Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa on unohdettu Huuhkajat-tarinan yksi tärkeimmistä ulottuvuuksista

Kyproslaisen Pafos FC:n U13-U17-akatemiajoukkueiden valmennuspäällikkö ja U16- ja U17-joukkueiden päävalmentaja Gert Remmel ja Suunnanmuutos-jalkapalloblogin kirjoittaja Erkko Meri keskustelevat Suomen EM-kisatarinaan liittyvästä isommasta kuvasta.

***

Erkko Meri: Gert, käynnissä olevien EM-kisojen aikana on käyty hyvin vähän keskustelua suomalaisen pelaajakehityksen tilasta. Ylen lähetyksessä keskiviikkona 23.6. aiheeseen keskityttiin kuitenkin jonkin verran ennen Ranska-Portugali-ottelua. Ylen asiantuntija ja U21-maajoukkueen päävalmentaja Juha Malinen nosti keskustelussa esiin Veikkausliigassa pelaamisen tärkeyden ennen kuin nuori pelaaja lähtee ulkomailla. Malinen totesi lähetyksessä muun muassa seuraavaa: ”50–100 ottelua täällä (Veikkausliigassa) ja sitten vastuuta kantamaan ulkomaille, niin sitten kaikki on pikkuisen helpompaa.”

Lähdetään tästä lauseesta liikkeelle. Jos tarkastellaan Markku Kanervan luottopelaajia EM-kisoissa, esimerkiksi Lukas Hradecky, Tim Sparv, Joona Toivio ja Glen Kamara eivät olleet pelanneet yhtä ainoaa Veikkausliiga-ottelua ennen ulkomaille lähtöä. Jere Urosella oli alle 20 liigapeliä ennen siirtoa Suomesta pois. Näiden pelaajien kohdalla tuo Malisen esiin nostama seikka ei oikein kestä kriittistä tarkastelua. Useamman kauden pelaaminen Veikkausliigassa ei ole ollut siis mikään ehdoton vaatimus merkittävälle uralle.

Lähes puolet Suomen joukkueen pelaajista oli ulkomailla jo 18-vuotiaana. Edellä mainittujen pelaajien lisäksi esimerkiksi Teemu Pukki ja Daniel O’Shaughnessy pääsivät näkemään nuorina pelaajina läheltä ulkomaista toimintaa.

Mediasta on saatu, päinvastoin, lukea monet kerrat, kuinka vaikeaa Veikkausliigasta on ollut lähteä ulkomaille.

Gert Remmel: Nostan tähän otsikon Ylen jutusta tammikuulta 2021: ”Ilmari Niskanen kuvitteli nousevansa tähtipelaajaksi Saksan kolmosliigassa”. Kuvitteli. Niskasella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuvitella nousevansa isompaan rooliin, koska hän ei tiennyt. Voimme kirjoittaa ja puhua mediassa, että ”kilpailu on kovaa”, mutta yksikään pelaaja tai valmentaja ei voi tietää, kuinka kovaa tämä kilpailu on – ennen kuin hän on itse paikan päällä, kilpailemassa ja selviytymässä. Suomessa kyse on jalkapallon harrastamisesta ja pelaamisesta, mutta monessa muussa paikassa, kuten Saksan kolmannella sarjatasolla, eloon jäämisestä.

Voimme puhua loputtomiin myös pelaajan itseohjautuvuudesta, mutta joukkueurheilussa nimenomaan joukkue valmentaa pelaajia. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikkien pelaajien – ei siis vain parhaiden pelaajien – tason pitää olla riittävän korkea, jotta yksittäisen pelaajan toiminta kentällä muuttuu. Pelaajat valmentavat toinen toisiaan.

Ikävä fakta on se, että Suomessa edes parhaissa seuroissa 25 pelaajan taso ei ole kovin korkea. Tämä aiheuttaa sen, että pelaajalla ei ole pakkoa muuttaa toimintaansa ja ennen kaikkea pelikäyttäytymistään selvitäkseen hengissä kilpailussa. Pelaajan ympärillä täytyy olla riittävän iso määrä tietyllä tasolla olevia pelaajia, jotka taistelevat paikastaan.

Pelaajien ja valmentajien taso liittyy myös tempoon. Suomea pienemmän maan eräässä jalkapalloakatemiassa U17-joukkueen pelaajat tekevät harjoitusviikon aikana neljä kertaa enemmän sprinttejä ja kolme kertaa enemmän korkean intensiteetin juoksuja kuin yhdessä Suomen parhaimmista U17-joukkueista. Miten suomalainen pelaaja voi selvitä hengissä kilpailussa, jossa intensiteetti kasvaa koko ajan? Suomessa pelaaja on antanut vuosien aikana niin paljon tasoitusta, että hän pystyy pelaamaan ulkomailla vain episodisesti – siis näyttävästi ainoastaan yksittäisissä tilanteissa. Tällainen pelaaja ei ole riittävän hyvä ammattilaispelaaja, eikä voi mitenkään selvitä hengissä kilpailussa.

Ja mitä Palloliiton edustajien kommentteihin tulee, niin liitossa olisi ehkä aika jonkinlaiselle pakolliselle mediakoulutukselle. Kun liiton urheilutoiminnan tutkimus- ja kehityspäällikkö Ville-Pekka Inkilä tai liiton ja Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori Mihaly Szerovay puhuvat, kommenteissa tulee esille selvä asiantuntemus tietystä spesifistä alueesta. Tämän vastapainona on sitten joidenkin henkilöiden kontrolloimattomat, uskomustietoon perustuvat ja taantumukselliset avautumiset. Kontrasti on tällä hetkellä liian iso. Kyllä keskusjärjestössä pitäisi olla jonkinlainen yhtenäinen linja ja taso.

Meri: Tein ennen EM-kisojen alkua erilaisia selvityksiä Huuhkajat-pelaajien poluista nuorena ja aikuisena. Kun laskin pelaajien edustusvuosia eri seuroissa 12–18-vuotiaana, pelaajille oli kertynyt eniten pelivuosia HJK:ssa (yhteensä 47 edustusvuotta). Toiseksi eniten pelivuosia oli ulkomaisessa seurassa (yhteensä 41 edustusvuotta). Ero kolmantena olleeseen seuraan, TPS:ään (yhteensä 18 edustusvuotta), oli jo huomattava. Kuten sanottua, EM-kisapelaajista lähes puolet (11 pelaajaa) oli jo 18-vuotiaana ulkomaisessa seurassa.

Näitä lukemia on mielenkiintoista tarkastella suhteessa niin sanottuun ”kultaiseen sukupolveen”, joka ei ikinä selvittänyt tietään arvokisoihin. ”Kultaisen sukupolven” pelaajista ulkomailla oli 18-vuotiaana vain Mikael Forssell ja Teemu Tainio. Esimerkiksi Hannu Tihinen lähti Norjaan 23-vuotiaana, Jari Litmanen Hollantiin 21-vuotiaana ja Sami Hyypiä samaan maahan 22-vuotiaana. Ero on merkittävä nyky-Huuhkajiin, joista esimerkiksi Uronen, Pukki, Sparv, Kamara, Toivio, Fredrik Jensen, Marcus Forss ja Jesse Joronen olivat ulkomailla jo 18-vuotiaana tai jopa nuorempana.

Mitä tämä muutos kertoo jalkapallomaailman kehittymisestä?

Remmel: Kyse on ennen kaikkea maailman muuttumisesta. Lontoon pormestari on pakistanilaistaustainen muslimi. Espanjalaistaustaisesta Anne Hidalgosta tuli vuonna 2014 Pariisin ensimmäinen naispuolinen pormestari. Olisi erittäin ylimielistä sanoa, että maailman muuttuminen ei koskisi myös jalkapalloa.

Jalkapallossa yhä nuoremmat ja nuoremmat pelaajat pelaavat ulkomailla jo aikaisessa vaiheessa jalkapallon ehdoilla. High performance -toiminta alkaa entistä nuoremmissa ikäluokissa. Suomessa parhaimmat pelaajat saavat pelata liikaa omilla ehdoillaan, koska hyviä pelaajia on niin vähän.

Ulkomailla nuori suomalainen saa totaalisen shokkihoidon huomatessaan, että häntä koko elämänsä kantanut erikoisominaisuus ei kannattele häntä enää, sillä paljon kovemmalla tasolla pelaajan erikoisominaisuus ei ole erikoisominaisuus. Pelaajan koko itseluottamus ja identiteetti romahtaa.

Pelitekojen määrä jalkapallossa on kasvanut radikaalisti. Pelitekojen sisällä tapahtuva intensiteetti on niin korkea, että jos tällainen käyttäytyminen ei ole automatisoitunut, suomalaisen pelaajan on todella vaikea saada eroa kiinni pelaajiin, jotka ovat kasvaneet tällaiseen toimintaan vuosien ajan. Muut ovat jo liian kaukana. Kun juna tulee, sen kyytiin täytyy hypätä. Kehitys tuskin tulee muuttumaan siihen suuntaan, että keski-ikä, jolloin suomalaiset pelaajat lähtevät ulkomaille, nousisi tulevaisuudessa – päinvastoin.

Meri: Myös tätä seuraavaa aihetta on ollut mielenkiintoista seurata. Kun olen kuunnellut julkista keskustelua, ulkomainen seura nähdään usein jonkinlaisena kaukaisena linnakkeena, jonne nuori pelaaja lähestulkoon ”katoaa”. Tämänkaltaista puhetta ovat pitäneet yllä useat arvostetutkin futisvaikuttajat, esimerkiksi juuri Ylen kisalähetyksissä. Ympäristön vaihdos on tietysti usein shokki nuorelle pelaajalle, joka on kasvanut tietynlaisessa toimintakulttuurissa. Onko ulkomainen akatemia kuitenkaan niin raadollinen paikka kuin moni jalkapallovaikuttaja kuvailee?

Kun keskustelin esimerkiksi tanskalaisen FC Nordsjaellandin akatemiassa pelaavan nuoren Leo Waltan isän kanssa, hän korosti, kuinka paljon seura käyttää aikaa siihen, että nuori pelaaja sopeutuu nopeasti. Akatemiasta löytyy oma käytännön asioiden hoitaja, harjoitustilat ovat lähellä pelaajan asuntoa, FC Nordsjaelland tarjoaa vanhemmille kaksi kertaa vuodessa ylläpidon seuran kustannuksella, ja niin edelleen. Keskustellessani pelaajien ja heidän vanhempiensa kanssa olen saanut tietää, että monessa muussakin paikassa akatemiasta halutaan tehdä pelaajalle kuin koti.

Suorat lennot vievät lähes jokaisesta Euroopan kolkasta Helsinkiin parissa tunnissa. Myös teknologia tarjoaa aivan erilaisia mahdollisuuksia kuin ”kultaisen sukupolven” aikana, alkaen esimerkiksi mahdollisuudesta opiskella etänä.

Välillä minusta tuntuu, että monet fiksutkin jalkapallotoimijat ovat aika ”pihalla” tästä kokonaisuudesta.

Remmel: On vaarallista, että esimerkiksi ”kultaisen sukupolven” edustajat yleistävät omat, yli 20 vuotta vanhat henkilökohtaiset kokemuksensa isomman mekanismin kiistämättömäksi tosiasiaksi. Siteeraisin tässä yhteydessä filosofi Ville Lähdettä: ”Oman kokemuksen yleistäminen on niin äärimmäistä itserakkautta, että se naurattaisi, ellei sitä käytetäisi niin vakavissa asioissa.”

Vahvat, nöyrät ja älykkäät ihmiset, jollaisia myös Palloliitossa pitäisi olla, osaavat laittaa asioita perspektiiviin ja tehdä tarvittaessa omanlaisensa isätapon, jos aika ja kehitys siihen pakottavat.

Nyt pitää muistaa, että sosiaalinen turvaverkko vuonna 2021 on nuorille täysin eri asia kuin vuonna 1990. Internet ja sosiaalinen media mahdollistavat nuorelle pelaajalle yhteydenpidon kavereihin ja perheeseen yhdellä klikkauksella. Maailma on heille erilainen kuin se oli entisille pelaajille 30 vuotta sitten, jolloin ainoat kommunikointivälineet olivat lankapuhelin ja kirje.

Jos 16-vuotias pelaaja tarvitse äitinsä tuomaan aamupalan sänkyyn tai jos 17-vuotias pelaaja ei osaa laittaa pesukonetta käyntiin yhdellä painalluksella, silloin voi suhteellisen varmasti sanoa, että tällainen pelaaja ei pysty tietyn tason autonomiaan myöskään jalkapallokentällä.

