Ymmärrämmekö pitkäjänteisyyden merkityksen?

Luin pari viikkoa sitten Kauppalehden juttua HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahdesta. Lukiessani aloin pohtimaan, että suomalainen pelaajakehitys tarvitsisi kipeästi omat akiriihilahtensa – ja se tarvitsee niitä paljon.

Riihilahti linjaa haastattelussa, että harjoitusolosuhteet ja valmennus ovat kaiken perusta. Hyviä juttuja, mutta kovin syvällisiä nämä puheet pelaajakehityksestä eivät ole. Huomioni kiinnittikin se, mitä puhuttiin itselleni vieraammasta aiheesta, liiketoiminnasta. Riihilahti kertoo siitä, miten HJK:ssa budjetti laaditaan aina myös kolmen vuoden jaksoissa – vaikka väliin sattuisikin huonompi vuosi niin kolmen vuoden jakson pitäisi olla kuitenkin aina voitollinen. Lisäksi Riihilahti kertoo vuosistaan Saksassa, missä liiketoiminta suunniteltiin ja toteutettiin millintarkasti välittämättä ulkoisista tekijöistä. Tavassa millä HJK:sta on rakennettu taloudellisesti menestyvä seura on mielestäni kyse pitkäjänteisyydestä – Riihilahti on ymmärtänyt sen merkityksen liiketoiminnassa, mutta onko juuri kukaan ymmärtänyt sitä pelaajakehityksessä?

Ovatko huippupelaajakehitykseen suuntauneet valmentajat ja seurat unohtaneet tavoitteenasettelun merkityksen omalle toiminnalleen? Voisimme alkaa seuraamaan paremman puutteessa Transfermarkt-sivuston avulla, minkä tasoisissa seuroissa ja sarjoissa kasvattamamme pelaajat pelaavat 23-vuotiaana kun viimeistään valmiudet pelata ammattilaissarjaa ulkomailla tulisi olla kunnossa. Asettamalla tavoitteen riittävän pitkälle, välttäisimme muutaman sudenkuopan.

Ymmärtäisimme, että päivittäisen perustyön laatu on ratkaisevin tekijä siinä, tuleeko pelaajasta hyvää vai ei. Saisimme mittariimme mukaan aikaisin breikkaavien lisäksi Sauli Väisäsen tai Pyry Soirin tapaiset pelaajat, jotka pelaavat ensimmäiset nuorisomaaottelunsa vasta parikymppisenä välittämättä Postin hukkaamista poikamaajoukkuekutsuista. Alkaisimme junioripelaajien sen hetkisen tason lisäksi arvostamaan prosessia, joka vie kohti ammattilaisuutta. Siihen liittyy kysymyksiä, onko pelaaja riittävän nöyrä lajin vaatimuksille ja ymmärtääkö pelaaja kuinka paljon pallokosketuksia ammattilaisuus vaatii.

Transfermarket

Juniorivalmentajien ja seurojen toiminnan laadun mittari voisi olla se, minkä tasoisissa sarjoissa pelaajat pelaavat. Transfermarkt-sivustolta näkee suomalaiset ulkomailla.

Paljon puhutaan pelaajapoluista, ja ehkä olemme nähneet ne tähän asti liian suorana viivana. Emme ehkä ole ymmärtäneet, että pelaajapolun varrelle mahtuu vaikeuksia ja pettymyksiä. Hyvät nopeusominaisuudet omaavalla pelaajalla voi olla ongelmia lajin vaatiman nopeuden, tilanteiden ennakoinnin ja reagoinnin kanssa. Tai teknisesti hyvän syötön ja ensimmäisen kosketuksen omaavan pelaajan peliä voi vaikeuttaa se, että hän hakeutuu pelattavaksi järjestäen vastustajan etupuolelle, josta häntä on helppo kontrolloida. Olennaista on ymmärtää, että nämä eivät ole pelaajan lopullista tasoa määrittäviä tekijöitä, vaan asioita joita voi harjoituttaa. Valmentajan tehtävä on auttaa pelaaja esteiden yli, eikä kiertää niitä sivusta.

Pelaajien, pelaajien vanhempien ja valmentajien on vaikea suhtautua pettymyksiin. Siihen vaikuttaa olennaisesti se, että junioriurheilu nähdään niin paljon status-kysymyksenä. Näitä statuksia voi olla esimerkiksi vuotta vanhempien joukkueessa pelaaminen (vaikka peliaikaa ei aina tulisi) tai heti ensimmäisissä poikamaajoukkueissa mukana oleminen. Osasta vanhemmista ja valmentajista on tullut pelaajien asianajajia, jotka ovat valmiita poistamaan esteitä, jotta näitä statuksia saavutettaisiin. Poikamaajoukkuekutsun jäädessä matkalle, ensimmäinen reaktio on raivo valitsijoita kohtaan. Ylipäänsä syyt pettymykseen nähdään ulkoisissa tekijöissä.

Asia ei kuitenkaan ole tässäkään kohtaa niin mustavalkoinen. Pitäisin itse asiassa jopa hyvänä sitä, että pelaaja kohtaa juniorivuosinaan ainakin yhden isomman pettymyksen. Jos poikamaajoukkueen tapahtumasta pois jääminen on uralla yksi askel taaksepäin, niin käsittelemällä pettymys oikein voi ottaa kaksi askelta eteenpäin. Yleensä reaktiona on kuitenkin luovuttaminen, ja siirtyminen asioiden pariin, joista palkinnon saa helpommin ilman pitkäjänteistä työtä.

Seurojen ja valmentajien täytyy pohtia, olemmeko myös itse luoneet olosuhteet tavoitella statuksia perustamalla joukkuetoiminnan rinnalle erilaisia talentti- ja kykyryhmiä, joissa harjoitellaan pienimmillään muutaman pelaajan ryhmissä. Tällaiset rajatut ryhmät antavat pelaajille ja vanhemmille väärän kuvan.

