Analyysi: Hyvä paha pallonhallinta

Pallonhallintaan perustuva pelityyli jakaa ihmisten mielipiteet kahteen leiriin: ärsyttää monia, mutta ihailijoitakin löytyy. Aihe on herättänyt myös paljon keskustelua kuluvan vuoden aikana. Keväällä moni futisfani pohti Helsingin Jalkapalloklubin heikkojen otteiden syyksi sitä, ettei pelaajilla ollut lupaa tai rohkeutta edetä, koska pallonhallintaa ja riskittömiä pelitekoja priorisoitiin liikaa. Klubin pelaamista kuvailtiin tylsäksi.

Syksyn alussa Urheilulehdessä julkaistiin ansiokas artikkeli, jossa pohdittiin syitä sille, miksi lupaavimmat suomalaispelaajat tuntuvat nykyään olevan lähes aina keskikenttäpelaajia. Yhdeksi syyksi nostettiin viime vuosina suomalaisseuroissa korostunut pallonhallintapelaaminen.

Onko pallonhallinta ja lyhytsyöttöpelaaminen sitten korostunut erityisesti viime vuosina? Trendinä se näkyy ainakin miesten huipputasolla. Tutkimuskeskus CIES julkaisi viime toukokuussa tilaston, jossa rankattiin Euroopan sarjat järjestykseen syöttöjen keskimääräisen pituuden mukaan. Veikkausliigassa oli sarjojen vertailussa keskimäärin lyhyimmät syötöt yhdessä Ranskan Ligue 1:n kanssa, FC Honka oli seurojen vertailussa kolmas yhdessä lyhytsyöttöpelistään tunnetun Maurizio Sarrin valmentaman Chelsean kanssa.

syöttöjen_pituus
Kuva 1: Syöttöjen keskimääräisiä pituuksia. Lähde: CIES

Ainakin voidaan sanoa, että Veikkausliigassa on tultu kauas ajoista, jolloin monen valmentajan valmennusfilosofia oli otettu suoraan Charles Hughesin klassisesta Voittamisen strategia -kirjasta. Hughesin resepti oli yksinkertainen. Laskujen mukaan valtaosa maaleista tehtiin korkeintaan kolmen syötön jälkeen, joten pallo piti saada maalipaikkaan mahdollisimman nopeasti. Kirja käännettiin suomeksi ja se oli ainakin hetken suomalaisvalmentajien tärkeä käsikirja, josta haettiin vaikutteita ja ammennettiin tietoa.

Samaan aikaan, kun Veikkausliiga-valmentajien työkalupakki hyökkäyspelaamisesta on muuttunut radikaalisti, on suomalainen juniorivalmennus ottanut paljon vaikutteita katalonialaisesta Ekkono-metodista. Metodi suosii pelityyliä, jota he itse kutsuvat termillä ”combinative style of play”. Lisäksi, kun Palloliiton valmennuskoulutuksen uudistukseen suuresti vaikuttanut portugalilainen lähestymistapa korostaa myöskin enemmän tai vähemmän kontrollia, voidaan todeta, että pallo on alettu nähdä vallan välineenä suomalaisessa jalkapallossa yhä enemmän.

Olemmeko sitten menneet takamus edellä puuhun pallonhallintapelaamisen korostuessa? Meneekö lapsi pesuveden mukana, kun pallonhallinnasta puhutaan pimputteluna ja sitä pidetään yleisesti tylsänä tapana pelata?

Pallonhallintapelaamiseen pitäisi kuulua vastustajan linjojen ohittaminen ja pallonhallinnan tulisi olla enemmän pelinhallintaa, jossa palloa hallitseva joukkue määrää koko ajan pelin rytmin sekä pitää puolustavaa joukkuetta ahtaalla juoksuttamalla heitä ja luomalla ylivoimatilanteita – mieluiten vastustajan kenttäpuoliskolla.

Monen joukkueen pallonhallintapelaamisen toteutustapa on kuitenkin jäänyt vajavaiseksi: palloa siirrellään pelaajalta toiselle kaukana vastustajan maalista vailla tarkoitusta ja eteneminen on usein tehotonta. Toisaalta vaarana on myös se, että leimaamme kaiken pallonhallinnan pimputteluksi ja lapsi menee pesuveden mukana. Hughesin hengessä palaamme vanhaan ajatteluun, jossa laadukas jalkapallo on pallon toimittamista nopeasti kohti vastustajan maalia. Ja kovaa tsemppaamista.

Ajattelutavat jalkapallosta voidaan jakaa karkeasti kahteen: etenemisjalkapalloa suosiviin sekä kontrollia korostaviin. Jako ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Etenemisfutis tarvitsee myös kontrollia ja kontrollifutis vaikutteita etenemisfutiksesta ollakseen tehokkaita. Pallonhallinta vai suoraviivainen eteneminen ei ole valintakysymys hyvän ja pahan välillä, vaan meidän tulisi nähdä ne enemmän työkaluina vastustajan päihittämiseksi pelissä, ja hyödyntää niitä silloin, kun peli niin kutsuu tekemään.

Pallonhallinnan anatomia

Laadukas jalkapallo on pelinopeaa. Termi on hieman ongelmallinen, koska se tuo mielikuviimme välittömästi ajatuksen vauhdista ja temposta kentällä. Pelinopeus täytyy kuitenkin erottaa näistä. Vauhti pelissä on pelivälineen liikkumista nopeasti paikasta A paikkaan B. Tempolla tarkoitetaan jalkapallossa sitä, kuinka paljon pelitekoja tapahtuu tietyssä ajassa. Vauhti ja tempo eivät kerro vielä pelin laadusta yhtä hyvin kuin pelinopeus.

Mitä pelinopeus sitten on? Pallopeleissä pelinopeus ei täysin vastaa fysiikan määritelmää, jossa nopeus on kuljettu matka per aika. Mitä pidempi matka kuljetaan tietyssä ajassa, sitä suurempi on nopeus. Jos pelinopeus jalkapallossa nähtäisiin näin, palloa kannattaisi vain syöttää mahdollisimman nopeasti pitkiä syöttöjä suosien pelinopeuden saavuttamiseksi.

Kun pelkät edetyt metrimäärät tai pelin vauhti eivät kokonaan kerro laadukkaasta pelaamisesta, pelinopeus jalkapallossa voidaan nähdä kolmen asian summana.

  1. Kuinka nopeasti joukkue luo etua?
  2. Kuinka nopeasti joukkue pääsee etutilanteeseen?
  3. Kuinka nopeasti joukkue hyödyntää etua?

Jalkapallossa on mahdollista menestyä monella eri tavalla. Ehkäpä suurin joukkueita erottava valinta pelitapaan liittyen on se, kuinka isolla edulla joukkue pyrkii etenemään kentällä. Esimerkiksi HJK on tämän kauden Veikkausliigassa pyrkinyt selvästi löytämään ison edun ennen etenemistä. Suoraviivaisimmat joukkueet taas etenevät usein samaa kaistaa pitkin pidemmillä syötöillä ja jopa selvissä numeraalisissa alivoimatilanteissa.

Mustavalkoisuutta on syytä välttää. Isoa etua kentällä hakeva joukkue tarvitsee vaikutteita suoraviivaisesta etenemisestä ja todella suoraviivaiseen peliin pyrkiville joukkueille ongelmia aiheutuu, jos pallonhallinnan työkalut on jätetty täysin organisoimatta harjoituskentällä.

Usein yksikin syöttö poikittain tai muutaman syötön syöttöketju antaisi joukkueelle mahdollisuuden siihen, että pitkä syöttö päästäisiin antamaan ilman kiireen tuntua ja samalla muut pelaajat olisivat valmiimpia täyttämään kakkospalloalueet ja sijoittumaan siten, että pallonmenetyksen sattuessa vastustaja ei pääse hyökkäämään vaarallisesti vastaan. Jos joukkueella ei ole lainkaan pallonhallinnan työkaluja pelaamisessaan, peli näyttää kaaoottiselta ja yksittäisten pelaajien kyky selviytyä vaikeista tilanteista korostuu.

Kaikkea pallonhallintaa emme siis voi niputtaa pimputetteluksi, joten on luontevaa kysyä: Mitä joukkueiden tulisi pyrkiä tekemään pallonhallinnalla? Mistä on pelissä hyötyä?

Pallonhallinta ja lyhytsyöttöpeli ovat oleellisia työkaluja edun luomiseen kentällä ja joukkueella pitäisi olla harjoituskentällä hiottu tapa luoda etua kentällä pallon liikuttamisen avulla. Se, kuinka ison edun joukkue haluaa, riippuu siis joukkueen pelitapavalinnasta.

Aina etu ei ole sillä kaistalla, jossa pallo on, vaan pallo pitäisi syöttövalinnat oikein tunnistamalla pystyä liikuttamaan kaistalle, jossa etu on. Etu voi olla esimerkiksi numeraalinen ylivoimatilanne tietyllä kentän alueella. Joukkueen tulisi tällöin yhtenäisesti tunnistaa tilanne, milloin liikuttaminen toteutetaan ensimmäistä linjaa vastaan, milloin keskikentän kautta ja milloin esimerkiksi kärjen kautta.

pallonliikuttaminen_esimerkki_final
Kuva 2: Vasemmalla joukkue liikuttaa pallon kahdella syötöllä keskikentän kautta pois alivoimatilanteesta (pystyliike seurataan). Oikealla joukkue liikuttaa pallon kärjen kautta pois numeraalisesta alivoimatilanteesta alueelle, jossa joukkueella on etu.

Edun löytämisen lisäksi pallon liikuttamisen tarkoitus voi olla vastustajan irrottaminen puolustusmuodosta ja muodostuneen tilan hyödyntäminen vastustajan selustassa. Usein pallonhallintapelaamisesta puhuttaessa mieleen tulee ensimmäisen syötöt, mutta yhtä oleellisessa osassa tulisi olla myös pallon kuljettaminen. Jos joukkue haluaa irrottaa vastustajia puolustusmuodosta, se voi esimerkiksi pelata pelintekoalueella toppari-toppari -syötön poikittain, jonka jälkeen pallollinen toppari kuljettaa kohti vastustajan keskikenttälinjan väliä, minkä jälkeen vastustajan irrotessa kohti palloa pallo syötetään vapaaksi jääneelle pelaajalle.

Ylempänä kenttää kymppialueella hyvä esimerkki kuljettamisen merkityksestä on keskikenttäpelaajan hidasvauhtinen kuljetus, vastustajan houkuttelu kohti palloa ja syöttö (usein) poikittain vapaalle pelaajalle. Vastustajaa voi pyrkiä irrottamaan puolustusmuodosta kuljetusten lisäksi poikittaissyötöillä tai kentän pitkittäissuunan in-out -syötöillä.

Pallonhallinta tarjoaa hyvin organisoituna mahdollisuuden myös pelin rytmin kontrolloimiseen. Jos joukkue haluaa edetä tai luoda välejä vastustajan puolustusmuotoon, pelaajat voivat syöttää kovempaa, kovemmalla pallotempolla sekä enemmän korkeamman riskin syöttöjä. Jos taas joukkue haluaa aikaa ryhmittäytymiselle tai lepäämiselle, se voi pelata enemmän pienen riskin in-out -syöttöjä, syöttää hiljaisempia syöttöjä sekä käyttää korostuneesti pausoja.

 

Pallonhallinnan toteuttamisen ongelmia

Kun joukkue kohtaa haasteita pelaamisessaan, usein syy löydetään pelityylistä ja siihen halutaan muutoksia. Pitäisikö edetä suoraviivaisemmin? Pitäisikö pelaajien haastaa enemmän 1v1-tilanteissa? Miksi palloa vain siirrellään pelaajalta toiselle?

Joskus syy voi olla valitun pelityylin sijasta pelin rakenteessa ja pelaajien sijoittumisessa kentällä. On vaikea onnistua syöttämisessä, jos pallollisella ei ole syöttösuuntia tai pelaajat eivät uhkaa sijoittumisellaan vastustajan puolustusmuotoa.

Tarkastellaan kahta alla olevaa kuvakaappausta kahdesta eri ottelusta. Mitä eroja pelaajien sijoittumisessa on? Kumpi tapa luo enemmän vaihtoehtoja syöttää ja uhkaa vastustajalle?

spain_linjojen välit

city_linjojen välissä

Pallonhallintaan pelinsä perustavilla joukkueilla voi olla eri lähtökohtia tilojen täyttämiseen. Osa joukkueista jättää tiloja tyhjäksi esimerkiksi taskuissa saadakseen sopivalla hetkellä pelattua liikkeessä olevalle pelaajalle. Osa joukkueista taas haluaa täyttää ennalta sovitut alueet jo valmiiksi, jotta vastustajan on vaikea ottaa kaikkia vaihtoehtoja pois.

Molemmissa tavoissa toimia voi olla omat haasteensa. Ylempänä olevassa kuvassa joukkue on jättänyt kymppialueen täysin täyttämättä ja pelaajat ovat sijoittuneet käytännössä ympyrän muotoon. Tähän muotoon sijoittuessa tilat linjojen välissä voivat toki kasvaa, mutta puolustavan joukkueen asema on suhteellisen kiitollinen, koska etenemisen kannalta kriittisillä alueilla ei ole pelaajia. Lisäksi kun uhkaa selustaankaan ei ole, pelaaminen on tämänkaltaisissa tilanteissa usein pallon siirtelyä syöttelemällä vastustajan muodon ulkopuolella. Hyötyä tällaisesta tavasta täyttää kenttä voi olla johtoasemassa ottelun loppuhetkillä, kun joukkue haluaa priorisoida kenttätasapainoa.

Alemmassa kuvassa joukkue on täyttänyt alueet kentällä siten, että pelaajia on sijoittuneena eri korkeuksille ja kukaan ei ole sijoittunut vastustajan keskikenttälinjan tasalle, mikä tekee vartioinnista ja kaikkien syöttösuuntien peittämisestä vaikeaa. Lisäksi uhka selustaan on olemassa, joten vastustajan täytyy ottaa myös puolustuslinjan takana olevan alueen puolustaminen huomioon. Haasteena tässä tavassa täyttää kenttä on se, että se vaatii pelaajilta tilojen suurenemisen ja pienenemisen tulkintaa. Pelaajien sijoittuessa kymppialueelle linjojen väliin, vastustaja voi pudottaa keskikenttälinjan alemmas ja moni syöttövaihtoehto lukkiutuu. Tällöin pelaajien pitäisi pystyä löytämään enemmän tilaa esimerkiksi tippumalla pelattavaksi alempaan linjaan.