Toimintakulttuuriin liittyy myös merkityksellisyys. Suomessa on vielä vuonna 2021 mahdollista, että yhdessä isoimmista seuroista tavoitteellisen joukkueen valmentaja valmentaa ilman paitaa. Tällainen asia ei ole mahdollista esimerkiksi Genkissä, Bolognassa tai Nordsjaellandissa, jonne suomalaisia nuoria pelaajia on siirtynyt. Kaikki ihmiset ovat tosissaan ja luovat sitä kautta merkityksellisyyttä.

Meri: Tähän yhteyteen sopinee hyvin myös Jesse Jorosen esiintuoma seikka. Joronen muutti kotipaikkakunnaltaan Simpeleeltä Helsinkiin 16-vuotiaana. Hän asui ja opiskeli Helsingissä vuoden ennen siirtoa Englantiin Fulhamin akatemiaan. Jorosen mukaan muutto ulkomaille oli helppo, sillä hänellä oli sosiaalinen turvaverkko olemassa. Kun hän oli kerran lähtenyt kotoaan Simpeleeltä, erolla Helsingin ja Lontoon välillä ei ollutkaan enää niin järisyttävää eroa.

Nuorten pelaajien siirtoihin liittyvät myös taloudelliset kysymykset. Tätä aihetta on pitänyt esillä esimerkiksi HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahti. Puheenvuoroissa näkökulmana on usein suomalainen jalkapallo laajassa mielessä. Sanotaan, että jos pelaajat lähtevät liian nuorena ulkomaille, seurat eivät saa niin isoja siirtosummia. Tämä on varmasti totta, mutta keskustelussa unohdetaan lähes aina kenties se tärkein näkökulma: pelaajan ja tämän perheen tilanne.

Yksittäinen 16-vuotias pelaaja ja tämän vanhemmat, jotka pohtivat ulkomaille siirtymistä, eivät voi tehdä päätöstä sillä perusteella, että kuinka paljon suomalainen futis tai pelaajan lähtöseura menettää siirrossa mahdollisia euroja tulevaisuudessa. Eräs kokenut jalkapallovalmentaja on sanonut, että ”tässä ja nyt on parasta pitkäjänteisyyttä” ja ”aika ja urheilu on rajallista”.

Pelaaja ja vanhemmat voivat sen sijaan ajatella, että pelaajan nykyinen toimintaympäristö ei tarjoa riittävästi haasteita, eikä harjoitukset ja pelit takaa tarpeeksi kehittäviä ärsykkeitä. Mielestäni Jesse Joronen kuvasi hyvin siirtopolitiikkaan liittyvää maailmaa antamassaan haastattelussa: ”Ensimmäinen vaihtoehto ei ole joka kerta paras, mutta pitää ymmärtää, että uutta mahdollisuutta ei tule välttämää enää ikinä.”

Remmel: Se ei voi koskaan olla yksittäisen pelaajan ongelma, että Suomeen jää vähemmän rahaa kuin jos pelaaja lähtisi mahdollisesti vasta kaksi vuotta myöhemmin. Jos suomalainen seura ei yksinkertaisesti pysty tarjoamaan niin hyvää ympäristöä, että pelaajan kannattaisi jäädä kotimaahan, tämä ei ole ikinä nuoren pelaajan ongelma. Kehittymishaluisen pelaajan pitää mennä sellaiseen paikkaan, jossa hänellä on parhaat mahdollisuudet maksimoida oma potentiaali. Tämä on ainoa asia, jota pelaajan ja tämän perheen täytyy miettiä. HJK:lla on jonkin verran näyttöjä, joten Riihilahti voi pitää tästä asiasta ääntä, mutta melkein kaikkien muiden seurojen edustajien olisi syytä olla nöyrempiä.

Meri: Rahallisten panostusten osalta Leo Waltan isä Janne Mattila sanoi melko osuvasti, että ”pelaajakehityksen osalta pitää muistaa, että Suomessa vanhemmat rahoittavat harrastuksen siihen saakka, kunnes pelaajat tekevät sopimuksen – naisten puolella osin sopimuksen teon jälkeenkin. Seuran taloudellinen panostus pelaajaan ei ole kovin iso ennen kuin hän on sopimuspelaaja”.

Tästä aiheesta on puhuttu varsin vähän suomalaisessa jalkapallossa.

Remmel: On melko koomista, että jotkut seurat markkinoivat kovaan ääneen kasvattaneensa yksittäisen lahjakkaan pelaajan. Kenellekään jalkapallotoimijalle ei voi olla salaisuus, että jalkapalloharrastus maksaa esimerkiksi Helsingissä tavoitteellisen pelaajan vanhemmille helposti vähintään 150 euroa kuukaudessa. Vuodessa se tarkoittaa 1 800 euroa. Jos pelaaja on pelannut yhdessä seurassa kahdeksan vuotta, hänen vanhempansa ovat maksaneet toiminnasta pelkästään seuralle noin 15 000 euroa. Suomessa vanhemmat kasvattavat pelaajan välillisesti siis myös jalkapallokentällä. Jos Stuttgart saa myytyä nuoren pelaajan ulkomaille, seura voi sanoa kasvattaneensa pelaajan ulkomaille, koska he ovat aidosti panostaneet pelaajaan myös taloudellisesti. Suomessa tilanne on täysin eri.

Meri: Palataan vielä nyky-Huuhkajiin. Teemu Pukki siirtyi nuorena espanjalaiseen Sevillaan, mutta ei onnistunut tekemään läpimurtoa seuran edustusjoukkueessa. Myöskään Tim Sparv ei pelannut yhtään ottelua Southamptonin Valioliiga-ryhmässä. Sama pätee Joona Toivion aikaan AZ Alkmaarissa. Vastaavia esimerkkejä löytyy muitakin. Moni pelaaja on luonut kuitenkin suomalaisittain hyvän uran ulkomailla, vaikka he eivät koskaan lyöneet läpi ensimmäisessä ulkomaisessa seurassa.

Tämä teema liittyy vahvasti myös nuorten pelaajien siirtoihin ulkomaisiin akatemioihin. Usein ajatellaan, että siirto ei kannata sen takia, että akatemiasta on niin vaikea nousta edustusjoukkueeseen. Pelaajahan ei kuitenkaan putoa mihinkään tyhjiöön. Ura voi aueta jossain muualla.

Olet valmentanut pitkään ulkomailla ja tunnet kohtuullisen hyvin ammattijalkapallon lainalaisuuksia Euroopassa. Mitä ajatuksia aihe herättää?

Remmel: On ihan selvää, että maailmassa on todella vähän seuroja, joiden akatemiasta nousee esimerkiksi viisi pelaajaa vuodessa seuran edustusjoukkueeseen. Näin ei tapahdu Suomessakaan, jos katsoo Veikkausliiga-joukkueiden omien kasvattien määrää, joka on suoraan sanottuna todella pieni. Se ei ole millään tavalla järkevä pointti, että ”ulkomaille ei kannata lähteä, koska akatemiasta on niin pitkä matka edustusjoukkueeseen”. Esimerkiksi Glen Kamara on tehnyt ja tulee vielä tekemään todella kovan uran, vaikka hän pelasi Arsenalin edustusjoukkueessa vain yhdessä liigacupin pelissä.

Kun pelaaja on laadukkaassa ympäristössä, hän joutuu muuttamaan omaa käyttäytymistään ja toimintamallejaan. Silloin ei pohdita esimerkiksi sitä, mikä merkitys kilpailemisella on toiminnassa, sillä se on yhtä normaali asia kuin hengittäminen. Suomessa kilpailemisen tarvetta joudutaan erikseen perustelemaan, mikä kertoo jo paljon ympäristöjen välisestä erosta. Kun pelaaja, kuten Tim Sparv tai Glen Kamara, on kasvanut ulkomailla jalkapallon luonnollisimpaan asiaan eli kilpailemiseen ja hengissä pysymiseen, hän pystyy myös kilpailemaan paremmin ja tasaisemmin. Tähän pitää päästä mahdollisimman aikaisin mukaan.

Meri: Ylen studiolähetyksissä on ollut paljon Palloliiton työntekijöitä, esimerkiksi maajoukkuevalmentajia. Ymmärrän täysin, että näille toimijoille on tärkeää, että nuoret pelaajat saavat vastuuta Veikkausliigassa, ja kotimainen pääsarja voi hyvin. Toinen puoli nuorten pelaajien ”kiinnostavuutta” liittyy maajoukkueisiin. Nuorten maaotteluissa on kykyjenetsijöitä ja näissä peleissä onnistuminen voi avata ovia. Olen hieman huolissani siitä, että esimerkiksi U21-maajoukkueen tulokset ovat olleet tässä suhteessa suorastaan surkeita. Tässäkin mielessä maajoukkuevalmentajilla on suuri vaikutus siihen, miten pelaajat nousevat esille scouttien silmissä. Se ei ole hyvä tilanne, että vaikkapa U21-maajoukkue häviää paljon pelejä.

Remmel: Harva hyvä ammattilaispelaaja kehittyy ja tulee joukkueesta, joka häviää paljon pelejä. Jos joukkue on hyvin valmennettu, pelaajat ja peli kehittyvät, jolloin myös voittoja tulee keskimäärin enemmän. Pelien voittaminen liittyy jo aikaisemmin mainitsemaani eloon jäämiseen.

Jotta A-maajoukkue menestyy, se tarvitsee rinnalleen menestyvän U21-maajoukkueen. Niiden korrelaatio on hyvin todistettu useammassa tutkimuksessa. Ja tämä pätee myös U21-maajoukkueesta alaspäin.

Meri: Haluaisin ottaa lopuksi esille vielä ison kuvan. Kuten alussa jo viittasin, suomalainen pelaajakehitys on jäänyt EM-kisojen aikaisessa jalkapallojulkisuudessa käenpojan asemaan. Pidän Huuhkajat-pelaajien taustojen osalta kolmea tekijää varsin kriittisenä: perheen merkitys, riittävän hyvä pohjatyö suomalaisissa seuroissa sekä pelaajana jalostuminen ulkomailla. Helsingin Sanomien jalkapallotoimittaja Ari Virtanen on tuonut kisojen aikana ansiokkaasti esille Huuhkajat-pelaajien juniorivalmentajia. Myös pelaajien vanhempia on haastateltu eri yhteyksissä.

Kolmas osa-alue, aika ulkomailla, on jäänyt mielestäni pieneen rooliin. Teemu Pukin kohdalla ei ole puhuttu juuri lainkaan ajasta Espanjassa. Tim Sparvia koskevissa jutuissa Southampton-vuodet eivät nouse esille, vaikka Sparv on itse korostanut niiden merkitystä. Glen Kamaran ja Marcus Forssin kohdalla on puhuttu suomalaisen juniorityön satsauksista, vaikka näillä pelaajilla on ollut hyvin ohut yhteys kotimaiseen pelaajakehitykseen.

Miltä keskustelu on näyttänyt omiin silmiisi?

Remmel: Sellaisten henkilöiden on vaikea puhua aiheesta, joilla ei ole siihen kosketuspintaa. Kun suomalaisten pelaajien on ollut vaikea pärjätä ulkomailla, median narratiivi on ollut lähes aina samanlainen: ”Pelaajalla on ollut vaikeuksia.” Millä oikeudella voimme kuvitella, että elämässä ja siten myös jalkapallossa ei olisi vaikeuksia? On ihan selvää, että pelaaja tuntee ulkomailla yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä. Tämä on elämää.

Myös se täytyy nostaa esille, että kun pelaaja lähtee ulkomaille, tavoite on hyvin selvä: löytää paikka ammattilaisjalkapalloilijana joukkueessa, jossa vähintään 25 pelaajaa tavoittelee täysin samaa asiaa. Sosiaalinen verkosto, koulunkäynti ja muut asiat ovat läsnä, mutta ne eivät ole prioriteetteina kovin korkealla.

Ulkomailla aika on paljon sensitiivisempi käsite kuin Suomessa. Esimerkiksi Red Bull Leipzigissä 22-vuotias pelaaja on valmis pelaaja. Piste. Kaikki toiminta on nopeampaa ja toimintakeskeisempää, koska tavoite on niin selvä. Asioita ei voida odottaa. Tällaisessa kulttuurissa moni Huuhkajat-pelaaja, kuten vaikkapa Sparv ja Kamara, ovat kasvaneet tärkeässä ikävaiheessa.

