”Kun alle 23-vuotiaana on takana kaksi polvileikkausta, se ei yleensä lupaa hyvää” – Jesse Joronen ponnisti pienen kyläkoulun liikuntasalista Huuhkajiin asti, vaikka ura oli loukkaantumisten takia lähellä loppua

Jesse Joronen, 28, harjoitteli pienenä Simpeleen kyläkoulun liikuntasalissa. Kun Joronen oli 17-vuotias, Etelä-Karjala oli vaihtunut miljoonakaupunki Lontooseen ja Simpeleen Urheilijat Fulham FC:n akatemiaan. Englannin vuosien aikana suomalainen sai ensikosketuksen kovaan ammattilaismaailmaan ja kärsi vakavista loukkaantumisista, jotka olivat lähellä jopa päättää uran. Joronen onnistui ylittämään esteet, voitti mestaruuden Tanskassa ja sai siirron Italian Serie A:han. Nyt maalivahti valmistautuu historiallisiin EM-kisoihin, jonne pelaajan tie on ollut kaikkea muuta kuin suora ja helppo.

Tässä haastattelussa Jesse Joronen kertoo omin sanoin tarinansa, jota hän kutsuu ”suureksi urheiluseikkailuksi”.

***

”Simpele oli minulle erittäin hyvä, turvallinen ja sosiaalinen ympäristö kasvaa. Siellä ei ollut kovin paljoa muuta tekemistä kuin liikunnallista tekemistä – oli se sitten leikkimistä metsässä, laskemista pulkkamäessä tai mitä tahansa muuta.

Asuimme Änkilän kyläkoulun yläkerrassa, mikä tarkoitti sitä, että koulun liikuntapaikat olivat aivan lähellä. Halusin tehdä joka päivä koulun jälkeen jotain, eikä monipuolista liikkumista rajoitettu millään tavalla. Pystyin kulkemaan pyörällä joka paikkaan. Harjoittelutunnit ja ylipäänsä aktiiviset tunnit olivat aika valtavia ikävuosina 9–15. Vanhempani tukivat ja mahdollistivat tosi paljon, että pystyin liikkumaan monipuolisesti myös yli lajirajojen.

Sain vanhempieni lisäksi paljon tukea Simpeleen Urheilijoiden miesten edustusjoukkueen silloiselta valmentajalta Seppo Ventolta sekä seuran juniorivalmentajilta. Pääsin koko ajan haastamaan itseäni seuran sisällä vaikeampia ja vaikeampia vastustajia vastaan, sillä valmentajat laittoivat minut vanhempien ikäluokkien mukaan. Edustusjoukkuedebyytin tein 13-vuotiaana.

Seppo alkoi käymään maalivahtivalmennuskursseja auttaakseen minua enemmän. Se oli älyttömän tärkeää. Myös se auttoi erittäin paljon, että Sepolla oli monipuolinen ja älykäs oikean jalan laukaus. Pystyimme yhdessä kehittämään torjuntatyöskentelyäni. Siitä saan leivän pöytään nykyisin.

Muutin 16-vuotiaana Simpeleeltä Helsinkiin, kun aloitin Mäkelänrinteen urheilulukiossa. Se oli minulle sosiaalisesti tärkeää aikaa. Parhaat kaverini ovat edelleen samoja kuin silloin.

Minulle oli arvokasta päästä paikkaan, jossa kaikki ympärillä olleet ihmiset kannustivat positiivisella tavalla urheiluun ja menestymiseen. Mäkelänrinteessä tiedettiin lajirajojen yli, miten kenelläkin menee. Siellä oltiin iloisia, kun joku oli ollut arvokisoissa tai voittanut Suomen mestaruuksia. Se, että puolet valveillaoloajasta käytettiin omaan urheilulajiin, ei ollutkaan enää mikään outo juttu.

Minun oli helppo lähteä ensimmäisen lukiovuoden jälkeen ulkomaille, sillä sosiaalinen turvaverkko oli olemassa. En joutunut etsimään omaa paikkaani maailmassa. Tiesin, että kotona ja Helsingissä kaikki oli hyvin. Lähtiessäni ulkomaille pystyin keskittymään vain oman ammatin opetteluun ja sen hoitamiseen mahdollisimman hyvin.

***

Aloin ajattelemaan ammattilaisuraa vasta silloin, kun muutin 17-vuotiaana Englantiin. Olin kuitenkin todella tietoinen tilastoista. Fulhamissa tuotiin rehellisesti esille, että vain pieni osa akatemiapelaajista nousee oman seuran tai minkään muunkaan ammattilaisseuran edustusjoukkueeseen. Se vaatii ihan älyttömän paljon työtä.

Tiedostin samalla sen, että tulin pieneltä paikkakunnalta. Koin aina, että minun täytyi tehdä tuplasti enemmän töitä kuin saman pelipaikan kilpakumppanien – jo pelkästään sen eteen, että sain edes mahdollisuuden kilpailla.

Mentaliteettini oli tehdä toistoja enemmän, mutta myös laadukkaammin ja älykkäämmin. Kokonaisvaltainen työn tekeminen ei tarkoita minulle vain tekemistä enemmän. Se on myös tekemistä fiksummin ja laadukkaammin. Se ei pidä paikkaansa, että ”kehityn vain sen takia, että teen kaksi tuntia enemmän kuin muut”.

Sain Fulhamissa hyvän pohjan opetella ammattilaisuutta, sillä toiminta oli paljon rakenteellisempaa kuin Suomessa. Akatemiajoukkueet toimivat samalla tavalla kuin edustusjoukkue, mutta pienemmässä koossa. Toiminta oli ammattimaisempaa, siitä tuli minulle rutiini. Kaikkia asioita tehtiin aina työpäivän ajan ja samoissa tiloissa.

En kokenut mitään isoa alkushokkia, sillä ajattelin muutosta urheilullisena seikkailuna. Kaikki akatemiapelaajat oli kerätty joko ympäri Englantia tai maailmaa, joten olimme hyvin samanlaisessa tilanteessa. Kun opiskelin Mäkelänrinteessä, reissasin ensimmäisen vuoden ajan paljon Helsinki-Lontoo-väliä ennen kuin muutin Lontooseen täysipäiväisesti. Se auttoi sopeutumisessa.

16-vuotias Jesse Joronen Fulham FC:n akatemiajoukkueen harjoituksissa marraskuussa 2009. Kuva: Jussi Eskola.

Kilpailu akatemiassa oli äärettömään kovaa, sillä kaikki halusivat ja pystyivät luonnostaan kilpailemaan. Akatemiajoukkue voi olla nuorelle pelaajalle henkisesti todella ankara paikka, jos pelaajalla ei ole valmiuksia keskinäiseen kilpailuun. Tämä kilpaileminen ei koske vain pelipaikkoja, vaan ihan yleisesti toimintaa.

Itseäni auttoi kilpailussa se, että tiesin ja ymmärsin numerot. Se vaikutti työn tekemiseen. Tiesin, että akatemiat ovat olemassa vain niitä 1–2 pelaajaa varten, joiden toivotaan tai odotetaan nousevan edustusjoukkueeseen. Joistain ikäluokista ei noussut yhtään pelaajaa.

Tavoitteeni oli heti ensihetkestä lähtien nousta nimenomaan edustusjoukkueeseen. Tämä tavoite määritti omalla kohdallani työn laadun ja määrän. Vaikka Fulhamin ympäristö oli hyvin ammattimainen, tein silti tosi paljon ekstraa esimerkiksi salilla.

Pyysin fysiikkavalmentajia esimerkiksi heittelemään ylimääräisiä palloja, jotta pääsin ”dyykkaamaan” patjoille. Kun koin, että jotakin asiaa ei ollut harjoiteltu niin paljoa treeneissä, kehitin sitä itse. Kyselin paljon apua valmentajilta.

Olin jopa ”yliaktiivinen”, sillä harjoittelukeskuksen ulkopuolella ei ollut kovin paljoa tekemistä. Välillä valmentajat joutuivat potkimaan minut pois treenikeskuksesta, ettei rasitusta olisi tullut liikaa.

Tiesin koko ajan, miten vaikeaa yhdenkin Valioliiga-pelin pelaaminen on. Näin kahdeksan vuoden aikana niin paljon lahjakkaita pelaajia, jotka eivät koskaan päässeet edustusjoukkueeseen. Tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa lannistanut minua.

***

Pelasin Englannissa useissa lainaseuroissa. Ymmärrän tosi hyvin, miksi lainasiirtoja tehdään. Ne ovat pelaajalle kuitenkin sosiaalisesti haastavia tilanteita. Uuteen joukkueeseen tutustuminen vaatii paljon. Uusien pelaajien nimet piti opetella aina tosi nopeasti, jotta pystyin ohjaamaan toimintaa puolustuslinjan takaa. Tämä oli itselleni hyvällä tavalla erittäin haastavaa.

Huonolla tavalla haastavaa oli se, että infrastruktuuri ei ollut kaikissa seuroissa niin hyvällä tasolla. Esimerkiksi oman kropan kuntouttaminen salilla oli joissakin paikoissa hyvin hankalaa.

Kasvoin kuitenkin henkisesti todella paljon lainasiirtojen aikana. Yksi vahvuuteni on ollut myöhemmin se, että olen pystynyt sopeutumaan nopeasti joukkueeseen kuin joukkueeseen.

Opin paljon myös vastuunkannosta. Koska oma kehoni on työvälineeni, olen siitä lopulta vain itse vastuussa. Tämä asia ei voi olla muiden ihmisten vastuulla, vaikka he tietysti pyrkivät auttamaan pelaajaa niin paljon kuin mahdollista.

Mielestäni jalkapalloilijalla on urheilijana velvollisuus tuntea oma kehonsa ja sen rajat sekä kokeilla näitä rajoja. Tämä on ammattilaisurheilussa ihan älyttömän tärkeää. Opin sen Englannissa monien loukkaantumisten myötä. Ne olivat urani vaikeinta aikaa.

Kun alle 23-vuotiaana on takana kaksi polvileikkausta, se ei yleensä lupaa hyvää – ainakaan pitkäaikaiselle ammattilaisuralle jalkapallossa.

Ensimmäisen loukkaantumisen kohdalla lääkärit miettivät polvilumpion kupin luun kairaamista syvemmäksi, mikä olisi tarkoittanut 12 kuukauden palautumista. Totta kai silloin oli uhkakuvia. En itse välttämättä edes ymmärtänyt, kuinka hiuskarvan varassa homma oli.

Yhden hetken muistan tosi hyvin. Minulla oli polvi paketissa ja näin TV:ssä Red Bullin mainoksen, jossa henkilö donkkasi pallon koriin ja tuuletti onnistuneen suorituksen jälkeen. Minua vitutti niin paljon, että itkin vähän. Tiesin, että en pysty itse donkkaamaan. Se tuntui sielussa asti.

Onnistuin kuitenkin nousemaan jokaisen loukkaantumisen jälkeen takaisin. Tein kuntoutusta erittäin suurella pieteetillä ja yritin koko ajan löytää parempia keinoja. Sain uskoa ja vapautumisen tunnetta, kun huomasin saavani itseni kovalla työnteolla kivuttomaan kuntoon.

Minulla oli hullun uskoa yrittää loppuun asti. Isäni on ollut aina urheilullisesti tärkein ihminen elämässäni. Olen oppinut häneltä tärkeän urheiluarvon – loppuun asti yrittämisen. Jos homma ei olisi jossain vaiheessa enää pelittänyt, olisin voinut katsoa itseäni peilistä ja sanoa, että ”ei vain riittänyt”.

Perheeni oli tärkeä tukiverkosto myös loukkaantumisten aikana. He eivät lukeneet treeniohjelmiani, mutta he välittivät.

Sain loukkaantumisista sysäyksen tehdä todella paljon töitä myös henkisen puolen kanssa. Minulle sanottiin Englannissa usein, että ”Jesse, sä mietit asioita liikaa – mieti vähemmän, niin kaikki on paremmin”. Tiesin kuitenkin itse, että miettiminen vähemmän ei ole vaihtoehto. Halusin jäsentää asioita, käsitellä ja hallita tunteita sekä miettiä sopivia työkaluja itseni kehittämiseen.

En toivo, että kukaan joutuu käymään samanlaisia tunteita läpi, mutta olen silti kiitollinen niistä. Minulle muodostui toimintamalli, joka pakotti minut tulemaan henkisellä puolella paremmaksi.

***

Olin Englannissa kahdeksan vuotta ennen kuin siirryin Tanskaan. Tuo aika jätti tosi ison vaikutuksen. Englanti oli minulle täydellinen paikka opetella, miten jalkapallo toimii sekä sisäisesti että ”teollisuudenalana”.