Ongelma talenttiryhmissä liittyy olennaisesti itse lajin luonteeseen. Pelaaminen tulisi olla aina suhteessa pelitilanteeseen ja yhteistyön kontekstissa. Jos pelissä pallollisella pelaajalla on prässi, pallollinen ei voi ratkaista tilannetta yksin vaan yläpuolella olevan pelaajan on tehtävä tukiliike alaspäin, jotta pystytään säilyttämään pallonhallinta. Tai puolustaessa keskialueella pelaajan täytyy pitää ensin huoli, ettei joukkueen kannalta vaaralliselle alueelle eli keskikenttälinjan selustaan pääse pelaamaan ennen kuin tämä voi yrittää esimerkiksi syötönkatkoa vastustajan etupuolelta. Pelaaminen on siis jatkuvaa havainnointia, päätöksentekoa ja sen pohjalta toimimista. Kun harjoittelemme pienissä ryhmissä, harjoittelu menee usein siihen, että teemme yksittäisiä suorituksia toisensa perään. Syöttö, ensimmäinen kosketus ja maalinteko. Sama uudestaan kerta toisensa jälkeen, muuttuvan pelitilanteen paine tehdä havainnointia ja päätöksiä puuttuu täysin.

Näen ongelmalliseksi myös sen, että muutama pelaaja eriytytetään harjoittelemaan erilleen joukkueen toiminnasta. Jalkapallossa on 13-vuotiaasta lähtien kentällä 11 saman joukkueen pelaajaa, mikä on miltei puolet enemmän kuin jääkiekkossa tai salibandyssä, ja jo tämä on peruste sille, miksi joukkueen täytyy olla jalkapallossa toiminnan peruskivi. Vaikka harjoitutamme esimerkiksi lähimpien pelaajien havainnointia ja yhteistyötä, on sen tarkoitus loppuviimein se, että joukkue saa pallon haluamalleen alueelle esimerkiksi kymppialueelle kylkipeliasentoon tai, että joukkue saa syötönkatkoja etupuolelta keskialueella, jolloin joukkue saa maalipaikkoja vastahyökkäysten kautta. Yksikään pelaaja ei ole kollektiivia suurempi ja eriyttämällä muutaman pelaajan harjoittelemaan erilleen, annamme valmentajina väärän kuvan tästä pelaajillemme.

Talenttiryhmät sekä pettymyksien ja vaikeuksien olematon sietokyky liittyvät pohjimmiltaan kiireeseen. Tehoharjoittelussa tekemillä maalintekotoistoilla ja esteitä pelaajan tieltä raivaamalla, saattaa pelaajamme olla hieman lähempänä lapsitähteyttä. Tämä ei saa olla kuitenkaan toiminnan lähtökohta.

Olennaisen äärellä olemme, jos ymmärrämme että tehoharjoituksissa tehtyjen toistojen sijaan tärkeämpää olisi, jos pelaajaa autettaisiin koko ajan hoksaamaan, miten hän toimii osana joukkuetta. Ymmärtämään merkityksen siihen, valitseeko pelaaja 1v2-tilanteessa haastamisen vai syötön kymppialueelle yläjalkaan – joukkueen tavoitteen mukaisesti. Tai ymmärtämään sen merkityksen, miksi joukkue hoitaa yhdessä harjoituksissa käytetyt varusteet takaisin paikalleen treenin jälkeen. Minä, minä, minä vai me. Talentti- ja kykyryhmillä saa varmasti nopeammin tuloksia aikaan, mutta toimimalla pitkäjänteisesti asioiden merkityksiä selittäen ja pelaajan omaksumiskyky huomioiden, saamme varmasti aikaan isompia asioita.

Pitkäjänteisyys toiminnassa ei tarkoita sitä, että pelaajilta vaadittaisiin vähemmän – päinvastoin. Vaikka valmennustietoutta on paljon saatavilla, yksikään seura Suomessa ei ole vielä pystynyt luomaan toimintoja, jotka tuottaisivat merkittävästi parempia pelaajia. Itse asiassa meidän valmentajien ja seurojen on syytä pohtia, meneekö edelleen pelaajia putkemme läpi sen kummempia ajattelematta. Pelaajamme saattavat pelata harjoituksissa kovatempoisia pienpelejä, mutta riittääkö se kehittymään pelaajana merkittävästi?

Yksi suurimpia asioita, mitä olen valmentamisesta ja pelaajakehityksestä viime aikoina ymmärtänyt on se, että pelaajat tarvitsevat kehittyäkseen kokemuksia. Joukkueharjoituksissa valmentajan toiminnan tulisi perustua sanaan ”kokeile”. Esimerkiksi, jos harjoittelemme vartiointia puolustaessa, pelaajaa voi auttaa kysymällä havainnoimaan ketä pelaajaa hänen pitäisi vartioida. Kun vartioitava pelaaja on havainnoitu ja perusteet sille ymmärretty, voi valmentaja kehottaa pelaajaa kokeilemaan vartioida enemmän sivusta kuin vastustajan takaa. Jos pelaaja saa heti asiaa kokeiltuaan välittömänä palautteena onnistumisen eli riiston etupuolelta, hän todennäköisesti näkee siinä hyödyn pelaamiseensa ja toteuttaa asiaa myös seuraavissa tilanteissa. Jos pelaaja ei vielä ole valmis omaksumaan asiaa, täytyy odottaa otollisempaa hetkeä.

Tämän tyyppinen valmentaminen vaatii pitkäjänteistä ajattelutapaa. Valmentajan kannalta helpompaa olisi kertoa käskyt yhteisesti koko joukkueelle, mutta silloin oppimisen kannalta olennainen eli merkitysten pohtiminen ja ymmärtäminen jää pois. Jossain vaiheessa kävisi myös varmasti niin, että valmentaja ihmettelisi miksei hänen harjoituksena siirry peleihin.

