtä useiden vuosien ajan ja saa ensimmäisen kerran kiitosta tästä työstään lähtiessään seurasta – jos silloinkaan.

Juniorivalmentajat tai muut futistoimijat eivät tietystikään tee työtä kiitosten tai yksittäisten twiittien takia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että positiivinen palaute muilta ihmisiltä – saman seuran toimijoilta, vanhemmilta tai vaikkapa valmentajakollegoilta – olisi vailla merkitystä.

Myönteinen palaute, jopa pelkkä kiitos-sana, voi rohkaista, kannustaa ja antaa lisää virtaa valmennustyöhön. Nämä, jos mitkä, ovat niitä kuuluisia ilmaisia asioita. Myös tutkimukset ovat osoittaneet, että kiitollisuuden tuntemisella on useita positiivisia vaikutuksia esimerkiksi terveydelle.

Jalkapalloihmisten keskinäinen arvostus on yhteydessä myös konfliktien hallintaan. Kun valmentajien työ esimerkiksi seuraympäristössä tulee huomioiduksi, yhteisössä on paremmat mahdollisuudet luottamuksellisen ja avoimen ilmapiirin kehittämiselle. Tällainen keskinäiseen arvostukseen rakentuva ilmapiiri voi auttaa hallitsemaan luonnollisia konflikteja, joita seuratoiminnassa tulee väistämättä eteen.

Tunnistan suomalaisessa juniorijalkapallossa edelleen sellaista ajattelua, että toisen seuran valmentajan työn kehuminen, esimerkiksi yksittäiset positiiviset sanat kentänlaitakeskusteluissa, nähdään uhkana omalle toiminnalle. Tällainen ajattelu kertoo vääränlaisesta pelosta ja arvomaailmasta. ”Jos annan jotain, se on itseltäni pois.”

Terveessä kulttuurissa juniorivalmentajat voivat antaa myös toisen seuran valmentajalle positiivista palautetta ilman, että tällainen toiminta vähentää oikeanlaisia jännitteitä joukkueiden välillä kentällä. Keskinäinen arvostus ei tarkoita mielistelyä, laimeaa selkään taputtamista tai kilpailutilanteen vääristämistä. Valmentajat, pelaajat ja joukkueet voivat kamppailla peleissä kiihkeästi, taistella ja tehdä kaikkensa voittamisen eteen, mutta samalla arvostaa toistensa työtä.

Kun on valmis antamaan tunnustusta muille, on yleensä myös valmis oppimaan muilta.

Neljä yhdysvaltalaista sosiaalipsykologiaan perehtynyttä tutkijaa julkaisi elokuussa 2019 mielenkiintoisen tutkimuksen. Tutkijoiden tekemien havaintojen mukaan kiitollisuuden osoittaminen ei edistä vain kahden henkilön, kiitoksen esittäjän ja sen vastaanottajan, välistä suhdetta, vaan vaikuttaa myös niihin henkilöihin, jotka todistavat kiitollisuuden osoittamista.

Tutkimusryhmän jäsenen, sosiaalipsykologian tohtori Sara B. Algoen mukaan hyvien tekojen tunnustaminen yhteisössä voi nostaa kyseisen yhteisön toiminnallisuuden tasoa ja lisätä yhteisön jäsenten avuliaisuutta toisiaan kohtaan. Positiiviset vaikutukset eivät siis rajoitu vain kahteen henkilöön, vaan ulottuvat laajemmin tilannetta todistaneeseen ryhmään. Koko osallistuva yhteisö kehittyy.

Algoen mukaan jo pelkästään vilpitön kiitosten sanominen voi saada aikaan positiivisen vaikutuksen myös muissa henkilöissä kuin kiitoksen esittäjässä ja sen vastaanottajassa. Pitäisikö kiitollisuutta siis osoittaa nykyistä enemmän? Pohjois-Carolinan yliopiston apuslaisprofessori Algoen mukaan ”kyllä, vaikka konteksti ja kulttuuri tietysti vaikuttavat kiitollisuuden ilmaisemiseen”.

Suomalaisessa juniorijalkapallossa on olemassa hienoja käytäntöjä. Seurat, kuten esimerkiksi HJK ja Ilves, nostavat esille kuukauden vapaaehtoisia. Moni yhteisö palkitsee kauden päätteeksi ansioituneita juniorivalmentajia. Jotkut seurat viestivät esimerkiksi sosiaalisessa mediassa olevansa ylpeitä valmentajiensa työstä. Tämä kaikki on tärkeää seurakulttuuria ja arvostuksen osoittamista.