Mietin Englannissa kyllä joskus, varsinkin loukkaantumisten aikana, palaamista kokonaan takaisin Suomeen. Tilanne on kuitenkin valitettavasti se, että Suomeen on helpompi palata kuin mitä sieltä on lähteä takaisin ulkomaille. Minulla on ollut koko ajan ajatuksena uran tekeminen ulkomailla. Se on ollut aina ensimmäinen vaihtoehto.

Olen Fulhamille kiitollinen kaikesta, enkä koe mitään jossiteltavaa. Jos olisin lähtenyt aikaisemmin pois, en olisi välttämättä ollut niin valmis.

Varsinkin viimeiset vuodet Englannissa auttoivat sekä henkisesti että fyysisesti siinä, että olin valmis hyppäämään suoraan ykkösmaalivahdin puikkoihin seuraavassa ympäristössä. Tämä mahdollisuus siunautui Tanskassa AC Horsensissa, kun olin 24-vuotias.

Horsens oli minulle parempi vaihtoehto kuin jäädä kolmosmaalivahdiksi Fulhamin edustusjoukkueeseen. Minua ei haitannut siirtyä pienempään seuraan. Halusin päästä pelaamaan tulosvastuullisessa asemassa.

Ajatteluni ei muuttunut Tanskassa sen suhteen, että tulokset tulevat aina oman metodin kehittämisen myötä. Minulle se tarkoittaa koko ajan intensiivisempää ja fiksumpaa harjoittelua, jonka vastineena saa sopivaa haastetta harjoitus- ja peliympäristössä. Onnistunut kausi tulee tällä tavalla. Jos omasta metodista lipsuu tai loukkaantumisia tulee paljon, hyvän kauden pelaaminen on paljon vaikeampaa.

Rakensimme Horsensin kanssa diilin niin, että heidän tarkoituksenaan oli myydä minut pian eteenpäin. Tämä tapahtui kuitenkin nopeammin kuin olimme suunnitelleet. Siirryin ensimmäisen kauden jälkeen FC Kööpenhaminaan.

Pääsin Tanskassa toteuttamaan sitä roolia, johon oli valmistautunut ja tähdännyt kaikki vuodet. Kun voitimme FC Kööpenhaminassa Tanskan mestaruuden ja pelasimme europelejä, se ei tuntunut omalla kohdallani vahingolta. Se tuntui enemmän kahleiden putoamiselta. Tiesin, että pääni ja kroppani toimivat. Minulla oli ollut jo pitkään sellainen fiilis, että ”antakaa niitä pelejä”.

Kun vertaan Tanskan vuosiani Englantiin, koen, että olin kehittynyt erityisesti henkisesti. Henkiset ominaisuudet ovat varsinkin maalivahdin roolissa äärettömän tärkeät, sillä virheet näkyvät tulostaululla. Koska virheitä tulee kaikille, ratkaisevaa on se, miten niitä käsittelee. Tällä on iso merkitys myös siihen, millaista tunnelmaa maalivahti luo ympärillään oleville ihmisille. Siitä pitää näkyä, että ”tällä tekemisellä voitetaan pelejä” ja että ”tässä joukkueessa ei päästetä maaleja”.

Fulhamissa huomasin, että olin Championshipin peleissä ihan ”matkustajana”. Yritin vain pysyä mukana. Tanskassa tajusin, että minun täytyy olla kuskina, eikä kyydissä. Tunsin enemmän vastuuta joukkueen auttamisesta ilman, että siitä tuli lisäpaineita. Opin myös nauttimaan paineista.

Kun lähdin Englannista, halusin voittaa mestaruuden. Halusin silloin ja haluan vieläkin voittaa mestaruuksia. Se on minulle iso kannustin urheilussa, sillä voittaminen on kaikista jalkapallon asioista vaikeinta. Se toteutui ensimmäisen kerran Tanskassa.

Vielä tärkeämpää ja hienompaa on kuitenkin matka voittamiseen ja tämän matkan vaikeus niin taidollisella, fyysisellä kuin henkiselläkin puolella. Tämä matka on minulle jahtaamisen arvoista. Voittaminen on lopulta kirsikka kakun päällä.

Kööpenhamina oli ympäristönä ultrakilpailullinen. Siellä voittamisen kulttuuri oli koko seuran DNA:ssa. Mestaruus oli siistiä juuri siksi, että se oli monella tavalla haastavaa, esimerkiksi joukkueen sisäisten ja ulkoisten paineiden takia.

Joronen A-maajoukkueen harjoituksissa kesäkuussa 2017. Myöhemmin kesällä Joronen siirtyi kahdeksan Englannin vuoden jälkeen Tanskaan. Kuva: Jussi Eskola.

***

Siirryin Tanskasta Bresciaan vuonna 2019. Olen halunnut ottaa sellaisia askeleita, jotka ovat urheilullisesti ylöspäin ja tuovat sarjan tason osalta lisää haastetta.

Kaikki seurasiirtoni ovat yleensä tapahtuneet nopeasti. Niissä ei ole kauheasti pohdiskeltu. Kun mahdollisuus nousee esiin ja se konkretisoituu tarjouksena, uutta seuraa kohti vain mennään. Ensimmäinen vaihtoehto ei ole joka kerta paras, mutta pitää ymmärtää, että uutta mahdollisuutta ei tule välttämää enää ikinä. Tämä on ollut mentaliteettini Englannin ajoista lähtien.

Puhun italialaisten mielestä varmasti edelleen tosi huonoa italiaa, mutta halusin heti ensimmäisestä päivästä lähtien, kun tulin harjoitusleirille, kommunikoida italiaksi. Joukkueen videoanalyytikko oli valmennusstaffin ainoa jäsen, joka ymmärsi englantia. Pyysin häneltä käännöslistan tärkeistä jalkapallotermeistä, joita kenttäpelaajille voi huutaa. Tein tämän heti sen jälkeen, kun olin allekirjoittanut sopimuksen seuran kanssa.

Aloin treenileirillä huutelemaan opettelemiani sanoja, sillä niiden pitää tulla automaationa, jotta voin auttaa muita pelaajia. Kommunikointi kentällä on ensimmäinen vaihe sopeutumisessa.

Minun täytyy sanoa, että ”Perpa” (Hetemaj) on auttanut minua paljon. Olen voinut jutella hänen kanssaan ihan mistä tahansa aiheesta, joka on mietityttänyt minua.

Kun pääsin mukaan A-maajoukkueeseen, ”Perpa” oli pelaaja, jota katsoin urheilullisesti ylöspäin hänen henkisten ominaisuuksiensa takia. Olen kiitollinen, että hän on vastannut aina puheluihini ja typeriin kysymyksiini.

Olen ollut myös Italiassa heti valmis kilpailemaan. Kilpaileminen on minulle mielekäs asia. Se on lähtöisin jo lapsuudesta, kun totuin kilpailemaan faijaani vastaan. Se oli armotonta kilpailua. Onnistuin voittamaan isäni esimerkiksi sulkapallossa vasta sitten, kun hän oli lonkkavaivainen.

Ammattilaisurheilussa on olemassa myös ”piilokilpailua”. Siihen on olemassa yksinkertainen vakuutus: pitää olla tuplasti parempi kuin toinen. Jos muut pelaajat puhuvat esimerkiksi valmentajalle jotain, se on näiden ihmisten epävarmuutta. Itse tähtään siihen, että olen urheilullisesti parempi kuin muut ja keskityn vain kehittymiseen. Jos on tarpeeksi hyvä, pelaaja kyllä pelaa – puhuivat muut mitä tahansa.

Urheileminen on ollut minulle pienestä pitäen ja tähän päivään saakka suuri urheiluseikkailu. Vaikka urheilu on minulle ammatti, en koe sitä sellaiseksi. Urheileminen vaatisi Suomessa kuitenkin paremman ammatillisen arvostuksen. Tällä hetkellä se ei toteudu.

Minulle jalkapalloura on ollut sen selvittämistä, miten hyväksi urheilijaksi voin tulla ja kuinka paljon voin koetella omia rajojani. Se on ollut minulle aina mielenkiinnon kohde, jutun juoni.

Urheileminen on ollut minulle luontainen elämäntapavalinta, ei mikään uhraus. Vaikka harjoittelu on vaatinut paljon energiaa ja aikaa, se on tuntunut aina oikealta, suojelevalta ja arvokkaalta asialta.

Isäni on ollut kaikkein tärkein henkilö urallani. Hän vaikuttanut minuun ehdottomasti eniten urheilijuuden luonnissa. Isäni ei ymmärtänyt jalkapallosta aluksi yhtään mitään, mutta urheilusta sitäkin enemmän. Elämässäni on ollut aina ihminen, jolle olen voinut soittaa ja jonka kanssa olen voinut keskustella urheilusta tai mistä tahansa muusta asiasta. Se on ollut arvokkain asia, joka on tukenut uraani.

Kun katson ajassa taaksepäin, sanoisin maailmalle lähdössä olevalle 17-vuotiaalle Jesselle yhden asian.

On siistimpää palaa loppuun kuin hiipua hiljalleen.

Jesse Joronen Huuhkajat-paidassa marraskuussa 2018. Kuva: Jussi Eskola.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat pelaajatarinat:

Perparim Hetemaj

Kommentti: Ei uhrauksia, vaan elämää – Mitä Huuhkajat-pelaajien tarinat voisivat opettaa jalkapalloyhteisölle vanhempien merkityksestä?

“Jokainen on oman onnensa seppä” on hieno sanonta, mutta sillä on hyvin vähän tekemistä jalkapallon pelaajakehityksen kanssa. Tästä oiva osoitus on miesten A-maajoukkue, Huuhkajat.

Jos asian haluaa esittää kärjistäen, sen voisi muotoilla näin: Suomessa on käytännössä lähes mahdotonta nousta huippujalkapalloilijaksi, ellei taustalla ole ollut läheisten, erityisesti perheen, erittäin vahvaa omistautumista jalkapalloon. Yksittäisiä poikkeuksia on toki aina, mutta iso kuva on hyvin selkeä.

Matkalla kohti huippua perheet ovat olleet yksiköitä, joissa arki ja valinnat on rakennettu jalkapallon ehdoilla ja sen ympärille. On tehty kehittymissuunnitelmia viikko-, kuukausi- ja vuositasolla. Lomien ajankohdat on suunniteltu turnauskalenterin mukaan. On laitettu olosuhteita kuntoon omassa pihapiirissä. Käsitelty yhdessä haasteita ja vastoinkäymisiä. Mietitty tarkkaan ura-askeleita.

Monen pelaajan kohdalla jalkapallo on tullut osaksi elämää vanhempien, yleensä isän, pelaajataustan takia. Huuhkajista löytyy useita toisen tai jopa kolmannen polven jalkapalloilijoita. Tästä ovat esimerkkinä muun muassa Onni ja Simo Valakari, Marcus ja Tero Forss, Joni ja Jaana Kauko sekä Robert ja Paul Taylor.

Joidenkin pelaajien perheestä löytyy vahvaa urheilutaustaa jalkapallon ulkopuolelta. Lukas Hradeckyn isä Vladimir muutti Suomeen lentopallon takia. Jesse Jorosen isä Timo on pitkän linjan yleisurheiluvalmentaja. Leo ja Sauli Väisäsen äiti Anna-Liisa Tilus kilpaili yleisurheilussa SM-tasolla 18-vuotiaaksi asti.

Huomionarvoinen seikka nyky-Huuhkajissa on toki myös se, että joukkueessa on pelaajia, jotka ovat saaneet lapsena tai nuorena jalkapallokasvatuksensa joko kokonaan tai osittain ulkomailla. Tällaisia pelaajia ovat muun muassa Glen Kamara, Nicholas Hämäläinen, Thomas Lam ja Marcus Forss.

Suomen selviytymistä EM-kisoihin on helppo perustella hyvällä menestyksellä karsinnoissa. Sitä kauttahan kisapaikka tuli. Vaikuttavuudeltaan merkittävimmät ratkaisut on tehty kuitenkin paljon aikaisemmin. Kyse on ollut niistä valinnoista, joita pelaajat ja heidän perheensä ovat tehneet sellaisissa tilanteissa, joita me urheilun seuraajat pidämme helposti ”uhrauksina”, luopumisena jostakin.

***

Kenellä on valta sanoa, mikä on normaalia arkea ja mikä ei?