Jalkapallossa voidaan puhua mahdollisuudesta ja todennäköisyydestä. Tulevaisuudessa on mahdollista, että 25-vuotias suomalainen pelaaja lähtee Veikkausliigasta Valioliigaan, mutta tämä ei ole kovin todennäköistä. Todennäköisempää on se, että Valioliigaan nousee tulevaisuudessa sellaisia suomalaisia pelaajia, jotka eivät ole pelanneet Suomessa yhtään miesten peliä.

Lopuksi haluan sanoa, että tähän aiheeseen liittyy myös se, että nykyisillä nuorilla pelaajilla on erilaiset esikuvat ja auktoriteetit kuin heidän vanhempiensa ikäluokilla. Esimerkiksi Jari Litmasen peliura ja teot eivät ole merkittäviä asioita 16- tai 17-vuotiaalle pelaajalle. Tavoitteellisille nuorille pelaajille Litmanen ei ole auktoriteetti ja vielä vähemmän hän on ”kuningas”. Litmasen ja hänen sukupolvensa pelaajien konservatiiviset ulostulot, joilla ei ole kovin paljoa tekemistä nykyjalkapallon ja nykymaailman kanssa, eivät läpäise huipputasolle pyrkivien nuorten päätöksenteon vaatimuksia.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Valmentajan pitää ruokkia sellaista kulttuuria, jossa lapsi ei pääse liian helpolla” – Omin sanoin Pertti Kemppinen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan uusimassa osassa haastattelussa on Pertti Kemppinen.

Vantaalainen Kemppinen on valmentanut lapsia, nuoria ja aikuisia yli 40 vuotta. Hän aloitti valmentamisen jo 1970-luvulla Tikkurilan Palloseurassa. Suomessa Kemppinen on valmentanut seuratasolla TiPS:n lisäksi HJK:ssa sekä toimintansa jo lopettaneessa VanPassa.

Taitovalmennuksen puolustajana profiloitunut Kemppinen tunnetaan kenties parhaiten kehittämistään Tanoke- minuja Neurotanoke-valmennusjärjestelmistä. Kemppisen pienryhmä- ja yksityisvalmennuksessa sekä valmennuskoulutuksissa on käynyt vuosikymmenten aikana tuhansia pelaajia ja valmentajia.

Tässä haastattelussa Kemppinen kertoo oman tarinansa sekä puhuu kaunistelematta suomalaisesta pelaajakehityksestä.

***

”Valmentamisen aloittaminen oli minulle luontevaa, sillä käytin lapsena ja nuorena poikkeavan paljon aikaa jalkapallon pelaamiseen. Kun olin kerran yksin harjoittelemassa Tikkurilan kentällä, eräs Tikkurilan Palloseuran aktiivi, Kalevi Kärki, tuli kysymään, haluaisinko tulla valmentajaksi seuraan. Silloin elettiin 1970-luvun puoliväliä.

Lupauduin valmentamiseen mukaan, sillä olin varma, että tulisin hakeutumaan töihin lasten ja nuorten pariin. Vaikka jalkapallo oli identiteettini, tiesin jo nuorena, että haluan suuntautua myös nuoriso- ja sosiaalityöhön.

Aloitin valmentamisen TiPS:ssä parikymppisenä 8-, 9- ja 10-vuotiaiden joukkueissa. Tiesin jalkapallosta vain sen, minkä olin oppinut aikaisemmin pelaajana. Nykymittareilla arvioituna osaamiseni oli hyvin vähäistä.

Olen jälkikäteen ajatellut, että minulle oli tärkeää aloittaa valmentaminen nimenomaan pienten lasten joukkueissa. Näkisin, että hyväksi valmentajaksi kasvaa parhaiten aloittamalla lasten valmentajana. Valmentajana kasvu menee silloin lapsen kasvun tahtiin.

Ryhdyin hyvin nopeasti opiskelemaan sekä jalkapalloa että käyttäytymistieteitä. Kompetenssini alkoi vähitellen rakentumaan, hitaasti ja hyvin pienistä palasista. Matka on ollut tosi pitkä, ja opin vieläkin joka päivä uusia asioita.

Sain ensimmäisiä kunnon vaikutteita valmentajana, kun aloin käymään Palloliiton valmentajakursseilla. Minulla on ollut onni, että omalla kohdallani Palloliiton kouluttajat olivat erittäin hyviä, esimerkiksi Jukka VakkilaMartti KuuselaJyrki HeliskoskiPekka LuhtanenSimo Syrjävaara ja Olavi Haaskivi. Minulla ei ole heistä mitään kielteistä sanottavaa.

***

Valmensin TiPS:ssä lähes 30 vuotta, joka on ylivoimaisesti suurin osa valmentajan urastani. Seura oli yhdessä vaiheessa jopa Suomen paras junioriseura, eräänlainen Vantaan mahtiseura. Voitimme muun muassa alue- ja Suomen mestaruuksia.

Kuljin valmentajana junioritasolta askel kerrallaan miesten valmentajaksi. Miesten joukkue pelasi korkeimmillaan Suomen 1. divisioonassa.

Käytin valmentamiseen todella paljon aikaa. Teimme monia asioita eri tavalla kuin miesten joukkueet ja vanhemmat juniori-ikäluokat Suomessa siihen aikaan. Harjoittelimme määrällisesti enemmän kuin muut ja kävimme jo 1980-luvulla kahden viikon harjoitusleireillä Espanjassa. Toiminnasta teki poikkeuksellista se, että pelaajat keräsivät itse rahat ulkomaan harjoitusleireihin jakamalla esimerkiksi mainoksia. Leirejä tehtiin jo C- ja B-juniori-ikäluokissa, joista kasvoi myöhemmin pelaajia edustusjoukkueeseen.

En ollut TiPS:ssä missään vaiheessa päätoiminen, vaan työskentelin koko ajan myös nuoriso- ja sosiaalityön parissa. Koulutin nuoriso- ja sosiaalityöntekijöitä eri aiheista, kuten nuorten kohtaamisesta. Toimin myös esimerkiksi päihdevalistajana. Arkeni oli pitkään sellaista, että menin päivätöiden jälkeen harjoituskentälle, jossa olin viidestä yhdeksään. Elämässäni ei ollut mitään muuta.

Pertti Kemppinen Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 1992. Kemppinen valmensi 1990-luvun alussa VanPassa ennen paluutaan takaisin TiPS:iin. Kuva: Kai Gustafsson.

Työ sosiaali- ja nuorisoalalla antoi minulle ymmärryksen lasten ja nuorten kohtaamisesta. Minulla oli sekä mahdollisuus että pakko mennä syvemmälle lasten ja nuorten tasolle. Se oli valmennusta elämään. Mietin koko ajan myös sitä, mitä asioita olisin voinut viedä jalkapallokentälle.

Muistan hyvin erään sosiaalityön projektin, jossa olin mukana. New life -nimiseen projektiin osallistui päihdeongelmaisia nuoria, jotka olivat lähtöisin erittäin haastavista oloista. Kokeilimme nuorten kanssa noin neljän vuoden ajan erilaisia urheilulajeja. Huomasin projektin edetessä, että ihminen voi muuttua lyhyessäkin ajassa radikaalisti, jos hänelle annetaan mahdollisuus. Tämä sama oppi pätee myös lasten ja nuorten jalkapallovalmennukseen. Nuori kokee pätevyyden tunnetta, kun hän oppii ja kehittyy. Tähän täytyy antaa mahdollisuus.

Projekti jätti minuun vahvan jäljen. Neljän vuoden aikana kolme projektiin osallistunutta nuorta kuoli liikenneonnettomuudessa, kun he ajoivat ylinopeutta poliisia pakoon. Olen nähnyt elämää myös jalkapallon ulkopuolella. Valmennuksessa ei voi tulla enää vastaan sellaista tilannetta, jossa mentäisiin syvemmälle kuin näiden päihteiden kanssa kamppailleiden nuorten kanssa. Opin todella paljon ihmisen kohtaamisesta – ja elämästä.

Nuoriso- ja sosiaalityö vahvisti osaltaan käsitystäni siitä, että lasten ja nuorten valmentaminen on pitkäjänteistä, päivittäistä ja intensiivistä rakentamista.

***

TiPS oli minulle aluksi ihanteellinen ympäristö. Pystyimme pitämään esimerkiksi B-juniori-ikäisten pelaajien kanssa kuusi harjoituskertaa viikossa ja erilaisia viikonloppuleirejä Suomessa ja ulkomailla, sillä pelaajat olivat niin tosissaan. Vaikka vanhimmat pelaajat ovat nykyään jo 55-vuotiaita, he muistelevat edelleen lämmöllä näitä aikoja. Menestyminen, kova työnteko ja kiva yhdessäolo synnyttivät minussa halua olla jalkapallovalmentaja ja pelaajissa intoa panostaa kehittymiseen. En varmasti olisi tässä, ellei TiPS olisi ollut sellainen ympäristö kuin se oli.

Muistan hyvin esimerkiksi Jarmo Saastamoisen, joka pelasi myöhemmin muun muassa HJK:n Mestareiden liigan joukkueessa sekä maajoukkueessa. Kun hän tuli TiPS:iin, hän oli hyvin urheilullinen ja isokokoinen, mutta jalkapallotaidot olivat hyvin haastavat. Saastamoiselle naurettiin vielä C-juniori-ikäisenä, kun hän kompuroi kentällä. Mutta puolitoista vuotta myöhemmin hänet valittiin vuoden poikapelaajaksi. Tämä on yksi osoitus siitä, mihin kovalla työnteolla ja pallon kesyttämisellä voi päästä.

Kun valmensin VanPan miesten joukkueessa, Mika Lehkosuo oli yksi parhaiten mieleen jääneistä pelaajista. Hänen heittäytymisensä oli jo silloin poikkeavaa. Kun ”Banalla” oli nilkan kanssa ongelmia, hän oli jo lähes lopettamassa pelaamista. Jotakin hänen omistautumisestaan kertoo se, että juttelimme kerran jopa puoli kolmeen asti yöllä hänen kehittymisestään.

Koen, että vahvuuteni valmentajana olivat jo TiPS-aikoina kova taistelutahto, sitkeys, pitkäjänteisyys ja valtava halu ottaa asioista selvää. Totuin selviytymiseen jo pienenä. Silloin saatoin juosta tai pyöräillä pitkiä matkoja harjoituksiin, kun ratikkalippuun ei ollut varaa. Annoin ja sain myös monet kerrat turpaan – sekä nyrkkeilyharrastuksessa että sen ulkopuolella. Kaikki tämä kovetti minua ja synnytti taistelutahtoa. Yritän tartuttaa tätä sinnikkyyttä oikealla tavalla myös valmentamiini pelaajiin.

Olen ollut valmennusurani alusta lähtien oppositioasemassa, puolustavalla kannalla. Tämä on kehittänyt minua paljon. Alkuaikoina monet kauhistelivat harjoitusmääriä ja harjoitusten kovuutta – myös TiPS:n sisällä. Myös harjoitusolosuhteet olivat hankalat, joten pelaajat karaistuivat myös sitä kautta. Myöhemmin samaa epäilyä on tullut Tanokea ja Neurotanokea kohtaan.

Heittäydyin hommaan niin täydellisesti, että hain valmennustietoa esimerkiksi neuvostoliittolaisesta kirjallisuudesta. Koen, että emme ole suomalaisessa jalkapallossa esimerkiksi voimaominaisuuksien kehittämisen osalta vieläkään sillä tasolla kuin Itä-Euroopassa 1980-luvulla.

Pertti Kemppinen on valmentanut lapsia, nuoria ja aikuisia yli 40 vuoden ajan. Kuva: Erkko Meri.

***

Mitä enemmän tietämykseni jalkapallosta kasvoi, sitä mahdottomammaksi koin valmentamisen seuratasolla. Ideani jalkapallosta olivat niin vahvat, että olisin ajautunut liian isoihin ristiriitoihin seuroissa. Tämä oli yksi tärkeimmistä syistä, miksi perustin Tanoke-valmennussysteemin 1990-luvun lopulla.

Ymmärsin koko ajan enemmän ja enemmän, kuinka suuria puutteita suomalaisilla junioripelaajilla oli motorisissa taidoissa. Näin Tanoken potentiaalisena mahdollisuutena muuttaa asioita. Samoihin aikoihin käynnistynyt Kaikki pelaa -toiminta soti niin vahvasti omaa valmennusfilosofiaani vastaan, että en voinut senkään takia jatkaa enää TiPS:n junioripäällikön pestissä, jossa olin ehtinyt toimia jonkin aikaa. Kaikki pelaa -uudistus oli kuin märkä rätti kasvoilleni.

