Olemmeko ylpeitä pelaajakasvatuksesta?

Joel Pohjanpalo pelasi ensimmäisen ottelunsa PK-35:ssa jo alle 6-vuotiaana. Pohjanpalo vietti punamustissa peräti kuusi vuotta, joiden aikana hän kehittyi jalkapalloilijan alkuna merkittävästi. Yhtenä hienoimmista hetkistä PK-35:ssa Pohjanpalo muistaa Helsinki-cupin voiton Olympiastadionilla 8-vuotiaiden sarjassa. PK-35:sta Joelin matka jatkui 11-vuotiaana HJK:hon, jossa hän kasvoi Veikkausliiga-pelaajaksi. Maalitykin PK-35:sta alkanut tie on johtanut aina Bundesliigaan ja Suomen maajoukkueeseen asti.

Tämäntyylinen teksti voisi löytyä helsinkiläisen jalkapalloseura PK-35:n nettisivuilta ja seuran harjoituskeskuksesta Pihlajamäestä. Voisi. Sellaista ei kuitenkaan löydy. PK-35 ja Pohjanpalo ovat vain yksi pieni esimerkki. Moni muukaan suomalainen futisseura ei mainitse omilla sivuillaan esimerkiksi seurassa pelanneita maajoukkuepelaajia tai uutisoi säännöllisesti kasvattamiensa pelaajien otteista ammattilaiskentillä. Jos maininta tai uutinen on, sen löytäminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Miksi seurat eivät nosta selkeämmin esiin meritoituneita omia kasvattejaan? Miten arvostus ja ylpeys omaa pelaajakehitystyötä kohtaan näkyy arjessa?

Juniorityö on kaiken perusta. Rakkaus lajiin ja kiinnittyminen omaan harrastukseen tapahtuu pääsääntöisesti jo ensimmäisessä seurassa. Yksi olennaisimpia tekijöitä jalkapalloilijana kasvamisen prosessissa on se, minkälaista pätevyyttä pelaaja kokee lapsivaiheessa ja kuinka vahva sitoutuminen lajiin syntyy ensimmäisten vuosien aikana. Ensimmäisiin jalkapalloharjoituksiin tullessaan lapsipelaaja on eräänlainen tabula rasa, tyhjä taulu, jonka jalkapalloidentiteetti alkaa vähitellen kehittyä ja rakentua harjoitus harjoitukselta, kokemus kokemukselta. Ilman ensimmäisessä seurassa syntynyttä rakkautta lajiin ei tule pääsääntöisesti yhtään maajoukkuepelaajaa, harvoin muutakaan pelaajaa.

Kokonaiskuva ei  merkittävästi muutu, olipa pelaaja viettänyt seurassa kolme, viisi tai vaikkapa kahdeksan vuotta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jokainen vuosi on tärkeä. Kehittymisprosessin palapelin jokaisella osalla on oma paikkansa. Ensimmäisessä joukkueessa on saattanut olla esimerkiksi erityisen innostava valmennus, joka on sytyttänyt kipinän peliä kohtaan. Tämä olennainen merkitys ei katoa mihinkään, vaikka seura vaihtuisi pian muutaman vuoden jälkeen niin sanottuun akatemiaryhmään, jossa puolestaan saattaa lajirakkauden syventämisen rinnalla korostua teknis-taktisten asioiden opettaminen. Tarvitsemme suomalaisessa jalkapallossa niin alkuinnostuksen sytyttäjiä, taidon kehittäjiä kuin pelaajaprofiilin jalostajiakin. Jokaisella kehittymisen portaalla tarvitaan hieman erilaisia painotuksia ja erilaista osaamista. Yhden ja saman seuran voi olla hankala toteuttaa niitä kaikkia. Seuran tekemän työn arvo ei katoa mihinkään, vaikka pelaaja jossain vaiheessa vaihtaisikin seuraa.

Tiettyyn jalkapalloseuraan liittymisen taustalla on monesti aivan muita syitä kuin se, kuinka monta ammattilaista seurasta on noussut tai ketkä Huuhkajat-pelaajat ovat pelanneet kyseisessä seurassa. Seuraan liittymisen syillä ei ole kuitenkaan merkitystä sen suhteen, tulisiko seuran pitää ääntä omista kasvateistaan. Totta kai pitäisi. Muulla spekulointi on turhaa. Kaikki palautuu identiteettiin ja seurayhteisön oman arvon tuntemiseen. Pelaaja on usein oman seuransa ja yhteisönsä arvojen ja toiminnan ilmentymä, ympäristönsä tuote. Tai jos seuroja on ollut useita, niin eri ympäristöjen antamien vaikutteiden summa.

