Futisfysiikka kuntoon – ”Ulkomailla on perusedellytys, että pelaajat ovat nopeita ja kestäviä”

Kello on 9.55 helmikuisena pakkasaamuna. Luulen olevani tuttuun tapaani etuajassa, sillä olemme sopineet tapaamisen fysiikkavalmentaja Max Thibaultin kanssa Helsingin Kampissa sijaitsevaan kahvilaan tasan kymmeneksi. Thibault on kuitenkin jo paikalla jopa minuakin aiemmin, nostanut läppärinsä kahvilan pöydälle ja syönyt croissantinsa.

Jo ennen kuin olen ehtinyt ottaa ensimmäisen hörpyn aamun ensimmäisestä kahvikupillisestani ja saanut iPhonen nauhurin käyntiin, käy ilmi, että Thibaultilla on tänään asiaa. Läppärillä on auki kahdensadan sivun PowerPoint-esitys ja Thibault kertoo diojen avulla voimaharjoittelun merkityksestä, kuormituksen kontrolloinnin tärkeydestä ja tavoitteestaan, että useimmat rasitusperäiset vammat pystyttäisiin estämään ennaltaehkäisevällä harjoittelulla.

Ennen kuin hyppäämme eteenpäin, hypätään askel taaksepäin. Espoolaisen Thibaultin oma pelaajaura käsitti muutaman kauden Ykköstä ja Kakkosta FC Espoon ja Atlantiksen riveissä. Hieman alle parikymppisenä hän kävi pelaamassa jonkin aikaa myös A-junioreiden Bundesliigaa Saksassa.

”Viimeisen kauteni aikana FC Espoossa tajusin, ettei minusta tule enää futaria ja aloin miettiä, mitä teen seuraavaksi. Jotenkin sain yhtäkkiä mieleeni, että käyn personal trainer -koulutuksen”, Thibault kertoo vaiheistaan.

Koulutuksen käytyään Thibault palasi takaisin jo kerran kesken jääneisiin fysioterapeutin opintoihin. Valmistumisensa jälkeen Thibault on hankkinut lisää kansainvälistä tietotaitoa urheilufysioterapian kongresseista muun muassa Lontoossa ja Belfastissa. Nykyään espoolainen työskentelee Espoon Palloseuran päätoimisena fyysisenä valmentajana.

”Harjoittelu Jenkeissä opiskelujeni aikana oli hieno kokemus, sillä näin siellä mitä on oikeasti huippu-urheilu ja miten urheilijoiden terveydestä huolehditaan ammattimaisesti.”

SONY DSC
 Kuva 1: Fysiikkavalmentaja Max Thibault haluaa purkaa voimaharjoitteluun liittyviä myyttejä. Kuva: Jani Lehmuskoski

Syy, miksi olen kutsunut Thibaultin tapaamiseen, on vuosi sitten käymämme Facebook-keskustelu, jossa Thibault totesi, että Suomessa jalkapalloilijat ovat kyllä tehneet fyysistä harjoittelua, mutta sen toteutus on ollut heikko.

Kun kysyn Thibaultilta, onko hänen näkemyksensä muuttunut vuoden aikana, hän vakavoituu.

”Luin Ilta-Sanomien jutun Mikael Soisalon harjoittelusta Englannissa, ja ihmettelin taas, miksi karrikoiden sanoen suomalaispelaajat alkavat tekemään futisfysiikan harjoittelua vasta ulkomaille siirryttyään.”

Kun parhaat suomalaiset juniorijoukkueet käyvät pelaamassa ulkomailla kovissa kansainvälisissä turnauksissa, yksi ero suomalaisten ja ulkomaalaisten akatemiajoukkueiden välillä on merkittävän suuri ja sitä ei voi olla huomaamatta. Huippujoukkueissa ei ole yhtään sellaista pelaajaa, joka ei olisi atleettinen. Jokaisen pelaajan urheilullisuus riittää siihen, että nämä pystyvät kuljettamalla ohittamaan pelaajia tai hyökkäämään räjähtävillä liikkeillä vastustajan jättämiin tyhjiin tiloihin kentällä. Suomalaisissa parhaissakin juniorijoukkueissa vain osa pelaajista pystyy tähän.

”Ulkomailla akatemioissa on perusedellytys, että pelaajat ovat nopeita ja kestäviä. Meidän tulee saada useampi pelaaja juniorijoukkueissamme riittävälle tasolle nopeus- ja kestävyysominaisuuksien osalta. Emme voi valita niin isosta massasta pelaajia, kuten esimerkiksi Espanjassa, joten meidän pitäisi työstää asioita enemmän”, Thibault kertoo realiteeteista.

Jalkapallossa nopeuden voi ajatella koostuvan puhtaan liikenopeuden lisäksi siitä, kuinka nopeasti pelaaja pystyy havainnoimaan pelin kannalta oleellista informaatiota ja kuinka hyvin tämä pystyy tuon tiedon avulla ennakoimaan pelitilanteita. Ominaisuuksiltaan hitaampi pelaaja voi olla siis pelissä nopeampi. Ongelmaksi nopeusominaisuuden heikkous muodostuu silloin, kun se alkaa vaikuttaa pelaajan valintoihin kentällä. Pelaaja ei välttämättä uskalla ottaa ensimmäistä kosketusta eteenpäin tai ei tee pystyliikkeitä tyhjään tilaan, koska tietää, ettei nopeutensa riitä ehtiäkseen ensimmäisenä palloon.

Lisäksi voimme pohtia, saisimmeko kehitettyä nopeita pelaajiamme todella nopeiksi, jolloin nopeudesta voisi muodostua pelaajalle erityisominaisuus. Nopeus on potkutekniikan, kuljettamisen ja esimerkiksi pääpelin lisäksi ominaisuus, jota eurooppalaisten suurseurojen pelaajatarkkailijat seuraavat. He etsivät pelaajia, joilla on erinomaisen peruspelaamisen tason lisäksi taito, jossa pelaaja poikkeaa keskiarvosta.

Yhtä kaikki, suomalaisen jalkapallon heikkoon tasoon on suuresti siis vaikuttanut pelaajien puutteelliset havainnoinnin ja ennakoivan päätöksenteon taidot. Tämän lisäksi emme ole valmentajina pystyneet auttamaan pelaajiamme räjähtävimmiksi, nopeammiksi ja urheilullisimmiksi.

Suomalaisia junioripelaajia testataan fyysisten ominaisuuksien osalta paljon. Esimerkiksi Sami Hyypiä Akatemiassa testipatteristoon kuuluu 5, 10 ja 30 metrin nopeusajat, ketteryys sekä kimmoisuus. Kun muistamme, että fyysiset ominaisuudet kehittyvät kasvun myötä lähes automaattisesti jonkin verran, olemmeko niiden kehittymisessä tyytyväisiä liian vähään?

”Tutkimukset osoittavat, että jos voimaharjoittelun aloittaa aikaisin, pelaajan potentiaali kehittyä on isompi. Emme saa kaikkia pelaajiamme tietenkään supernopeiksi, mutta riittävälle minimitasolle meidän on mahdollista päästä”, Thibault kertoo.

voimaharjoittelukuva
Kuva 1: Aikaisin aloitettu voimaharjoittelu kehittää urheilijaa maksimaaliseen potentiaaliinsa.

Oikea toteutustapa tärkeä

Thibault haluaa purkaa voimaharjoitteluun liittyviä myyttejä.

”Se ei esimerkiksi ole totta, että oikein toteutettu voimaharjoittelu lisäpainoilla vaikuttaisi pelaajan kasvuun. Päinvastoin voimaharjoittelusta on iso hyöty loukkaantumisten ennaltaehkäisyssä ja samalla pelaajat tulevat nopeammiksi, vahvemmiksi ja kestävämmiksi.”

Thibaultin mielestä voimaharjoittelun oikea toteutustapa on tärkeää ja hän painottaa, ettei kuka tahansa pysty sitä ohjeistamaan tai valvomaan. Espoolainen toteaa, että jalkapallovoiman kehittäminen on kuin auton kasaaminen: ensin täytyy rakentaa jarrut ja vasta sen jälkeen moottori niin hyväksi kuin mahdollista. Jos Volkswagen Golfissa on F1-auton moottori, silloin käy pahasti.

”Kehittyäkseen nuoren tulisi tehdä voimaharjoitus 2-3 kertaa viikossa. EPS:ssa teemme 15-vuotiaiden pelaajien kanssa oheisharjoituksen salilla kaksi kertaa viikossa. Alussa kun opettelemme liikkeitä ja rakennamme ’jarruja’, teemme 8 toiston sarjoja periaatteella hitaasti alas ja nopeasti ylös. Katson todella tarkasti tekevätkö pelaajat vaativimmat liikkeet oikein vai ei.”

”Aloitan aina kehonpainolla ja kun pelaajat oppivat liikkeet, otan mukaan pienet lisäpainot, joita nostan sitten pelaajan voimatasojen mukaan. Lisäksi teetän liikkeitä usein yhdellä jalalla, sillä painot ovat silloin pienemmät ja stabiloivat lihakset joutuvat tekemään enemmän työtä”, Thibault toteaa.

Thibault on kriittinen, kun puhumme siitä, miten jalkapallon oheisharjoittelu on Suomessa perinteisesti toteutettu.

”Jos teemme minuutin ajan kyykkyhyppyjä kuntopiirissä, räjähtävyys kehittyy ehkä vähän, mutta harjoittelu menee kuitenkin suurilta osin kestävyyden puolelle. Kun menemme tekemään jalkapalloilijan oheistreenin salille, siellä pitäisi tehdä jotain mitä emme saa futistreeneistä. Terveelle, täydessä kunnossa olevalla pelaajalle salitreenit pitäisi olla jalkapallovoiman ja räjähtävyyden hankkimista. Kestävyyttä pitäisi pystyä kehittämään futiskentällä joukkueharjoituksissa”, Thibault painottaa.

Suomessa jalkapalloijan nopeusharjoittelu on toteutettu monissa seuroissa yksinomaan spurteilla.

”Voima on pohja nopeille ja räjähtäville liikkeille, joita lajissa tarvitaan. Jos harjoittelu koostuu pelkästään spurteista, pelaajan ei ole mahdollista tulla niin nopeaksi kuin hänen potentiaalinsa olisi. Sekaharjoittelu on todettu tehokkaaksi ja sen takia koostan  jalkapalloiijan nopeusharjoittelun spurttien lisäksi voimaharjoittelusta”, Thibault kertoo.

Pelin vaatimukset ovat kovat

Jalkapallo on laji, jossa fysiikan osalta olennaista on, kuinka kovalla intensiteetillä ja kuinka tiheällä välillä pelaaja pystyy pelitoimintoja tekemään. Lisäksi pitäisi jaksaa myös ottelun viimeisellä vartilla. Pelaamisen kannalta on erityisen tärkeää, että pelaajat kykenevät tekemään korkean intensiteetin suorituksia, yleensä lyhyitä 4-10 sekunnin spurtteja, ilman merkittävää suorituskyvyn laskua pelin aikana.

Absoluuttisella huipulla vaatimukset ovat järjettömän kovat ja espoolainen näkeekin itsensä fysiikkavalmentajan sijaan ennemmin ”physical preparation coachina”. Sopivaa suomennosta termille on vaikea löytää, mutta voimme puhua esimerkiksi valmistavasta fysiikkavalmentajasta.

”Meidän valmentajina tulisi valmistaa pelaajia pahimpaan mahdolliseen paikkaan. Huipputason jalkapallopelissä rankin osuus voi olla, että tehdään räjähtävä suoritus joka 12. sekunti viiden minuutin ajan. Meidän pitää valmistaa pelaajia siihen, että he kestävät tätä kuormitusta paremmin”, Thibault kertoo.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa tavoitteellinen toiminta nähdään usein itsessään pahana ja toistellaan sitä, että tavoitteellisen harjoittelun tulisi alkaa vasta 15-16 -vuotiaana. Tämä ajattelu on varmasti osaltaan vaikuttanut myös fyysiseen harjoitteluun. Ajattelemme, että pelaajat kulutetaan puhki ja he menettävät mielenkiinnon, jos kova harjoittelu alkaa aikaisin. Räjähtävyyden ja voiman osalta voimme todeta, että jos niiden harjoittelun aloittaa 16-vuotiaana, juna on mennyt jo ohi. Pallomerestä on vaikea ponnistaa huipulle.

Tavoitteellinen harjoittelu ei itsessään ole pahasta, vaan sen toteutustapa on ratkaisevaa. Thibault näkee huolenaiheita, mutta ne liittyvät tavoitteellisen treenin aikaisen aloittamisen sijaan pelaajien fyysiseen kuormitukseen.

”Monet suomalaiset juniorijoukkueet pelaavat liikaa otteluita. Ei ole hyvä tilanne, jos joukkueella on kaksi turnausta toukokuussa ja sarjapelit yritetään sovittaa sinne väliin. Pelaajien täytyisi pystyä harjoittelemaan fresheinä mahdollisimman paljon, jotta he pystyvät ottamaan futisoppia ja fysiikkaharjoittelua vastaan, sekä suoritukset pysyisivät mahdollisimman intensiivisinä. Niin pelaat kuten harjoittelet.”

Thibault haluaa, että valmentajat seuraisivat pelaajiensa toimintaa tarkemmin kentällä analyyttisesti. Hän puhuukin keskustelumme aikana toistuvasti ”valmentamisen taiteesta”.

”Esimerkiksi pallonhallintapeleissä pelataan usein liian pitkiä jaksoja. Joskus kentän laidalta olen nähnyt kuudenkin minuutin pelijaksoja, jolloin käy siten, että kolme minuuttia pelaajat toteuttavat haluttuja asioita, mutta seuraavat kolme minuuttia pelaajat syöttävät vain alaspäin, koska eivät halua enää juosta väsymisen takia. Silloin esimerkiksi jalkapallossa oleelliset juoksut tyhjään tilaan jäävät pois. Tottuvatko pelaajat pelaamaan näin myös aidossa pelitilanteessa?”, Thibault pohtii.

Omaa toimintaansa kohtaan Thibault on kriittinen.

”Yhdellä kaudella valmentamassani joukkueessa oli todella räjähtävä ja nopea hyökkääjä, jolla oli usein pieniä vaivoja. En tajunnut sitä vielä silloin, mutta meidän olisi pitänyt vähentää pelaajan kaikesta nopeus- ja kestävyysharjoittelusta esimerkiksi 50%, koska hän kulutti nopeisiin suorituksiinsa enemmän energiaa ja palautuminen oli siksi hitaampaa.”

kuormituskuva
Kuva 2: Liian nopea harjoituskuorman nostaminen vaikuttaa loukkaantumisriskiin.