Tanokelle oli suomalaisessa jalkapallossa selvä tilaus, vaikka meitä haukuttiinkin heti alkuajoista lähtien muun muassa ”tötsän pyörittelijöiksi”. Pelaajat ja valmentajat, jotka tulivat toimintaan mukaan, olivat hyvin innostuneita. Meillä oli hyvin vapaat kädet toimia, eikä mikään rajoittanut meitä. Mukaan tulleet ihmiset kaipasivat heittäytymistä.

Harjoitustemme intensiteetti erosi siitä, mihin pelaajat olivat tottuneet omissa joukkueissaan. Halusimme uppoutua harjoitteluun niin täydellisesti, että pelaajat varmasti näkivät oman kehityksensä.

Joidenkin valmentajien osalta sanottiin, että osa heistä tuli Tanokessa ”uskoon”. Tähän vaikutti varmasti se, että moni heistä ei saanut omassa seurassaan kovin vahvaa tukea, eikä yhteisö puskenut heitä eteenpäin. He innostuivat Tanokesta samalla tavalla kuin esimerkiksi Horst Weinin ajatuksista tai Coerver-valmennusmetodista. Saimme näkyvyyttä ja markkinoimme palveluitamme, mikä auttoi toiminnan kasvattamisessa.

Valmentajilla, jotka astuivat Tanoke-toimiston ovesta sisään, ei ollut muuta kuin ”tuulen huuhtoma perse” ja valtava halu valmentaa. Heidän silmistään näki, että he olivat tosissaan. Kun esimerkiksi Gert (Remmelja Abdi(Mohamed) tulivat tutustumaan toimintaan, he jäivät siltä istumalta hommiin.

Valmentajia yhdisti se, että he eivät pelänneet työn tekemistä ja uskalsivat haastaa toinen toisiaan. Tanoke oli kisällityyppinen oppijärjestelmä. Meille oli tosi tärkeää, että puolustimme toisiamme ja Tanokea viimeiseen asti.

Palloliiton suhtautuminen minuun ja Tanokeen oli hyvin kaksijakoista. Koska tuotimme huomattavasti enemmän materiaalia kuin Palloliitto, osa liitosta suhtautui meihin hyvin torjuvasti. Esimerkiksi Pertti Alaja soitti minulle kerran ja ilmoitti, että opetusvideoiden tekeminen on liiton tehtävä. Jouduin vetomaan lainsäädäntöön ja puolustamaan oikeuttamme laatia valmennusmateriaaleja. 

Alkuvaiheessa, kun ehdotin yhteistyötä, minulle sanottiin liitosta, että ”mene Kemppinen torille myymään videoitasi”.

Olen myöhemmin ymmärtänyt, että heikompi ihminen olisi kaatunut sen vastustuksen alla, jota saimme Tanoke-aikoina. Meillä oli kuitenkin hyvin vahva usko tekemiseemme. Vaikka esimerkiksi Oliverille (Antman) naureskeltiin paljon, tiesin koko ajan, millainen pelaaja hänestä tulee. Myös Oliver uskoi itseensä. Näen, että pelaajakehityksen kaksi tärkeintä asiaa ovat sisäinen motivaatio ja itseluottamus.

Vastustuksesta huolimatta liitossa oli myös ymmärtäviä toimijoita, esimerkiksi nuorispäällikkönä toiminut Marko Viitanen. Tanoken videoita ja kirjoja saatiin piireille myytäväksi, ja olin kouluttamassa taitovalmennuksesta jopa UEFA Pro -kurssilla. Suhtautuminen ei ollut siis pelkästään negatiivista.

Mikä tahansa asia, joka on riittävän radikaali ja jota ei ymmärretä, aiheuttaa pirun kovaa vastustusta. Koin, että tämä koski myös Tanokea. Ja se pätee yhä: moni paheksuu vieläkin niitä harjoitusmääriä, joita toteutan jopa hyvin nuorille valmennettavilleni.

Olen tietysti tehnyt paljon virheitä. Tekisin monta asiaa nykyään toisin kuin 20 vuotta sitten. En arvaile enää niin paljoa kuin aikaisemmin ja ajattelen valmentamista nykyään kokonaisvaltaisemmin ja entistä enemmän tieteellisen maailmankuvan periaatteilla.

Koen, että Tanoke oli esimerkiksi koordinaation ja motoriikan opettamisen sekä henkisen valmennuksen osalta aikaansa edellä, mutta pelikäsityksen opettamisen ja taktisen valmentamisen suhteen ajatteluni muuttui vasta Remmelin ja muiden Tanoke-valmentajien kanssa työskennellessä sekä Espanjassa, jossa valmensin vuosina 2014–2015.

Minun olisi pitänyt jo alusta lähtien kehittää myös pelaajien pelikäsitystä. Lasten valmentamisen kokonaisvaltaisuus edellyttää, että valmentamisessa ei unohdeta mitään osa-aluetta, esimerkiksi ikävaiheeseen sopivaa taktista opettamista. En ymmärrä valmentajia, jotka ”haksahtavat” vain yhteen asiaan. Jalkapallo on niin moniulotteinen peli.

***

Toimin TiPS:ssä ja Tanokessa samaan aikaan, kun Palloliitto teki Kaikki pelaa -uudistuksen. Se oli järkyttävä uudistus siinä muodossa kuin se toteutettiin. Olen tätä mieltä, vaikka työskentelin samaan aikaan kaupungin sosiaalityöntekijänä. Kilpaurheilu on kilpaurheilua ja sosiaalityö on sosiaalityötä. Nämä menivät sekaisin Kaikki pelaa -aikoina.

Muistan, kuinka esimerkiksi TiPS:ssä seuran puheenjohtaja tuli viereeni sekuntikello kädessä, kun pelasimme joukkueeni kanssa aluemestaruudesta. Hän kertoi, että vanhemmilta oli tullut ilmoituksia, että ”Kemppinen ei peluuta tasaisesti”. TiPS:stä tuli täysin Kaikki pelaa -seura, enkä voinut jatkaa siellä.

Kaikki pelaa -ajasta voisi helposti tehdä väitöskirjan – niin pahasti toiminnassa mentiin yli. Tämä näkyi pelaajakehityksessä. Vaaka on vasta nyt tasoittumassa.

Kaikki pelaa -ohjelman ongelma oli liian totalitaristinen asenne. Toiminnassa mentiin välillä lähestulkoon ”kivittämisen” tasolle. Valvontamekanismit muistuttivat jopa Neuvostoliiton järjestelmää. Ohjelman tavoite oli idealistinen, mutta sen toteutus meni liian äärilaitaan.

Tavallaan Kaikki pelaa -uudistus oli viimeinen sytyke Tanoken perustamiselle. Siitä tuli valmentajille ja myös pelaajille eräänlainen pakopaikka, jossa sai kilpailla ja olla tosissaan.

Jalkapallossa ja urheilussa täytyy kasvaa kilpailullisuuteen. Jotta pelaaja voisi kilpailla, hänellä täytyy olla riittävä kompetenssi sekä vahva sisäinen motivaatio. Ei nyrkkeilijäkään tule kilpailulliseksi, jos hänet aina tyrmätään. Pelaajalla pitää olla tietty kompetenssi, jotta hän voi kilpailla muita vastaan. Tämä kompetenssi syntyy, kun harjoittelu on riittävän aikaisin sekä laadullisesti että määrällisesti riittävää.

Myös valmentajien täytyy kilpailla keskenään. Ongelmia tulee varmasti, jos seurassa ei ole riittävästi valmentajia, jotka ovat valmiina myös keskinäiseen kilpailemiseen ja toistensa puskemiseen eteenpäin. Tällaista kilpailua ja eteenpäin puskemista näkyi Tanokessa esimerkiksi Abdin, Gertin, Jarkon (Tuomisto) ja Teemun (Tavikainen) välillä.

Kilpaileminen voi olla juniorijalkapallossa sosiaalista ja humaania, suorastaan veljellistä. Kilpailullisia pelaajia kasvatetaan sekä kannustamalla että vaatimalla. Harjoituksissa pitää olla kontaktihakuisuutta ja intensiteettiä. Pelaajia ei pidä päästää sivuun, jos tulee yksi isku jalkaan tai lasta alkaa väsyttää.

Valmentajan pitää ruokkia sellaista kulttuuria, jossa lapsi ei pääse liian helpolla. Tässä merkityksessä myös lapsia on osattava ahdistella oikealla tavalla.

Pelaajan on vaikea päästä myöhemmässä vaiheessa mukaan kilpailuun, jos ilmapiiri pienenä ei ole kannustanut selviytymiseen. Olennaista on se, että tämä selviytyminen ei saa muodostua liian haastavaksi. Lapsia täytyy karaista pikkuhiljaa.

Käytän paljon aikaa siihen, että keskustelen lasten kanssa ja kerron heille tarinoita. Hyödynnän paljon eri pelaajien esimerkkiä. Nyt, kun Joel Pohjanpalo on ”in”, kerron valmennettavilleni, kuinka paljon ”Jolle” harjoitteli lapsena.

Myös Oliver on käynyt leireillämme kertomassa pelaajille omasta harjoittelustaan. Kerran hän näytti lapsille niin vaativia suorituksia, että lähes kaikilla pelaajilla loksahti suu auki ja kaksi tavoitteellisempaa lasta alkoi itkemään. He valittivat, että ”eivät voi koskaan saavuttaa samaa tasoa”. Silloin sanoin heille, että ”Oliver on ollut ihan samassa tilanteessa kuin te”.

***

Valmensin vuosina 2014–2015 vuoden verran useammassa espanjalaisessa seurassa. Vedin Tanoke-pienryhmä- ja yksilövalmennusta espanjalaisille pelaajille sekä muutamille suomalaisille nuorille.

Olin käynyt Espanjassa pitkään ja tunsin sieltä jo ennestään monia valmentajia. Maassa asuneet suomalaisten pelaajien vanhemmat auttoivat osaltaan, että pääsin valmentamaan lahjakkaita pelaajia.

Espanjassa huomasin, kuinka tärkeä merkitys eri-ikäisillä valmentajilla on. Pelaajakehityksen kannalta toivoisin, että valmentajien ikäskaala olisi myös Suomessa mahdollisimman laaja. Tarvitsemme sekä nuoria että iäkkäitä valmentajia. Huomaan Suomessa usein, että osaaviin vanhempiin valmentajiin ei suhtauduta yhtä arvokkaasti kuin esimerkiksi Espanjassa. Vanhempia valmentajia ei välttämättä muisteta Suomessa millään tavalla, vaikka he olisivat tehneet merkittävän työn seurassaan.

Sanoisin, että suomalaisten valmentajien suurin vahvuus tällä hetkellä on pelikäsityksen opettaminen laajassa mielessä. Tässä suhteessa Ekkono-metodi on varmasti tuonut syvyyttä, sillä kulttuuri oli aikaisemmin niin ohutta. Nykyään peli paloitellaan tarkemmin osiin.

Ylivoimaisesti suurin puute suomalaisessa juniorivalmennuskentässä on se, että valmentajat ja valmennuspäälliköt pääsevät yleisesti ottaen aivan liian helpolla. Kun olen jutellut esimerkiksi Kyproksella työskentelevän Rasmus Janssonin kanssa, hän on sanonut, että harjoituskeskuksen toimistolle mennessä aina on mahdollisuus, että hän joutuu lähtemään. Suomessa valmentajien paikat ovat jopa liian turvattuja.

Suomalaisten juniorivalmentajien toimintaan heijastuu vieläkin Kaikki pelaa -aika. Valmentajat eivät joudu piiskaamaan itseään ja toisiaan eteenpäin, eivätkä he heittäydy riittävällä intensiteetillä valmentamiseen. Työpäivät ovat lyhyitä, ja valmentajat ovat yleisesti ottaen liian laiskoja.

Monen seuran strategiassa on melko pehmeät mittarit valmentajien tai valmennuspäälliköiden työssä onnistumiselle. Usein nämä seurat eivät myöskään pysty kasvattamaan millään tavalla hyviä pelaajia. Se, että joku seura kasvattaa muutaman poikien maajoukkuepelaajan vuodessa, ei riitä skandinaavisessa vertailussa mihinkään. Kilpaurheilussa myös juniorivalmentajia täytyy vaihtaa, jos tulosta ei tule, eivätkä pelaajat kehity. Itsellänikin on käynyt näin kerran.

