Miksi valmennat, Jukka Jalonen? – Keskustelua pelistä, valmentamisesta ja kehittymisestä

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin erikoishaastattelussa jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen puhuu intohimostaan, valmentamisesta.

Jalonen, 58, on voittanut päävalmentajana kaksi aikuisten maailmanmestaruutta (2011 ja 2019) sekä yhden alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden (2016).

Tässä haastattelussa Suomen menestynein jääkiekkovalmentaja avaa ajatuksiaan muun muassa valmennusprosessista, pelitavan merkityksestä sekä valmennustiimiajattelusta.

Haastattelu on julkaistu alun perin kesällä 2020.

***

Jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen, miten kuvailisit omaa valmennusfilosofiaasi?

”Minulle on tärkeää valmentamisen ja valmentautumisen kokonaisvaltaisuus. Vaikka mukana on yksityiskohtia ja pienempiä asioita, joihin täytyy keskittyä, kokonaisuuden pitää olla valmentajan näkökulmasta hallinnassa. Missään asioissa ei voi antaa vastustajalle liikaa etua.

Myös pelin rakenne on tärkeä asia. Kun rakenne on kunnossa, pelaajat ymmärtävät, miten hyökkäämme ja puolustamme kentän kolmella osa-alueella (oma alue, keskialue ja hyökkäysalue) sekä miten toimimme yli- ja alivoimalla.

Työstämme ja harjoittelemme näitä asioita jatkuvasti arjessa. Valmennusfilosofiaani kuuluu tietty pelinomaisuus. Kun harjoittelemme pareittain, kolmistaan tai isommassa ryhmässä, joukkueen pelitapa ja pelin rakenne ovat koko ajan mukana. Näin siirtovaikutus harjoituksista peliin on mahdollisimman hyvä.

Treenaamisen laatu ja vaatimustaso ovat isossa roolissa. Tavoitteeni on, että joukkue ja pelaaja yksilötasolla menevät eteenpäin. Kokonaisvaltaisuus tarkoittaa minulle sitä, että kaikki osa-alueet, esimerkiksi fysiikka, ovat kuosissa. Toki välillä tulee hetkiä, jolloin jokin asia korostuu ja silloin toimitaan tilanteen mukaan.

Viimeiseksi haluan mainita positiivisen ilmapiirin merkityksen. Valmennustiimi, johtoryhmä ja pelaajat yhdessä luovat psykologisesti turvallisen ympäristön, jossa ei pelätä virheitä. Välillä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta sieltä voi tulla takaisin alueelle, jossa hommat ovat hanskassa.

Ilmapiiriin vaikuttaa tietysti myös kommunikointi ja avoimuus. Yksilön ja joukkueen täytyy aina tietää, missä mennään.”

***

Suomalaisessa urheilussa on puhuttu paljon yksilön valmentamisesta ja yksilökeskeisyydestä suhteessa joukkuepelin kehittämiseen. Mitä ajatuksia tämä teema herättää?

”Kun olen työstänyt juniorimaajoukkueiden päävalmentajien kanssa Suomi-kiekon painopisteitä, yksi iso teema ja ohjaava otsikko on voittava joukkuepelaaja. Pointtina on se, että yksilö on joukkuetta varten. Valmentajat ja pelaajat voivat vaihtua, mutta joukkue säilyy.

En tykkää yksilön liiallisesta korostamisesta ja esiin nostamisesta. Pelaajaa pyritään totta kai koko ajan kehittämään, mutta tavoitteena pitäisi olla se, että pelaaja pystyisi parhaalla mahdollisella tavalla auttamaan joukkuetta voittamaan. Siitähän tässä on kuitenkin kysymys.

Minulle on tärkeää, että pelaajia autetaan ymmärtämään oma rooli ja sen merkitys osana ryhmää. Mikä on pelaajan roolin tarkoitus ryhmän menestymisen kannalta? Kun tämä on tiedossa, ollaan ytimessä ja voidaan joskus voittaakin jotain.

Yksilön fyysisiä, henkisiä ja teknisiä ominaisuuksia täytyy tietysti koko ajan valmentaa, mutta tavoitteena tulisi olla pelaajan kehittyminen nimenomaan joukkuepelaajana.”

***

Olen keskustellut jalkapallovalmentajien kanssa jonkin verran siitä, mikä merkitys pelitavan opettamisessa on periaatteilla, yksityiskohtaisilla malleilla ja kielloilla ja mikä on näiden vaihtoehtojen suhde. Miten opetat valmentajana pelitapaa arjessa?

”Koska maajoukkueessa on aikaa vähemmän kuin seurajoukkueessa, olen lähtenyt liikkeelle periaatteista. Meillä on pelin yleiset periaatteet, puolustuspelin periaatteet sekä hyökkäyspelin periaatteet.

Yleisiä periaatteita ovat muun muassa pelaaminen niin kuin peli hetkessä pyytää, pelin tilanteen (johdossa, tasan vai häviöllä) huomioiminen pelaamisessa, tilanteisiin meneminen ensimmäisenä ja kolmantena eli 2vs1-tilanteen muodostaminen ennen vastustajaa, fiksu vaihtaminen (keskimäärin 30-40 sekuntia) sekä jatkuva kommunikointi jäällä ja vaihtopenkillä.

Luotamme siihen, että kärsivällinen oman pelin jauhaminen tuottaa parhaan lopputuloksen.

Puolustamiseen liittyen ensimmäinen prioriteetti on paineen antaminen kiekolliselle. Kun emme pysty antamaan kovaa painetta, tavoitteena on voimakas 1-2-2-ohjauspelaaminen. Muita periaatteita ovat muun muassa keskustan kontrollointi, hyökkääjien taka- ja sivupaine, puolustajien cap-pelaaminen, puolustajien ja hyökkääjän matala kolmio sekä sen estäminen, että vastustaja pääsisi syöttämällä tai kuljettamalla murtamaan keskilinjan.

Hyökkäämisessä ykkösprioriteetti on nopea tilan voittaminen ja maalipaikan luominen. Kuten puolustamisessa, myös hyökkäämisessä on tärkeää kolmiopelaaminen. Pyrimme muodostamaan kolmioita niin, että kiekollisella on aina kaksi syöttösuuntaa, mieluiten mahdollisimman lähellä kiekollista pelaajaa.

Muita tärkeitä periaatteita ovat painottoman puolen hyökkääjän tilan tekeminen, kolmen tai neljän kaistan käyttö suorissa hyökkäyksissä sekä keskialueen ylittäminen vauhdilla.

Se hyökkääjä, joka on laukonut tai syöttänyt maalille, on vastuussa puolustamisesta kiekonmenetyksen hetkellä. Kahdella muulla hyökkääjällä on lupa mennä maalille.

Haluamme luoda tukea hyökkäysalueen keskustaan, jotta emme ole liikaa kulmissa ja hyökkäysalueen keskuksen ulkopuolella. Jos emme pääse keskustaan, tavoitteena on vastustajan viisikon ”juoksuttaminen” ja väsyttäminen sekä pelin painopisteen vaihtaminen.

Meillä on sekä yleisen tason periaatteita että yksityiskohtaisempia periaatteita. Niillä olemme päässeet aina hyvin liikkeelle.”

***

Suomi on voittanut johdollasi kaksi maailmanmestaruutta sekä yhden U20-kullan. Menestys on ollut siis hyvää. Millaista kilpailuetua pelitapa on tuonut ja missä asioissa eroa on syntynyt suhteessa muihin maihin?

”Suomi on ollut pelitavallisesti vahva jo vuosia. Ensinnäkin pelaajat ovat sitoutuneet hyvin siihen pelitapaan, jonka kulloinenkin valmennustiimi on päättänyt.

Pelitapaa tietysti säädetään ja päivitetään jatkuvasti, jotta löydämme niitä asioita, joissa voimme saada kilpailuetua. Jos mietin lähiaikoja, niin puolustamisessa olemme saaneet aidosti kovan paineen kiekolliseen pelaajaan. Sitä kautta olemme pystyneet pysäyttämään vastustajan hyökkäyspelaamisen mahdollisimman nopeasti.

Oman hyökkäyspelaamisen osalta maalineduspelaaminen on parantunut viime vuosina. Olemme saaneet periaatteiden harjoittelun kautta tehokkuutta maalintekoon.

Kun valmistauduimme vuoden 2019 MM-kisoihin, halusimme korostaa sitä, että jääkiekossa yli 70 % maaleista tehdään alle sekunti kiekon haltuunottamisen jälkeen. Pelaaja siis käytännössä tekee maalin suoraan tai nopeasti haltuunoton jälkeen. Tällöin todennäköisyys maalin tekemiseen on suuri.

Korostimme tätä seikkaa erilaisissa pienpeliharjoitteissa niin, että tietyistä maaleista sai harjoituksissa enemmän pisteitä kuin muista maaleista. Tällaisia muita arvokkaampia maaleja olivat esimerkiksi suoraan syötöstä, ohjurilla tai reboundista tehdyt maalit. Pelin voittamiseksi fiksut pelaajat halusivat tehdä näitä kahden pisteen maaleja enemmän kuin kuljettamalla tai harhauttamalla tehtyjä maaleja.

Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka olemme yrittäneet saada harjoittelun kautta peliin sellaisia tekoja, jotka johtavat tehokkaammin onnistumiseen maalinteossa. Väitän, että tämä on myös näkynyt pelaamisessa.”

***

Todennäköisyyksiin perustuva toiminta on varmasti lisääntynyt urheilussa. Esimerkiksi jalkapallossa käytetään erilaisia maaliodottamamalleja. Mitä ajattelet todennäköisyyksien kautta tapahtuvasta toiminnasta jääkiekossa?

”Jääkiekossa suurin osa maaleista tulee ykkös- tai kakkosalueelta. Myös keskilinjan murtaminen on yksi maalinteon tehokkuutta lisäävä tekijä, sillä se vaikeuttaa maalivahdin pelaamista. Maalintekopaikat ovat tärkeässä roolissa valmennusajattelussani. Tilastoimme aina laadukkaat maalintekopaikat – tulivatpa ne sitten suorista hyökkäyksistä tai vaikkapa riistoista.

Tiedän, että yksittäisessä pelissä enemmän maalintekopaikkoja luonut joukkue ei välttämättä voita. Maalipaikat ovat voineet olla joukkueiden kesken tasan, mutta olemme voittaneet tai hävinneet pelin 6-1. Olennaista on voiton todennäköisyys. Pitkässä juoksussa joukkue, joka luo enemmän maalintekopaikkoja, voittaa selkeästi useammin. Yksittäisessä pelissä sattuma vaikuttaa aina.

Lisäksi pitää muistaa, että siniviivojen siirtäminen lähemmäs keskialuetta on kasvattanut päätyalueiden kokoa. Tämä on lisännyt hyökkäysalueen hyökkäyspelin ja puolustusalueen puolustuspelin merkitystä. Aikaisemmin 5vs5-pelissä ei tullut niin paljon maalintekopaikkoja kuin nykyisin. Tämä on vaikuttanut peliin merkittävästi.”

***

Kuinka paljon pelitapa joustaa käytettävissä olevien pelaajien mukaan? Vai onko pelitapa aina lähes stabiili asia, johon pelaajat sitten sopeutuvat?

”Lähden valmentajana siitä, että minulla on tietty pelitapa ja valmennusfilosofia. Pelitapaa ei ole järkevää rakentaa niin, että se vaatii vain tietynlaisia pelaajia. Hyvä pelaaja pelaa millä pelitavalla tahansa, ajattelen. Koen, että minun pelitapaani voi toteuttaa sekä Suomi-sarjassa että NHL:ssä. Se ei perustu mihinkään taikatemppuihin. Valmentajan täytyy tietää, millaista peliä hän haluaa joukkueensa pelaavan.”

***

Miten pelitavan opettamisprosessi käytännössä etenee?

”Aina, kun meillä on normaalit harjoitukset, mukana on vähintään yksi pelitapaan sisältyvä viisikkopelaamisen osa-alue. Pelitapaa työstetään siis jokaisessa harjoituksessa.

Lähdemme usein puolustamisesta liikkeelle ja nimenomaan hyökkäysalueen puolustuspelaamisesta, erityisesti karvaamisesta. Siitä siirrytään keski- ja puolustusalueen puolustuspelaamiseen, minkä jälkeen keskitytään hyökkäyspelaamiseen. Harjoituksissa yksi ryhmä hyökkää ja toinen puolustaa, mutta painopiste on aina jommassakummassa toiminnassa.

Pelejä ja harjoituksia katsotaan myös videolta läpi. Valmentajat jakavat vastuuta keskenään: yksi vastaa hyökkääjistä, toinen puolustajista ja niin edelleen. Keskustelemme pelaajien kanssa myös henkilökohtaisesti, pakkipareittain sekä ketjuittain. Pelaajia kuunnellaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Uskon siihen, että pelaamaan oppii pelaamalla. Haluan, että treeneissä pelataan aina. Sääntöjä ja painotuksia voidaan vaihdella, mutta kisailu- ja pelaamiselementti on koko ajan mukana. Tämä nostaa harjoitusten intensiteettiä. Emme siis pelaile, vaan kilpailemme tosissamme.”

***

Harjoitteluun liittyen, mikä on viisikkopelaamisen ja erikoistilannepelaamisen välinen painotus? Saako jompikumpi osa-alue etusijan valmistautumisprosessissa?

”Erikoistilannepelaamisella on nykyään iso merkitys. Kun kaksi tasaista joukkuetta pelaa vastakkain, eroa on vaikea tehdä viisikkopelaamisessa. Ratkaisut syntyvät yli- ja alivoimalla.

Turnauksen aikana ensimmäinen harjoitus ei välttämättä sisällä yli- ja alivoimapelaamisen harjoittelua, mutta sen jälkeen erikoistilanteet ovat lähes aina mukana. Joskus harjoitellaan lyhyempi pätkä, joskus pidempi.

Joukkuepelin työstäminen on kuitenkin edelleen vahvassa osassa maajoukkueen harjoittelussa. Isossa turnauksessa kehitetään peliä, ei pelaajia. Fokus on yhteistyön ja yhteispelaamisen kehittämisessä.

Lähtökohtaisesti jokainen pelaaja haluaa pelata ylivoimaa, koska se on mahdollisuus tehdä tehopisteitä ja saada onnistumisia. Jos ylivoima ei toimi joukkueella, niin peli on edelleen 0-0. Mutta jos alivoima ei toimi, niin peli on heti 0-1 vastustajalle. Yritämme korostaa pelaajille, että alivoimapelaaminen on isossa kuvassa vielä tärkeämpää menestymisen kannalta kuin ylivoimapelaaminen.

Viime kaudella Antti Pennanen vastasi alivoimasta ja Mikko Manner ylivoimasta. Molemmat valmentajat työstivät edellisen MM-turnauksen aikana asioita varsin itsenäisesti pelaajien kanssa. Joskus katsomme yhdessä, mitä asioita täytyy korostaa tai mitä juttuja videoilta näkyy. Molemmilla valmentajilla oli kuitenkin iso vastuu ja korkea motivaatio kehittää peliin liittyviä asioita.

Normaalina pelipäivänä pidämme aamulla hallilla ylivoimapalaverin. Lounaan jälkeen on usein alivoimapalaveri. Ennen ottelua on vielä yksi palaveri, jonka minä pidän päävalmentajana. Pelaajalle, joka pelaa sekä yli- että alivoimassa, tulee näin ollen pelipäivänä kolme palaveria. Kaikki palaverit eivät kuitenkaan tule putkeen, vaan ne jaoteltu tasaisesti ennen ottelun alkua.”

***

Jukka Jalonen on valittu vuonna 2011 ja 2016 vuoden valmentajaksi Suomessa. Kuva: Pasi Salminen.
Jukka Jalonen on valittu kaksi kertaa (2011 ja 2016) Suomen vuoden valmentajaksi. Jalonen Urheilugaalassa vuonna 2017. Kuva: Pasi Salminen.

Kuinka paljon pelitapa muovautuu vastustajasta riippuen? Miten pelitapa ja yksittäinen ottelusuunnitelma kommunikoivat keskenään?

”Huomioimme tietysti aina vastustajajoukkueen, erityisesti vastustajan yli- ja alivoiman. Käymme palavereissa aina läpi, miten vastustaja pelaa yli- ja alivoimalla. Lisäksi nostamme esiin, jos vastustajan 5vs5-pelaamisessa on jotakin erikoista, joka meidän pitää ottaa huomioon.

Lähtökohta on oman pelin pelaaminen. Vastustajan pelaamisesta otamme kiinni yhteen tai kahteen asiaan, emme sen enempään. Uskon yksittäisiin pelitavallisiin painotuksiin enemmän kuin koko pelitavan räätälöintiin vastustajan mukaan.

Esimerkiksi viime kisoissa tiesimme, että Ruotsi pelaa kuudella puolustajalla. Meillä oli 12 hyökkääjää eli neljä täyttä ketjua, ja tiesimme, että Ruotsi on puolustuspelissä hieman heikompi kuin hyökkäyspelaamisessa. Vastustajan väsyttämiseksi yritimme antaa heille kovan paineen ja hyökätä pitkillä hyökkäyksillä. Tällaisia korostuksia ja nostoja on mahdollista tehdä pelitavan sisällä.