Marcus Forss lähti perheensä kanssa 13-vuotiaana jalkapallon takia Englantiin. Kyllä, tämä on normaalia, jos nuori haluaa kääntää kaikki kivet kehittymisensä eteen, ja perhe haluaa ja pystyy tukemaan tätä valintaa.

Tor Sparv kuljetti vuosien ajan poikaansa Timiä kesken koulupäivän Vöyriltä 75 kilometrin päähän Pietarsaareen, jotta poika olisi voinut harjoitella FF Jaron kanssa. Tämä, jos mikä, on vanhemmuuteen kuuluvaa välittämistä.

Teija Pukki otti työstään vuorotteluvapaata päästäkseen 17-vuotiaan poikansa tueksi Sevillaan.

Näitä esimerkkejä on Huuhkajien tarina täynnä. Nämä arjen ratkaisut ovat rakentaneet pelaajien polkua kohti EM-kisoja. Ovatko ne olleet uhrauksia vai elämää, jota on eletty?

Tai kuten Fredrik Jensenin isä Henrik totesi Ylen haastattelussa: ”Jalkapallo on ollut kokonaisvaltainen elämäntyyli koko perheelle positiivisessa mielessä. Ehkä pojat ovat jo nuorena huomanneet, ettei harrastaminen ole rasite kenellekään.”

Kun Anna-Liisa Tilukselta kysyttiin Olympiakomitean keskustelutilaisuudessa urheilevien lasten vanhemmuudesta, vastaus oli hämmentävä. Se oli hämmentävä sen takia, että Tilus ei kokenut vanhemmuudessa olleen mitään outoa tai epäluonnollista. Ei uhrauksia tai glamouria, vain normaalia urheiluarkea. Elämän elämistä ja valintoja.

”On lohdutettu, huolehdittu ja eletty mukana. Muistan, kuinka jotkut ystävättäret, joilla ei vielä ollut samanikäisiä lapsia, ihmettelivät, että miten olin aina jossain harjoituksissa ja turnauksissa. ”Etkö sä koe, että sä menetät jotain?” Sanoin heille, että en koe menettäväni mitään. Tämä on oma valintani. Halusin olla siellä, missä lapseni harrastavat. Se oli meidän elämää.”

Nuorten urheilupolkuja ja urheiluvanhemmuutta tutkinut liikuntatieteen tohtori Outi Aarresola on painottanut, että urheilu on yksi normaali tapa järjestää arki – ”elämäntapavalinta”, kuten Aarresola on todennut.

”Luulen, että uhrautumispuhe (urheilun yhteydessä) johtuu osin siitä, että yhteiskunnassa on aina tietyt normit – ajatellaan, että mikä on tavallista elämää tai miten elämän pitäisi mennä. Jos urheilijan elämä on vähän poikennut tästä normista, se on tulkittu uhrauksena. Urheilija ei ole saanut urheilun takia sitä, mitä muut”, Aarresola on sanonut.

”Elämä on valintoja. (Ihminen) voi valita erilaisia elämäntyylejä ja -tapoja. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin valita. Urheileminen on yksi elämäntapavalinta. Medialla on varmaan ollut oma osansa dramatiikan, uhrautumispuheen, tuomisessa. Kun lukee urheilijoiden haastatteluja, he eivät itse tuota uhrautumispuhetta. He painottavat valintoja ja sitä, mitä urheilemisesta on saatu.”

***

Liian aktiivisista tai tiukoista vanhemmista puhutaan lajissa kuin lajissa. Moni Huuhkajat-pelaajakin on kertonut, kuinka he ovat saaneet lapsena ja nuorena kovaa palautetta kotona esimerkiksi pelien jälkeen. Ulkopuolisten on helppo kauhistella tällaista toimintaa. Mutta samalla unohdetaan usein se, että juuri vanhemmat ovat henkilöitä, jotka ovat kuitenkin ensimmäisenä lohduttamassa, tukemassa ja valmiita kuuntelemaan.

Kuulemme ehkä tiukat sanat kentän laidalla, mutta emme näe sitä kaikkea muuta vanhemmuutta, jota tapahtuu silloin(kin), kun emme ole paikalla todistamassa.

Vanhemmilla, kuten meillä kaikilla muillakin, voi kuohahtaa välillä, mutta mikä olisikaan turvallisempi paikka käsitellä näitä tunteita ja hetkiä kuin oma perhe.

”Se, että lapsi näkee, että vaikeuksia on, mutta yhdessä selvitään, on arvokkain perintö, mitä voi lapselleen jättää”, lastenpsykiatri Terhi Aalto-Setälä on arvioinut. Tällainen perintö kantaa myös jalkapallossa.

Olen huomannut monet kerrat, kuinka suomalaisessa jalkapallossa lasten ja nuorten valmentajien voi olla vaikea antaa pelaajille kriittistä, mutta kehittävää palautetta. Ajatellaan, että pelaaja menisi jotenkin ”rikki”. Myös näillä hetkillä korostuu vanhempien merkitys.

Jos jalkapalloilija kuulee kritiikkiä ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, tilanne ei ole optimaalinen. Olennaista on tasapaino vaatimisen ja välittämisen välillä.

Kun haastattelin entistä jalkapalloilijaa, nykyistä juniorivalmentajaa Pasi Tauriaista kirjaprojektia varten, Tauriainen toi esille tärkeän seikan. Tauriaisen näkemykset pohjautuivat omien pelaaja- ja valmentajakokemusten lisäksi arkeen kahden jalkapalloilevan, nykyään ulkomailla pelaavan, pojan vanhempana.

”Vaatimustason pitää olla nuorten pelaajien kohdalla kova, jos heitä haluaa auttaa ammattilaisiksi. Nuoria pitää opettaa kestämään ja vastaanottamaan kritiikkiä. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että junioreille pitää aukoa päätä ja vittuilla. Tavoitteena pitäisi olla nuorten pelaajien vieminen eteenpäin äärirajan kynnyksellä. Pelaajien pitää kokea kritiikki niin, että he eivät halua kuulla sitä joka viikko”, Tauriainen sanoi.

***

Vanhempien kokonaisvaltainen tuki ei tietenkään perustu vain kehittävän kritiikin antamiseen tai arjen isoihin päätöksiin, kuten ulkomaille muuttamiseen. Tuki tiivistyy ennen kaikkea yhteen asiaan: läsnä olemiseen.

Monet Huuhkajat-pelaajien vanhemmat, joita olen haastatellut vuosien saatossa, ovat korostaneet sitä, että vanhemman on tärkeää olla kiinnostunut lapsen kehittymisestä. Tämä merkityksen ja kiinnostuksen osoittaminen tarttuu myös lapseen. Urheilemisesta tulee luonnollinen tapa toteuttaa arkea. Silloin urheilija ei koe luopuvansa mistään, kun aamulla pitää herätä treeneihin jo seitsemältä tai illalla täytyy tehdä kotona vielä huoltavaa harjoittelua.

Välillä minusta tuntuu, että kauhistelemme enemmän sitä, että lapsi treenaa kahdeksan tuntia päivässä urheilua kuin sitä, että vastaava aika vierähtää puhelin kourassa. Millaista esimerkkiä lapsen ympärillä olevat ihmiset haluavat antaa?

Pelaajien vanhempien läsnä oleminen ilmenee monella tavalla. Myös Huuhkajat-pelaajien kohdalla monet vanhemmista, esimerkiksi Kari Lappalainen, Kai Kauko ja Rauno Karjalainen, ovat olleet jossain vaiheessa valmentajana lapsensa joukkueessa.  Isä- ja äitivalmentajilla on edelleen iso merkitys pelaajakasvatuksessa. Tilanne on huono, jos ammattivalmentajat vähättelevät näitä valmentajia.

Vanhemmuus on pitkälti mahdollisuuksien luomista. Jos kipinä on syttynyt, sitä ei saa missään tapauksessa tukahduttaa. Kun lapsi on saatu innostumaan, ”rauhoitu”- tai ”ei niin paljoa”-sanat tekevät hallaa. En halua syyllistyä väsyneiden self help -ohjeiden antamiseen, mutta olen nähnyt lukuisia kertoja läheltä, kuinka valtava merkitys vanhemman omalla liikkumisella ja aktiivisuudella on lapsen innostumiseen. Miten me seuratoimijat voisimme tukea niitä perheitä, joissa tällaista kulttuuria ei ole vielä niin paljoa?

Suutun, jos jalkapallotoimijat katsovat, että asia ei kuulu heille sen takia, että ”eihän lapsen liikkuminen voi tapahtua vain ohjatussa toiminnassa”. Valmentajilla ja joukkueharjoituksilla voi olla valtava merkitys liikkumisen innostamiseen myös seuratoiminnan ulkopuolella.

Vanhemmat voivat tehdä hallaa pelaajakehitykselle silloin, jos he poistavat kaikki esteet pelaajien tieltä. Sama koskee myös valmentajia. ”Välillä minusta tuntuu, että valmentajien pitää käydä pelaajien puolesta paskallakin”, eräs kokenut valmentaja on lausunut.

Huuhkajat-pelaajien vanhemmat ovat luoneet kyllä väyliä, mutta eivät ole poistaneet esteitä lastensa tieltä.

Erkki Toivio rakensi pojalleen Joonalle ja tämän kavereille kotitalon viereiselle tyhjälle tontille jalkapallomaalit, jotta lapset saivat pelit pystyyn lähellä kotia.

Iina Soiri antoi 14-vuotiaalle Pyry-pojalle mahdollisuuden lähteä yksin kolmeksi viikoksi jalkapalloleirille Saksaan.

Kun Robert Taylor sai nuorena tällin jalkaansa pelissä, isä Paul meni poikansa luokse, käski poikaa ottamaan teipin pois jalasta ja kehotti menemään takaisin kentälle. ”Olemme huutaneet toisillemme ja seuraavana päivänä olemme pyytäneet anteeksi ja menimme potkimaan palloa”, Taylor on muistellut Helsingin Sanomien haastattelussa.

Joel Pohjanpalon Risto-isä sopi PK-35:n juniorivalmentajien kanssa, että innokas Joel sai käydä myös muiden ikäluokkien harjoituksissa.

Näistä mahdollistamisista saisi oman kirjan. Esimerkkejä on niin paljon. Tunnistammeko, kuinka iso voimavara urheilevien lasten ja nuorten vanhemmat voisivat olla koko Suomi-urheilussa?

Kun olen lukenut niitä puheenvuoroja, joista urheilevien lasten vanhempia on kannustettu pysymään pois lapsen harrastamisesta, olen ollut hämmentynyt. Ehkä aika voisi olla 2020-luvulla kypsä sille, että eri toimijat saataisiin pois omista poteroistaan tekemään aidosti yhteistyötä ja kommunikoimaan paremmin toinen toisilleen.

***

Suomalaisessa jalkapallossa tykätään puhua isosta ja yhtenäisestä jalkapalloperheestä. Tällaista epämääräistä jargonia tärkeämpää olisi pohtia, mikä merkitys urheilevien lasten vanhemmilla on, miten näitä vanhempia voitaisiin tukea, voisiko heidän panoksensa tärkeyden tunnistaa ja tunnustaa nykyistä paremmin ja miten tietoa voitaisiin jakaa esimerkiksi perheiden välillä.

Yksi tärkeimmistä asioista olisi tunnistaa, että vanhemman ei tarvitse olla entinen A-maajoukkuepelaaja tai ammattitason urheilija voidakseen tukea lastaan urheilussa. Ei tällaisesta taustasta tietenkään mitään haittaa ole, mutta se ei ole välttämättömyys.

Kun haastattelin alkuvuonna Päivi Kiloa, jonka pojat pelaavat saksalaisen HSV:n nuorisoakatemiassa, sain kuulla viisaita sanoja.

”Vanhempien pitää olla mukana, läsnä ja kiinnostuneita siitä, mitä lapsi tekee. Olemme tehneet tätä vahvasti perheenä koko ajan. Sanoisin, että jalkapallo on perheharrastus, mutta kentällä on vain lapsi ja joukkue. Me vanhemmat olemme pyrkineet osoittamaan pojille, että meitä kiinnostaa heidän harrastuksensa. Kysyimme jokaisen treenin jälkeen, miten ne sujuivat ja mikä fiilis harjoituksista jäi. Meille oli tärkeää, että pojat pääsivät purkamaan fiiliksiään yhdessä koko perheen kanssa. Olemme halunneet pitää koko ajan hyvän keskusteluyhteyden, jotta pojat voivat puhua hyvistä ja huonoista asioista. Tämä on mielestäni kaiken A ja O.”