Joukkueharjoituksissa pelaajan pitää saada tällaisia kokemuksia harjoitteesta ja päivästä toiseen. Lisäksi tarvitsemme paljon muitakin pitkäjänteisiä toimintatapoja. Esimerkiksi SJK:ssa laadukkaan ja systemaattisen kestävyysharjoittelun kautta on päästy siihen, että junioreista edustusjoukkueeseen siirtyvän pelaajan tiedetään olevan kestävyysominaisuuksiltaan valmis pelaamaan Veikkausliigaa. Myös Ilveksen päävalmentaja Jarkko Wiss on kiitellyt sitä, että Seinäjoelta heille siirtyneet pelaajat ovat poikkeuksetta hyvässä kunnossa. Tällainen tilanne ei synny itsestään, vaan vaatii enemmän kuin yhden vuoden johdonmukaista toimintaa sekä pelaajalle paljon kokemuksia ja ärsykkeitä harjoittelussa.

Pystyisimme varmasti kasvattamaan merkittävästi parempia pelaajia, jos muuttaisimme ajattelutapaamme siihen suuntaan, että tiettyjen toimintojen toteuttaminen pelaajan arjessa ulkoisista tekijöistä huolimatta vie huipulle – jos on viedäkseen. Suomessa seurojen valmennuslinjaukset tuntuvat muuttuvan kerran vuodessa, joten vaatimus pitkäjänteisestä johdonmukaisesta toiminnasta lienee liikaa.

Aleksi Piirainen

***

Aki Riihilahden haastattelu Kauppalehdessä

Urheiluperheiden opit suomifutikselle

Saksassa FC Hansa Rostockin akatemiassa vaikuttanut suomalaisvalmentaja Olli Orvasto totesi Suomeen palattuaan pienellä kärjistyksellä osuvasti, että saksalaisesta koululuokasta haluavat jalkapalloammattilaisiksi Bundesliigaan ne, jotka pelaavat jalkapalloa seurassa – mutta myös ne jotka eivät pelaa.

Saksassa – kuten muissakin isoissa jalkapallomaissa – lapset ja nuoret näkevät viikoittain huippupelaajien pelaavan isojen yleisömäärien keskellä. Olli Orvasto kertoo esimerkiksi St. Paulin peleissä vallitsevasta tunnelmasta: yleisön mylviessä ja AC/DC:n Hells Bellssin pauhatessa ennen peliä, voi aika monelle tulla tunne, että tuolla kentällä haluaisin olla pelaamassa joku päivä. Lisäksi lapset näkevät tavallisia ihmisiä; taksikuskeja, tarjoilijoita tai vaikka koodaajia, jotka suhtautuvat intohimoisemmin jalkapalloon ja urheiluun kuin Suomessa keskimääräinen yläasteen liikkunnanopettaja. Nämä intohimoisesti lajiin suhtautuvat tavalliset ihmiset aiheuttavat sen kulttuurin, että lapset ja nuoret näkevät jalkapalloon panostamisen ja ammattilaisuuteen pyrkimisen täysin normaalina.

Suomessa tällaista yhteiskunnan sisään rakennettua huippu-urheilua ruokkivaa kulttuuria ei valitettavasti vielä ole. Väitän kuitenkin, että pienoismuodossa sitä löytyy urheiluperheistä, joiden vanhemmista toinen tai molemmat ovat toimineet pitkään urheilun parissa ammatikseen. Parhaat esimerkit urheiluperheistä lienevät Markkaset ja Eremenkot. Lauri ja Eero Markkasen taustalla on vahvasti vaikuttanut se, että molemmat sekä isä ja äiti ovat entisiä maajoukkuetason koripalloilijoita. Eremenkojen futisveljesten isä on kaikkien tuntema Alexei Eremenko sr ja äiti on entinen Neuvostoliiton maajoukkuevoimistelija.

Olen valmentanut kohta seitsemän vuotta jalkapalloa ja koko sen ajan olen ollut kiinnostunut tästä ilmiöstä, missä urheiluperheiden lapsista tulee hyvällä prosentilla huippu-urheilijoita. KIHU:n johtaja Sami Kalaja avaa urheiluperheitä tässä erinomaisessa blogitekstissään Lauri Markkasesta, jatkan ajatuksia hieman.

Pallopelit eivät ole kaaos, missä pelitilanteet toistuvat siten, ettei kukaan pysty ennustamaan, mitä tulee tapahtumaan. Pallopeleissä tilanteista löytyy selviä säännömukaisuuksia, joten paras tapa oppia hyväksi pelaajaksi on saada välitöntä palautetta pelaamisestaan. Yksi selittävä tekijä urheiluperheiden lapsien paremmuudelle on varmasti se, että he ovat saaneet todella paljon palautetta suorituksistaan arkisissa pihapeleissä. ”Kokeile astua viimeinen askel lyhyempänä ennen potkua!” ”Ennen ensimmäistä kosketusta kokeile vilkaista missä on tyhjä tila!” Tällaiset pienet vinkit kun toistuvat päivästä ja viikosta toiseen, lapsi muokkaa tekemistään koko ajan siihen suuntaan, että hänestä kehittyy paremmin peliä ymmärtävä pelaaja, jolla on kaikki pelaamisen vaiheet havainto->analyysi->päätöksenteko->toiminta hyvällä tasolla. Tärkeää on muistaa, että tällainen palautteenanto onnistuu vain, jos vanhemmalla on pitkä kokemus pelistä.

Toinen asia, mikä vaikuttaa vahvasti urheilijaperheiden lapsiin on mielestäni vieläkin merkittävämpi.

Ei-urheilijaperheissä saatetaan ajatella, että lapsen tai nuoren tulisi olla kaikessa tasaisen hyvä. Koulussa pitäisi tulla keskivertoa parempia numeroita, kaverisuhteita pitäisi olla paljon, pitäisi osata lumilautailla. Pitäisi ja pitäisi. Totuus on kuitenkin se, että urheilussa huipulle pääseminen vaatii pienestä pitäen valintoja, joista varmasti kärsivät jossain vaiheessa koulumenestys ja kaverisuhteet – ja se lumilautailu. Kompromisseja ei voi tehdä.