Kaikki, mitä meidän pelissämme on, riittää jokaista vastustajaa vastaan. Mitään uutta ei siis tarvitse keksiä. Nostamme ainoastaan esille asioita, joita juuri kyseisessä pelissä täytyy korostaa oman pelitavan puitteissa ja jotka ovat kyseisen pelin voittamisen kannalta ratkaisevia.

Jos pelitapaa säädetään liikaa, pelaajat joutuvat ajattelemaan enemmän. Mitä enemmän pelaajat joutuvat ajattelemaan, sitä hitaampaa toiminta on kentällä.”

***

Julkisessa jääkiekkokeskustelussa on puhuttu paljon niin sanotusta Meidän pelistä. Myös muissa lajeissa, kuten koripallossa ja jalkapallossa, on pyritty rakentamaan yhtenäistä peli-identiteettiä juniorimaajoukkueista aikuisten tasolle. Kuinka tärkeänä näet yhtenäisen peli-identiteetin?

”Pidän hyvänä asiana, että tietyt pelin periaatteet ovat suhteellisen samat eri ikäluokkien maajoukkueissa, 16-vuotiaista A-maajoukkueeseen asti. Emme jääkiekossa täysin pakota maajoukkueita pelaamaan tietyllä tavalla. Eri joukkueissa on pieniä nyanssieroja ja valmennustiimeillä on jonkin verran liikkumavaraa.

Käymme eri ikäluokkien valmentajien kanssa läpi tiettyjä pelitavan periaatteita ja keskustelemme, miten me tai joku toinen joukkue pelaa. Jaamme sellaisia hyviä käytäntöjä ja periaatteita, joita muidenkin olisi hyvä hyödyntää.

Mielestäni suomalaisen jääkiekon vahvuus on siinä, että pelin periaatteet ovat eri maajoukkueissa samat. Tällöin pelaajan on helppo siirtyä seuraavaan ikävaiheeseen, aina A-maajoukkuetasolle saakka. Pelaajalla on pohja olemassa ja hän tietää, mitä peliä maajoukkueessa pelataan.

Aina, kun Suomi pelaa, niin pelaaminen pitäisi heti tunnistaa Suomen peliksi. Suomalaisten pelaajien tulee olla työteliäitä, luistella ja liikkua paljon sekä olla vahvoja kamppailutilanteissa. Joukkueet pelaavat tiiviillä viisikolla hyökkäys- ja puolustussuuntaan. Tavoitteena on, että pelaajat pelaavat peliä toinen toisilleen.

Suomalaisten pelaajien tulee pelata voitosta epäitsekkäästi. Moni asia kulminoituu käsitteeseen voittava joukkuepelaaja. Tällaisia pelaajia meidän tulee myös kasvattaa.”

***

Arvoista puhutaan valmentamisessa nykyään ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mitkä ovat valmentajana tärkeimmät arvosi?

”Haluan olla vaativa, mutta oikeudenmukainen valmentaja. Pelaajat kilpailevat keskenään peliajasta, vastuusta ja rooleista. Haluan toimia niin, että pelaajat, jotka ovat omilla teoillaan treeneissä ja peleissä osoittaneet ansaitsevansa vastuuta, myös saavat sitä hieman enemmän.

Toinen tärkeä arvoni on rehellisyys. Jos jotakin luvataan, niin siitä myös pidetään kiinni. Jos muutoksia tulee, niistä kommunikoidaan avoimesti. Jokaisen tulee tietää, miksi joitakin asioita tapahtuu. Keskustelukulttuuri ja dialogi ovat iso osa omaa valmennusfilosofiaani ja arvojani.

Haluan auttaa pelaajia menemään eteenpäin sekä yksilötasolla että joukkueena.

Minulla on myös itselläni elinikäinen halu oppia ja kehittyä valmentajana. Haluan saada jatkuvasti lisää informaatiota. En voi jäädä tuleen makaamaan ja ajatella, että se, mitä tehtiin viime vuonna, riittää tänäkin vuonna. Tämä on itselleni todella tärkeä arvo.”

***

Mainitsit oppimisen ja kehittymisen tärkeyden. Kuinka paljon ajattelet pelin evoluutiota ja jääkiekon tulevaisuuden trendejä?

”Käytän tällaiseen ajatteluun kyllä jonkin verran aikaa. Katson paljon Liiga- ja NHL-joukkueiden treenejä ja pelejä. Niistä näkee aina, jos pinnalla on joitakin trendejä tai jotkin asiat ovat muuttumassa.

Olen toiminut kahden innovatiivisen valmentajan, Pennasen ja Mannerin, kanssa. Kun olen keskustellut heidän kanssaan, olen saanut paljon uusia ideoita ja ajatuksia. Molemmat valmentajat ovat mukana päivittäisessä valmennuksessa ja kokeilevat arjessaan uusia asioita. Tätä kautta saan myös itse paljon ajatuksia pelin kehittymiseen liittyen. Valmentaja ei voi yksin huomata kaikkea, joten kimpassa toimiminen on todella tärkeää.

Järki ja maltti pitää kuitenkin säilyttää koko ajan. Kaikkea ei kannata lähteä muuttamaan kerralla. Pelitapaan voi tuoda uusia yksityiskohtia, jotka siihen sopivat, mutta pelitapaa ei kannata muuttaa muuttamisen takia.”

***

Mainitsit jo muutaman valmentajanimen, joilta olet saanut vaikutteita. Keitä valmentajia haluaisit nostaa esille tärkeimpinä sparraajina urasi varrelta?

”Viime aikoina olen ollut tosiaan paljon tekemisissä Pennasen ja Mannerin kanssa, mutta olen saanut paljon vaikutteita monelta muultakin valmentajalta.

Toimin Timo Lehkosen kanssa pitkään HPK:ssa ja A-maajoukkueessa. Olen oppinut ”Timpalta” paljon.

Seurasin aktiiviesti Hannu Aravirran toimintaa ja johtamista, kun hän oli maajoukkueessa. 1990-luvun alussa opin valmentamisesta myös Pentti Matikaiselta.”

***

Valmennustiimiajattelu on voimistunut viime vuosina. Nykyään valmennus toimii yhä enemmän tiiminä, jossa on erilaista spesifiä osaamista. Mitä valmennustiimiajattelu merkitsee sinulle? Millaisia valmentajia haluat tiimiisi?

”Valmennustiimiajattelu on ihan älyttömän tärkeä juttu. Hommia tehdään yhdessä, ja jokaisen vahvuudet yritetään saada esiin. Jokaisen valmentajan arvostus on tärkeää – roolista ja tehtävästä riippumatta. Vain näin voidaan saada ulosmitattua paras esiin joka päivä.

Vaikka päävalmentaja tekee lopulta päätöksen, koko valmennustiimi osallistuu keskusteluun ja vaihdamme yhdessä ajatuksia.

Haluan valmennustiimiini sellaisia omilla aivoilla ajattelevia valmentajia, joilla on korkea motivaatio ja halu mennä eteenpäin. Muiden valmentajien tulee omilla ajatuksillaan haastaa päävalmentajaa, mutta myös tunnistaa, milloin eriäviä ajatuksia ei välttämättä kannata tuoda esille. Joka tilanteessa ei voi olla eri mieltä.

Mitään joojoo-miehiä en todellakaan kaipaa tiimiini. Valmentajalla täytyy kuitenkin olla tilannetajua. Pitää tunnistaa, milloin asioista kannattaa alkaa vääntämään ja väittelemään ja milloin taas ei.

Mielestäni valmentajien täytyy jakaa yhteinen iso kuva pelistä. Jos valmentajat ovat pelitavan, pelin rakenteen ja johtamisen osalta eri sivuilla, yhtenäisenä tiiminä toimiminen voi olla todella vaikeaa.

Kaikkien valmentajien pitäisi sisäistää ja hyväksyä tärkeimmät periaatteet. Nyansseissa voi olla enemmän eroja. Asioista ei tarvitse olla aina samaa mieltä, mutta tietty yhtenäisyys on tärkeää. Jos olemme periaatteellisella tasolla hyvin kaukana toisistamme, menestyvää yhteistyötä on vaikea tehdä.”

***

Opiskelit ennen valmentajaurasi alkua Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksella ja valmistuit vuonna 1988 liikuntatieteen maisteriksi. Mikä vaikutus korkeakouluopinnoilla on ollut valmentamiseesi?

”Yliopisto-opinnoilla oli suuri merkitys varsinkin silloin, kun aloittelin valmentajauraani. Yliopistolta sain pohjan valmentamisen aloittamiselle. Koen, että sain fysiikkavalmennuksen perusteet haltuun ja tiesin, miten se pääpiirteissään menee.

Sain oppia siitä, miten joukkuetta harjoitetaan. Koska opiskelin liikunnanopettajaksi, esiintymistä ja johtamista opiskeltiin paljon. Yliopisto loi pohjaa näille taidoille. Ilman koulutusta olisi ollut vaikeampi lähteä puhumaan isolle ryhmälle, kuten joukkueelle.

Vaikka opin monia asioita myöhemmin kantapään kautta ja sain lisää kokemusta, yliopisto-opinnot loivat kaiken kaikkiaan todella tärkeän perustan. Tästä ei ole kahta sanaa.”

***

Toimit valmentajaurasi alkuvaiheessa nuorten pelaajien kanssa ja työskentelit muun muassa Ilveksen valmennuspäällikkönä ja valmentajana poikamaajoukkueissa. Myöhemmin olet valmentanut U20-maajoukkuetta. Mitä nuorten pelaajien kanssa toimiminen on antanut?

”Ymmärrän, miten nuorten ajatusmaailma menee. Varmasti silläkin on merkitystä, että minulla on 27- ja 25-vuotiaat pojat. Nykynuoret ovat pirun fiksuja ja itseohjautuvia. Heille pitää ihan oikeasti perustella, miksi jotakin asiaa tehdään. Ihan kaikki ei mene läpi.

Nuoret arvostavat sitä, että valmentajalla on kompetenssia. Valmistautumisen treeneihin, peleihin ja palavereihin täytyy olla kunnossa. Pelaajat ovat ajattelevia nuoria miehiä, mikä nostaa vaatimustasoa myös valmentaa kohtaan. Ihan mitä vain ei voi mennä höpöttelemään.

Aikaisemmin pelaajat saattoivat vain tulla treeneihin, eivätkä miettineet näitä asioita niin paljoa. He tekivät, mitä pyydettiin ja käskettiin. Nykyään pelaajat ovat omalla tavallaan vaativampia valmentajia kohtaan. Tämä on hieno asia myös valmentajalle, sillä itsestä on saatava vielä enemmän irti.”

***

Olet valmentanut huipulla jo pitkään. Miten pidät huolen siitä, että pysyt huipulla myös jatkossa?

”Yksi iso asia on jatkuva kansainvälisen toiminnan seuraaminen. Katson paljon treenejä ja pelejä sekä keskustelen valmentajakollegoiden kanssa. Vaihdamme ajatuksia ja kuuntelemme toistemme mielipiteitä. Viime aikoina tärkeitä keskustelukumppaneita ovat olleet erityisesti mainitsemani Antti Pennanen ja Mikko Manner.

Luen paljon johtamiseen liittyvää kirjallisuutta. Se pitää hereillä. Osallistun myös erilaisiin seminaareihin. Olen ollut esimerkiksi NHL:n järjestämässä valmentajaseminaarissa. Näissä tapahtumissa on ammattilaisten pitämiä mielenkiintoisia luentoja, joista voi ammentaa paljon myös omaan tekemiseen.

Seuraan jonkin verran myös muiden lajien toimintaa. Pidimme viime elokuussa Helsingissä palloilulajien päävalmentajien palaverin, johon osallistuivat myös muun muassa Markku Kanerva ja Henrik Dettmann. Eri lajien välistä yhteistyötä yritetään taas vähän herätellä.”

***

Viimeinen kysymys palautuu alussa käsiteltyyn valmennusfilosofiateemaan. Miksi valmennat, Jukka Jalonen?

”Yhteisöllisyys on minulle tärkeä asia. Toimimme valmennustiiminä ja joukkueena kimpassa ja teemme asioita yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Nautin siitä, että voin viedä yksilöä ja joukkuetta eteenpäin.

Saan mahtavan fiiliksen, jos pääsemme yhteiseen tavoitteeseen tai edes lähelle sitä. ”Kiksit” syntyvät siitä, että teemme tätä yhdessä. Ei tästä yksin nauttisi niin paljoa.”

***


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kun sarjapelit alkavat, 13-vuotias Eetu voi joutua odottamaan kuukausia päästäkseen pelaamaan – Onko jalkapallon kilpailumääräyksissä lapsen oikeuksia murentava aukko?

Eetu on innokas 13-vuotias jalkapalloilija. Hän on harjoitellut joitakin viikkoja uudessa joukkueessa. Vanhemmat ovat pitäneet seuran vaihtamista hyvänä ideana, sillä vanha seura on alkanut vaatimaan poikkeuksellisia sitoumuksia perheiltä. Tällainen on ollut esimerkiksi kahden vuoden pelaajasopimuksen allekirjoittaminen ehtona seurassa pelaamiselle.

Eetun perhe on suorittanut kaikki erääntyneet maksut vanhaan seuraan. Perhe on myös valmis maksamaan tietyt tulevat toimintamaksut, joihin lasten vanhemmat ovat sitoutuneet seuran pelisäännöissä.

Uusi seura on tehnyt huhtikuussa 2021 Palloliiton sähköisen järjestelmän kautta siirtopyynnön. Eetu tarvitsee edustusoikeuden voidakseen pelata uudessa joukkueessa. Sarjakauden alkuun on vielä jonkin verran aikaa.

Pari päivää siirtopyynnön tekemisen jälkeen uusi seura on saanut ilmoituksen, että vanha seura ei hyväksy siirtoa. Kieltävän vastauksen perusteena on ollut se, että Palloliiton kilpailumääräysten mukainen vapaa siirtoaika on päättynyt. Uusi seura ja Eetun perhe eivät ole saaneet tietoonsa muita perusteita.

Asetelma on suomalaisessa juniorijalkapallossa harvinainen. Valtaosassa tapauksista seurat sopivat lasten ja nuorten pelaajasiirroista hyvässä yhteisymmärryksessä ympäri vuoden. Seurojen yhteistyöhalukkuus siirtoasioissa on ollut perinteisesti vahvalla tasolla. Nyt tähän lojaalisuuteen näyttää tulleen särö.

Uusi seura on kääntynyt Eetun perheen pyynnöstä Palloliiton puoleen ja pyytänyt, että liitto hyväksyisi pelaajan edustusoikeuden siirron tässä poikkeuksellisessa tilanteessa.

Palloliiton ilmoitus on lyhyt ja ytimekäs. Liitolla ei ole oikeutta hyväksyä pelaajasiirtopyyntöä.

Tilanne on ikävä erityisesti innokkaan ala-asteikäisen lapsen näkökulmasta. Puuttuvan pelioikeuden takia Eetu ei pääse pelaamaan uudessa joukkueessa, jossa hän on harjoitellut viikkojen ajan. Vanhassa seurassa pelaamisen edellytyksenä on sitoutuminen kahden vuoden sopimukseen ja sen mukanaan tuomiin velvoitteisiin, joita perhe pitää täysin kohtuuttomina.

Käytännössä Eetu ei voi pelata virallisissa otteluissa ennen syyskuuta, jolloin Palloliitto voi hakemuksesta myöntää pelaajalle oikeuden siirtoon.

Vanha seura on toiminut tilanteessa liiton kilpailumääräysten mukaisesti. Määräysten mukainen vapaa siirtoaika, jolloin vanha seura ei voi rajoittaa pelaajan siirtoa uuteen seuraan, on päättynyt 27. helmikuuta. Tämän määräpäivän jälkeen pelaaja voi saada pelioikeuden uuteen seuraan vain aikaisemman seuran suostumuksella.

Palloliitto voi oman tulkintansa mukaan hyväksyä siirtopyynnön vain 2.9. jälkeen tai silloin, kun vanha seura kieltäytyy ilman hyväksyttävää syytä antamasta edustusoikeutta vapaan siirtoajan aikana. Maaliskuun ja elokuun välisenä aikana tätä mahdollisuutta ei ole.

Asetelma herättää paljon kysymyksiä, joista merkittävin lienee: Miksi tällainen pattitilanne sallitaan 13-vuotiaan lapsen kohdalla?

Urheilun oikeusturvalautakunnan käytäntö osoittaa, että riidat lasten ja nuorten urheilussa ovat lisääntyneet viimeisen 10 vuoden aikana. Monien mielestä kehityssuunta on huolestuttava.

Palloliiton kilpailumääräykset antavat seuroille mahdollisuuden estää lähes mielivaltaisesti, minkäänlaisia perusteita esittämättä, seurassa pelaavan lapsen siirtymisen uuteen seuraan. Lopputuloksena voi olla pahimmillaan se, että ala-asteikäinen lapsi voi joutua odottamaan puoli vuotta päästäkseen pelaamaan virallisen jalkapallo-ottelun. Tapauksia on vielä vähän, mutta yksikin on liikaa.

Kestääkö tällainen systeemi kriittisen tarkastelun lapsen oikeuksien näkökulmasta?

Palloliiton kilpailumääräyksiä on mahdollista peilata Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien yleissopimukseen, johon Suomi liittyi vuonna 1991.