Huuhkajien historiallinen EM-kisapaikka ratkesi marraskuussa 2019 kotiottelussa Liechtensteinia vastaan. Isoin työ tehtiin kuitenkin jo vuosia aikaisemmin kodeissa ympäri Suomea: Kotkassa, Rautjärvellä, Porvoossa, Sipoossa, Helsingissä, Turussa, Riihimäellä, Keravalla, Paraisilla, Jyväskylässä ja monessa muussa paikassa.

Perheen arjen rakentuminen urheilun ympärille ei tarkoita välttämättä uhrauksia.

Se, mikä lähes kaikkia Huuhkajat-pelaajia – erilaisista taustoista huolimatta – on yhdistänyt, on perheen kokonaisvaltainen eläminen lajin ehdoilla. Se on voinut näyttää ulkopuolisen silmin pakonomaiselta omistautumiselta, mutta tullakseen jalkapalloilijaksi pelaajan on elettävä jalkapalloilijan elämä. Sellaisen arjen rakentaminen yksin, ilman vanhempien tai muun lähiympäristön tukea, on mahdotonta.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Miksi valmennat, Jukka Jalonen? – Keskustelua pelistä, valmentamisesta ja kehittymisestä

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin erikoishaastattelussa jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen puhuu intohimostaan, valmentamisesta.

Jalonen, 58, on voittanut päävalmentajana kaksi aikuisten maailmanmestaruutta (2011 ja 2019) sekä yhden alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden (2016).

Tässä haastattelussa Suomen menestynein jääkiekkovalmentaja avaa ajatuksiaan muun muassa valmennusprosessista, pelitavan merkityksestä sekä valmennustiimiajattelusta.

Haastattelu on julkaistu alun perin kesällä 2020.

***

Jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen, miten kuvailisit omaa valmennusfilosofiaasi?

”Minulle on tärkeää valmentamisen ja valmentautumisen kokonaisvaltaisuus. Vaikka mukana on yksityiskohtia ja pienempiä asioita, joihin täytyy keskittyä, kokonaisuuden pitää olla valmentajan näkökulmasta hallinnassa. Missään asioissa ei voi antaa vastustajalle liikaa etua.

Myös pelin rakenne on tärkeä asia. Kun rakenne on kunnossa, pelaajat ymmärtävät, miten hyökkäämme ja puolustamme kentän kolmella osa-alueella (oma alue, keskialue ja hyökkäysalue) sekä miten toimimme yli- ja alivoimalla.

Työstämme ja harjoittelemme näitä asioita jatkuvasti arjessa. Valmennusfilosofiaani kuuluu tietty pelinomaisuus. Kun harjoittelemme pareittain, kolmistaan tai isommassa ryhmässä, joukkueen pelitapa ja pelin rakenne ovat koko ajan mukana. Näin siirtovaikutus harjoituksista peliin on mahdollisimman hyvä.

Treenaamisen laatu ja vaatimustaso ovat isossa roolissa. Tavoitteeni on, että joukkue ja pelaaja yksilötasolla menevät eteenpäin. Kokonaisvaltaisuus tarkoittaa minulle sitä, että kaikki osa-alueet, esimerkiksi fysiikka, ovat kuosissa. Toki välillä tulee hetkiä, jolloin jokin asia korostuu ja silloin toimitaan tilanteen mukaan.

Viimeiseksi haluan mainita positiivisen ilmapiirin merkityksen. Valmennustiimi, johtoryhmä ja pelaajat yhdessä luovat psykologisesti turvallisen ympäristön, jossa ei pelätä virheitä. Välillä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta sieltä voi tulla takaisin alueelle, jossa hommat ovat hanskassa.

Ilmapiiriin vaikuttaa tietysti myös kommunikointi ja avoimuus. Yksilön ja joukkueen täytyy aina tietää, missä mennään.”

***

Suomalaisessa urheilussa on puhuttu paljon yksilön valmentamisesta ja yksilökeskeisyydestä suhteessa joukkuepelin kehittämiseen. Mitä ajatuksia tämä teema herättää?

”Kun olen työstänyt juniorimaajoukkueiden päävalmentajien kanssa Suomi-kiekon painopisteitä, yksi iso teema ja ohjaava otsikko on voittava joukkuepelaaja. Pointtina on se, että yksilö on joukkuetta varten. Valmentajat ja pelaajat voivat vaihtua, mutta joukkue säilyy.

En tykkää yksilön liiallisesta korostamisesta ja esiin nostamisesta. Pelaajaa pyritään totta kai koko ajan kehittämään, mutta tavoitteena pitäisi olla se, että pelaaja pystyisi parhaalla mahdollisella tavalla auttamaan joukkuetta voittamaan. Siitähän tässä on kuitenkin kysymys.

Minulle on tärkeää, että pelaajia autetaan ymmärtämään oma rooli ja sen merkitys osana ryhmää. Mikä on pelaajan roolin tarkoitus ryhmän menestymisen kannalta? Kun tämä on tiedossa, ollaan ytimessä ja voidaan joskus voittaakin jotain.

Yksilön fyysisiä, henkisiä ja teknisiä ominaisuuksia täytyy tietysti koko ajan valmentaa, mutta tavoitteena tulisi olla pelaajan kehittyminen nimenomaan joukkuepelaajana.”

***

Olen keskustellut jalkapallovalmentajien kanssa jonkin verran siitä, mikä merkitys pelitavan opettamisessa on periaatteilla, yksityiskohtaisilla malleilla ja kielloilla ja mikä on näiden vaihtoehtojen suhde. Miten opetat valmentajana pelitapaa arjessa?

”Koska maajoukkueessa on aikaa vähemmän kuin seurajoukkueessa, olen lähtenyt liikkeelle periaatteista. Meillä on pelin yleiset periaatteet, puolustuspelin periaatteet sekä hyökkäyspelin periaatteet.

Yleisiä periaatteita ovat muun muassa pelaaminen niin kuin peli hetkessä pyytää, pelin tilanteen (johdossa, tasan vai häviöllä) huomioiminen pelaamisessa, tilanteisiin meneminen ensimmäisenä ja kolmantena eli 2vs1-tilanteen muodostaminen ennen vastustajaa, fiksu vaihtaminen (keskimäärin 30-40 sekuntia) sekä jatkuva kommunikointi jäällä ja vaihtopenkillä.

Luotamme siihen, että kärsivällinen oman pelin jauhaminen tuottaa parhaan lopputuloksen.

Puolustamiseen liittyen ensimmäinen prioriteetti on paineen antaminen kiekolliselle. Kun emme pysty antamaan kovaa painetta, tavoitteena on voimakas 1-2-2-ohjauspelaaminen. Muita periaatteita ovat muun muassa keskustan kontrollointi, hyökkääjien taka- ja sivupaine, puolustajien cap-pelaaminen, puolustajien ja hyökkääjän matala kolmio sekä sen estäminen, että vastustaja pääsisi syöttämällä tai kuljettamalla murtamaan keskilinjan.

Hyökkäämisessä ykkösprioriteetti on nopea tilan voittaminen ja maalipaikan luominen. Kuten puolustamisessa, myös hyökkäämisessä on tärkeää kolmiopelaaminen. Pyrimme muodostamaan kolmioita niin, että kiekollisella on aina kaksi syöttösuuntaa, mieluiten mahdollisimman lähellä kiekollista pelaajaa.

Muita tärkeitä periaatteita ovat painottoman puolen hyökkääjän tilan tekeminen, kolmen tai neljän kaistan käyttö suorissa hyökkäyksissä sekä keskialueen ylittäminen vauhdilla.

Se hyökkääjä, joka on laukonut tai syöttänyt maalille, on vastuussa puolustamisesta kiekonmenetyksen hetkellä. Kahdella muulla hyökkääjällä on lupa mennä maalille.

Haluamme luoda tukea hyökkäysalueen keskustaan, jotta emme ole liikaa kulmissa ja hyökkäysalueen keskuksen ulkopuolella. Jos emme pääse keskustaan, tavoitteena on vastustajan viisikon ”juoksuttaminen” ja väsyttäminen sekä pelin painopisteen vaihtaminen.

Meillä on sekä yleisen tason periaatteita että yksityiskohtaisempia periaatteita. Niillä olemme päässeet aina hyvin liikkeelle.”

***

Suomi on voittanut johdollasi kaksi maailmanmestaruutta sekä yhden U20-kullan. Menestys on ollut siis hyvää. Millaista kilpailuetua pelitapa on tuonut ja missä asioissa eroa on syntynyt suhteessa muihin maihin?

”Suomi on ollut pelitavallisesti vahva jo vuosia. Ensinnäkin pelaajat ovat sitoutuneet hyvin siihen pelitapaan, jonka kulloinenkin valmennustiimi on päättänyt.

Pelitapaa tietysti säädetään ja päivitetään jatkuvasti, jotta löydämme niitä asioita, joissa voimme saada kilpailuetua. Jos mietin lähiaikoja, niin puolustamisessa olemme saaneet aidosti kovan paineen kiekolliseen pelaajaan. Sitä kautta olemme pystyneet pysäyttämään vastustajan hyökkäyspelaamisen mahdollisimman nopeasti.

Oman hyökkäyspelaamisen osalta maalineduspelaaminen on parantunut viime vuosina. Olemme saaneet periaatteiden harjoittelun kautta tehokkuutta maalintekoon.

Kun valmistauduimme vuoden 2019 MM-kisoihin, halusimme korostaa sitä, että jääkiekossa yli 70 % maaleista tehdään alle sekunti kiekon haltuunottamisen jälkeen. Pelaaja siis käytännössä tekee maalin suoraan tai nopeasti haltuunoton jälkeen. Tällöin todennäköisyys maalin tekemiseen on suuri.

Korostimme tätä seikkaa erilaisissa pienpeliharjoitteissa niin, että tietyistä maaleista sai harjoituksissa enemmän pisteitä kuin muista maaleista. Tällaisia muita arvokkaampia maaleja olivat esimerkiksi suoraan syötöstä, ohjurilla tai reboundista tehdyt maalit. Pelin voittamiseksi fiksut pelaajat halusivat tehdä näitä kahden pisteen maaleja enemmän kuin kuljettamalla tai harhauttamalla tehtyjä maaleja.

Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka olemme yrittäneet saada harjoittelun kautta peliin sellaisia tekoja, jotka johtavat tehokkaammin onnistumiseen maalinteossa. Väitän, että tämä on myös näkynyt pelaamisessa.”

***

Todennäköisyyksiin perustuva toiminta on varmasti lisääntynyt urheilussa. Esimerkiksi jalkapallossa käytetään erilaisia maaliodottamamalleja. Mitä ajattelet todennäköisyyksien kautta tapahtuvasta toiminnasta jääkiekossa?

”Jääkiekossa suurin osa maaleista tulee ykkös- tai kakkosalueelta. Myös keskilinjan murtaminen on yksi maalinteon tehokkuutta lisäävä tekijä, sillä se vaikeuttaa maalivahdin pelaamista. Maalintekopaikat ovat tärkeässä roolissa valmennusajattelussani. Tilastoimme aina laadukkaat maalintekopaikat – tulivatpa ne sitten suorista hyökkäyksistä tai vaikkapa riistoista.

Tiedän, että yksittäisessä pelissä enemmän maalintekopaikkoja luonut joukkue ei välttämättä voita. Maalipaikat ovat voineet olla joukkueiden kesken tasan, mutta olemme voittaneet tai hävinneet pelin 6-1. Olennaista on voiton todennäköisyys. Pitkässä juoksussa joukkue, joka luo enemmän maalintekopaikkoja, voittaa selkeästi useammin. Yksittäisessä pelissä sattuma vaikuttaa aina.

Lisäksi pitää muistaa, että siniviivojen siirtäminen lähemmäs keskialuetta on kasvattanut päätyalueiden kokoa. Tämä on lisännyt hyökkäysalueen hyökkäyspelin ja puolustusalueen puolustuspelin merkitystä. Aikaisemmin 5vs5-pelissä ei tullut niin paljon maalintekopaikkoja kuin nykyisin. Tämä on vaikuttanut peliin merkittävästi.”

***

Kuinka paljon pelitapa joustaa käytettävissä olevien pelaajien mukaan? Vai onko pelitapa aina lähes stabiili asia, johon pelaajat sitten sopeutuvat?

”Lähden valmentajana siitä, että minulla on tietty pelitapa ja valmennusfilosofia. Pelitapaa ei ole järkevää rakentaa niin, että se vaatii vain tietynlaisia pelaajia. Hyvä pelaaja pelaa millä pelitavalla tahansa, ajattelen. Koen, että minun pelitapaani voi toteuttaa sekä Suomi-sarjassa että NHL:ssä. Se ei perustu mihinkään taikatemppuihin. Valmentajan täytyy tietää, millaista peliä hän haluaa joukkueensa pelaavan.”