Terve pelaaja kehittyy paremmin

13-ikävuoden paikkeilla tietty viattomuuden aika loppuu ja pelaajan täytyy tehdä valintoja siitä, panostaako jalkapalloon täysillä vai ei. Jotta ymmärrämme kilpailun tason, meidän täytyy kaivaa avuksemme lukuja.

Pelkästään Suomessa poikien U13-ikäluokassa on 7422 rekisteröityä pelaajaa (tytöissä 2695). Heistä arviolta noin 15 pelaajaa tulee pelaamaan yli 30 peliä Veikkausliigaa ja noin viisi pelaajaa ikäluokasta siirtyy pelaamaan ammattilaiseksi ulkomaille. A-maajoukkueeseen nousee vaihtelevasti noin 1-4 pelaajaa ikäluokasta.

Absoluuttiselle huipulle kilpailu on järjettömän kova ja pienet marginaalit ratkaisevat. Thibaultin mielestä yksi merkittävä asia on, pysyykö pelaaja terveenä vai ei. Voimme pohtia, kuinka monella 13-vuotiaalla pelaajalla on esimerkiksi omat aktivointirutiinit, joita tämä tekee aina ennen harjoituksia tai pelejä välttääkseen loukkaantumiset ja ollakseen valmiimpi pelaamaan.

”Kati Pasanen on tutkinut aihetta ja hänen tutkimuksessaan todettiin, että aktivoiva alkulämmittely vähensi 66% alaraajavammoista salibandyn pelaajilla. Southamptonin akatemiassa pelaajat tekevät 20 minuuttia liikehallintaa hyvän alkulämmittelyn lisäksi  ja loukkaantumisten määrä on tippunut radikaalisti.”, Thibault nostaa esimerkkejä aktivoivien liikkeiden hyödystä.

”Tykkään käyttää alkulämmittelyn aktivointivaiheessa kuminauhoja apuna. Esimerkiksi pakaralihasta aktivoidessa se on hyvä väline, sillä se opettaa samalla liikettä.”

Kun joukkuevalmentajat seuraavat pelaajien valintoja pelitilanteissa, Thibault seuraa tarkasti pelaajan liikkumista ja sen laatua.

”Kun olen testannut jalkapalloilevia nuoria olen huomannut, että etureisi on suhteessa vahva verrattuna esimerkiksi pakaraan. Tämä voi johtua siitä, että futiksessa tulee paljon jarrutuksia pelissä. Kun sekä etureiden että pakaran pitäisi olla jalkapalloilijalla vahva, pitäisikö meidän kiinnittää silloin enemmän huomiota pakaralihasten aktivointiin oheisharjoittelussa?”, Thibault pyörittelee.

Alamme päättää haastattelua ja nauhurissa on sen kiinni napauttaessani materiaalia kaksi tuntia. Thibaultin viimeinen lause ennen nauhurin kiinni laittamista kertoo hänen ajatusmallistaan.

”Voimaharjoittelu on pitkä prosessi. Yksi talvi ei riitä, vaan harjoittelun pitäisi olla jatkuvaa koko urheilijan uran läpi.”

Pitkäjänteinen ajattelutapa on Suomessa harvinaista jalkapallon parissa. Tuloksia odotetaan heti yhden treenin jälkeen tai palkataan yleisurheiluvalmentaja vetämään juoksutreenejä yhden kuukauden ajaksi. Lopulta pärjäävät ne, jotka jaksavat muutaman harjoituksen sijaan tehdä asioita oikein vähän pidempään.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Syöttämisen anatomia

Syöttäminen on jalkapallossa yksi laadukkaan peruspelaamisen tärkeimpiä elementtejä. Jos olet seurannut pelin parhaita syöttäjiä Zidanesta vaikka Gutiin tai nykypelaajista Toni Kroosiin, he pitävät yleensä katseensa ylhäällä aina syöttöhetkeen asti. Mitä asioita he katsovat pallon ollessa heidän hallussaan valmiina syöttöön ja mistä tekijöistä laadukas syöttäminen koostuu?

Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että syöttö pelitekona tulisi nähdä pelissä ensisijaisesti kommunikoinnin välineenä.

Hyvä syöttö kertoo vastaanottajalle, mitä pallon kanssa tulisi tehdä

Jokaisella syötöllä tulisi olla tarkoitus. Argentiinalaisen huippuvalmentaja Marcelo Bielsan mukaan syötöllä jalkapallossa on noin 20 erilaista tarkoitusta, ja ne voivat vaihdella vastustajan liikuttamisesta, pallonhallintaa jatkavaksi tai vastustajan linjoja ohittavaksi syötöksi.

Jos syötöillä on tarkoitus, silloin myös niiden toteutustavat vaihtelevat. Hyvä pelaaja ei syötä koko ajan samanlaisia syöttöjä vaan erilaiset syötöt antavat koko ajan sanattomia viestejä, kuinka vastaanottajan tulisi pallon kanssa toimia.

Voimme ajatella, että hyvä syöttäjä etsii syötöillään vastaanottajia, joilla on tilanteessa etu lähimpiin vastustajiin nähden. Etu tarkoittaa tässä sitä, että pelaaja pystyy ottamaan ensimmäisen kosketuksen joko vastustajan linjan tasalta tai linjojen välistä eteenpäin ilman välitöntä prässiä. Tällöin etu pitäisi pystyä säilyttämään syötöllä: syötön tulisi olla riittävän kova, kenttää pitkin rullaava sekä suuntautua ylempään jalkaan. Näin ollen syöttö kertoo vastaanottajalle, että tarkoitus on  edetä kentällä joko ensimmäisen kosketuksen tai yhden kosketuksen syötön avulla.

Hyvä syöttäjä pystyy myös omalla toiminnallaan kasvattamaan pallon vastaanottajan etua salaamalla syötön kohteen viimeiseen asti. Pelaaja voi esimerkiksi kääntää lantionsa osoittamaan eri suuntaan kuin mihin syötön on tarkoitus lopulta lähteä. Näin vastustajat voivat liikkuvat syötön kohteen vierestä poispäin ja vastaanottajalle syntyy isompi etutilanne. Syöttö kannattaa antaa vasta, kun etu on isoimmillaan. Parhaat syöttöjät uskaltavat odottaa viime hetkiin asti, vaikka tila olisi vähissä.

Olisi kuitenkin järjetöntä ajatella, että jokaisen syötön tulisi olla eteenpäin tai ohittaa vastustajia. Joskus tarkoituksenmukaista on liikuttaa vastustajia syötöillä. Puhutaan niin sanotusta houkuttelusyötöistä, joiden tarkoitus on liikuttaa vastustajaa kohti palloa ja sen jälkeen hyödyntää tila, mistä kyseinen pelaaja saatiin irrotettua. Jotta vastustaja ehtii reagoida, vastustajaa liikuttavien syöttöjen tulee olla painoltaan hiljaisempia kuin etenemiseen tarkoitetut syötöt.

Vastustajaa voi liikuttaa poikittain, alaspäin ja ylöspäin suuntautuvilla syötöillä. Ylöspäin suuntautuvista houkuttelusyötöistä jalkapallossa käytetään termiä in-out-syöttö, jolloin pallo pelataan palloa vastaan tulevalle pelaajalle, joka pudottaa pallon takaisin syöttäjälle tai kolmannelle pelaajalle alaspäin. Tarkoituksena on tällöin saada esimerkiksi vastustajan keskikenttälinjaa nostamaan ylöspäin kohti palloa, jolloin vastustajan puolustuslinjan ja keskikenttälinjan väliin niin sanotulle 10-alueelle voi jäädä tilaa, jota hyödyntää.

Houkuttelusyöttö on siis painoltaan hiljaisempi kuin etenemiseen tarkoitettu syöttö ja se kertoo, että syötön vastaanottaja voi vielä tilanteen salliessa pitää ylimääräisen sekunnin palloa ja houkutella vastustajan vielä lähemmäs. Tämän niin sanotun pausan avulla pelaajat voivat saada vastustajan pelaajien väliset etäisyydet isommiksi ja hyödyntää mahdollisuuksia pelata kahden pelaajan välistä etenemiseen tarkoitettuja syöttöjä.

Syötöt voivat olla myös pelkästään tarkoitettu siihen, että joukkue jatkaa pallonhallintaa. Voidaan sanoa, että parhaat jalkapalloilijat dominoivat pelin rytmiä. Suomessa tällaiset pelaajat erottuisivat helposti massasta, sillä status quo on edelleen se, että pelaajilla on pallon kanssa kiire, eivätkä he pysty tunnistamaan onko tilanteessa järkevää hyökätä nopeasti vai hitaasti. Kyky rytmittää peliä tulee esiin erityisesti pallonriistojen hetkillä. Jos joukkueella on riiston jälkeen ison edun tilanne, laadukas syöttäjä  pystyy muuttamaan syöttämisen intensiteettiä ja syöttämään nopeasti lujan laadukkaan syötön edun omaavalle pelaajalle.

Jos etua ei ole hyvät syöttämisen peruspelaamisen taidot omaava pelaaja pyrkii ottamaan pelistä vauhdin pois pelaamaan pallon ahtaasta tilasta pois syöttämällä ei-vartioidulle pelaajalle joko alaspäin tai poikittain.

Pelaajia, joka pystyvät dominoimaan pelin rytmiä ja ottamaan vastuuta joukkueen hyökkäysnopeudesta on Suomessa todella harvassa. Seuraavan kerran, kun olet katsomassa jalkapallo-ottelua, kannattaa seurata millaisia rytmitysvalintoja pelaajat kentällä tekevät.

”Puhetta!” ja ”eteenpäin!” taitavat olla keskimääräisen suomalaisvalmentajan  yleisimmin käyttämät fraasit ottelujohtamisessa. Jos pelaajat pystyvät syötöstä tunnistamaan, mitä pallon kanssa tulisi tehdä, tarvitaanko kentällä kovin paljon puhetta silloin kun joukkueella on pallo? Ja tarvitseeko valmentajan silloin pelissä kertoa pelaajille, milloin edetä?

Jere Uronen syöttää A-maajoukkueen paidassa kesäkuussa 2019. Kuva: Jussi Eskola.

Löydä kolmas pelaaja

Positional playn teoriassa on syöttämisen kontekstiin monia hyviä ideoita. Tässä kirjoituksessa esittelen ”pelaa kolmannelle pelaajalle” -periaatteen.

Hyvä pelaaja pyrkii etsimään syöttömahdollisuutta vapaalle pelaajalle, eli pelaajalle jolla positionaalinen etu suhteessa lähimpiin vastustajiin. Vastustajan vartioidessa läheltä tai syöttöetäisyyden ollessa liian pitkä voi olla, että pallollinen pelaaja ei pysty suoraan syöttämään tälle vapaalle pelaajalle. Tällöin voidaan pelata vartioidun pelaajan kautta vapaalle pelaajalle, joka on tällöin kolmas pelaaja.

Kun tarkoitus on löytää syötöllä kolmas pelaaja, on äärimmäisen tärkeää, ettei syöttäjän ja kolmannen pelaajan välissä linkkinä toimiva pelaaja lähde kääntymään pallon kanssa. Syötön tulisikin olla sellainen, että se kertoo vastaanottajalle tarkoituksen. Syötön tulisi suuntautua alempaan eli suojan puolen jalkaan ja olla sellainen, että peliä on helppo jatkaa yhdellä kosketuksella. Lisäksi syöttäjän tulisi osoittaa kädellään, kenelle syöttö on tarkoitettu.

Joukkueen toteuttaessa positional playn periaatteita on hyvin oleellista, että pelaajat ymmärtävät, että jokainen syöttö ei ole tarkoitettu heille itselleen vaan he toimivat ikään kuin linkkinä syöttäjän ja positionaalisen edun omaavan pelaajan välillä.

Tässä ajattelutavassa joudumme valmentajina tekemään erityisen ison työn, sillä yksilön nostaminen keskiöön joukkuelajeissa sekä taustalla vaikuttava länsimainen individualistinen kulttuurimme on aiheuttanut sen, että pelaajat ovat alkaneet ajattelemaan ”miksei tuo syöttänyt minulle?”. Tämä silloinkin, kun syöttövalinta on kohdistunut paremmassa asemassa olevaan pelaajaan, joka pystyy paremmin edistämään peliä.

Millainen on hyvä murtosyöttö?

Kuten todettua, syötöllä voi olla siis monia eri tarkoituksia vastustajan liikuttamisesta etenemiseen ja pallonhallinnan säilyttämiseen. Yksi vaikemmista syötöistä toteuttaa on murtosyöttö, jolla tarkoitetaan vastustajan puolustuslinjan ohittavaa syöttöä.

Ensiksi voimme lähteä miettimään kysymystä, mihin suuntaan murtosyöttö tulisi antaa. Huomaamme, että itsestäänselvästi murtosyötön tulisi mahdollistaa maalintekoyritys sellaiselta alueelta, josta maalin tekeminen on todennäköisempää. Tällöin varsinkin  murtosyötöt kohti pelikentän nurkkaa liikkuvalle hyökkääjälle tulisi jättää vähemmälle ja suunnata ne enemmän kohti maalia. Hyvä pelaaja pystyy tunnistamaan, missä kulmassa murtosyöttö kannattaa antaa; yleisenä periaatteena voimme pitää, että jos aloite syvyyteen on pystysuuntainen, syötön tulisi silloin lähteä diagonaalikulmassa. Vastaavasti, jos aloite syvyyteen on diagonaalikulmainen, pääsemme paremmin kohti maalia jos syöttö on pystysuuntainen.

Mitä muita periaatteita voimme laadukkaaseen murtosyöttöön löytää? Jos ajattelemme vastustajan kannalta, millainen syöttö on vaikein puolustaa voimme todeta, että syötön ja aloitteen syvyyteen tulisi toteutua eri välistä. Aloitteen syvyyteen tullessa puolustajan oikelta puolelta, syötön tulisi tulla siis samaisen puolustajan vasemmalta puolelta. Tällöin puolustaja ei pysty kontrolloimaan katsellaan molempia – syöttöä sekä liikettä – yhtäaikaa.