Kiitosten antamisen ei pidä kuitenkaan rajoittua vain näkyviin palkitsemisiin, tiedotteisiin tai teemaviikkoihin. Tätä pitäisi näkyä säännöllisesti myös arjen yksittäisissä tilanteissa. Yhdessä valmentamassani joukkueessa erään maahanmuuttajataustaisen pelaajan isä tuli säännöllisin väliajoin kiittämään ja kertomaan, että arvostaa valmentajien tekemää työtä. Kun juttelimme enemmän, pelaajan isä kertoi, että hänen aikaisemmassa kotimaassaan valmentajat ovat lähes opettajien veroisessa asemassa. Hän halusi vilpittömillä sanoillaan osoittaa arvostavansa juniorivalmentajien työtä. Muistelen noita sanoja lämmöllä vielä seitsemän vuotta myöhemminkin.

Esimerkiksi vanhempien ja valmentajien keskinäinen oikeanlainen kunnioitus voi parhaimmassa tapauksessa edistää toimijoiden välistä yhteistyötä. Vähemmän vastakkainasettelua, enemmän köyden vetämistä yhteen suuntaan. Omiin poteroihin kaivautumista näkee edelleen liikaa. Vastaavasti eri seurojen valmentajien osoittama arvostus toistensa työtä kohtaan voi edistää koko ammattikunnan arvoa ja sopivaa ylpeyttä omaa työtä kohtaan.

Mitä jos valmentajat esimerkiksi kiittäisivät pelaajien vanhempia yhteisessä palaverissa, jos vanhemmat ovat tukeneet joukkuetta hienosti tai olleet valmentajien apuna joissakin tukitoimissa? En myöskään usko, että valmentajat saavat omasta työstään liikaa kiitosta tällä hetkellä. Pari kannustavaa sanaa silloin tällöin voi merkitä jo paljon.

Kiitosten esittäminen ja rakentava, kehittävä keskustelu eivät sulje toisiaan pois. Molemmille pitää olla tilaa. Kun luottamus on vakaalla pohjalla ja keskusteluyhteys on avoin, myös kritiikkiä voi esittää. Sen vastinparina on positiivisen palautteen antaminen silloin, kun siihen on aihetta. Rehellisyys ja johdonmukaisuus ovat avainasemassa.

Esitänkin, että suomalaisessa juniorijalkapallossa annettaisiin nykyistä rohkeammin tunnustusta hyvästä työstä myös aikuisten kesken. Valmentajilta vanhemmille, vanhemmilta valmentajille. Hallinnosta kentälle ja kentältä hallintoon. Myös kilpailevien seurojen valmentajien kesken. Tämä kaikki luo perustaa lajin, urheilun ja yhteisen tekemisen arvostukselle paitsi lajiyhteisössä myös koko yhteiskunnassa. Ja mikä tärkeintä, tämä voisi tomia todella tärkeänä esimerkkinä myös pelaajille.

Lähdettäisiinkö siis liikkeelle siitä, että sanoisimme muille jalkapallotoimijoille aikaisempaa useammin yhden unohdetun sanan – kiitos?

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

***

Tekstissä viitattu tutkimus:

Algoe S. B. et al: A new perspective on the social functions of emotions: Gratitude and the witnessing effect (2019)

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31414873/

Taidon kultivointi osa 3: Edustava mallinnus ja informaation spesifisyys

Viime kerralla käsittelimme ekologisesta näkökulmasta rajoitteita ja eri skaalojen harjoittelua sekä artikkelissa että vlogissa. Kolmannessa Taidon kultivointi -sarjan osassa sukellamme Edustavan mallinnuksen ja informaation spesifisyyden käsitteisiin.

Ekologisen dynamiikan mukaan pelaaja toimii ympäristön informaation perusteella. Harjoittelun vaikutuksesta tämä informaation ja toiminnan välinen suhde vahvistuu ja ilmenee taitavampana pelaamisena. Jotta on mahdollista taata siirtovaikutus harjoitustilanteesta ottelutilanteeseen, voidaan hyödyntää Edustava mallinnus-konseptia: Optimaalisen oppimisen ja siirtovaikutuksen saavuttamiseksi tulisi oppimisympäristön edustaa pelin kilpailuympäristöä.

Konseptin tulee alkuperin Egon Brunswikin tutkimustyöstä. Brunswik väitti, että yksilön tulisi oppia löytämään ja käyttää oleellista aisti-informaatiota toiminnan ohjaamiseen mahdollistaakseen selviytymisen kompleksisissa ympäristöissä. Konsepti edustavuudesta on tarpeellinen, jotta on mahdollista oppia herkistymään oleelliseen informaatioon toiminnan säätelyssä.

Ekologisen dynamiikan viitekehyksessä edustavuus toteutuu harjoittelussa kun harjoitusympäristön tehtävärajoitteet vastaavat ottelun tehtävärajoitteita. Toisin sanoen harjoitteiden tulisi sisältää sama avaininformaatio kuin ottelutilanteeessa.