Osoittamalla ylpeyttä kasvattamistaan pelaajista seura tunnustaa samalla arvoa omalle ympäröivälle yhteisölleen sekä seuraihmisille ja näiden tekemälle työlle. Maajoukkuepelaajat ovat tässä suhteessa usein toiminnan näkyvin, muttei ainoa, tulos. Ensin tulee oman yhteisön ylpeys, sitten muiden, ulkopuolisten tahojen, arvostus – nimenomaan tässä järjestyksessä. Ei voi olla muiden arvostusta ilman ylpeyttä omaa toimintaa kohtaan.

Helsinkiläinen MaSu-Basket on kahden kansainvälisesti korkeatasoisen koripalloilijan, Petteri Koposen ja Sasu Salinin, kasvattajaseura. Seuran ylpeyden näistä omista kasvateista, Susijengin avainpelaajista, aistii monessa paikassa: seuran nettisivuilla, sosiaalisessa mediassa ja jopa Malmin Palloiluhallilla, jonka seiniä koristavat suuret maalaukset seuran juniorityön helmistä. MaSu-Basket on ylpeä omasta roolistaan kasvattajana; Espoon Honka on puolestaan vastannut Koposen ja Salinin täydellistämisestä pelaajina kohti Euroopan suursarjoja, joissa kehittymisprosessi on jatkunut ja jatkuu. Joka viikko MaSu-Basketin junioripelaajat, mahdolliset tulevat petterikoposet ja sasusalinit, pelaavat ja harjoittelevat Malmilla idoliensa ”valvovan silmän” alla. Seurakulttuuri ja ylpeys omasta työstä ovat tässä ja nyt. Tuollaiselle arjen ylpeydelle on tilaa myös suomalaisessa jalkapallossa.

Masu-Basketin Facebook-sivun kansikuva: seuran omat kasvatit Petteri Koponen ja Sasu Salin.

Suomi-futiksesta löytyy aina silloin tällöin esimerkkejä kasvatustyön kunnioituksesta: Palloliitto mainitsee toisinaan (miksi ei aina?) nuorisomaajoukkuevalintojen yhteydessä pelaajien ensimmäiset seurat ja monet seurat saattavat palkita edustusjoukkueen otteluiden yhteydessä ansioituneita juniorijoukkueita ja –pelaajia. Tämäntyyliset teot ovat suuria pieniä asioita, joiden merkitystä ei saisi koskaan väheksyä. Ensin mainittu esimerkki ilmineeraa, että maajoukkuepelaajat eivät vain tupsahda jostakin, vaan kaikilla pelaajilla on tausta ja historia jossain seurassa. Jälkimmäinen tilanne taas korostaa sitä, että vaikka edustusjoukkue on usein seuran keulakuva ja lippulaiva, juniorityö on se organisaatiota koossapitävä perusta, jonka päälle muu toiminta rakennetaan.

Tarvitsemme jalkapalloarjessa laadukkaan, pitkäjänteisen ja tietoon perustuvan työn lisäksi myös tarinoita. Nuo tarinat syntyvät juuri laadukkaan arjen, päivittäisen työn, seurauksena. Miten esimerkiksi pienen kaupunginosaseuran pelaajasta kasvoi nuorten maajoukkuepelaaja? Minkälaisia valintoja ja päätöksiä pelaaja teki panostaessaan jalkapalloon? Minkälaista arjen harjoittelu oli? On seuran ja sen ihmisten vastuulla välittää tietoa hienoista tarinoista uusille sukupolville ja jalkapalloihmisille. Tarinoissa on myös yksi valtava hyöty: niissä piilee oppi siitä, mitä menestys vaatii ja mitä sen eteen on tehtävä. Seurojen on osattava olla ylpeitä omista menestystarinoistaan, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä koko jalkapallon kokonaisuudessa. Jokainen maajoukkuepelaaja, aikuisten tai nuorten, pitää sisällään oman opin kehittymisprosessista. Tarinat eivät synny taikatempuilla tai yksittäisillä ”tempauksilla”, vaan niiden taustalla on aina looginen, vaihe vaiheelta rakentunut kehitys- ja oppimisprosessi, jossa on tehty tietoisia valintoja.