Suomessa parhaimmissakin junioriseuroissa pelaajilla on suuria puutteita motorisissa taidoissa – jopa niin suuria, että ne ovat esteenä huippupelaajaksi kehittymiselle. Valmennuksessani on käynyt ihan maajoukkuetasonkin pelaajia, joilla on haasteita liikkumisessa. Joissakin Suomen EM-kisajoukkueen pelaajissakin näkee motorisia puutteita.

Lasten nykyinen elämäntapa sekä liikunnan vähäisyys ja yksipuolisuus ovat isoja ongelmia tällä hetkellä. Jo ensimmäiset ikävuodet ovat tässä suhteessa merkityksellisiä: kulkeeko lapsi rattaissa vai käveleekö hän yhdessä vanhemman kanssa? Välillä minulla tulee paha olo, kun menen kesäleireille ja huomaan, millaisia puutteita lapsilla on. Vakavasti otettavassa jalkapalloakatemiassa esimerkiksi lasten ruutuaikaa tulisi rajoittaa voimakkaasti.

***

Olen välillä miettinyt, että miten Suomessa edes voitaisiin tietää, mitä huippupelaajaksi kasvaminen edellyttää. Yksittäiset vanhemmat ja valmentajat voivat sen tajuta, mutta yleisesti ottaen prosessia ei voi ymmärtää, ellei sitä ole jollain tavalla kokenut. Huippupelaajaksi kasvamista ei voi oikein sanallistaa teoreettisesti, kyse on kokemustiedosta.

Kun ajattelen niitä huippupelaajia, joita olen saanut valmentaa heidän ollessaan lapsia tai nuoria, pelaajia yhdistää ennen kaikkea täydellinen heittäytyminen omaan asiaan. Näillä pelaajilla on ollut valtava halu ottaa selvää omista rajoistaan. Valtava työmäärä ei ole ollut heille uhraus, vaan uteliaisuutta.

Lisäksi jokaisen korkealle tasolle nousseen pelaajan kohdalla vanhempien merkitys on ollut valtava. Tiedän, että osa näistä vanhemmista on jopa heitetty seuroista ulos heidän fanaattisuutensa takia. Tätä minun on vaikea ymmärtää. Paljon isompi ongelma ovat vanhemmat, jotka eivät ole millään tavalla kiinnostuneita lapsensa harrastamisesta tai kehittymisestä.

Pelaajan kehittyminen vaatii, että myös vanhemmilla on intoa. En tiedä yhtään Euroopassa pelaavaa suomalaista pelaajaa, jolla ei olisi ollut poikkeavan innokkaita vanhempia.

Kun olen keskustellut Englannissa pelaavan Jaakko Oksasen isän kanssa, hän on kertonut olevansa murheissaan siitä, että Suomessa ei olla tarpeeksi tunteella mukana. Olen joutunut sparraamaan joidenkin pelaajien vanhempia hyvinkin paljon, jotta he ymmärtäisivät, kuinka tärkeä merkitys vanhempien innokkuudella on myös lapsen motivaatioon.

***

Valmennan nykyisin Neurotanoke-valmennusjärjestelmän opeilla. Toisin kuin Tanoke, se ei ole enää pelkästään taitovalmennusta. Neurotanoke on totaalivalmennusta, joka kattaa entistä enemmän myös taktista valmennusta. Harjoittelemme monia asioita samaan aikaan, jotta aivojen eri osa-alueet toimisivat integroidummin, nopeammin, loogisemmin ja joustavammin. Olemme tutkineet paljon aivojen plastisuutta, jotta voisimme valmentaa aikaisempaa kokonaisvaltaisemmin.

Elämässäni ei ole ollut paljoa muuta kuin valmentaminen, kirjoittaminen ja kouluttaminen. Niihin menee joka päivä vähintään 12 tuntia.

Minulla on edelleen unelmia ja tavoitteita. Haluan kehittää entistä parempia pelaajia ja kouluttaa mahdollisimman hyviä valmentajia. Tämä on kuitenkin vaikeampaa kuin koskaan, sillä jalkapallovalmentajat joutuvat kilpailemaan esimerkiksi teknologiaa vastaan, sillä lapsilla menee niin paljon aikaa digipelaamiseen.

Tiedostan oman ikääntymiseni ja elämäni rajallisuuden. Juoksen tällä hetkellä kilpajuoksua aikaa vastaan, jotta pystyisin siirtämään kaiken sen tiedon, jota minulla on päässä, kirjoihin ja videoihin – mutta ennen kaikkea pelaajiin.

Koen joka päivä riittämättömyyden tunnetta. Minun pitäisi antaa jatkuvasti enemmän ja enemmän pelaajille. En usko lainkaan sellaisten henkilöiden höpinöihin, että ”kyllähän pelaajat kehittyvät omalla ajalla”. Tavoitteeni on löytää vielä parempia keinoja ilmaista itseäni ja auttaa sitä kautta pelaajia.

Toivoisin, että perintöni suomalaiseen jalkapallon olisi se, että minut tunnettaisiin taitovalmennuksen ja koordinatiivisen valmennuksen kehittäjänä, valmentajien kouluttajana ja ennen kaikkea pelaajien kasvattajana. Valmentajana, joka on ollut periksiantamaton ja vienyt asioita loppuun. Henkilönä, joka on ollut poikkeava persoona suomalaisessa jalkapallossa.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

Valmentajat

Pelaajat

Jalkapallon juniorivalmennuksen vastuullisuus – talentista potentiaaliin ja yksittäisistä puista metsään

Voiko suomalaisessa juniorijalkapallossa olla pelaajien ystävä niin, että on myös talenttien puolella? Siis siten, että haluaa suojella kaikkia pelaajia yhtä paljon, myös talentteja.1

Jyväskylän yliopisto, Jalkapallon Juniorivalmentajat ja Suomen Palloliitto järjestivät perjantaina 28.5. webinaarin, jossa keskusteltiin pelaajakehityksestä ja tiedosta jalkapallossa. Sain kunnian osallistua Jyväskylän yliopiston dosentti Antti Laineen lempeässä ohjauksessa paneelikeskusteluun (Pelaajakehitys juniorijalkapallossa – missä Suomessa mennään?) yhdessä Palloliiton urheilutoimenjohtajan Hannu Tihisen sekä Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n puheenjohtajan J-P Savolaisen kanssa. 

Keskustelumme oli vilkasta ja on epäreilua keskittyä vain yhteen aiheista, mutta Hannu laittoi kovan syötön suoraan jalkaan ja kehotti syöttämään/kuljettamaan palloa eteenpäin. Joukkuepelaajana otan pelin ja pelitoverien vaatimuksen vastaan ja kerron omat ajatukseni aiheesta nimeltä talenttivalmennus sekä esitän näkökulmamme muuttamista nykyisestä.

Yksi keskustelumme teemoista liittyi isompaan aiheeseen nimeltä Vastuullisuus suomalaisessa juniorijalkapallossa. Kuten Inseadin apulaisprofessori Kaisa Snellman on kertonut HS:n artikkelissa Kerro meille Kaisa2, ja jonka jälkeen hän ja Outi Aarresola keskustelivat aiheesta Twitterissä3, lasten ja nuorten eriarvoistuminen on edelleen ongelma yhteiskunnassamme. Se on ongelma myös urheilussa ja se on ongelma jalkapallossa. Esimerkkinä toimintamaksut, vanhempien kyky maksaa näitä maksuja ja lasten saama valmennuksen laatu. Kaikilla lapsilla ja nuorilla ei ole lähellekään samanlaista mahdollisuutta olla mukana tasokkaassa toiminnassa ja saada tukevaa maaperää kehitykselleen.

SPL yrittää puuttua tilanteeseen muun muassa Kehitämme lasten valmentamisen ydintaitoja seuraympäristössä -strategiaprojektin4 avulla, jossa pyritään kehittämään valmentajien ydintaitoja laajalla rintamalla. Tämä liittyy osaltaan isompaan Seurojen Palloliitto -kehitysohjelmaan, ”jonka ydintavoitteena on hallintoa keskittämällä siirtää lisää resursseja kentälle.”5. Eri puolilta Suomea on kuitenkin kuulunut ajatuksia siitä, kuinka Seurojen Palloliitto on koettu ennemminkin Isojen Seurojen Palloliittona. Tilanne on se, että useat seurat ja seuratyöntekijät kokevat jääneensä vaille Palloliiton tukea. Samaan aikaan liitolla on merkittäviä rahallisia panostuksia tukiin, jotka kohdistuvat vain pienelle osalle seuroista. Talenttivalmennus on yksi kyseisistä tukimuodoista, joka aiheuttaa elitismiä ja useita muita ongelmia.

***

Talenttivalmennuksen ongelmista

Miten niin elitismiä? Tukea on hyvin vaikea saada pienellä/keskisuurella seuralla, joka kuitenkin tekee erittäin hyvää työtä ja joista pelaajat menevät isoihin seuroihin. Talenttivalmennustukea saadakseen seuran pitää täyttää monenlaisia kriteereitä – käytännössä tukea saavat suureksi osaksi jo valmiiksi vahvat ja isot seurat.

Samalla on hyvä muistaa, että suurin osa EM-kisoihin päässeen Suomen A-maajoukkueen pelaajista on pienissä ja keskisuurissa seuroissa jalkapallon aloittaneita pelaajia.6 Nämä seurat tarvitsevat tukea samalla tavoin kuin suuret seurat, ehkä jopa enemmän – esimerkiksi HJK kykenee rakentamaan laadukkaan valmennuspolun ilman Palloliiton ylellisyystuotetta.

Talentteihin liittyen meillä on muitakin eettisiä ongelmia. Olen kirjoittanut jo aiemmin siitä, että teemme pelaajakehitystä ja talenttien tunnistelemista väärän ajattelumallin ohjaamana. Kuka tekee talenttien valinnat seuroissa ja millä tavalla? Emme tiedä, kuka on talentti! 

Lisäksi talenttivalmentaja keskittyy vain muutamiin pelaajiin ja kuulemani mukaan joissakin seuroissa priorisoidaan harjoitteissa talenttipelaajia muiden kustannuksella – kuinka eettistä tällainen toiminta on? Se lisää korruptoitunutta mieltä ihmisissä ja seuroissa, joissa panostetaan mahdollisesti jo 13-vuotiaana tai aiemmin niin sanottuihin talentteihin, eikä auta kehittämään seurakulttuureja, joissa nähdään enemmän potentiaalia ja annetaan laajemmalle joukolle hyvä mahdollisuus kehittyä.

Kerron käytännön esimerkin talenttien valintaan liittyen omalta valmennusuraltani. Olen kokenut tilanteen, jossa seuraan tullut talenttivalmentaja mietti muiden valmentajien kanssa, ketä noin 10 pelaajan talenttivalmennusryhmään otetaan. Ryhmästä oltiin pudottaa pelaaja, joka oli usean valmentajan mielestä seuran potentiaalisimpia pelaajia. Ongelma oli se, että hän oli juuri kasvanut pituutta ja liikkui kuin Bambi. Hän ei näyttänyt talentilta. Lopulta pelaaja valittiin talenttivalmennusryhmään ja nyt hän on ryhmästä ainoa Veikkausliigassa pelaava pelaaja.

Samalla seuran valmennus yleisellä tasolla oli vain välttävää. Useassa ikäluokassa oli vaikeaa saada kasaan joukkueellinen pelaajia, koska niiden toiminta oli niin huonoa. Seurassa oli ylellisyystuotteena talenttivalmennus, vaikka seuralle olisi ollut parempi, että valmennuksen tasoa olisi yleisesti saatu parannettua – se olisi auttanut laajempaa joukkoa pelaajia ja tukenut laajan potentiaalin, ei vain yksittäisten pelaajien, kehittymistä.

***

Talentista potentiaaliin – puista metsään

Ihmisten oppimiseen ja kasvuun liittyen tuon esiin antropologi Tim Ingoldin ajatuksia. Hän esittää kirjassaan The perception of the environment: essays on livelihood, dwelling and skill ajatukset, jotka ovat englanniksi nimeltään enskilment ja wayfinding.

Enskilment on Ingoldin mukaan oppimista metsästäjä-keräilijöiden tapaan sisällä maailmassa ja on erottamatonta tekemisestä ja paikasta. Opittu ei ole siis muistiin varastoitua eksplisiittistä tietoa, joka olisi välitetty oppijan mieleen esimerkiksi opettajan kautta, vaan se on asteittain syvenevää kehollista ja ympäristöön tiiviisti sitoutunutta tarkkaavaisuutta, jossa yksilö oppii herkistymään maailmalle eli esimerkiksi jalkapallolle. Hänen mukanaan kulkijat eli vaikka pelikaverit, vanhemmat tai valmentaja voivat auttaa häntä herkistymään maailmassa tietynlaisille asioille.