***

Miten pelitavan opettamisprosessi käytännössä etenee?

”Aina, kun meillä on normaalit harjoitukset, mukana on vähintään yksi pelitapaan sisältyvä viisikkopelaamisen osa-alue. Pelitapaa työstetään siis jokaisessa harjoituksessa.

Lähdemme usein puolustamisesta liikkeelle ja nimenomaan hyökkäysalueen puolustuspelaamisesta, erityisesti karvaamisesta. Siitä siirrytään keski- ja puolustusalueen puolustuspelaamiseen, minkä jälkeen keskitytään hyökkäyspelaamiseen. Harjoituksissa yksi ryhmä hyökkää ja toinen puolustaa, mutta painopiste on aina jommassakummassa toiminnassa.

Pelejä ja harjoituksia katsotaan myös videolta läpi. Valmentajat jakavat vastuuta keskenään: yksi vastaa hyökkääjistä, toinen puolustajista ja niin edelleen. Keskustelemme pelaajien kanssa myös henkilökohtaisesti, pakkipareittain sekä ketjuittain. Pelaajia kuunnellaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Uskon siihen, että pelaamaan oppii pelaamalla. Haluan, että treeneissä pelataan aina. Sääntöjä ja painotuksia voidaan vaihdella, mutta kisailu- ja pelaamiselementti on koko ajan mukana. Tämä nostaa harjoitusten intensiteettiä. Emme siis pelaile, vaan kilpailemme tosissamme.”

***

Harjoitteluun liittyen, mikä on viisikkopelaamisen ja erikoistilannepelaamisen välinen painotus? Saako jompikumpi osa-alue etusijan valmistautumisprosessissa?

”Erikoistilannepelaamisella on nykyään iso merkitys. Kun kaksi tasaista joukkuetta pelaa vastakkain, eroa on vaikea tehdä viisikkopelaamisessa. Ratkaisut syntyvät yli- ja alivoimalla.

Turnauksen aikana ensimmäinen harjoitus ei välttämättä sisällä yli- ja alivoimapelaamisen harjoittelua, mutta sen jälkeen erikoistilanteet ovat lähes aina mukana. Joskus harjoitellaan lyhyempi pätkä, joskus pidempi.

Joukkuepelin työstäminen on kuitenkin edelleen vahvassa osassa maajoukkueen harjoittelussa. Isossa turnauksessa kehitetään peliä, ei pelaajia. Fokus on yhteistyön ja yhteispelaamisen kehittämisessä.

Lähtökohtaisesti jokainen pelaaja haluaa pelata ylivoimaa, koska se on mahdollisuus tehdä tehopisteitä ja saada onnistumisia. Jos ylivoima ei toimi joukkueella, niin peli on edelleen 0-0. Mutta jos alivoima ei toimi, niin peli on heti 0-1 vastustajalle. Yritämme korostaa pelaajille, että alivoimapelaaminen on isossa kuvassa vielä tärkeämpää menestymisen kannalta kuin ylivoimapelaaminen.

Viime kaudella Antti Pennanen vastasi alivoimasta ja Mikko Manner ylivoimasta. Molemmat valmentajat työstivät edellisen MM-turnauksen aikana asioita varsin itsenäisesti pelaajien kanssa. Joskus katsomme yhdessä, mitä asioita täytyy korostaa tai mitä juttuja videoilta näkyy. Molemmilla valmentajilla oli kuitenkin iso vastuu ja korkea motivaatio kehittää peliin liittyviä asioita.

Normaalina pelipäivänä pidämme aamulla hallilla ylivoimapalaverin. Lounaan jälkeen on usein alivoimapalaveri. Ennen ottelua on vielä yksi palaveri, jonka minä pidän päävalmentajana. Pelaajalle, joka pelaa sekä yli- että alivoimassa, tulee näin ollen pelipäivänä kolme palaveria. Kaikki palaverit eivät kuitenkaan tule putkeen, vaan ne jaoteltu tasaisesti ennen ottelun alkua.”

***

Jukka Jalonen on valittu vuonna 2011 ja 2016 vuoden valmentajaksi Suomessa. Kuva: Pasi Salminen.
Jukka Jalonen on valittu kaksi kertaa (2011 ja 2016) Suomen vuoden valmentajaksi. Jalonen Urheilugaalassa vuonna 2017. Kuva: Pasi Salminen.

Kuinka paljon pelitapa muovautuu vastustajasta riippuen? Miten pelitapa ja yksittäinen ottelusuunnitelma kommunikoivat keskenään?

”Huomioimme tietysti aina vastustajajoukkueen, erityisesti vastustajan yli- ja alivoiman. Käymme palavereissa aina läpi, miten vastustaja pelaa yli- ja alivoimalla. Lisäksi nostamme esiin, jos vastustajan 5vs5-pelaamisessa on jotakin erikoista, joka meidän pitää ottaa huomioon.

Lähtökohta on oman pelin pelaaminen. Vastustajan pelaamisesta otamme kiinni yhteen tai kahteen asiaan, emme sen enempään. Uskon yksittäisiin pelitavallisiin painotuksiin enemmän kuin koko pelitavan räätälöintiin vastustajan mukaan.

Esimerkiksi viime kisoissa tiesimme, että Ruotsi pelaa kuudella puolustajalla. Meillä oli 12 hyökkääjää eli neljä täyttä ketjua, ja tiesimme, että Ruotsi on puolustuspelissä hieman heikompi kuin hyökkäyspelaamisessa. Vastustajan väsyttämiseksi yritimme antaa heille kovan paineen ja hyökätä pitkillä hyökkäyksillä. Tällaisia korostuksia ja nostoja on mahdollista tehdä pelitavan sisällä.

Kaikki, mitä meidän pelissämme on, riittää jokaista vastustajaa vastaan. Mitään uutta ei siis tarvitse keksiä. Nostamme ainoastaan esille asioita, joita juuri kyseisessä pelissä täytyy korostaa oman pelitavan puitteissa ja jotka ovat kyseisen pelin voittamisen kannalta ratkaisevia.

Jos pelitapaa säädetään liikaa, pelaajat joutuvat ajattelemaan enemmän. Mitä enemmän pelaajat joutuvat ajattelemaan, sitä hitaampaa toiminta on kentällä.”

***

Julkisessa jääkiekkokeskustelussa on puhuttu paljon niin sanotusta Meidän pelistä. Myös muissa lajeissa, kuten koripallossa ja jalkapallossa, on pyritty rakentamaan yhtenäistä peli-identiteettiä juniorimaajoukkueista aikuisten tasolle. Kuinka tärkeänä näet yhtenäisen peli-identiteetin?

”Pidän hyvänä asiana, että tietyt pelin periaatteet ovat suhteellisen samat eri ikäluokkien maajoukkueissa, 16-vuotiaista A-maajoukkueeseen asti. Emme jääkiekossa täysin pakota maajoukkueita pelaamaan tietyllä tavalla. Eri joukkueissa on pieniä nyanssieroja ja valmennustiimeillä on jonkin verran liikkumavaraa.

Käymme eri ikäluokkien valmentajien kanssa läpi tiettyjä pelitavan periaatteita ja keskustelemme, miten me tai joku toinen joukkue pelaa. Jaamme sellaisia hyviä käytäntöjä ja periaatteita, joita muidenkin olisi hyvä hyödyntää.

Mielestäni suomalaisen jääkiekon vahvuus on siinä, että pelin periaatteet ovat eri maajoukkueissa samat. Tällöin pelaajan on helppo siirtyä seuraavaan ikävaiheeseen, aina A-maajoukkuetasolle saakka. Pelaajalla on pohja olemassa ja hän tietää, mitä peliä maajoukkueessa pelataan.

Aina, kun Suomi pelaa, niin pelaaminen pitäisi heti tunnistaa Suomen peliksi. Suomalaisten pelaajien tulee olla työteliäitä, luistella ja liikkua paljon sekä olla vahvoja kamppailutilanteissa. Joukkueet pelaavat tiiviillä viisikolla hyökkäys- ja puolustussuuntaan. Tavoitteena on, että pelaajat pelaavat peliä toinen toisilleen.

Suomalaisten pelaajien tulee pelata voitosta epäitsekkäästi. Moni asia kulminoituu käsitteeseen voittava joukkuepelaaja. Tällaisia pelaajia meidän tulee myös kasvattaa.”

***

Arvoista puhutaan valmentamisessa nykyään ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mitkä ovat valmentajana tärkeimmät arvosi?

”Haluan olla vaativa, mutta oikeudenmukainen valmentaja. Pelaajat kilpailevat keskenään peliajasta, vastuusta ja rooleista. Haluan toimia niin, että pelaajat, jotka ovat omilla teoillaan treeneissä ja peleissä osoittaneet ansaitsevansa vastuuta, myös saavat sitä hieman enemmän.

Toinen tärkeä arvoni on rehellisyys. Jos jotakin luvataan, niin siitä myös pidetään kiinni. Jos muutoksia tulee, niistä kommunikoidaan avoimesti. Jokaisen tulee tietää, miksi joitakin asioita tapahtuu. Keskustelukulttuuri ja dialogi ovat iso osa omaa valmennusfilosofiaani ja arvojani.

Haluan auttaa pelaajia menemään eteenpäin sekä yksilötasolla että joukkueena.

Minulla on myös itselläni elinikäinen halu oppia ja kehittyä valmentajana. Haluan saada jatkuvasti lisää informaatiota. En voi jäädä tuleen makaamaan ja ajatella, että se, mitä tehtiin viime vuonna, riittää tänäkin vuonna. Tämä on itselleni todella tärkeä arvo.”

***

Mainitsit oppimisen ja kehittymisen tärkeyden. Kuinka paljon ajattelet pelin evoluutiota ja jääkiekon tulevaisuuden trendejä?

”Käytän tällaiseen ajatteluun kyllä jonkin verran aikaa. Katson paljon Liiga- ja NHL-joukkueiden treenejä ja pelejä. Niistä näkee aina, jos pinnalla on joitakin trendejä tai jotkin asiat ovat muuttumassa.

Olen toiminut kahden innovatiivisen valmentajan, Pennasen ja Mannerin, kanssa. Kun olen keskustellut heidän kanssaan, olen saanut paljon uusia ideoita ja ajatuksia. Molemmat valmentajat ovat mukana päivittäisessä valmennuksessa ja kokeilevat arjessaan uusia asioita. Tätä kautta saan myös itse paljon ajatuksia pelin kehittymiseen liittyen. Valmentaja ei voi yksin huomata kaikkea, joten kimpassa toimiminen on todella tärkeää.

Järki ja maltti pitää kuitenkin säilyttää koko ajan. Kaikkea ei kannata lähteä muuttamaan kerralla. Pelitapaan voi tuoda uusia yksityiskohtia, jotka siihen sopivat, mutta pelitapaa ei kannata muuttaa muuttamisen takia.”

***

Mainitsit jo muutaman valmentajanimen, joilta olet saanut vaikutteita. Keitä valmentajia haluaisit nostaa esille tärkeimpinä sparraajina urasi varrelta?

”Viime aikoina olen ollut tosiaan paljon tekemisissä Pennasen ja Mannerin kanssa, mutta olen saanut paljon vaikutteita monelta muultakin valmentajalta.

Toimin Timo Lehkosen kanssa pitkään HPK:ssa ja A-maajoukkueessa. Olen oppinut ”Timpalta” paljon.

Seurasin aktiiviesti Hannu Aravirran toimintaa ja johtamista, kun hän oli maajoukkueessa. 1990-luvun alussa opin valmentamisesta myös Pentti Matikaiselta.”

***

Valmennustiimiajattelu on voimistunut viime vuosina. Nykyään valmennus toimii yhä enemmän tiiminä, jossa on erilaista spesifiä osaamista. Mitä valmennustiimiajattelu merkitsee sinulle? Millaisia valmentajia haluat tiimiisi?

”Valmennustiimiajattelu on ihan älyttömän tärkeä juttu. Hommia tehdään yhdessä, ja jokaisen vahvuudet yritetään saada esiin. Jokaisen valmentajan arvostus on tärkeää – roolista ja tehtävästä riippumatta. Vain näin voidaan saada ulosmitattua paras esiin joka päivä.

Vaikka päävalmentaja tekee lopulta päätöksen, koko valmennustiimi osallistuu keskusteluun ja vaihdamme yhdessä ajatuksia.