Kentän täyttämisen lisäksi laadukkaan pallonhallintapelaamisen esteeksi muodostuu usein niinkin ilmiselvältä kuulostava asia kuin syöttösuuntien luominen. Kun joukkue riistää pallon, yleensä tapahtuu siten, että kentän ylimmät pelaajat liikkuvat pelattavaksi korkealla intensiteetillä, mutta muut pelaajat ovat passiivisia. Jos vastustajan puolustuslinja tiputtaa, vaihtoehtoja täytyy olla myös muualla kuin vastustajan puolustuslinjan selustassa. Tällöin pallollisen alapuolella olevien pelaajien on oleellista pyrkiä kasvattamaan pelitilaansa ja liikkumaan pois vartionnista tai syöttövarjosta, jotta pallonhallinnan jatkaminen on mahdollista. Laadukasta pallonhallintaorientoitunutta jalkapalloa pelaavat joukkueet pyrkivätkin luomaan systemaattisesti pallon ympärille mahdollisimman monta syöttösuuntaa.

Pallonhallinta sinänsä ei saa olla joukkueelle itseisarvo. Jos pallon hallitseminen ei edistä peliä, siitä ei ole juurikaan hyötyä pelin tuloksen kannalta, eikä myöskään pelaajakehityksessä.

Aikaisemmassa seurassani Oulun Luistinseurassa puhuimme pelifilosofiamme mukaisesti pallonhallinnan sijaan pelinhallintaan pyrkimisestä. Pelinhallinnalla tarkoitettiin sitä, että lyhytsyöttöpeliä hyödyntäen peliä pyritään hallitsemaan vastustajan kenttäpuoliskolla linjojen väleissä. Filosofiassamme pallonhallinnan kuului tuottaa paljon vastustajan linjan ohituksia – joko syöttämällä, ensimmäisellä kosketuksella tai tempokuljetuksilla.

Useilla joukkueilla laadukkaan pallonhallintapelaamisen estää se, että eteneminen on tehotonta ja saavutettu etu menetetään, kun sitä yritetään hyödyntää. Syy on varmasti osittain pelaajien peruspelaamisessa eli siinä, kuinka tehokkaita pelaajat ovat teknistaktisesti vastaanottamaan pallon, kuljettamaan ja syöttämään eteenpäin. Osittain syy on siinä, etteivät pelaajat yhteisesti ja samanaikaisesti pysty tunnistamaan, milloin pelitekojen intensiteettiä muutetaan ja pyritään ohittamaan vastustajan linja.

Junioripeleissä esimerkiksi ensimmäisen linjan ohittamiseen käytetään liikaa aikaa, koska peliteot eivät ole riittävän tehokkaita eikä peliä edistäviä. Peli näyttää silloin pallon siirtelyltä pelaajalta toiselle vastustajan muodon ulkopuolella. Tämä voisi olla paljon käytetylle pimputtelu-termille osuva määritelmä?

pallonhallinta_pelinhallinta
Kuva 3: Oulun Luistinseurassa loimme filosofian, jossa pallonhallinnan sijaan puhuimme pelinhallinnasta. Kuva vuodelta 2010.

Muutama pohdinta aiheesta pallonhallinta ja pelaajakehitys

Tekemällä oppii, sanotaan. Ja tekemällä tietyllä tavalla oppii tekemään juuri sillä tietyllä tavalla. Jos ihminen hakkaa koko elämänsä vasaroita vasemmalla kädellä, hän on varmasti jossain vaiheessa siinä taidossa keskimääräistä parempi.

Käpylän Pallossa, seurassa jossa nykyisin valmennan, pallonhallinta on pitkään kuulunut seuran identiteetin peruskiviin. Peleissä KäPan joukkueilla on hyvin usein enemmän pallonhallintaa kuin vastustajalla ja pelaajat ovat eniten mukavuusalueellaan, kun joukkueella on pallo. Ehkä osin tästä johtuen lyhyen ajan sisään kaikki seurasta  ulkomaille siirtyneet pelaajat ovat olleet keskiakselin pelaajia: yksi toppari ja kolme keskikenttäpelaajaa.

Omassa valmennustoiminnassani korostin pitkään kontrollin ja riittävän ison edun löytämisen merkitystä. Jossain vaiheessa ajauduin pohdintoihin, joissa kyseenalaistin oman filosofiani.

Jos kontrolli korostuu liikaa valmentajan palautteessa, viekö se pelaajilta rohkeutta pyrkiä ohittamaan vastustajan linjoja esimerkiksi kuljetuksilla?

Jos pelaajat pyrkivät etenemään vain isolla edulla, tottuvatko pelaajat ollenkaan tilanteisiin, jossa vaaditaankin korkeaa prässinsietokykyä?

Jos korostetaan maata pitkin pelaamista ja linja kerrallaan etenemistä, oppivatko pelaajat havainnoimaan kauempana olevia syöttövaihtoehtoja riittävän hyvin?

Jos pelaamisessa ja harjoittelussa korostuvat lyhyet syötöt, oppivatko pelaajat arvioimaan ja voittamaan ilmasta tulevia palloja riittävällä tehokkuudella?

Näitä kysymyksiä pohdittuani muokkasin hieman palautteenantoani, harjoitteita sekä joidenkin pelaajien viikko-ohjelmaa. Esimerkiksi toppareiden kanssa harjoittelemme korostuneemmin ilmasta tulevien pallojen lentoradan arviointia seuran aamuharjoituksissa ja aloin antamaan palautetta pelaajille tilanteista, joissa he menettivät edun, jonka olivat jo saavuttaneet.

Valmentaminen ja jalkapallo ei ole mustavalkoista ja huipulla pelaajien täytyy olla kaikissa asioissa erinomaisia kilpailun ollessa kovaa.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

***

Kuvakaappausten alkuperäislähteet: Mats Rostadius, Tim Lees (Twitter)

Jos haluat päästä vuoren huipulle, kiipeä

Ihminen toimii nykyään seitsemän sekunnin sykleissä. Instagramin uudet tarinat katsottu läpi seitsemässä sekunnissa, Snapchatin viestit, seitsemän sekuntia. Viihdeuutiset iltapäivälehden nettisivuilta, katsottu läpi hetkessä. Kirjoittaessani tätä tekstiä joudun menemään kirjaston lukusaliin, jotta keskittymiseni ei herpaannu ja saan lisää lauseita word-tiedostoon.

Sosiaalipsykologi Jean Twenge käyttää vuoden 1995 jälkeen syntyneistä termiä iGen, sukupolvi joka on kasvanut Internet taskussaan. He käyttäytyvät paremmin, tekevät vähemmän rikoksia ja muutenkin vaikuttavat olevan monella tapaa selväjärkisempiä kuin edeltävät sukupolvet. Paitsi sitä lukuun ottamatta, että iGeniin kuuluvat ovat selvästi aiempaa yksinäisempiä ja onnettomampia.

Mistä tämä sitten johtuu? Brittiläisen tietokirjailija Simon Sinekin mukaan syy ei ole nuorten ja lasten itsensä, vaan se johtuu ympäristöstä, jossa he ovat kasvaneet. Lapsemme tottuvat elämään, johon eivät kuulu stressaavat tilanteet tai ikävät tunteet. Sukupolvi on kasvatettu siten, että vanhemmat ovat toimineet ikään kuin lastensa asianajajina; lasten tieltä on raivattu kaikki sellainen, mikä voisi aiheuttaa heille pettymyksen. Ja jos pettymys tai ikävä tunne sattuukin joskus kohdalle, silloin ei katsota peiliin, sillä vian opetetaan olevan muissa. He eivät vain ymmärrä.

Toisena syynä Sinek mainitsee seitsemän sekunnin syklin. Instagramin tai Snapchatin uusien tapahtumien seuraaminen saa meissä aikaan dopamiiniryöpyn ja hetkellisen hyvänolontunteen. Älypuhelimet ovat tulleet jäädäkseen ja ne ovat mullistaneet ihmisten välisen vuorovaikutuksen suurilta osin hyödyllisellä tavalla. Täytyy kuitenkin muistaa yksi asia: Jos ihminen haluaa tehdä elämässään merkityksellisiä asioita, maailma ei toimikaan seitsemän sekunnin syklillä. Ikävä kyllä emme voi puhua pelkästään nuorista, vaan toimiminen tällä syklillä on myös monen aikuisen ongelma.

Suurin osa ihmisistä etsii elämäänsä merkitystä. Olisi olemassa joku syy, miksi herätä aamuisin uuteen päivään ja rooli, jota toteuttaa parhaan kykynsä mukaan. Merkityksen puuttumista voi verrata shakkinappuloihin; jos nappulat ovat käytössä, jokaiselle niistä muodostuu pelin sääntöjen avulla merkitys. Mutta jos ihmiset unohtavat pelin säännöt, eivätkä enää pelaa shakkia, nappulat ovat vain koriste-esineitä hyllyllä.

Olemme kärsimättömiä. Kyse on siitä, että merkityksellisten asioiden saavuttaminen tai syvää ajattelua vaativien asioiden tekeminen ei etene seitsemässä sekunnissa mihinkään. Syvemmän yhteyden löytäminen elämän eri osa-alueilla ei toimi kuten pelien maailma. Pelit ovat suunniteltu siten, että pelaaja saa mahdollisimman nopean palkinnon mahdollisimman pienellä työllä, jottei tämä kyllästy ja siirry pelaamaan seuraavaa hittipeliä. Merkityksellisten asioiden saavuttaminen on sitä, että ihminen tekee pieniä, välillä tylsältäkin tuntuvia asioita vuodesta toiseen, saamatta niistä välitöntä mielihyvän tunnetta.

Kirjan tarina ei etene, jos et kuljeta sitä itse mielessäsi eteenpäin.

Ymmärtääksesi musiikkia et löydä vastauksia kuuntelemalla Spotifyn suosituimmat kappaleet läpi, vaan sinun täytyy koluta The Beatlesin, David Bowien tai The Smithsin tuntemattomimmatkin levyt läpi, jotta voit ymmärtää sanoman, jota he yrittävät musiikillaan sanoa.

Tavoitteellisena urheilijana kehittyminen vaatii sen, että olet yksin harjoittelemassa sateisena syysiltana tietäen, että tämä yksi harjoitus ei auta sinua vielä yhtään paremmaksi. Ja pelissä joudut juoksemaan, jotta pystyt auttamaan joukkuettasi eikä valmentaja ota sinua vaihtoon hyödyttömänä.

Ymmärryksesi maailmasta ei kehity, jos et lue pitkiä, välillä tylsiäkin tietokirjoja, näe monia klassikkoelokuvia, ja jos et keskustele niistä ja elämästä ylipäänsä erilaisten ihmiset kanssa menettämättä välissä mielenkiintoa älylaitteillesi.

Merkitykselliset ihmissuhteet eivät synny Instagram-tykkäyksillä, vaan siten, että kysyt kasvokkain toisilta ihmisiltä, miten he voivat ja kuuntelet vastauksen aidosti sekä asetat yhteisen edun omien etujesi edelle – ei pelkästään yhden kerran, vaan vuodesta toiseen.

Kun katson elokuvia, pidän eniten hahmoista, jotka jollain tavalla kehittyvät tarinan aikana. Ihminen ilman kehittymistä elää kuin ikuisessa limbotilassa, jossa kaikki on ihan mukavasti, mutta keskittymiskyky ei ole riittänyt muodostamaan syvempiä mielenkiinnon kohteita.

Merkityksellisten asioiden saavuttamista elämässä voidaan verrata vuorikiipeilyyn. Osa ihmisistä näkee vain vuoren huipun, eikä itse vuorta, joka pitäisi ensin kiivetä huipulle päästäkseen. Matka vuoren huipulle tulee olemaan stressaavaa ja sisältää varmasti myös negatiivisia tunteita, mutta jos ihminen haluaa luoda merkitystä, se matka on tehtävä.

Professori Nassim Nicholas Taleb kirjoittaa kirjassaan Black Swan, ettei ihminen ole kuin teekuppi, joka pudotessaan särkyy eikä voi korjata itseään. Talebin mukaan ihminen kokonaisuutena on kuin immuunisysteemi: kasvaakseemme ja kehittyäksemme tarvitsemme jo lapsesta alkaen stressaavia kokemuksia, haasteita ja välillä käyntiä sietokykymme rajoilla. Hetkittäiset ikävät tunteet ja haasteet siis kasvattavatkin ihmistä, eivätkä riko palasiksi.

Tästä voimme johtaa mielenkiintoisia pohdintoja, miten me aikuiset voisimme toimia toisin, jotta lasten keskittymiskyky kestäisi tulevaisuudessa enemmän kuin seitsemän sekuntia tai, että lapset kestäisivät ikäviä tunteita paremmin.

Mitä teemme, jos näemme lapsen hakkaamassa vasaralla nauloja? Puutummeko siihen vaarallisena vai näemmekö sen hyvänä hienomotoriikan harjoitteluna silläkin uhalla, että lapsi tulee lyömään useammankin kerran vasaralla sormeensa.

Jos lapsi tulee turhautuneena ja ilman onnistumisia takaisin kotiin urheilutreeneistä, haukummeko ensin treenit huonoiksi vai selitämmekö lapselle kovan työnteon ja palkinnon välisen yhteyden?

Oppiminen on fysiologisia muutoksia aivoissa. Oppiessa aivoissa rakentuu uusia synapseja ja vanhat vahvistuvat. Jos lapsuus on virikkeetön eikä lapsen kanssa puhuta riittävästi ja selitetä heille esimerkiksi kärsivällisyyden merkitystä elämässä, noita muutoksia aivoissa ei tapahdu koskaan.

Sanonta ”valmista lapsi tietä varten, eikä tietä häntä varten” sisältää viisauden alun. Sen sijaan, että me vanhemmat, opettajat, valmentajat ja muut aikuiset lapsen ympärillä toimimme lasten ”asianajajina”, jotka poistavat kaikki mahdolliset pettymykset lapsen elämästä, meidän tulisi antaa heille haasteita, vaatia heiltä keskittymistä ja pettymyksen sattuessa auttaa heitä ymmärtämään työnteon merkityksen eikä keksiä epäonnistumiselle selityksiä ulkopuolelta.

Niin, jos vain muistamme itse nostaa katseemme niistä seitsemän sekunnin viihdeuutisista.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Vieraskynä: Vastine kirjoitukseen ”Manifesti jalkapallotaidon puolesta”

Aleksi Piirainen ja Jussi-Pekka Savolainen kirjoittivat Suunnanmuutos -jalkapalloblogissa 13.8.2019 kirjoituksen ”Manifesti jalkapallotaidon puolesta”. Kirjoituksessa on ansiokkaasti määritelty jalkapallotaitoa tietystä näkökulmasta. Samaan aikaan kirjoituksessa on sekoitettu osittain käsitteitä, joiden ymmärtäminen on oleellista taidon ymmärtämiseksi. Koska kirjoituksessa pyritään avaamaan jalkapallossa tarvittavia jalkapallotaitoja, keskityn tässä avaamaan motoristen taitojen ja niiden oppimisen kannalta oleellisia periaatteita ja niiden vaikutusta jalkapallotaidon käsitteeseen.