Wayfindingin puolestaan voisi ajatella metsässä kulkemisena, jossa ollaan menossa jonnekin, mutta ei olla tarkasti määritelty koordinaatteja. Polulla kulkiessa päivitetään koko ajan suuntaa riippuen siitä, miltä maasto näyttää – polkua ei ole siis määritelty ennakolta, vaan sitä tunnustellaan matkan aikana. Jälleen mukana kulkija voi auttaa maaston tunnustelussa ja suunnan löytämisessä.

Näihin ajatuksiin liittyy meille tuttu education -sana, joka tulee Ingoldin mukaan latinan sanastaex-ducere. Se puolestaan tarkoittaa vapaasti suomennettuna ohjata ulos. Ingoldin mukaan asiaa voisi ajatella siten, että lasta tai aikuista ohjataan herkistämään aistinsa kohti maailmassa olevia asioita. Tähän taas liittyy attention -termi, joka tulee Ingoldin mukaan latinan termistä ad-tendere, tarkoittaen jälleen vapaasti suomennettuna ojentua kohti jotain. Oppija siis ohjautuu ulos maailmaan, ojentuu sitä kohti ja herkistyy sen sisältämälle informaatiolle. Tällä tavoin hän oppii kasvamaan sisään siihen maailmaan, jossa elää.

Mitä tekemistä yllä mainituilla on talenttivalmennuksen kanssa? Muiden muassa Hollannin Palloliiton Jorg van der Breggen ja Jan Verbeek ovat puhuneet siitä, että talentin sijaan meidän kannattaisi miettiä potentiaalia.7 Talenttius on asia, jonka uskomme näkevämme aikaisin ja joka ei paljoa muutu lapsen kasvaessa. Se on suhteellisen pysyvä ominaisuus, pelaaja joko on tai ei ole talentti. 

Potentiaali sen sijaan on asia, jota voi löytää paljon laajemmasta joukosta lapsia. Se voi olla piilossa ja alkaa puhjeta kukkaan vasta myöhäisemmässä nuoruusvaiheessa tai joskus jopa aikuisiällä. Potentiaaliajattelussa keskitytään yksilön sijaan enemmän ympäristön luonteeseen – laitetaan ikään kuin metsän perusta kuntoon, jotta pienet taimet voivat kasvaa terveiksi puiksi. Ei keskitytä vain parhaisiin taimiin ja anneta niille suurta osaa huolenpidosta eikä keskitytä vain isoon metsään vaan myös pienempiin metsän osiin.

Tämä on holistinen ekologinen lähestymistapa pelaajakehitykseen. Keskitytään valmennuksen laatuun, jossa autetaan mentoreita kulkemaan lasten ja nuorten sekä heidän valmentajiensa viereen. Enskilment ja Wayfinding.

***

Mitä nyt…

Talenttivalmennus on tällä hetkellä Hannu Tihisen esittämän mukaan 810 000 euron kokonaisuus ja kohdistetaan maksimissaan 30 työntekijään.

Talenttivalmennus kohdistuu muutamaan kymmeneen seuraan ja muutamaan sataan pelaajaan, kun meillä on Suomessa melkein 1000 seuraa ja yli 130 000 rekisteröityä pelaajaa (huom. korona-aika on muuttanut tilannetta).8 Samalla tiedämme, että yhteiskunnassamme, urheilussamme ja jalkapallossamme on eriarvoisuutta. Jalkapallo maksaa yleisellä tasolla liian paljon, vanhemmilla ei ole aina varaa maksaa siitä ja hyvä valmennus jakautuu räikeän epätasaisesti. 

Palloliiton työntekijöillä ja tukemilla kouluttajilla (esim. valmennusosaamisen kehittämistuet)9 ei ole tällä hetkellä mahdollisuutta auttaa seuroja Suomessa laajalti. Esimerkiksi Lapissa RoPS:n Antti Okkonen toimii 50% seuran junioripäällikkönä ja 50% yhteistyöseurojen valmennustoiminnan kehittäjänä (10 yhteistyöseuraa ympäri Lapin). Samalla Lapin seuroja pitäisi auttaa mm. aluevalmentaja Mika Nurmelan, jolla on paljon töitä maajoukkuetoiminnassa niin kuin normaalisti aluevalmentajilla. Alueen seuroja ei kyetä auttamaan tarvittavalla tavalla. 

Seurojen valmennuspäälliköillä (joilla sellainen on) pitäisi tehdä kenttätyötä ja auttaa seurojensa valmentajia, mutta heidän aikansa menee usein kaikenlaiseen byrokratiaan ja tiedon keräämiseen. Olemme tilanteessa, jossa jalkapallossa on edelleen paljon byrokratiaa ja tiedon keräämistä eikä kaikista tärkeintä, kentällä laajasti laadukasta valmennusta ja valmentajien mentoreita auttamassa heitä kehittymään.

Jääkiekkoliitossa on toisenlainen meno. Siellä on töissä valmentajakouluttajia, jotka kulkevat seuroissa opastaen valmentajia taitavampaan valmennukseen. Jääkiekkoliiton kouluttaja käy esimerkiksi auttamassa pienen Ylivieskan Jääkarhujen toimintaa sillä tuloksella, että ainakin yksi tuntemistani seuran valmentajista on hyvin tyytyväinen saamaansa opastukseen toisin kuin jalkapallossa, jossa hänen valmennustaan ei käy Palloliitosta (tai mistään muualtakaan) opastamassa kukaan.

Jääkiekossa liiton kouluttajat menevät auttamaan valmentajia heidän omaan maailmaansa. Valmennuskoulutuksen ja mentoroinnin pitäisi jalkapallossakin lisääntyä ja siihen suuntaan, että valmentajia autetaan toimimaan kentällä – heidän maailmassaan. Meillä pitäisi keskittyä enemmän siihen, mitä valmentajat osaavat kentällä, ei kentästä – ja lapsien kanssa, ei lapsista.

Fokuksen pitäisi olla enemmän siinä, mitä ympäristössämme tapahtuu ja miten voimme siihen vaikuttaa. Tämä tarkoittaa suurempien suuntaviivojen lisäksi aivan käytännön työtä. Miten luomme joukkueelle urheiluun kiinnittymistä ja kehittymistä edistävän ilmapiirin? Muiden muassa Keith Davids ja Carl Woods10 ovat puhuneet oppimisympäristöjen rakentamisen tärkeydestä. Tähän voimme vaikuttaa liittotasolla koulutuksen kehittämisenä ja osaamisen levittämisenä mahdollisimman laajalle.

Olen kuullut erään suomalaisen ison profiilin jalkapallovaikuttajan sanovan, että miten voisimme viedä hyvää valmennusta ympäri Suomen, eihän meillä ole hyviä valmentajia. Sanoisin tähän kaksi asiaa. Ensinnäkin voimme kehittää hyviä valmentajia samoin kuin hyviä pelaajia. Toiseksi väitän, että meillä on jo nyt hyviä valmentajia töissä JA tekemättä töitä. Useat hyvät valmentajatyypit eivät ole valmentamassa, koska eivät koe jalkapallon ja seurojen ilmapiirejä sellaisiksi, joissa tykkäisivät työskennellä. Heidät pitää saada mukaan valmentamaan. Lisäksi valmentajia voidaan rekrytoida myös ulkomailta.

Nyt meillä ei ole tarpeeksi polulla mukana kulkijoita kouluttajien tai mentorien roolissa. Rahaa meillä on rajallisesti ja sillä rahalla pitää saada laaja vaikuttavuus. Melkein miljoona talenttivalmentajuuteen on iso raha niin sanottuun luksustuotteeseen, joka kohdistuu vain hyvin pienelle osalle pelaajia. 

***

…mitä sitten?

Palloliiton rahat eivät riitä kaikkeen, joten asioita pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Seurojen ja valmentajien laatu on meille suomalaisille hyvin tärkeää. Lapsilla ja nuorilla sukupuoleen, ikään ja asuinpaikkaan katsomatta on oikeus saada hyvää valmennusta. Se kuuluu lasten perustavanlaatuisiin oikeuksiin.

Valmentajat tarvitsevat ympäri Suomen hyvää koulutusta ja mentoreita auttamaan heitä matkallaan taitavaan valmentamiseen – huolimatta seuran koosta ja sijainnista. Sekä talenttivalmennus- että valmennusosaamisen kehittämistukien hakukriteerit ovat kuitenkin suunniteltu siten, että ne suosivat isompia ja hyvin toimeentulevia seuroja. Pienemmillä seuroilla on hyvin vaikea päästä käsiksi näihin tukiin, jotka ovat yhteismitassaan reilusti yli miljoona euroa. 

Tällainen toiminta on omiaan laajentamaan kuilua isojen ja pienien sekä varakkaiden ja köyhempien seurojen välillä eikä sillä edistetä tasa-arvoisen jalkapalloyhteiskunnan kasvua vaan päinvastoin lisätään elitismiä ja korruptoitunutta mieltä.

On tietysti iso haaste jakaa resurssit koko Suomeen. Tässä projektissa auttaisi se, että noin miljoona euroa talenttivalmennuksesta, (ja aiemmin esittämäni mukaan Taitokisojen lopettamisesta sekä kehittymisen seurantakonseptin testitoimintaa supistamalla) siirrettäisiin valmennuskoulutukseen ja valmentajien auttamiseen kentällä. 

Rahat pitää ohjata luksustuote talenttivalmentajuudesta, turhista taitokisoista ja turhasta testaamisesta (huom. ei kaikesta testaamisesta!) kohti parempaa seuratoimintaa ja valmentajuutta – tarvitsemme enemmän hyviä valmentajia kulkemaan matkaa pelaajien kanssa, tarvitsemme laajan ja hyvän maaperän metsälle, josta pelaajat voivat kasvaa potentiaalista parhaaksi itsekseen. 

***

Ehdotus valmentaja- mentorikouluttajajärjestelmästä

Ehdotukseni on, että lopetetaan elitismiä ja eriarvoisuutta lisäävä talenttivalmennus. Aiemmin olen jo ehdottanut taitokisojen lopettamista sekä kehittymisen seurantakonseptin testien supistamista. Näistä voidaan ohjata rahaa useiden kymmenien valmentaja- ja mentorikouluttajien kouluttamiseen ja palkkaamiseen eri puolille Suomea. Valmentajakouluttajat keskittyisivät valmennuskoulutuksiin ja mentorikouluttajat mentorointiin sekä seuramentoreiden kouluttamiseen – ei keskittymistä talenttiin vaan keskittyminen potentiaaliin, metsän perustan kuntoon laittoon ja metsässä kulkemiseen yhdessä.

Suomessa on tällä hetkellä 19 maakuntaa. Varojen uudelleenjärjestelyllä voitaisiin tukea valmentaja- ja mentorikouluttajien palkkausta ja mietittäisiin eri kriteereiden kautta, miten valmentaja- ja mentorikouluttajat sijoitettaisiin maantieteellisesti. Harvaan asutumpiin ja vähemmän pelaajia sisältäviin maakuntiin riittäisi vähemmän kouluttajia paitsi, jos koettaisiin maakunnassa olevan demografian ja muiden syiden vuoksi suuri uusien pelaajien potentiaali.

Järjestelmä voitaisiin integroida jo olemassa olevaan aluevalmentaja- ja VOK-toimintaan siten, että aluevalmentaja, VOK:it sekä valmentaja- ja mentorikouluttajat työskentelisivät yhdessä koordinoidusti. Suurempi VOK-tuki säilyisi edelleen Palloliiton tasojärjestelmässä korkeammalle sijoittuville seuroille, mutta valmentaja- ja mentorikouluttajat tekisivät töitä kaiken kokoisille seuroille ja pienempi VOK-tuki sulautettaisiin valmentaja- ja mentorikouluttajajärjestelmään.

Ihmiset oppivat taitaviksi parhaiten omassa maailmassaan ja omaan maailmaansa tuodulla opastuksella. Valmentaja- ja mentorikouluttajatoiminnassa pyrittäisiin Jääkiekkoliiton tavoin viemään koulutusta mahdollisimman lähelle arkea, jolloin valmentaja- ja mentorikouluttajat pyrkisivät järjestämään koulutuksia myös arki-iltoina ja tekemään sekä yksittäisiä seurakäyntejä että muutaman toisiaan lähellä sijaitsevan seuran yhteisiä tapahtumia.