Seuraavaksi voimme miettiä, milloin murtosyöttö tulisi antaa. Onnistunut murtosyöttö vaatii ehdottomasti toki tilaa vastustajan puolustuslinjan selustassa, aloitteita tyhjään tilaan sekä vastustajan puolustuslinjan epätasapainon. Kiinnostavampi kysymys murtosyötön ajoituksessa on se, kannattaako syöttää heti kun joku tekee aloitteen selustaan? Yleensä ei. Hyvät murtosyötön antajat pystyvät odottamaan oikeaa ajoitusta ja syöttävät usein vasta toiseen liikkeeseen. Tällöin ensimmäinen liike luo epätasapainon puolustuslinjaan ja syöttö toiseen liikkeeseen on helpompi toteuttaa.

Syöttäminen on loistava tapa kommunikoida pelaajien välillä, kontrolloida pelin virtaa sekä luoda kanssapelaajalle laadukkaita maalintekotilanteita. Se on parhaimmillaan silmiä hivelevää taidetta, joka perustuu kuitenkin loogisiin opeteltavissa oleviin periaatteisiin.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Kaikki uusiksi osa 6: Ajattele kuin jalkapalloilija

Niin kauan kuin olen valmentanut, minua on kiinnostanut se, miten joistain ihmisistä tulee alallaan huippuja ja joistain ”vain” hyviä.

Varsinkin urheilussa tapana on vahvasti ollut mystifioida menestystä. Puhutaan maagisesta pallokosketuksesta tai synnynnäisestä pelisilmästä. Monesti yksi isoimmista selittävistä tekijöistä menestymisen taustalla on kuitenkin se, että asioita on vain tapahtunut oikeaan aikaan. Esimerkiksi Microsoftin perustajalla Bill Gatesilla oli vapaa pääsy 1960-luvulla koulunsa tietokoneluokkaan. Juuri niin, oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Urheilussa oikeaan aikaan oikeassa paikassa olemisen lisäksi auttaa, jos vanhempasi ymmärtävät urheilua, harjoittelet paljon mutta oikeilla keinoilla ja satut olemaan syntynyt vuoden alkukuukausina. Näiden tekijöiden vaikutusta olemme alkaneet ymmärtää viime vuosina yhä paremmin.

Yksi tekijä on jäänyt kuitenkin pienelle huomiolle. Urheilussa ja muilla elämänaloilla ratkaisee yllä olevien tekijöiden lisäksi se, kuinka pitkään ja paljon on valmis tekemään työtä tehtävän ratkaisemiseksi. Jos minulla olisi 15 sen hetkisiltä taidoiltaan suhteellisen samantasoista pelaajaa ja saisin tehtäväkseni ennustaa, kenestä voisi tulla huippupelaaja, laittaisin heidät yrittämään todella vaikeaa liiketaitosarjaa pallon kanssa. Joku luovuttaisi viiden yrityksen jälkeen, joku jatkaisi harjoittelua siihen asti kun kentttämestari tulee sammuttamaan kentältä valot. Kummalla on mahdollisuus? Niinpä.

Kuten moneen kertaan tässäkin blogissa on todettu, jalkapallon pelaamisen voi ajatella koostuvan havainnoinin, päätöksenteon ja toiminnan jatkuvasta yhdistelmästä. Mutta havainnointi-, päätöksenteko- tai toteutusongelman lisäksi pelaamista voi hankaloittaa myös muut asiat. Tämä aiheuttaa mielenkiintoisen pohdinnan. Osaammeeko valmentajina riittävän hyvin tunnistaa näitä rajoittavia tekijiöitä pelaajiemme pelaamisessa?

Ainakin parhaat valmentajamme alkavat ymmärtämään peruspelaamisen ja tilanteiden tunnistamisen merkityksen, mutta mitä jos pelaaja on tunnistanut tilanteen oikein ja hänen toteutusvaiheen teknisen suorituksen pitäisi olla riittävän laadukas, mutta silti pelaaja ei pysty tekemään tilanteessa peliä edistävää ratkaisua?

Voisiko ongelma olla sama kuin liiketaitosarja-esimerkissä, että pelaaja ei siedä turhautumista tai epäonnistumista pelin sisällä? Tai siinä, ettei pelaajan pelirohkeus riitä syöttämään yhdellä kosketuksella vaan tämä käyttää tilanteessa 2-3 kosketusta? Tai siinä, että syötön vastaanottaja ja syöttäjä eivät ole puhuneet toisilleen neljään viikkoon sanaakaan?

Lähdin miettimään näitä mahdollisesti pelaamista rajoittavia, pelaajan ajatusmaailmaan liittyviä tekijöitä. Kuinka ajatella kuin jalkapalloilija?

Täytyy sietää epämukavuutta ja pettymyksiä

”Saku, seuraava tilanne on tärkein!” Näin huusi HJK:n päävalmentaja Mika Lehkosuo kentälle harjoitusottelussa talvella 2016 ja sanat ovat jääneet mieleeni. Kyseinen ”Saku” oli Saku Ylätupa, joka pelasi ensimmäisiä pelejään HJK:n edustusjoukkueessa. Sittemmin Ylätupa siirtyi Rovaniemen Palloseuran kautta Ajaxin organisaatioon.

Sanoissa on perää: jalkapallossa seuraava tilanne on tärkeä ja hyvä pelaaja pystyy lisäksi ennakoimaan pelin kulkua 2-3 tilanteen päähän. Jos pelaaja pelaa mielessään epäonnistunutta edellistä tilannetta läpi, se ei voi olla vaikuttamatta pelaamiseen rajoittavasti seuraavissa.

Omat tai pelikaverin pallonmenetykset, epäonnistuneet maalintekoyritykset tai vastustajan tekemät maalit aiheuttavat turhautumisen tunteen, mutta muutaman sekunnnin jälkeen pelaajan tulisi päästä taas kiinni tulevien tilanteiden ennakointiin.

Voi olla, että pelaaja havainnoi oikeita asioita, tekee oikeita valintoja ja on teknisesti riittävän hyvä, mutta turhautumisen tunne rajoittaa pelaamista. Valitsisimmekko valmentajina väärän lähestymistavan, jos kävisimme tilannetta taktiikkataululta läpi yhä uudestaan ja uudestaan vaikka pelaaja ymmärtäisi jo asian? Tai jos vaatisimme pelaajaa tekemään yksin tuhat syöttöä syöttöpenkkiin lähikentällä kun pelaaja tarvitsi määrän sijaan enemmin apua tunteiden tiedostamisessa ja niiden käsittelemisessä pelitilanteessa?

laitapakki_10paikka
Kuva 1: Mitkä tekijät vaikuttavat tilanteeseen? Jos laitapuolustaja ei pysty tekemään peliä edistävää ratkaisua ja pelaamaan yhdellä kosketuksella keskelle väliin liikkuneelle pelaajalle, meidän täytyy tiedostaa onko ongelma havainnoinnissa, toiminnassa, pelirohkeudessa, edellisestä tilanteesta johtuvassa turhautumisen tunteessa vai muissa tekijöissä.

Kykyä käsitellä turhautumista ja pettymyksiä pelaaja tarvitsee myös pelitilanteiden ulkopuolella. Ympäristö, jossa nuoret pelaajat toimivat arjessaan joka päivä on äärimmäisen lyhytjännitteinen. Esimerkiksi pelimaailma on suunniteltu siten, että suhteellisen pienellä vaivalla pelaaja saa välittömiä palkintoja saamalla käyttöön lukittuja ominaisuuksia tai etenemällä seuraavaan kenttään.

Urheilun ja erityisesti jalkapallon maailma on eri. Pelaaja voi harjoitella puoli vuotta kovaa ja huomata, ettei saa mitään – edes pientä – palkintoa vaivannäöstään. Palkinto tehdystä työstä voi odottaa vasta kuuden vuoden päässä. Jos odottaa. Lisäksi lajin ollessa niin kilpailtu, pettymyksiä on väistämättä edessä myös ikäluokkansa parhaille pelaajille.

Ympäristömme suojelee pettymyksiltä liikaa, ja meidän pitäisi kääntää asia lähes päälaelleen. Pelaajan tulisi ikävuosina 14-19 kokea vähintään kaksi isompaa pettymystä ja käsitellä se siten yhdessä tukijoukkojen kanssa, että hän harjoittelee jatkossa entistä paremmin.

Pettymys voi olla lähes mikä tahansa: putoaminen maajoukkueleirityksestä, joukkueen finaalitappio tai putoaminen avauksesta vaihtopenkille. Viime kaudella Veikkausliigan vuoden tulokkaaksi valittu Rasmus Karjalainen ei kuulunut 14-vuotiaana piirijoukkueen kokoonpanoon. Voimmeko ajatella, että hän ei olisi tällä hetkellä niin hyvä pelaaja ilman tuota koettua pettymystä ja sen käsittelyä? Vaikea sanoa, mutta ajatusleikkinä se on mielenkiintoinen.

Tee lähimmästä joukkuekaveristasi parempi pelaaja

Suomalaisessa jalkapallossa on vielä todella paljon tekemistä siinä, että ymmärrämme kollektiivisuuteen ja joukkuehenkeen liittyvien asioiden merkityksen. Hyvä pelaaja tekee kentällä yhteistyötä muiden pelaajien kanssa, nostaa omilla teoillaan joukkuehenkeä ja tekee joukkuekavereistaan parempia.

Hyvä lähtökohta on ymmärtää, että jalkapallossa ja muissa pallopeleissä kentälle muodostuu niin sanottuja pelipareja: esimerkiksi keskikentän 6- ja 8-paikan pelaajien voidaan ajatella muodostavan peliparin, sillä heille tulee paljon yhteistyösuorituksia pelin aikana. Samoin joukkueen topparit muodostavat peliparin. Peliparin käsitteen avulla nuorille pelaajille voi lähteä hoksauttamaan joukkuehengen sekä yhteistyön merkitystä ja kuinka niiden laatuun voi omilla teoilla vaikuttaa.

Non-verbaalinen viestintä ihmisten välillä on suuremmassa osassa, mitä luulemme. On esimerkiksi tutkittu, että jos maalin päästänyt joukkue on tilanteen jälkeen alistuneen ja pettyneen näköinen, vastustajajoukkue saa tästä lisää henkeä ja todennäköisemmin voittaa pelin.

Jos ymmärrämme paremmin non-verbaalisten viestien merkitysten, voimme opettaa pelaajillemme, että peliparin onnistuneen yhteistyösuorituksen jälkeen ylävitoset tai peukun nostaminen ylös on merkitsevä juttu. Tai opettaa, että joukkueen menetettyä pallon kannattaa säilyttää kehonkieli sellaisena, ettei se viesti turhautumista. Näin pelaajat voivat hoksata, että näillä teoilla on iso vaikutus joukkuehenkeen ja sitä kautta pelaamiseen.

Myös verbaalisesta viestinnästä, tai pikemminkin sen puutteesta, voi tulla rajoite pelaamiseen.

Kun joukkueessa voi olla 22 pelaajaa tai enemmänkin, voidaan yhtäkkiä olla tilanteessa, että toppareina vierekkäin pelaavat pelaajat eivät ole puhuneet toisilleen sanaakaan moneen kuukauteen. Pohdinnan paikaksi muodostuu se, voivatko pelaajat tehdä hyvää yhteistyötä kentällä, jos he eivät tunne toisiaan kunnolla? Voimmeko tällaisessa tilanteessa miettiä parhaaksi lähestymiskulmaksi sitä, että aidossa pelitilanteessa vierekkäin pelaavat pelaajat pelaisivat myös harjoituksissa lähekkäin ja antaa pelaajille tehtäväksi olla aloitteellisia siinä, että he keskustelevat keskenään ennen treenejä, niiden aikana ja niiden jälkeen?

Suomessa varsinkin vahvan kestävyyslajiperinteen takia helposti ajatellaan, että lisäämällä treenimäärää ja puurtamalla vielä vähän kovempaa pelaaminen paranee automaattisesti. Mitä jos pelaaja tarvitseekin vain apua tiedostaakseen verbaalisen ja non-verbaalisen viestinnän merkityksen ja tehtäviä sen parantamiseksi?

Pelirohkeuden merkitys

Tilanteiden kulkuun voi vaikuttaa siis useampi tekijä. Yksi mielenkiintoinen pohdinta on, osaammeeko tunnistaa pelaajissamme pelirohkeuden puutteen?

Pelaajamme tyytyvät tekemään kentällä liian turvallisia ratkaisuja. Jos väli on auki pelata keskelle 10-alueelle yhdellä kosketuksella, usein valinta on kuitenkin pelata pallo alaspäin. Tai jos puolustaessa vastustaja pelaa hyökkääjälle 10-alueelle jalkaan, topparimme kuitenkin usein tiputtavat alaspäin vaikka uhkaa linjan taakse ei olisi.

Monelta nuorelta pelaajalta puuttuu pelaamisesta yritys-erhe-oppiminen -ketjut. Esimerkiksi hollantilaisen PSV Eindhovenin akatemiassa, kun 8-paikan pelaajan halutaan tekevän enemmän pystyjuoksuja taustalta, hänen ensimmäinen tavoitteensa on tehdä niitä mahdollisimman paljon. Sen jälkeen epäonnistumisten seurauksena aletaan miettiä, milloin olisi parasta jäädä ylläpitämään kenttätasapainoa.

Tässä vaiheessa on tärkeää kuitenkin huomata, että pelirohkeuden puute on usein yhteydessä taidon puutteeseen. Pelaaja ei välttämättä uskalla pelata yhdellä kosketuksella väleihin, koska pallo voi kimmota jalasta mihin tahansa tai vastaavasti alaspäin jokaisessa tilanteessa tippuvalla topparilla ei ole kykyä riistää palloa hyökkääjän etupuolelta.

Jos ongelma ei kuitenkaan ole taidon puutteessa voimmeko päätellä, että pelaaja pelaa vain vältelläkseen virheitä eikä edistääkseen peliä?

Millaisia tavoitteita kannattaa asettaa?

Ymmärtääksemme tavoitteenasettelun merkityksen, täytyy nostaa esiin kilpailusuuntautuneisuuden ja tehtäväsuuntautuneisuuden käsitteet. Kilpailusuuntaunut urheilija saa tyydytystä voittamisesta ja siitä, että on muita parempi. Tehtäväsuuntaunut taas pitää tärkeänä omaa kehittymistään.

Voidaan sanoa, että päästäkseen urheilussa huipulle molempia piirteitä tarvitaan. Aki Riihilahti kävi Crystal Palacessa pelatessaan lenkillä jouluaattona autioilla Lontoon kaduilla saadakseen etua muihin pelaajiin nähden Boxing Dayn peleissä, mutta samalla hän laski peleissä tekemiään riistoja ja niiden jälkeen onnistuneita syöttöjä omille.