Sopimuksen 15 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden yhdistymisvapauteen ja rauhanomaiseen kokoontumisvapauteen. Artiklan ensimmäistä kohtaa täydentää toinen kohta, jossa asetetaan kielto rajoittaa lapsen yhdistymisvapautta muilla kuin välttämättömillä syillä. 

Sopimuksen 31 artiklassa puolestaan turvataan lapsen oikeus vapaa-ajan toimintaan. Tällaiseen toimintaan voidaan katsoa kuuluvan esimerkiksi oikeus valita vapaasti haluamansa harrastusjoukkue.

Kysymys lapsen oikeudesta seuran vaihtamiseen oli esillä myös tammikuussa 2021 annetussa Urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaisussa. Asia koski kolmen 2005-syntyneen salibandypelaajan oikeutta vaihtaa seuraa.

Alaikäiset pelaajat olivat tehneet kilpailukautta 2020–2021 koskevan sopimuksen vanhan seuransa kanssa. Asiallisesti kyse oli sitoutumisesta seuran yksipuolisesti laatimiin vakioehtoihin. 

Pelaajat halusivat vaihtaa seuraa kesken kauden, mutta vanha seura ei ollut suostunut tähän. Myöskään liitto ei ollut hyväksynyt seurasiirtoja kilpailusääntöihinsä vedoten.

Urheilun oikeusturvalautakunta päätti kuitenkin muuttaa liittohallituksen pelaajasiirtoja koskevaa päätöstä ja salli pelaajien siirrot uuteen seuraan.

Ratkaisussaan lautakunta viittasi muun muassa YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Oikeusturvalautakunta piti liittohallituksen päätöstä kohtuuttomana ja antoi painoarvoa lapsen oikeudelle osallistua vapaasti urheilutoimintaan. Lisäksi merkitystä oli sillä, että pelaajien huoltajat olivat sitoutuneet huolehtimaan taloudellisista velvoitteista vanhaa seuraa kohtaan.

Toisin kuin jalkapallon kilpailumääräykset, salibandyn kilpailusäännöt sisältävät niin sanotun ”poikkeuspykälän”. Liitolla on sääntöjen mukaan mahdollisuus hyväksyä erityisen painavasta syystä juniori-ikäisen pelaajan siirto myös ilman vanhan seuran suostumusta, mikäli pelaaja ja uusi seura tekevät asiasta kirjallisen perustellun hakemuksen liittoon.

Oikeusturvalautakunnan mukaan salibandyn liittohallituksen päätös hylätä alaikäisten pelaajien siirto ei ollut kilpailusääntöjen vastainen, mutta päätös johti kuitenkin yksittäistapauksessa kohtuuttomaan lopputulokseen.

Palloliiton kilpailumääräyksissä ei ole, ainakaan vielä, Salibandyliiton kilpailusääntöjen mukaista ”varaventtiilisääntöä”, joka antaisi kattojärjestölle toimivallan pelaajasiirtojen hyväksymiseen yksittäistapauksissa vapaan siirtoajan ulkopuolella. Eetun kohdalla erityisen painavan syyn vaatimus voisi olla esimerkiksi se, että vanha seura on vaatinut nuorilta pelaajilta sitoutumista hyvin poikkeukselliseen kahden vuoden sopimukseen.

Eetun tapaus osoittaa, että tällaiselle poikkeuspykälälle olisi juuri nyt suuri tarve. Asian merkitys on lapselle suuri. Miten laji-ihmiset perustelevat 13-vuotiaalle pelaajalle, että hän ei pääse pelaamaan useampaan kuukauteen?

Palloliitto on ilmoittanut, että sillä ei ole harkintavaltaa pelaajasiirroissa vapaan siirtoajan päättymisen (27.2.) jälkeen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että liiton keinot puuttua seurojen päätöksiin vapaan siirtoajan ulkopuolella ovat hyvin vähäiset. Tilanne lienee myös Palloliitolle harvinainen, sillä normaalisti seurasiirrot eivät aiheuta ongelmia.

Eri lajiliittojen kilpailusääntöjen ja niiden sisältämisen siirtorajoitusten tavoitteena on perinteisesti ollut sujuvan harrastamisen sekä seurojen ja niiden joukkueiden toimintaedellytysten turvaaminen.

Jalkapallossa vapaan siirtoajan ajoittaminen marraskuun ja helmikuun väliseen aikaan palvelee esimerkiksi sitä, että seurasiirrot nuorten jalkapallossa tapahtuisivat sarjojen päätyttyä ja hyvissä ajoin ennen seuraavan pelikauden alkamista. Varsinkin pelaajamäärältään pienemmissä joukkueissa parinkin pelaajan poislähtö voi hankaloittaa joukkueen osallistumista sarjaan.

Eetun tapaus osoittaa kuitenkin ilmeisen tarpeen tarkastella Palloliiton kilpailumääräyksiä myös lapsen oikeuksien näkökulmasta.

Yli 15-vuotiaiden pelaajien kohdalla erilaiset siirtorajoitukset voivat olla helpommin perusteltavissa. Mitä nuoremmista pelaajista on kyse, sitä ongelmallisempia kilpailumääräysten rajoitukset ovat. Viime kädessä järjestelmän valuvioista kärsivät yksittäiset lapset, joilta evätään mahdollisuus pelata.

Kun kilpailumääräyksistä puuttuu poikkeuspykälä, joka antaisi liitolle mahdollisuuden puuttua yksittäisiin siirtotilanteisiin vapaan siirtoajan ulkopuolella, perheiden on hankalaa saada oikeusturvaa Eetun tapauksen kaltaisissa tilanteissa.

Eetun tapaus näyttää osoittavan, että Palloliiton kädet ovat asiassa sidotut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nykytilannetta voisi pyrkiä muuttamaan.

Vaihtoehtona on ottaa Palloliiton kilpailumääräyksiin Salibandyliiton kilpailusääntöjen tapainen poikkeuspykälä, joka mahdollistaa sen, että pelaajan siirtyminen uuteen seuraan ei ole ”siirtoikkunan” ulkopuolella pelkästään vanhan seuran päätöksen varassa.

Vanhalla seuralla tulisi olla velvollisuus perustella, minkä takia se katsoo siirron epäämisen olevan perusteltua. Tällöin esille voisi nousta vanhan seuran ja sen yksittäisen joukkueen toimintaedellytyksiin liittyviä seikkoja. Vastaavasti uuden seuran tulisi tehdä liitolle yhdessä pelaajan perheen kanssa perusteltu hakemus siirron hyväksymisestä. Eetun tapauksessa perustelut olisivat kiistatta olemassa.

Toinen vaihtoehto on laajentaa vapaata siirtoaikaa niin, että alaikäinen pelaaja ei joudu odottamaan uuden siirtoajan alkamista yli puolta vuotta. Tällä hetkellä vapaa siirtoaika on 16.11.–27.2., jota monet ovat kritisoineet lyhyeksi – varsinkin, kun puhutaan 12- ja 13-vuotiaista pelaajista.

Kolmas mahdollisuus purkaa ongelmallista järjestelmää olisi muuttaa kilpailumääräysten 13 §:n toista kohtaa, jonka mukaan vanha seura ei saa evätä 11-vuotiaan tai nuoremman pelaajan vapaata siirtoa, jos pelaaja on täyttänyt velvoitteet vanhaa seuraansa kohtaan. Tämän ikärajan nostamista hieman korkeammalle olisi syytä pohtia.

Kaikki kolme vaihtoehtoa voisivat tarkoittaa parannusta nykytilanteeseen merkitsemättä kuitenkaan liiallista heilahdusta toiseen suuntaan. Joukkueiden toimintaedellytykset pystyttäisiin edelleen turvaamaan, eivätkä muutokset vaarantaisi myöskään sarjojen käytännön toteuttamista.

Jatkossa 13-vuotias lapsi ei saa enää joutua kärsimään siitä, että pelaajan vanha seura voi täysin vapaan harkintansa mukaan estää lapsen siirtymisen toiseen seuraan. Eetun kohdalla tämä tarkoittaa pahimmillaan sitä, että hän joutuu odottamaan kesän yli syksyyn päästäkseen pelaamaan uudessa joukkueessa.

On surullista, että harrastajamääriltään Suomen suurimman lajin kilpailumääräyksissä on tällainen lapsen oikeuksia heikentävä aukko.

Toteutuuko tällaisessa tilanteessa lapsen etu?

Tekstissä esiintyvän Eetu-pojan nimi on muutettu. Kirjoittajalla ei ole liityntää kumpaankaan tekstissä viitattuun seuraan.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Vastoinkäymisten voittajat

Kun saksalaiselta huippuvalmentajalta, entiseltä juniorivalmentajalta, Thomas Tuchelilta kysyttiin vuonna 2015 valmennusseminaarissa pelaajakehityksestä, Tuchel nosti erityisesti yhden asian esille.

VfB Stuttgartin junioreissa valmentamisen aloittanut Tuchel korosti vastoinkäymisten nujertamisen merkitystä. Hän piti sitä talentin tärkeimpänä piirteenä.

”Pelaajien on osattava käsitellä vastoinkäymisiä. Heidän on pystyttävä pelaamaan, vaikka kaikki ei menisi ympärillä täydellisesti. Se on iso riski, jos pelaajat ovat vain mukavuusalueellaan. Meidän valmentajien tehtävä on motivoida ja auttaa heitä ylittämään esteet”, Tuchel sanoi.

Kesäkuussa alkaviin jalkapallon EM-kisoihin valmistautuva miesten jalkapallomaajoukkue, Huuhkajat, on täynnä näitä vastoinkäymisten voittajia.

Pelaajien pitkä polku Suomi-paitaan on sisältänyt esteitä, joita he ovat onnistuneet ylittämään tärkeiden tukijoidensa avustamana. Noustakseen A-maajoukkueeseen pelaajan on täyttynyt voittaa suuri määrä vastoinkäymisiä.

Näissä tarinoissa on tärkeä oppi suomalaiselle pelaajakehitykselle. Ne voivat myös toimia esimerkkinä nykyisille junioreille.

***

Ensimmäiset poikamaajoukkuevalinnat tehdään normaalisti sinä vuonna, kun pelaaja täyttää 15 vuotta. Suomen A-maajoukkueesta löytyy monia pelaajia, jotka saivat odottaa ensimmäistä maajoukkuekutsua useita vuosia.

Huuhkajien kapteenistoon kuuluva Paulus Arajuuri veti nuorisomaajoukkueen paidan ensimmäistä kertaa päälleen vasta 18-vuotiaana. Pelatessaan juniorina Nummelan Palloseurassa Arajuuri pyrki useampaan otteeseen, tuloksettomasti, pääkaupunkiseudun isompiin junioriseuroihin.

”HJK:n valmentaja ei ottanut mua joukkueeseen, kun oli kuulemma ennestään liikaa lössiä”, Arajuuri on muistellut.

Myös toisen maajoukkueen vakiopelaajan, Robin Lodin, debyytti Suomi-paidassa tapahtui monta vuotta useita ikätovereita myöhemmin. Lod ei pelannut kolmessa ensimmäisessä maajoukkueikäluokassa (U15-U17) otteluakaan.

Arajuuri ja Lod eivät ole suinkaan ainoita esimerkkejä pelaajista, joiden polku Huuhkajat-paitaan ei ole ollut suora U15-maajoukkueesta ylöspäin.

Onni Valakari sai ensimmäisen maajoukkuekutsun vasta U18-vaiheessa syksyllä 2016. Lopulta Valakarista tuli yhdessä Marcus Forssin kanssa ikäluokkansa (1999-syntyneet) ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pelaaja A-maajoukkueessa. Vain kaksi vuotta ennen Huuhkajat-debyyttiään Valakari jäi rannalle alle 19-vuotiaiden EM-kotikisoista.

Sauli Väisänen istui vielä B-junioreiden SM-sarjassakin penkillä ja debytoi maajoukkueessa vasta U20-vaiheessa.

Vuonna 1989 syntynyt Albin Granlund ei pelannut yhtä ainoaa poika- tai nuorisomaaottelua. Ensimmäinen A-maaottelu tuli vasta 27-vuotiaana. Tällä hetkellä Granlund on kuitenkin yhdessä Juhani Ojalan kanssa ikäluokkansa ainoa Huuhkajat-kenttäpelaaja.

Puolassa nykyään pelaavan Robert Ivanovin kohdalla nuorimaaottelusarake näyttää myös nollaa.

Nämä pelaajat eivät ole poikkeuksia. Suomen A-maajoukkueeseen nousee myös jatkossa pelaajia, jotka jäävät sivuun ensimmäisistä poikamaajoukkuevalinnoista.

Näillä hetkillä on tärkeää muistaa ja muistuttaa, kuinka tärkeitä asioita sinnikkyys ja pitkäjänteisyys ovat. Tämä koskee niin pelaajia, vanhempia kuin valmentajiakin.

***

Moni Huuhkajat-pelaaja on kärsinyt urallaan vakavista loukkaantumisista.

Jere Uronen siirtyi vuonna 2012 vain 17-vuotiaana TPS:stä ruotsalaiseen Helsingborgs IF:ään. Vain hetki 18-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen Uronen sai vakavan polvivamman, jonka takia hän oli kauden 2013 lähes kokonaan sivussa.

”Jerellä oli ollut Ruotsissa kaikki hyvin ja peli oli kulkenut uudessa joukkueessa. Sitten tuli rustovamma, joka piti pojan kymmenen kuukautta sivussa. Kolmeen kuukauteen hän ei voinut varata polvelle painoa. Jere oli yksin Ruotsissa, eikä pystynyt käymään edes kaupassa. Tuo vaihe opetti Jerelle paljon, vaikka se oli varmasti tuskaista aikaa. Se oli suuri henkinen voimanosoitus Jereltä”, pelaajan isä Kari Uronen on kertonut myöhemmin.

Joel Pohjanpalon kohdalla puhutaan maalinteon lisäksi usein myös loukkaantumisista. Harva suomalainen jalkapalloilija on tullut yhtä monta kertaa ja yhtä onnistuneesti loukkaantumisen jälkeen takaisin kuin Union Berlinin hyökkääjä. Tämä, jos mikä, on ollut ammattimaisuutta.

”Kun Jollella on ollut aikuisena loukkaantumisia enemmän kuin riittävästi, tiedän, että Saksassa arvostetaan sitä, kuinka hän on toiminut vaikeilla hetkillä ja miten hän on suhtautunut koko seuraan ja sen henkilökuntaan. Sillä on ollut merkitystä”, Pohjanpalon isä Risto on todennut.

Loukkaantumiset eivät ole musertaneet muitakaan Huuhkajat-pelaajia.

Esimerkiksi Jesse Jorosen kohdalla ”ura oli yhdessä vaiheessa jopa lähellä loppua”, kuten Timo Joronen on pohtinut. Pelatessaan Englannissa Joronen oli useita vuosia loukkaantumisten takia sivussa. Jotain esteiden ylittämisestä kertoo se, että kaudella 2020-2021 Joronen on pelannut yhtä ottelua lukuun ottamatta kaikki Brescian Serie B -ottelut.

Kun Huuhkajat astelee 12. kesäkuuta EM-kisojen avausotteluun Tanskaa vastaan, kentällä on useita pelaajia, jotka ovat käyttäneet satoja ja satoja tunteja raivatakseen tietään loukkaantumisten jälkeen takaisin pelikuntoon. Tämä omistautuminen ei näy TV-ruutujen välityksellä, mutta juuri se on ollut esimerkiksi Tuchelin kuvailemaa ”lahjakkuutta”.

***

Maitojuna. Tämä on sana, johon törmää urheilussa edelleen liian usein. Termin viljely ei tee oikeutta urheilijoille, jotka ovat tehneet valtavasti töitä puskeakseen itsensä huipulle.

Kun Teemu Pukki palasi vuonna 2010 Espanjan Sevillasta takaisin Suomeen ja Veikkausliigaan, osa alkoi epäillä nuoren hyökkääjän mahdollisuutta merkittävään uraan. Nyt Pukki on matkalla kaikkien aikojen maalintekijäksi A-maajoukkueessa.

Pukin lisäksi myös esimerkiksi Tim Sparv, Jesse Joronen, Juhani Ojala ja Sauli Väisänen ovat jossain kohtaa uraansa palanneet joko pysyvästi tai lainasiirrolla Suomeen, mutta ponnistaneet pian takaisin ulkomaille.

Maitojuna-sana ei kuvaa näitä pelaajia. He ovat olleet ikäluokkansa harvoja pelaajia, jotka ovat ylipäänsä ponnistaneet maailmalle. He ovat olleet pikemminkin vastoinkäymisten voittajia ja esteiden ylittäjiä.

Näiden esimerkkien tärkeä viesti on: Kehittyminen on todella harvoin lineaarista, eikä pelaajana kasvaminen pääty aikuisiälläkään. Se pätee myös juniori-ikäluokkiin. Vaikka pelaaja ei olisi 14-vuotiaiden Huuhkajaturnauksessa tai ensimmäisellä, toisella tai edes kolmannella alueleirillä, yksikään ovi ei ole mennyt pelaajana vielä kiinni.

Tällaisilla hetkillä ratkaisevaa on se, millaista kehittymisen asennetta ja työnteon ilmapiiriä pelaajan ympärillä olevat ihmiset ruokkivat.