Pieni muutos tehtävärajoitteissa saattaa muuttaa huomattavasti pelaajien suorittamista ja liikeratkaisuja. Kun baseball -pelaajien lyöntitaitoa on yritetty kehittää heittotykkien avulla, on huomattu, että pelaajien liikesuoritukset eroavat kilpailusuorituksista. Ilmiössä on kyse eri avaininformaatiolle herkistymisestä: Heittäjän käden ja muun vartalon liike on normaalisti lyönnin onnistumisen kannalta oleellista informaatiota lyöjälle. Heittotykillä harjoiteltaessa tämä informaatio puuttuu, joten lyöjän liikesuoritus perustuu vain pallon liikkeeseen. Tällöin lyönnistä tulee erilainen. Eri informaatio – eri toiminta.

Kun runsaasti heittotykillä harjoitellut baseball-lyöjä joutuu aitoon ottelutilanteeseen, ei tämä välttämättä pysty suoriutumaan harjoittelun mukaisella tasolla. Syy löytyy informaation eroavaisuudesta: Koska lyöjä on oppinut toimimaan eri informaation perusteella, ei tämä pysty sopeuttamaan toimintaansa tilanteessa heittäjän liikkeisiin, jolloin informaatio ja toiminta eivät yhdisty optimaalisella tavalla. Juuri tästä syystä ekologisessa viitekehyksessä puhutaan tärkeydestä pitää informaatio ja toiminta kytkettynä yhteen.  

Samanlaisia esimerkkejä on myös jalkapallovalmennuksesta:

Videolla nähdään ensimmäiseksi tapoja käyttää erilaisia välineitä maalivahtiharjoittelussa. Informaation spesifisyyden ja edustavuuden näkökulmasta ongelma on sama kuin baseball-esimerkissä: Välineitä käytettäessä informaatio eroaa aidosta pelitilanteesta ja herkistää pelaajat väärälle informaatiolle. Pallotykkejä käytettäessä puuttuu pelaajan lähestyminen palloon sekä potkuliike, lautoja käytettäessä hyökkääjän liike kohti palloa ja pusku. Edellä mainituista syistä tällaisten välineiden (liiallinen) käyttö voi pitkällä aikavälillä olla haitallista tai tehotonta.

Informaation köyhdyttäminen (ei nähdä laukaisuhetkeä jne. ) ei monesti ole toimivin ratkaisu. Tehtävää voidaan sitä vastoin yksinkertaistaa. Nappulamaalivahdin esimerkissä on helppo nähdä, kuinka pelaajan on vaikea havaita avaininformaatiota, koska palloa potkaistaan käsistä. Pelaajan toiminta muuttuu heti, kun pallo laitetaan maahan ja potkaistaan normaalisti.

Harjoittelun suunnittelu on todella tärkeää, jotta pelaajien on mahdollista oppia taitoja, jotka siirtyvät ottelutilanteeseen. Katsotaan esimerkki pienpelistä:

Pienpelissä ei ole paitsiota, joten tältä osin harjoite eroaa merkittävästi ottelusta. Videosta huomaamme, että pelaajat toimivat hyvin eri tavalla harjoitteessa kuin normaalissa ottelussa. Pelaajien ei tarvitse ottaa huomioon paitsiota esimerkiksi liikkuessaan syvyyteen vastustajan linjan taakse. Paitsiolinjan korkeus on erittäin oleellinen informaatio, mikäli haluamme hyökätä tilaan vastustajan selustassa. Jos joukkue harjoittelee paljon ilman paitsiota, pelaajien taito tehdä syvyysjuoksuja ei välttämättä kehity optimaalisesti. Liiallinen paitsioton harjoittelu voi olla jopa haitallista johtuen väärään avaininformaatioon herkistymiselle.

Harjoitteiden suunnittelu

Edustava mallinnus -konsepti antaa hyviä suuntaviivoja harjoitteiden suunnitteluun. Valmentajan on analysoitava peliä ja poimittava tilanteista oleellinen informaatio, joka on sisällytettävä harjoitteisiin. Harjoitteet voivat itsessään olla hyvin monimuotoisia: Niiden ei tarvitse välttämättä olla pelejä (vaikka usein ovatkin), kunhan avaininformaatio säilyy.

Esimerkkinä harjoitteen suunnitelusta katsotaan ensiksi video puolustajien prässinpurusta:

Videolla nähdään laitapuolustajien toimintaa vastustajan prässätessä. Tilanteissa puolustajat purkavat prässin kuljettamalla ja ohittamalla prässäävän pelaajan. Mikäli haluamme harjoitella pelaajiemme taitoa purkaa prässi vastaavalla tavalla, niin miten suunnittelemme harjoitteistamme edustavia? Toisin sanoen mikä on videoilla nähtävissä tilanteissa avaininformaatiota? Sitä on esimerkiksi prässäävä vastustaja, vastustajan vauhti ja lähestymiskulma sekä tilat vastustajan takana ja molemmilla puolilla. Sopivaa harjoitetta suunnitellessa on siis pyrittävä sisällyttämään mainittu avaininformaatio harjoitteeseen.