Junioreissa kilpailusuuntautuneisuus voi olla tavoitteenasettelun kantilta ajateltuna kuitenkin ongelmallinen. Jos tavoitteet liittyvät pelkästään saavuttamiseen – alueleirille tai maajoukkueeseen pääsyyn – voi hämärtyä se, mitä keinoja sinne pääseminen vaatii.

Tehtäväsuuntautuneisessa tavoitteenasettelussa huomio on jatkuvassa kehittymisessä. Voimme esimerkiksi laitapelaajallemme asettaa tehtäväksi laskea, montako kertaa hän pääsee ohittamaan vastustajan laitapuolustajan. Tai liikaa pelin ulkopuolelle jäävän kymppipaikan pelaajan kanssa voimme asettaa tehtäväkseen laskea murtosyötöt vastustajan puolustuslinjan etupuolelta.

Voimme miettiä, minkälaista pelaaminen on, jos pelaajalla ei ole minkäänlaisia tehtäväsuuntautuneita tavoitteita pelissä. Jos mitään tavoitetta ei ole, tarkkaavaisuus voi harhailla liian monessa eri asiassa ja tilanteen ratkaiseminen peliä edistävästi voi vaikeutua. Tällöin valmentajan ”keskity” tai ”nyt hereillä” -huudoista ei ole paljoakaan apua.

On tärkeää, että ymmärrämme pelaajiamme paremmin ja heidän pelitilanneratkaisuihinsa vaikuttavia tekijöitä. Monissa tilanteissa ongelmaksi muodostuu havainnoinnin puuttellisuus, väärä valinta, teknisen suorituksen laaduttomuus tai näiden yhdistelmä. Jos noiden asioiden lisäksi hoksaamme, että pelaamiseen on iso merkitys muun muassa joukkuehengellä, pelirohkeudella ja tavoitteenasettelulla voimme auttaa pelaajiamme paremmiksi. Välillä kannattaa treenata myös ajatusta.

Aleksi Piirainen ( @ApiPiirainen )

Kaikki uusiksi osa 5: keskikenttäpelaamisen salat

Suomalaisjuniorit pärjäävät kansainvälisissä peleissä 15-16 vuotiaiksi asti, mutta sen jälkeen pudotaan kyydistä.

Tätä lausetta on toisteltu suomalaisessa jalkapallokeskustelussa jo monta vuotta, ja allekirjoitan sen siltä osin, että muutamat parhaat juniorijoukkueemme pärjäävät kyllä kovissa kansainvälisissä peleissä eri puolella Euroopassa. Parhaiden joukkueiden jälkeen tulee iso kuilu ja pärjäämisestä ei voida puhua, selviytymisestä ehkä.

Viimeistään U14-ikäluokassa tulee kuitenkin notkahdus ja parhaatkaan eivät enää pärjää isojen jalkapallomaiden akatemiajoukkueille. Yksi selittävä tekijä tälle on se, että nämä isojen seurojen akatemiajoukkueet saavat vuosittain vähintään muutaman alueensa parhaimpiin kuuluvan pelaajan lisää kokoonpanoihinsa. Suomessa parhaat pelaajat siirtyvät parhaiden junioriseurojen joukkueisiin jo aiemmin, pääosin U10-U12 ikävaiheessa, joten tulosten kääntyminen Euroopan akatemiajoukkueiden hyväksi selittyy osin tällä.

Asioille on harvoin yksinkertaisia selityksiä ja pelkästään kokoonpanon vahvistumisen käyttäminen selittävänä tekijänä olisi vaarallista suomalaisen jalkapallon kehittymisen kannalta. Mitä muita syitä kelkasta putoamiselle 14 ikävuoden vaiheilla voisi olla? Jalkapallolehden muutaman vuoden takaisessa artikkelissa Kuoppia pelaajapolulla pohditaan tätä aihetta.

Tekstissä nostetaan esiin esimerkiksi eurooppalaisten huippuseurojen pelaajien mahdollisuus keskittyä täysillä jalkapalloon akatemiamallin ansioista sekä kovien pelien puute. Näistä olen täysin samaa mieltä. Nuorten suomalaispelaajien siirtojen määrän nousu ulkomaalaisiin akatemioihin on ollut hyvä suuntaus. Ne ketkä ovat valmiita siirtymään, saavat ison hyödyn siitä, että kaikki fasiliteetit ja toiminta tähtää siihen, että pelaajalla on jossain vaiheessa mahdollisuus pelata jalkapalloa ammatikseen. Muutamien parhaiden junioriseurojen tulisi myös Suomessa vakavasti harkita mallia, jossa yläasteikäisten pelaajien olisi mahdollista treenata koulupäivän aikana ja illat jäisivät läksyjentekoon, omatoimiseen treeniin ja vapaa-aikaan. Tällöin voisimme puhua jonkinnäköisestä jalkapalloakatemiasta myös Suomessa. Tällä hetkellä yhtään akatemiaa ei ole, vaikka monen joukkueen nimen jälkiliitteenä se sanana onkin.

Taso kärjen takana suomalaisessa juniorijalkapallossa ei ole kovin laaja, joten parhaiden junioriseurojen tulisi tulisi ottaa harkintaan myös yhteinen säännöllinen sarja Ruotsin parhaiden seurojen kanssa. Pelejä olisi ehkä hieman vähemmän kuin nykytilanteessa, mutta niiden taso ja merkitys olisi paljon isompi. Ruotsi-Suomi -sarja on pyörinyt pienimuotoisena tämän vuoden ajan Nordic Academy Games -nimellä, joten mistään haihattelusta ei ole kyse.

Isoin syy suomalaispelaajien taantumiselle jää kuitenkin nykyisen FC Jazzin miesten joukkueen päävalmentaja Olli Orvaston lyhyttä lausetta lukuunottamatta pienelle huomiolle Jalkapallolehden tekstissä.

Kun suomalainen pienellä kentällä hyvin pärjännyt joukkue siirtyy isolle kentälle 11v11-peliin, joukkueen pelaaminen köyhtyy usein radikaalisti. Pelaamisessa ei ole enää samoja elementtejä, mitä ikäluokan huippujoukkueilta löytyy ja emme ole enää sillä polulla, joka vie kv-tason aikuispelaajaksi. Yksi konkreettinen esimerkki tästä löytyy, kun vertaamme syöttökarttoja ja erityisesti sitä, minkä pelipaikan pelaajien välille syöttötapahtumia syntyy. Suomalaisjoukkueiden laadun puutteesta 11v11-pelissä kertoo se, että keskikenttäpelaajien väliset syötöt jäävät vähäisiksi, kun taas vastaavasti Euroopan huippuseurojen pelaamisesta isolla kentällä löytyy elementti, jossa keskikenttäpelaajat tukevat toisiaan sijoittumisellaan, pelaavat keskenään kombinaatioita ja syöttelevät toisilleen väleihin.

Miten tähän tilanteeseen sitten päädytään? Lyhyesti vastaus kuuluu: pelaajamme eivät opi riittävän hyvin jalkapallon lainalaisuuksia. Emme tiedä mitä pelaajien tulisi missäkin vaiheessa oppia ja miten. Suomalainen jalkapallo on tullut tähän tilanteeseen siten, että vieressä on koko ajan ollut pedagogiikan maailmanlaajuinen mallituote, suomalainen peruskoulu, jossa lähtöajatuksena on ollut vahvasti se, että kaiken toiminnan taustalla on opetussuunnitelma, jota täytyy noudattaa. Tämä yhdistettynä opettajien laadukkaaseen koulutukseen on varmistanut sen, että kaikki oppilaat osaavat ainakin perusteet ja perusteiden päälle on pystytty tarjoamaan vielä lisää.

Suomalaisten juniorijalkapalloilijoiden tilanne on edelleen oppimisen ja kehittymisen näkökulmasta heikko. Opettelemme vääriä asioita väärään aikaan, ja murrosikään tullessa liian monen kehitys taantuu. Koulussa siirrytään yläasteella integraalilaskentaan, mutta jalkapallossa pelaajat jauhavat vielä kertotaulua opetuksen ollessa niin heikkotasoista.

14-vuotiaaksi asti pelaajien joukkueharjoittelun tulisi koostua peruspelaamisen opettelusta. Peruspelaamisella jalkapallossa tarkoitetaan tilanteita, jotka toistuvat pelipaikasta riippumatta ja siihen lukeutuviin periaatteisiin kuuluu esimerkiksi selustan puolustaminen kuljetuksilta, syöttövälien peittäminen puolustaessa, kuljettamalla houkuttelu, 1. kosketuksen suuntaaminen tyhjään tilaan liikkeeseen ja riittävän kovat syötöt vapaalle pelaajalle, jos syötön vastaanottajalla mahdollisuus edetä. 14-vuotiaasta eteenpäin pelaajien oppimissuunnitelmaan tulisi kuulua yhä enemmän pelipaikkakohtainen peruspelaaminen, ja pelaajat siirtyvät harjoittelemaan omalle pelipaikalleen tyypillisiä tilanteita.

Keskikenttäpelaajan pelipaikka on jalkapallossa havainnoinnin ja päätöksenteon näkökulmasta vaikein. Avaan alla, mitä periaatteita meidän tulisi keskikenttäpelaamisesta opettaa pelaajillemme. Rajaan aiheen tällä kertaa pallonhallintavaiheeseen.

”Havainnoi oleellista sekä tue pallollista pelaajaa”

Pelissä pärjätäkseen pelaaja tarvitsee työkalupakkiinsa monia taitoja, mutta iso erottava tekijä hyvän ja huonon pelaajan välillä on kyky kohdistaa katseensa pelaamisen kannalta olennaisiin ja informatiivisiin kohteisiin. Keskikenttäpelaajalle informaation kerääminen on erityisen haastavaa, sillä pelissä pelaajia on sekä tämän ylä- että alapuolella. Tämä tarkoittaa sitä, että keskikentällä pelaavan pelaajan tulisi arjessa treenikentällä sekä videoilta opiskellen harjoitella havainnointikykynsä huipuksi. Ilman tätä huipulle pääseminen on vaikeaa.

Kykyä havainnoida oleellisia tapahtumia kentällä tarvitaan erityisesti siinä, millaisia tukiliikkeitä keskikenttäpelaajan tulisi pallottomana tehdä.

Edelleen pallonmenetys nähdään usein sen pelaajan virheenä kenellä pallo on viimeisenä sattunut olemaan. Tästä ajattelutavasta meidän tulisi päästä eroon ja kiinnittää huomio entistä enemmän siihen, miten lähimpien pelaajien yhteistyö tai pikemminkin sen puute vaikutti tilanteen kulkuun.

Yksi esimerkki yhteistyön pelaamisesta on niin sanotun hätätukiliikkeen tekeminen, kun pallollinen pelaaja on joutumassa prässin alle. Usein liikkeen toteuttaa keskikenttäpelaaja, ja tämän täytyy kiinnittää katseensa alapuolellaan olevien pelaajien tilanteeseen – ovatko nämä joutumassa prässin alle vai ei.  Jos esimerkiksi vastustajan hyökkääjä liikkuu prässäämään pallon vastaanottavaa topparia, yhden keskikenttäpelaajista on liikuttava täydellä intensiteetillä alaspäin tukemaan, kuitenkin niin että diagonaalikulma pallolliseen pelaajaan säilyy. Pallon saatuaan tuen tehneen pelaajan olisi hyvä käyttää vähän kosketuksia, ja pyrkiä pelaamaan esimerkiksi seinä kolmannelle vapaalle pelaajalle. Näin pallo pystytään pitämään joukkueen hallussa, ja pelaamista voidaan jatkaa.

parempikaappaus
Kuva 1: Keskikenttäpelaaja toteuttamassa hätätukiliikkeen, kun pallollisella topparilla on prässi. Kuvakaappaus U14-pelistä KäPa vs. Brommapojkarna.

Hätätukiliikkeen tehneelle pelaajalle syötettäessä eteneminen ei ole ensisijainen tarkoitus, vaan se mahdollistaa sen myöhemmin. Toinen esimerkki tukiliikkeestä, jolla mahdollistetaan eteneminen muutaman syötön jälkeen on tuki poikittaissyöttöä varten. Ison kentän pelejä seuratessani usein huomioni kiinnittyy siihen, ettei keskikenttäpelaajalla ole vaihtoehtoa syöttää poikittaissyöttöä toiselle keskikenttäpelaajalle. Hyvän keskikenttäpelaajan tulisi pallottomana jatkuvasti havainnoida pallollisen keskikenttäpelaajan vaihtoehtoja. Jos joku syöttövaihtoehdoista puuttuu, tämä puuttuva suunta tulisi täyttää. Monesti keskikenttäpelaaja pallon saadessaan jää liian yksin pallon kanssa, jos mahdollisuutta edetä ei ole. Tällöin esimerkiksi toisen keskikentän pohjapelaajan tulisi tippua ennakoivasti ylempää tarjoamaan syöttösuunta poikittaissyötölle.

”Harjoittele samalla pelipaikalla ja alueella kuin aidossa pelitilanteessa”

”On se kumma, kun palaverit eivät siirry kentälle”, totesi juniorivalmentaja pohjoisesta joitain vuosia sitten. Näistä ajoista, jolloin harjoitusten tarkoitus oli pitää virettä yllä ja ennen peliä käytiin ottelupalaverissa muutama malli läpi, on päästy onneksi jo hieman eteenpäin. Alamme paremmin ymmärtää, etteivät palaverit siirry kentälle vaan harjoitukset.

Meidän pitäisi päästä kuitenkin yhä lähemmäs tilannetta, jossa suurimmassa osassa yli 14-vuotiaiden harjoituksessa ja harjoitteessa olisi jokin tietty pelipaikkakohtainen periaate, mitä harjoittelemme ja pelaajat pääsisivät harjoittelemaan niitä samalla alueella kenttää kuin aidossa pelitilanteessa.

Suomessa suhtautuminen pelipaikkoihin on perinteisesti ollut se, että on pelaajan on hyvä päästä pelaamaan eri pelipaikoilla juniorivuosiensa aikana. Tästä olen lähtökohtaisesti samaa mieltä, mutta pelaajakehityksen näkökulmasta ongelma tästä muodostuu silloin, kun 15-vuotias pelaaja pelaa kauden aikana neljää eri pelipaikkaa.