***

Monen Huuhkajat-pelaajan kohdalla polun varrelle osuneet ihmiset ovat auttaneet pelaajaa esteiden ylittämisessä. Nämä henkilöt eivät aina loista parrasvaloissa, näy urheilugaaloissa tai esiinny luetuimpien kolumnien tekstiriveillä.

Onni Valakari kasvoi nuoruusvaiheessa muita myöhemmin, mutta hänen valmentajansa Jyri Hietaharju SJK:ssa uskoi pelaajaan.

Pyry Soiri ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Iina ovat saaneet vuosien aikana tukea suurelta verkostolta.

”Meillä on ollut työni puolesta valtava verkosto ei-biologisia ”tätejä” ja ”setiä” ympäri maailmaa. Olen joutunut yksinhuoltajana turvautumaan usein verkoston apuun. On ollut upeaa nähdä, kuinka suuri sosiaalinen perhe auttaa ja tukee paitsi futiksessa myös sen ulkopuolella”, Iina Soiri on kertonut.

Leo Väisänen sai tärkeää oppia esimerkiksi loskaisilla lenkkipoluilla.

Simo Valakari auttoi ymmärtämään, mitä ammattilaisuuteen pääsy vaatisi. Kaikki ne treenit ennen ja jälkeen pitkän koulupäivän, lenkit loskakelissä, kestävyysharjoittelu ja monet muut asiat, jotka koettelivat. Aloin ymmärtämään, mitä ammattilaisuus vaatii”, Väisänen on sanonut.

Tim Sparv on korostanut useaan otteeseen isänsä Tor Sparvin merkitystä. Myös monet muut pelaajat ovat pitäneet vanhempien panosta kullanarvoisena pelaajapolun varrella.

Ympärillä on ollut henkilöitä, jotka ovat uskoneet ja motivoineet, vaikka moni muu olisi heittänyt hanskat tiskiin.

On ollut vapaaehtoisia juniorivalmentajia, jotka ovat käyttäneet ylimääräistä aikaa pelaajan tukemiseen. On ollut valmennuksen aloittaneita entisiä pelaajia, jotka ovat avanneet ammattilaisuuden vaatimuksia. On ollut vanhempia, jotka ovat paitsi tarjonneet tukea kriittisillä hetkillä myös mahdollistaneet monia arjen asioita. Moni pelaaja on korostanut kaveripiirin merkitystä, joka on tarjonnut tärkeää apua vaikeilla hetkillä.

***

Huuhkajien EM-kisajoukkue julkistetaan noin kuukauden päästä, 1. kesäkuuta. Joukkueeseen valitaan 26 pelaajaa.

Ainakin yksi asia on varma. Joukkueessa tulee olemaan pelaajia, jotka ovat erinomaisia esimerkkejä sellaisista teemoista kuin urheilijana kasvaminen, vastoinkäymisten voittaminen ja esteiden ylittäminen.

Seurojen, valmentajien ja muiden futisihmisten tärkeä tehtävä on välittää näitä tarinoita nykyjunioreille ja kertoa konkreettisia esimerkkejä. Olisiko aika ottaa haaste vastaan?

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Monet naureskelivat ja vähättelivät” – Rasmus Jansson valmensi kaksi vuotta sitten nelosdivaripelaajia Suomessa, nyt hän työskentelee maajoukkuepelaajien kanssa ulkomailla

On sateinen arki-ilta syksyllä 2019. Kello on lähestymässä puolta yötä. Rasmus Jansson on lopettamassa SAPA:n miesten joukkueen harjoituksia Haapaniemen kentällä Helsingin Kalliossa. Vasta vähän päälle parikymppinen Jansson toimii helsinkiläisjoukkueen päävalmentajana.

Jansson tekee paljon muutakin kuin vain valmentaa. Hän on laatinut pelaajia varten kirjallisia sopimuksia ja kerännyt ympärilleen poikkeuksellisen ison valmennustiimin. SAPA:lla on käytössä GPS-seurantalaitteet, jotka valmentaja on kustantanut omasta pussistaan. Jansson on ostanut säästöillään myös drone-lennokin, jotta harjoituksia voitaisiin kuvata myös suoraan ylhäältäpäin.

Aiemmin syksyllä Jansson on selvittänyt, kuinka yksi joukkueen pelaajista voisi saada oleskeluluvan.

Ennen harjoituksia Jansson ja muut valmentajat keittävät pelaajia varten kahvit ja hakevat kaupasta hedelmiä. Kun joukkueella ei ole harjoituksia, päävalmentaja tekee klippejä, käy analysoimassa juniorijoukkueiden harjoituksia, tapaa Veikkausliiga-joukkueiden valmentajia tai kiertelee Kalliossa toimivien yritysten luona tavoitteenaan saada rahallista tukea joukkueelleen.

Jansson ei saa valmentamisesta palkkaa. Hän tekee töitä ravintola-alalla saadakseen riittävästi rahaa elämiseen. Kaikki ylimääräinen raha menee joukkueen harjoitusvälineisiin, joihin halutaan panostaa normaalia enemmän.

Valmentajan ajatukset pyörivät vain jalkapallon ympärillä. Joka päivä on tehtävä enemmän ja paremmin.

Miksi tämä kaikki vaiva Suomen viidenneksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan joukkueen eteen?

Vastaus kysymykseen saadaan vajaa kaksi vuotta myöhemmin yli 4 000 kilometrin päästä Helsingistä.

Kallio on vaihtunut Kyproksen Pafosiin, SAPA:n alasarjajoukkue ammattilaisorganisaatioon. Jansson ei valmenna enää divaripelaajia, nyt hän työskentelee ammattilaispelaajien, kuten Paulus Arajuuren ja Onni Valakarin, kanssa.

SAPA:n pelaajabudjetti koostui hedelmistä ja kahvipaketeista, Kyproksella Jansson työskentelee joukkueessa, jonka arvo on yli 10 miljoonaa euroa.

Kuinka helsinkiläinen ponnisti alle kahdessa vuodessa Suomen 4. divisioonasta kyproslaisen Pafos FC:n huippu-urheiluympäristöön?

On aika kertoa tarina, jota ei ole suomalaisessa jalkapallossa aikaisemmin kuultu.

***

”Olen halunnut mennä omaa reittiäni”

Rasmus Jansson aloitti valmentamisen vuonna 2013 vain 16-vuotiaana helsinkiläisen Ponnistuksen 8-vuotiaiden juniorijoukkueessa. Samoihin aikoihin käynnistyivät opinnot Ravintolakoulu Perhossa.

”Jätin opiskelusta varmasti jotain pois, jotta olisin voinut keskittyä paremmin valmentamiseen. Priorisoin jalkapallon kaiken muun edelle”, 24-vuotias Jansson muistelee nyt.

Valmentajan polku jalkapallossa ei ole ollut tavallinen. Hän valmensi ensimmäiset viisi vuotta ala-asteikäisiä junioreita. Vuonna 2017 juniori-ikäluokat vaihtuivat aikuisten alasarjajoukkueeseen.

”Olen halunnut mennä omaa reittiäni ja tehdä asioita omalla tavallani. Jos olisin kulkenut saman Palloliiton koulutuspolun kuin kaikki muutkin ja siirtynyt seuran sisällä yhdestä ikäluokasta aina pykälän ylöspäin, polkuni olisi ollut samanlainen kuin kaikilla muillakin. Valmentajat odottavat usein erilaisia lopputuloksia, vaikka he kaikki käyvät läpi ihan samanlaisen putken.”

Jansson pitää oman kehittymisensä kannalta kriittisen tärkeänä sitä, että hän pääsi työskentelemään erilaisissa valmennusrooleissa. Perspektiivi asioihin laajeni ja osaamiskenttä monipuolistui.

”Olen ollut sekä päävalmentajana että apuvalmentajana. Joskus olen vetänyt myös maalivahtitreenejä ja pitänyt tosi pienille lapsille tekniikkakouluja. Minun on täytynyt perehtyä esimerkiksi fysiikkavalmennukseen ja analytiikkaan. Olen saanut tutustua todella moneen eri valmennuksen osa-alueeseen. Koen, että tästä on ollut minulle todella paljon hyötyä”, Jansson arvioi.

Viimeisinä vuosinaan Suomessa Jansson haki valmennustöihin kymmeniin eri seuroihin – niin juniori- kuin aikuistasolle. Joukossa oli useita isoja seuroja. Hän sai lähes jokaisessa paikassa kieltävän vastauksen.

”Minulla oli unelmana valmentaa tosissani. Halusimme päästä toisen valmentajan Henri Jussilan kanssa ympäristöön, jossa olisimme saaneet tehdä asioita tosissaan ja eri tavalla. Päädyimme ensin SAPA:n miesten joukkueeseen ja sen jälkeen Etelä-Espoon Palloon, koska meitä ei hyväksytty ”Jusan” kanssa minnekään muualle.”

Kun valmentajat saivat SAPA:ssa ja EsPassa mahdollisuuden, he ryhtyivät rakentamaan seuran edustusjoukkueisiin mikroympäristöjä, eräänlaisia koelaboratorioita.

”Saimme energiaa siitä, että meitä ei haluttu mihinkään muuhun seuraan. Puolittain tekeminen ei ollut meille mahdollisuus. Saimme ”kiksejä” siitä, että yritimme tehdä kaiken mahdollisimman hyvin. Tämä toi vapauden tunnetta.”

Janssonin mukaan harva ihminen uskoi heidän reittiinsä – pyrkimykseen tehdä alasarjajoukkueiden toiminnasta mahdollisimman ammattimaista.

”Montaa asiaa – esimerkiksi sitä, että teimme öisin videoita valmiiksi seuraavan päivän harjoituksia varten – pidettiin niin sanotusti turhana duunina. Monet naureskelivat ja vähättelivät, kun kuulivat, että ”hinkkaamme” tötsiä millimetrin tarkkuudella oikeille paikoille”, Jansson kertoo.

”Me saimme tästä kuitenkin merkityksellisyyden tunnetta. Tämä näkyi myös peleissä. Koska Nelosen ja Kolmosen muut joukkueet pitivät meitä ”ylipanostajina”, vastustajat syttyivät peleihin enemmän. Meistä tämä oli pelkästään siistiä.”

Jansson ja muut edustusjoukkueen valmentajat – sekä SAPA:ssa että EsPassa – tottuivat tekemään lähes kaiken yksin.

Esimerkiksi SAPA:ssa valmentajat hankkivat sponsoreita, aurasivat kenttää lumesta, ostivat varusteita, tekivät pelaajasopimuksia ja laativat otteluraportteja. Valmentajat saivat tärkeää kokemusta seuratyön eri sektoreista.

”Opimme arvostamaan sitä kaikkea duunia, jota ympärillä olevat ihmiset tekevät jalkapalloseurassa. Kyse voi olla esimerkiksi siivoojista, jotka tulevat joka päivä siivoamaan stadionin. Tämä voi jäädä monelta kokematta, jos on vain omassa ’valmentajakuplassa'”, Jansson aprikoi.

Vaikka Jansson ei työskennellyt Suomessa koskaan päätoimisena jalkapallovalmentajana, isot työmäärät tulivat jo varhaisessa vaiheessa tutuiksi.

Valmius korkeisiin työmääriin ja ratkaisukeskeinen asenne ovat olleet asioita, joita valmentaja on halunnut vaalia omassa toiminnassaan.

”En ole koskaan miettinyt työtunteja, vaan ainoastaan sitä, miten jonkin asian voi ratkaista. Päätimme SAPA:n miehissä, että joukkueen valmentajat ja pelaajat menevät Metallican keikalle ja Via Crucis -pääsiäisnäytelmään järjestyksenvalvojiksi, jotta pelaajien ei olisi tarvinnut maksaa joukkueen toiminnasta ja jotta olisimme saaneet paremmat mahdollisuudet panostaa toimintaan”, Jansson kertoo esimerkkinä.

”Olen Kyproksella huomannut, että täällä kukaan valmentaja ei ole korvaamaton. Jos kieltäytyisin jostakin tehtävästä, joku toinen tekisi sen puolestani ja saisi mahdollisuuden. Seuraavalla kerralla en saisi edes mahdollisuutta, vaan joutuisin ulos. Ihmisiä tulee ja menee, mutta toiminta ei pysähdy.”

***

”Hän ei nähnyt syytä, miksi tekemisen tason olisi pitänyt olla huonompaa”

”’Rassella’ on ollut valtavasti intoa ja halua tehdä. Hän on halunnut koko ajan oppia lisää ja kehittää itseään”, kertoo Samuli Jokinen.

Jokinen toimi Janssonin kanssa valmentajana SAPA:n junioreissa ja miesten joukkueessa. Hän myös valmensi Janssonia tämän ollessa junioripelaaja.

”Muistan, kuinka Rasse halusi nuorempana aloittaa saliharjoittelun, jota varten hän pyysi minulta apua. Tein hänelle ohjelman, mutta ei mennyt kauaakaan, kun hän oli jo juttelemassa salin omistajien kanssa ja löysi sitä kautta entistä parempia asiantuntijoita. Tämä sama homma jatkui ja jatkuu edelleen jalkapallon parissa. Rasse ei tyydy siihen, missä hän on tällä hetkellä.”

”Se, että Rasse oikeasti mietti asioita ja halusi tehdä kaiken mahdollisimman hyvin ihan pienissäkin junioreissa, innosti minua todella paljon. Kun valmensimme myöhemmin SAPA:n miehissä, jonkun dokumenttiporukan olisi pitänyt olla kuvaamassa tätä toimintaa. Toiminnassa ei jätetty yhtäkään kiveä kääntämättä. Muistan, kuinka talvisin me valmentajat esimerkiksi aurasimme kenttää ja kävimme hakemassa rautakaupasta suolaa kentän sulattamiseen”, Jokinen muistelee.

Janssonin valmentama SAPA:n miesten edustusjoukkue pelasi kaudella 2019 Helsingin Nelosessa. Valmentajat lähtivät toiminnassaan siitä, että sarjatason ei pidä määrittää toiminnan laatukriteereitä.

Jokinen näkee, että erityisesti päävalmentajan esimerkki asiassa oli tärkeä.

”Vaikka pelasimme nelosdivisioonassa, Rasse ajatteli, että vain treenien määrä voi erota liigajoukkueesta. Hän ei nähnyt syytä, miksi tekemisen tason olisi pitänyt olla huonompaa. Ennen kautta ajattelin, että koska valmennan vain nelosdivarijoukkuetta, minulla jää enemmän myös omaa aikaa. Mutta Rassen kanssa toimiessani huomasin nopeasti, että omaa aikaa ei jäänyt juuri yhtään. Silloin, kun joukkueella ei ollut harjoituksia, me valmentajat kokoonnuimme ”Haapiksen” pukukoppiin miettimään seuraavan päivän treenejä”, Jokinen kertoo.

Jokisen mukaan yksi Janssonin erityispiirre on ollut ”epäsuomalainen pelkäämättömyys” ottaa yhteyttä eri ihmisiin ja luoda heihin kontakteja – yli lajirajojen ja myös urheilun ulkopuolella. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että Jansson oli valmis lähtemään lyhyellä varoitusajalla ja omalla kustannuksellaan SAPA:n toisen valmentajan Henri Jussilan kanssa Imatralle tapaamaan venäläisessä Zenitissä työskennellyttä Iikka Miettistä.

”Tämän tapaamisen kautta he saivat kontaktin Zenitiin. Pian he olivatkin jo Pietarissa tutustumassa suurseuran toimintaan.”

Yksi lausahdus on jäänyt elävästi Jokisen mieleen.

”Mietimme usein, miten hemmetissä voimme tehdä jonkin asian, joka tuntui monesta meistä lähes mahdottomalta. Rassen vastaus oli aina sama: ’Kyllä mä uskon, että se on mahdollista.’ Sen jälkeen aloimme sitten yhdessä miettimään ratkaisuja. Hyvin usein saimme toteutettua aluksi mahdottomalta tuntuneen ajatuksen. Rasse ei suostunut hyväksymään ”ei”-vastauksia.”

Rasmus Jansson SAPA:n harjoituksissa kesällä 2019. Janssonin oikealla puolella valmentajat Henri Jussila ja Samuli Jokinen. Kuva: SAPA:n edustusjoukkue.

***

”Minusta kaivettiin kaikki mahdolliset tiedot”

Jansson aloitti kesällä 2020 työskentelyn Pafos FC:ssä, joka on vuonna 2014 perustettu kyproslainen fuusioseura. Seuran urheilujohtajana on toiminut helmikuusta 2021 alkaen espanjalainen Michel Salgado, joka muistetaan parhaiten pitkästä pelaajaurastaan Real Madridissa.

Jansson kuuluu seuran U19-joukkueen valmennustiimiin ja toimii edustusjoukkueen analyytikkona. Alle 19-vuotiaiden joukkueen päävalmentajana on virolainen Gert Remmel ja toisena valmentajana suomalainen Iikka Miettinen.

Janssonin rekrytointiprosessi Pafosiin käynnistyi tietyllä tavalla jo helmikuussa 2020. Nuori valmentaja oli jälleen yhdellä seuravierailulla – tällä kertaa Remmelin luona Giorgione Calciossa Italiassa.

Remmel muistaa, että suomalainen vieras oli heti ensimmäisestä hetkestä lähtien kiinni vain asiassa.