Seuraavaksi johdetaan tilanteesta edustava harjoite prässinpurkuun:

1v1 -harjoite, jossa pallollisen pelaajan tavoitteena on joko syöttää pallo maaliin tai edetä vasemmassa kulmassa olevalle maalialueelle. Puolustavan pelaajan tavoitteena on estää pallollisen maalinteko ja eteneminen. Peli lähtee käyntiin aina topparin syötöstä laitapuolustajalle. Maalin asettaminen laitakaistalle palvelee kahta tarkoitusta: Ensimmäiseksi, se pakottaa puolustajan liikkumaan kohti pallollista ja peittämään maalin, jolloin tilanteesta tulee edustavampi. Usein pelissä pelaajien pitää prässätessään myös peittää samalla syöttösuuntia. Toiseksi, pelissä laitapuolustajan syöttö laitaa pitkin on usein realistinen vaihtoehto.

Voimme helposti huomata, että harjoitteeseen sisältyy aiemmin mainitut avaininformaatiot: Vastustaja, joka prässää tietyllä nopeudella tietystä kulmasta, sekä tila prässäävän vastustajan ympärillä.

On tärkeää lisätä harjoitteeseen vaihtelua manipuloimalla puolustavan pelaajan vauhtia ja lähestymiskulmaa sekä alueelle syöttävän pelaajan pelipaikkaa ja etäisyyttä. Lisäksi tehtävärajoitteita voi manipuloida esimerkiksi seuraavasti:

Harjoitteessa on muutettu maalin paikkaa vasempaan yläreunaan. Tällä on tarkoitus simuloida syöttösuuntaa alemmalle keskikenttäpelaajalle. Muutos pakottaa puolustajan peittämään keskustan, jolloin todennäköisesti pallollisella pelaajalla on mahdollisuus edetä laidan kautta maalialueelle.

Otetaan toinen esimerkki edustavasta mallinnuksesta harjoitteen suunnittelussa:

Videolla harjoitellaan pitkää syöttöä maalipotkussa. Maalivahdin tavoitteena on syöttää pallo ilmassa vasemmalle laitapuolustajalle. Harjoitteeseen lisätään variaatio kerrallaan informaatiota rajoitteita manipuloimalla. Ensin tavoitteena on vain saada syötettyä pallo laitapuolustajalle. Tämän jälkeen lisätään prässääjä, jolloin tavoitteena on syöttää pallo laitapuolustajalle niin, että prässääjä ei ehdi palloon. Seuraavaksi lisätään harjoitteeseen toinen prässääjä ja pallolliselle joukkueelle keskikenttäpelaaja. Nyt tavoitteena on syöttää pallo laitapuolustajalle niin, että tämän on mahdollista jatkaa pallo keskikenttäpelaajlle. Viimeisessä variaatiossa peli jatkuu vielä keskikenttäpelaajan syötöllä maalivahdille, jonka jälkeen pelataan 3v2-tilanne.

On huomionarvoista, miten maalivahti alkaa sopeuttamaan toimintaansa rajoitteiden muuttuessa. Lisäämällä prässäävän pelaajan ja muuttamalla tavoitetta, pelaaja alkaa luonnostaan itseorganisoituen etsimään sopivaa liikeratkaisua tehtävään. Pikku hiljaa syötöt alkavat tippumaan laitapuolustajan etupuolelle. Koska tilanne on edustava (etäisyydet, tilat, vastustaja), siirtyy harjoittelu todennäköisemmin ottelutilanteeseen, eli oppiminen on tehokkaampaa.

Harjoitteessa maalivahdin tarkkaavaisuuden kohde on kaukana kehon ulkopuolella. Tämä eroaa perinteisestä tekniikkarjoittelusta, jossa tarkkaavaisuus on kehossa sisällä, kuten esimerkiksi nilkan asennossa tai tukijalan paikassa.

Yllä videolla nähty harjoite ja sen variaatiot piirroksena. Samaa harjoitetta voidaan käyttää myös nuoremmilla maalivahdeilla helpottamalla harjoitetta esimerkiksi pienentämällä etäisyyksiä tai aloittamalla maassa annettavalla syötöllä.

Kuten olemme aiemmissa artikkeleissa ja vlogeissa todenneet, taito nähdään jalkapallossa usein pallollisen pelaajan toimintana. Taito on kuitenkin paljon muutakin. Alla olevissa videoissa nähdään esimerkkejä laukauksen blokkaamisen ja pallon riistämisen taidoista sekä yhdestä tavasta harjoitella blokkaamista:

Edellisiä esimerkkejä seuraten katso video ja analysoi mikä on avaininformaatiota laukausten blokkaamisessa ja pallon riistämisessä. Tämän jälkeen suunnittele edustava harjoite, joka sisältää tarvittavan avaininformaation. Millainen harjoitteesta tuli? Miten sitä voisi varioida?