14-ikävuoteen mennessä pelaajan tulisi valmentajan ohjauksella valita, mihin rooliin tämä erikoistuu kentällä ja alkaa harjoitella pelipaikkakohtaisia periaateita sekä kerryttää tiedollisia valmiuksia niihin liityen esimerkiksi videoklippien avulla. Puhutaan niin sanotusta pelaajatyypistä ja näitä jalkapallossa on esimerkiksi toppari, laitapuolustaja, keskikentän pohjapelaaja, hyökkäävä keskikenttäpelaaja, laitapelaaja ja hyökkääjä.

Ulkomaanturnauksia kiertäneiden suomalaisvalmentajien yleinen huomio on se, että ulkomailla pelaajatyypit erottuvat selkeämmin kuin kotimaassa: topparityyppi on jo juniori-ikäluokissa hyvä riistämään etupuolelta ja puolustamaan selustansa kuljetuksilta tai hyökkääjätyypillä on kyky tehdä itselleen tila viimeistellä boxissa ja tämä pyrkii tekemään vartioinnin vaikeaksi sijoittumalla topparin pimeälle puolelle selän taakse. Yksi syy siihen, miksi Suomesta tulee liikaa ”yleispelaajia” – pelaajia jotka osaavat vähän kaikesta, mutta eivät ole eksperttejä missään – on se, että pelipaikkakohtaisen erikoistumisen vaiheessa pelaajat eivät saa riittävän täsmällistä opetusta pelipaikkansa periaatteisiin ja viettävät suuren osan treeniajasta eri alueella kenttää ja eri pelipaikalla kuin aidossa pelitilanteessa.

Keskikenttäpelaajille täsmällinen opetus pelipaikkakohtaisiin periaatteisiin tarkoittaa sitä, että valmentaja on suunnitellut harjoitteen, josta voi selkeästi havaita aidon pelitilanteen pelipaikat. Näin ollen, keskikenttäpelaaja sijoittuu harjoiteessa esimerkiksi pelintekoalueelle vastustajan 1. prässilinjan ja keskikenttälinjan väliselle alueelle ja harjoittelee periaattetta ”liiku kuljetuksen aikana poispäin pallosta”. Ison kentän junioripelejä katsoessa voi huomata, että usein topparin kuljettaessa palloa eteenpäin, keskikenttäpelaajat jäävät paikoillensa ja vievät tilan pois sekä itseltään että pallolliselta pelaajalta. Jos harjoittelemme tällaisia tilanteita harjoituskentällä arjessa, pelaajamme hyvin todennäköisesti omaksuvat ennen pitkää periaatteen, että kuljetuksen aikana tulisi liikkua seuraavaan linjaan tai sen yläpuolelle, jotta vastustajien ohittaminen syötöllä olisi mahdollista.

Aina keskikenttäpelaajan ei kuitenkaan kannata sijoittua linjojen väliiin, vaikka pallollisella ei olisi prässiä. Pelin kannalta järkeviä päätöksiä kentällä tekevä keskikenttäpelaaja pystyy kiinnittämään huomionsa syöttöetäisyyteen pelaajien välillä. Jos syöttöetäisyys on sellainen, että ilman ison riskin ottamista pelaaminen linjojen väliin on todella haastavaa, voi tämän havainnoinut keskikenttäpelaaja sijoittua diagonaalikulmaan linjan eteen tyhjään tilaan, johon tälle voidaan syöttää yläjalkaan. Diagonaalikulman säilyttäminen palloon nähden on keskikenttäpelaajalle oleellinen asia: näin tehdessään pelaaja pystyy näkemään isomman osa kenttää ja samalla tämä avaa syöttösuuntia enemmän kanssapelaajille.

Keskikenttäpelaajan havainnointikyvyn täytyy olla keskivertoa parempi ja tämä täytyy osata havainnoida informatiivisia asioita kentällä, jotta tämä voi toteuttaa esimerkiksi pelin kannalta järkeviä tukiliikkeitä. Keskikenttäpelaamista on vuosien saatossa täysin turhaan mystifioitu ja puhuttu esimerkiksi ”luontaisesta pelisilmästä”. Tällaisesta ajattelusta on syytä päästä eroon ja keskittyä kehittämään pelin opettamisen laatua erityisesti pelipaikkakohtaisten periaatteiden osalta. Tällä olisi iso vaikutus sekä pelaajien kehittymiseen kohti ammattilaisuutta että joukkueen pelaamisen rakenteeseen.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Kaikki uusiksi osa 4: kuinka valmentaa pelaajista parempia harjoitteen aikana?

Aloitetaan uusi kirjoitus testillä. Jos toimit valmentajana, muistele viimeisintä vetämääsi harjoitusta. Osaatko kertoa kaikki harjoitteet, mitkä vedit tuolloin joukkueellesi? Oliko kyseessä pallonhallintapeli, aalto, drilli vai peli, jossa maalit olivat mukana? Pelaajamäärät? Harjoitteiden säännöt?

Lisäksi mieti omaa toimintaasi valmentajana silloin, kun harjoitteet olivat käynnissä. Mitä sanoja käytit valmentaaksesi pelaajia, millainen oli vuorovaikutuksesi pelaajien kanssa?

Ensimmäinen kysymys on ainakin itselleni helppo. Vedimme perjantai-iltana valmentamani joukkueen kanssa neljä harjoitetta, joiden kaikki yksityiskohdat pystyn muistamaan kirkkaasti. Toinen kysymys on vaikeampi. Harjoituksen jälkeen joudun käyttämään lähes koko aivojen kapasiteetin siihen, että muistan mitä sanoja olen jollekkin yksittäiselle pelaajalle käyttänyt harjoitteen aikana. Uskallan sanoa, etten ole varmasti ainoa valmentaja, jolle käy näin.

Jotta toiminta on laadukasta, valmentamisessa monen asian täytyy loksahtaa kohdalleen: pitää olla riittävästi lajitietoutta, täytyy osata suunnitella harjoitteet siten, että ne sisältävät ongelmanratkaisua ja spesifistä informaatiota pelistä. Ja niin edelleen. Nostaisin kuitenkin valmentamisen ydinhetkeksi sen, kun harjoite on laitettu käyntiin. Mitä valmentaja sanoo ja millä äänenpainoilla? Kyseleekö valmentaja vai kertooko tämä miten toimia tilanteessa? Puhuuko valmentaja koko joukkueelle vai yhdelle pelaajalle kerrallaan?

Kehittyminen tässä valmentamisen vaiheessa ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan se vaatii käytännön kokemusta, teoriapohjaa, virheiden tekemistä, aikaa ja kärsivällisyyttä. Avaan tässä kirjoituksessa muutamia omia käytännön kokemuksia ja teoriaa aiheeseen liittyen.

Kuinka liittää vuorovaikutus ongelmanratkaisuun perustuvaan harjoitteluun?

Kuten olemme monissa aiemmissa kirjoituksissa todenneet, hyvä valmentaja suunnittelee harjoitteet siten, että ne ”kutsuvat” toimimaan. Harjoitteen täytyy sisältää mahdollisuuksia käyttää harjoittelun teemana olevaa jalkapallotaitoa tarkoituksenmukaisesti eri pelitilanteissa. Kun harjoite on suunniteltu ja laitettu pyörimään, kuinka valmentajan täytyisi hoitaa ydintyönsä eli valmentamisen harjoitteen aikana, jotta pelaajista tulisi entistä parempia?

Hyvä pohja valmentaja-pelaaja -vuorovaikutuksen ymmärtämiselle on itsemäärämisteoria. Teorian mukaan sisäisen motivaation synnyssä on kolme keskeistä tekijää: autonomia, koettu pätevyys ja yhteenkuuluvuus.

Kun pelaajasi aloittavat täysin uuden harjoitteen tekemisen, aluksi voi hyvin suurella todennäköisyydellä käydä niin, että pelaajat eivät välittömästi hoksaa mitä pelissä vaadittavaa taitoa harjoite kutsuu tekemään. Pelaajat yrittävät pelata siten, miten he ovat tottuneet pelaamaan. Pallon kanssa taitava, nopea pelaaja pyrkii todennäköisesti kuljettamaan paljon, hyvät syötöt omaava pelaaja pyrkii ratkaisemaan ongelman syöttämällä. Yleensä valmentajalla on epäonnistumisten, esimerkiksi pallonmenetyksen, sattuessa taipumus lähteä korjaamaan ja kertomaan pelaajille miten täytyy toimia.

Pelaajan koetun pätevyyden ja autonomian näkökulmasta tämä on lähes pahin virhe, minkä voi tehdä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että pelaajat vain pelaisivat ja valmentaja tulisi seisoa hiljaa kädet puuskassa kentän laidalla.

Hyvä valmentaja pystyy harjoitteen aikana auttamaan pelaajiaan esimerkiksi kohdistamaan katseensa tehtävän kannalta informatiivisiin kohteisiin ja näin ohjata pelaajaa kohti pelin kannalta järkeviä ratkaisuja. Valmentajan keinovalikoimassa harjoitteen aikana tulisi olla suuressa osassa erilaiset kysymykset pelaajille, mutta mitä tahansa ei kannata kuitenkaan kysellä. Kysymysten tulisi auttaa pelaajaa käyttämään kulloinkin harjoiteltavaa jalkapallotaitoa tarkoituksenmukaisesti.

Lisäksi kysymysten tulisi olla avoimia. Esimerkiksi, jos teemme pelaajiemme kanssa ensimmäistä kertaa harjoitteen, jossa harjoittelemme hätätukiliikkeen tekemistä, harjoitteen aluksi pelaajat todennäköisesti ovat sijoittuneet liian ylhäälle suhteessa pallolliseen ja liikkeiden intensiteetti on heikko. Tällaisessa tilanteessa harjoitteen alussa tulisi aloittaa avoimella kysymyksellä, esimerkiksi ”miksi menetämme pallon?”, joka aktivoi pelaajat itse miettimään pelitilanteeseen ratkaisua.

Tässä vaiheessa voi olla, että muutaman pelaajan toiminta muuttuu. Seuraavaksi valmentaja voi kysymysten avulla alkaa auttamaan pelaajia kohdistamaan katseensa tehtävän kannalta informatiivisiin kohteisiin. Hätätukiliikettä harjoiteltaessa pelaajien tulisi havainnoida sitä, onko pallollisella prässi vai ei. Auttaakseen pelaajia kohdistamaan havaintojaan tähän, valmentaja voi kysyä pelaajilta esimerkiksi ”millainen tilanne pallollisella on?”. Kun harjoite on suunniteltu siten, että siinä tulee paljon tilanteita, jossa pallollista pelaajaa prässätään, seuraavaksi valmentaja voi alkaa sulkemaan ratkaisuvaihtoehtoja: ”kuinka voit auttaa pallollista pelaajaa?”, ”onko järkevämpi sijoittua kauas pallollisesta vai tulla alaspäin tukemaan?”.

250px-SelfDeterminationTheory
Kuva 1: Itsemäärämisteoria. Valmentaja pystyy esimerkiksi kyselytekniikalla harjoituksen aikana korostamaan autonomiaa, koettua pätevyyttä ja yhteenkuuluvuutta.

Suljettujen ”kyllä tai ei -kysymysten” lisäksi yksi sudenkuoppa harjoitteen aikaisessa valmentamisessa on liiallinen keskittyminen itse suoritukseen, kun huomion pitäisi olla suorituksen lopputulemassa. Esimerkiksi, jos harjoitteen teemana on kuljettamalla eteneminen ja yksi pelaajista on päässyt etenemään monta kertaa harjoitteen aikana siten, että joukkue päässyt maalipaikkaan. Tällaisessa tilanteessa valmentajan ei kannata kysyä muilta pelaajilta itse suoritukseen liityvää kysymystä, esimerkiksi ”miten Lauri kuljetti palloa?”, vaan nostaa esiin ennemmin lopputulema ”mitä tapahtui kun Lauri kuljetti palloa eteenpäin?”

Kuljettamisen ”oikean” tekniseen suoritustavan valmentamiseen ei kannata käyttää liikaa aika harjoitteen sisällä, sillä kun Laurin lisäksi muutkin pelaajat huomaavat, että valitsemalla kuljettamisen oikealla hetkellä maalipaikkojen määrä kasvaa, he alkavat muokkaamaan myös teknistä suorituttamistaan paremmaksi tehtävän ratkaisemiseksi. Lisäksi, kun jopa huippupelaajien eri tilanteiden teknisisssä suoritustavoissa on havaittavissa isoja eroja, voidaan sanoa että jalkapallossa niin sanottua ”yhtä oikeaa” suoritustekniikkaa ei ole olemassa.

Valmennuksessa on viime vuosina tapahtunut muutos kyselevämpään suuntaan, ja se on erinomainen suuntaus. Jos pystymme valmentajina luomaan edes illuusion pelaajalle siitä, että hän on itse ratkaissut harjoituksissa eteen tulleet tilanteet, sillä voi olla iso vaikutus pelaajan koettuun pätevyyteen. ”Osaan tehdä tämän harjoituksissa, niin osaan sen myös pelitilanteessa”.

Annatko yksilöllistä palautetta riittävästi?

Mieti jälleen viimeisintä vetämääsi harjoitusta. Kuinka monta kertaa osoitit palautteesi tai kysymyksesi koko joukkueelle? Valitse sitten yksi pelaaja satunnaisesti joukkueestasi ja mieti kuinka monta kertaa vuorovaikutit tämän pelaajan kanssa joko kyselemällä tai antamalla palautetta nimellä treenin aikana.

Tässä blogissa olemme puhuneet paljon yhteistyön jalkapallosta ja kollektiivin tärkeydestä. Vuorovaikutuksessa pelaajien kanssa asian tulisi olla kuitenkin lähes päinvastoin – tarvitsemme palautteenantoon enemmän yksilöllisyyttä.

Jos valmentaja kohdistaa puheensa koko joukkueelle, pelaaja kuuntelee ensimmäiset pari asiaa, hoksaa että tämä ei koske minua ja alkaa miettimään muita asioita valmentajan jatkaessa puhetta. Itse pyrkisin lasten valmennuksessa pitämään koko joukkueelle annetun palautteen minimissä ja käyttämään sen sijaan muita keinoja.