Haluan valmennustiimiini sellaisia omilla aivoilla ajattelevia valmentajia, joilla on korkea motivaatio ja halu mennä eteenpäin. Muiden valmentajien tulee omilla ajatuksillaan haastaa päävalmentajaa, mutta myös tunnistaa, milloin eriäviä ajatuksia ei välttämättä kannata tuoda esille. Joka tilanteessa ei voi olla eri mieltä.

Mitään joojoo-miehiä en todellakaan kaipaa tiimiini. Valmentajalla täytyy kuitenkin olla tilannetajua. Pitää tunnistaa, milloin asioista kannattaa alkaa vääntämään ja väittelemään ja milloin taas ei.

Mielestäni valmentajien täytyy jakaa yhteinen iso kuva pelistä. Jos valmentajat ovat pelitavan, pelin rakenteen ja johtamisen osalta eri sivuilla, yhtenäisenä tiiminä toimiminen voi olla todella vaikeaa.

Kaikkien valmentajien pitäisi sisäistää ja hyväksyä tärkeimmät periaatteet. Nyansseissa voi olla enemmän eroja. Asioista ei tarvitse olla aina samaa mieltä, mutta tietty yhtenäisyys on tärkeää. Jos olemme periaatteellisella tasolla hyvin kaukana toisistamme, menestyvää yhteistyötä on vaikea tehdä.”

***

Opiskelit ennen valmentajaurasi alkua Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksella ja valmistuit vuonna 1988 liikuntatieteen maisteriksi. Mikä vaikutus korkeakouluopinnoilla on ollut valmentamiseesi?

”Yliopisto-opinnoilla oli suuri merkitys varsinkin silloin, kun aloittelin valmentajauraani. Yliopistolta sain pohjan valmentamisen aloittamiselle. Koen, että sain fysiikkavalmennuksen perusteet haltuun ja tiesin, miten se pääpiirteissään menee.

Sain oppia siitä, miten joukkuetta harjoitetaan. Koska opiskelin liikunnanopettajaksi, esiintymistä ja johtamista opiskeltiin paljon. Yliopisto loi pohjaa näille taidoille. Ilman koulutusta olisi ollut vaikeampi lähteä puhumaan isolle ryhmälle, kuten joukkueelle.

Vaikka opin monia asioita myöhemmin kantapään kautta ja sain lisää kokemusta, yliopisto-opinnot loivat kaiken kaikkiaan todella tärkeän perustan. Tästä ei ole kahta sanaa.”

***

Toimit valmentajaurasi alkuvaiheessa nuorten pelaajien kanssa ja työskentelit muun muassa Ilveksen valmennuspäällikkönä ja valmentajana poikamaajoukkueissa. Myöhemmin olet valmentanut U20-maajoukkuetta. Mitä nuorten pelaajien kanssa toimiminen on antanut?

”Ymmärrän, miten nuorten ajatusmaailma menee. Varmasti silläkin on merkitystä, että minulla on 27- ja 25-vuotiaat pojat. Nykynuoret ovat pirun fiksuja ja itseohjautuvia. Heille pitää ihan oikeasti perustella, miksi jotakin asiaa tehdään. Ihan kaikki ei mene läpi.

Nuoret arvostavat sitä, että valmentajalla on kompetenssia. Valmistautumisen treeneihin, peleihin ja palavereihin täytyy olla kunnossa. Pelaajat ovat ajattelevia nuoria miehiä, mikä nostaa vaatimustasoa myös valmentaa kohtaan. Ihan mitä vain ei voi mennä höpöttelemään.

Aikaisemmin pelaajat saattoivat vain tulla treeneihin, eivätkä miettineet näitä asioita niin paljoa. He tekivät, mitä pyydettiin ja käskettiin. Nykyään pelaajat ovat omalla tavallaan vaativampia valmentajia kohtaan. Tämä on hieno asia myös valmentajalle, sillä itsestä on saatava vielä enemmän irti.”

***

Olet valmentanut huipulla jo pitkään. Miten pidät huolen siitä, että pysyt huipulla myös jatkossa?

”Yksi iso asia on jatkuva kansainvälisen toiminnan seuraaminen. Katson paljon treenejä ja pelejä sekä keskustelen valmentajakollegoiden kanssa. Vaihdamme ajatuksia ja kuuntelemme toistemme mielipiteitä. Viime aikoina tärkeitä keskustelukumppaneita ovat olleet erityisesti mainitsemani Antti Pennanen ja Mikko Manner.

Luen paljon johtamiseen liittyvää kirjallisuutta. Se pitää hereillä. Osallistun myös erilaisiin seminaareihin. Olen ollut esimerkiksi NHL:n järjestämässä valmentajaseminaarissa. Näissä tapahtumissa on ammattilaisten pitämiä mielenkiintoisia luentoja, joista voi ammentaa paljon myös omaan tekemiseen.

Seuraan jonkin verran myös muiden lajien toimintaa. Pidimme viime elokuussa Helsingissä palloilulajien päävalmentajien palaverin, johon osallistuivat myös muun muassa Markku Kanerva ja Henrik Dettmann. Eri lajien välistä yhteistyötä yritetään taas vähän herätellä.”

***

Viimeinen kysymys palautuu alussa käsiteltyyn valmennusfilosofiateemaan. Miksi valmennat, Jukka Jalonen?

”Yhteisöllisyys on minulle tärkeä asia. Toimimme valmennustiiminä ja joukkueena kimpassa ja teemme asioita yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Nautin siitä, että voin viedä yksilöä ja joukkuetta eteenpäin.

Saan mahtavan fiiliksen, jos pääsemme yhteiseen tavoitteeseen tai edes lähelle sitä. ”Kiksit” syntyvät siitä, että teemme tätä yhdessä. Ei tästä yksin nauttisi niin paljoa.”

***


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kun sarjapelit alkavat, 13-vuotias Eetu voi joutua odottamaan kuukausia päästäkseen pelaamaan – Onko jalkapallon kilpailumääräyksissä lapsen oikeuksia murentava aukko?

Eetu on innokas 13-vuotias jalkapalloilija. Hän on harjoitellut joitakin viikkoja uudessa joukkueessa. Vanhemmat ovat pitäneet seuran vaihtamista hyvänä ideana, sillä vanha seura on alkanut vaatimaan poikkeuksellisia sitoumuksia perheiltä. Tällainen on ollut esimerkiksi kahden vuoden pelaajasopimuksen allekirjoittaminen ehtona seurassa pelaamiselle.

Eetun perhe on suorittanut kaikki erääntyneet maksut vanhaan seuraan. Perhe on myös valmis maksamaan tietyt tulevat toimintamaksut, joihin lasten vanhemmat ovat sitoutuneet seuran pelisäännöissä.

Uusi seura on tehnyt huhtikuussa 2021 Palloliiton sähköisen järjestelmän kautta siirtopyynnön. Eetu tarvitsee edustusoikeuden voidakseen pelata uudessa joukkueessa. Sarjakauden alkuun on vielä jonkin verran aikaa.

Pari päivää siirtopyynnön tekemisen jälkeen uusi seura on saanut ilmoituksen, että vanha seura ei hyväksy siirtoa. Kieltävän vastauksen perusteena on ollut se, että Palloliiton kilpailumääräysten mukainen vapaa siirtoaika on päättynyt. Uusi seura ja Eetun perhe eivät ole saaneet tietoonsa muita perusteita.

Asetelma on suomalaisessa juniorijalkapallossa harvinainen. Valtaosassa tapauksista seurat sopivat lasten ja nuorten pelaajasiirroista hyvässä yhteisymmärryksessä ympäri vuoden. Seurojen yhteistyöhalukkuus siirtoasioissa on ollut perinteisesti vahvalla tasolla. Nyt tähän lojaalisuuteen näyttää tulleen särö.

Uusi seura on kääntynyt Eetun perheen pyynnöstä Palloliiton puoleen ja pyytänyt, että liitto hyväksyisi pelaajan edustusoikeuden siirron tässä poikkeuksellisessa tilanteessa.

Palloliiton ilmoitus on lyhyt ja ytimekäs. Liitolla ei ole oikeutta hyväksyä pelaajasiirtopyyntöä.

Tilanne on ikävä erityisesti innokkaan ala-asteikäisen lapsen näkökulmasta. Puuttuvan pelioikeuden takia Eetu ei pääse pelaamaan uudessa joukkueessa, jossa hän on harjoitellut viikkojen ajan. Vanhassa seurassa pelaamisen edellytyksenä on sitoutuminen kahden vuoden sopimukseen ja sen mukanaan tuomiin velvoitteisiin, joita perhe pitää täysin kohtuuttomina.

Käytännössä Eetu ei voi pelata virallisissa otteluissa ennen syyskuuta, jolloin Palloliitto voi hakemuksesta myöntää pelaajalle oikeuden siirtoon.

Vanha seura on toiminut tilanteessa liiton kilpailumääräysten mukaisesti. Määräysten mukainen vapaa siirtoaika, jolloin vanha seura ei voi rajoittaa pelaajan siirtoa uuteen seuraan, on päättynyt 27. helmikuuta. Tämän määräpäivän jälkeen pelaaja voi saada pelioikeuden uuteen seuraan vain aikaisemman seuran suostumuksella.

Palloliitto voi oman tulkintansa mukaan hyväksyä siirtopyynnön vain 2.9. jälkeen tai silloin, kun vanha seura kieltäytyy ilman hyväksyttävää syytä antamasta edustusoikeutta vapaan siirtoajan aikana. Maaliskuun ja elokuun välisenä aikana tätä mahdollisuutta ei ole.

Asetelma herättää paljon kysymyksiä, joista merkittävin lienee: Miksi tällainen pattitilanne sallitaan 13-vuotiaan lapsen kohdalla?

Urheilun oikeusturvalautakunnan käytäntö osoittaa, että riidat lasten ja nuorten urheilussa ovat lisääntyneet viimeisen 10 vuoden aikana. Monien mielestä kehityssuunta on huolestuttava.

Palloliiton kilpailumääräykset antavat seuroille mahdollisuuden estää lähes mielivaltaisesti, minkäänlaisia perusteita esittämättä, seurassa pelaavan lapsen siirtymisen uuteen seuraan. Lopputuloksena voi olla pahimmillaan se, että ala-asteikäinen lapsi voi joutua odottamaan puoli vuotta päästäkseen pelaamaan virallisen jalkapallo-ottelun. Tapauksia on vielä vähän, mutta yksikin on liikaa.

Kestääkö tällainen systeemi kriittisen tarkastelun lapsen oikeuksien näkökulmasta?

Palloliiton kilpailumääräyksiä on mahdollista peilata Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien yleissopimukseen, johon Suomi liittyi vuonna 1991.

Sopimuksen 15 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden yhdistymisvapauteen ja rauhanomaiseen kokoontumisvapauteen. Artiklan ensimmäistä kohtaa täydentää toinen kohta, jossa asetetaan kielto rajoittaa lapsen yhdistymisvapautta muilla kuin välttämättömillä syillä. 

Sopimuksen 31 artiklassa puolestaan turvataan lapsen oikeus vapaa-ajan toimintaan. Tällaiseen toimintaan voidaan katsoa kuuluvan esimerkiksi oikeus valita vapaasti haluamansa harrastusjoukkue.

Kysymys lapsen oikeudesta seuran vaihtamiseen oli esillä myös tammikuussa 2021 annetussa Urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaisussa. Asia koski kolmen 2005-syntyneen salibandypelaajan oikeutta vaihtaa seuraa.

Alaikäiset pelaajat olivat tehneet kilpailukautta 2020–2021 koskevan sopimuksen vanhan seuransa kanssa. Asiallisesti kyse oli sitoutumisesta seuran yksipuolisesti laatimiin vakioehtoihin. 

Pelaajat halusivat vaihtaa seuraa kesken kauden, mutta vanha seura ei ollut suostunut tähän. Myöskään liitto ei ollut hyväksynyt seurasiirtoja kilpailusääntöihinsä vedoten.

Urheilun oikeusturvalautakunta päätti kuitenkin muuttaa liittohallituksen pelaajasiirtoja koskevaa päätöstä ja salli pelaajien siirrot uuteen seuraan.

Ratkaisussaan lautakunta viittasi muun muassa YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Oikeusturvalautakunta piti liittohallituksen päätöstä kohtuuttomana ja antoi painoarvoa lapsen oikeudelle osallistua vapaasti urheilutoimintaan. Lisäksi merkitystä oli sillä, että pelaajien huoltajat olivat sitoutuneet huolehtimaan taloudellisista velvoitteista vanhaa seuraa kohtaan.