Valmentaja- ja mentorikouluttajat veisivät seurojen arkeen Palloliiton tärkeäksi kokemia asioita, esimerkiksi tällä tavoin saataisiin jo aiemmin esitettyä paradigman muutosta peliin, taitoon ja taitavien pelaajien kehittymiseen liittyen nopeammin käytäntöön. Mentorikouluttajat mentoroisivat valmentajia sekä auttaisivat seuraihmisiä auttamaan toisiaan eli kulkemaan toistensa matkassa omassa ympäristössään (taulukko 1).

Taulukko 1. Valmentaja- ja mentorikouluttajien tehtäviä.

ValmentajakouluttajatMentorikouluttajat
1. Valmentajakoulutus seuroissa ja muutamien seurojen yhteispäivinä. 
2. Palloliiton linjausten vieminen käytäntöön – esim. paradigman muutos peliin, taitoon ja taitavien pelaajien kehittymiseen liittyen. 
1. Valmentajien mentorointi ja uusien seuramentorien kouluttaminen (yksittäisinä seurapäivinä sekä muutamien seurojen yhteispäivinä).

Jos koetaan, että valmentaja- ja mentorikouluttajien ei tulisi olla Palloliiton palkkalistoilla, heidän toimintansa voitaisiin rakentaa samoin kuin VOK-toiminta, jossa alueen vahvempi seura ottaa sateenvarjonsa alle pienempiä seuroja ja tarjoaa heille VOK:ien tapaan koulutusta ja tukea. Seurat hankkisivat itse osan kouluttajien rahoituksesta.

Toiminnan voi organisoida monella muullakin tavalla, kunhan pääasia eli useita valmentajia vähälle osalle seuroja ja pelaajia korvataan toiminnalla, jossa päästään auttamaan suurempaa osaa seuroja ja pelaajia.

***

Lopuksi

Palaan takaisin kirjoituksen alussa esittämääni kysymykseen: Voiko suomalaisessa juniorijalkapallossa olla pelaajien ystävä niin, että on myös talenttien puolella? Siis siten, että haluaa suojella kaikkia pelaajia yhtä paljon, myös talentteja.

Vastaukseni on kyllä, mutta meidän pitää vaihtaa talentti potentiaaliin ja auttaa juniorijalkapallon metsää laaja-alaisesti. Siksi talenttivalmennustuki, kehityksen seuranta ja taitokisat täytyy uudistaa ja siirtää varoja laaja-alaisesti suomalaisen juniorivalmennuksen kehittämiseen. 

Tämä voidaan tehdä lisäämällä laadukasta valmennuskoulutusta sekä lisäämällä kentällä toimivia valmentajakouluttajia ja mentoreita.

Hannu, olemme lähestymässä maalintekoa. Vastaustasi odottaen,

Jani Sarajärvi

***

Kysymys on muokattu sosiologi, yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija Salla Tuomivaaran esittämästä, ihmisten ja eläinten suhteeseen liittyvästä kysymyksestä, josta keskustellaan Perttu Häkkinen -ohjelmassa Yle Areenassa (1.5.2018) jaksossa nimeltä Soutajat: https://areena.yle.fi/audio/1-4416514

Veera Luoma-ahon artikkeli Kaisa Snellmanista Helsingin Sanomissa: https://www.hs.fi/visio/art-2000007971601.html

Outi Aarresolan ja Kaisa Snellmanin Twitter-keskustelua: https://twitter.com/outiaarresola/status/1393456549696315393?s=11

4 Strategiaprojekti: Kehitämme lasten valmentamisen ydintaitoja seuraympäristössä: https://www.palloliitto.fi/ajankohtaista/strategiaprojekti-kehitamme-lasten-valmentamisen-ydintaitoja-seuraymparistossa

5 Mitä Seurojen Palloliitto on? https://www.palloliitto.fi/seurojen-palloliitto/mita-seurojen-palloliitto

Erkko Meren listaus EM-kisajoukkueen pelaajien jalkapallon aloitusseuroista Twitterissä: https://twitter.com/ErkkoMeri/status/1399796713511063556

van der Breggen, Jorg & Verbeek, Jan. 2020. Building an Evidence Based Youth Football Development Programme. MSAI 2020 Webinars #7: https://www.youtube.com/watch?v=DVTXzN0fE0k

Palloliitto: https://www.palloliitto.fi/info/palloliitto

Valmennusosaamisen kehittämistuen haku on nyt auki – hae heinäkuun loppuun mennessä: https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/valmennusosaamisen-kehittamistuen-haku-nyt-auki-hae-heinakuun-loppuun-mennessa

10 Woods et al. 2020. Sport Practitioners as Sport Ecology Designers: How Ecological Dynamics Has Progressively Changed Perceptions of Skill ‘Acquisition’ in the Sporting Habitat, Frontiers in Psychology 11(654):1–15.

11 Talenttivalmennustuen seurahaku on käynnissä: https://www.palloliitto.fi/jalkapallouutiset/talenttivalmennustuen-seurahaku-kaynnissa

Perheen yhteinen matka

Perheiden merkityksestä puhutaan suomalaisessa urheilukeskustelussa yhä useammin. Vanhemmat luovat urheileville nuorille mahdollisuuksia, joita muu ympäristö ei välttämättä tarjoa. Ilman tätä tukea pelaajana kehittyminen on lähes mahdotonta.

Vantaalainen Janne Mattila on yksi niistä vanhemmista, joka on nähnyt läheltä jalkapalloilevien nuorten kasvua. Nyt hän avaa Suunnanmuutos-jalkapalloblogin haastattelussa ajatuksiaan vanhemman roolista pelaajakehityksessä.

Poikasi Leo Walta, 17, pelaa tanskalaisessa FC Nordsjaellandissa ja tyttäresi Ilona, 15, HJK:n paidassa Kansallisessa Liigassa. Aloitan suoralla kysymyksellä. Onko jalkapalloon panostaminen vaatinut perheeltänne uhrauksia?

Vaikka olemme viettäneet yli 10 vuotta kentän laidalla, emme ole kokeneet perheenä, että jalkapallo olisi vienyt meiltä arjesta mitään pois. Se on päinvastoin tuonut meille esimerkiksi ison osan hyvistä tuttavistamme. Emme ole missään nimessä kokeneet jalkapalloa uhrauksena tai että olisimme menettäneet sen takia jotain.

Vaikka olemme menneet jalkapallon ehdoilla, olemme pystyneet käymään ihan normaalisti esimerkiksi lomamatkoilla. Toki ne tehtiin yleensä heti Helsinki Cupin jälkeen ja vain yhdeksi viikoksi. En kuitenkaan koe, että olisimme joutuneet tekemään jalkapallon takia mitään isoja päätöksiä. Se on ollut meille vähän kuin elämäntapa.

Miten jalkapallon merkitys on näkynyt arjessanne?

Olemme käyneet lasten kanssa päivittäin keskustelua jalkapallosta. Siitä lähtien, kun he ovat ottaneet jalkapallon tosissaan, meillä ei ole ollut päivää, jolloin emme olisi jutelleet futiksesta. Olemme kysyneet aina treenien jälkeen, miten ne ovat menneet ja oliko siellä kivaa.

Mielestäni kilpaurheilumielessä omaan harrastukseensa suhtautuville lapsille ja nuorille pitää löytyä vanhemmista rehellistä ja luottamuksellista keskusteluseuraa – niin hyvistä suorituksista kuin kehityskohteista. Tämän asian merkitys varmasti kasvaa, kun lapsi tulee vanhemmaksi. Kun he ovat pienempiä, tärkeämpää on yhdessä tekeminen ja positiivinen palaute.

Olen halunnut sanoa omille lapsilleni, että virheiden pelkääminen on turhaa. Tärkeintä on yrittäminen. Tämä korostuu varsinkin siinä vaiheessa, kun lapset alkavat prosessoimaan enemmän omaa pelaamistaan.

Olen usein miettinyt, että pelaajakasvatuksessa olisi tärkeää tukea pelaajia niin, että tämä tukeminen ei söisi pelaajien omaa autonomiaa, vastuuta omasta kehittymisestä. Mitä ajatuksia tämä teema herättää vanhemmassa?

Kun olen keskustellut Leon kanssa hänen pelaamisestaan, minulle on ollut aina tärkeää, että hän on saanut kertoa ensin itse omista fiiliksistään.

Olemme jo aika aikaisin painottaneet lapsille vastuun ottamista omasta tekemisestä. Olemme sanoneet, että me vanhemmat olemme saatavilla, mutta he saavat tehdä myös itse päätöksiä.

Olen käyttänyt vanhempainilloissa puheenvuoroja, joissa olen toivonut, että pelaajat ja valmentajat keskustelisivat ja viestisivät mahdollisimman paljon suoraan keskenään ilman vanhempien väliintuloa. Mitä aikaisemman lapsi oppii tämän, sen parempi. Tämä on todella tärkeää, jos lapsi haluaa kokeilla omia siipiään pelaajana.

Myös valmentajien rooli on tärkeä. Kun ”Jykä” Ahola oli talenttivalmentajana HJK:ssa, Leo meni hänen kanssaan välillä kahdestaan treenaamaan esimerkiksi potkutekniikkaa. Jykä oli sanonut Leolle, että ”pistä vain viestiä, jos sinulla on aikaa ja halua treenata”. Jykä ilmoitti, että hän tulee kyllä sitten auttamaan.

Meillä ei ole ollut kummankaan lapsen kohdalla sellaista tilannetta, että heitä olisi pitänyt pakottaa treeneihin. Myös se on tärkeää, että pelaaja oivaltaa itse omat kehityskohteensa. Tietysti valmentajan sanoilla voi olla iso merkitys. Kun Joonas Rantanen oli Leon ensimmäisenä valmentajana NappulaKlubissa, hän sanoi, että Leon kannattaa kehittää myös vasenta jalkaa, jotta vastustajan puolustajat eivät tietäisi, kummalla jalalla hän vetää ja jotta hän olisi suurempi uhka. Siinä ei mennyt sen jälkeen kuin 3–4 kuukautta, niin Leon vasen jalka oli jo aika hyvä.

Mielestäni myös se on olennaista, että lasta tai nuorta ei hehkuteta liikaa, jotta keskittyminen pysyy tekemisessä. Koen, että omien lasten kohdalla tällaista leijumista ei ole ollut hirveän paljoa.

Palataan ajassa hieman taaksepäin. Vanhempien läsnäololla, esimerkillä ja vuorovaikutuksella on iso, iso merkitys. Myös harjoitteluolosuhteet ovat tärkeät. Moni pelaaja on ottanut ensimmäisiä kosketuksia palloon esimerkiksi takapihalla tai autotallissa. Onko teillä ollut tällaista paikkaa tai kenttää, joka on tukenut lasten kehittymistä jalkapallossa?

Kotimme lähellä Vantaalla sijaitsi pieni monipeliareena, jossa Leo aloitti touhuamisen jo hyvin pienenä. Siellä hän vietti suurimman osan ajasta. Ala-aste näkyi kotimme ikkunasta, ja tämä minikenttä oli kodin ja koulun välissä.

Väitän, että tällainen minikenttä on paras paikka tehdä yksilötreeniä, sillä siellä tuli pienessä tilassa todella paljon kosketuksia palloon – paljon enemmän kuin isolla ja aukealla kentällä. Kentällä joutui myös havainnoimaan paljon, sillä pallo kimposi laidoista aina eri suuntiin. Varsinkin Leo pelasi siellä vapaa-ajalla todella paljon eri-ikäisten poikien kanssa. Ilona on tehnyt minikentällä aika paljon yksilötreeniä. Lisäksi koulun välituntipelit pyörivät minikentällä koko ajan.

Me vanhemmat vietimme monipeliareenalla paljon aikaa lasten kanssa etenkin silloin, kun he olivat pienempiä. Myöhemmin he treenasivat siellä yksin, toistensa tai kavereidensa kanssa, joskus myös täysin sivullisten kanssa. Kun Vantaan Aviapoliksen alueelle tuli turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus, Leo pelasi myös turvapaikanhakijoiden kanssa. Kun he näkivät Leon bussipysäkillä, he huutelivat häntä aina pelaamaan.

Tämä voi olla vaikea kysymys, mutta mikä lapsia innosti tähän pelailuun ja pallon kesyttämiseen? Arvelen, että he viettivät monipeliareenalla tunteja ja tunteja viikosta toiseen.

Innostuminen tuli paljon sitä kautta, että he huomasivat osaavansa ja kehittyvänsä. Me vanhemmat tuimme tätä kehittymistä omilla positiivisilla puheillamme. Olemme olleet myös lasten kanssa yhdessä potkimassa ja pelaamassa minikentällä ja muualla. Myös innokkaalla kaveripiirillä on ollut iso merkitys.