Kierrellessäni treenikenttiä olen huomannut, että antaakseen palautetta pelaajille valmentaja usein pysäyttää harjoitteen kokonaan. Tarvitseeko aina tehdä näin? Valmentajan tulisi pystyä auttamaan pelaajia myös harjoitteen pyöriessä, esimerkiksi kohdistamalla kysymyksiä yksittäiselle pelaajalle ”Matti, minkälaista tukea tarvitaan?”, ”Kalle, mitä voit tehdä kun sinua vartioidaan?”. Näihin harjoitteen pyöriessä käytettyihin kysymyksiin ei tietenkään odoteta vastauksia, vaan niitä käytetään ainostaan pelaajien aktivoimiseen tunnistamaan tilanteita itse. Yksittäiselle pelaajalle osoitettu kysymys tai palaute kannattaa aloittaa aina nimellä, jolloin saat pelaajan huomion ennen lausetta ja asialla on huomattavasti suurempi todennäköisyys mennä perille.

Oma kokemukseni on, että kehumalla yksittäisiä pelaajia ja nostamalla onnistuneita suorituksia esiin, myös muiden pelaajien aktiivisuus tehtävän ratkaisemiseksi sekä yrittämisen taso kasvavat huimasti. Harjoitteen ollessa alussa kannattaa kuitenkin varoa paljastamasta liikaa. Jos harjoittelemme esimerkiksi vastustajan houkuttelemista kuljettamalla ja yksi pelaajista hoksaa tuon mahdollisuuden harjoitteessa sekä tekee sitä toisteisesti, voi valmentaja käyttää lausetta ”Matti teki jotain hyvin!”, jolloin muut pelaajat joutuvat itse vielä miettimään ratkaisuvaihtoehtoja.

Harjoitteen ollessa jo pidemmällä, valmentajan tulisi edelleen jatkaa yksittäisten pelaajien hyvien suoritusten esiin nostamista. Tällöin valmentaja voi onnistuneen suorituksen jälkeen pysäyttää harjoitteen ja käydä läpi kyselemällä mitä tapahtui. Silloin on kuitenkin järkevä käyttää keinona sitä, että muut pelaajat kertovat mitä pelaaja teki onnistuneesti eikä hän itse. Tämä sen takia, että lapsi voi hyvin paljonkin varoa ylimieliseksi leimautumista, jos tämä joutuu kertomaan omasta suorituksestaan. Kun pelaajat analysoivat onnistuneita suorituksia yhdessä, samalla tulemme korostaneeksi yhteenkuuluvuutta, joka on yksi sisäisen motivaation syntytekijöistä.

Valmentaja, jatkossa älä kerro pelaajille harjoitteiden aikana, miten pitää toimia vaan keskitä kaikki energiasi ja tietotaitosi siihen, kuinka saat pelaajillesi tunteen, että he ovat ratkaisseet kaikki tilanteet aivan itse.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

***

Lähteenä käytetty

Jia Yi Chow, Keith Davids, Chris Button, Ian Renshaw: Nonlinear Pedagogy in Skill Acquisition (2016)

Kaikki uusiksi osa 3: miksi Benfican juniorit osaavat pelata?

Olen ollut sikäli onnellisessa asemassa vielä lyhyehköllä valmentajanurallani, että olen päässyt kiertämään kymmeniä kovatasoisia junioriturnauksia ympäri Eurooppaa.

Suurin osa kohtaamistamme TOP4-sarjojen isojen seurojen akatamiajoukkueista ovat toki kotimaisella mittapuullamme todella hyviä, mutta todella kovan luokan jalkapallon pelaamisen taidolla erottuvat pelaajat ovat yksittäistapauksia. Kerran olen päässyt myös todistamaan, kun erään saksalaisen ison seuran akatemiajoukkue kokeilee pelin ensimmäisen puoliskon ajan uutta prässäämismallia häiritäkseen pelinavaamistamme. Kun tämä ei ota toimiakseen, valmentaja hermostuu ja siirtää fyysisesti isoimman pelaajansa topparin paikalta kärkipelaajaksi voittamaan pääpalloja.

Vahvan poikkeuksen tähän tekee portugalilainen SL Benfica, jonka 04- ja 06 -ikäluokkien pelaamista olen päässyt seuraamaan useampia otteluita. Yhdestä tänä vuonna pelatusta Benfican 2006-ikäluokan ottelusta minulla on muistiinpanoja vihkossani.

4 min. Pallo syötetään poikittain Benfican puolustajalle, joka ottaa heti 1. kosketuksen liikkeseen ja kuljettaa tyhjään tilaan.

6 min. Pallo on oikealla laidalla Benfican pelaajalla, joka kuljettaa kohti vastustajaa. Kun vastustaja kurottaa kohti palloa Benfican pelaaja ottaa pitkän ohittavan kosketuksen vasemmalta puolelta.

12 min. Benfican keskikenttäpelaaja kuljettaa luontevasti jatkaen juoksuaan ja muuttaa suuntaa kaksi kertaa ilman, että hänen tarvitsee harhauttaa vastustajaa. Ensimmäinen suunnanmuutos vasemmalle, johon on muodostunut tyhjä tila. Tästä sekunnin myöhemmin suunnanmuutos oikealle, jossa on nyt tyhjä tilaa.

14 min.  Benfican laitapelaaja on sijoittunut rangaistusalueen kulmalle noin kahden metrin päähän vastustajasta. Pallo pelataan hänelle, jolloin tämä ottaa pitkän ensimmäisen kosketuksen yläjalalla vastustajan juoksulinjalle kohti maalia. Pallo lisäksi vielä maalin etualakulmaan.

Näin Benfican joukkueelta myös kaksi muuta peliä tuossa turnauksessa ja ylläolevat tilanteet eivät olleet yksittäisiä, vaan ne olivat toisteisia pelaajasta ja ottelusta riippumatta. Isoin huomioini keskittyi siihen, että havainnointia ja päätöksentekoa seuraava toteutus esimerkiksi kuljettamisessa, 1. kosketuksessa ja syöttämisessä olivat Benfican pelaajilla huippuluokkaa.

Viime aikoina olen pohtinut, pystyisimmekö Suomessa valmentamaan vastaavantasoisia pelaajia. Tässä kirjoituksessa yritän pohtia, mitä meidän tulisi ottaa huomioon, jos haluamme tähän pyrkiä.

Havainnointi ja päätöksenteko mukana kaikessa toiminnassa

Olen viime vuosina nähnyt paljon kotimaisia junioriotteluita eri ikäluokissa ja oikeasti jalkapallotaidolla erottuvia pelaajia näen todella harvoin. Etenkin yksittäistapauksiksi jäävät pelaajat, jotka pystyvät ottamaan 1. kosketuksen pitkänä kohti maalia suoraan juoksusta tai pelaajat, jotka pystyvät kuljettamalla ohittamaan pelaajia.

Jalkapallossa toteutusvaiheen merkitys on äärimmäisen tärkeä etenkin sen takia, että pelivälinettä kontrolloidaan jaloin – käsiin verrattuna jaloista menee huomattavasti vähemmän hermoratoja suoraan aivoihin. Esimerkiksi koripallossa, jossa peliväline on kontrolloitavissa käsin, syötön toteutuksen vaikutus suoritusten onnistumiseen on selvästi pienempi ja harjoittelussa voidaan painottaa enemmän esimerkiksi tilan tekemistä ja täyttämistä.

Jos haluamme kehittää pelaajiemme kykyä toteutusvaiheessa toimimisessa esimerkiksi ensimmäisen kosketuksen, syöttämisen, kuljettamisen osalta, meidän täytyy valita työkalupakistamme pelien lisäksi myös drillityyppisiä harjoitteita. Oleellista on kuitenkin se, kunnioitammeko drillityyppisiä harjoitteita käyttäessämme jalkapallon lainalaisuuksia?

Kuten JP Savolainen viime viikon blogipostauksessaan kirjoitti, jalkapallon pelaamisen voidaan ajatella koostuvan prosessista, jossa havainto sekä toiminta kulkevat käsi kädessä ja päätöksenteko on mukana niiden seassa. Esimerkiksi jos pelaaja havainnoi tyhjän tilan ja päättää edetä kuljettamalla, tämä joutuu myös kuljetuksen aikana havainnoimaan, miten tilanne muuttuu.

Jalkapallon pelaamisessa havainnot, päätöksenteko ja lopullinen toiminta ovat yhtenäistä prosessia, jonka pitäisi olla koko ajan käynnissä pelatessa. Hyvä pelaaja havainnoi ennen valitsemaansa toimintaa kentällä ja myös sen aikana. Tämän takia emme valmentajina voi eriyttää harjoittelua tai pelaamista esimerkiksi tekniseen tai taktiseen osaamiseen, mutta voimme valita mitä painotamme eri harjoitteissa: havainnointia, päätöksentekoa vai toteutusta.

kuvituskuva
Kuva 1: Hyvä pelaaja pystyy pallon lisäksi havainnoimaan ympäristöään.

Yksi käytetyimmistä ja tunnetuimmista teorioista siihen, mikä erottelee eri elämänalojen ekspertit ja noviisit on niin sanottu 10 000 tunnin sääntö. Ruotsalainen Anders Ericsson käytti aikaa eri alojen huippujen taustojen selvittämiseen ja päätyi tulokseen, että huippuosaamisen saavuttaminen vaatii keskimäärin 10 000 tuntia tarkoituksenmukaista harjoittelua.

Teoriaa on kritisoitu, että esimerkiksi shakkimestareita tutkittaessa paneutuneeseen harjoitteluun käytetyt määrät vaihtelivat 3200 tunnista 23 000 tuntiin. Lisäksi 10 000 tunnin sääntö ei kerro vielä mitään vielä siitä, millaista tuon tarkoituksenmukaisen harjoittelun tulisi olla.

Teoria tarjoaa meille valmentajille vain tiedon siitä, että harjoittelumäärä on yksi tärkeä asia – pienillä pallotaituruuden hiomiseen käytetyillä tunneilla huipun saavuttamisesta on turha haaveilla.

Harjoittelumäärän lisäksi tärkeitä ovat valmentajan valitsemat keinot harjoitteissa. Jos päätämme painottaa tietyssä harjoitteessa toteutusvaihetta, saman suorituksen toistaminen satoja kertoja ei riitä. Yksi valmentajan tärkeimmistä keinoista harjoitusympäristön muokkaamiseen tulisi olla havainnoinnin ja toiminnan liittäminen yhteen.

Kyky havainnoida erottaa suuresti lajin kuin lajin eksperttejä ja noviiseja. Pelkkä katseen kääntäminen esimerkiksi pelivälineestä pois ympäristöön ei kuitenkaan vielä riitä, vaan eri tason pelaajat näkevät ympäristön eri tavalla. Aloittelija näkee ympäristönsä enemmän kaoottisena kun taas huippu pystyy kohdentamaan katseensa enemmän pelaamisen kannalta informatiivisiin kohteisiin.

Pidä peli-informaatio mukana

Jalkapallossa hyvä pelaaja pystyy keräämään informaatiota esimerkiksi tyhjän tilan tai ylempänä olevan kanssapelaajan sijainnista. Oleellisin on kuitenkin informaation kerääminen lähimmästä vastustajasta ja tämä on asia, missä Benfican junioripelaajat erottuvat selvästi muista.

Jos haluat kehittää pelaajiasi entistä paremmiksi, niin harjoituksissasi pitäisi tulla paljon tilanteita, joissa pelaaja pääsee harjoituttamaan katseen kohdistamista informatiivisiin kohteisiin ja havainnoimaan lähimmän vastustajan sijaintia tai toimintaa.

Harjoitteissa käytetyn informaation tulisi olla vahvasti spesifistä ja peliä edustavaa, jotta harjoitusvaikutus olisi suurin mahdollinen. Esimerkiksi jos harjoittelemme kuljettamista tötsiä vastaan, pelaajalle ei ole tarjolla aidossa pelitilanteessa olevaa informaatiota ja katseen voi helposti kohdistaa pelkästään palloon.

Jo joitain vuosia ollut pinnalla niin sanottujen yleisten, ei laji-spesifisten havaintoärsykkeiden käyttö harjoitteissa ja esimerkiksi erilaisten värien ja numeroiden käyttöä on perusteltu, sillä että se nopeuttaa pelaajan havainnoin ja toiminnan välistä aikaa. Yleisten havaintoärsykkeiden käyttö varsinkin aloittelijoiden kanssa on myös hyödyllistä, mutta etenkin edistyneempien pelaajien kanssa tulisi siirtyä nopeasti pelistä johdettujen ärsykkeiden käyttöön, jotta pelaajat pääsevät harjoituttamaan katseen kohdistamista pelin kannalta olennaisiin asioihin.

Passiivisten vastustajien käyttö harjoittelussa

Olen kehitellyt kesän aikana toteutusvaiheeseen drillityyppistä harjoittelumallia, jossa pelaajat joutuvat ennen toimintaa havainnoimaan lähimmän vastustajan ja toimimaan sen mukaan. Passiivisille puolustajille on annettu tehtäviä, jotka pyrkivät simuloimaan pelissä olevaa informaatiota.

Harjoiteltaessa syöttämistä drillinä painottaen toteutusvaihetta, pelaaja joutuu ennen syöttöä ja sen aikana havainnoimaan esimerkiksi kumman kahdesta syöttösuunnasta lähin vastustaja sulkee ja syöttämään sen mukaan vapaalle pelaajalle.

Harjoiteltaessa kuljettamista drillinä, pelaaja joutuu kuljettamisen aikana havainnoimaan tyhjää tilaa, johon kuljettaa riippuen siitä ottaako passiivinen puolustaja tilan pois oikealta vai vasemmalta.

Pelaajan tulisi siis jo aikaisessa vaiheessa nähdä kentällä muutakin kuin pallo ja mitä pelaamisen kannalta informatiivisempiin kohteisiin katse kiinnittyy, sitä laadukkaamasta pelaamisesta puhutaan. Harjoituskertojen ja ajan kuluessa pelaaja pystyy koko ajan pienemmällä vaivalla ja vähemmillä katseensiirroilla keräämään informaatiota ympäriltään ja muokkaamaan omaa toimintaa sen mukaan.

Kuljetus voi olla teknisesti hyvä, mutta jos se pelitilanteessa suuntautuu kohti kahta vastustajaa siitä ei ole juuri hyötyä.

Aleksi Piirainen

***

Lähteenä käytetty

Jia Yi Chow, Keith Davids, Chris Button, Ian Renshaw: Nonlinear Pedagogy in Skill Acquisition (2016)

Kaikki uusiksi osa 2: pelaaminen on vuorovaikutusta

Mietitään, että olemme katsomassa alansa huippuihin kuuluvaa sinfoniaorkesteria, joka kapellimestarinsa johdolla esittää harjoittelunsa tuotoksia.