Toisin kuin jalkapallon kilpailumääräykset, salibandyn kilpailusäännöt sisältävät niin sanotun ”poikkeuspykälän”. Liitolla on sääntöjen mukaan mahdollisuus hyväksyä erityisen painavasta syystä juniori-ikäisen pelaajan siirto myös ilman vanhan seuran suostumusta, mikäli pelaaja ja uusi seura tekevät asiasta kirjallisen perustellun hakemuksen liittoon.

Oikeusturvalautakunnan mukaan salibandyn liittohallituksen päätös hylätä alaikäisten pelaajien siirto ei ollut kilpailusääntöjen vastainen, mutta päätös johti kuitenkin yksittäistapauksessa kohtuuttomaan lopputulokseen.

Palloliiton kilpailumääräyksissä ei ole, ainakaan vielä, Salibandyliiton kilpailusääntöjen mukaista ”varaventtiilisääntöä”, joka antaisi kattojärjestölle toimivallan pelaajasiirtojen hyväksymiseen yksittäistapauksissa vapaan siirtoajan ulkopuolella. Eetun kohdalla erityisen painavan syyn vaatimus voisi olla esimerkiksi se, että vanha seura on vaatinut nuorilta pelaajilta sitoutumista hyvin poikkeukselliseen kahden vuoden sopimukseen.

Eetun tapaus osoittaa, että tällaiselle poikkeuspykälälle olisi juuri nyt suuri tarve. Asian merkitys on lapselle suuri. Miten laji-ihmiset perustelevat 13-vuotiaalle pelaajalle, että hän ei pääse pelaamaan useampaan kuukauteen?

Palloliitto on ilmoittanut, että sillä ei ole harkintavaltaa pelaajasiirroissa vapaan siirtoajan päättymisen (27.2.) jälkeen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että liiton keinot puuttua seurojen päätöksiin vapaan siirtoajan ulkopuolella ovat hyvin vähäiset. Tilanne lienee myös Palloliitolle harvinainen, sillä normaalisti seurasiirrot eivät aiheuta ongelmia.

Eri lajiliittojen kilpailusääntöjen ja niiden sisältämisen siirtorajoitusten tavoitteena on perinteisesti ollut sujuvan harrastamisen sekä seurojen ja niiden joukkueiden toimintaedellytysten turvaaminen.

Jalkapallossa vapaan siirtoajan ajoittaminen marraskuun ja helmikuun väliseen aikaan palvelee esimerkiksi sitä, että seurasiirrot nuorten jalkapallossa tapahtuisivat sarjojen päätyttyä ja hyvissä ajoin ennen seuraavan pelikauden alkamista. Varsinkin pelaajamäärältään pienemmissä joukkueissa parinkin pelaajan poislähtö voi hankaloittaa joukkueen osallistumista sarjaan.

Eetun tapaus osoittaa kuitenkin ilmeisen tarpeen tarkastella Palloliiton kilpailumääräyksiä myös lapsen oikeuksien näkökulmasta.

Yli 15-vuotiaiden pelaajien kohdalla erilaiset siirtorajoitukset voivat olla helpommin perusteltavissa. Mitä nuoremmista pelaajista on kyse, sitä ongelmallisempia kilpailumääräysten rajoitukset ovat. Viime kädessä järjestelmän valuvioista kärsivät yksittäiset lapset, joilta evätään mahdollisuus pelata.

Kun kilpailumääräyksistä puuttuu poikkeuspykälä, joka antaisi liitolle mahdollisuuden puuttua yksittäisiin siirtotilanteisiin vapaan siirtoajan ulkopuolella, perheiden on hankalaa saada oikeusturvaa Eetun tapauksen kaltaisissa tilanteissa.

Eetun tapaus näyttää osoittavan, että Palloliiton kädet ovat asiassa sidotut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nykytilannetta voisi pyrkiä muuttamaan.

Vaihtoehtona on ottaa Palloliiton kilpailumääräyksiin Salibandyliiton kilpailusääntöjen tapainen poikkeuspykälä, joka mahdollistaa sen, että pelaajan siirtyminen uuteen seuraan ei ole ”siirtoikkunan” ulkopuolella pelkästään vanhan seuran päätöksen varassa.

Vanhalla seuralla tulisi olla velvollisuus perustella, minkä takia se katsoo siirron epäämisen olevan perusteltua. Tällöin esille voisi nousta vanhan seuran ja sen yksittäisen joukkueen toimintaedellytyksiin liittyviä seikkoja. Vastaavasti uuden seuran tulisi tehdä liitolle yhdessä pelaajan perheen kanssa perusteltu hakemus siirron hyväksymisestä. Eetun tapauksessa perustelut olisivat kiistatta olemassa.

Toinen vaihtoehto on laajentaa vapaata siirtoaikaa niin, että alaikäinen pelaaja ei joudu odottamaan uuden siirtoajan alkamista yli puolta vuotta. Tällä hetkellä vapaa siirtoaika on 16.11.–27.2., jota monet ovat kritisoineet lyhyeksi – varsinkin, kun puhutaan 12- ja 13-vuotiaista pelaajista.

Kolmas mahdollisuus purkaa ongelmallista järjestelmää olisi muuttaa kilpailumääräysten 13 §:n toista kohtaa, jonka mukaan vanha seura ei saa evätä 11-vuotiaan tai nuoremman pelaajan vapaata siirtoa, jos pelaaja on täyttänyt velvoitteet vanhaa seuraansa kohtaan. Tämän ikärajan nostamista hieman korkeammalle olisi syytä pohtia.

Kaikki kolme vaihtoehtoa voisivat tarkoittaa parannusta nykytilanteeseen merkitsemättä kuitenkaan liiallista heilahdusta toiseen suuntaan. Joukkueiden toimintaedellytykset pystyttäisiin edelleen turvaamaan, eivätkä muutokset vaarantaisi myöskään sarjojen käytännön toteuttamista.

Jatkossa 13-vuotias lapsi ei saa enää joutua kärsimään siitä, että pelaajan vanha seura voi täysin vapaan harkintansa mukaan estää lapsen siirtymisen toiseen seuraan. Eetun kohdalla tämä tarkoittaa pahimmillaan sitä, että hän joutuu odottamaan kesän yli syksyyn päästäkseen pelaamaan uudessa joukkueessa.

On surullista, että harrastajamääriltään Suomen suurimman lajin kilpailumääräyksissä on tällainen lapsen oikeuksia heikentävä aukko.

Toteutuuko tällaisessa tilanteessa lapsen etu?

Tekstissä esiintyvän Eetu-pojan nimi on muutettu. Kirjoittajalla ei ole liityntää kumpaankaan tekstissä viitattuun seuraan.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Taidon kultivoinnin esitys maalivahtien taitokisoista

Maalivahdit ovat erittäin tärkeä osa jalkapalloa. Taidon merkityksen kasvaessa huippujalkapallossa on Taidon kultivointi päättänyt esittää taitokisojen järjestämistä myös maalivahdeille.

Arsene Wenger muistutti tekniikan merkityksestä huippupelaajaksi kehittymisessä Suomen Palloliiton järjestämillä jalkapallon kehityspäivilllä viime joulukuussa. Suomessa on pitkään ymmärretty tekniikan merkitys jalkapallossa ja jalkapallon taitokisoja on järjestetty jo 1940-luvulta saakka. Taitokisoissa testataan pääasiallisesti kenttäpelaajien tekniikoita ja maalivahtien testit loistavat poissaolollaan. Esimerkiksi Belgian liitto on kuuleman mukaan siirtymässä yksilökeskeisempään pelaajakehitykseen, jossa myös maalivahdin tekniikat ja niiden seuranta otetaan keskiöön.

Taidon kultivoinnin näkemyksen mukaan Suomessa täytyy kyetä kehittämään testejä löytääksemme tulevaisuuden huippuvahdit mahdollisimman nuorena ja lisätäksemme maalivahtien motivaatiota tekniikkaharjoittelua kohtaan.

Taitokisat on todettu hyödylliseksi toiminnaksi kenttäpelaajien harjoitusmotivaation osalta, josta merkkinä on kisojen jatkuva suosio. On aika mennä eteenpäin ja kehittää testistö myös maalivahdeille. Alla tulemme esittelemään uuden, toivottavasti mahdollisimman pian käyttöön otettavan maalivahtien taitokisaosion, jota tultaisiin järjestämään taitokisojen yhteydessä.

1. Torjuntatesti: Maalivahti lähtee maaliviivalta keskeltä maalia. Ajanotto aloitetaan mv:n aloittaessa liikkeen ja lopetetaan hänen kosketettuaan viimeisen kerran palloa. Neljä suoritusta: Pallot roikkuvat vasemmassa ja oikeassa yläkulmassa sekä molemmissa alakulmissa. Alhaalla pallot liimataan ja ylhäällä palloa kosketetaan kädellä. 

Suoritusjärjestys: Ensin vasen ja oikea alakulma, sitten vasen ja oikea yläkulma. 

Pisteytys: Kokonaisaika, onnistuneet suoritukset vähentävät sekunnin ajasta.

Huomioita: Taidon kultivointi mietti myös ristikkäisiä kulmia vaihtoehtoisena suoritusjärjestyksenä, mutta päätyi lopulta nykyiseen loogiseen järjestykseen.

2. Keskitysten liimaus: Mv lähtee keskeltä maalia keskitysten puolustamisasennosta. Neljä suoritusta vasen-oikea-vasen-oikea. Valmentajat heittävät pallon (tai vuokrattu pallotykki SPL:n aluetoimistoilta), jonka mv ottaa kiinni. 

Pisteytys: Onnistuneet keskitysten liimaukset (1 piste/liimaus) ja suorituksen puhtaus (valmentajien arvio lomakkeelle 1–5) muodostavat kokonaispisteet.

Alueiden ja valtakunnallisissa kisoissa pallotykit järjestäjiltä. 

Huomioita: Tästä testistä Taidon kultivoinnissa syntyi enemmänkin keskustelua, koska osa halusi pitäytyä toistettavammassa tekniikkapainotteisessa testissä ja osa halusi kehittää keskitysten puolustamis- JA avausheittotestin, jossa keskityksen puolustamisen jälkeen mv heittää pallon minimaaleihin (pisteytys nopeus ja tarkkuus).

3. 1v1-testi. Kokonaisvaltaisempi teknispsykologinen testi, jossa mitataan maalivahdin 1v1-tekniikkaa ja psykologisista osa-alueista päätöksentekoa sekä rohkeutta (tärkeä henkinen ominaisuus maalivahdeille etenkin 1v1-tilanteissa). 

Mv katsoo näyttöruutua, jossa näkyy erilaisia 1v1-tilanteita. Mv:n tehtävänä on mahdollisimman nopeasti valita näytöllä näkyvään tilanteeseen sopiva 1v1-tekniikka ja suorittaa se. Neljä suoritusta.

Psykologinen testi järjestetään paperilla monivalintakysymyksinä, josta testistöstä voidaan arvioida maalivahdin rohkeus.

Pisteytys: Oikeat tekniikkavalinnat videolla näkyviin tilanteisiin ja oikeat vastaukset esitettyihin psykologisiin kysymyksiin.

4. Nyrkkeilytesti: Maalivahti lähtee peliasennosta pallo kädessään. Omasta heitosta hyökätään kohti palloa ja nyrkkeillään pallo ilmasta kohdealueelle (1,3 ja 5 pisteen alueet). Neljä suoritusta.

Pisteytys: Suorituspisteet eri alueille nyrkkeillyistä palloista. Testissä arvioidaan valmentajien toimesta myös teknisen suorituksen puhtaus (liikevaihe, lyöntivaihe, follow-through).

5. Maalivahdin jalallapeluutesti: Maalivahdilla on mv-alueen viivalla neljä palloa ja rangaistuspilkun kohdalla penkki. Hänen tehtävänään on syöttää pallo ensin penkkiin (syöttö aktivoi valosysteemin, joka näyttää mihin maaliin jatkosyöttö tulee tehdä) ja sen jälkeen kahta kosketusta käyttäen syöttää pallo joko r-alueen nurkissa sijaitseviin minimaaleihin tai kauempana sijaitseviin junnumaaleihin. 

Pisteytys: Kokonaisaika, onnistuneet suoritukset vähentävät sekunnin ajasta.

Sertifioitu valojärjestelmä ja minimaalit olisivat ostettavissa SPL:n verkkokaupasta. Maalivahtivalmentajille järjestettäisiin SPL:n toimesta arviointikoulutus (maksullinen ja pakollinen), jossa liiton miehet kouluttavat mv-valmentajat arvioimaan eri testejä.