Seurat eivät kasvata vain pelaajia. Ne muovaavat ja kehittävät myös ihmisiä, jotka yhdessä muodostavat yhteisön. Ylpeys on ihmisen ja yhteisön korostunutta itsetietoisuutta; tietoisuutta siitä, mitä kukin taho – esimerkiksi pelaaja, valmentaja tai muu toimija – on antanut lajille ja tehnyt pelin hyväksi. Mutta ylpeys ei tarkoita tyytymistä vallitsevaan tilanteeseen. On tärkeää muistaa, että se tarvitsee vastavoimakseen ja tuekseen kriittisyyttä. On osattava olla ylpeä siitä, mitä on saavuttanut ja kriittinen sen suhteen, mitä on jäänyt saavuttamatta. Ilman kriittisyyttä ylpeys jää vain hetkelliseksi ja ilman ylpeyttä kriittisyys on kuluttavaa. Palvelemme peliä olemalla sopivan kriittisiä omaa toimintaamme kohtaan. Näin saamme ennemmin tai myöhemmin aihetta myös ylpeyteen.

Kuinka usein olet kuullut esimerkiksi maajoukkuepelaajan kiittävän tai muistavan omaa kasvattajaseuraansa? Ylpeys hyvästä juniorityöstä ei koske vain seuroja. Tarvitaan myös pelaajien tuntemaa arvoa ja ylpeyttä omaa kasvattiseuraa tai –seuroja kohtaan. Tuo arvostus ja ylpeys on lisäksi osattava ilmaista. Kyse on molemminpuolisesta kunnioituksesta: seuran ja pelaajan saumattomasta liitosta. Jokaisella pelaaja on juuret jossain seurassa. Jalkapallo on sosiaalinen ja kollektiivinen elämänmuoto, jossa yhtäkään yksilöä ei voi erottaa yhteisöstään, seurastaan. Tulen muistamaan hyvin pitkään, miten kauniisti ja kristallinkirkkaasti entinen Veikkausliiga-pelaaja (FC Honka ja SJK) ja nuorten maajoukkueissa esiintynyt Jussi Vasara[1] kuvaili omaa kasvattajaseuraansa Malmin Palloseuraa ja sen merkitystä. Kommentti tiivistää koko tämän blogikirjoituksen aiheen. Siihen ei tarvitse lisätä yhtään mitään. Siinä on kaikki.

”MPS on minulle todella rakas seura. Kaikki valmentajat, joita minulla on ollut siellä, ovat olleet erittäin hyviä. Mahtavia tyyppejä, joita muistelen todella lämmöllä. Tulen aina olemaan Malmin Palloseuran kasvatti ja sitä saakin aina toitottaa, kun välillä sanotaan, että olen HJK-kasvatti. Tämä on tullut monta kertaa esiin ja aina pitää ilmoittaa, että olen MPS:n kasvatti. Se on minulle iso asia.”

Erkko Meri

***

[1] Jussi Vasaran haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=lK1NdUEc9ls, Vasaran viitattu kommentti kohdasta 2:40 eteenpäin

* MaSu-Basketin kuvan käyttöön saatu lupa seuralta

Sanat vallan välineenä

Muistan hyvin ensimmäisen päiväni Helsingin yliopistolla. Erityisen hyvin muistan sen, mitä meille uusille opiskelijoille painotettiin ensimmäisistä luennoista lähtien. Professorit toivottivat meidät untuvikot tervetulleiksi tieteenharjoittajien yhteisöön. Se kuulosti hienolta; kuuluimme nyt samaan laajaan joukkoon esimerkiksi professoreiden, asianajajien ja tuomareiden kanssa. Tuota juhlallista avausta huomattavasti tärkeämpi oli kuitenkin sitä seurannut viesti: asemasta seuraa aina sisällöllinen vastuu. Meidän oli ensimmäisestä päivästä lukien pyrittävä kaikessa toiminnassamme loogiseen ajatteluun ja argumentointiin sekä analyyttiseen vuorovaikutukseen. Ilman noiden perusperiaatteiden noudattamista sanoillamme ei olisi mitään merkitystä. Silloin millään tittelillä ei olisi mitään väliä.