”Kun Rasmus oli vierailulla Italiassa, hän teki jokaisesta näkemästään harjoituksesta analyysin, jonka hän jakoi meille valmentajille. Ensimmäisen analyysin ensimmäisessä lauseessa Rasmus kritisoi kenkiäni, jotka olivat hänen mielestään jalkapallovalmentajalle vääränlaiset. Hän oli kunnioittava, mutta sanoi asiasta. Häntä eivät jarruttaneet turhat diplomaattiset tavat”, Remmel taustoittaa.

Janssonille viikko Pohjois-Italiassa oli monella tavalla merkittävä. Suomeen paluun jälkeen hän alkoi tekemään erilaisia tehtäviä ja analyysejä mahdollista Pafos-roolia varten. Työllään Jansson osoitti pystyvänsä tuomaan lisäarvoa Remmelin valmennustiimiin.

”Suostuin tekemään kaikki tehtävät ilman mitään varmuutta mahdollisesta työpaikasta. En saanut mitään takuita, mutta halusin tehdä kaikki työt niin hyvin kuin mahdollista, vaikka en edes ollut vielä töissä seuralle.”

”Minusta kaivettiin kaikki mahdolliset tiedot. Vastailin useiden kuukausien ajan kaikkiin mahdollisiin pyyntöihin ja tiedusteluihin. Homma ei mene todellakaan niin, että yhden sähköpostin lähettämisen jälkeen saa kutsun haastatteluun”, Jansson jatkaa.

Suomessa Jansson oli siirtynyt kaudeksi 2020 päävalmentajaksi Etelä-Espoon Pallon edustusjoukkueeseen, joka pelasi Kolmosessa. Kaikki ylimääräinen aika, jota ravintolatyöltä ja EsPan valmentamiselta jäi, meni materiaalien tuottamiseen Pafos FC:lle.

Jansson teki kaikkensa sen tavoitteen eteen, jonka oli hän asettanut vuonna 2018 Palloliiton C-kurssilla: valmentaminen ulkomaille.

Valmentaja on rehellinen. Se ei vielä riitä, että hän pääsi ulkomaille. Siellä pitää myös pysyä, mikä on vielä vaikeampaa.

”Minun täytyy jatkossa adaptoitua entistä nopeammin – myös kieleen, kulttuuriin ja käytöstapoihin. Olen huomannut, että täällä ei anneta aikaa sille, että ”hommat vähän kestää”. Adaptoitumisen lisäksi minun täytyy laajentaa osaamistani vielä monipuolisemmaksi.”

”Moni päävalmentaja ei etsisi valmentajia Suomen aladivareista, mutta Gert avasi minulle mahdollisuuden. ”

***

”Jos suomalaiset työsuojeluviranomaiset näkisivät Rasmuksen tämänhetkisen aikataulun ja stressimäärän…”

Euroopan jalkapalloliitto UEFA on asettanut eri maiden pääsarjoja laatujärjestykseen jo vuosien ajan niin sanotun Country coefficient -systeemin avulla. Järjestykseen vaikuttavat esimerkiksi tulokset Mestareiden liigan ja Euroopan liigan karsinnoissa ja lohkovaiheessa.

Huhtikuussa 2021 päivitetyllä listalla Kyproksen pääsarja oli sijalla 15. Takana olivat muun muassa Tshekin (17.), Sveitsin (19.), Ruotsin (23.), Puolan (30.) ja Suomen (44.) pääsarjat.

Pafos FC:ssä on pelaajia Suomen lisäksi myös Ukrainan, Kreikan, Latvian, Angolan ja Kyproksen maajoukkueista.

Faktat kertovat paljon Rasmus Janssonin nykyisestä työympäristöstä.

Pafosin U19-joukkueen päävalmentajana toimivan Remmelin mukaan tietyt asiat tekivät Janssonista varteenotettavan valmentajakandidaatin.

”Mielenkiintoni heräsi, kun sain tietää Rasmuksen tietynlaisesta ääripäätoiminnasta jalkapallossa. Vielä enemmän kiinnostuin hänestä sen jälkeen, kun kuulin, että Suomessa jotkut jalkapalloihmiset nauroivat hänen tavalleen tehdä asioita”, Remmel sanoo.

”Yleensä Suomessa naureskellaan sellaisille ihmisille, jotka saavat jotakin aikaan ja pystyvät tuomaan lisäarvoa. Näin kävi muun muassa Jarkko Tuomiston kohdalla, johon suhtauduttiin ”besserwisserinä”. Jarkko on kuitenkin tehnyt maalivahtivalmentajana täysin poikkeuksellisen uran suomalaisessa jalkapallossa. Tälläkin hetkellä hän valmentaa Turkin pääsarjassa.”

”Myös esimerkiksi Ville-Pekka Inkilää pidettiin aluksi astronauttina, joka kasaa epäselviä teoreettisia malleja. Nykyisin hän on suomalaisessa jalkapallossa erittäin merkittävässä asemassa”, Remmel toteaa Palloliiton urheilutoiminnan tutkimus- ja kehityspäälliköstä.

”Kun jollekin jalkapallotoimijalle nauretaan, kiinnostun heti tällaisesta henkilöstä. Olen halunnut hakea tiimiini ”friikkejä”, kuten Ville ja Jarkko aikaisemmin sekä Rasmus nyt. Tällaisilla henkilöillä on jotain takana.”

”Kun aloin ottamaan Rasmuksesta enemmän selvää ja testaamaan häntä, ymmärsin, että hän on generalisti. Hän ei ole hirttänyt itseään mihinkään yksittäiseen spesiaaliasiaan, mikä tekisi nykyjalkapallossa pärjäämisen mahdottomaksi. Rasmus pystyy tuomaan osaamistaan moneen eri asiaan.”

Jansson ja Remmel ovat työskennelleet Kyproksella kesästä 2020 lähtien. Kuva: Pafos FC.

Suomessa esimerkiksi FC Hongassa ja HIFK:ssa valmentaneen Remmelin vakuutti myös Janssonin oppimisnopeus ja omistautuminen.

”Rasmus oppii nopeasti ja ymmärtää – tai ainakin pyrkii ymmärtämään – kompleksisia syy-seuraussuhteita. Oppimisnopeuteen liittyy myös kyky ratkaista ongelmia kovan aikapaineen alla, välillä myös ”out of the box” -ajattelun kautta”, Remmel toteaa ja jatkaa: ”Myös omistautuminen on elinehto, jos haluaa tehdä asioita hyvin.”

”Jos suomalaiset työsuojeluviranomaiset näkisivät Rasmuksen tämänhetkisen aikataulun ja stressimäärän, Pafos FC saisi kahden vuoden toimintakiellon. Niin sanottu tasapainoinen elämä on tosi kaukana.”

Yksittäisiä suomalaisia jalkapallovalmentajia on ollut ulkomailla aikaisemminkin. Monen kohdalla pesti on jäänyt hyvin lyhytaikaiseksi. Tulokset eivät ole riittäneet, ja sopeutuminen on ollut vaikeaa.

Remmelin mukaan erityisesti yhden ehdon tulee täyttyä, jotta Janssonin kohdalla ei kävisi samoin.

”Niin kauan kuin Rasmus jaksaa painaa, hän pysyy ulkomailla. Kukaan paikallisista valmentajista ei odottanut tänne 23-vuotiasta suomalaista, joka ottaa heidän työpaikkansa. Rasmus on ääripääihminen, joka elää työstä ja tekemisestä. Hänellä ei ole paljoa vaihtoehtoja.”

”Rasmus osoitti joka solullaan, että hän halusi tulla Pafosiin – siis aidosti halusi, eikä vain sanonut niin. Seuran budjetissa ei ollut varoja hänen palkkaamiseensa, mutta Rasmus oli valmis jopa nukkumaan seuran harjoituskeskuksen sohvalla. Lopulta hän sai kämpän ja pienen korvauksen, joka on noin neljänneksen kyproslaisen opettajan palkasta.”

Remmelin mukaan valmentajien välinen kilpailu on myös Kyproksella tosi rajua. Valmentajan sanavarastoon ei voi kuulua sellaisia sanoja kuin ”tota”, ”no joo” tai ”mutta”. Jaaritteleva puhe siirtyy helposti toimintaan kentällä, Remmel sanoo.

”Jos jokin asia ei ole valmentajalle selvä, hänen pitää olla hiljaa, ottaa siitä selvää ja palata takaisin ratkaisun kanssa. Kun puhe on hidastempoista ja jaarittelevaa, myös itse toiminta on laahaavaa.”

”Kun harjoittelemme esimerkiksi puolustuslinjan ”pumppaamista”, Rasmus seisoo puolustajien välissä ja juoksee iPad kädessään linjan kanssa samaan tahtiin ylös ja alas tsempaten koko ajan pelaajia. Energian pitää olla kentällä tapissa, mutta sen täytyy olla samaan aikaan kontrolloitua ja näkyä täsmäohjeina pelaajille. Rasmus on tässä asiassa hyvällä tiellä.”

Remmel näkee, että Janssonin taustassa on kaksi tärkeää tekijää, jotka voivat antaa valmentajille yleisestikin paljon etua.

”Pidän erittäin paljon FC Liverpoolin akatemian johtajan Alex Inglethropen rekrytointifilosofiasta. Hän ei halua seuran akatemiaan yhtään sellaista valmentajaa, jolla ei ole joko kokemusta amatöörijalkapallosta tai työuraa jalkapallon ulkopuolelta. Ajatuksena on, että tällaiset henkilöt oppivat ratkaisemaan ongelmia ihan eri tavalla kuin valmentajat, jotka aloittavat valmentamisen heti pelaajauran jälkeen. Tämä pätee myös Rasmuksen kohdalla”, Remmel avaa.

***

”Jos valmentaja ei priorisoi mitään, hän ei myöskään opeta mitään”

Vaikka Jansson on ehtinyt työskentelemään Kyproksella vasta vajaan vuoden, hänen ajatuksensa jalkapallosta ovat ehtineet muuttua merkittävästi.

Ensimmäinen muutos liittyy priorisointiin ja sen tärkeyteen.

”Olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää on priorisoida asioita – sekä kentällä että sen ulkopuolella. Totuin Suomessa siihen, että valmennuslinjoissa on 270 sivua ja pelaajille opetetaan tuhatta eri asiaa. Tämän haltuunottaminen on mahdotonta. Pafosissa olen tajunnut, että jos valmentaja ei priorisoi mitään, hän ei myöskään opeta mitään”, Jansson sanoo.

Myös käsitys toiminnan intensiteetin merkityksestä on kirkastanut yhdeksän kuukauden aikana. Kyse ei ole ollut täysin uudesta asiasta, mutta kuitenkin teemasta, jonka tärkeyttä Jansson ei oivaltanut aikaisemmin tarpeeksi hyvin.

”Intensiteettiä ei pidä vaatia tai vaalia joka päivä. Sitä pitää vaatia jokaikisessä jalkapallosuorituksessa. Tietty jalkapalloteko pitää pystyä suorittamaan laadukkaasti entistä pienemmässä tilassa ja aikaisempaa kovemmassa aikapaineessa.”

Kolmantena asiana Jansson nostaa esille irtautumisen laatikkomaisesta ajattelusta.

”Moni valmentaja katsoo asioista omasta ”boksistaan”. Yritän itse päästä tästä eroon sitä kautta, että pyrin koko ajan toteuttamaan seuraavanlaista sykliä: monitoroi – analysoi – tee päätös – monitoroi – analysoi – tee uusi päätös. Koen, että olen päässyt vasta täällä eroon aikaisemmasta, pakonomaisesta tarpeestani pitää kiinni tietyistä asioista”, hän arvioi.

Jokainen jalkapallomaa on oma ympäristönsä, ja kulttuurit ovat erilaisia. Tämä asettaa haasteita myös valmentajille. Ammattivalmentajan tulee olla ammattisopeutuja.

”Olen oppinut toimimaan Pafosissa multikulttuurisessa ympäristössä, mikä on ollut minulle todella tärkeää. Suomessa olin mukavuusalueellani, kun sain käyttää valmennuskielenä vain suomea. Pafos FC:ssä puhutaan suomea, kreikkaa, englantia ja venäjää. Kaikkiin näihin kieliin mukautuminen on laittanut välillä aivoni sekaisin. Mutta tämä helpottaa sopeutumista taas seuraavaan ympäristöön.”

Pelkkä sopeutuminen ei ole Janssonin mukaan kuitenkaan ratkaisu. Jos kaikissa asioissa vain sopeutuu, mitä valmentaja tuo silloin yhteiseen pöytään, hän kysyy. Sopeutumisen vastapainona Jansson näkeekin, että tietyistä asioista valmentajien täytyy pitää myös kiinni. Hän avaa aihetta konkreettisilla esimerkeillä.

”Täällä on paljon kuumempi kuin Suomessa. Emme voi tämän syyn takia kuitenkaan laskea harjoitusten vaatimustasoa, vaan meidän täytyy keksiä jokin ratkaisu. Olemme ratkaisseet haasteen niin, että olemme viilentäneet pelaajien kehon lämpötiloja ennen harjoituksia, jotta he voivat treenata korkealla intensiteetillä loppuun asti. Tämä on ollut sopeutumista.”

”Olemme halunneet pitää Gertin johdolla korkeasta vaatimustasosta kiinni U19-joukkueessa vaikeillakin hetkillä. Tämä on johtanut siihen, että 34 % joukkueen alkuperäisistä pelaajista on lopettanut jalkapallon kokonaan. He ilmoittivat, että toimintaan tuli liikaa sisältöä ja kertoivat keskittyvänsä johonkin muuhun.”

”Niistä pelaajista, jotka ovat jaksaneet pysyä mukana, kolme on noussut lyhyessä ajassa edustusjoukkueen kokoonpanoon. Ja nyt kyse on joukkueesta, jonka pelaajat ovat tehneet vakavasti otettavan uran esimerkiksi Valioliigassa, Ranskan Ligue 1:ssä ja Portugalin pääsarjassa”, Jansson kertoo.

Jansson työskentelee Pafos FC:ssä sekä U19-joukkueen valmentaja-analyytikkona että edustusjoukkueen analyytikkona. Kuva: Pafos FC.

***

”Kahvitauoille tai rannalla kävelylle ei ole jäänyt aikaa”

Pafos FC:n edustusjoukkueen päävalmentajana työskentelee englantilainen Stephen Constantine. Remmel, Miettinen ja Jansson ehtivät toimimaan seurassa myös kahden aikaisemman päävalmentajan – walesilaisen Cameron Toshackin ja ukrainalaisen Dmitro Mikhailenkon – aikana.

Aluksi Janssonin tarkoituksena oli toimia vain U19-joukkueen valmennustiimissä, mutta työnkuva laajeni pian myös edustusjoukkueeseen. Joukkueen kapteenina toimii myös Huuhkajissa kapteenistoon kuuluva puolustaja Paulus Arajuuri.

”Täällä jokainen viikko on erilainen. Ei ole perusmaanantaita tai -perjantaita, sillä pelit määrittävät viikon. Sanon suoraan, että kahvitauoille tai rannalla kävelylle ei ole jäänyt aikaa. Jokainen päivä on työpäivä.”

Normaalisti Jansson herää kello 6.30 tai viimeistään 7.00. Pian heräämisen jälkeen hän siirtyy seuran harjoituskeskukseen, jossa ohjelmaan kuuluu aluksi päivän presentaatioiden, kuten ottelun jälkeisen raportin tai seuraavaan vastustajaan liittyvien valmistautumismateriaalien, läpikäynti edustusjoukkueen päävalmentajan Constantinen kanssa. Aamulla Jansson tekee myös tarvittaessa yksilöllisiä klippejä pelaajia varten.

”Jos päävalmentajalta tulee jotain muutoksia, viimeistelen materiaalit valmiiksi ennen kuin hän esittelee ne pelaajille.”

Yhdeltätoista alkavat edustusjoukkueen harjoitukset, jotka Jansson kuvaa. Ennen harjoituksia edustusjoukkueen valmennustiimi käy pelaajien kanssa läpi aamulla viimeistellyt materiaalit.

”Kun treenit ovat päättyneet noin 13.00, aloitan laatimaan seuraavan päivän materiaaleja valmiiksi. Yleensä käytän tähän aikaa noin kaksi tuntia. Kolmelta siirryn valmistelemaan treenikenttää U19-joukkueen harjoituksia varten. Laitan varusteet ja alueet valmiiksi, merkitsen pelaajien nimet taululle ja teen muut valmistavat toimenpiteet. Tähän menee yleensä pari tuntia, minkä jälkeen käymme U19-joukkueen valmennustiimin kanssa harjoitukset läpi.”

Alle 19-vuotiaiden harjoituksissa Janssonilla ja muilla valmentajilla, erityisesti Remmelillä ja Miettisellä, on selkeä roolitus.

”Normaalisti kuvaan harjoituksia treenikeskuksen katolta, josta olen radiopuhelimella yhteydessä Gertiin. Minulla on harjoitussuunnitelma koko ajan kädessä, kun kuvaan treenejä. Katson harjoitteita ylhäältäpäin ja pystyn tarvittaessa ilmoittamaan Gertille, jos huomaan, että emme pääse harjoitteessa tavoitteeseen, jonka olemme asettaneet ennen harjoituksia. Välillä voimme myös pidentää harjoitteeseen käytettävää aikaa, jos se on tarpeen.”