Ensimmäistä kertaa konsertissa olevalle voi näyttää siltä, että orkesteri on vain toteuttamassa kapellimestarin antamia käskyjä, sillä onhan johtamistilanne hyvin autoritäärisen näköinen kapellimestarin ollessa koko orkesterin edessä.

Lisäksi harjaantumaton konserttikävijä voi ajatella, että eri soitinryhmät – esimerkiksi jouset ja lyömäsoittimet – tekevät vain oman hommansa eikä soittajien tarvitse välittää muusta kuin että heidän oma osuutensa tulee suurinpiirtein oikeaan aikaan.

Totuus on kuitenin hyvin toinen, ja kokenut konserttikävijä ymmärtää jo, että soittaminen orkesterissa on suurilta osin vuorovaikutusta. Harjoituksissa huippusinfoniaorkesteri ei vain orjallisesti toteuta kapellimestarin käskyjä, vaan soittajat kehittävät esitystä yhteistyöllä.

Yhteistyö ei ole useinkaan sanallista, vaan soitinryhmät ja soittajat kuuntelevat toistensa soittamista sekä antavat pieniä sanattomia merkkejä, joilla he pystyvät mukauttamaan tekemistään muihin sopivaksi.

Taiteen parissa on aikapäiviä sitten ymmärretty se, että ryhmänä taiteen tekeminen ei ole vain joukko yksilösuorituksia vaan isossa osassa on vuorovaikutus ryhmän jäsenten välillä. Suomesssa jalkapallon osalta tämän asian ymmärtämistä on vaikeuttanut se, että edelleenkin Palloliiton valmennuslinjauksessa isossa osassa on termi yksilökeskeinen valmennus.

Vaikka palloliittolaisen yksilökeskeisen valmentamisen ja esimerkiksi Sami Hyypiä Akatemiassa yksi pelaaja kerrallaan tehtävien taitokisatestien päämäärät olisivatkin hyviä, ne ovat kaukana siitä mitä jalkapallon pelaaminen pohjimmiltaan on.

Seuraavassa avaan sitä, mitä isoja opetuksia nuorelle pelaajalle voi tarjota joukkueen pelaamisen rakenne, jonka pitäisi olla peruspelaamisen tason nostamisen lisäksi tärkeä osa harjoittelua viimeistään 12-ikävuodesta alkaen.

Opetus 1: ”Tuo syöttö ei ole tarkoitettu mulle, vaan tuolle toiselle pelaajalle”

Jalkapallo on erilaista eri ikävaiheissa – ja itseasiasssa niin sen kuuluukin olla. 9-vuotiaan pelaajan on vielä todella vaikea ymmärtää yhteistyön tekemistä muiden pelaajien kanssa silloin, kun hänellä ei ole palloa hallussaan – esimerkiksi syöttösuuntien avaamista, jotta pelikaverille voisi syöttää.

Pallollisena yhteistyötä voi ja pitää kuitenkin harjoitella. Nuorimmissa ikäluokissa päätöksenteossa tulisi korostua valinta siitä, kuljettaako pelaaja itse vai syöttääkö paremmassa asemassa olevalle pelikaverille.

Oleellista tässä vaiheessa on myös se, että pelaaja haluaa pallon itselleen – oli sitten parempia syöttövaihtoehtoja olemassa tai ei.

9-ikävuoden jälkeen pelaajat alkavat koko ajan paremmin ja paremmin ymmärtämään yhteistyön merkitystä pelikentällä, mutta vuorovaikutus pelaajien välillä ei kuitenkaan synny jalkapallossa itsestään, vaan sitä täytyy harjoitella arjessa harjoituskentällä. Kun pelaajat ovat riittävän kypsiä, jalkapallon harjoittelun tulisi perustua siihen, mitä sinfoniaorkesterinkin harjoittelu on: pelaajat seuraavat muiden kentällä olevien liikkumista ja mukauttavat omaa tekemistään siihen.

Isoin hoksautus, mikä pitäisi tapahtua 13-14 vuotiaan pelaajan päässä on se, että vaikka pelaaja olisi kuinka tehnyt mielestään hyvän liikkeen ja pyytää palloa, syöttö voi silti olla tarkoitettu pelikaverille.

Tämä ”kaikki syötöt eivät ole tarkoitettu minulle” -periaate pitäisi näkyä erityisen voimakkaasti 10-alueen pelaamisessa. 10-alueella jalkapallossa tarkoitetaan vastustajan puolustuslinjan ja keskikenttälinjan väliin jäävää aluetta, ja sen käyttäminen on oleellisen tärkeä osa joukkueen pelaamisen rakennetta erityisesti sen takia, että murtosyöttöjen antaminen on selvästi helpompaa jos ne päästään antamaan läheltä vastustajan puolustuslinjaa.

Tiukan hävityn pelin jälkeen valmentajalla on yleensä heti yleiskuva ja intuitio siitä, mikä asia pelissä ei toiminut. Usein ongelmakohdaksi mainitaan murtautumisvaihe: ”emme olleet riittävän hyviä viimeisellä kolmanneksella”. Murtautumisen ongelmat voivat usein johtua siitä, että joukkueella on puutteita murtautumista edeltävissä pelin vaiheissa. Ajatellaan esimerkiksi tilannetta, jossa laitapuolustajalla on saanut pallon positiiviseen peliasentoon pelintekoalueelle ilman prässiä. 10-alueella olisi tilaa, mutta yhtään pelaajaa ei ole liikkunut linjojen väliin pelattavaksi. Laitapuolustaja joutuu laittamaan pitkän syötön puolustuslinjan taakse, minkä vastustajan puolustuslinja pystyy pallon lennon aikana ennakoimaan ja ottamaan tilan pois selustasta. Vaarallista maalipaikkaa ei synny ja pallo vaihtaa omistajaa.

Laadukkaassa 10-alueen käytössä nämä kolme asiaa tulisi toteutua:

1.) Luo vaihtoehdot. Jalkapallo on monimutkainen laji, mutta sen pelaaminen helpottuu, jos pelaajilla on tiedossa mitkä alueet tulisi täyttää, jotta pallollisella olisi eri vaihtoehtoja mistä valita. Laadukkaasti 10-aluetta käyttävällä joukkueella tulisi olla pelaajia väleissä tarjoamassa syöttösuuntia, uhka pystyjuoksulla puolustuslinjan taakse sekä syöttösuunta leveyteen.

2.) Asemoi itsesi suhteessa tilaan, palloon ja vastustajiin. 10-alueella väleihin liikkuneiden pelaajien tulisi maksimoida pelitilansa, usein ongelmana voikin olla se, että pelaaja on liikkunut kyllä väliin, mutta on sijoittunut liian lähelle esimerkiksi vastustajan keskikenttälinjaa. Väliin liikkuneen pelaajan tulisi sijoittua keskelle tilaa, mikä tarkoittaa samaa etäisyyttä vastustajan puolustuslinjaan sekä keskikenttälinjaan. Lisäksi pelaajan tulisi asemoida itsensä suhteessa pallolliseen siten, että havainnointi ja eteenpäin pelaaminen on helpottuu.

3.) Valitse vaihtoehdoista paras ratkaisu. Kun vaihtoehdot on luotu ja pelaajat ovat asemoineet itsensä pelitilan maksimoimiseksi, seuraa vaihe, jossa täytyy  ottaa huomioon omien pelaajien lisäksi myös vastustaja. Tässä vaiheessa itsekkyys ei ole hyvä asia, vaan vuorovaikutus pelaajien kesken korostuu. Pallollisen ja kaikkien pallon yläpuolella olevien pelaajien tulisi tietää, kuka pelaajista on parhaassa asemassa. Jos hyökkääjä tekee uhkaa linjan taakse pystyliikkellä ja liike seurataan hänen, pallollisen ja lähimpien muiden pelaajien tulisi ymmärtää, että palloa ei ole tarkoitus pelata hänelle. Kliseisesti sanottuna kaikkien pelaajien tulisi puhua samaa jalkapallon kieltä.

10-alue
Kuva 1: 10-alue täytetty laadukkaasti. Pallo ollessa pelintekoalueella, laitapelaaja on liikkunut taskuun ja 10-paikan pelaaja on liikkunut eri väliin tarjoamaan syöttosuuntaa. Hyökkääjä tarjoaa vaihtoehdon pystysyöttöön ja painottoman puolen laitapelaaja ennakoi jo tilanteen etenemistä liikkumalla lähemmäs taskua. Väleissä olevat pelaajat ovat maksimoineet pelitilansa sijoittumalla tilan keskelle ja asemoineet itsensä kylkipeliasentoon. Vastustaja peittää välit ja seuraa pystyliikkeen, jolloin pallollinen pelaaja valitsee vaihtoehdoksi syöttää leveyteen nousseen laitapuolustajan kautta 10-alueelle. Kaikkien pallon yläpuolella olevien pelaajien tulisi tietää kenelle pallo tullaan pelaamaan.

Opetus 2: toimi kollektiivisesti joukkueena

Maailman eri kulttuurit voidaan karkeasti jakaa janalle, jossa toisessa päässä on yhteisöllinen kulttuuri ja toisessa päässä yksilöllinen eli individualistinen kulttuuri. Länsimaat, mukaan lukien Suomi, kuuluvat selvästi individualistisen kulttuurin puolelle.

Individualistisen kulttuurin yksi tunnuspiirteistä on se, että ei helposti kyetä näkemään sitä, että ryhmän etu menee tietyissä asioissa kaiken edelle. Siis kaiken.

Ehkä juuri tämän takia Suomessa on ollut vaikea nähdä se, että jalkapallossa juuri joukkueena toimiminen tulisi olla toiminnan peruskivi.

Kentän ulkopuolella joukkueena toiminen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että joukkue huolehtii harjoitusvarusteet yhdessä säilytykseen – joku hoitaa kepit, joku tötsät ja liivit, jotkut siirtävät maalit takaisin oikeille paikoilleen. Tai sitä, että turnauspelien välissä pelaajat eivät liiku 2-3 pelaajan ryhmissä, vaan yhdessä joukkueena paikasta toiseen.

Kentällä laadukkaasti toimivalla juniorijoukkueella tulisi olla muutama  pelin rakenteeseen liittyvä iso periaate, jotka hoidetaan joukkueena ja ne vaativat samanlaista osallistumista sekä hieman vähälle peliajalle jääneeltä laitapakilta että joukkueen tähtihyökkääjältäkin.

Joukkuelajissa, kuten jalkapallo, on pohjimmiltaan kyse yhdessä tekemisestä. Ajatellaan esimerkiksi hetkeä, kun joukkue menettää pallon. Ne ovat hetkiä, jolloin hyvin valmennetun joukkueen pelaajat hoksaavat, että toimimalla yhdessä pallo saadaan nopeammin takaisin omalle joukkueelle. Osa antaa välittömän prässin, osa kontrolloi vastustajan pelaajia, kauempana olevat pelaajat täyttävät vaara-alueita, mutta kaikilla joukkueen pelaajilla on tärkeä rooli.

Alla kaksi ehdotustani joukkueen yhteisiksi periaatteiksi:

1.) Syöttövaihtoehtojen luominen pallon ympärille. Jalkapallossa syöttäminen on aina vuorovaikutteista; harhasyötön syynä voi olla joko syöttäjän heikko päätöksenteko ja tekninen suoritus tai se, ettei syöttäjällä ole riittävä määrä riittävän hyviä vaihtoehtoja mihin syöttää. Yhteistyön jalkapalloa pelaavalla joukkueella tulisi olla aina kolme syöttösuuntaa pallon ympärillä, ja pallon sijainnista riippuen nuo syöttösuuntia tarjoavat pelaajat vaihtuvat. Vaaditaan siis kaikkien pelaajien panosta. Jotkut valmentajat puhuvat numeraalisesta ylivoimasta, jotkut tietystä muodosta – esimerkiksi kolmiosta – pallon ympärillä. Kuitenkaan pelkkä ylivoima tai oikea muoto ei vielä riitä, vaan pelaajien tulisi sijoittua sopiville etäisyyksille suhteessa palloon, omiin pelaajiin ja vastustajaan.

vaihtoehdotlaitapakki
Kuva 2: Syöttövaihtoehdot sopivilla etäisyyksillä. Pallon ympärille on muodostettu kolme syöttösuuntaa. Laitapelaaja on sijoittunut suhteessa  vastustajaan siten, että syöttö ohittaa pelaajia eikä hänellä ole välitöntä prässiä pallon saadessaan. Tämän täytyy kuitenkin sijoittua niin lähelle palloa, että syöttösuunta säilyy auki ja syötön pystyy toteuttamaan riskittömästi. Keskikenttäpelaaja on myös sijoittunut suhteessa vastustajaan siten, ettei tällä ole välitöntä prässiä ja mahdollisuus edetä pallon saadessaan. Toppari on liikkunut alaspäin, jotta tällä olisi enemmän pelitilaa pallon saadessaan.

vaihtoehdotlaidalla
Kuva 3: Syöttövaihtoehdot laitakaistalla. Pallo on pelattu taskuun liikkuneelle laitapelaajalle. Laitapuolustaja ja keskikenttäpelaaja ovat liikkuneet ennakoivasti tarjoamaan syöttösuuntaa sellaiselle etäisyydelle pallosta, että syötön voi toteuttaa riskittömästi. Hyökkääjä tarjoaa vaihtoehdon syöttää linjan taakse. Näin kolme syöttösuuntaa pallon ympärille on muodostettu.

2.) ”Kaikki osallistuu prässiin” -periaate. Jos joukkueen pelin rakenteen yksi periaatteista on, että heillä on aina pallon ympärillä vähintään kolme syöttövaihtoehtoa sopivilla etäisyyksillä, samalla joukkue ennakoi ja valmistautuu reagoimaan myös mahdollisiin pallonmenetyksiin. Ajattele esimerkiksi tilannetta, jossa laitapelaaja saa pallon taskuun 10-alueella, mutta syöttövaihtoehtojen ollessa liian kaukana tämä päätyy kuljettamaan kolmea vastustajan puolustajaa kohti. Tästä seuraa hyvin todennäköisesti pallonmenetys ja menetyksen jälkeen ainoastaan pallon menettänyt laitapelaaja on riittävän lähellä prässätäkseen pallollista vastustajaa. Vaikka tämä yksittäinen pelaaja reagoisi kuinka nopeasti, todennäköisyydet saada pallo takaisin on pieni. ”Kaikki osallistuu prässiin” -periaatetta on helpompi toteuttaa jos joukkueella on riittävästi pelaajia pallon lähellä. Lähimpänä palloa olevien pelaajien tehtävänä on yrittää riistoa, kun taas kauemmat pelaajat osallistuvat prässiin esimerkiksi kontrolloimalla vastustajan pelaajia.

kaikkiprassaa
Kuva 4: ”Kaikki osallistuu prässiin” -periaate. Joukkue on menettänyt pallon laitakaistalla. Kolmen syöttövaihtoehdon periaatteen myötä joukkueella riittävästi pelaajia pallon lähellä. Kolme lähintä pelaajaa heti aggressiivisesti kohti palloa tavoitteena riisto. Laitapuolustaja, 10-paikan pelaaja ja painottoman puolen laitapelaaja liikkuvat lähemmäs kontrolloimaan vastustajan pelaajia, joille voisi mahdollisesti syöttää. Topparit, toinen keskikenttäpelaajat ja painottoman puolen laitapuolustaja liikkuvat kohti keskustaa täyttämään vaara-alueen. Maalivahti kontrolloi tilaa linjan takana.