Sanoilla on suuri valta. Jalkapallokeskusteluissa esitetyt näkemykset muovaavat yleistä mielikuvaa, suuntaavat diskurssia ja vaikuttavat jopa päätöksentekoon. Erityisen suuri merkitys on näkyvien jalkapallovaikuttajien, kuten vaikkapa maajoukkuevalmentajien, seurajohtajien ja entisten pelaajien, näkemyksillä. Kyse on auktoriteetista. Nykysuomen sanakirja määrittelee auktoriteetin arvo- ja vaikutusvallaksi. Kun entinen maajoukkuepelaaja ottaa kantaa esimerkiksi Veikkausliigan ulkomaalaispelaajien määrään, tuolla kommentilla on erityistä arvoa ja vaikutusta jalkapalloihmisten silmissä. Mutta antaako auktoriteetti oikeuden poiketa sisältöä ja perusteluja koskevista vaatimuksista?

Vaikutusvaltaa seuraa aina vastuu ja odotukset. Mielipiteen painavuuteen ja arvoon vaikuttaa – tai ainakin pitäisi vaikuttaa – vaikutusvallan lisäksi myös perusteluiden sisällöllinen loogisuus. Mielipide ilman perusteluja jää helposti iskuksi ilmaan. Esimerkiksi teologi Antti Mustakallio[1], retoriikan ja puhetaidon kouluttaja, on määritellyt hyvän argumentaation tunnusmerkeiksi, että sekä itse väite että sen tueksi esitetyt perusteet ovat tosia ja päättely on loogista. Kun pohdin suomalaista jalkapallokeskustelua, liian usein joku edellä mainituista kriteereistä ontuu. Mielipide- ja kommenttitulvan vyöryssä varsinkin päättelyn loogisuus ja väitteen perustelut ovat hataralla pohjalla ja syy-seuraussuhteet hahmotetaan väärin. Lopputulemana on se, että väite ilman perusteluja on pelkkä perustelematon kanta.

Perusteluiden ja päättelyn loogisuuteen on läheisessä yhteydessä suomalaiselle jalkapallokeskustelulle varsin tyypillinen piirre: monesti tärkeämpää on se, kuka sanoo kuin mitä sanoo. Sanojan arvostus voittaa sanoman arvostuksen. Rooli ja asema vievät huomion itse mielipiteen sisällöstä ja perusteluista. Lähestymistapa on ymmärrettävä, mutta se voi johtaa vaarallisille teille. Auktoriteettihämärässä emme saa kriittisesti kiinni mielipiteen sisällöstä ja siihen johtaneen päättelyn loogisuudesta, vaan arvioimme sanomaa sen lausujan aseman perusteella. Mielipide saattaa vaikuttaa jopa päätöksentekoon – ei sen asiantuntevuuden ja sisällöllisen paikkansapitävyyden johdosta, vaan ainoastaan lausunnonantajan aseman ja henkilön perusteella.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa yksi polttavimmista puheenaiheista on viime aikoina ollut Veikkausliigan ulkomaalaispelaajien määrä. Merkittävistä suomalaisista jalkapallovaikuttajista muun muassa Juha Malinen[2], Antti Niemi[3] ja Jari Litmanen[4] ovat ottaneet teemaan kantaa todeten ulkomaalaispelaajien määrän olevan ongelmallinen. On sanottu, että ”ulkomaalaispelaajien määrä on mennyt aivan överiksi”, ihmetelty ”miten helposti rahaa löytyy keskivertoiseen ulkomaalaispelaajaan” ja korostettu, kuinka ”meidän pitää pystyä suojelemaan omaa toimintaamme”. Jalkapallo näyttäytyy näiden kommenttien valossa enemmän protektionistiselta suojelukohteelta kuin globaalilta lajilta, joka elää kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta.

Malisella, Niemellä ja Litmasella on luonnollisesti oikeus mielipiteeseensä. Problematiikka syntyy kuitenkin siitä, että toteamusten perustelut ja looginen päättelyketju jäävät hataraksi. Syy-seuraussuhde on kääntynyt päinvastaiseksi, kun ulkomaalaispelaajien määrä nostetaan yhdeksi suomalaisen jalkapallon alennustilan syyksi, vaikka kyse on heijastusvaikutuksesta ja seurauksesta. Ne syyt, jotka ovat johtaneet ulkomaalaispelaajien suureen määrään – esimerkiksi kotimaisen pelaajatuotannon sattumanvaraisuus ja sarjajärjestelmän epälooginen kehittäminen (mm. liian suuret joukkuemäärät) – ovat jääneet aivan liian vähäiselle huomiolle ja sitä myöten päättelyketju on katkonainen. Lisäksi sellaiset perustavanlaatuiset seikat, kuten EU-oikeuden vaikutus mahdollisuuteen rajoittaa ”herrasmiessopimuksin” ulkomaalaispelaajien (kun kyse on EU:n kansalaisista) määrää, on sivuutettu tyystin.