Meillä on ollut perhanan hyvät olosuhteet. Minipeliareena oli paras paikka viettää aikaa.

Me vanhemmat olemme kasvaneet lasten mukana urheiluun. Pidän tärkeänä, että myös vanhemmat kontaktoituvat urheiluun – varsinkin silloin, kun lapsi on todella nuori. Jos vanhemmat aina vain jättävät lapsen treeneihin, lähtevät pois, eivätkä koskaan tapaa ketään muita, tämä voi vaikuttaa lapsen motivaatioon.

Pääsemme tästä omatoimiseen harjoitteluun. Lastesi kohdalla minipelikenttä oli tärkeä paikka harjoitella. He harjoittelivat yksin ja pienissä porukoissa, mutta pelasivat myös paljon vapaita pelejä. Millaisena näet tämän omatoimisen harjoittelun merkityksen?

Näkisin, että pelaajan oma tekeminen on kaikkein tärkeintä ainakin 13-vuotiaaksi asti. Sanoisin, että suhde on suurin piirtein sellainen, että pelaajan oman treenaamisen merkitys on vähintään 50 %, joukkueharjoittelu muodostaa noin 35–40 %, ja loppuosa voi tulla sitten ostetuista palveluista, jos se on tarpeen. Molemmat lapsemme kävivät kyllä erilaisilla jalkapalloleireillä. Ne voivat antaa pelaajalle motivaatiota, mutta mielestäni ne eivät tuo pelaajan kehittymisen kannalta oikeasti paljoa muuta. Pelaaja pääsee tietysti näkemään muita pelaajia ja vertaamaan omaa tasoaan suhteessa muihin, mutta yleensä leirit ovat enemmän esimerkiksi ulkomaisten seurojen markkinointia.

Kävimme kyllä Pertti Kemppisen Tanoke-treeneissä, kun joku oli suositellut niitä. Ihmettelin aluksi, että ”mikä mies tämä Kemppinen on”, mutta Leo tykästyi harjoituksiin heti. Myös vanhemman silmin Kemppinen on vetänyt vaativia ja hyödyllisiä harjoituksia.

Suurin osa ekstratreenistä oli kuitenkin omatoimista harjoittelua. Sekä Leon että Ilonan kohdalla esimerkiksi potkutekniikka kehittyi erityisesti toistojen kautta. He harjoittelivat HJK:ssa potkutekniikkaa joskus valmentajien kanssa, mutta eivät käyneet missään erillisessä valmennuksessa. Leo ja Ilona oppivat siihen, että kun he menevät omalla ajalla kentälle treenaamaan, he tekevät asioita systemaattisesti. Askeltikkaat ja tötsät ovat aina mukana, ja palloja pitää olla mukana runsaasti.

Leo ja Ilona Walta Kartanonkosken tekonurmella jouluaattona 2019. Kuva: Janne Mattila.

Seuratoiminnan osalta molempien lasten harrastus alkoi Pakkalan Palloseurassa, josta tie vei varsin aikaisessa vaiheessa HJK:hon. Millaisena näet seuratyön merkityksen pelaajien polun varrella?

Meillä on toiminut HJK:n kanssa kaikki aina tosi hyvin. Toki välillä oli jotakin erimielisyyksiä yksittäisten valmentajien kanssa, mutta molemmat pelaajat on otettu aina hyvin huomioon. Varmasti tämä johtui myös siitä, että he ovat pärjänneet hyvin. Leon ja Ilonan peluuttamiseen emme ole ottaneet ikinä suoraan kantaa.

Näkisin, että lasten ja nuorten kohdalla keskeisin asia harjoittelussa on se, miten lapsi keskittyy harjoituksiin. Leo ja Ilona ovat tehneet harjoituksissa aina kaiken täysillä. Kumpikaan ei ole tehnyt hirveästi ihan puhdasta peruskuntoharjoittelua kuin vasta ihan viime aikoina. Peruskunto kehittyi treeneissä. Kun tekee tosissaan, niin siinä sitä kehittyy. Lapsen pitää jaksaa keskittyä treeniin 1,5–2 tuntia täysillä.

Ilonalla on ollut HJK:ssa aina tosi hyviä valmentajia: Mari Savolainen, Riku Hirn, Sanna Malaska, Kati Mäkäräinen, Harri Tiinus, Riku Remes, Sofia Lipponen, talenttivalmentaja Arttu Heinonen ja nyt naisten päävalmentaja Jonne Kunnas.

Leon kohdalla ”Jykä” Ahola oli tärkeä valmentaja. Poikien puolella HJK:ssa oli välillä hetkiä, kun valmennuspanostus olisi voinut olla parempi. Osittain se varmaan johtui siitä, että parempia valmentajia ei ollut saatavilla. Mutta toisaalta Leolla on ollut myös monia hyviä valmentajia.

Pelaajakehityksen osalta pitää muistaa, että Suomessa vanhemmat rahoittavat harrastuksen siihen saakka, kunnes pelaajat tekevät sopimuksen – naisten puolella osin sopimuksen teon jälkeenkin. Seuran taloudellinen panostus pelaajaan ei ole kovin iso ennen kuin hän on sopimuspelaaja.

Toisaalta arvostan sitä, että kun Leo oli siirtymässä FC Nordsjaellandiin, kävimme HJK:n kanssa asioita läpi tosi avoimesti ja rehellisesti. Molemmille jäi asiassa hyvä mieli.

Kun olen seurannut eri futisperheitä, olen huomannut, että vanhempien aktiivisuus voi vaikuttaa välillisesti siihen, miten lapsi nähdään urheiluseurassa. En väitä, että tätä tapahtuu seuroissa tietoisesti, mutta asiaa pitäisi kuitenkin pohtia. Se voi vaikuttaa varsinkin rajatapauksissa. Jos pelaaja on itse todella motivoitunut ja tekee töitä, hän kyllä nousee esille – ennemmin tai myöhemmin. Mutta olen nähnyt vierestä, että myös lumipalloefekti vie lapsia eteenpäin. Kun lapsi pääsee lumivyöryn eturintamaan urheilussa, hän pääsee sitä kautta vahvasti eteenpäin.

Suomessa puhutaan paljon tavoitteellisen urheilun ja koulunkäynnin yhdistämisestä. Asiassa on varmasti tapahtunut edistystä vuosien saatossa, mutta erilaiset selvitykset osoittavat, että haasteita on edelleen. Molemmat lapsesi olivat urheiluluokalla Pohjois-Haagan yhteiskoulussa. Mitä havaintoja olet tehnyt koulun ja urheilun yhteensovittamisesta?

Mielestäni sitä ei ole hoidettu Suomessa vielä riittävän hyvin. Haasteena on kokonaisjaksaminen. Olen tätä mieltä, vaikka molemmat lapsemme ovat olleet PHYK:ssä.

Ilonalla on ollut sellaisia päiviä, että aamutreenit ovat alkaneet Töölössä kello 7.30, hän on mennyt koulusta suoraan iltatreeneihin ja tullut harjoitusten jälkeen kotiin vasta kello 20.00. Nämä ovat liian pitkiä päiviä 15-vuotiaalle pelaajalle.

Jos vertaan tätä tilannetta Leoon arkeen, niin ero on tosi iso. Leo tekee lukiota etänä Eiran aikuislukioon. Nordsjaellandissa pelaajat asuvat stadionilla hotelliolosuhteissa ja tekevät kaikki harjoitukset helposti samassa paikassa päivän aikana. Akatemiassa majoittuvat pelaajat saavat 3–4 ruokaa päivässä seuran puolesta.

Olemme halunneet antaa myös koulunkäynnissä vastuuta lapsille itselleen. Olemme sanoneet, että koulu pitää suorittaa kunnialla, mutta sen saa hoitaa jalkapallon ehdoilla, kunhan se hoituu. Molempien keskiarvo lukuaineissa on ollut noin 8,8.

Arjessanne tapahtui iso muutos vuonna 2019, kun Leo siirtyi HJK:sta tanskalaiseen FC Nordsjaellandiin. Nuorten pelaajien siirrot ulkomaisiin akatemioihin ovat selvästi lisääntyneet viimeisten vuosien aikana. Jokainen siirto on aina erilainen, mutta avaa hieman teidän prosessianne. Miksi ulkomaille lähtö oli houkutteleva vaihtoehto ja miten asiat etenivät käytännössä?

Leo kävi HJK:n kautta testileireillä muun muassa PSV:ssä ja Bayern Münchenissä sekä pelaaja-agentin välityksellä Ajaxissa, Bayern Münchenissä sekä kahdesti Hoffenheimissa. Kun pelaajalla on tasainen ryhmä ympärillä ja hän joutuu tekemään oikeasti duunia, sillä on iso merkitys. Meillä siitä muodostui vähitellen itsestäänselvyys, että Leo lähtee jossain vaiheessa ulkomaille.

Leo ei käynyt Nordsjaellandissa ikinä testileirillä. Seuran U19-joukkueen päävalmentaja Kasper Kurland oli kuitenkin ollut Tanskan 2003-syntyneiden maajoukkueen valmennustiimissä ja nähnyt Suomen pelejä turnauksessa, jossa molemmat maat olivat olleet samaan aikaan. Kasper oli perehtynyt tosi tarkasti Leon pelaamiseen ja hän teki paljon selvityksiä ja klippikoosteita.

Mietimme aluksi, että menemmekö edes käymään siellä. He olivat kuitenkin valmiita lennättämään Leon, Leon äidin Terhin, HJK:n Erkki Vallan ja Leon agentin Nordsjaellandiin. Seuran koko johto oli paikalla. Ympäristö oli tuntunut heti kodilta. He olivat perehtyneet tosi tarkasti Leoon ja siihen, millainen pelaaja ja tyyppi hän on. Tämä vakuutti meidät heti.

Kun perehdyimme seuran toimintaan, saimme selville, että heillä on ollut jo pitkään Euroopan eri maiden pääsarjojen nuorin edustusjoukkue. He antavat siellä nuorille pelaajille mahdollisuuksia.

Seura toimii englannin kielellä, mikä helpotti sopeutumista. He myös toivat esille, että seuralle on tärkeää kasvattaa pelaajia myös ihmisinä. Nordsjaelland toi myös arvojaan vahvasti esille. Terhille muodostui hyvä kuva siitä, että hän voi lähettää oman lapsensa seuraan.

Kertomastasi käy hyvin ilmi, että Nordsjaelland oli tehnyt huolellisen pohjatyön. Miltä pelaajan arki on näyttänyt teidän vanhempien silmin nyt, kun lapsi on eri maassa?

Käytännöt ovat toimineet todella hyvin, ja seura on viestinyt myös meidän vanhempien suuntaan aktiivisesti. Leon sopimuksessa on sovittu siitä, että voimme vierailla Nordsjaellandissa kaksi kertaa vuodessa ja seura tarjoaa meille ylläpidon tiloissaan. Seuralla on nuorille pelaajille myös oma käytännön asioiden hoitaja, Marina, joka huolehtii tarvittaessa nuorista. Hän kysyi meiltä vanhemmilta jo heti aluksi esimerkiksi siitä, mistä asioista Leo tykkää.

Akatemiassa kaikki asiat toimivat kompaktisti. Leolla on omasta huoneesta 10 metriä hissille, joka vie suoraan kuntosaliin. Kaikki paikat ovat pelaajille lähellä, ja esimerkiksi aamupalat ja muut ruuat tulevat seuralta.

Vaikka teillä vanhemmilla ei ole ammattilaisurheilutaustaa, uskoisin, että urheilullinen elämäntapa on ollut vahvasti läsnä arjessanne. Olenko oikeilla jäljillä?

Meillä vanhemmilla on vain junioriurheilutaustaa, mutta olemme aina liikkuneet. Meidän perheemme kohdalla tärkeintä on ollut varmaan se, että Leo ja Ilona ovat kokeneet meidän vanhempien olleen koko ajan täysillä mukana jalkapallossa ja aina heidän saatavilla, kun siihen on ollut tarvetta. Olemme olleet lähellä tarvittaessa. Ainakin meillä lapset ovat halunneet, että olemme mukana heidän harrastuksessaan.

Meidän vanhempien rooli on ollut mahdollistaa, sparrata ja kannustaa. Me vanhemmat emme olleet aluksi millään tavalla futisihmisiä, joten seuratoiminnan alku oli myös meille uutta. Minulla tuli välillä varmasti ylilyöntejä, koska olin niin intohimoisesti mukana. Mutta myös me vanhemmat opimme koko ajan.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)