Kun U19-joukkueen harjoitukset loppuvat puoli yhdeksältä illalla, Jansson siirtyy suihkun ja siivouksen jälkeen harjoituskeskuksesta kotiinsa. Työpäivä jatkuu vielä jonkin aikaa ennen nukkumaanmenoa.

”Kun tulen kotiin, laitan päivän aikana kuvatut videot omiin kansioihin. Käyn harjoitusten GPS-datat läpi ja tarkistan, mitä pelaajat ovat vastanneet harjoitusten kuormittavuutta mittaavaan kyselyyn. Kun nämä tehtävät on hoidettu, menen nukkumaan. Normaalisti kello on silloin noin 23.30.”

***

”Kyse ei ole siitä, mikä on valmentajan titteli, rooli tai sarjataso”

Jansson valmensi Suomessa seitsemän vuotta. Kun hän katsoo ajassa taaksepäin, monen eri ihmisen panos nousee esille.

Hän kokee, että ”tunkeminen” eri paikkoihin – esimerkiksi seuravierailuille, koulutuksiin, seminaareihin ja muiden valmentajien luokse – on avannut mahdollisuuksia oppia koko ajan lisää.

”En edes pysty sanomaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua. Tosi moni on vaikuttanut minuun matkan varrella.”

Kolme henkilöä Suomessa jätti Janssoniin kuitenkin erityisen merkittävän jäljen.

Pasi Hassinen opetti minut tekemään paljon töitä. Se on ehkä tärkein kykyni. Hän näytti myös sen, mitä tarkoittaa korkean vaatimustason ylläpitäminen tilanteessa kuin tilanteessa.”

Muun muassa ravintola Street Gastron ja Bun2Bun-ravintolaketjun perustajana ja useiden laaturavintoloiden kokkina tunnettu Hassinen toimi Janssonin esimiehenä useita vuosia.

”Opin Pasilta myös sen, että vaikka joku ryhmä ei olisi paras mahdollinen, oma työ on tehtävä mahdollisimman hyvin. Pasi on ollut nimenomaan iso duunari. Sellaista työnteon mallia, jonka sain ravintola-alalta, en olisi ikinä saanut jalkapallomaailmasta.”

Merkittävä osa Jansson valmennushistoriaa on ajanjakso vuonna 1970 perustetussa SAPA:ssa. Erityisen keskeinen rooli oli seuran entisellä pitkäaikaisella valmennuspäälliköllä Aku Jokisella.

”Aku antoi SAPA:ssa monelle nuorelle valmentajalle mahdollisuuden ottaa ensiaskeleita valmennuksen parissa. Me valmentajat saimme kokeilla ja yrittää erilaisia asioita. Aku veti minut valmentamisen – ja nimenomaan tosissaan valmentamisen – maailmaan. Jos en olisi saanut tällaista alkua, tekisin tällä hetkellä todennäköisesti ihan jotain muuta kuin valmentaisin”, Jansson muistelee.

Kolmantena henkilönä Jansson mainitsee Henri Jussilan, jonka kanssa hän valmensi kaksi viimeistä vuotta Suomessa, ensin SAPA:ssa ja sen jälkeen EsPassa.

”En pysty edes laskelmaan, kuinka paljon vietimme ”Jusan” kanssa tunteja yhdessä. Tunteja kertyi ihan helvetisti. Yhteinen aika muokkasi jalkapalloajatteluani todella paljon erittäin lyhyessä ajassa. Kokeilimme todella montaa asiaa. Epäonnistuimme usein, mutta joskus myös onnistuimme. Menimme välillä pahasti metsään, mutta pystyimme kuitenkin koko ajan tekemään.”

Kun Jansson kirjoitti C-valmentajakurssin tehtäviään vuonna 2018, hän asetti tavoitteekseen valmentaa ulkomailla viiden vuoden sisällä. Tuo tavoite täyttyi muutaman vuoden etuajoissa. Nykyään valmentajan päämäärät eivät kuitenkaan liity tiettyihin paikkoihin tai saavutuksiin.

”Ajattelen nykyisin, että kaiken ytimessä on tekeminen ja siitä nautinnon saaminen. Minulla ei ole enää mitään ”targetia”, johon tähtään, vaan pyrin ainoastaan nauttimaan tekemisestä. Aikaisemmin se oli ravintolassa työskentely, tällä hetkellä se on jalkapallovalmentaminen, tulevaisuudessa se voi olla jotakin ihan muuta.”

Pian vuoden verran Pafosissa työskennellyt Jansson on onnistunut ottamaan paikkansa vaativassa ympäristössä. Hän on tuonut lisäarvoa ympäristöön. Lähipäivien aikana selviää, onko hän ensi kaudella vieläkin suuremmassa roolissa seurassa. Neuvottelut osapuolten välillä ovat parhaillaan käynnissä.

Vaikka Jansson on noussut lyhyessä ajassa Suomen viidenneksi korkeimmalta sarjatasolta Kyproksen pääsarjaan, hän näkee taustalla prosessin, joka on kestänyt paljon pidempään kuin vain pari vuotta.

”Jalkapallo on ollut minulle aina ykkösprioritteeti, vaikka en valmentanut Suomessa koskaan päätoimisesti. Olen koko ajan valmentanut, analysoinut omaa toimintaani, lukenut ja keskustellut muiden kanssa.”

Hän kokee, että sarjataso, jolla yksittäinen valmentaja työskentelee, ei ole ratkaiseva asia. Olennaisempaa on toiminnan sisältö ja laatu.

”Kyse ei ole siitä, mikä on valmentajan titteli, rooli tai sarjataso. On monia hyviä valmentajia, joita ei välttämättä pidetä pätevinä, koska he valmentavat vain jollain tietyllä tasolla. Tärkeintä on kuitenkin se, mitä valmentaja tekee. ”

Rasmus Jansson valmensi Suomessa ala-asteikäisiä junioreita ja miesten alasarjajoukkueita ennen siirtoaan kyproslaiseen Pafos FC:hen. Kuva: Pafos FC.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Lyhyt kertomus jäävuoresta, pelaajakehityksestä ja Oliver Antmanista

Sosiaalisessa mediassa kiertää aina silloin tällöin kuva jäävuoresta. Kuvan tarkoituksena on viestiä urheilun luonteesta pitkäjänteisenä polkuna, johon moni tekijä vaikuttaa samanaikaisesti.

Vuoren huippu on vedenpinnan yläpuolella. Tämä huippu kuvastaa onnistumisia, menestystä ja saavutuksia.

Suurin osa jäävuoresta on pinnan alla. Kyse on perustasta, joka mahdollistaa onnistumiset. Tähän perustaan liitetään monesti sellaisia käsitteitä kuin kova työnteko, omistautuminen, tuki, pettymykset ja vaikeudet. Nämä asiat eivät ole samalla tavalla näkyviä kuin hienot suoritukset, maalit ja voitot. Vuoren terävä huippu erottuu, perusta on piilossa vedenpinnan alla.

Jäävuorimetafora tuli mieleeni eilen, kun 19-vuotias suomalaispelaaja Oliver Antman teki maalin Tanskan Superliigassa FC Nordsjaellandin voittaessa AGF:n lukemin 2-0.

Tanskaan vuonna 2018 siirtyneen Antmanin tarina edustaa itselleni urheilua ehkä hienoimmillaan.

Antmanin nimi nousi suomalaisessa mediassa ensimmäisen kerran esille jo vuonna 2009, kun pelaaja oli vasta 8-vuotias. Yle Uutiset teki jutun, jossa lapsen ylle asetettiin valtavia odotuksia. Innokasta pelaajaa tituleerattiin esimerkiksi ”suomalaiseksi Messiksi”.

Tällainen ”lapsitähtikultti” on monella tavalla vahingollista. Lapset ovat lapsia, eivät pieniä aikuisia. Pelaajan nostaminen liian aikaisin ja väärällä tavalla jalustalle voi aiheuttaa paljon ongelmia, joihin lapsella itsellään ei ole osaa eikä arpaa.

Antmanin kohdalla odotukset olivat suuret. Tämä näkyi siinä, että pelaajaa alettiin myös pilkkaamaan. Muistan itsekin keskusteluja, joissa eri valmentajat kuvailivat Antmania esimerkiksi ”neppailijaksi”, ”pomputtelijaksi” tai ”hyväksi tötsien kiertäjäksi”.

Antmania Tanoke-toiminnassa valmentaneen Pertti Kemppisen mukaan pelaajaa ”arvosteltiin pirun paljon, jopa kiusattiin”.

Vaikka epäilijöitä oli paljon ja jossain vaiheessa Antmania pidettiin Suomessa jopa hieman unohdettuna pelaajana – kuten eräs pitkän linjan jalkapallovalmentaja on todennut –, olennaista on ollut se, että riittävän moni ihminen on uskonut pelaajaan.

Kun haastattelin Antmania tammikuussa 2021, hän puhui erittäin lämpimään sävyyn perheensä merkityksestä.

Tuki oli niin vahvaa ja kokonaisvaltaista, että Antman vietti nuorempana jopa vuoden Espanjassa äitinsä ja siskonsa kanssa. Suomalainen kävi kotikoulua, pelasi paikallisessa barcelonalaisessa seurassa ja käytti muun vapaa-aikansa katupeleihin, joita oli joka ilta.

”Mun mutsi piti kirjaa treenimääristä. Treenasin usein päälle 50 tuntia viikossa. Harjoittelin aamuisin pienellä aukiolla, jossa vedin itselleni treenit useamman pallon kanssa. Menin sen jälkeen himaan, söin ja tein kouluhommia. Iltapäivällä menin joukkuetreeneihin tai katupeleihin”, Antman on kertonut.

Arki voi kuulostaa hurjalta, mutta keskeistä on ymmärtää, että lapsi on saanut toteuttaa intohimoaan turvallisessa ja välittävässä ympäristössä.

Läheisten merkitys näkyi Antmanin mukaan myös siinä, että perheen arki rakentui jo hyvin varhain jalkapallon ympärille. Esimerkiksi joulut ja juhannukset vierähtivät lähes poikkeuksetta futiskentällä. Päivittäiset harjoittelumäärät olivat helposti jopa 10 tuntia.

”Vapaa-aikani lapsena ja nuorena oli yhtä kuin jalkapallo”, nuori pelaaja sanoi vuoden alussa.

Perheensä lisäksi Antman nosti keskustelussa esille myös useamman valmentajan merkityksen.

”Minulla oli jo pienestä pitäen hyviä valmentajia. KOPSE:ssa minua valmensivat muun muassa Eero Laurila, Hans Lahti, Mikko Lignell ja Gert Remmel sekä HJK:ssa Miika Takkula ja Jyrki Ahola.”

”Olin Kemppisen valmennuksessa 3–14-vuotiaana. En pienempänä tykännyt Tanoke-hommasta niin paljoa ja jotkut treenit olivat tylsiä, mutta olen myöhemmin ymmärtänyt niiden merkityksen kehittymiselleni.”

Pelaajakehitys ei ole aina ruusuilla tanssimista. Arkeen kuuluu esteitä ja vastoinkäymisiä, jotka on ylitettävä. Palkinnot eivät tule aina heti.

Moni nuori pelaaja saattaa kokea ison pettymyksen, jos esimerkiksi U15- tai U16-vaiheessa ei tule maajoukkuekutsua. Antmanin kohdalla ensimmäinen maaottelu tuli vasta U17-ikäluokassa.

Olennaista olisi ymmärtää, että pelaajien kehittyminen ei pääty nuorisomaaotteluihin, vaan kehitys jatkuu myös vanhempana, aikuisiälläkin.

Miesten A-maajoukkueessa, Huuhkajissa, on useita pelaajia, joiden debyytti Suomi-paidassa on tapahtunut vielä Antmaniakin vanhempana. Esimerkiksi Paulus Arajuuri pelasi ensimmäisen maaottelunsa vasta 18-vuotiaana.

Usein taustalla on monia selittäviä tekijöitä, esimerkiksi myöhäisempi biologinen kypsyminen ja fyysinen kasvu. Myös Antman kasvoi monia ikätovereitaan myöhemmin. Läpimurtoon vaikutti myös pitkä loukkaantuminen vuosien 2017–2018 vaihteessa. Myös nämä ovat asioita, jotka muodostavat jäävuoren perustan.

Jokaisen jalkapalloilijan polku on erilainen. Urheilua koskevissa tutkimuksissa on tunnistettu hyvin erilaisia reittejä huipputasolle. Moni arjen asia vaikuttaa samanaikaisesti. Näin on ollut myös Antmanin kohdalla.

Perheen kokonaisvaltainen omistautuminen lajiin. Muun ympäristön merkitys, esimerkiksi kehittävät katupelit Espanjassa ja mahdollisuus harjoitella lapsena myös isosiskon joukkueessa KOPSE:ssa. Laadukas joukkuevalmennus eri ikävaiheissa. Joukkueharjoittelua ja omatoimista harjoittelua tukenut monipuolinen muu jalkapalloharjoittelu, esimerkiksi Tanokessa. Varhainen kiinnittyminen lajiin. Valtavat määrät vapaa-ajan harjoittelua. Arjesta välittyvä kuva jalkapallon merkityksestä.

Urheilupuheessa vaikuttaa mantra, jonka mukaan onnistuessaan urheilija ”näyttää epäilijöilleen”. Paljon arvokkaampaa on se, että urheilija onnistuu sen takia, että riittävän moni muu ihminen on uskonut ja tukenut urheilijan kehittymisprosessia ja omistautumista lajiin.

Kun sosiaalisen median vauhdikkaassa virrassa pompahtaa esiin hienoja maaleja ja suorituksia, näemme jäävuoren huipun. Urheilun ydin on kuitenkin vuoren perustassa – asioissa, jotka eivät näy twiiteissä, giffeissä tai videoklipeissä.

Tätä perustaa – arkea, toistoja, tukea, omistautumista, vastoinkäymisiä, pitkäjänteisyyttä ja kaikkea muuta – on tärkeää vaalia ja pitää esillä, vaikka se ei saakaan aikaan wau-efektejä tai suuria klikkimääriä.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kuva: Annie Spratt

Mitä tapahtui muutoksentekijälle?

Tiedän, että tämän tekstin kirjoittaminen voi nostaa ”myrskyn vesilasissa”. Aihe on kuitenkin niin tärkeä itselleni, että haluan kirjoittaa siitä. Ehkä sekin antaa rohkeutta, että aktiiviset vuodet juniorijalkapallon parissa alkavat olla pian takanapäin.

Jalkapallovalmentaja Erkka V. Lehtola oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yksi suomalaisen juniorijalkapallon tärkeimmistä hahmoista. Lehtola kuului siihen pieneen joukkoon, joka halusi terävöittää lasten ja nuorten pelaajakehitystoimintaa. Tämä muutosvimma näkyi paitsi kentällä myös julkisissa kannanotoissa.

Lehtola toimi tärkeänä esikuva niille juniorivalmentajille, jotka halusivat tehdä enemmän ja paremmin kuin aikaisemmin. Ei haluttu tyytyä pelkästään siihen, mitä oli tehty aikaisemmin.

Kuuluin myös itse tähän nuorten valmentajien porukkaan, joka näki Lehtolan eräänlaisena tienraivaajana, ”kapinallisten” johtajana. Lehtolan kirjoitukset, keskustelunavaukset ja käytännön teot osoittavat paloa mennä eteenpäin, tarvetta kehittyä.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Lehtola oli yksi avainhenkilöistä, kun suomalainen junnufutis otti noin 15 vuotta sitten askeleita hämärästä valoon. Tästä työstä arvostan Lehtolaa edelleen valtavasti. 

Jo pitkään Palloliiton riveissä työskennellyt valmentaja täyttää ensi tammikuussa 50 vuotta. Näyttäisi siltä, että jokaiselle valmentajalle välttämätön ”kapinallisuus” on kadonnut johonkin. Muutoshalu on vaihtunut status quon säilyttämiseksi. Julkisia puheenvuoroja vaikuttaisi leimaavan nykyisin enemmän varovaisuus kuin rohkeus.

Onko muutoksen kaasujalka siirtynyt jarrupolkimelle?

Lehtola on kuulunut jo pitkään Suomi-futiksen näkyvimpiin äänitorviin. Hän on vaikuttaja, jonka sanoja kuunnellaan. Tuota valtaa voi käyttää joko kehityksen vauhdittamiseen – tai sen jarruttamiseen.

Eräs pitkään ulkomailla työskennellyt suomalaisvalmentaja on muistellut, että Palloliiton kursseilla ei saanut aikanaan puhua peliasennoista. Nykyään peliasennot ovat jollain tavalla osa lähes jokaisen seuran valmennustermistöä tai -linjaa.

Lehtola kirjoitti 20. maaliskuuta juniorivalmennusta käsittelevän blogitekstin Palloliiton Internet-sivuille. Kirjoitusta pääsee lukemaan tästä. Kun luin tekstiä, minusta tuntui, että ajassa palattiin osittain kymmenen vuotta taaksepäin.

Hieman erikoiselta tuntuvaa piikittelyä uusia termejä kohtaan. Hämmentävältä tuntuvaa vastakkainasettelua teorian ja käytännön välillä. Yksittäisten toimijoiden nostamista esiin tavalla, jonka olisi voinut mielestäni tehdä tyylikkäämmin. Omien kokemusten kuvaamista ”väitöskirjana”, mikä näyttää helposti pyllistykseltä tieteentekijöitä kohtaan.