Keskustelussa taidosta tehdään usein eroa perusliikkumistaitojen ja peruspelitaitojen välille. Perusliikkumistaitoihin lukeutuvat liikkumis-, välineenkäsittely- ja tasapainotaidot. Tähän kuuluu siis käytännössä myös kyky käsitellä palloa pelikontekstin ulkopuolella. Peruspelitaitoihin kuuluu ymmärrys pelin perusperiaatteista ja kyky toteuttaa niitä. Näiden kahden osa-alueen väliin on turha pyrkiä rakentamaan kuilua. Ne täydentävät toisiaan ja näin ollen toisen osa-alueen kehittäminen vaikuttaa myös toisen osa-alueen hallintaan (Smith 2016).

 

Mikä on motorinen taito?

Motoriselle taidolle on useita määritelmiä. Käytän tässä Magillin (2011) määritelmää:

”Motorinen taito on taito, joka vaatii vapaaehtoista kehon ja/tai raajojen liikettä tavoitteen saavuttamiseksi.”

Koska jalkapallossa on kyse erilaisten liikkeiden suorittamisesta, voidaan jalkapallossa tapahtuvat suoritukset määritellä motoristen taitojen toteuttamiseksi.

Constraints-Led Approach -mallissa, jota myös Piirainen ja Savolainen avasivat havainnointi-toiminta-syklin osalta, taito nähdään suorituksena, joka tapahtuu aina tietyssä viitekehyksessä. Yksilö, ympäristö ja tehtävä luovat oleelliset rajoitteet suorittamiselle. Rajoitteiden perusteella pelaajat toteuttavat havainnointi-toiminta -sykliä. Koska yksilön ominaisuudet ovat yksi oleellinen osa rajoitteita, on erittäin kyseenalaista olla puhumatta myös yksilötaidoista, vaikka jalkapallotaito voi ilmetä vain vuorovaikutuksessa muiden pelaajien kanssa. Pelaaja, joka ei kykene potkaisemaan 50 metrin syöttöä, ei tule valitsemaan tätä suoritusta, vaikka se olisi pelaamisen kannalta tehokkain valinta. Pelaajan henkilökohtainen motorinen kapasiteetti toimii siis rajoitteena optimaaliselle pelaamiselle.

CLA_kuvio
Kuvio 1: Constraints-Led-Approach Davidsin, Buttonin & Bennetin (2008) mukaan. Otettu Timo Jaakkolan luentosarjasta (2018): Liikuntataitojen oppiminen ja taitovalmennus.

 

Miten motorista taitoa opitaan?

Jotta voimme ymmärtää, mitä motorisen taidon oppiminen on, meidän on ensin määriteltävä se. Käännyn Schmidtin & Leen (2005) puoleen, joiden mukaan motorisen taidon oppiminen on:

Harjoittelun tai kokemuksen aikaansaama kehon sisäinen tapahtumasarja, joka johtaa pysyviin muutoksiin potentiaalissa tuottaa liikkeitä”

Taidon oppimiseen on monia erilaisia strategioita. Kantavana ajatuksena käytän Schöllhornin (2004) ehdottamaa mallia, jossa pyritään löytämään oppimisen kannalta optimaalinen häiriö suoritukseen. Häiriöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä joko ympäristön tai tehtävän muutoksia suoritusten välillä.

Schöllhornin kantavia ajatuksia oli se, että mitä korkeammalla tasolla osaaminen on, sitä enemmän suoritukseen tulisi tuottaa häiriötekijöitä. Häiriötekijöitä ja näin ollen suorittamisen haastetta muokkaamalla valmentaja voi optimoida oppimisympäristöä pelaajilleen sopivaksi. Tämä voi oppimisstrategian mukaan tapahtua luomalla haasteellisempi pelikonteksti tai pelikontekstin ulkopuolisia haasteita.

Oppimisstrategioiden kirjo on laaja. Yksinkertaisimmillaan harjoittelu on yksinkertaista toistoharjoittelua ilman lisävaihtelua. Vaikeimpana harjoitusmuotona voidaan pitää differentiaalioppimista, jossa tuodaan normaalin kontekstin muuttujien lisäksi myös pelin/suorituksen ulkopuolisia muuttujia. Molempiin ääripäihin ja niiden väliin sijoittuvilla harjoitteilla voidaan saada aikaan tuloksia.

Usein keskustelussa tulee esille jonkinasteinen vastakkainasettelu harjoittelun spesifiyden ja vaihtelun välillä. Nämä eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia. Spesifillä harjoittelulla ja yksinkertaistetulla harjoitteella voidaan kehittää haluttua taitoa.  Kuitenkin on myös todettu, että tuottamalla ylimääräisiä, jopa pelin ulkopuolisia haasteita harjoitteeseen, voidaan kehittää pelaajia. Esimerkiksi Coutinho ym. (2018) kehittivät differentiaalioppimis-strategialla juniorihyökkääjien liikkumista ja kykyä tuottaa onnistuneita pelitekoja.

Gréghaine ym. (1997) totesivat, että suorituksen onnistumisen arvioinnissa on oleellista, miten joukkueet ja pelaajat selviävät pelin erilaisista tilanteista. Pelin aikana tulee useita organisoituja tilanteita. Pelin kompleksi luonne kuitenkin tuottaa myös useita kaoottisia tilanteita. Pelaajan pelitaidot määrittyvät sen mukaan, miten hän selviää näistä molemmista. Harjoittelussa tulisi siis olla myös kaoottista vaihtelua (esim. pelaajamäärän satunnainen vaihtelua), koska tämä kuuluu pelin luonteeseen.

Näin ollen ei voida sanoa, että jalkapallotaito kehittyy vain yksinkertaistetussa tai normaalissa pelikontekstissa. Tämä ei tarkoita, etteikö harjoittelussa tulisi harjoitella myös pelikontekstissa. On ymmärrettävä, että harjoittelun seurauksena tapahtuu spesifin kehittymisen lisäksi myös siirtovaikutusta tehtävästä toiseen. On viitteitä siitä, että kehossa on motorisia (liike)ohjelmia, jotka ovat siirrettävissä ympäristöstä toiseen.

Siirtovaikutusta on kolmea päätyyppiä:

  • Positiivinen siirtovaikutus: Aikaisemmin opittu asia siirtyy uuteen taitoon helpottaen oppimista.
  • Negatiivinen siirtovaikutus: Aikaisemmin opittu asia siirtyy uuteen taitoon vaikeuttaen oppimista.
  • Bilateraalinen siirtovaikutus: Opittu taito siirtyy raajasta toiseen.

 

Siirtovaikutus ei anna perustetta mille tahansa harjoittelulle, mutta sen olemassaolo mahdollistaa valmentajalle monen erilaisen harjoitteen ja oppimisstrategian käyttämisen harjoittelussa. Tärkeää on kuitenkin siirtovaikutuksenkin osalta säilyttää ns. representatiivisuus eli yhteys opetettavaan asiaan. Lopputulos ja harjoittelun siirtovaikutus pelaamiseen määrittää harjoittelun onnistumisen – ei se, miltä harjoitus näyttää.

 

Mitä sitten on jalkapallotaito ja miten sitä opitaan?

Jalkapallotaitojen määritelmä oli Piiraisen ja Savolaisen tekstissä avattu ansiokkaasti seuraavasti:

Taitava pelaaja tekee jalkapallotekoja pelitilanteen vaatimalla tavalla.”

Jotta määritelmä ottaisi huomioon myös siitä puuttuvan yksilötaidon elementin, ehdotan määritelmän muuttamista seuraavaan muotoon:

Kyky valita ja toteuttaa pelitehokkaita jalkapallotekoja pelitilanteen vaatimalla tavalla”.

Ymmärrys pelitilanteen ratkaisusta ei ole mitään ilman toteutusta, ja laadukas toteutus ilman pelitilanteen ymmärrystä ei myöskään ole mitään.

Ilmiönä siirtovaikutus antaa valmennuksellisesti paljon uusia mahdollisuuksia. Koska siirtovaikutus on olemassa, on kyseenalaista todeta, että kilpailutilanteita vastaavat tilanteet ovat automaattisesti tie jalkapallotaidon oppimiseen. Itse perustan kaiken harjoittelun superkompensaatio -periaatteeseen. Kun järjestelmää kuormitetaan riittävästi, se tulee kehittymään, jotta se selviää tulevaisuudessa tästä kuormituksesta.

Peli on monelle pelaajalle suuri haaste, mutta kaikkien osalta se ei ole riittävä kuormittamaan jatkuvasti kaikkia tarvittavia järjestelmiä. Tämän ratkaisemiseksi voi kehittää harjoitteita, jotka kuormittavat eri järjestelmiä erityisen paljon.

Esimerkiksi yksinkertaisessa 3v1 -pelissä hyökkäävien pelaajien tulee havainnoida puolustajan sijaintia ja omien pelaajiensa tukiliikkeitä. Pelaajat tekevät siis jatkuvasti jalkapallotekoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pelaajien havainnointikyky ja jalkapallotekojen toteutuskyky ovat automaattisesti osaamisen äärirajoilla. Mikäli harjoite ei kuormita pelaajilla näitä järjestelmiä, ne eivät todennäköisesti kehity, ellei pelaaja itse tai valmentaja pyri tuomaan tekemiseen haastetta esim. rajoittamalla käytettävissä olevia tekniikoita.

Jalkapallo on kompleksia. Tämä itsessään ei ratkaise mitään, mutta sen tulisi vaikuttaa ymmärrykseemme jalkapallosta. Kompleksissa järjestelmässä eri osat ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ennalta määräämättömillä tavoilla. Tämä tarkoittaa, että yksittäisen osajärjestelmän muutos vaikuttaa muihin osajärjestelmiin ja niiden suhteisin.

Näin ollen yksilön suorituskykyrajoitteet vaikuttavat oleellisesti pelin dynamiikkaan. Siirtovaikutuksen ansiosta oikein harjoiteltuina näitä suorituskykyjä voidaan pelin ulkopuolisesta harjoittelusta tuoda onnistuneesti pelitilanteisiin. Se, miten hyvin tämä siirto onnistuu, määrittää harjoittelun onnistumisen.

Jalkapallotaito voi ilmetä vain vuorovaikutuksessa muiden pelaajien kanssa pelin sisällä. On kuitenkin muistettava, että sitä voi oppia myös yksin ja pelin ulkopuolella.

 

Jussi Laitinen (@JussiLaitinen)

Kirjoittaja on liikuntatieteiden opiskelija ja juniorivalmentaja. Laitinen on kirjoittanut kandidaatin tutkielmansa differentiaalioppimisesta jalkapallossa. Tällä hetkellä kirjoittaja toimii valmentajana JJK:n 2005-syntyneiden joukkueessa, naisten maajoukkueen videoanalyytikkona ja Kampuksen Dynamossa fysiikkavalmennuksen asiantuntijana.

 ***

LÄHTEET

Coutinho, D., Santos, S., Gonçalves, B., Travassos, B., Wong, D. P., Schöllhorn, W. & Sampaio J. 2018. The effects of an enrichment training program for youth football attackers. Plos One. 13 (6).

Davids, K., Button, C. & Bennett, S. 2008. Dynamics of Skill Acquisition: A Constraints-Led Approach. 1. Painos. Champaign, IL: Human Kinetics.

Gréghaine, J-F., Bouthier, D. & David B. 1997. Dynamic-system analysis of opponent relationships in collective actions in soccer. Journal of Sport Scihences. 15 (2). 137‒149

Jaakkola, T. 2018. Luentosarja: Liikuntataitojen oppiminen ja taitovalmennus. Jyväskylä.

Magill, R. A. 2011.  Motor learning and control: Concepts and applications. 9. Painos. New York: McGraw-Hill.

Santos, S., Memmert, D., Sampaio, J. & Leite, N. 2016. The spawns of creative behaviour in team sports: A creativity developmental framework. Frontiers in Psychology. 7. 1282. doi: 10.3389/fpsyg.2016.01282.

Schmidt, R. A. & Lee T. D. 2005. Motor Control and Learning: A Behavioral Emphasis. 4. Painos. Champaign, IL: Human Kinetics.

Schöllhorn, W. I., Beckmann, H., Michelbrink, M., Sechelmann, M., Trockell, M. & Davids K. 2006. Does noise provide a basis for the unification of motor learning theories. International Journal of Sport Psychology. 37. 1‒21.

Smith, W. 2016. Fundamental movement skills and fundamental games skills are complementary pairs and should be taught in complementary ways at all stages of skill development. Sport, Education and Society. 21 (3). 431‒442.

 

Manifesti jalkapallotaidon puolesta

Perustaidot, yleistaidot, lajitaidot, havainnointitaidot, tekniset taidot, jalkapallotaidot ja niin edelleen.

Kun alkaa listaamaan eri kategorioita, joihin liittyy jollain tapaa sana ’taito’, ei ole ihmekään, jos aloittelevan ja vähän kokeneemmankin valmentajan sormi menee suuhun. Taitoa pitäisi olla jos jonkinlaista, mutta mikä on oleellista? Ja mitä oikeastaan on taito jalkapallossa?

Wikipedian määritelmän mukaan taito on kyky jonkin asian tekemiseen ja erityisesti sen tekemiseen hyvin. Luontaisista kyvyistä eroten taito edellyttää opettelua.

Taito on siis sanana todella arvokas. Se vaatii asian osaamista hyvin ja on spesifi. Taitava vasaroija ei välttämättä osaa rakentaa kokonaista taloa.

Näin ollen voimisteluvalmentajan tulee lähestyä taitoa siitä näkökulmasta, mitä on voimistelutaito ja vastaavasti jalkapallovalmentajan tulee lähestyä taidon kysymystä siitä näkökulmasta, mitä on jalkapallotaito. Muu on toissijaista.

Kun jalkapallovalmentaja puhuu taitopelaajasta tai taitovalmennuksesta, tarkoitetaan usein pallonkäsittelytaitoja. Ne on kuitenkin erotettava kuitenkin jalkapallotaidosta. Pallonkäsittelytaidoilla tarkoitetaan urheilijan kykyä tehdä tekninen suoritus ilman kontekstia ja vastustajaa. Samoin kuin vasara ja talo -esimerkissä, taitava välineenkäsittelijä ei välttämättä ole taitava jalkapallon pelaamisessa.

Jotta pääsemme kiinni siihen mitä jalkapallotaito on, toinen tärkeä jaottelu, joka täytyy nostaa esiin, on avoimen taidon lajit sekä suljetun taidon lajit. Suljetun taidon lajeissa, kuten voimistelussa tai keihäänheitossa, suoritusympäristö on suorituksen aikana vakaa. Niissä suoritus on etukäteen tarkalleen tiedossa ja tavoitteena on tämän suorituksen mahdollisimman korkeatasoinen suorittaminen. Avoimen taidon lajeissa, kuten joukkuepallopeleissä, suoritusympäristö on epävakaa ja muuttuu koko ajan. Toisin kuin suljetun taidon lajeissa, avoimen taidon lajeissa ei tiedetä etukäteen, mitä suorituksia tehdään ja missä järjestyksessä.