Spesifi informaatio ohjaa pelaajien toimintaa ja edustavan mallinnuksen avulla on mahdollista säilyttää avaininfrmaatio harjoitteissa ja suunnitella tehokkaita oppimisympäristöjä. Jatkamme aiheen käsittelyä perjantain vlogissa, palataan silloin asiaan.

ps. Kiitokset FC Ylivieska P08, Independiente Del Valle U12 & NoPS, TPV ja Ilves

Jarkko Tuomisto, Jani Sarajärvi, Jussi-Pekka Savolainen

100 teesiä juniorijoukkueen toimintakulttuurin kehittämiseksi

Laadin tällä viikolla Twitteriin listan asioista, joita voidaan viedä juniorijoukkueen toimintakulttuuriin ilman isoja rahasummia tai resursseja. Lista keräsi paljon mielenkiintoa ja julkaisen sen kokonaisuudessaan nyt Suunnanmuutos-blogissa.

Listan tarkoituksena oli koota universaaleja asioita lisättäväksi juniorijoukkueen päivittäiseen arkeen – riippumatta esimerkiksi siitä, onko kyseessä harrastejoukkue vai kilpatavoitteelinen joukkue. Jos juniorijalkapallon toimijat kokevat, että edes yksittäiset kohdat ovat sovellettavissa omien joukkueidensa arkeen, olen asiasta iloinen. Huomautan myös, että joukkueen toiminta voi olla laadukasta ilman, että aivan kaikki listan kohdat toteutuvat.

Ennen kuin puhutaan resursseista, pyritään tekemään ilmaiset asiat mahdollisimman hyvin!

***

1. Valmentaja tervehtii kaikki pelaajat erikseen nimeltä ennen treenien alkua ja kysyy päivän kuulumiset. Tutkimusten mukaan pelaajat antavat silloin enemmän itsestään treeneissä.

2. Kun joukkue kokoontuu yhteen, kukaan ei löntystele laiskasti paikalle vaan liikkuu ryhdikkäästi. Valmentaja voi laskea sekunteja viidestä nollaan ja silloin oltava valmis kuuntelemaan ohjeet.

3. Valmentajan (tai kenen tahansa) puhuessa katse kohti puhujaa, hyvä ryhti ja kaikki muu tekeminen tauolle. Puuttuminen aina, jos nämä asiat eivät ole kunnossa.

4. Joukkueen pelaajilla treeneissä samanlainen varustus. Esimerkiksi kaikilla samanlainen seuran pipo, hanskat ja muu varustus talvipakkasilla. Jos näissä asioissa mahdollisuus sooloilla, sitä tapahtuu myös helposti pelikentällä.

5. Valmentaja pysäyttää harjoitteen ja puuttuu asiaan aina, jos joku pelaajista jää kävelemään toistuvasti paitsioon tilanteen jälkeen tai jää muita alemmas joukkueen puolustuslinjan nostaessa ylöspäin. Pelaajille ei mahdollisuutta olla tauolla pelin aikana.

6. Pelaajat huolehtivat joukkueen varusteista ja harjoitusvälineistä – esimerkiksi maalien siirtäminen, tötsien kerääminen ja varusteiden huolehtiminen varastoon pelaajien vastuulla. Kaikilla selvä rooli, ei mahdollisuutta valita osallistuuko va ei.

7. Joukkueessa kerrotaan tarinoita Helmareista/Huuhkajista sekä seuran omasta edustusjoukkueesta.

8. Joukkueen pelaajat ilmoittavat itse viestillä valmentajalle, jos ovat pois treenistä (noin 10 ikävuodesta eteenpäin). Korostetaan reippautta ja autonomiaa.

9. Joukkueen kaikki pelaajat kiittävät AINA keittiöhenkilökuntaa esimerkiksi turnausruokailun jälkeen.

10. Valmennus laittaa vanhemmille pienen yleisen raportin jokaisen harjoitusjakson (esim. 8 viikkoa) jälkeen – mitä on tehty, mihin asioihin on kiinnitetty huomiota ja mitä seuraavassa jaksossa on luvassa.

11. Pelaajien juomapullot, reput yms. siistissä rivissä kentän vieressä. Pelaajat huolehtivat tästä itse ja palaute aina jos näin ei ole tapahtunut.

12. Joukkueen pelaajat tekevät valmennuksen antamia kotitehtäviä jalkapalloon liittyen esimerkiksi kerran viikossa. Huippupelaajien videoklippien analysointia, fysiikkaharjoittelua tms.

13. Joukkueen tehdessä maalin, koko joukkue juhlii sitä yhdessä – lentopallon tapaan.

14. Joukkueen harjoituksissa kilpaillaan ja kisaillaan paljon. Esimerkiksi loppupelin voitosta pelaaja saa taulukkoon aina kolme pistettä ja taulukon kolme parasta palkitaan muutaman kuukauden pelien jälkeen.

15. Pelaajat käyvät antamassa ylävitoset laukauksen eteen heittäytyneelle puolustajalle eli onnittelevat kuten maalintekijää.

16. Joukkueen pelaajat ovat katsomassa edustusjoukkueen ottelua aina, kun mahdollista. Tarvittaessa treenien siirto, jos peli on päällekkäin.