Joukkueen pelaamisen tulisi siis olla jo junioreissa hyvin vahvasti yhteistyöhön, pelaajien väliseen vuorovaikutukseen ja kollektiiviseen toimintaan perustuvaa. Vastaavasti näkisin hyvänä, että valmentajan antama palaute ja vuorovaikutus pelaajien kanssa olisi selvästi yksilöllisempää kuin mihin Suomessa on aiemmin totuttu. Mutta se on erillisen kirjoituksen aihe.

Aleksi Piirainen

Kaikki uusiksi osa 1: kuinka valmentaa peruspelaamista?

17-vuotiaana aloittelevana valmentaja sanoin kerran kollegoilleni: ”Nyt alkaa 1v1-pelaamisen opettaminen olla hallussa”. Kokeneemmilta kollegoiltani taisin saada vastaukseksi ainoastaan naurua ja ihmettelin syvästi miksi he sillä tavalla reagoivat – nopeastihan tämän valmentamisen oppii.

Noista vuosista viime talveen kului aikaa noin seitsemän vuotta ja aika monta toimintatapaa olen ehtinyt heittää 1v1-pelaamiseen liittyenkin jo roskikseen ja ottaa sieltä myös takaisin.

Viime maaliskuusta tähän päivään olen käynyt läpi prosessia, jossa olen joutunut miettimään kaikki toimintatapani valmentajana uusiksi. Prosessiin liittyy hoksaamisia esimerkiksi pelaajan oppimiseen, pelaamisen rakenteeseen, vuorovaikutukseen, perheiden rooliin, yhteisöllisyyteen, kilpailullisuuteen ja ammattivalmentajan työhön liittyen.

Tämä kirjoitus on yksi osa noin kymmenen sarjasta, jossa käydään läpi näitä lähinnä aamukahvin äärellä syntyneitä uusia ajatuksia ja toimintatapoja.

Valmentajan tavoitteena valmentaa pelaajistaan eksperttejä tilanteen tunnistamisessa.

Amerikkalainen psykologi Daniel Kahneman kirjoittaa kirjassaan Ajattelu, nopeasti ja hitaasti eksperttiydestä ja siitä, kuinka se on eri aloilla mahdollista saavuttaa.

Kahneman ottaa esimerkikseen shakin, jossa huippupelaaja ymmärtää monimutkaisen tilanteen vain vilkaisemalla laudalle ja osaa heti sen jälkeen miettiä muutaman tilanteeseen sopivan siirron. Tällaisen taidon kehittyminen on hidas prosessi ja vaatii päivittäin tuntien keskittynyttä työskentelyä, jotta pelaajan aivoihin tarttuu muistijälkiä eri nappuloiden mahdollisuuksista puolustaa tai hyökätä toisiaan vastaan.

Shakki ja kaikki pallopelit ovat monimutkaisia, mutta niissä toteutuu kuitenkin kaksi asiaa, jotka ovat Kahnemanin mukaan ehtoja sille, että eksperttiyden saavuttaminen on mahdollista.

a) ympäristö on niin säännöllinen, että se on ennustettava

b) mahdollisuus oppia ympäristön säännönmukaisuudet pitkäkestoisella harjoittelulla

Pallopelien valmentamisessa tulisi pyrkiä samaan kuin shakin pelaamisesta harjoiteltaessa – tavoitteena on, että hyvin valmennetut pelaajat saavat vilkaisemalla tilanteesta vihjeen ja valitsevat sen mukaan tilanteeseen sopivimman ratkaisun.

Jalkapallossa vastustaja prässää toppareita yleensä joko yhdellä tai kahdella pelaajalla. Jos vastustaja prässää yhdellä, hyvässä valmennuksessa ollut toppari tietää, että hänellä on todennäköisesti tilaa kuljettaa eteenpäin, kun prässäävä pelaaja on saatu ensin houkuteltua toisen topparin puolelle.

Hyvä valmennus tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kyseinen toppari on harjoituksissa systemaattisesti harjoitellut pelissä eteen tulevia tilaneita – hän tietää miten toimia, kun vastustaja prässää yhdellä tai kahdella pelaajalla.

Ongelmanratkaisuprosessin toistaminen kehittää.

Daniel Kahnemanin mukaan eksperttiyden saavuttaminen millä tahansa alalla on hidas ja aikaa vievä prosessi. Eksperttiyttä ei voi saavuttaa opettelemalla yhden yksittäisen taidon, vaan se on pikemminkin minitaitojen kokoelma. Jalkapallossa näitä minitaitoja voidaan kutsua peruspelaamiseksi.

Kevään aikana olen vetämieni harjoitusten aikana ja niiden jälkeen pysähtynyt yhä useammin pohtimaan, prosessoivatko pelaajat asioita harjoituksen aikana. Tämä on ajanut minut miettimään oppimisprosessin merkitystä valmentamisessani, jotta Kahnemanin mainitsemien minitaitojen oppiminen olisi mahdollista.

Kevät on vahvistanut käsitystäni siitä, että toistojen tekeminen drilleissä tai yleisissä pienpeleissä ei riitä siihen, että pelaaja saavuttaisi tason, jossa hän vain vilkaisemalla pystyisi tunnistamaan pelitilanteita ja löytämään niihin ratkaisuja.

Peter C. Brownin ja psykologian professoreiden Henry Roediggerin ja Mark A. Danielin kirjoittama Make It Stick on loistava perusteos ihmisen oppimisen prosessista.

Massed practice on oppimismenetelmistä varmasti käytetyin ja tutuin. Koulun kokeeseen harjoiteltaessa se tarkoittaisi koealueen lukemista kahteen kertaan edellisenä iltana ennen koetta. Jalkapallossa massed practice tarkoittaa juuri drillejä tai esimerkiksi pelinavaamisharjoitetta, jossa valmentaja kertoo pelaajille eri mallit ohittaa vastustajan ensimmäinen prässilinja.

Massed practice on myös kaikista petollisin, sillä sitä käytettäessä oppiminen tuntuu nopealta ja helpolta. Iso kysymys liittyy kuitenkin siihen, onko oppiminen ollut niin pysyvää, että pelaaja pystyy palauttamaan vaivattomasti asian mieleen kun hän kyseistä tietoa tarvitsee.

Jos haluamme kehittää lajinsa huippuja, jalkapallon, shakin ja esimerkiksi koripallon tapaiset monimutkaiset, mutta säännönmukaiset pelit vaativat sen, että valmentaja pystyy luomaan pelaajilleen prosessin peruspelaamisen oppimiseen. Se vaatii kuitenkin massed practicen keinoja syvällisempää ymmärrystä oppimisesta.

Perinteisessä valmennuskäsityksessä pelaaja toistaa esimerkiksi tiettyä teknistä toistoa tai tiettyä valmentajan antamaa pelinavaamismallia.

Pelaajat toistavat saattavat toteuttaa oikeaa suoritusta monia kertoja peräjälkeen, mutta oppimisen kannalta oleellisin, ongelmaratkaisuprosessin toistaminen, jää toteutumatta.

syöttöharjoite
Harjoite 1. Harjoitellaan syöttämistä. Säännöt: – Eteneminen toiselle alueelle keskirajan yli joko kuljettamalla tai syöttämällä suoraan kohdepelaajalle (jolla käytössä yksi kosketus). – Kun edetty keskirajan yli, pelaajat saavat liikkua vapaasti. – Pisteen saa kun pystyy etenemään toisen alueen päätyyn kuljettamalla. – Puolustava joukkue riistosta kolme syöttöä omille.

Yllä olevassa harjoitteessa ympäristö on luotu oppimisen kannalta laadukkaaksi. Kun pelaaja osallistuu harjoitteeseen ensimmäistä kertaa, ongelmanratkaisuprosessi käynnistyy ja pelaajalle on syytä antaa aikaa ratkaista ongelma itse. Harjoitteen edettyä riittävän pitkälle, pelaaja alkaa oman ongelmanratkaisukyvyn tai valmentajan vinkkien myötä muokkaamaan syöttämistään, jotta palloa vastaanottavalla pelaajalla olisi aikaa ja tilaa kuljettaa keskirajan yli.

Ensimmäisen harjoituskerran aikana pelaaja saa luultavasti ongelman ainakin osittain ratkaistua, mutta jos haluamme kehittää pelaajistamme Kahnemanin tarkoittamia eksperttejä, ongelman ratkaiseminen yhden kerran ei riitä. Itse asiassa ihmisillä on tutkimusten mukaan taipumusta siihen, että he sanovat hallitsevansa tietyn asian, vaikka ovat harjoitelleet sitä vasta todella vähän aikaa.

Seuraavina päivinä pelaajan olisi hyvä toistaa sama harjoite ja ongelmanratkaisuprosessi, jotta oppimisen kannalta olennainen muistiin palauttaminen käynnistyy. Tämä prosessi täytyisi pystyä toistamaan monia kertoja harjoituksissa, jotta siitä tarttuu muistijälki pitkäkestoiseen muistiin.

Seuraavan kerran, kun haluat pelaajiltasi laadukkaampaa syöttämistä, älä laita heitä tekemään pelkkiä drillejä, vaan laita heidät ratkaisemaan ongelmia ja toistamaan tuo prosessi.

Oppimisen kannalta toinen tärkeä huomautus pallopelien valmentajille on se, että ainoastaan yhden teeman harjoittelu kerralla ei ole optimaalinen tilanne. Jos mietit esimerkiksi koulun matematiikan koetta, jota ennen oppikirja on käyty läpi opettelemalla ensin asia 1 ja sen jälkeen siirrytään asiaan 3, 4 ja niin edelleen. Opettelun jälkeen on koe, jossa yhdellä paperilla on kaikki asiat sekoitettuna satunnaisessa järjestyksessä. Voi seurata hämmennys, koska viimeisenä opetellun asian laskukaavaa voi tarvita jo ensimmäisessä tehtävässä.

Pallopeleissä tilanne on hieman samankaltainen, vapaa peli on ikään kuin koe jossa täytyisi pystyä käyttämään – ei pelkästään yhtä – vaan tilanteeseen sopivinta taitoa.

Otetaan esimerkiksi kuljettaminen ja syöttäminen. Jos harjoittelemme esimerkiksi pelkkää kuljettamista kaksi kuukautta, ”kokeessa” eli vapaassa pelissä tapahtuu siten, että pelaajat pyrkivät hyvin todennäköisesti ratkomaan tilanteita kuljettamalla myös sellaisissa tilanteissa, joissa se ei ole tilanteeseen sopivin ratkaisu.

Lisäksi, kun kaksi kuukautta yhtä teemaa on harjoiteltu, seuraavan kerran teemaa harjoitellaan tasaisen kierron mukaan 1-2 vuoden sisällä ja se on liian pitkä aika ongelmanratkaisuprosessin toistamisen välillä.

Jos taas harjoittelemme näitä molempia – kuljettamista sekä syöttämistä – samanaikaisesti kaksi kuukautta, fokus siirtyy enemmän siihen, mikä on pallopeleissä olennaista.

Harjoituksissa pelaaja on tehnyt harjoitteita, jotka hyvä valmentaja on suunnitellut siten, että toisessa eteneminen kuljettamalla on sopivin vaihtoehto – toisessa taas syöttämällä lujaa yläjalkaan vapaalle pelaajalle. Tällaisen harjoittelun ansiosta vapaassa pelissä pelaajat eivät enää keskittyisi toteuttamaan yhtä asiaa hyvin, vaan valitsemaan tilanteeseen sopivimman työkalun.

Tällaisen harjoittelun organisoinnin hyvänä puolena on myös se, että jos harjoittelemme kahta peruspelaamisen teemaa yhtä aikaa, tasaisen kierron tahdilla saman kauden aikana yhden teeman pitäisi toistua kaksi kertaa. Näin varmistamme sen, että yhden teeman harjoittelun välillä tapahtuu vähän unohtamista – mutta ei liikaa, jotta mieleen palauttaminen tuottaa entistä vahvemman muistijäljen pitkäkestoiseen muistiin.

Laita pelaajat havainnoimaan ja tekemään päätöksiä.

Kuten sanottua, monen harjoituksen jälkeen olen pysähtynyt miettimään sitä, että saivatko pelaajat harjoituksen aikana riittävästi ärsykkeitä laadukkaaseen pelaamiseen vaadittavaan ketjuun (havainto -> analyysi -> päätöksenteko -> toiminta).

Olen tullut lopputulokseen, että kaiken toiminnan, mitä kentällä teemme, tulisi sisältää havainnointia ja päätöksentekoa. Me valmentajat olemme päästäneet pelaajamme liian helpolla, ja pelaajille annetaan mahdollisuus vetää harjoitus läpi joutumatta sen kummemmin ajattelemaan.

Jalkapallossa harhauttaminen ei ole läheskään aina tarpeellista. Olen käynyt omien pelaajieni kanssa läpi kuljettamalla ohittamista, missä pelaaja yhdellä kosketuksella ja kuljetusta jatkamalla ohittaa vastustajan pelaajan tai pelaajia.

Alla olevassa käytännön esimerkissä on otettu huomioon havainnointi ja päätöksenteko tätä taitoa harjoitettaessa. Olen käyttänyt harjoitetta ennen kenttävuoron alkua ja ennen siirtymistä pienpeliharjoitteisiin.

finalsyöttö
Harjoite 2. Harjoitellaan kuljettamalla ohittamista. Lipuilla passiiviset puolustajat. Kun puolustaja ”ryntää” ja ottaa askeleita eteenpäin, palloa kuljettava pelaaja ohittaa jommalta kummalta puolelta.

Aleksi Piirainen