Urheiluperheissä lasten polku kulkee koko ajan rauhallisesti kohti huippu-urheilua ylä- ja alamäkineen. Urheiluperheissä ymmärretään, että hyväksi urheilijaksi on vaikea päätyä kulkemalla sitä kuuluisaa kultaista keskitietä, vaan harjoittelu vaatii äärimmäistä paneutumista, josta voi kärsiä välillä muut elämän osa-alueet. Tavoitteelliset arvot ja tavat siirtyvät perheen kulttuurin kautta lapsien toimintaan päivittäisessä arjessa.

Kuten aiemmin totesin, Suomessa ei ole jalkapallon osalta koko yhteiskunnan kattavaa kulttuuria tavoitteellisuuteen. Urheiluperheiden lisäksi meillä pitäisi olla paljon enemmän seuroja – tai ainakin joukkueita – joiden toimintaympäristö olisi todella kilpailullinen ja tavoitteellinen. Jos lapsella tai nuorella ei ole mahdollista saada yhteiskunnasta tai perheestään vaikutteita, niin pitäisimme ainakin huolen, että joukkueen tapahtumissa lapsi saa toimia tällaisessa ympäristössä. Pelaajan kasvaessa tavoitteelliseen kulttuuriin, auttaisimme myös siinä samalla vanhempia toimimaan urheilusta innostuneen lapsen kanssa paremmin, jotta unelmien saavuttaminen olisi mahdollista. Itse ajattelen, että urheilijan elämästä täytyy antaa mahdollisimman ”normalisoitu” kuva pelaajille. Se tarkoittaa sitä, että urheilijan valintoja esimerkiksi ruokavalion suhteen ei nähtäisi niinkään uhrauksina, vaan nuorelle urheilijan alulle normaalina tapana toimia. Urheilijan elämäntavoilla eläisi seuran valmentajat, seuran kasvattamat maajoukkuepelaajat ja koko yhteisö ympärillä. Itse olen tuonut näitä asioita pelaajien tietoisuuteen jo viime kirjoituksessani mainitsemillani ”Urheilijaksi kasvaminen” -luennoilla, jotka ovat olleet hyviä tilaisuuksia nostaa esiin nuorten huippupelaajien urheilijan arkea.

Takaisin asiaan. Ei, kilpailullisilla ja tavoitteellisilla seuroilla tai joukkueilla en tarkoita tässä tapauksessa niitä, joiden kuvaukseen Twitterissä on lisätty sana ”kilpajoukkue”.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joiden arvot henkisivät tavoitteellisuutta ja kilpailullisuutta. Tällaisissa seuroissa jalkapalloon ja harjoitteluun hurahtanutta lasta ei heti ensimmäiseksi rajoitettaisi esimerkiksi ”entä muut harrastukset?”, ”varo ettet pala loppuun” -lauseilla vaan seuran kulttuuri antaisi oletuksen lapselle, että lähes kaiken ajan viettäminen pallon kanssa on sekin ihan normaali tapa toimia. Tällaisissa seuroissa toiminnan tavoitteena ei olisi seuraava peli, vaan valmentajan tehtävä olisi valmistaa pelaajia systemaattisesti kohti sitä, että pelaajilla olisi jalkapallon ammattilaisura vaihtoehtonaan kun sen valinnan aika on.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joissa ymmärrettäisiin että vaatimustaso ja kilpailu ammattilaismaailmassa tulisi olemaan niin kova, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä valmistamaan pelaajia kohti sitä. Olen nähnyt valmentajaurani aikana satoja muiden vetämiä harjoituksia ja esimerkiksi talvisin hallin eri puolikkailla treenaavien suurinpiirtein samantasoisten pelaajien ero tekemisen tasossa voi olla dramaattinen. Toisella puolikkaalla pelaajat joutuvat yrittämään koko ajan parhaansa, koska heiltä vaaditaan ryhdikästä olemusta ja katsetta valmentajaan kun jokin asia käydään läpi. Tai koska valmentaja puuttuu heti asiaan, jos esimerkiksi syöttödrilleissä eläytymisen ja yrittämisen taso ei ole 100%.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joissa ymmärretään että harjoituksissa pelitempon täytyy olla koko ajan kansainvälisellä tasolla ja että pelaajien täytyy pienestä pitäen oppia menemään tilanteisiin kovaa. Jos yrittämisen taso tai pelitempo tippuu edes hetkellisesti harjoituksissa, valmentajan täytyy vaatia se takaisin ylös. Olen nähnyt valmentajaurani aikana kymmeniä junioreiden turnauksia Euroopassa ja esimerkiksi ruotsalaisten ja suomalaisten joukkueiden välillä yksi ero on todella selvä. Ero on siinä, että ruotsalaiset pyrkivät tekemään pelaamisen vastustajalle mahdollisimman turhauttavaksi ja vaikeaksi. Esimerkiksi jos pallo on menossa selvästi rajasta yli heitoksi, ruotsalaiset vielä siinäkin vaiheessa repivät ja kolhivat vastustajaa menemättä kuitenkaan törkeyksiin tai kostoihin. Sama toistuu kulmatilanteissa ja muissa pelitilanteissa, kropan ja käsien käyttö kamppailuissa on eri tasolla. Tätä näkee suomalaispelaajien otteissa todella harvoin. Poikien maajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola kommentoi vastikään pelatun Suomen U16-maajoukkueen turnauksen jälkeen, että suomalaiset häviävät kaksinkamppailuissa vastustajille. Kaksinkamppailuja ei oltu hävitty juuri sillä, hetkellä vaan jo vuosia aiemmin, kun pelaajat eivät ole kasvaneet koko pelaajapolkuaan kulttuurissa, jossa harmaalla alueella pelaamista ja intensiteettiä olisi vaadittu valmentajan toimesta.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joiden pelaajat saisivat säännöllisesti ottelun jälkeen tarkan ja yksityiskohtaisen palautteen omasta pelaamisestaan WhatsApp-viestinä puhelimeen. Tällä tavoiteltaisiin pienoismuodossa samaa kuin urheiluperheiden pihapelien välittömässä palautteessa: pelaaja saisi seuraavalle viikolle vinkkejä, mihin asioihin keskittyä harjoituksissa ja miten hän lähtisi muokkamaan omaa toimintaansa, jotta hänestä tulisi parempi pelaaja. Aikaresursseihin tämä ei Suomessa kaatuisi, koska päätoimisia jalkapallovalmentajia lienee suhteessa pelaajamäärään enemmän kuin muualla Euroopassa.