Lehtola totesi tekstissään esimerkiksi näin: ”Suomenkieliset sanat ja perinteiset tavat puhua pelistä uhkaavat hautautua uusien termien ja sivistyssanojen aggressiivisen prässin alle.”

Olisiko 2000-luvun alun muutosvimmainen tienraivaaja, joka haki säännöllisesti oppeja esimerkiksi ulkomailta, kirjoittanut näin?

Sitä paitsi, en ole törmännyt ”uusiin termeihin ”kuin joissakin yksittäisissä teksteissä tai videoissa. Iso kuva, alkaen esimerkiksi liiton koulutuksista, on pysynyt samanlaisena. Mistään isosta rynnistyksestä ei voi siis puhua.

Termit, joita Suomessa pidetään uusina, ovat monessa muussa maassa valmennusalan toimijoiden välisessä kommunikaatiossa arkipäivää.

Esimerkiksi Borussia Möchengladbachin akatemiassa juniorivalmentajat keskustelevat säännöllisesti muun muassa differentiaalioppimisesta lasten valmennuksessa. Tästä kuulin maaliskuun alussa yhdeltä ”Gladbachin” juniorivalmentajalta.

Samoja havaintoja tein myös viime viikolla, kun pääsin kuulemaan hollantilaisen SBV Vitessen ja tanskalaisen FC Midtjyllandin lapsuus- ja nuoruusvaiheen toiminnasta. Termit, kuten plyometrinen harjoittelu, makrotason prinsiipit ja aivojen plastisuus, nousivat esille.

Se, mikä Palloliiton toimistolla Töölössä saatetaan nähdä uutena ja pelottavana, saattaa monessa muussa juniorijalkapalloympäristössä olla osin jo vanhentunutta sisältöä. Tämä kuvastaa osaltaan sitä, kuinka tärkeää on seurata jatkuvasti kehitystä.

Jos uudet termit ja asiat nähdään lähtökohtaisesti pelottavina, tämä asenneilmapiiri voi heijastua laajallekin. Siitä on juniorifutikselle isossa kuvassa enemmän haittaa kuin hyötyä. Pysymme varmasti entistä tiukemmin paarialuokassa.

Tämä ei ole joko-tai-asetelma, mutta kysyn silti varovaisesti. Kumpi on parempi vaihtoehto: Olla jatkuvasti utelias ja mennä välillä metsään, mutta säilyttää kuitenkin pyrkimys kehittymiseen? Vai sulkea silmät ja korvat uusilta impulsseilta ja antaa kehittymisen junan kiihdyttää entistä kauemmas?

Kehittyvä pelaaja on utelias, etsii rajojaan, käy välillä myös epämukavuusalueella ja oppii toimimaan muuttuvassa ympäristössä. Näitä ominaisuuksia on hyvä vaalia myös valmentajien keskuudessa.

Kokonaiskuvan hahmottaminen vaatii eron tekemistä kahden asian välille. Millaista ammattikieltä valmennuksen parissa toimivat käyttävät keskenään ja miten nämä osaajat kommunikoivat lapsille ja nuorille?

Se, että valmentajat keskustelevat pelin teoriasta ja argumentoivat esimerkiksi taidon olemuksesta, ei tarkoita sitä, että tämä puhe siirtyisi juniorikentälle lasten valmentamiseen.

Puhuvatko lääkärit potilaille samoilla latinankielisillä termeillä, joita he käyttävät kollegoiden kesken seminaareissa? Viittaavatko asianajajat oikeuslähteisiin samalla tavalla keskustellessaan päämiestensa kanssa kuin neuvotellessaan keskenään sopimuksen yksityiskohdista? Keskustelevatko luokanopettajat lasten kanssa niillä käsitteillä, joista he kirjoittavat gradutöissään?

Kun lajin kattojärjestössä työskentelevä ammattilainen ilmoittaa pelkäävänsä, että ”monimutkainen tiede hyökkää liian varhain lasten yksinkertaiseen maailmaan”, herää kysymys: Miten tätä purkausta pitäisi oikein tulkita?

Jos akateeminen ymmärrys ei ole riittävällä tasolla, henkilö voi olla helposti peloissaan. Silloin ihminen näkee enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia. Ei ”monimutkaisen tieteen hyökkäämistä” kannata pelätä. Jo pelkkä käsite ”monimutkainen tiede” on erikoinen.

Valmentajille on annettava esimerkiksi koulutusten avulla lisää työkaluja, joilla he pystyvät käsittelemään informaatiota ja viemään tarvittaessa uusia oppeja käytäntöön, lasten tueksi. On osattava jäsentää asioita loogiseen muotoon. On ruokittava kulttuuria, jossa asioista halutaan ottaa selvää. Teksteihin pitää saada myös konkretiaa ja esimerkkejä.

Tämä on varsinkin seurajohtajien, valmennuskouluttajien ja muiden ammattilaisten – mutta samaan aikaan koko futisyhteisön – tehtävä. Esimerkillä on iso vaikutus.

Kaikki valmentajat voivat oppia, jos heitä tuetaan ja ympärille luodaan uteliaisuuteen ja jatkuvaan oppimiseen rakentuvaa kulttuuria. Silloin vieraat termitkään eivät ole enää niin iso ongelma, ellei niitä sellaisena halua keinotekoisesti pitää.

Juha Valla, Lehtolan entinen pitkäaikainen valmennuskollega, on muodostunut minulle eräänlaiseksi valmennukselliseksi esikuvaksi.

Useamman vuoden Vallan kanssa toimineena muistan varmaan ikuisesti, kuinka kokeneempi valmentaja suorastaan pakotti meitä nuorempia valmentajia olemaan jatkuvasti uteliaita. Hän ei hillinnyt innostusta, vaan puski eteenpäin. Kertoi, että virheet opettavat ja tekevät paremmaksi. Ajatteli, että vaikka uusia termejä olisi aluksi liikaa, parhaat niistä kyllä suodattuisivat käytäntöön – ”turhien” jäädessä unholaan.

Kun uskaltaa olla avoin esimerkiksi uusille termeille, voi ymmärtää paremmin myös vanhaa, nähdä mikä entisessä on hyvää, jopa parempaa. Olen itse oppinut tämän monet kerrat kantapään kautta.

Myös toinen Lehtolan kanssa toiminut valmentaja, Pertti Kemppinen, on ollut tässä suhteessa tärkeä esimerkki. Kemppinen, jos kuka, on tullut tunnetuksi erilaisiin tutkimuksiin nojautuvista teksteistä, joista on jäänyt ”termipäästöjä”. Toisaalta Kemppinen on samaan aikaan ryöminyt mudassa innostaakseen lapsia ja heittäytynyt omalla esimerkillään lasten maailmaan.

Tämä on minulle osoitus siitä, että teoria ja käytäntö kulkevat käsi kädessä.

Olen itsekin mennyt välillä mykäksi Kemppisen kanssa keskustellessa. Siinä, missä yksittäisten valmentajien kynnys lähteä mukaan valmennukseen on voinut hetkellisesti nousta, olen lähes varma, että vielä useampi on kuitenkin innostunut lisää ja halunnut oppia enemmän.

Kumpi on parempi tilanne: se, että yksi varoo lähtemästä mukaan vai se, että toinen valmentaja innostuu ja kiinnostuu lisää? Itse olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Ympäristö, joka hillitsee uteliaisuutta ja innostusta, on lamaannuttava ympäristö. Tällaisesta ympäristöstä voi vähitellen muodostua kupla, jossa kaikkia asioita peilataan vain suhteessa vanhaan. Silloin uusien sivistyssanojen nähdään hyökkäävän aggressiivisesti päälle. Eikä tämä tarkoita missään nimessä sitä, etteikö myös vanhassa olisi paljon hyvää. Totta kai on!

Pitäisikö ajattelutapaa muuttaa enemmän siihen suuntaan, että ”antaa kaikkien sivistyssanojen hyökätä kimppuun, suodatamme sieltä ne, jotka palvelevat kehitystä ja tuovat lisäarvoa aikaisempaan”?

Toistonkin uhalla kysyn: millaisen kuvan oppimisesta ja kehittymistä Lehtola haluaa antaa ”suomalaiselle jalkapalloperheelle”?

Tilanne vetää mieleni myös hieman surulliseksi. En näe Lehtolan kannanotoissa enää sitä samaa tienraivaajaa, joka vielä noin kymmenen vuotta sitten oli monelle juniorivalmentajalle roolimalli nimenomaan siinä, että asioita voi aina tehdä paremmin ja tyytyväisyys vallitsevaan tilanteeseen on kehittymisen pahin este.

Tämä ei ole Lehtolalle mikään velvollisuus. Onhan hän tehnyt juniorifutikselle aikanaan valtavan työn. Sillä on ollut iso arvo.

Asetelma on myös ristiriitainen. Liitto on jo useamman vuoden ajan korostanut tiedolla johtamisen merkitystä. On palkattu ”jalkapalloprofessori”, tutkimus- ja kehitystoiminnan asiantuntijoita, ja niin edelleen. Näiden toimintojen tarkoituksena on tukea arjen toimintaa, tuoda lisäarvoa kenttätyöhön, ei korvata sitä.

Tämä sama pätee myös lasten valmennukseen. Erilaisten termien, teoreettisten viitekehysten ja muun Lehtolan kuvaileman ”valmennustieteen” tarkoituksena on antaa valmentajille ajatuksellisia apuvälineitä. Joihinkin ne tarttuvat paremmin kuin toisiin.

Utelias valmentaja ottaa selvää vieraammista termeistä, eikä tämän tarvitse tarkoittaa luopumista hyviksi todetuista perinteistä.

Tärkeintä on sellainen asenneilmasto, jos tällaista uteliaisuutta pidetään tavoiteltavana asiana ja sitä tuetaan. Kun yhä useampi koulutustilaisuudessa vieressä istuva valmentajakollega ottaa selvää uusista asioista, peilaa tätä suhteessa aikaisemmin opittuun ja kykenee myös kyseenalaistamaan, koko futisyhteisöä kehittävä kulttuuri vahvistuu.

Kriittistä ajattelua on kuitenkin vaikea oppia, jos pelkona on se, että uudet termit karkottavat innokkaat valmentajanalut. Kun aloittavia valmentajia tuetaan ja jeesataan, nämä tekijät kyllä ymmärtävät, että ”uusi tieto” ei ole synonyymi ”hyvälle opille”. Tämä tieto voi kuitenkin auttaa näkemään uusia asioita eri tavalla ja kehittämään omaa toimintaa entistä paremmaksi.

Olen itse syyllistynyt varmasti ajoittain Lehtolan kuvaamaan vauhtisokeuteen. Syyllistyin varsinkin aikaisemmin esimerkiksi lapselliseen vastakkainasetteluun ”old school -valmentajien” ja ”uuden sukupolven modernien valmentajien välillä”. Tämä hävettää itseäni välillä vieläkin. Nykyään ymmärrän paremmin, että aikaisemmat perinteet ja uudet teoreettiset ajatukset voivat aidosti tukea toisiaan.

Erkka V. Lehtola tuli kuitenkin – varmasti hyvää tarkoittavalla tekstillään, jossa oli toki myös osuvia pointteja – toistaneeksi sen vitsauksen, joka on vaivannut suomalaista jalkapalloa mielestäni liian kauan. Jos haluamme tulla paremmiksi, meidän täytyy olla uteliaita, pysyä kaikin mahdollisin keinoin kiinni kehityksessä, kunnioittaa vanhaa mutta olla avoimia myös erilaisuudelle sekä säilyttää nöyryys uuden tiedon edessä.

Tämä voi tehdä ilman perinteiden ja hyvien käytäntöjen hylkäämistä. Ja niin, että toiminta näkyy laadukkaampana lasten valmentamisena.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”En ollut nuorena mikään erityislahjakkuus enkä saanut ikinä mitään palkintoja” – Omin sanoin Perparim Hetemaj

Perparim Hetemaj, 34, voitti vaikeudet ja kasvoi arvostetuksi jalkapalloammattilaiseksi. Kun Hetemaj lähti 19-vuotiaana Suomesta ulkomaille, hän ei osannut keittää edes kananmunaa. Vakavan loukkaantumisen jälkeen paluu Suomeen oli lähellä. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, Hetemaj pelaa 10. kauttaan Italian pääsarjassa ja tähyää kohti 300 Serie A -ottelun upeaa rajaa.

Perparim Hetemaj’n jalkapallopolku on ollut kertomus sopeutumisesta, sinnikkyydestä, ammattimaisuudesta sekä vaikeuksien voittamisesta. Nyt Hetemaj kertoo omin sanoin tarinansa, jonka viimeisiä lukuja ei ole vielä kirjoitettu.

***

“Jalkapalloilijan ura on ollut ainoa asia, jota olen elämältäni halunnut. Jalkapallon pelaaminen on vieläkin suurin intohimoni. Olin jo nuorena valmis tekemään mitä tahansa päästäkseni ammattilaiseksi.

Kotikasvatukseni oli erilainen kuin monella muulla lapsella Suomessa. Meillä oli himassa aina tiukka kuri ja kova vaatimustaso. Se vaikutti siihen, että ulkomaille siirtyminen 19-vuotiaana ei ollut niin iso shokki.

Tietysti Suomesta ulkomaille lähteminen oli jollain tavalla shokki. En tiennyt, mitä ammattilaisurheilu oikeasti on. Vaikka pelasin Veikkausliigaa, olin pystynyt elämään Suomessa ei-urheilijan elämää.

Meillä nuorilla pelaajilla ei ollut ainakaan siihen aikaan käsitystä vaatimustasosta ulkomailla – tai sitten en ollut itse kuunnellut, kun siitä kerrottiin. Siitä olen varma, että henkisestä puolesta ei puhuttu. Pelaajille ei esimerkiksi kerrottu, mitä yksin eläminen vaatii. Toivoisin, että tästä asiasta puhuttaisiin enemmän.

Kun pelasin Klubissa Veikkausliigaa, oletin, että olen todella hyvä pelaaja. Ulkomailla huomasin heti, että en ollut muihin verrattuna mitään. Ero oli valtava. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen shokki.

Perhe on ollut minulle kaikki kaikessa. Kun asuin himassa, äiti teki kaiken minun ja veljeni ”Mehun” eteen. Myös siskoni auttoivat todella monessa asiassa. Minun ei tarvinnut ikinä esimerkiksi pestä pyykkiä tai siivota. Ainoa hommani oli viedä laukku yläkertaan – ja siinäkin lusmuilin välillä.

Ulkomailla tämä muuttui täysin. Vaihtoehtona oli tehdä kaikki asiat itse tai palkata joku muu tekemään ne. Itse olisin tietysti halunnut palkata jonkun avukseni, mutta äitini ja siskoni vaativat, että minun täytyy hoitaa arjen asiat itse. ”Muuten pääset liian helpolla”, he sanoivat. Kuuntelin heitä ja opin pikkuhiljaa tekemään asioita myös itse. Aluksi en osannut keittää edes kananmunaa oikein.

***

Palaute ja kilpailu on ulkomailla paljon raadollisempaa kuin Suomessa. Sain kotona Suomessa välillä raakaa palautetta, mutta se oli kuitenkin eri asia, sillä se tuli vanhemmiltani tai siskoiltani. Palaute joukkueen edessä muiden kuullen on ihan eri juttu.

Esimerkiksi Kreikassa sain nuorena pelaajana valmentajalta todella paljon paskaa niskaani. Valmentaja kyllä tykkäsi minusta, mutta samalla vaati paljon, koska olin nuori. Muistan yhden tilanteen hyvin. Olin pelannut eräässä pelissä keskitasolla. Voitimme ottelun 3–1, mutta olin ”kämmännyt” yhden avopaikan ja menettänyt pallon pari kertaa helposti. Valmentaja kysyi pelin jälkeen koko joukkueen edessä, olinko nukkunut edellisenä yönä hyvin. Kun vastasin ”joo”, hän sanoi, että ”aa, luulin, että et ollut nukkunut yöllä, koska nukuit pelissä”.

Valmentajan palaute tuntui ikävältä, mutta kuoreen meneminen ja luovuttaminen eivät olleet minulle vaihtoehto. Tyyliini ei ole koskaan kuulunut se, että teen itsestäni uhrin. Olen aina luottanut itseeni todella paljon enkä antanut itselleni sellaista vaihtoehtoa, että epäonnistun. Muistan kuitenkin sen, kuinka rankkaa oli aluksi tulla väsyneenä ja yksin treenien jälkeen himaan.

Olen aina joutunut todistamaan muille enkä ole koskaan saanut mitään ilmaiseksi. Moni on epäillyt minua pienestä pitäen. Jotkut heistä ovat tulleet myöhemmin sanomaan, että he eivät olisi ikinä uskoneet, että minusta tulee jotain.

En ollut nuorena mikään erityislahjakkuus enkä saanut ikinä mitään palkintoja. Vuoden tulokas? Ei. Vuoden nuorisopelaaja? Ei. Vuoden lupaavin pelaaja? Ei. Tämä antoi minulle kuitenkin motivaatiota. Asetin itselleni kovia tavoitteita – epäilijöistä huolimatta.