17. Valmentajan puhuessa joukkueelle, pelaajat kuuntelevat ohjeita kaarimuodostelmassa ryhdikkäästi.

18. Joukkue kuvaa ottelunsa aina, kun mahdollista. Ja panostaa myös kuvauksen laatuun.

19. Joukkue keskustelee yhdessä vähintään kerran viikossa noin 10 minuuttia. Pelaajat saavat kertoa haastavista asioista, harjoituksissa koetuista tunteista jne.

20. Joukkue palkitsee ansioituneita pelaajia kauden jälkeen yhteisessä ”gaalassa”. Palkinnot nimetty esimerkiksi Huuhkajien/Helmareiden pelaajien mukaan.

21. Joukkueen vanhemmat osallistuvat ottelujärjestelyihin. Ainakin ”isoissa” kotipeleissä ja turnauksissa mahdollisuuksien mukaan kahvio, musiikki, kuulutukset jne.

22. Pelaajat ohjeistettu, etteivät ole puhelimella tai pelaa Fortnitea treeniä edeltävän tunnin aikana. Iso vaikutus keskittymiseen harjoituksissa.

23. Turnauspäivän jälkeen joukkue käsittelee päivän tapahtumat illalla yhteisessä palaverissa esimerkiksi venyttelyjen yhteydessä.

24. Valmennus antaa pelaajille henkilökohtaisen palautteen kauden päätapahtuman (esim SM-turnaus) jälkeen – missä pelaaja onnistui, missä kehitettävää jne.

25. Joukkue juhlii isoja yhdessä ringissä äänekkäästi hyppien ja hetkestä nauttien.

26. Joukkueen pelaajat pyöräilevät harjoituksiin, jos matka on sopiva.

27. Joukkueella on muutama iskulause tai arvo joukkueen pukukopin seinällä.

28. Joukkueen pelaajat äänestävät itse kapteeniston ennen kauden alkua. Samalla käydään läpi kapteeniston rooli jalkapallossa.

29. Pelaajat asettavat valmentajan ohjauksella joukkueelle muutaman yhteisen tavoitteen ennen kauden alkua – esimerkiksi kilpailuihin tai tekemisen laatuun liittyen.

30. Joukkueella on videopalaveri esimerkiksi kerran kahdessa viikossa (riippuen pelaajien iästä).

31. Joukkueen pelaajat tervehtivät aina myös seuran muiden joukkueiden valmentajia ja kenttähenkilökuntaa.

32. Reissuilla joukkue syö mahdollisuuksien mukaan aina terveellistä urheilijan ruokaa ja jättää roskaruoat väliin.

33. Turnausmatkoilla joukkueen pelaajilla ja taustoilla yhtenäinen matkustusasu.

34. Joukkueen kapteeni käy tervehtimässä vastustajan valmentajia ennen matsin alkua.

35. Joukkue ei peru treenejä sääolosuhteiden vuoksi, jollei ole aivan pakko.

36. Loukkaantuneet pelaajat eivät jää kotiin vaan tulevat tekemään esimerkiksi liikkuvuus/voimaharjoituksen kuntonsa mukaan kentän laidalle. Osallistuminen ja kehittyminen myös loukkaantuneena tärkeää.

37. Joukkue on aktiivinen somessa (muutakin kuin tuloksia). Lisäksi nettisivuilla esimerkiksi kattavat pelaajaesittelyt kuten huippujoukkueilla.

38. Joukkueella ei ole KOSKAAN pelejä tai treenejä päällekkäin Huuhkajien/Helmareiden ottelun kanssa.

39. EM-kisojen aikaan Suomen matsin jälkeiset treenit aloitetaan kertaamalla ottelun tapahtumat.

40. Joukkueen kopissa soi koppimusiikki ennen matsia.

41. Joukkue ruokailee leireillä/turnauksissa saman pöydän ääressä (tai vierekkäisissä pöydissä, jos se ei ole mahdollista.)

42. Valmennus suunnittelee treenit aina etukäteen – esimerkiksi powerpoint-pohjalle.

43. Valmentaja on suunnitellut etukäteen pelaajien pelipaikat ja joukkueet harjoitteissa (esim. loppupeli), jottei niiden säätämiseen mene aikaa harjoituksen aikana.

44. Pallot eivät ole treeneissä löysiä.

45. Valmentajat eivät keskity otteluissa tuomarille huutamiseen vaan oman joukkueensa auttamiseen ja tsemppaamiseen.

46. Pelaajien vanhemmilla ja sisaruksilla matseissa näkyvää seurarekvisiittaa esim. kaulahuivit/liput/banderollit.

47. Valmennus on jakanut etukäteen roolit valmennustiimin sisällä harjoituksia varten. Yksi valmentajista keskittyy puolustuslinjan toimintaan, yksi valmentaja keskittyy hyökkääjien pystyliikkeisiin jne.

48. Valmennus käy läpi harjoituksen treenin jälkeen pikaisesti – missä kehitettävää, miten pelaajat suoriutuivat jne?.

49. Joukkueella yhteisiä peliin valmistautumisen rutiineja – esimerkiksi futsal-maajoukkueen ”läpyrinki”, jolla virittäydytään matsiin ja lievitetään jännitystä.