Suljetun taidon lajeissa painoarvo yksittäisellä ennalta opetellulla suorituksella on siis todella iso, kun taas avoimen taidon lajeissa korostuu tarkoituksenmukainen toimiminen muuttuvissa tilanteissa. Taitoluistelussa taidokas suoritus voi olla laadukkaasti suoritettu kolmoislutz, jalkapallossa taitavana pidettävä suoritus voi olla jalan avaaminen laukaukselle lähellä boxia liikesuorituksella, jota pelaaja ei ole aiemmin harjoitellut.

Jalkapallotaitoa määritellessämme oleellista on ymmärtää, että jalkapallo on juurikin avoimen taidon laji, ja jos sitä harjoitellaan kuten suljetun taidon lajia (ennalta opeteltuja liikemalleja toistaen valmentajan valvovan silmän alla) harjoittelu ei ole lajiin sopivaa. Ongelma tulee siinä, että taidokas jalkapallon pelaaminen ei ole mekaanista. Se on muuta kuin suorituksia suorituksen perään.

Ymmärtääksemme tämän voimme ottaa esimerkin musiikin maailmasta. Jos pianisti soittaa vaikean konserton, hän on vaikeuksissa, jos ajattelee nuottivihon vaikeita kohtia vain suoritteina. Huippupianisti pystyy näkemään konserton kokonaisuutena ja pystyy samalla sopeuttamaan omaa soittoaan muihin orkesterin jäseniin sekä tarkkailemaan kapellimestarin toimintaa. Soittaminen huippupianistille ei ole selviytymistä ja yksittäisiä suorituksia toisensa perään, vaan isompi kokonaisuus.

Mitä jalkapallotaito sitten on?

Erään määritelmän mukaan taitava pelaaja tekee jalkapallotekoja pelitilanteen vaatimalla tavalla.

Määritelmässä verbi ’tekee’ viittaa siihen, että pelaaja toteuttaa kentällä havainnointi-toiminta -sykliä. Taitavassa pelaamisessa havainnointi ja toiminta kulkevat käsi kädessä ja ovat osa jatkuvaa syklistä prosessia. Sanonta ”Havainnoimme, jotta voimme toimia, ja toimimme, jotta voimme havainnoida” kuvaa prosessia hyvin.

’Jalkapallotekoja’ määritelmässä viittaa pelissä tapahtuviin keinoihin, joilla pyritään pääsemään pelin tavoitteeseen. Jalkapalloteot eivät voi tapahtua tyhjiössä vaan ne toteutetaan aina vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Jalkapallotekoja ovat esimerkiksi kuljettaminen, tukeminen, syöttäminen, taklaaminen ja laukominen.

’Pelitilanteen vaatimalla’ tavalla viittaa pelin muuttuviin tilanteisiin. Taitava pelaaja mukauttaa toimintaansa esimerkiksi suhteessa tilaan ja kanssapelaajien liikkeisiin sekä pelin strategisiin vaatimuksiin (onko joukkue tappiolla vai johdossa).

Jalkapallotaito on siis kykyä tehdä oikeita jalkapallotekoja oikeaan aikaan. Jalkapallon tapauksessa on hyvin kyseenalaista puhua yksilötaidoista tai henkilökohtaisista taidoista, koska taidot voivat ilmetä vain pelissä muiden pelaajien kanssa.

Miksi Messi on taitava jalkapalloilija?

Jotta pääsemme syvemmin kiinni taitoon jalkapallossa, otetaan seuraavaksi esimerkki. Aiemmin tekstissä esitetyillä kriteereillä voimme varmasti kiistatta todeta Lionel Messin olevan taitava jalkapalloilija, taitopelaaja.

Alla olevassa videoklipissä analysoidaan Messin harhautuksia, ja sitä kuinka ne pelissä ovat niin toimivia. Videon avulla saamme paremman käsityksen siitä, mitä taito oikeasti jalkapallossa on.

Messin harhauttamisen taito ei ole hänen aivoihinsa tallentuneita motorisia liikemalleja, vaan kyse on Messin liikkeiden suhteesta ympäristöön. Voimme siis todeta, että Messin taitojen kopioiminen ei onnistuisi todennäköisesti kovinkaan hyvin opettelemalla hänen pelissä käyttämänsä liikkeet yksi kerrallaan pelkästään motorisesti. Jonkin verran hyötyä siitä toki voisi olla, mutta emme siinä tapauksessa voisi puhua vielä jalkapallotaidosta.

Liikkeiden motorinen opettelu olisi lisäksi todella aikaa vievää puuhaa, ellei jopa mahdotonta, sillä Messin jokainen kosketus palloon on hieman erilainen. Kahden täysin samankaltaisen liikkeen tunnistaminen olisi kuin etsisi vettä aavikolta.

Messin taidot eivät siis löydy tallennettuina aivoihin, ja se erottaa jalkapallotaidon esimerkiksi parhaiden freestyle-jalkapalloilijoiden taidoista.

Messin jalkapallotaito on sitä, että hän vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa: pallokosketuksilla hän joko liikuttaa vastustajaa, siirtää pallon pois vastustajan ulottumattomilta tai hyödyntää muodostunutta tilaa. Hänen katseensa on ohitustilanteissa kiinnittynyt siihen, minne tyhjä tila muodostuu ja siihen, milloin vastustajan jalka kurottaa kohti palloa. Messi menee tilanteeseen toimimaan ympäristön mukaan, eikä varmasti koskaan siten, että olisi tilanteeseen mennessään jo valmiiksi päättänyt, millaisen motorisen suorituksen tekee ohittaakseen vastustajan.

Jokainen, joka on harjoitellut jalkapalloa alkeita pidemmälle, osaisi varmasti tehdä Messin yleisimmin käyttämät liikkeet ilman vastustajia, mutta ero amatöörin ja ekspertin välille tuleekin siinä, kun mukaan otetaan pelikonteksti, ja liikkeet pitää pystyä sopeuttamaan ympäristöön.

Kun katsoo Messin harhauttamisen taitoa, on nurinkurista, että pidämme jalkapallon taitoharjoitteluna harjoittelua, joka tapahtuu ilman pelikontekstia ja pidämme taitavina pelaajia, jotka osaavat tehdä paljon erilaisia liikesuorituksia pallon kanssa ilman vastustajia. Taito jalkapallossa on jotain paljon arvokkaampaa.

Aleksi Piirainen

JP Savolainen

Glen Kamara ja pelaamisen taito

Suomen miesten A-maajoukkue on aloittanut EM-karsinnat vahvasti. Saldona neljästä ottelusta on kolme voittoa ja yksi tappio, mikä oikeuttaa tällä hetkellä lohkon toiseen sijaan.

Maajoukkue on monessa asiassa kokenut täyskäännöksen viime vuosien ala-arvoisen toimintakulttuurin jälkeen.

Valmennustiimi Markku Kanervan johdolla etsii nyt kyllästymiseen asti vastustajasta heikkouksia, joihin on mahdollista iskeä ottelusuunnitelmalla, toppariparin yhteistyö toimii ja kärjessä pelaa kovalla tämänhetkisellä suorituskyvyllä Teemu Pukki. Toimintakulttuurin muutos ja valmennustiimin kova työnteko pelitavan kehittämiseksi on antanut joukkueelle myös ison mentaalisen lisäboostin, josta ei ole ainakaan haittaa.

Kanervan onneksi joukkueesta on löytynyt ainakin kriittisille pelipaikoille pelaajia, jotka osaavat pelata peliä. Yksi heistä on Suomen 4-4-1-1 tai 4-4-2 -muodostelmassa keskikenttäpelaajana pelaava Glen Kamara.

Kamaran tausta on mielenkiintoinen. Hän pelasi juniorivuosinaan Suomessa Olarin Tarmossa sekä Espoon Palloseurassa, kunnes muutti äitinsä kanssa Lontooseen 12-vuotiaana. Lontoossa Kamara bongattiin paikallisen kykyjenetsijän toimesta Arsenalin junioriakatemiaan.

Väärässä ei varmasti ole se, joka väittää, että vuodet Arsenalissa näkyvät Kamaran pelaamisessa. Kilpailullisuus juniorivuosina on ollut jotain sellaista, mitä Suomessa on vaikea käsittää. Jokaisessa harjoituksessa ja pelissä pelaajan on annettava parhaansa ja vähän yli, koska treenikeskuksen aidan takana odottaa seuraavat davidit ja kylet, jotka antaisivat kaikkensa päästäkseen pukemaan akatemian harjoituspaidan päällensä.

Kilpailuun tottumisen lisäksi Arsenal-vuodet näkyvät siinä, millaista jalkapalloa Kamara kentällä pelaa, ja se tarjoaa ison opin suomalaisille junioripelaajille sekä valmentajille.

Katsoin Kamaran pelaamista kahden ottelun verran ja löysin neljä syytä, miksi Glen Kamara on laadukas jalkapalloilija.

Kamara pelaa peliä

Ensimmäinen ja ehkä tärkein asia, jonka Kamaran pelaamisesta huomaa on se, että hän pelaa peliä. Kamara ymmärtää, ettei pelaaminen tapahdu tyhjiössä, vaan esimerkiksi tila, vastustajan toiminta, omien pelikavereiden sijoittuminen ja asema vaihtelevat jatkuvasti.

Tässä tulemme ison kysymyksen äärelle. Näkevätkö pelaajat pelin liikaa valmiiden suunnitelmien toteuttamisena? Miettivätkö pelaajamme peliä ikään kuin se tapahtuisi ilman muuttuvia tekijöitä: Kun saan pallon, teen yhden harhautuksen ja yritän ohittaa tai, kun minulle syötetään, otan kosketuksen eteenpäin ja pyrin etenemään?

Kamaran pelaamisesta huomaa, että hän näkee jalkapallon eri tavalla kuin valmiiden suunnitelmien muodostamisena. Kamara elää koko ajan pelitilanteiden pulssilla; jos pelitilanne muuttuu, hän pystyy mukauttamaan oman pelitoimintonsa siihen ja tekemään parhaan mahdollisen valinnan joukkueensa hyväksi. Kamaralta on todella vaikea riistää palloa, koska tämä tuntuu tekevän oikean valinnan, vaikka tila olisi käymässä ahtaaksi.

Syy siihen, miksi Kamara tuntuu tekevän pelitilanteissa huomattavan usein peliä edistäviä ratkaisuja on se, että tämän havainnointi ei ole omassa kehossa tai pallossa vaan ympäristössä kehon ulkopuolella. Näin hän pysyy seuraamaan, miten vastustajan toiminta, tilat, omien pelaajien asemat ja esimerkiksi syöttövälien sijainnit muuttuvat. Johan Cryuffin sanoin: Kamara pelaa sen mukaan, mitä näkee, eikä sen mukaan, mitä ei näe.

Se, että Kamara pelaa peliä tarkoittaa myös sitä, että hän pelaa sitä jatkuvasti sekunnista toiseen. Pelaaminen ei noudata suomalaispelaajille tyypilliseen tapaan katkonaista suoritus-tauko-suoritus -sykliä, vaan esimerkiksi syöttöä seuraa usein välittömästi uuden syöttölinjan avaaminen. Ja se tapahtuu täydellä vauhdilla.

Klippi 1: Kamara saa pallon lähellä rangaistusalueen rajaa ja huomaa, että tila on pienentymässä. Syöttämisen sijaan hän päättää suojata palloa kropallaan sekä kuljetuksella kohti tyhjää tilaa. Klippi on hyvä esimerkki havainnoinnin kohteesta sekä toiminnan sopeuttamisesta tilanteeseen.

 

 

 

 

 

Klippi 2: Kamara saa pallon tilanteeseen, jossa näyttäisi, että eteneminen ensimmäisellä kosketuksella ja kuljetuksella olisi mahdollista. Vastustajan pelaaja kuitenkin tekee voimakkaan takaprässin, Kamara huomaa tämän ja keskeyttää etenemisen pienellä käännöksellä. Tästä huomaa hyvin, kuinka Kamara ymmärtää pelitilanteen elävän koko ajan ja pelaa sen mukaan, mitä näkee.

 

 

 

 

Kamara peittää ratkaisunsa viimeiseen asti

Kamara ei varmasti ole koskaan ollut puhtaalta suorajuoksunopeudeltaan joukkueensa nopein pelaaja. Suomen laitapelaaja Lassi Lappalainen pystyy saamaan kentällä etua nopeudellaan, mutta Kamara on keksinyt oman keinonsa luoda etua itselle tai kanssapelaajille.

Kamaran seuraavaa ratkaisua on vaikea ennakoida nopeassa pelitilanteessa. Kun Kamara pelaa peliä, hän tekee pelitoimintoja vastustajaa varten ja pyrkii peittämään seuraavan aikeensa viimeiseen asti.

Vaikka Kamara ei ole hyökkäävä pelaaja, hän on loistava harhauttaja. Harhauttaminen tapahtuu kuitenkin isojen liikkeiden sijaan pienillä vartalonliikkeillä, pallokosketuksilla sekä rytminvaihdoksilla, joilla Kamara saa muodostettua etua itselleen tai muille. Vai oletteko joskus nähneet Kamaran tekevän suurieleisen askelharhautuksen ohittaakseen vastustajan?

Tässä asiassa Kamaran pelaamisessa näkyy Arsenalin akatemiassa vietetyt vuodet. Kentällä Kamara ikään kuin leikittelee vastustajan kustannuksella, mitä suomalaisessa valmennuskulttuurissa kasvaneilta pelaajilta näkee valitettavan harvoin.

Klippi 3: Kamaran saa pallon laitapuolustaja Jere Uroselta ja vastustajan tullessa paineistamaan hän pystyy pienillä vartalonliikkeillä peittämään suunnan, johon seuraava peliteko suuntautuu. Hyvä esimerkki siitä, kuinka Kamara pyrkii huijaamaan vastustajia pelissä.

 

 

 

 

 

Klippi 4: Kiinnitä huomiosi Kamaran tekemiseen ennen toista syöttöä linjojen väliin. Ensimmäisen kosketuksen suunnalla, yläkropan asennolla sekä pitämällä hetken palloa hän saa vastustajan luulemaan syötön lähtevän eri suuntaan ja syöttöväli kasvaa.

 

 

 

 

Kamara ymmärtää pelin rytmiä

Kolmas syy tarjoaa ehkä isoimman opetuksen nuorille pelaajille.

Jalkapallossa pelissä on aina tietty rytmi, jota parhaat pelaajat pystyvät lukemaan. Milloin kentällä kannattaa edetä? Milloin kannattaa pitää pallo liikkeellä? Mitä kannattaa tehdä, jos joukkue on puolustanut pitkään? Milloin kannattaa purkaa vastustajan paine pidemmällä syötöllä?