Esitetyllä maalivahtien taitokisaosiolla kyetään tukemaan pelaajien kokonaisvaltaista kehittymistä ja motivaatiota harjoitella maalivahdeille tärkeitä teknisiä suorituksia. Toivomme SPL:n harkitsevan jalkapallon taitokisojen uudistamista nykypäivän tasolle, jolloin kisoissa olisi mukana myös maalivahtien tekniikat.

Jarkko Tuomisto, Jani Sarajärvi, Jussi-Pekka Savolainen

Vastoinkäymisten voittajat

Kun saksalaiselta huippuvalmentajalta, entiseltä juniorivalmentajalta, Thomas Tuchelilta kysyttiin vuonna 2015 valmennusseminaarissa pelaajakehityksestä, Tuchel nosti erityisesti yhden asian esille.

VfB Stuttgartin junioreissa valmentamisen aloittanut Tuchel korosti vastoinkäymisten nujertamisen merkitystä. Hän piti sitä talentin tärkeimpänä piirteenä.

”Pelaajien on osattava käsitellä vastoinkäymisiä. Heidän on pystyttävä pelaamaan, vaikka kaikki ei menisi ympärillä täydellisesti. Se on iso riski, jos pelaajat ovat vain mukavuusalueellaan. Meidän valmentajien tehtävä on motivoida ja auttaa heitä ylittämään esteet”, Tuchel sanoi.

Kesäkuussa alkaviin jalkapallon EM-kisoihin valmistautuva miesten jalkapallomaajoukkue, Huuhkajat, on täynnä näitä vastoinkäymisten voittajia.

Pelaajien pitkä polku Suomi-paitaan on sisältänyt esteitä, joita he ovat onnistuneet ylittämään tärkeiden tukijoidensa avustamana. Noustakseen A-maajoukkueeseen pelaajan on täyttynyt voittaa suuri määrä vastoinkäymisiä.

Näissä tarinoissa on tärkeä oppi suomalaiselle pelaajakehitykselle. Ne voivat myös toimia esimerkkinä nykyisille junioreille.

***

Ensimmäiset poikamaajoukkuevalinnat tehdään normaalisti sinä vuonna, kun pelaaja täyttää 15 vuotta. Suomen A-maajoukkueesta löytyy monia pelaajia, jotka saivat odottaa ensimmäistä maajoukkuekutsua useita vuosia.

Huuhkajien kapteenistoon kuuluva Paulus Arajuuri veti nuorisomaajoukkueen paidan ensimmäistä kertaa päälleen vasta 18-vuotiaana. Pelatessaan juniorina Nummelan Palloseurassa Arajuuri pyrki useampaan otteeseen, tuloksettomasti, pääkaupunkiseudun isompiin junioriseuroihin.

”HJK:n valmentaja ei ottanut mua joukkueeseen, kun oli kuulemma ennestään liikaa lössiä”, Arajuuri on muistellut.

Myös toisen maajoukkueen vakiopelaajan, Robin Lodin, debyytti Suomi-paidassa tapahtui monta vuotta useita ikätovereita myöhemmin. Lod ei pelannut kolmessa ensimmäisessä maajoukkueikäluokassa (U15-U17) otteluakaan.

Arajuuri ja Lod eivät ole suinkaan ainoita esimerkkejä pelaajista, joiden polku Huuhkajat-paitaan ei ole ollut suora U15-maajoukkueesta ylöspäin.

Onni Valakari sai ensimmäisen maajoukkuekutsun vasta U18-vaiheessa syksyllä 2016. Lopulta Valakarista tuli yhdessä Marcus Forssin kanssa ikäluokkansa (1999-syntyneet) ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pelaaja A-maajoukkueessa. Vain kaksi vuotta ennen Huuhkajat-debyyttiään Valakari jäi rannalle alle 19-vuotiaiden EM-kotikisoista.

Sauli Väisänen istui vielä B-junioreiden SM-sarjassakin penkillä ja debytoi maajoukkueessa vasta U20-vaiheessa.

Vuonna 1989 syntynyt Albin Granlund ei pelannut yhtä ainoaa poika- tai nuorisomaaottelua. Ensimmäinen A-maaottelu tuli vasta 27-vuotiaana. Tällä hetkellä Granlund on kuitenkin yhdessä Juhani Ojalan kanssa ikäluokkansa ainoa Huuhkajat-kenttäpelaaja.

Puolassa nykyään pelaavan Robert Ivanovin kohdalla nuorimaaottelusarake näyttää myös nollaa.

Nämä pelaajat eivät ole poikkeuksia. Suomen A-maajoukkueeseen nousee myös jatkossa pelaajia, jotka jäävät sivuun ensimmäisistä poikamaajoukkuevalinnoista.

Näillä hetkillä on tärkeää muistaa ja muistuttaa, kuinka tärkeitä asioita sinnikkyys ja pitkäjänteisyys ovat. Tämä koskee niin pelaajia, vanhempia kuin valmentajiakin.

***

Moni Huuhkajat-pelaaja on kärsinyt urallaan vakavista loukkaantumisista.

Jere Uronen siirtyi vuonna 2012 vain 17-vuotiaana TPS:stä ruotsalaiseen Helsingborgs IF:ään. Vain hetki 18-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen Uronen sai vakavan polvivamman, jonka takia hän oli kauden 2013 lähes kokonaan sivussa.

”Jerellä oli ollut Ruotsissa kaikki hyvin ja peli oli kulkenut uudessa joukkueessa. Sitten tuli rustovamma, joka piti pojan kymmenen kuukautta sivussa. Kolmeen kuukauteen hän ei voinut varata polvelle painoa. Jere oli yksin Ruotsissa, eikä pystynyt käymään edes kaupassa. Tuo vaihe opetti Jerelle paljon, vaikka se oli varmasti tuskaista aikaa. Se oli suuri henkinen voimanosoitus Jereltä”, pelaajan isä Kari Uronen on kertonut myöhemmin.

Joel Pohjanpalon kohdalla puhutaan maalinteon lisäksi usein myös loukkaantumisista. Harva suomalainen jalkapalloilija on tullut yhtä monta kertaa ja yhtä onnistuneesti loukkaantumisen jälkeen takaisin kuin Union Berlinin hyökkääjä. Tämä, jos mikä, on ollut ammattimaisuutta.

”Kun Jollella on ollut aikuisena loukkaantumisia enemmän kuin riittävästi, tiedän, että Saksassa arvostetaan sitä, kuinka hän on toiminut vaikeilla hetkillä ja miten hän on suhtautunut koko seuraan ja sen henkilökuntaan. Sillä on ollut merkitystä”, Pohjanpalon isä Risto on todennut.

Loukkaantumiset eivät ole musertaneet muitakaan Huuhkajat-pelaajia.

Esimerkiksi Jesse Jorosen kohdalla ”ura oli yhdessä vaiheessa jopa lähellä loppua”, kuten Timo Joronen on pohtinut. Pelatessaan Englannissa Joronen oli useita vuosia loukkaantumisten takia sivussa. Jotain esteiden ylittämisestä kertoo se, että kaudella 2020-2021 Joronen on pelannut yhtä ottelua lukuun ottamatta kaikki Brescian Serie B -ottelut.

Kun Huuhkajat astelee 12. kesäkuuta EM-kisojen avausotteluun Tanskaa vastaan, kentällä on useita pelaajia, jotka ovat käyttäneet satoja ja satoja tunteja raivatakseen tietään loukkaantumisten jälkeen takaisin pelikuntoon. Tämä omistautuminen ei näy TV-ruutujen välityksellä, mutta juuri se on ollut esimerkiksi Tuchelin kuvailemaa ”lahjakkuutta”.

***

Maitojuna. Tämä on sana, johon törmää urheilussa edelleen liian usein. Termin viljely ei tee oikeutta urheilijoille, jotka ovat tehneet valtavasti töitä puskeakseen itsensä huipulle.

Kun Teemu Pukki palasi vuonna 2010 Espanjan Sevillasta takaisin Suomeen ja Veikkausliigaan, osa alkoi epäillä nuoren hyökkääjän mahdollisuutta merkittävään uraan. Nyt Pukki on matkalla kaikkien aikojen maalintekijäksi A-maajoukkueessa.

Pukin lisäksi myös esimerkiksi Tim Sparv, Jesse Joronen, Juhani Ojala ja Sauli Väisänen ovat jossain kohtaa uraansa palanneet joko pysyvästi tai lainasiirrolla Suomeen, mutta ponnistaneet pian takaisin ulkomaille.

Maitojuna-sana ei kuvaa näitä pelaajia. He ovat olleet ikäluokkansa harvoja pelaajia, jotka ovat ylipäänsä ponnistaneet maailmalle. He ovat olleet pikemminkin vastoinkäymisten voittajia ja esteiden ylittäjiä.

Näiden esimerkkien tärkeä viesti on: Kehittyminen on todella harvoin lineaarista, eikä pelaajana kasvaminen pääty aikuisiälläkään. Se pätee myös juniori-ikäluokkiin. Vaikka pelaaja ei olisi 14-vuotiaiden Huuhkajaturnauksessa tai ensimmäisellä, toisella tai edes kolmannella alueleirillä, yksikään ovi ei ole mennyt pelaajana vielä kiinni.

Tällaisilla hetkillä ratkaisevaa on se, millaista kehittymisen asennetta ja työnteon ilmapiiriä pelaajan ympärillä olevat ihmiset ruokkivat.

***

Monen Huuhkajat-pelaajan kohdalla polun varrelle osuneet ihmiset ovat auttaneet pelaajaa esteiden ylittämisessä. Nämä henkilöt eivät aina loista parrasvaloissa, näy urheilugaaloissa tai esiinny luetuimpien kolumnien tekstiriveillä.

Onni Valakari kasvoi nuoruusvaiheessa muita myöhemmin, mutta hänen valmentajansa Jyri Hietaharju SJK:ssa uskoi pelaajaan.

Pyry Soiri ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Iina ovat saaneet vuosien aikana tukea suurelta verkostolta.

”Meillä on ollut työni puolesta valtava verkosto ei-biologisia ”tätejä” ja ”setiä” ympäri maailmaa. Olen joutunut yksinhuoltajana turvautumaan usein verkoston apuun. On ollut upeaa nähdä, kuinka suuri sosiaalinen perhe auttaa ja tukee paitsi futiksessa myös sen ulkopuolella”, Iina Soiri on kertonut.

Leo Väisänen sai tärkeää oppia esimerkiksi loskaisilla lenkkipoluilla.

Simo Valakari auttoi ymmärtämään, mitä ammattilaisuuteen pääsy vaatisi. Kaikki ne treenit ennen ja jälkeen pitkän koulupäivän, lenkit loskakelissä, kestävyysharjoittelu ja monet muut asiat, jotka koettelivat. Aloin ymmärtämään, mitä ammattilaisuus vaatii”, Väisänen on sanonut.

Tim Sparv on korostanut useaan otteeseen isänsä Tor Sparvin merkitystä. Myös monet muut pelaajat ovat pitäneet vanhempien panosta kullanarvoisena pelaajapolun varrella.

Ympärillä on ollut henkilöitä, jotka ovat uskoneet ja motivoineet, vaikka moni muu olisi heittänyt hanskat tiskiin.

On ollut vapaaehtoisia juniorivalmentajia, jotka ovat käyttäneet ylimääräistä aikaa pelaajan tukemiseen. On ollut valmennuksen aloittaneita entisiä pelaajia, jotka ovat avanneet ammattilaisuuden vaatimuksia. On ollut vanhempia, jotka ovat paitsi tarjonneet tukea kriittisillä hetkillä myös mahdollistaneet monia arjen asioita. Moni pelaaja on korostanut kaveripiirin merkitystä, joka on tarjonnut tärkeää apua vaikeilla hetkillä.

***

Huuhkajien EM-kisajoukkue julkistetaan noin kuukauden päästä, 1. kesäkuuta. Joukkueeseen valitaan 26 pelaajaa.

Ainakin yksi asia on varma. Joukkueessa tulee olemaan pelaajia, jotka ovat erinomaisia esimerkkejä sellaisista teemoista kuin urheilijana kasvaminen, vastoinkäymisten voittaminen ja esteiden ylittäminen.

Seurojen, valmentajien ja muiden futisihmisten tärkeä tehtävä on välittää näitä tarinoita nykyjunioreille ja kertoa konkreettisia esimerkkejä. Olisiko aika ottaa haaste vastaan?

Erkko Meri (@ErkkoMeri)