50. Pelaajat ja taustat eivät käytä puhelimia joukkueen tapahtumissa – esim. ruokailuissa.

51. Joukkueessa kulttuuri, että ongelmia ei ulkoisteta. Syyt tappioon etsitään aina omasta toiminnasta.

52. Joukkue käy läpi treenin jälkeen harjoituksen huippusuoritukset ja niiden tekijät aplodien kera.

53. Joukkueen pelaajat kunnioittavat varusteitaan! Ei nappikset jalassa muualla kuin kentällä ja pelipaita päällä ainoastaan ottelun aikana. Pelaajat huolehtivat itse treenikamat pesuun ja nappikset kuivumaan treenin jälkeen.

54. Pelaajat tervehtivät toisiaan esim. klikaten tai muulla sovitulla tavalla ennen harjoituksia ja sieltä lähdettäessä.

55. Pelin jälkeen pelaajat käyvät suihkussa ja vaihtavat pelikamat siviilivaatteisiin kopissa aina kun mahdollista.

56. Pelaajilla on mukana välipala syötäväksi heti treenin jälkeen palautumisen tehostamiseksi (noin yläkouluikäisistä eteenpäin).

57. Valmentaja puuttuu välittömästi pelaajan ylimieliseen tai muita kohtaan halventavaan käytökseen.

58. Joukkueen pelaajille ja vanhemmilla on selkeää, millä perusteilla peliaika jakaantuu. Esim. 1. harjoitusaktiivisuus 2. nykyinen taso 3. treeniasenne.

59. Joukkueella on ennen kauden alkua vanhempieninfo, jossa käydään läpi valmennuksen ja joukkueenjohtajan johdolla joukkueen toiminnan periaatteet seuran ohjeiden pohjalta.

60. Joukkue hakee ”rivalry-matseihin” extralatauksen. Voitto tai tappio tällaisissa peleissä täytyy olla iso juttu ja näkyä pitkään.

61. Valmennus voi omalla toiminnallaan vaikuttaa treenien tempoon. Jos intensiteetti tippuu 5%, se pitää vaatia takaisin ylös aktivoimalla pelaajia kamppailemaan ja juoksemaan lujempaa.

62. Joukkueella on pelaajien itsensä (valmennuksen avustamana) sopimat omaleimaiset erikoistilannekuviot.

63. Joukkueen pelaajat käyvät pelinohjaajakurssin yläkouluiässä ja toimivat pelinohjaajina pikkujunnujen peleissä säännöllisesti. Sääntötuntemus tärkeää.

64. Joukkueella on pelaajille henkilökohtaiset kehityskeskustelut pari kertaa vuodessa. Valmentaja voi antaa vinkkejä kehittymiseen, kysellä ajankohtaiset pelaajan kuulumiset ja auttaa tavoitteiden asettelemisessa.

65. Joukkueella on säännöllisesti rentoja team building -osioita harjoituksissa ja ainakin muutaman kerran vuodessa erillinen joukkuehenkitapahtuma, jossa tehdään muuta kuin futista.

66. Pelaajille sattuneista pienistä kolhuista, ei heti huoltoa paikalle vaan totutaan jatkamaan peliä nopeasti, vaikka hieman sattuisi (oikeat vammat eri tapaus).

67. Joukkueella on käytössä ottelupalavereihin taktiikkataulu, jolla havainnollistaa pelaajille joukkueen pelaamisen periaatteita. Mielellään riittävän iso. Okei ei ole ilmainen, muttei maksa paljon.

68. Joukkue kokoontuu hävityn pelin jälkeen rinkiin ja ottaa tappion vastaan yhdessä.

69. Turnauksissa vanhemmat liikkuvat erillään joukkueesta. Pelaajille ja valmennukselle täysi rauha keskittyä jalkapalloon.

70. Joukkueen harjoituksissa aikaa ei tuhlata odotteluun – kentät on tehty valmiiksi ja ryhmien koko sellainen, ettei jonotusta muodostu.

71. Joukkue testaa pelaajien kestävyyttä ainakin kaksi kertaa vuodessa esimerkiksi piip-testin avulla. Joukkueen pelaajilta vaaditaan tietty minimitulos kestävyystestissä (lähinnä kilpajoukkuekontekstissa).

72. Valmentaja käyttää pelaajien ja joukkueen kanssa vuorovaikutustaitojen työkaluja – esimerkiksi minä-viestit ja erilaiset kuuntelun taidot.

73. Joukkueessa vahva omatoimiharjoittelun kulttuuri – esimerkiksi erilaisia haasteita ja pelaajia vaaditaan tekemään tietty minimimäärä viikossa omatoimiharjoittelua.

74. Joukkueessa vahva ”pihapelikulttuuri” – esimerkiksi puoli tuntia ennen treenin alkua peli kahteen maaliin käyntiin ja halukkaat mukaan.