Suomessa harva nuori pelaaja ymmärtää, että joukkueharjoituksiin asiat tullaan tekemään täydellä yrittämisen tasolla ja halulla oppia uutta. Jos seurojen ja joukkeuiden toimintaympäristössä kaikki tekijät ohjaisivat kohti tavoitteellisuutta, väitän että näkisimme paljon enemmän jalkapalloon hurahtaneita lapsia, jotka nauttivat pallon kanssa tekemisestä tunteja laskematta, ja joiden silmistä paistaisi joukkueharjoitusten opetushetkillä kiilto ”opeta mut paremmaksi jalkapalloilijaksi”.

Aleksi Piirainen

Valintojen aika – miksei kukaan puhu toimintakulttuurin muuttamisesta?

Malcolm Gladwell kirjoittaa kirjassaan Outliers Korean Air -lentoyhtiöstä. Yhtiöllä oli isoja ongelmia lentoturvallisuuden kanssa 1980- ja 1990-luvuilla; onnettomuudet seurasivat toisiaan jatkuvalla syötöllä, Air France lopetti yhteistyön Korean Airin kanssa ja Kanadan viranomaiset harkitsivat vakavasti yhtiön ylilento- ja laskeutumisoikeuksien purkamista turvallisuuteen vedoten. Korean Airille tapahtui vuosina 1988-1998 suhteutettuna 17 kertaa enemmän onnettomuuksia kuin amerikkalaiselle United Airlinesille.

Vähän ajan kuluttua alkoi iso muutos, joka johti siihen että tänä päivänä Korean Air kuuluu maailman turvallisimpien lentoyhtiöiden joukkoon.

Vuonna 2000 yhtiö palkkasi Delta Airlinesilta David Greenbergin johtamaan lentotoimintaa. Aiemmin lentäjien yhteistyö ohjaamossa oli ollut puutteellista, joten Greenberg halusi tähän muutoksen. Hän uudisti pilottien koulutuksen täysin ja vaihtoi ohjaamoiden kieleksi englannin, mikä auttoi eteläkorealaisia pilotteja eroon aiemmasta toimintakulttuurista ohjaamoissa.

Greenberg olisi voinut tuoda isolla rahalla länsimaalaiset pilotit yhtiöön, mutta valitsi reitin, jossa yhtiön toimintakulttuuri laitettiin täysin uusiksi. Greenbergin lähtiessä Korean Airilta, hän halusi uuteen yhtiöönsä mukaan eteläkorealaisia lentäjiä ja teknikkoja. Vaikka lentäjät olivat tehneet tietyllä tavalla asioita jopa 10-15 vuotta, nyt he pystyivät siirtymään länsimaiseen lentoyhtiöön ja toimimaan siellä kiitosta työnsä laadusta keräten. Tämä oli vaatinut asioiden tekemisen eri tavalla kuin aiemmin.

Greenbergin toiminta Korean Airilla on pelastanut hyvin todennäköisesti tuhansia ihmishenkiä, joten vertaus suomalaisen jalkapallon tilaan voi olla huono. Teen sen siitä huolimatta.

Palloliiton poikien maajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola puhui pari viikkoa sitten Seurojen Ääni -seminaarissa toimenpiteistä, joita on tehty ja pitäisi jatkossa tehdä suomalaisen pelaajakehityksen laadun parantamiseksi. Olosuhteita on kehitetty, päätoimisten valmentajien määrä lisääntynyt selvästi, uusia koulutuksia ja enemmän koulutettavia sekä rahaa laitettu talenttivalmentajien palkkaamiseen. Ei saa ymmärtää väärin, nämä ovat kaikki hyvin kannatettavia asioita ja myös rahallisia panostuksia tarvitaan edelleen, mutta muutama oleellinen pointti olisi tärkeä ymmärtää.

Jalkapallovalmennuksen metodit kehittyvät päivä päivältä eteenpäin ja on väistämöntä, että meitä isommat jalkapallomaat menevät aina jonkin verran eteenpäin toiminnan laadussa. ”Ollaan menty eteenpäin, mutta niin menevät muutkin” -sanonta pitää paikkansa hyvin useissa tilanteissa.

Suomen tapaisessa pienessä jalkapallomaassa ei riitä se, että teemme koko ajan pieniä parannuksia, perustamme uusia koulutuksia ja palkkaamme seuroihin talenttivalmentajia. Jos haluamme saada muita maita kiinni ja mennä ohi, pelaajakehityksen täytyy olla optimaalista. Mikään siltä väliltä ei riitä. Korean Airkaan tuskin olisi nykyisessä tilanteessa, jos he olisivat päättäneet tehdä vain pieniä parannuksia koneiden tekniikkaan tai palkata muutaman uuden länsimaalaisen pilotin.

Ne asiat, millä Suomi ottaisi jalkapallon pelaajakehityksessä isoimmat askeleet eteenpäin, eivät liity rahaan, olosuhteisiin tai esimerkiksi päätoimisten tekijöiden määrään. Isoimmat askeleet tapahtuisivat toimintakulttuuria muuttamalla.

Aloitetaan asian läpikäynti pelillisistä asioista, sillä ne pitää laittaa aina ykköseksi puhuttaessa pelaajakehityksestä. Jaan itse jalkapallojoukkueen toiminnan laadun kolmeen kategoriaan: 1. Toiminta on jämäkkää 2. Toiminnan jämäkkyyden lisäksi pelaajilla on käynnissä myös oppimisprosessi jalkapallon peruspelaamiseen. Kolmas kategoria on se, että molemmat edellä mainituista asioista puuttuvat ja silloin toimintaa ei voi mainita edes samalla sivulla hyvän pelaajakehityksen kanssa.