Kamara on mestari ymmärtämään juuri pelin rytmiä ja hän harvoin rikkoo sitä. Kamara ei ole kentällä näyttämässä omaa osaamistaan, vaan ratkaisemassa pelitilanteita joukkueensa hyväksi.

Hyvin usein pelaajat pyrkivät ratkomaan pelitilanteita siten, että he näyttäisivät hyviltä kykyjenetsijöiden ja Instagram-seuraajien silmissä. Liian monelta pelaajalta uupuu nöyryys peliä kohtaan ja moni pelaa joukkueelle pelaamisen sijasta itselleen. Itsekkään pelaajan tunnistaa jalkapallossa näistä kolmesta elementistä.

1. Pelaaja yrittää ahtaassa tilanteessa vaikeaa harhautusta tai kaatuu heti yrittääkseen saada vapaapotkun. Näin toimiessaan pelaaja pystyy tilanteen jälkeen selittämään muille ja itselleen, miksi menetti pallon.

2. Pelaaja yrittää edetä tilassa, joka on pienentymässä ja rikkoo pelin rytmin osoittaakseen omaa osaamistaan.

3. Pelaaja roiskii pallon summittaisesti johonkin, vaikka pelitilanne ei niin vaatisi tekemään. Pelaaja pelkää oman maineensa puolesta mahdollisen syöttövirheen sattuessa.

Glen Kamaran pelaamisesta huokuu, että hän on sopivalla tavalla nöyrä pelin edessä ja pyrkii toimimaan noiden kolmen kohdan vastaisesti. Kamara ei roiski palloa, laittaa jarrut päälle, jos tilaa edetä ei ole, ei tee kentällä tarpeettomia kuljetuksia sekä pitää pallon liikkeessä, jos joukkue on vasta etsimässä tilaa edetä.

Klippi 5: Kamara saa irtopallon haltuunsa, syöttää varmasti omille ja avaa uuden syöttölinjan huomatessaan, ettei Tim Sparvilla ole tarpeeksi syöttövaihtoehtoja. Kamara saa pallon uudestaan ja tilan pienentyessä ei lähde kuljettamaan hölmösti eteenpäin, vaan laittaa jarrut päälle ja pitää pallon joukkueella.

 

 

Kamarasta ei pääse ohi

Jalkapallo ei ole pelkkää hyökkäämistä, vaan pelaajan täytyy osallistua peliin sen jokaisessa vaiheessa: hyökätessä, puolustaessa, transitioissa sekä erikoistilanteissa. Pelaaja ei voi olla yhdessäkään vaiheessa tauolla pelistä. Ainakaan silloin, jos haluaa pelata huipputasolla.

Puolustaessa Kamara tekee paljon töitä sekä juoksumäärällisesti että kognitiivisesti. Hän liikkuu tarvittaessa poikittain säilyttäen optimaaliset etäisyydet muihin omiin pelaajiin sekä kerää jatkuvasti tietoa ympäristöstään havainnoimalla.

Kaikki Kamaran peliteot puolustaessa eivät näy tilastoissa, mutta ovat elintärkeitä joukkueen puolustuspelaamisen kannalta. Kamara blokkaa syöttöjä jo ennen kuin ne ovat edes lähteneet vastustajan jalasta tai paineistaa pallollista pelaajaa siten, että tämä joutuu tekemään heikkolaatuisen peliteon. Lisäksi Kamara saa paljon riistoja jalkapalloon sopivan fysiikkansa ansiosta: suunnanmuutokset  ja ensimmäiset askeleet ovat todella räjähtäviä.

Kun katsoo Kamaran pelaamista puolustusvaiheessa, ei voi välttyä ajatukselta, että hän toimii lähes täysin päinvastaisesti kuin esimerkiksi Palloliiton valmennuslinjauksessa puolustuspelaamisesta on linjattu. Kamaran ensimmäinen prioriteetti ei ole puolustaa aggressiivisesti eteenpäin, vaan tämä pitää ensiksi huolen, ettei hänen selustaansa hyökätä syöttämällä tai kuljettamalla.

Klippi 6: Tässä klipissä näkyy hyvin, kuinka Kamara puolustaa selustaansa. Hän pyrkii koko ajan näkemään pelaajan takanaan ja estää syöttömahdollisuuden tälle yhdessä Sparvin ja Robin Lodin kanssa. Vastustaja ei onnistu etenemään.

 

 

 

Klippi 7: Selustan puolustaminen lisäksi Kamara pystyy myös paineistamaan pallollista pelaajaa siten, että tämän ratkaisujen laatu heikentyy huomattavasti. Tässä klipissä näkyy hyvin myös Kamaran jalkapallofysiikka: hän pystyy vaihtamaan suuntaa todella nopeasti ja hänen ensimmäiset askeleensa ovat todella räjähtävät, kun vastustaja on pääsemässä ohi.

 

 

Lopuksi

Glen Kamara ei missään nimessä ole vielä täydellinen pelaaja, mutta se, miten hän pyrkii pelaamaan peliä on sellaista, mistä voimme ottaa oppia. Kamara pelaa sen mukaan, mitä kentällä näkee, pyrkii peittämään seuraavan pelitekonsa, ymmärtää pelin rytmiä sekä puolustaa siten, että häntä on todella vaikea ohittaa.

Ympäristö, missä elämme, muokkaa meitä aina johonkin suuntaan. Kamaran pelaamisesta näkee, että hän on kasvanut vahvan pelikulttuurin Arsenalissa, ollut pitkään Englannin kilpailullisessa futisympäristössä sekä saanut taklauksiinsa aggressiivisuutta Skotlannin liigassa pelatessaan.

Aika näyttää, jatkuuko tarina lähivuosina esimerkiksi Valioliigassa.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

***

Videomateriaalin lähde: Viafree

Kansikuva: Jussi Eskola

Kuinka luoda ja hyödyntää tilaa?

Jalkapallo pelinä on muuttunut hurjasti viimeisten vuosien aikana.

Näin väittää erinomaisessa artikkelissaan The Irish Timesin jalkapallotoimittaja Ken Early.

Syöttömäärät ovat kasvaneet: kaudella 2007-2008 Valioliigan eniten syöttänyt joukkue oli Arsenal 459:llä syötöllä per ottelu. Viime kaudella Manchester City syötti palloa pelaajalta toiselle keskimäärin 743 kertaa ottelussa, 50% enemmän kuin Arsenal 10 vuotta sitten.

Lisäksi Valioliigassa taklausten määrä on vähentynyt kolmanneksella ja eniten keskityksiä antavat laitureiden sijaan laitapuolustajat.

Miten nämä täysmuutoksen kokeneet tilastot näkyvät sitten pelissä?

Parhaat joukkueet näkevät jalkapallon yhä enemmän pelinä, jossa tila on pääosassa. Vaikka syöttömäärät ovatkin kasvaneet, peli ei ole hidasta pallonsiirtelyä vaan tilan luomisen jälkeen eteneminen on todella tehokasta.

Puolustaminen on vaikeampaa, koska puolustavien pelaajien ympärillä tapahtuu enemmän huomioon otettavia asioita. Huippujoukkueet eivät enää luota pallonhallintavaiheessaan pelkästään siihen, että ne voittavat 1v1-kamppailut pelaajien henkilökohtaisella taitokapasiteetilla ja pääsevät sen avulla etenemään kentällä kohti hyvää maalipaikkaa. Peli on muuttunut siten, että usealla joukkueella on tarkoitus muodostaa vastustajan puolustajien ympärille ylivoimia, ja tekevät näin tilanteen puolustajille vaikeaksi.

Early toteaa tekstissään hyvin, että parhaat joukkueet jättävät vastustajan puolustajalle kaksi vaihtoehtoa valittavakseen: huonon ja huonoimman. Laadukasta jalkapalloa pelaavaa joukkuetta vastaan yksin prässäämään liikkuvan pelaajan on vaara saada itsensä näyttämään hölmöltä vastustajan liikuttaessa palloa nopeasti pelaajalta toiselle. Tai kun vastustajan pelaaja etenee kohti viimeistä linjaa, puolustajat joutuvat miettimään, irtoavatko he prässäämään ja hyväksyvät samalla vaaran, että heidän selustaan liikkuvalle pelaajalle syötetään.

Asiantuntijoiden on helppo yksinkertaistaa kompleksinen peli ja syyttää televisiostudioissa puolustavia pelaajia siitä, etteivät nämä mene riittävän kovaa tilanteisiin tai heidän halu riistää pallo ei ole riittävän korkea. Kyse on kuitenkin hyvin usein vastustajan hyvyydestä.

Jalkapallossa pelin voi jakaa pallollisessa vaiheessa avaamiseen, etenemiseen ja maalintekotilanteen luomiseen ja huippujoukkueilla on jokaisessa näissä vaiheissa työkaluja positionaalisten, määrällisten sekä laadullisten etujen muodostamiseksi, joilla puolustajat pyritään saamaan epäedullisiin tilanteisiin. Lähdetään käymään läpi esimerkkien kautta. Tässä kirjoituksessa keskityn avaamis- ja etenemisvaiheeseen.

Ensimmäisen linjan puhdas ohittaminen

Espanjalainen, Positional playn pioneereihin kuuluva valmentaja Juan Manuel Lillo on todennut, että seuraavat pelin vaiheet ovat paljon helpompia, kun vastustajan ensimmäisen prässilinjan ohittaminen on puhdas.

Puhtaus tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että linjaa ohittaessa tulisi pyrkiä etenemään pelaajan kautta, jolla on tilanteessa etu eikä välitöntä prässiä linjan ohittamisen jälkeen.

Jotta ensimmäisen linjan puhdas ohittaminen on mahdollista, pelaajien tulisi sijoittua peliä edistävästi, muodostaa vapaa pelaaja ensimmäiseen linjaan sekä palloa liikuttamalla löytää pelaaja, jolla etu on.

Esimerkki 1: Ylivoima ensimmäiseen linjaan

Joukkueen pelatessa neljän pelaajan puolustuslinjalla ja vastustajan nostaessa esimerkiksi kaksi pelaajaa prässäämään ensimmäistä linjaa, vapaata pelaajaa ei ole helppo löytää ilman pelaajien sijoittumisen muokkaamista.

Yksi ja ehkä eniten käytetty keino vapaan pelaajan muodostamiseen on keskikenttäpelaajan tippuminen ensimmäiseen linjaan ja sen avulla määrällisen ylivoiman luominen vastustajan pelisysteemiin nähden.

Se, kuinka ylivoima kannattaa muodostaa, riippuu vastustajan prässikorkeudesta.

Jos vastustaja prässää korkealta kahdella pelaajalla ja peli on syvällä omalla kenttäpuoliskolla, ylivoima kannattaa luoda siten, että maalivahti muodostaa 3v2-tilanteen ensimmäiseen linjaan ja yksi keskikenttäpelaajista tippuu alaspäin, mutta sijoittuu kuitenkin uhkaamaan kahden vastustajan hyökkääjän väliä näiden yläpuolelle.

Ensimmäisen linjan 3v2-tilanteessa vapaa pelaaja täytyy pystyä löytämään liikuttamalla vastustajan prässääjiä. Tämä on myös syy siihen, miksi Positional playta toteuttavat valmentajat haluavat maalivahtiensa olevan hyviä ”jalalla”. Maalivahdin tulisi pyrkiä liikuttamaan vastustajia kuljettamalla kohti prässääjien väliä ja näin saada avattua syöttölinja joko topparille tai väliä uhkaavalle keskikenttäpelaajalle. Jos vastustaja ottaa kuljetuksen aikana nuo syöttösuunnat pois esimerkiksi nostamalla yhden pelaajan kontrolloimaan keskikenttäpelaajaa, tiloja voi löytyä seuraavasta linjasta.

Jos vastustajan prässikorkeus on matalampi ja kaksi hyökkääjää estää toppareiden etenemistä ja syöttösuuntia, silloin yhden keskikenttäpelaajista kannattaa tippua ensimmäiseen linjaan toppareiden tasolle. Samalla toppareiden kannattaa sijoittua hieman leveämmälle, jotta mahdollistetaan pallon liikuttaminen vapaalle pelaajalle.

Muodostaessa ylivoimaa ensimmäiseen linjaan yleisin virhe on se, että yhden pelaajan lisäksi pallollista pelaajaa kohti tulee liikaa pelaajia (yleensä lisäksi negatiivisessa peliasennossa). Toisen keskikenttäpelaajan kannattaa sijoittua väleihin pelintekoalueella, ja tarjota ensisijaisesti etenemisen mahdollistava syöttösuunta. Laitapelaajien kannattaa sijoittua korkealle leveyteen ja näin tehdä joukkueelle tilaa edetä pelintekoalueelle ja kymppialueelle.

yvekalinja
Kuva 1: Vasemmalla joukkue luo ensimmäiseen linjaan maalivahdin avulla 3v2-ylivoiman. Oikealla joukkue luo ylivoiman tiputtamalla keskikenttäpelaajan ensimmäiseen linjaan.

Esimerkki 2: Pallon liikuttaminen ja linjan ohittaminen

Pelkkä ylivoiman muodostaminen ensimmäiseen linjaan ei riitä, vaan vapaa pelaaja on sen jälkeen löydettävä liikuttamalla palloa. Kertauksen vuoksi: vapaalla pelaajalla tarkoitetaan jalkapallossa pelaajaa, joka on paremmassa asemassa suhteessa lähimpiin vastustajiin. Eli pelaajalla on pallon vastaanottaessaan mahdollisuus edetä.

Jotta joukkue löytää vapaan pelaajan ensimmäisestä linjasta, poikittaissyöttöjen lisäksi pelaajat voivat houkutella vastustajan prässääviä pelaajia kohti palloa pienillä houkuttelukuljetuksilla ja sen jälkeen syöttää vapaaksi jääneelle pelaajalle.

Linja pitäisi pyrkiä ohittamaan heti, kun vapaa pelaaja on löydetty pallon (sekä vastustajan) liikuttamisella. Vapaan pelaajan tulisi pystyä ottamaan ensimmäinen kosketus siten, että kosketus ohittaa vastustajan prässääjät ja suuntautuu mielellään kohti keskustaa, jotta syöttölinjat ovat laadukkaampia.

Lisäksi linjaa ohittaessa olisi hyvä tietää, mitä seuraavassa vaiheessa tapahtuu. Ensimmäisen linjan ohittaminen pitäisi linkittyä siis seuraavaan pelin vaiheeseen eli etenemiseen. Kun pelaaja ohittaa ensimmäisen linjan, hän voi esimerkiksi kuljettamalla pyrkiä luomaan määrällisen edun seuraavaan linjaan, jos paremmassa asemassa olevaa pelaajaa ei heti löydy.  Samalla lähimpien kanssapelaajien tulisi tukiliikkeillä luoda syöttösuuntia pallolliselle.