75. Joukkueella on jalkapallosta myös teorialuentoja esimerkiksi muutaman kerran vuodessa.

76. Puoliaikapalaverista palatessa pelaajat eivät kävele laiskasti takaisin kentälle vaan ryhdikkäästi juosten.

77. Joukkueenjohtaja toimii suodattimena vanhempien ja valmentajan välillä ja tuo oleellisimmat kysymykset valmentajan tietoon heti, kun niitä ilmenee.

78. Jos treeneissä on mukana esimerkiksi pelaajia kakkosjoukkueesta, nämä pelaajat otetaan hyvin mukaan eikä suljeta ulkopuolelle. Tervehditään jne.

79. Joukkueen vanhemmilla on yhteen hiileen puhaltamisen henki eikä selkeitä kuppikuntia.

80. Joukkue huomioi pelaajan kasvuvaiheen harjoittelussa: pienikokoisille pelaajille tsemppausta yrittää, kasvupyrähdyksessä oleville pelaajille loukkaantumisten ennaltaehkäisyä/rasituksen seurantaa enemmän.

81. Joukkueessa, jossa on jo vakiintuneet pelipaikat, pelinumerot noudattavat ainakin suurilta osin futiksen perinnettä, jossa pelipaikoilla on tietyt pelinumerot.

82. Joukkueessa ottelun tuloksilla on merkitystä ja tappiot täytyy harmittaa sopivan aikaa. Vasta sen jälkeen katse seuraavaan peliin.

83. Joukkueen tapahtumissa opetellaan myös futiksen historiaa – MM-kisojen voittajat, isot tapahtumat arvokisoissa, suuret pelaajat jne.

84. Pelaajat osaavat tunnistaa kaikki maajoukkueen pelaajat kuvista.

85. Joukkueen pelaajat käyvät yhteisesti kiittämässä faneja kannustuksesta ottelun jälkeen – tuloksesta riippumatta.

86. Joukkue jättää pukukopin treenien/ottelun jälkeen aina siistiin kuntoon.

87. Pelaajat hoitavat tietyn osan ottelujen alkuverryttelyistä ilman valmentajan ohjausta.

88. Pelaajat pukeutuvat harjoituksiin sään mukaan. Esimerkiksi kylmällä ilmalla aina pipo, hanskat, kauluri käytössä.

89. Joukkueeseen rakennettu voittamisen kulttuuri. Lannistumista ei sallita treenien loppupeleissä koskaan vaan valmennus puuttuu lannistumisen merkkeihin aina.

90. Joukkue laskee peleistä maaliodottaman, jotta palaute pelistä ei vain mutuilun varassa. Käytännössä: kirjataan maalintekoyritysten lähtöpaikat paperille pelin aikana ja syötetään ne netistä löytyvään yksinkertaiseen xg-laskentatyökaluun matsin jälkeen.

91. Joukkueen treeneissä ”tuomarilinja” on hieman sallivampi kuin oikeassa pelissä. Näin treeneihin tulee sujuvuutta ja pelaajat oppivat pelaamaan kovempaa.

92. Joukkueen pelaajat tekevät aina parhaansa, vaikka olosuhteet olisivat heikot (kenttä lumessa tms.) – kyse on ylpeydestä jalkapallon pelaamista kohtaan.

93. Jos kenttä on hieman lumessa ennen harjoituksia, treenejä ei automaattisesti peruta vaan pelaajat ja tausta pyrkivät kolaamaan kentän jonkinlaiseen treenikuntoon, jos se on mahdollista.

94. Turnauksissa joukkue liikkuu yhdessä niin paljon kuin mahdollista eikä erillisissä kuppikunnissa.

95. Joukkueella on erikoistilannekuviot ja pelaamisen pääperiaatteet kopin seinälle printattuna ennen peliä.

96. Joukkueen valmennus pyrkii kysymään hieman enemmän asioita niiltä, jotka ovat yleensä joukkueen hiljaisimpia. Näin he eivät jää puheliaimpien jalkoihin ja saavat huomiota riittävästi.

97. Joukkueessa myös parhaat pelaajat saavat kriittistä palautetta koko joukkueen edessä ja heiltä vaaditaan asioita. Tämä auttaa siinä, ettei kukaan ala leijumaan.

98. Valmentajan pitäessä ottelupalaveria tai muuta palaveria, pelaajat ovat sijoittuneet siten, ettei valmentajan taustalla tapahdu mitään mielenkiintoista (esim. matsi käynnissä tms.).

99. Joukkueen kapteenilla on kapteeninnauha peleissä aina kädessään.

100. Ylpeys. Pelaajat ovat ylpeitä pukiessaan seuran pelipaidan päälle. Valmentajat ja taustat ovat joka päivä ylpeitä tärkeästä työstään lasten eteen. Vanhemmat ovat ylpeitä, että heidän lapsensa tekee päivittäin parhaansa jalkapallon parissa.

***

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)