Auktoriteettiin liittyy kiinteästi myös luottamus. Esimerkiksi Malisen ja Niemen kaltaisten jalkapallovaikuttajien sanomisiin tavataan luottaa, onhan kyse merkittävän uran jalkapallon parissa tehneistä henkilöistä. Mutta luoko pelkkä hieno ja mittava pelaaja- ja/tai valmentajaura kompetenssin arvioida lajiin liittyviä monimutkaisia – strategisia, taloudellisia ja oikeudellisia piirteitä sisältäviä – syy-seurauskysymyksiä? On merkittävästi eri asia antaa vastaus siihen, minkälaisen työn vaatii päästä huippumaalivahdiksi tai mitä joukkueen valmentaminen edellyttää kuin arvioida suomalaisten pelaajien kehittymisen ja ulkomaalaisten pelaajien määrän välistä monisyistä relaatiota, jolla on liityntänsä myös pelikentän ulkopuolelle. Suuren jalkapalloyleisön saattaa olla hankalaa erottaa tämä erilainen kompetenssiasema kahdessa toisistaan poikkeavassa kysymyskokonaisuudessa. Siksi myös jalkapallovaikuttajien pitäisi tunnistaa tarkemmin roolinsa mielipidevaikuttajina.

Jalkapallovaikuttajat käyttävät muodollista ja tosiasiallista valtaa kommentoidessaan ajankohtaisia lajiin liittyviä kysymyksiä. Mutta mitään vastausta ei pitäisi ottaa vastaan ylhäältä annettuna, vaan kaikki lausunnot täytyisi asettaa kriittisen sisältöarvioinnin kohteeksi. Erityisen hankalia ovat tilanteet, joissa tietty näkemys perustetaan vertailuun muuhun maahan tai lajiin. Kun Veikkausliigan ulkomaalaisten pelaajien määrän rajoittamiseen haetaan tukea siitä, että FC Barcelona noudattaa tiettyä toimintafilosofiaa (alaviite 4), jatkokysymykset ja kriittiset epäilyt ovat välttämättömiä. Aina on otettava huomioon se toimintaympäristö, jonka osana ongelmakohtaa lähestytään. Se, miten jokin asia on Espanjassa, ei vielä tarkoita, että se on siirrettävissä sellaisenaan myös Suomeen.

Urheilujournalismista väitellyt Antti Laine[5] totesi taannoin Yle Puheen Urheiluillassa, kuinka suomalaisesta urheilujournalismista on puuttunut kriittisyys urheilussa vallitsevia uskomuksia ja käsityksiä kohtaan. Mielestäni tuo kritiikittömyys näkyy journalismin ulkopuolellakin. Usein myös jalkapallon lajitoimijoilta puuttuu halu tai kyky arvioida kriittisesti jalkapallossa vaikuttavia uskomuksia ja käsityksiä. Yhä liian usein katsotaan, että pelkkä pitkä pelaajatausta antaa kompetenssin lausua mistä tahansa lajiin liittyvästä ilmiöstä. Emme näe jalkapalloa sellaisena aihealueena, jossa pitäisi korostaa muilla yhteiskuntaelämän alueilla tuttuja lainalaisuuksia esimerkiksi perusteluiden loogisuudesta ja argumentaation johdonmukaisuudesta.

Yllä kuvatusta poikkeaviakin esimerkkejä löytyy. Bundesliiga-seura HSV:n akatemian pelaajakehitysjohtaja Dieter Gudel vieraili helmikuussa Helsingissä seuran Käpylän Pallon kanssa tekemään junioritoimintaa koskevaan yhteistyösopimukseen liittyen. Tiedotustilaisuudessa paikalla ollut lehdistö kysyi Gudelin näkemystä suomalaisten pelaajien suurimmista heikkouksista. Gudel ei kuitenkaan halunnut vastata kysymykseen, vaan totesi ettei tiedä aiheesta riittävästi. Ottaen huomioon, että HSV oli lyhyen ajan sisällä hankkinut kaksi nuorta suomalaispelaajaa riveihinsä (perusteellisten tarkkailuiden jälkeen), Gudelilla oli varmasti jonkinasteinen osuva näkemys aiheesta. Miksi Gudel kieltäytyi vastaamasta kysymykseen? Hän ei todennäköisesti halunnut antaa vääriä signaaleja suomalaisella jalkapalloyhteisölle aiheesta, joka koostuu lukemattomista toisiinsa vaikuttavista tekijöistä ja jota ei ole edes mahdollista tiivistää yhteen ominaisuuteen. Gudel tunnisti asemansa ja valtansa. Suuruutta on myös myöntää riittävän tiedon puute.