Toiminnan jämäkkyys tarkoittaa sitä, että treeneissä on kilpailullinen ilmapiiri, joukkue pukeutuu yhtenäisesti, valmentaja on energinen harjoituksissa ja niissä on riittävän kova intensiteetti. Jos toiminnassa toteutuvat nämä asiat ja lisäksi löytyy sillä hetkellä riittävän hyviä pelaajia, joukkue voi pärjätä kansallisesti tai jopa kansainvälisissä turnauksissa vähintään kohtalaisesti ja pelata tasaisia pelejä eurooppalaisia huippuja vastaan.

Riittävän pitkälle mentäessä tehdyt ja tekemättä jääneet asiat tulevat esiin. Suomalainen 15-16 -vuotias pelaaja on voinut olla lapsiurheiluvaiheessa jämäkässä toiminnassa, päässyt pelaamaan tasaisia pelejä isoja seuroja vastaan kv-peleissä ja päässyt osallistumaan kovatempoisiin harjoituksiin. Jossain vaiheessa erot tasoittuvat, kun muutkin kotimaiset pelaajat pääsevät myös edes kohtalaisen jämäkkään toimintaan ja eurooppalaiset isot akatemiat saavat lopulta kaikki alueen parhaat pelaajat käyttöönsä. Tehty tai tekemätön työ pelikäsityksen eteen tulee esille.

Suomalaisella 15-16 -vuotiaalla pelaajalla tekemättä jääneet asiat liittyvät edelleen hyvin vahvasti peruspelaamiseen. Kova tempo harjoituksissa ja energinen valmentaja ei vielä riitä, vaan huippupelaajaksi aikovalla täytyy olla tuhansittain ratkaistuja pelitilanteita pienpeleissä harjoituksissa, pelaajalla täytyy olla iso määrä tunteja ottelupalavereissa, joissa valmentajan johdolla käydään läpi pelissä eteen tulevia tilanteita. ”Jos vastustaja prässää tällä tavalla, miten tilanteessa toimitaan?”

Suomalaisessa juniorivalmennuksessa toimintakulttuurin muutos tarkoittaisi sitä, että peruspelaaminen ja sen valmentaminen nostettaisiin keskiöön. Jalkapallossa peruspelaaminen tarkoittaa sitä, että pelaaja pystyy ratkaisemaan tilanteita, joita jalkapallossa toistuu pelitavasta riippumatta. Peruspelaaminen liittyy esimerkiksi siihen, mihin suuntaan ja miten pelaaja ottaa ensimmäisen kosketuksen, tai miten palloa vastaanottava pelaaja sijoittuu jos syöttävällä pelaajalla on paljon tilaa ja aikaa. Olen valmentanut muun muassa alla olevin esimerkein peruspelaamista 10-12 vuotiaille pelaajille viimeisimmät viisi vuotta valmentajan urastani, ja huomannut että siinä on pelaajilla isoja puutteita.

tyhjatila

Kuva 1: Peruspelaamista jalkapallossa 8v8-pelissä. Keskikenttäpelaaja huomaa tyhjän tilan, johon liikkumalla peliasennon säilyttäen pelaajalla on enemmän aikaa ja tilaa tehdä seuraava ratkaisu.

syottosuunnat

Kuva 2: Peruspelaamista jalkapallossa 8v8-pelissä. Keskikenttäpelaajat huomaavat tarjoavansa samaa syöttösuuntaa, jolloin toinen pelaajista liikkuu eri väliin.

kuljettaminen

Kuva 3: Peruspelaamista jalkapallossa 8v8-pelissä. Laitapuolustaja huomaa, että syöttövaihtoehto ei ole mahdollinen ja edessä on tyhjää tilaa. Paras vaihtoehto tässä tilanteessa on kuljettaa kohti keskustaa tyhjään tilaan, josta on mahdollisuus jatkaa peliä.

Toimintakulttuurin muutos tarkoittaisi valintoja siihen liittyen, mihin asioihin haluamme jatkossa panostaa, ja lähteä toimimaan pitkäjänteisesti näiden tavoitteiden toteutumiseksi. Kun Erkka V. Lehtola puhuu Seurojen äänessä pelkistä määrien kasvusta tai rahallisisista panostuksista, tai kun Palloliiton pelaajakehityspäällikkö Hannu Tihinen puhuu Yle Puheen urheiluillassa todellä epämääräisesti ”vaatimustasosta harjoituksissa” tai ”valmentajakoulutuksen oikeanlaisesta organisoinnista”, niin puheenvuorosta tulee tunne, että oikeasti näkemystä muutettavista asioista toimintakulttuurissa ei ole.

Vuonna 2006 koripallon tärkeimmät tekijät kokoontuivat itävaltalaisen hotellin neuvotteluhuoneessa. Pitkien filosofisten keskustelujen jälkeen syntyi päätös laittaa koko koripallovalmentajien koulutus Suomessa uusiksi ja luoda yhtenäiset pelilliset ja kentän ulkopuoliset toimintatavat juniorimaajoukkeista miesten maajoukkueeseen. KIHU:n Valmentaminen ammattina Suomessa 2012 -tutkimuksen mukaan koripallon parissa toimivien päätoimisten valmentajien määrä on laskenut vuosien 2002 ja 2011 välillä. Voikin pohtia, onko koripallon menestys johtunut enemmän toimintakulttuurin laadun parantamisesta kuin määrän lisäämisestä. Lisäksi muutos on vaatinut toimintaan johtajia, joilla on näkemys kehitettävistä asioista.

Palloliittokin on yrittänyt toki linjata suomalaisen jalkapallon pelillistä suuntaa, mutta linjaukset ovat herättäneet itseni ja tuntemieni valmentajien keskuudessa lähinnä pään pyörittelyä ja jalkapalloepätoivon vaipumista yhä synkempään. Liiton sivuilta löytyvässä valmennuslinjassa on monia ongelmakohtia liittyen esimerkiksi siihen, että valitut painopisteet eivät korosta tilanteen tunnistamisen merkitystä. Itse en omassa valmennustyössäni koskaan valmentaisi pelaajiani puolustamaan rohkeasti eteenpäin, vaan puhuisin heille oikean hetken tunnistamisesta milloin puolustaa tilaa selustassaan ja milloin hakea aggressiivisesti esimerkiksi syötönkatko vastustajan etupuolelta.