Jos etua seuraavassa linjassa ei ole tai sitä ei ole mahdollista peliteoilla muodostaa linjan ohittamisen jälkeen, joukkueen tulisi jatkaa pallon liikuttamista ja etsiä etu joltain toiselta kaistalta. Positional playta toteuttavan joukkueeen pelaajien tulisikin olla hyviä tulkitsemaan pelin virtaa – tekemään sitä, mitä peli kulloinkin kutsuu tekemään.

pallonliikekalinja2
Kuva 2: Vasemmalla joukkue etsii palloa liikuttamalla vapaan pelaajan ensimmäisestä linjasta. Oikealla toppari ohittaa vastustajan linjan ja yläpuolella olevat pelaajat luovat mahdollisuuksia syöttää.

 

Esimerkki 3: Kolmas pelaaja -periaate

Nykyjalkapallossa joukkueet kohtaavat avaamisvaiheessa tilanteita, joissa vastustajat pyrkivät ottamaan pallollisen pelaajan lähimmistä linjoista syöttösuuntia pois korkealla prässillä ja pelaajaorientoituneella puolustamisella.

Tällöin vapaata pelaajaa on vaikea löytää ensimmäisestä linjasta, ja seuraavassa linjassakin pelaajat on usein vartioitu. Kun pelaajat kohtaavat kyseisellä tavalla puolustavan vastustajan, joukkuetta voi auttaa Positional playn kolmas pelaaja -periaate.

Kolmas pelaaja -periaatetta toteutettaessa pallo pyritään pelaamaan jonkun pelaajan kautta vapaalle pelaajalle. Periaate vaatii paljon harjoittelua ja varsinkin nuorille pelaajille se voi olla aluksi vaikea ymmärtää, sillä siinä syöttö ei ole tarkoitettu aina pallon vastaanottajalle, vaan jollekkin toiselle, paremmassa asemassa olevalle pelaajalle. Periaate vaatii pelaajien väliseltä yhteistyöltä paljon, mutta toimiessaan se on lähes mahdoton puolustaa.

Perinteisesti kolmas pelaaja -konseptia on käytetty Suomessakin klassisena ”kärki vastaan ja tiputus” -mallina. Varsinkin avaamisvaiheessa syötöt viimeisessä linjassa operoivalle kärkipelaajalle jalkaan voivat olla turhan ennakoitavia vastustajalle pitkän syöttöetäisyyden vuoksi. Vaarana on, että vastustajan topparit ehtivät syötön aikana kärjen etupuolelle riistämään, ja pallon pitäminen joukkueella on vaikeaa.

Konseptia avaamisvaiheessa käytettäessä oleellista on kentän täyttäminen ja liikkeiden ajoitukset.

Korkeaa prässiä vastaan on järkevää tiputtaa yksi pelaaja linjaan ja topparit sijoittuvat leveämmälle, mutta jos tästä huolimatta ylivoimaa on mahdotonta muodostaa vastustajan puolustusmuotoa vastaan, joukkueen tulisi etsiä vaihtoehtoja ylemmästä linjasta. Esimerkiksi kymppipaikan pelaaja voi tulla tarjoamaan vaihtoehdon käyttää kolmas pelaaja -periaatetta. Tällöin joukkueen tulisi pystyä avaamaan syöttölinja, joten laitapelaajien kannattaa sijoittua leveyteen ja toisen keskikenttäpelaajan kannattaa sijoittua siten, että tämä on diagonaalikulmassa suhteessa kymppiin riittävän lähellä.

Kymppipaikan pelaajan tulisi liikkua tarjoamaan vaihtoehto juuri oikealla ajoituksella: jos kymppipaikan pelaaja on liikkunut tilaan liian ajoissa, puolustava vastustaja ehtii varmasti peittämään syöttölinjan.

Jos kolmas pelaaja -konseptia käytetään, pelaajien välissä linkkinä toimivalla pelaajalla täytyy olla vähintään yksi vapaa syöttövaihtoehto riittävän lähellä mielellään diagonaalikulmassa. Periaate vaatii pelaajilta seuraavan tukiliikkeen ennakointia, jotta vapaan pelaajan löytäminen on mahdollista.

thirdman
Kuva 3: Vasemmalla kymppipaikan pelaajan tulee viimeisestä linjasta vastaan ja tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa kolmas pelaaja -konseptia. Oikealla keskikenttäpelaaja on liikkunut tueksi alapuolelle ja tälle pelataan kymppipaikan pelaajan kautta.

Eteneminen, kun on saavutettu etu

Edellä esitetyn perusteella voimme ajatella, että jalkapallossa yhtenä keinona päästä todennäköisille maalintekopaikoille on riittävän edun saavuttaminen kentän eri alueilla. Kun joukkueella on riittävä etu, sen on mahdollista edetä. Etu voi olla esimerkiksi pelaajan sijoittuminen positionaaliseen etuun kymppialueella tai numeraalinen ylivoima laitakaistalla.

Pelinopeus jalkapallossa on sitä, kuinka nopeasti joukkue pystyy koko yksitoistikkonsa voimin luomaan tilaa ja hyödyntämään sitä.

Suomalaisjoukkueilla on pelaamisessaan huomattavan usein kaksi näkyvää ongelmaa:

1. Joukkue pyrkii etenemään, vaikka etua ei ole.

2. Kun etu on saavutettu, sitä ei pystytä hyödyntämään tarpeeksi hyvin.

Varsinkin kohta 2 saa pelin näyttämään kuin se olisi hidastettu filmi. Edun hyödyntämisen ollessa heikkoa, vastustajan pelaajat ehtivät pallon alle ja joukkue joko menettää pallon tai palauttaa sen takaisin alempaan linjaan.

Jotta joukkueen on mahdollista hyödyntää etua ja edetä kentällä, etu täytyy siis ensiksi kuitenkin pystyä luomaan. Parhaimmat joukkueet pyrkivät muodostamaan edun kentälle kahdella tavalla: pallon liikuttamisen sekä pelaajien sijoittumisen ja liikkeiden avulla.

Esimerkki 1: Pallon liikuttaminen

Edun etsimisessä pallon liikuttamisella voi olla kaksi erilaista tarkoitusta. Joukkue voi joko liikuttaa pallon pelaajalle, joka on parhaassa asemassa tai pyrkiä liikuttamaan vastustajaa, jotta etu syntyy.

Jalkapallossa kentän voi jakaa poikittaissuunnassa viiteen eri kaistaan: laitakaistat, välikaistat ja keskikaista. Jokaisella näistä kaistoista pallollisella joukkueella ei voi tietenkään olla pelissä samanaikaisesti edullinen tilanne. Yleensä puolustava joukkue pyrkii tuomaan pelaajia kaistalle, jossa pallo sillä hetkellä on, joten etu löytyy yleensä joltain toiselta kaistalta.

Jotta parhaassa asemassa olevan pelaajan tai kaistan löytäminen palloa liikuttamalla on mahdollista, joukkueen täytyy ensin kollektiivisesti tunnistaa, millä kaistalla etu on ja muokata syöttövalintojaan sen mukaan. Lisäksi joukkueen pelaajien täytyy sijoittua siten, että pallon liikuttaminen on mahdollista: esimerkiksi pallon ollessa laitakaistalla, yhden keskikenttäpelaajista tulisi olla tukemassa sivulla samassa linjassa pallollisen kanssa. Tai jos joukkueella on pallo toisella välikaistalla, painottoman puolen välikaista tulisi olla täytetty.

Lisäksi joukkue voi pyrkiä muodostamaan määrällisen ylivoiman kaistalle, jonne pallo pyritään liikuttamaan. Pallon ollessa esimerkiksi vasemmalla laitakaistalla, ensimmäisen poikittaissyötön jälkeen oikea puolustaja voi nousta laitaa pitkin pelintekoalueelle ja muodostaa 2v1-tilanteen laitapelaajan kanssa. Tai vaihtoehtoisesti kymppipaikan pelaaja voi jäädä lähelle laitakaistaa pallon ollessa toisella puolella kenttää. Määrällisen ylivoiman avulla edun pitäisi olla niin suuri, että eteneminen on mahdollista, jos pallon liikuttaminen kaistalle onnistuu.

pallonliiketeneminen
Kuva 4: Vasemmalla joukkue liikuttaa palloa laitakaistalta keskikenttäpelaajan tuen avulla kaistalle, jossa on etu. Oikealla joukkue syöttää välikaistalta toiselle välikaistalle, jossa etu on suurempi.

Nuorille pelaajille pallon liikuttaminen kaistalle, jossa joukkueella on etu, on helpompi ymmärtää. Toinen pallon liikuttamisen tarkoitus voi olla vastustajan liikuttaminen ja houkuttelu.

Vastustajan houkuttelu voi tapahtua esimerkiksi keskikenttäpelaajien välisellä poikittaissyötöllä, jonka tarkoituksena on saada vastustaja irtoamaan kohti palloa ja tämän selustaan muodostuneeseen tilaan voidaan edetä syöttämällä. Kentän pystysuunnassa tapahtuvista houkuttelusyötöistä käytetään termiä in-out -syöttö. Tällöin yleensä ylemmästä pelaajasta yksi pelaaja tippuu linjan alapuolelle ja tällä käytetään palloa tarkoituksena irrottaa vastustajia nostamaan kohti palloa.

Lisäksi yksi käyttökelpoinen keino vastustajan houkutteluun on pallon liikuttaminen ensin lyhyillä syötöillä yhdellä kaistalla ja sen jälkeen pelin kääntäminen pidemmällä syötöllä toiselle puolelle kenttää. Lyhyiden syöttöjen tarkoituksena on houkutella vastustajia lähemmäs palloa, jolloin muut alueet voivat jäädä kontrolloimatta ja pallollisen joukkueen hyödynnettäväksi.

Esimerkki 2: Positionaalinen etu

Jalkapallo on esimerkiksi koripallon tapaan invaasiopeli, jolla tarkoitetaan sitä, että vastustajan kenttäpuolella on edettävä riittävästi maalintekoyrityksen todennäköisyyden kasvattamiseksi.

Yksi keinoista kentällä etenemiseen on luoda niin sanottuja positionaalisia etuja. Positionaalisella edulla tarkoitetaan tilannetta, jossa pallollisen joukkueen pelaajat ovat sijoittuneet tietyllä kentän osa-alueella paremmin kuin vastustajan pelaajat. Usein paremmin sijoittuminen tarkoittaa pelaajien sijoittumista vastustajan pelaajien (tai linjan) yläpuolelle.

Jotta positionaalisen edun luominen on mahdollista, voimme todeta, että osan pelaajista olisi hyvä sijoittua linjojen väleihin tai liikkua sinne etenemisvaiheessa. Etenemisvaiheessa pallo on yleensä pelintekoalueella, joten yksi vaihtoehto etenemisen mahdollistamiseksi on täyttää kymppialue siten, että joukkueella on siellä positionaalinen etu.

Pelaajat voivat liikkua kymppialueelle joko valmiiksi niin sanotusti ”uhkaamaan välejä” tai kymppialueelle voi liikkua vasta edeltävien syöttöjen aikana. Jos joukkue haluaa jättää kymppialueelle tilaa eikä halua pelaajia valmiiksi väleihin, se voi edetä väleihin esimerkiksi kolmas pelaaja -konseptin avulla.

positionaalinenetu
Kuva 5: Vasemmalla joukkue on täyttänyt kymppialueen valmiiksi ja kaksi pelaaja ”uhkaa välejä” pallon ollessa pelintekoalueella. Oikealla joukkue jättää kymppialueen aluksi tyhjäksi ja etenee sinne kolma pelaaja -konseptin avulla.

Esimerkki 3: Leveyden ylläpitäminen ja tilaa repivät syvyysjuoksut

Pallon liikuttamisen ja positionaalisen edun muodostamisen lisäksi, jalkapallossa etua etenemiselle voi pyrkiä luomaan myös venyttämällä kenttää poikittais- ja pystysuunnassa.

Paitsiosäännön takia (yleensä) vastustajan puolustuslinja määrittää tilan, joka pallollisella joukkueella on kentän syvyyssuunnassa käytettävissään. Pallollinen joukkue voi kuitenkin pyrkiä venyttämään kenttää syvyysjuoksuilla, jolloin esimerkiksi pallollisen pelaajan jalan ollessa etenemisvaiheessa auki, joukkue haluaa aina vähintään kaksi täysivauhtista aloitetta puolustuslinjan selustaan.

Joukkue voi hyödyntää näitä syvyysjuoksuja joko pelaamalla useamman linjan ohittavan syötön suoraan puolustuslinjan selustaan tai sijoittamalla kaksi kymppipaikan pelaajaa kymppialueelle väleihin, johon syötetään, jos puolustuslinja seuraa syvyysjuoksut ja jättää linjojen väliin tilaa.

Kentän leveyssuunnassa pallollinen joukkue voi venyttää vastustajan pelaajien välisiä etäisyyksiä ylläpitämällä pelissä leveyttä. Perussääntönä voidaan todeta, että jokaista vastustajan ohitettavaa linjaa vastaan tulisi jonkun pelaajista tarjota peliin leveys. Kun ollaan lähempänä vastustaja maalia, leveydessä olevat pelaajat voivat kuitenkin alkaa kaventamaan leveyttä ja liikkua kohti maalia.

Pallollisen joukkueen ylläpitäessä kentässä leveyttä vastustaja ei voi puolustaa kovin lähellä toisiaan, koska laidoille jäisi tällöin isoja tiloja, joita pallollinen joukkue voisi helposti hyödyntää. Näin ollen puolustava joukkue joutuu venyttämään etäisyyksiään ja väleihin voi jäädä tilaa, johon edetä.

Leveyttä tarjoava pelaaja voi vaihtua: jos esimerkiksi laitapelaaja liikkuu taskuun, jonkun muun pelaajan täytyy tarjota leveys. Yleensä tällöin laitapuolustaja nousee seuraavaan linjaan laitaa pitkin.

syvyysjuoksutleveys
Kuva 6: Vasemmalla pallollisen jalan ollessa auki pelintekoalueella, laitapelaaja ja hyökkääjä tekevät välittömästi aloitteen syvyyteen. Tila muodosuu joko heille itselleen tai välejä uhkaaville kympeille. Oikealla joukkue ylläpitää leveyttä.

Lopuksi

Emme aina ymmärrä, kuinka vaikeaa puolustaminen on, jos pallollinen joukkue pyrkii systemaattisesti yhteistyön avulla saamaan vastustajan puolustavat pelaajat vaikeisiin valintatilanteisiin. Irtoanko prässäämään, ja selustani jää tyhjäksi? Seuraanko liikkeen ja jätän pallolliselle tilaa edetä pallon kanssa?