Se, mitä oikeustieteen oppineet totesivat loogisen ajattelun ja argumentaation merkityksestä, pätee kaikkeen toimintaan: politiikkaan, oikeuteen, talouteen, urheiluun ja niin edelleen. Elämään. Tässäkään suhteessa jalkapallo ei poikkea muusta yhteiskunnasta. Vaikka asemalla, roolilla ja muilla henkilöllisillä ulottuvuuksilla on oma paikkansa ja vaikutuksensa keskusteluissa, sisältö ja perustelut ratkaisevat. Tai ainakin niiden pitäisi ratkaista. Siksi on uskallettava kyseenalaistaa vakiintuneita rooleja ja puolustaa sisältöä ja perusteluita.

Jalkapalloa muutetaan ja kehitetään paitsi teoilla, myös sanoilla. Sanat ovat valtaa. Ja valtaa pitää käyttää järkevästi ja harkiten.

Erkko Meri

***

[1] Mustakallio A.: Menesty väittelyissä timanttisella argumentoinnilla (http://www.sanahaltuun.fi/2013/02/menesty-vaittelyissa-timanttisella-argumentoinnilla/), vierailtu 16.2.2017

[2] ”Ulkomaalaispelaajien määrä on mennyt överiksi!”, Iltasanomat 7.2.2017 http://www.iltasanomat.fi/veikkausliiga/art-2000005068550.html, vierailtu 15.2.2017

[3] ”Huuhkajaluotsi: ”Miten raha riittää keskivertoiseen ulkomaalaiseen, mutta ei maalivahtivalmentajaan?””, MTV 16.1.2017, http://www.mtv.fi/sport/jalkapallo/maajoukkue/artikkeli/huuhkajaluotsi-miten-raha-riittaa-keskivertoiseen-ulkomaalaiseen-mutta-ei-maalivahtivalmentajaan/6266596, vierailtu 15.2.2017

[4] ”Jari Litmanen haluaa Suomi-futikseen muutoksen: ”Näinhän se Barcelonakin tekee””, http://www.iltalehti.fi/jalkapallo/2016052421525121_jp.shtml, vierailtu 15.2.2017

[5] ”Uskalletaanko Suomessa kritisoida Teemu Selännettä? Yle Puheen urheiluilta”, http://areena.yle.fi/1-3970029, vierailtu 16.2.2017

Jalkapallokulttuurin olemusta etsimässä

Usein kuulee puhuttavan, että meillä Suomessa ei ole jalkapallokulttuuria. Toteamukseen yhdistyy lähes poikkeuksetta vertaus johonkin sellaiseen maahan, jonka sanotaan ilmentävän futiskulttuuria. Kerrotaan, kuinka Espanjassa jalkapallo koskettaa koko yhteiskuntaa tai kuinka Italiassa kuningaslaji on elämää suurempi asia. Kyse on mielikuvista, joihin peilaamme omaa toimintaamme. Vertailu on kuitenkin hankalaa ja osittain turhaa. On tarkasteltava lajikulttuuria Suomen lähtökohdista, perinteistä ja historiasta käsin – paikallisena toiminnan muotona, ei niinkään yhteiskunnallisena ilmiönä.

Oikeushistorian professori, intohimoinen jalkapallomies, Jukka Kekkonen on tiivistänyt kulttuurin opituiksi tavoiksi ja arvoiksi. Huomaan usein kiinnittäväni huomiota jalkapallokentän laidalla tapahtuvaan toimintaan ja siellä ilmeneviin tapoihin. Tunnustavatko pelaajat ja valmentajat oman seuransa värejä? Pallottelevatko pelaajat esimerkiksi turnauksen tauoilla keskenään ryhmänä, vai syötteleekö kukin vanhempansa kanssa yksinään? Näkyykö seuran arvot jotenkin valmentajien käyttäytymisessä? Se, millaiseen jalkapalloympäristöön pelaajat kasvavat ja muovautuvat, on suuressa määrin juuri valmentajien vastuulla. Kaiken keskiössä on opettaminen ja kasvattaminen. Valmentajat luovat ja välittävät kulttuuria jokapäiväisellä toiminnallaan.