Peruspelaamisen lisäksi iso toimintakulttuurin muutos pitäisi tapahtua siinä, miten valmennamme pelaajat liikkumaan kentällä kuin jalkapalloilija. Nyt liian usein tilanne on se, että suomalaiset pelaajat näyttävät kentällä enemmän kankeilta juoksukoneilta kuin futareilta. Oleellista olisi jälleen pysähtyä miettimään millaisesta liikkumisesta jalkapallon pelaaminen koostuu ja laittaa ne asiat keskiöön. Tämän hoksattuamme huomaisimme, että pelissä toistuvat muun muassa liikkuminen takaperin tiheillä askelilla, jarruttaminen ja kiihdyttäminen, liikkuminen matalalla painopisteellä sivuttain, suunnanmuutokset eri suuntiin sekä yhden jalan ponnistukset pääpalloihin. Jos siirtäisimme nämä asiat keskiöön ja valmentaisimme niitä yhä enemmän esimerkiksi ennen kenttävuoroa tehtävässä harjoitusosiossa, tilanne pelaajien liikkumisen suhteen kentällä olisi varmasti erilainen pitkäjänteisen työn jälkeen.

Nyt tilanne on ongelmallinen, koska nostamme esimerkiksi kuperkeikan ja kärrynpyörän osaamisen tai lihaskunnon arvostuksessamme liian korkealle. Ne on tärkeitä jalkapalloharjoittelua tukevia juttuja, mutta harjoittelussa ja pelaajien testauksessa tärkein pitäisi olla se, osaako pelaaja liikkua kentällä kuten jalkapalloilijan kuuluu.

Olen myös huolissani suomalaisten pelaajien liian vähäisistä harjoittelumääristä, erityisesti omaehtoisen harjoittelun osalta. Antamalla pelaajillemme lisää kotitehtäviä saisimme ehkä määriä kasvatettua jonkin verran, mutta isompi kulttuurinmuutos tulisi jos nostaisimme parhaiden nuorten pelaajiemme tarinoita esiin ja kertoisimme heidän tekemistään valinnoista peliuransa aikana. Millä seuralla on esimerkiksi harjoituskeskuksensa seinällä kuvia ja tarinoita ulkomaille akatemiaan tai ammattilaiseksi siirtyneistä kasvateistaan? Tai miksei pienet seurat tunnu nostavan esille juuri lainkaan sitä, että heillä jalkapallouransa alkuvaiheet pelanneita pelaajia siirtyy ulkomaille isoihin akatemioihin? Nuorille pelaajille olisi arvokkaan tärkeä juttu tietää, että samalla kentällä on kasvanut ammattilaiseksi päässeitä pelaajia. Sen jälkeen se ei enää tunnu niin mahdottomalta.

Omassa valmennustyössäni olen nostanut peruspelaamisen lisäksi oleelliseksi asiaksi vuosittain kaksi kertaa pidettävät luennot pelaajille, joissa käyn läpi ulkomaisiin akatemioihin siirtyneiden pelaajien valintoja urheilijan elämään liittyen. Pelaajista tietoa kerättyäni useimpien kohdalla on käynyt ilmi, että kehittyminen ei ole ollut koko ajan tasavauhtista vaan kehittymiseen on liittynyt asioiden ymmärtämistä esimerkiksi kovan harjoitteluun, urheilijan ravintoon tai siihen liittyen miten harjoituksissa toimitaan siten, että kaikki toiminta tähtää kehittymiseen ja oppimiseen. Valmentaessani 12-14 vuotiaita pelaajia en ole koskaan nähnyt yhtä keskittynyttä kuuntelemista luennolla, kun käymme läpi esimerkiksi juuri Liverpoolin akatemiaan siirtyneen pelaajan vaiheita. Näiden pelaajien tarinoiden nostaminen esiin on selvästi vaikuttanut pelaajien tavoitteellisuuteen, omaehtoiseen harjoitteluun ja toimintaan harjoituksissa. Yleensäkin ymmärrykseen siitä, mitä kova harjoittelu jalkapallossa tarkoittaa.

Toimintakulttuurinen muuttaminen ei missään nimessä ole helppo rasti siinä, että nostaisimme peruspelaamisen valmentamisen tai jalkapalloliikkumisen opettamisen keskiöön, tai kun alamme nostaan puheissamme sekä harjoituskeskuksien seinällä ulkomaille siirtyneiden pelaajien tarinoita esiin. Mutta helpottavaa siinä on se, että emme välttämättä tarvitse lisää määrää nämä asiat toteuttaaksemme. Kyse on valinnoista, joilla voisimme 15 vuoden päästä sanoa, että nämä asiat muuttamalla saatiin suomalainen jalkapallo nousuun.

 

Aleksi Piirainen

Turhautumista nykytilanteeseen – kannanotto suomalaisen jalkapallon ahdinkoon

Suomalainen huippupelaajakehitys jalkapallossa on isossa kriisissä. Meidän on tehtävä isoja muutoksia toimintaamme, jotta pystymme kuromaan eroa Euroopan huippuihin tai edes keskitason maihin verrattuna.

Jotta isojen muutosten tekeminen olisi mahdollista, meidän valmentajien tulisi ensiksi ajattelussamme käydä läpi minkälainen peli jalkapallo on, ja mitä ominaispiirteitä siihen liittyy. Ennen kuin otamme seuraavia askeleita eteenpäin meidän olisi oleellista ymmärtää, että jalkapallo on peli, jossa korostuu erityisesti tilanteen tunnistaminen.