Parhaimmat joukkueet ovat ymmärtäneet pelinopeuden modernin määritelmän: ne pyrkivät koko kentällisensä voimin luomaan tilaa ja käyttämään sitä mahdollisimman nopeasti. Jos jompikumpi noista elementeistä puuttuu, emme voi puhua laadukkaasta jalkapallosta.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Oodi vastustajan huijaamiselle

Seuratessani jalkapallo-ottelua suurimman arvostukseni saavat nykyisin ne hetket, jolloin joku pelaajista saa kaikki muut ympärillään luulemaan, että syöttö lähtee eri osoitteeseen kuin kenelle pallo lopulta päätyy. Tai hetki, jolloin puolustaja luulee tilanteen olevan kontrollissa, mutta hyökkäävä pelaaja saa pienellä liikkeellä, silmänräpäyksessä, puolustajan lähtemään väärään suuntaan.

Kyse on vastustajan huijaamisesta. Vahvan pallopelikulttuurin maissa tällainen vastustajan kanssa leikittely kuuluu pelin luonteeseen. Meillä Suomessa sitä kaivattaisiin paljon lisää.

Hyvän esimerkin tarjoaa klassinen rondo, jossa (yleensä) kaksi puolustajaa pyrkii riistämään pallon ympyrämuodostelmassa olevilta pelaajilta. Vahvan pallopelikulttuurin maiden pelaajat tunnistaa siitä, että he eivät pelkästään syöttele pelaajalta toiselle, vaan pyrkivät samalla saamaan keskellä olevat puolustajat tuntemaan itsensä hölmöiksi. Syöttöä pyritään salaamaan kropan asennolla, jalan liikkeellä tai katseella. Palloa liikutetaan lyhyillä syötöillä ja juuri, kun puolustaja luulee saavansa riiston, pallo liikutetaan toiselle puolelle aluetta.

Muutama vuosi sitten muodostin uuden termin rondopelaaja pelaajille, jotka ovat mestareita vastustajan huijaamisessa. Kyseiseen kategoriaan on löytynyt valmentamistani joukkueista viimeisen kymmenen vuoden aikana tasan yksi kriteerit täyttävä pelaaja. Tämä määrä kertoo kyseisen kyvyn harvinaisuudesta.

Rondopelaaja ei muodosta etua itselleen kentällä fyysisillä ominaisuuksillaan tai juoksemalla. Pelaaja saa sen sijaan vastustajan liikkumaan hetkellisesti väärään suuntaan peliteoillaan. Rondopelaajalla ei ole myöskään koskaan paniikki pallon kanssa, edes ahtaassa tilassa, vaan hän pystyy houkuttelemaan paljon vastustajia ympärilleen ja syöttämään viime hetkillä pallon vapaalle kanssapelaajalle. Kyse on siitä, että pelaaja näkee tilanteet ikään kuin hidastettuna, tilanteiden vilistessä muiden silmissä normaalinopeudella.

Kuten todettua, suomalaisilta pelaajilta toivoisi näkevän enemmän oveluuden käyttöä vastustajan harhaanjohtamiseksi pelitilanteissa. Kyse on useimmiten harjoiteltavista taidoista. Mitä eri keinoja vastustajan huijaamiseen sitten löytyy?

Vastustajan huijaaminen pallollisena

Jalkapallossa on siitä upea peli, että siinä mahdollista pärjätä monin eri avuin. Esimerkiksi poikkeuksellista fyysistä kapasiteettiä on mahdotonta vaatia kaikilta pelaajilta, koska pelaajan geeniperimä määrittää sitä paljon. Pelin evoluutio onkin kehittänyt myös muita keinoja, joilla voi löytää vapaan pelaajan tai tehdä itsensä vapaaksi ja menestyä sitä kautta pelissä. Kun fyysisistä ominaisuuksista ei ole apua, vastustajaa täytyy pystyä huijaamaan, olemaan ovelampi. Pallo vetää puolustajia yleensä puoleensa, joten se on käyttökelpoinen väline siihen, että vastustaja saadaan arvioimaan pelitilanteen kulku väärin.

Esimerkki 1: Pausa

Rondopelaajan tunnusmerkkejä ovat edun luominen muille pelaajille ja kyky pitää palloa ahtaissakin tiloissa ilman paniikkia. Kun pelaaja kuljettaa palloa tarkoituksenaan odottaa kanssapelaajien liikkumista parempaan asemaan, puhutaan niin sanotusta pausasta.

Yllä olevassa esimerkissä FC Barcelonan ex-keskikenttämoottori Xavi ottaa huomioon kanssapelaajan tilanteen ja päättää kasvattaa kanssapelaajan etua suhteessa lähimpiin vastustajiin. Kuljettamalla palloa hetken aikaa lyhyillä kosketuksilla Xavi saa puolustajat luulemaan riiston olevan mahdollinen. Samalla hän saa vastustajat irtoamaan prässäämään lähemmäs palloa. Näin lähimmän kanssapelaajan, Sergio Busquetsin, etu kasvaa ja Busquets on vapaa pelaaja, jolle on mahdollista syöttää. On tärkeää huomata, että syöttö tapahtuu oikeaan aikaan: juuri ennen kuin vastustaja yrittää riistoa ja kanssapelaajan etu on suurimmillaan.

Onnistunut pausa on vastustajan kannalta todella turhauttava. Onhan heidät ensin saatu luulemaan riiston olevan mahdollinen, mutta pallo onkin syötetty nopeasti pelaajalle, jolla on paljon tilaa ja aikaa.

Pausassa on kyse vastustajan provosoinnista, jonka tarkoituksena on saada puolustajat liikkumaan haluttuun suuntaan. Toinen tapa provosoida vastustajaa on kuljettamalla haastaminen, jota suomalaisilta pelaajilta näkee pelitilanteissa harvemmin. Tällöin pelaaja kuljettaa vastustajaa kohti, uhkaa ohittamisella ja saa lisää vastustajia liikkumaan kohti palloa. Samalla muille pelaajille syntyy tilaa, jolloin peliä edistävin ratkaisu on usein vauhdin pysäyttäminen ja syöttäminen paremmassa asemassa olevalle pelaajalle.

Esimerkki 2: Syötön salaaminen

Valmentajat opettavat nuorille pelaajille usein näyttäviä ja suuriliikkeisiä harhautuksia, mutta pelissä tärkeimmät harhautukset ovat valesyöttö sekä syötön salaaminen. Jotta syötön salaaminen ja valesyötön käyttö on mahdollista, katseen täytyy pysyä ylhäällä ja pallon on oltava lähellä jalkaa.

Real Madridin Toni Kroos on syötön salaamisen mestari. Yllä olevassa klipissä Kroos etsii parasta mahdollista peliä edistävää syöttövalintaa ja samalla uhkaa syöttävänsä, mutta jättää liikkeen viime hetkellä kesken. Syöttämistä muistuttavalla valesyötöllä sekä katseen kiinnittämisellä kohti mahdollista syöttökohdetta Kroos saa vastustajan keskittymään vääriin pelaajiin luoden samalla itselleen tilaa ja aikaa tehdä paremmin peliä edistävä syöttövalinta.

Syöttöä voi salata jalan liikkeen lisäksi myös lantion asennolla sekä katseella. Klassisin esimerkki syötön salaamisesta lienee se, kun pelaajan lantio ja katse osoittaa kohti laitaa, mutta syöttö lähteekin kohti keskemmällä olevaa syöttöväliä. Tällaiselle syötölle on annettu myös osuva termi – pinocchio -syöttö.

Esimerkki 3: Pallon suojaaminen käännöksillä ja harhautuksilla

Jalkapallo vaatii montaa erilaista taitoa, ja moni tekijä vaikuttaa pelissä menestymiseen. Yksi tärkeimmistä yksittäisistä asioista, johon itse kiinnitän ensiksi huomion pelaajan tekemisessä on se, pystyykö pelaaja selviytymään pallon kanssa ahtaasta tilasta pois.

Jos tavallinen sunnuntaipelaaja pääisisi kokeilemaan pelaamista huippupelaajia vastaan, ensimmäisenä huomio kiinnittyisi siihen, kuinka vaikea palloa on riistää huippupelaajan jalasta pois. Yllä olevassa klipissä PSG:n ja Italian maajoukkueen Marco Verratti johtaa lähimmän vastustajansa harhaan tekemällä leikkaavia käännöksiä samalla antaen väärää tietoa kuljetuksen suunnasta yläkropan liikkeillään. Lisäksi italialainen vie vastustajan ensin poispäin tilasta, johon hän pallon kanssa haluaa. Oleellista on huomata, että klipissä kaikki nämä teot tehdään vastustajaa varten, eikä irrallisina ympäristöstä.

Ahtaissa tiloissa syöttäminen ei ole aina mahdollista tai se ei ole järkevää, joten pallosta huolehtiminen kuljettamalla ja käännöksiä hyödyntäen on tärkeä kyky. Keskimääräisellä suomalaispelaajalla pallo irtoaa jalasta liian helposti vastustajan paineistaessa ja Marco Verrattin yllä toteuttama pallon suojaamisen ja vastustajan juoksuttamisen elementti puuttuu monelta. Kuljettaminen ahtaassa tilassa on motorisesti ja teknistaktisesti haastavaa, joten se vaatii paljon harjoittelua jo aikaisessa vaiheessa.

Vastustajan huijaaminen ilman palloa

Jalkapallossa pallollisen pelaajan ympärillä (ja vähän kauempanakin) olevien pallottomien pelaajien tulisi luoda liikkeillään vaihtoehtoja, joista pallollisen vastuulla on valita peliä edistävin ratkaisu. Paljon liikkuminen ja aktiivisuus eivät kuitenkaan aina ole parhaita tapoja tarjota syöttösuuntia, vaan olennaisempaa on tehdä liikkeitä, joilla on tarkoitus. Jos liikkeellä ei ole tarkoitusta, se on parempi jättää tekemättä ja pysyä mieluummin paikallaan.

Kuten pallollisena, myös pallottomana pelaajan tarkoituksena kannattaa usein olla vastustajan johtaminen harhaan. Pelaajien tulisi usein liikkeillään kokeilla, seuraako lähin puolustaja liikettä vai ei. Jos vastustaja seuraa, muille pelaajille tai itselle syntyy tilaa sinne, mistä vastustaja irtosi. Jos taas ei, niin pelaajalla voi olla tilaa ja aikaa vastaanottaa pallo itse.

Esimerkki 1:  Tilan tekeminen kanssapelaajalle

Rondopelaajat ymmärtävät peliä laajemmin kuin vain itsensä kautta. He ymmärtävät, että on pelitilanteita, jolloin heille itselleen ei ole pelin edistämisen kannalta järkevä syöttää. Tällöin rondopelaajat pyrkivät parantamaan liikkeillään kanssapelaajien asemaa.

Jalkapallossa ja muissa invaasiopeleissä kahden tai useamman pelaajan synkronoidut liikkeet – niin sanotut rotaatiot – ovat yksi keino huijata vastustajaa ja löytää edullisessa asemassa oleva vapaa pelaaja.

Yllä olevassa esimerkissä,  FC Barcelona-Sevilla -ottelussa, tapahtuu kotijoukkueen toimesta rotaatioista ehkäpä klassisin. Arthurin ollessa syöttövalmiudessa Lionel Messi liikkuu viimeisestä linjasta kohti palloa – ei saadakseen pallon itse, vaan tarkoituksenaan saada vastustajan toppari seuraamaan liike. Sevillan topparin liikkuessa kohti Messiä, Ivan Rakitić liikkuu tilaan, josta toppari irtosi ja Barcelona pääsee etenemään puolustuslinjan selustaan ja maalintekoon. Toki Arthurin syöttökin on tilanteessa mainio.

Esimerkki 2: Vartioinnista irtaantuminen

Viimeistelyssä tärkeintä on se, mitä tapahtuu hetki ennen viimeistely-yritystä. Vastustajan boxissa pelaajat ovat yleensä tarkasti vartioitu, mutta parhaat hyökkääjät pystyvät tekemään itselleen hieman enemmän tilaa antamalla vastustajan puolustajalle ensin väärää tietoa liikkeen suunnasta.

Yllä oleva klippi on malliesimerkki siitä, mitä on tarkoituksenmukainen liikkuminen jalkapallossa.  Hyökkääjä Mauro Icardi seisoskelee käytännössä paikallaan pitkän tovin ennen kuin alkaa tehdä pelitekoja. Keskityspallon lähtiessä Icardi liikkuu ensin vastustajan topparin etupuolelle saaden tämän reagoimaan ja liikkuu sen jälkeen nopeasti topparin pimeälle puolelle tämän selän taakse. Näin Icardilla on tilaa puskea pallo vapaasti maaliin. Tässäkään tapauksessa Icardi ei liiku sattumanvaraisesti, vaan pyrkii tietoisesti tekemään peliteot vastustajaa varten saadakseen itsensä vapaaksi.

Lopuksi

Kuten aiemmin todettiin, jalkapallossa ei ole yhtä ainoaa pelaajan optimaalista prototyyppiä ja pelissä voi pärjätä keskivertaisillakin fyysisillä ominaisuuksilla. Jos räjähtävän nopeilla askelilla ei ole mahdollista saada etua, pelaajan täytyy olla vastustajaa ovelampi.

Itse nautin peliä seuratessani monenlaisista suorituksista: nopeat ja räjähtävät pelaajat tuovat peliin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja synkronoidusti toimivat yhteistyösuoritukset ovat parhaimmillaan ilo silmälle. En tiedä, johtuuko se kulttuuristamme, mutta varsinkin suomalaisilta junioripelaajilta haluaisin kuitenkin nähdä enemmän sitä ajattelutapaa, että pelitekoja tehdään vastustajaa varten – leikitellään vastustajan kustannuksella olematta kuitenkaan ylimielisiä.

Seuraavan kerran, kun katsot jalkapallo-ottelua tai seuraat valmennettaviesi tekemistä, seuraa kuinka moni pelaaja pyrkii tietoisesti ja toistuvasti antamaan vastustajalle väärää tietoa aikeistaan. Rondopelaajat pärjäävät aina, vaikka he eivät olisikaan kentän atleettisimpia.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

”Talentiksi ei synnytä, talentiksi kasvetaan” – Kolme tarinaa toimintakulttuurista

Meillä ei ole riittävän hyvät olosuhteet, jotta pärjäisimme muille kilpailussa. Pelaajabudjettimme on pienempi kuin vastustajan, joten heidän pitääkin olla edellä sarjataulukossa. Emme rekrytoi pelaajia isosta massasta, joten seurastamme ei voi tulla huippuja.

Jos näemme urheilun pelkkänä tavanomaisena taktiikan, tekniikan ja fyysisten ominaisuuksien hiomisena, yllä mainitut tekijät voivatkin olla ratkaisevia. Silloin ympäristöt, joilla on isoimmat resurssit ja jotka valitsevat pelaajat isosta poolista, pärjäävät.