Jalkapallokulttuurin määrittely yksiselitteisesti on vaikeaa. Itse jakaisin sen oikeuden rakennetta hieman mukaillen kahteen tasoon: pintatasoon ja syvärakenteeseen. Pintatasoa edustavat usein helposti havaittavat ilmiöt, aikaan ja paikkaan sidotut hetket, kuten aktiiviset kannattajaryhmät, perinteiset jalkapalloturnaukset (junioriturnauksista erityisesti Helsinki cup) sekä jalkapalloa koskeva mediauutisointi ja julkinen keskustelu. Pintatason jalkapallokulttuurille on tyypillistä henkilöityminen yksilöön tai ryhmään, toimijoiden selkeät roolit suhteessa toisiinsa sekä paikallinen ulottuvuus. Voimme olla suhteellisen ylpeitä pintatason jalkapallokulttuuristamme: paikalliset tapahtumat keräävät yhteen lajin harrastajia, kannatustoiminta on jatkuvassa nosteessa ja lajin ympärille syntyy säännöllisesti erilaisia yhteisprojekteja Jalkapallolehdestä futisdokumentteihin ja harrasteturnauksista kannattajatifoihin, muutaman mainitakseni. Suomessa on pintatason jalkapallokulttuuria, mutta se ei yksinään riitä.

Syvärakenteen jalkapallokulttuuria on ehkä vaikea hahmottaa, mutta sen merkitys on aivan olennainen. Kyse on niistä tavoista, käsityksistä ja jopa filosofiasta, joista käsin muodostamme käsityksen jalkapallon merkityksestä. Syvärakenne heijastuu kaikkeen muuhun toimintaan, sen päälle rakennamme käsityksemme jalkapallon olemistavasta. Toisin kuin pintatason jalkapalloilmiöt, syvärakenne ei tiivisty yksittäisiin asioihin tai tapahtumiin, vaikka siltä saattaa usein näyttää. Se pitää sisällään jalkapallotoimijoiden suhtautumisen lajiin, tiedostetun ja tiedostamattoman käyttäytymisen sekä lajin merkityksen yksilölle, ryhmälle ja yhteisölle. Syvärakenteen jalkapallokulttuuri ei ole henkilösidonnaista, se muuttuu hitaasti, eikä sitä aina edes havaita.

Pienenä, mutta valaisevana esimerkkinä syvärakenteen jalkapallokulttuurimme ohuudesta on nostettava esiin Jari Litmasta koskeva tapahtumakulku ja keskustelu marraskuussa 2016. Yksi kaikkien aikojen suomalaisista jalkapalloilijoista, vuonna 2010 viimeisen maaottelunsa pelannut Litmanen esiintyi jalkapallomaajoukkueen valmistavissa harjoituksissa ennen tärkeää Ukraina-karsintaottelua. Litmasen osallistumista harjoituksiin ei ihmetelty eikä kyseenalaistettu, eikä siinä nähty mitään erikoista. Kyse ei ole Litmasen henkilöstä tai edes tästä yksittäisestä tapahtumasta. Kokonaisuutta on helppo lähestyä retorisin kysymyksin: Mitä kertoo valmistavien harjoitusten merkityksestä ja maajoukkueen sisäisen koheesion arvostuksesta suomalaisessa jalkapalloymmärryksessä, että mukana on joukkueen ulkopuolinen henkilö? Eikö Litmanen kokenut osallistumistaan epätavalliseksi? Miksi ihailimme henkilöä enemmän kuin suojelimme kollektiivin arvoa? Emme nähneet tilanteessa mitään väärää, mikä on surullista.

Syvärakenteen jalkapallokulttuuri muuttuu hitaasti. Valmentajan näkökulmasta olennaista on ymmärtää, minkä käsityksen lajista annamme nykyjunioreille – tulevaisuuden jalkapallotoimijoille. Kaikki, mitä teemme tänään, heijastuu huomiseen. Pienetkin asiat ovat merkityksellisiä ja ratkaisevia. Kun pelaajat ja valmentajat kättelevät toisensa jokaisen harjoitus- ja ottelutapahtuman jälkeen, vahvistamme käsitystä molemminpuolisesta arvostuksesta, yhteisöllisyydestä, reippaudesta ja kunnioituksesta. Kun jalkapallojoukkue ruokailee yhdessä, ruokailu aloitetaan samaan aikaan, pelaajat istuvat keskenään ja lopettavat ruokailun yhdessä. Kyse on pienistä suurista asioista, joiden päälle muu toiminta rakennetaan. Kuten esimerkit osoittavat, syvärakenteen jalkapallokulttuurissa on viime kädessä kyse arvoista, joukkuelajin kollektiivisesta luonteesta. Se, mikä pätee joukkueeseen, on linkitettävissä samalla tavalla koko seuraan ja paikalliseen jalkapalloyhteisöön.