Pelaaja tekee koko ajan pelatessaan valintoja, joiden pitäisi laadukkaalla jalkapalloilijalla pohjautua aina havaintoon siihen liittyen, mitä ympärillä tapahtuu. Meidän täytyy asettaa rima korkealle jalkapalloymmärryksemme tason osalta, eli meidän jalkapallovalmentajien tulisi käydä pitkä ajatusprosessi läpi millaisista havainto-> analyysi -> päätöksenteko -> toiminta -ketjuista pelaaminen kentällä koostuu ja mitä asioita pelaajien kanssa käydään läpi missäkin ikävaiheessa. Esimerkiksi 12-vuotiaalta keskikenttäpelaajalta voi vaatia jo sitä, että pelaaja pystyy havainnoimaan, onko pallollinen toppari prässin alla vai ei. Jos kovaa prässiä ei ole, niin keskikenttäpelaajan pitäisi pystyä liikkumaan diagonaalikulmaan sellaiseen asemaan, että pystyy ohittamaan vastustajan linjan 1. kosketuksella. Tai vaihtoehtoisesti liikkua siten että avaa muille, paremmassa asemassa oleville pelaajille, syöttösuuntia. Tähän esimerkkiin kun saamme vielä taustalle systemaattisen valmennusprosessin, jossa pelaaja päivittäin saa pienpeliharjoittelun kautta päivittäisessä arjessa riittävän haastavia tehtäviä niin valmennuksen suunnanmuutos on laitettu jo hyvin alkuun.

Meidän täytyisi samalla ymmärtää myös se, että vaikka valitsisimme tilanteen tunnistamisen pelaajakehityksen ykkösprioriteetiksi, se ei sulje muita valmennuksen osa-alueita millään tavalla pois. Henkisen, fyysisen ja teknisten taitojen valmennuksen prosessi taustalla tukisi tilanteen tunnistamisen opettelua. Viime vuosina urheilun parissa on paljon puhuttu yksilö vs. kollektiivi -vastakkainasettelua suosivin puheparsin. Tähän ei ole syytä lähteä vaan meidän olisi tärkeä ymmärtää se, että lasten valmennuksessa yksilö ja yksilön oppiminen/opettaminen tuleekin olla keskiössä – MUTTA yhteistyön kontekstissa.

Jalkapallon ymmärtäminen tilanteen tunnistamista korostavaksi lajiksi olisi iso muutos verrattuna aiempaan suomalaiseen käsitystapaan, jossa laji on nähty lähinnä valmiiden mallien mustavalkoisena toteuttamisena esimerkiksi pelinavaamisessa. Tai varsinkin viime vuosina suomalaisessa jalkapallossa paljon kuultuina trendisanoina, yhden ainoan toteuttamistavan ihannointina, kuten esimerkiksi Palloliitto on tehnyt puhuessaan ”eteenpäin puolustamisesta” virallisessa valmennuslinjauksessaan. Eteenpäin puolustamisen sijasta keskiössä tulisi olla pelaajien oppiminen pelaamaan peliä, eli tunnistamaan milloin puolustaa eteenpäin ja milloin puolustaa tilaa selustassaan.

Keskimääräisellä suomalaisvalmentajalla tai pelaajalla on isoja puutteita juuri peruspelaamisessa. Pelaajalla on todennäköisesti kentällä tapahtuvassa toiminnassa tilanteen tunnistamisen osalta haasteita, ja valmentajan osalta ”jalkapallokartta” eli ajatus siitä, mistä perustilanteista jalkapallon pelaaminen koostuu ja niiden järjestäminen ikävaiheen mukaan saattaa olla täysin puutteellinen. Meidän täytyy käydä läpi kysymyksiä, kuten onko pelaajiamme valmennettu miten ja milloin kuljettaa kentällä eteenpäin tai onko pelaajiamme valmennettu miten ja milloin ottaa ensimmäinen kosketus tyhjään tilaan vastustajan linjan ohi? Meidän täytyy ymmärtää se, että huipulle yltääkseen pelaajilla pitää olla takanaan pienpeliharjoittelun kautta tuhansia ratkaistuja tilanteita esimerkiksi kuljettamalla etenemiseen, 1. kosketuksen suuntaan tai pallollisen tukemiseen liittyen.

Voidaanko olettaa, että pelaaja hallitsee tietyt pelissä tarpeelliset asiat, jos niitä ei ole pystytty siirtämään pelaajille minkäänlaisen systemaattisen oppimisprosessin kautta?

Meidän täytyisi myös miettiä, onko tavoitteellisuus saatu viime vuosina kuulostamaan lähes kirosanalta suomalaisessa jalkapallossa. Jostain syystä on syntynyt kuvitelma, että kova vaatimustaso ja harjoittelu saa pelaajat väsähtämään ja menettämään mielenkiinnon lajia kohtaan. Jalkapallossa huipulle pääseminen lienee yksi maailman kilpailuimmista asioista, joten on oleellista ymmärtää, että oikeita asioita oikeaan aikaan on toteuttettava harjoituksissa riittävän kovalla vaatimustasolla ja siten, että toistoja tulee riittävästi – sekä joukkueharjoituksissa että omalla ajalla. Toiminnan perustuminen tavoitteellisuuteen ja se, että pelaaja kokee harjoittelun mielekkääksi ei sulje millään tavalla toisiaan pois.

Jalkapallokulttuuriimme liittyen meidän täytyisi käydä läpi kysymyksiä, miksi esimerkiksi Ranskassa juniorijoukkueiden yhtenäinen pukeutuminen tai tuntemattomienkin valmentajien tervehtiminen turnauspaikalla tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta Suomessa A-maajoukkue matkustaa turnauspaikalle omat siviilivaatteet päällä. Voisimmeko valmentajina/jalkapalloihmisinä vielä paremmin tunnistaa roolimme arvojen välittäjinä ja toimintakulttuurin luojina?

Suomalainen huippupelaajakehitys ei tarvitse toiminnan keventämistä, vaan päinvastoin – riman korottamista selkeästi korkeammalle jokaisella osa-alueella. Pienenä jalkapallomaana huippupelaajakehityksen kovemman vaatimustason suuntaviivoja pitää olla linjaamassa lajiliitto. Miksei Palloliitolla ole minkäänlaista huippujalkapalloprosessia tai miksei liiton palkkalistoilla ole esimerkiksi lasten valmennuksen asiantuntijaa?

Aleksi Piirainen
Jussi-Pekka Savolainen
Erkko Meri