Jos taas näemme nuo väitteet tekosyinä, voimme alkaa pohtia, millä keinoilla voimme tuottaa huipputoimintaa huonommista olosuhteista tai pienemmästä pelaajabudjetista riippumatta tai siitä huolimatta, että seuran pelaajat tulevat pieneltä alueelta. Vastaukset eivät ole helpoimpia mahdollisia, vaan niitä täytyy lähteä etsimään kirjallisuudesta, teorioista ja tutkimuksista. Törmäämme sanoihin non-lineaarinen pedagogiikka, täsmävalmentaminen, identiteetti ja toimintakulttuuri.

Luksusresurssit laiskistavat ja vahva toimintakulttuuri tuottaa menestystä. Amerikkalainen kirjailija Daniel Coyle lähti selvittämään kirjassaan The Talent Code sitä, miksi tietyistä paikoista näyttäisi tulevan enemmän alansa huippuja kuin muista, jopa isommilla resursseilla toimivista, paikoista. USA:n naisten telinevoimistelumaajoukkueella on viimeisen päälle viritetty talentintunnistusjärjestelmä, mutta siitä huolimatta paras ennustaja maajoukkuevoimistelijaksi pääsylle onkin se, miltä salilta voimistelija tulee.

Kierreltyään eri paikoissa ympäri maailmaa Coyle antoi näille huippuja liukuhihnatuotannon tyylisesti tuottaville ympäristöille yhteisen nimityksen talent hotbed, jonka voi karkeasti suomentaa talenttihautomoksi. Talentiksi ei synnytä, vaan talentiksi kasvetaan. Coyle jakoi talenttihautomoissa huomaamansa asiat kolmeksi periaatteeksi, jotka hänen mukaansa toteutuvat menestyneissä ympäristöissä.

1. Syvä harjoittelu

2. Syttyminen lajiin

3. Hyvä valmennus

Suomessa urheilun parissa tällaiset systemaattiset talenttihautomot ovat harvassa, lähimpänä sellaista voidaan pitää lukuisia huippuvoimistelijoita kasvattanutta Olarin Voimistelijoita sekä jääkiekon Oulun Kärppiä, jonka kautta huipulle ovat kivunneet lukuisat NHL-pelaajat. Jalkapallon parissa pelaajakehitys perustuu edelleenkin vahvasti sattumaan: talenttihautomot ovat lähinnä urheiluperheitä (Eremenkot tästä hyvä esimerkki) ja ammattilaisiksi päässeet ovat raivanneet tiensä eteenpäin systeemistä huolimatta.

Olen pohtinut monen vuoden ajan sitä, mitä huippuosaamisen syntyminen vaatii. Joka kerta olen kokeilujen, epäonnistumisten ja pohdintojen jälkeen päätynyt siihen lopputulemaan, että kulttuuri on se asia, joka on ratkaiseva. Jokainen pelaaja on ympäristönsä tuote. Vaikka pelaaja harjoittelisi hiekkakentällä, hän voi maksimoida potentiaalinsa, jos toimintakulttuuri ympärillä on vahva.

Kulttuuri syö strategian aamupalaksi

Kun aloitin valmentamisen 17-vuotiaana, päädyin sattumusten kautta toiseksi valmentajaksi lähes samanikäisistä pelaajista koostuneeseen B-juniorijoukkueeseen. Pääsin johtamaan kauden aikana yhden harjoituksen, mutta tulevaisuuden kannalta ratkaisevin tapahtuma oli se, että tutustuin eräisiin seurassa toimiviin valmentajiin. Muutaman vuoden ajan tapanamme oli keskustella valmentamisesta pitkillä sähköposteilla sekä istua lounasaikaan seuramme toimistolle juomaan kahvia, ja juonimaan sitä, miten saisimme vaatimustasoamme nostettua kilpaurheilun kriteerien mukaiseksi.

Kokeneempien valmentajien toimintaa ohjasi vahva identiteetti. Kun puhuimme viikonlopun peleistä, saatoimme välillä kokonaan unohtaa mainita ottelun lopputuloksen, kun keskityimme kertomaan, oliko pelifilosofiamme mukaisesti kentällä näkynyt timanttimuotoja pallollisen ympärillä tai olimmeko saaneet syöttämällä liikutettua vastustajan muotoa. Vahvan peli-identiteetin lisäksi kulttuuriin kuului kriittisyys. Kerran todistin lähietäisyydeltä, kun yksi valmentajistamme lähti ovet paukkuen pois kesken Palloliiton valmennuskurssin perusteltuaan ensin, miksei koulutuksen taso miellyttänyt häntä. Kävimme seuraamassa myös viikottain toistemme vetämiä harjoituksia ja kyseenalaistimme varmasti, jos jokin asia harjoituksessa ei miellyttänyt.

Olimme luoneet muutaman ihmisen kesken poikkeuksellisen kulttuurin, joka näkyi siinä, miten keskustelimme pelistä ja miten suhtauduimme kriittisyyteen sekä siinä, minkä ajattelimme olevan laadukasta jalkapalloa.

Tämä muutaman vuoden kestänyt ajanjakso huipentui Eerikkilässä järjestettyyn valmentajakoulutukseen, johon osallistui noin 400 valmentajaa ympäri Suomen. Yksi ikäluokistamme oli kutsuttu malliryhmäksi malliharjoitteisiin ja otteluun, jota koulutukseen osallistuneet valmentajat pääsisivät analysoimaan. Ennen ottelua jaoimme kaikille valmentajille vihkosen, johon oli kirjattu pelifilosofiamme perusteet. Ottelu päättyi seuramme voittoon ja juuri ne asiat näkyivät pelaamisessamme, jotka oli annettu valmentajille tarkkailtaviksi. Vaikka roolini nuorena valmentajana oli toki vähäinen, tunsin suurta ylpeyttä. Olimmehan luoneet vahvan identiteetin ja tavan toimia, vaikka emme olleet panostaneet euroakaan olosuhteisiin tai ammattivalmentajiin.

Tällaiseen keskustelukulttuuriin osallistuessani elin muutaman vuoden ajan kuplassa. Ajattelin, että jos pienessä pohjoisen seurassa kulttuuri on tämä, niin etelän isommissa seuroissa sen täytyisi olla jotain vielä hienompaa. Suomalaisella jalkapallolla oli pakko olla loistava tulevaisuus edessään.

Kun aloin ikävuosien myötä nähdä asiat laajemmalla perspektiivillä, sain märän rätin päin kasvojani. Seurat olivatkin todella heikkoja. Jos kaksi joukkuetta olisi pistetty pelaamaan keskinäinen ottelu samanlaiset paidat päällä, en olisi erottanut, kumpi on kumpi. Ymmärsin, että seurojen toimintakulttuuri oli yksittäisistä henkilöistä kiinni ja kulttuuri vaihtui heti, kun ihmiset vaihtoivat maisemaa.

Vuodet ovat vierineet. Vieläkään ei voida sanoa, että suomalaisten seurojen toimintakulttuuri olisi mennyt isoja harppauksia eteenpäin tuosta noin kuuden vuoden takaisesta tilanteesta. Oman kasvattiseurani kulttuurikin kuihtui ydinporukan jäädessä toiminnasta pois. Viime keväänä, kun mietin valmentajaurani jatkoa, päätin tehdä jatkossa asiat eri tavalla. Jos valmentaja lähtisi, toimintakulttuurin joukkueessa pitäisi säilyä. Jos seuran avainhenkilöt lähtisivät, kulttuuri jäisi.

Non-lineaarisen pedagogiikan opit käyttöön

Havahduin muutama vuosi sitten siihen, että halusin muuttaa omaani ja valmentamieni junioripelaajien ajattelutapaa jalkapallosta.

Pelaajilla oli hyvä pohja, sillä he osasivat tehdä pallon kanssa ilman vastustajaa käytännössä kaikkea, minkä fysiikan lait mahdollistivat. Pelaajieni tekemiseen aidossa pelitilanteessa en kuitenkaan ollut tyytyväinen: Ympäristö oli muovannut heistä pelaajia, jotka osallistuivat peliin vain silloin, kun pallo oli lähettyvillä. Peleissä ja harjoituksissamme yksittäisen pelaajan yksittäinen suoritus sai liian ison painoarvon. Pääseekö tuo pelaaja ohi vastustajasta? Voittaako hyökkääjä juoksukilpailun vastustajan topparia vastaan?

Halusimme yhdessä valmentajakollegoideni kanssa muuttaa ajattelun tästä yksittäisen pelaajan tekemisen korostamisesta siihen suuntaan, että pelaajat alkaisivatkin miettimään, miten he voivat auttaa kanssapelaajiaan kentällä. Jos aiemmin pelaajat olivat ihmetelleet, miksei heille syötetty palloa, jatkossa halusimme, että pelaajat pyrkivät etsimään joukkueen kannalta parasta peliä edistävää valintaa.

Tämän jälkeen laadimme suunnitelman, kuinka saisimme vietyä ajatukset käytäntöön – arkeemme ja pelaamiseemme kentällä. Harjoituskentällämme kaikuivat eniten huudot ”miten voit auttaa pallollista?, ”miten voit tehdä tilaa muille pelaajille?, ”millä keinoilla voit avata syöttölinjoja?”. Vietimme satoja tunteja treenikentällä sekä videopalavereissa ja harjoittelimme esimerkiksi sitä, kuinka tehdä pystyliikkeillä tilaa muille pelaajille tai kuinka toimia, jos itse on vartioitu kentän keskikaistoilla vastustajan toimesta.

Otimme avuksemme ajatuksia non-lineaarisen pedagogiikan teoriasta.

Halusimme, että jatkossa harjoitteissamme olisi rajoitteita ja samalla muutimme käsityksemme oppimisesta. Muokkasimme harjoitteitamme siten, että ne sisälsivät aina erilaisilla rajoitteilla luodun ongelmaratkaisun. Ajatuksemme oli, että jos pelaajat joutuvat ratkaisemaan ongelmia, pelissä tarvittavat hermoverkkoyhteydet vahvistuvat ja oppiminen on vahvempaa. Jos harjoittelimme esimerkiksi pystyliikkeitä, kenttä oli jaettu kolmeen osaan, joista viimeiselle ei saanut liikkua ennen palloa.

Lisäksi emme halunneet pelaajiemme huomion olevan omassa teknisessä suorittamisessa, vaan puhuimme siitä, että pelaajien tarkkaavaisuuden kohteen tulisi olla oman kehon ulkopuolella. Esimerkiksi syöttämisessä halusimme, että pelaajien katse oli ylhäällä etsien vapaita pelaajia ja syöttövälejä. Kuljettamisessa halusimme, että pelaajat etsivät tyhjää tilaa jatkaa kuljetusta ja paremmassa asemassa olevia kanssapelaajia.

Jouduimme prosessin alkuvaiheessa myös taistelemaan käsityksemme kanssa siitä, miten näemme virheet kentällä. Jalkapallossa on helppo kiinnittää huomionsa vain virheen tehneeseen pallolliseen pelaajaan ja kuitata päästetty maali esimerkiksi sillä, ettei tämä yksittäinen pelaaja syöttänyt tarpeeksi ajoissa. Päätimme toimia toisin. Videopalavereissa emme kertaakaan etsineet yhtä syyllistä virheisiin, vaan pyrimme näkemään isomman kokonaisuuden. Kerran katsoin yön pikkutunneille asti pelitallennetta ja seuraavan päivän harjoituksissa harjoittelimme sentin tarkkuudella pallollisen topparin ympärillä tapahtuvia tukiliikkeitä.

Välillä pelaajat ovat turhautuneita, välillä taas valmentajat. Välillä pelaamisemme näyttää karmealta, välillä juoksutamme vastustajan hengiltä sillä, että pallollisella pelaajalla on koko ajan syöttösuuntia. Toimintakultturimme ja se, millaisena näemme pelin, on kuitenkin muuttunut ja se tuottaa tietynlaisen identiteetin omaavia pelaajia.

”Mikseivät pelaajat tee, kuten on käsketty tekemään?”

Muutamia vuosia sitten aloittelevana valmentajana tapanani oli antaa pelaajille harjoitusohjelma omatoimista harjoittelua varten kouraan ja kuvitella sen jälkeen itsestäänselvänä asiana, että pelaajat myös toteuttaisivat ohjelmaa. Olin väärässä. Osa pelaajista olisi toki hypännyt vaikka kielekkeeltä, jos valmentaja olisi käskenyt, mutta suurin osa pelaajista ei tehnyt harjoitteita ohjeista huolimatta. Tai he eivät ainakaan tehneet niitä riittävällä laadulla.

Muistan myös, kuinka usein niukasti hävittyjen pelien jälkeen tai verratessani omaa joukkuettani ulkomaisiin vastustajiin, pyörittelin päätäni liian helposti päästetyille maaleille. Ulkomaiset vastustajat ovat kilpailullisia, ja meidänkin pitäisi olla. Yleensä tuo oli sanomani ottelujen ja turnausten jälkeisissä palautteissa pelaajille. Luulin, että asia on palautteella korjattu ja seuraavassa pelissä emme päästä enää helppoja maaleja. Toisin kävi. Olin taas väärässä.

Syy pelaajien toiminnan muuttumattomuuteen oli yksinkertainen. Asiat, jotka kerroin pelaajille, eivät näkyneet millään tavalla toimintakulttuurissamme eli päivittäisessä arjessa harjoituskentällä. Kilpailullisuus ei näkynyt arjessamme, joten kuinka valmentaja voi odottaa, että kuin taikaiskusta pelaajat olisivat viikonlopun pelissä kilpailullisia?

Kun huomasin asian, mieleeni tuli legendaarisen oululaisen juniorivalmentaja Rauno Karjalaisen käyttämä lause ”jos haluat edistää merenkulkua, älä huuda ryhmää sahoineen ja vasaroineen tekemään venettä, vaan herätä kaipuu merelle” sekä koripallovalmentaja John Woodenin ajatus You haven’t taught until they have learned”.

Ymmärsin, että valmentajan puheet eivät siirry kentälle, mutta päivittäinen toimintakulttuuri siirtyy.

Kun lisäsimme kilpailun määrää harjoituksissamme ja keskustelimme teoista, joilla pelejä voitetaan, kilpailullisuus siirtyi myös pelaajien toimintaan otteluissa. Tosin pienellä viiveellä, joten kärsivällisyyttäkin vaadittiin.

Kun halusimme pelaajiemme sitoutuvan omatoimiseen harjoitteluun paremmin, otimme esimerkeiksi seurastamme eteenpäin siirtyneitä pelaajia ja kerroimme tarinoita näistä pelaajista, kuinka kovalla harjoittelulla seurasta voi päästä ulkomaille pelaamaan. Pelaajien harjoittelun merkitys ei ollutkaan enää siinä, että valmentaja ojentaa lapun ja kehottaa tekemään harjoitteita. Merkitys oli muuttunut. Nyt merkitys oli siinä, että pelaaja haluaa olla kuin se oman pelipaikan pelaaja, joka siirtyi ulkomaille.

Ihmisellä on kyky antaa kaikkensa, jos kyse on merkityksellisestä asiasta.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)