Pelin ja pelaajien käyttäytymisen välillä on aina yhteys. Peli ei ole arkipäiväisestä toiminnastamme erillinen konstruktio. Kasvattamalla reippaita, vastuuntuntoisia sekä itsestään ja joukkueestaan kentän ulkopuolella huolehtivia nuoria saamme suuremmalla todennäköisyydellä myös kentällä yritteliäitä ja jalkapalloon omistautuneita pelaajia. Ei ole yhdentekevää painottaa niinkin yksinkertaisilta tuntuvia asioita kuin omista pelivarusteista huolehtimista ja puhuttaessa silmiin katsomista. Näiden seikkojen tulisi olla itsestäänselvyyksiä, mitä ne eivät kuitenkaan aina ole. Kaikki tähtää siihen, että pelaaja – ei vanhempi tai muu ulkopuolinen – tuntee ja kokee omistajuutta omaa jalkapallotoimintaansa kohtaan.

Syvärakenteen jalkapallokulttuurin ohuus ilmenee Suomessa usein siinä, että emme suhtaudu lajiin vakavasti. Kyse ei ole negatiivisuudesta, vaan välittämisestä. Kritiikki ymmärretään toisinaan väärin, vaikka taustalla on lähes poikkeuksetta huoli lajin tilasta ja kehityksestä. Jalkapallo ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke, vaan erottamaton osa arkipäivän syy-seuraussuhteita. Nostamalla tikunnokkaan pieniltäkin tuntuvia asioita, vaikkapa maajoukkueen yhtenäisen pukeutumisen puuttumisen ottelumatkoilla, viestitämme, että kaikella on merkitystä. Maajoukkue on arvokas asia, ja ylpeyttä on viestittävä myös ulospäin, puhumattakaan siitä, että yhtenäinen maajoukkuepukeutuminen vahvistaa yhtenä pienenä osatekijänä ryhmän sisäistä koheesiota. Kyse ei ole yhdentekevästä yksityiskohdasta. Emme voi vaatia muilta arvostusta lajia kohtaan, jos itse koemme nämä seikat merkityksettömiksi. Välinpitämätön suhtautuminen arvoihin paljastaa kulttuurisen juurettomuutemme.

Pintatason ja syvärakenteen jalkapallokulttuuri ovat jatkuvassa kosketuksessa toisiinsa ja vaikuttavat usein päällekkäin. Vaikka pintatason kulttuurissa tapahtuisikin muutoksia, syvärakenne on yhteisöä koossapitävä voima. Syvärakenteen osat antavat seuroille identiteetin. Suomessa jalkapalloseurat ovat usein hyvin samankaltaisia ja vaikeasti toisistaan erottuvia, mikä johtuu suuressa määrin juuri syvärakenteen kulttuurin puutteesta: seuran jakamat arvot, käsitys pelistä ja vakava suhtautuminen jalkapalloon eivät näy jokapäiväisessä toiminnassa – joko siitä syystä, että arvot ovat jäsentymättömiä tai niitä ei koeta tärkeiksi. Poikkeuksia toki on, mutta yleinen kuva on harmaa ja epäselvä.

Jalkapallolle on aina ensin annettava jotain ennen kuin siltä voi odottaa takaisin kokemuksia, nautintoa, iloa ja muita tunteita. Myös negatiiviset kokemukset ovat osa jalkapalloa siinä missä muutakin elämää. Pintatasolla jalkapallokulttuuri rakentuu helposti havaittavista teoista ja sanoista. Tunne, että on osa kulttuuria, johtuu siitä, että on ensin antanut jotain lajille. Mutta syvärakenne on kaikkein tärkein: se antaa jalkapallolle sosiaalisen, kollektiivisen ja arvokkaan ilmenemismuodon. Jalkapallo menettää merkityksensä, jos emme ymmärrä syvärakenteen perustavanlaatuista arvokkuutta. Siksi jokaisen jalkapallon parissa toimivan on riittävän usein pysähdyttävä miettimään ratkaisevaa kysymystä. Minkälaisia arvoja välitän toiminnassani muille jalkapalloihmisille?

Erkko Meri