Yhdessä vaiheessa, kun minulla ei ollut vielä lihaksia potkaista palloa, jotkut sanoivat suoraan, että ”miten sinusta voi muka tulla pelaaja, jos et osaa potkaista palloa”. Tällaiset kommentit eivät tuntuneet kivoilta, mutta mietin aina, että voin reagoida niihin muullakin tavoin kuin alkamalla itkemään. Annoin varmasti välillä myös omalla käyttäytymiselläni ja olemuksellani syitä epäilyksiin.

Minulla oli Suomessa mahdollisuus pelata ja kehittyä. Se oli tärkeintä. Heitä, jotka uskoivat minuun, oli kuitenkin enemmän kuin epäilijöitä. Esimerkiksi Klubin B-junioreissa valmentajat ymmärsivät sen, että kehityin fyysisesti muita myöhemmin.

Perhe on ollut tärkein asia elämässäni. Perheeni on ollut kannustava, mutta he myös odottivat ja vaativat paljon. Jos emme lapsina treenanneet kesäisin ”Mehun” kanssa niin paljoa, isäni sanoi meille suoraan: ”Brasiliassa on miljoona pelaajaa, jotka tekevät kolme kertaa enemmän duunia kuin te, jotka istutte täällä kotona sohvalla katsomassa Pokémonia.” Tämä asetti paineita, mutta opin käsittelemään niitä jo nuorena.

19-vuotias Hetemaj HJK:n paidassa Veikkausliiga-ottelussa Kuopion Palloseuraa vastaan. Kuva: Jussi Eskola.

***

Minulta on kysytty joskus, että miksi minusta tuli vasta 23-vuotiaana säännöllisesti miesten pelejä ulkomailla pelaava pelaaja. Olen sanonut aina, että jokaisella on oma tie. Kenelläkään pelaajalla ei ole samanlaista polkua menestykseen.

Minulle oli tärkeää, että olin saanut Suomessa kokemusta miesten peleistä. Sanoisin nyt nuorelle itselleni, että henkinen puoli on se, joka tekee huipulla suuren eron. Itse pelaaminen lähtee monessa paikassa kuitenkin samoista asioista: älä menetä palloa, syötä omille ja juokse paljon.

Minulla oli parikymppisenä vakavan loukkaantumisen jälkeen vaihe, jolloin en oikein löytänyt mistään sopivaa paikkaa. Tiedän, että jossain piireissä ajateltiin, että ”ei tuosta mitään tulee, se palaa maitojunalla takaisin Suomeen”.

En halunnut antaa näille tyypeille sitä iloa, että he ovat oikeassa suhteeni. Luotin itseeni ja odotin oikeaa hetkeä.

Kun olin Hollannissa FC Twentessä, olin hyvin lähellä tulla takaisin Suomeen. Isäni antoi minulle kuitenkin yksinkertaisen ohjeen: ”Pysy ulkomailla, pidä turpasi kiinni, äläkä selittele mitään”. Veljeni jeesasi minut Italiaan, jossa aloin toimimaan isäni ohjeiden mukaan. Täällä olen vieläkin.

***

Isäni tykkäsi paljon italialaisesta jalkapallosta ja katsoimme sitä usein kotona. Nämä pelit tarttuivat myös minuun. Muistan hyvin esimerkiksi sen, että peleissä tuli paljon sellaisia tilanteita, joissa pelaaja työnsi vastustajaa hieman selästä. Selkä vastustajaa kohti ollut pelaaja työnsi selkäänsä hieman vastaan, kaatui ja sai aina vaparin omalle joukkueelle. Rupesin treenaamaan tätä Pukinmäen kentällä, jossa pelasimme muiden ulkomaalaistaustaisten pelaajien kanssa tai kun harjoittelin ”Mehun” kanssa 1v1-tilanteita.

Kun tulin Italiaan vuonna 2010, muut pelaajat sanoivat, että olen kuin peura kentällä. Valmentajat eivät löytäneet minulle aluksi kunnon roolia. Tein kuitenkin aina niitä asioita, joita valmentajat pyysivät minua tekemään. Samalla opin koko ajan lisää.

En kysellyt valmentajilta miksi-kysymyksiä. Jos he sanoivat, että ”potki tuota vastustajaa”, tein sen kyselemättä. Sain jo pienenä kotoa ohjeen, että ”älä puhu, kuuntele valmentajaa”. En ollut noudattanut tätä ohjetta aikaisemmin urallani. Kun aloitin Bresciassa, tajusin, että se on viimeisiä mahdollisuuksiani tehdä uraa ja menestyä. Minun oli pakko ymmärtää ja totella isäni antamaa ohjetta. Tässä asiassa minulla oli ollut ongelmia nuorempana.

Italiassa olen ymmärtänyt, kuinka iso merkitys taktisella osaamisella on. Pelaajia ja kilpailua on niin paljon, että jossakin asiassa pitää tehdä eroa muihin. Pelaaja voi kovallakin tasolla kompensoida taktisella osaamisella puutteitaan. Jos pelaaja ei ole esimerkiksi niin nopea, hänen on tärkeää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Jalkapallo on kuin shakkipeli. Kun teen omassa roolissani jonkin siirron, se on aina yhteydessä, synkronoitu, muihin pelaajiin. Omaa kieroutta ja taitoa hämätä pitää osata käyttää suhteessa vastustajaan.

Olen pystynyt sopeutumaan, koska olen ymmärtänyt, mitä valmentajat ovat halunneet minun tekevän. Treenaan viikon ajan tulevaa peliä varten niitä asioita, joita valmentaja minulta odottaa. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa minun oli vaikea antaa tietynlaisia syöttöjä ”sokkona” vapaalle pelaajalle. Tämä oli kuitenkin pakko oppia, vaikka se tuntuikin aluksi hankalalta.

Jos valmentaja kertoo minulle, mitä hän haluaa minun tekevän, teen sen. Yritän tietysti itse hahmottaa aina, mitä valmentaja odottaa minulta, mutta en kysy miksi-kysymyksiä. En välttämättä onnistu joka kerta, mutta pyrin analysoimaan, mitä voin tehdä ja miksi.

Vaikka pelaaja olisi jostain asiasta eri mieltä valmentajan kanssa, oma ego pitää siirtää sivuun ja pelaajan täytyy yrittää toimia niin hyvin kuin mahdollista. Jos tähän ei pysty, voi ihan yhtä hyvin mennä sanomaan valmentajalle, että ”laita toi toinen pelaaja kentälle”. Minulle tämä ei ole ollut vaihtoehto.

Joku on joskus ihmetellyt, miten olen voinut pelata näin kauan Serie A:ssa, vaikka en osaa potkaista palloa niin hyvin maaliin. Tämä ei ole vaikuttanut, koska olen pystynyt tekemään muita asioita tarpeeksi hyvin. Olen pystynyt vähemmällä talentilla tekemään enemmän kuin sellaiset pelaajat, joilla on ollut paljon niin sanotusti lahjoja.

***

Koen, että minut yritettiin laittaa Suomessa tiettyyn muottiin. Olen pitänyt itseäni aina box-to-box-tyyppisenä keskikenttäpelaajana, joka haluaa palloa ja tekee paljon töitä. Suomessa minua pidettiin kuitenkin laitapelaajana, ja valmentajat yrittivät työntää minua eteenpäin sillä pelipaikalla.

Sanon rehellisesti, että jos olisin pelannut koko urani samalla tyylillä kuin Suomessa, olisin päässyt korkeintaan Itävaltaan.

Heitän vieläkin välillä ”längejä”, mutta ajattelen nykyään kypsemmin. Onko ”längeissä” mitään järkeä, jos samaan päämäärään voi päästä antamalla helpon syötön viereen? Suomessa minut laitettiin usein sellaiseen asemaan ja rooliin, että olin ollut pelissä hyvä vain silloin, kun olin onnistunut tekemään monta hienoa harhautusta putkeen.

Palloton pelaaminen on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, jos haluaa huipulle. Pitää esimerkiksi osata tehdä tilaa muille ja avata pallolliselle pelaajalle mahdollisuuksia.

Se on tietysti hieno juttu, jos osaa vetää pallon yläkulmaan. Se voi avata portteja. Jos pelaajalla on jokin erityisvahvuus, hän voi päästä sen avulla tietylle tasolle. Jos muut ominaisuudet eivät ole riittävän hyvällä tasolla ja vastaan tulee huippuja, pelaaja voi toteuttaa oman erityisvahvuutensa kerran. Sen jälkeen vastustaja osaa eliminoida tämän yhden vahvuuden joka kerta pois. Pitkälle on vaikea päästä, jos on pelaajana raakile ja osaa hyvin vain jonkin asian.

Isäni sanoi usein, että hyvä pelaaja pystyy pelaamaan yhdellä tai kahdella kosketuksella. Tykkäsin kuitenkin pitää Suomessa paljon palloa, koska sain tehdä tosi kauan asioita ennen kuin joku tuli iholle ja yritti ottaa pallon pois. Jatkoin tätä myös Kreikassa AEK:ssa. Olin silloin 19-vuotias, enkä halunnut syötellä niin paljoa. Espanjalainen valmentaja raivostui tästä ja sanoi: ”Lähde kotiin, ota oma pallo ja treenaa sillä yksin”.

Futiksen yksi tärkeimmistä asioista on peruspelaamisen korkea taso. Futis on kokonaisvaltainen ala ja moni asia on tärkeä, mutta jos minun pitäisi sanoa yksi asia, se olisi peruspelaamisen laatu. Pallo pitää osata ottaa haltuun, täytyy osata käyttää kroppaa ja pitää pää ylhäällä, on osattava syöttää, suojata ja tehdä tilaa muille. Huipputasolla tähän pitää yhdistää vielä oman fysiikan, kuten nopeuskestävyyden ja keskivartalon hallinnan, kehittäminen.

Hetemaj ei onnistunut tekemään läpimurtoa Kreikan AEK:ssa. Vaikea loukkaantuminen piti pelaajan sivussa yli puoli vuotta. Kuvassa Hetemaj AEK:n vaihtopenkillä marraskuussa 2006. Kuva: Jussi Eskola.

***

Olen käyttänyt oman kroppani huoltamiseen todella paljon aikaa. Olen tosi tietoinen siitä, mitä minun täytyy tehdä, jos esimerkiksi takareiteni ei ole kunnossa. Muutamat loukkaantumiset ovat opettaneet paljon. En sano, että olen vielä fysioterapeutin tasolla, mutta olen oppinut vuosien saatossa aika hyvin, millaisia harjoitteita minun kannattaa tehdä, jotta voin parantaa esimerkiksi etu- tai takareisien voimaa.

Olen tehnyt näitä harjoitteita paljon myös joukkuetreenien ulkopuolella. Huipputasolla pelaaminen pitkään vaatii paljon. En hiffannut tätä vielä nuorena.

Sillä, että olen tehnyt paljon töitä fysiikkani eteen myös vapaa-ajalla, on ollut iso vaikutus pelaamiseeni. Olen pystynyt pelaamaan korkealla intensiteetillä monta vuotta. Kun olen tuntenut pelipäivänä, että minulla on jaloissa voimaa, minulla ei ole ollut mitään hätää, vaikka päässä olisi ollut sata ongelmaa.

Olen pelännyt, että menetän paikkani, jos en pidä fysiikastani huolta. Minulla oli pari vuotta, kun loukkaannuin usein ja kärsin tosi paljon siitä, että jouduin pelaamaan puolikuntoisena. Chievossa oli yksi huono kausi ja tiesin, että ottajia ei ole enää niin paljoa. Päätin mennä Beneventoon Serie B:hen, josta nousimme heti pääsarjaan.

Olisin halunnut jatkaa myös Suomen paidassa, mutta koska olen pelannut Italiassa käytännössä koko ajan kymmenen vuoden ajan, rasitus on ollut todella kova. Pelityylini vaatii fyysisesti paljon. Jos en pysty juoksemaan peleissä paljon, en mahdu kentälle, sillä nuoremmat pelaajat ovat parempia pelaamaan kuin minä.

Minun on ollut pakko keskustella itseni kanssa ja miettiä, miten pystyn pelaamaan huipputasolla vielä 34-vuotiaana.

Uran tekeminen ei ole ollut helppoa, mutta minulle on ollut tärkeää, että olen pystynyt pelaamaan koko ajan. Esimerkiksi vähän aikaa sitten pelasin kolme ysikymppistä viikon sisällä – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Pelasin täydet minuutit sunnuntaina, keskiviikkona ja lauantaina. Fysiikkavalmentaja ihmetteli sitä, että olin juossut viimeisessä pelissä lauantaina enemmän kuin kahdessa aikaisemmassa pelissä – 12,4 kilometriä. En usko, että tämä olisi mahdollista, jos en olisi vaatinut itseltäni niin paljon vuosien aikana. Olen ajatellut, että voin pelata jalkapalloa korkealla tasolla vain kerran elämässäni.

Hetemaj Beneventon keskikentällä joulukuussa 2020 Serie A -ottelussa Laziota vastaan. Kuva: Marco Iacobucci.

***

Minulla on vielä yksi unelma jalkapalloilijana. Kun saavutin sata peliä Serie A:ssa, ajattelin, että se ei vielä riitä. Haluan pelata enemmän. Sama juttu 200 pelin kohdalla. Viimeinen tavoitteeni on saavuttaa 300 peliä Serie A:ssa. Se riittää täällä.

Minulle on tärkeää, että voin lopettaa, kun itse haluan. Olen myös todella rehellinen itseäni kohtaan. En halua olla sellainen pelaaja, joka jossain vaiheessa alkaa ihmettelemään, että miksi valmentaja ei anna peliaikaa.

Haluan tulla Suomeen pelaamaan vielä parin kauden ajaksi, vaikka tiedän pystyväni pelaamaan myös korkeammalla tasolla. Minulle on tärkeää, että voisin toimia Suomessa esimerkkinä nuoremmille pelaajille.

Olen halunnut olla kokeneempana pelaajana kuin peili. Jos treenaan sata lasissa, haluan, että myös vieressä oleva pelaaja tekee niin – oli hän 15-, 25- tai 35-vuotias. Kun yksi pelaaja ”lusmuilee”, se on väärin koko joukkuetta kohtaan.

Nuorelle pelaajalle pitää sanoa välillä tiukasti, jos pelaaja haluaa olla ammattilainen. Opin tämän itse Kreikassa. Kokeneempi pelaaja sanoi minulle kerran yhden asian, jonka kuitenkin unohdin seuraavana päivänä. Palaute oli silloin jopa tiukempaa kuin valmentajalta. Huippujalkapallo on niin kovaa kilpailua, että jos pelaaja on tehnyt kaksi kertaa virheen, kolmatta kertaa ei voi enää mokata. Muut pelaajat ottavat sen jälkeen paikan.

***

Minulla on paljon valmentamiseen liittyviä unelmia ja tavoitteita. Kun lopetan pelaamisen, haluaisin auttaa niin montaa pelaajaa eteenpäin kuin mahdollista.

Minun täytyy olla valmentajana todella nöyrä ja lähteä alhaalta liikkeelle. En tarkoita tällä sitä, että aloitan valmentamisen pienistä lapsista, sillä näen, että minulla ei ole niin hyvää tietämystä toimia pienten kanssa. Se vaatii valmentajalta paljon erityistä osaamista. Uskon, että ymmärtäisin paremmin esimerkiksi 15-vuotiaita nuoria, joilla on jo jonkin verran kokemusta.

En voi olettaa valmentajana mitään pelaajaurani perusteella, enkä varsinkaan ajatella, että tiedän jotain, koska olen ollut pelaaja. En saa ajatella, että osaan valmentajana jotain sen takia, että olen pelannut tietyllä tasolla. Uskon, että minulta löytyy tämä nöyryys, sillä tiedostan sen tärkeyden jo nyt.

Kun tulen takaisin Suomeen, minun täytyy osata käsitellä – sekä pelaajana että myöhemmin valmentajana – nuoria pelaajia eri tavalla kuin täällä Italiassa. Tämä johtuu siitä, että suomalaiset pelaajat ovat käyneet läpi erilaisen polun kuin italialaiset pelaajat. Minun täytyy ymmärtää, millainen vaatimustaso sopii mihinkin ympäristöön. En voi välttämättä huutaa nuorelle pelaajalle samalla tavalla kuin teen täällä Italiassa.

Minulle on tärkeää, että voisin tulevaisuudessa auttaa valmentajana jokaista pelaajaa saamaan itsestään parhaan irti, oman potentiaalin esiin. Haluan auttaa nuoria pelaajia – kertoa heille asioista, joita minulle itselleni ei kerrottu.”

Perparim Hetemaj on pelannut 291 ottelua Italian pääsarjassa Serie A:ssa. Kautta 2020-2021 on jäljellä vielä 11 ottelun verran.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Unohdettu sana

Päätin maaliskuun alussa, että nostan Twitterissä kuukauden ajan esille lasten ja nuorten valmentajia ja muita seuratoimijoita, joiden toiminta on jäänyt vuosien saatossa positiivisella tavalla mieleeni. Ajatuksenani on ollut, että eri seurojen juniorivalmentajien hyvä työ tulee näkyväksi.

Vaikka Twitter-ketju on vielä kesken, se on poikinut jo nyt kaksi mielenkiintoista seurausta.

Ensinnäkin muutamat seurat ovat lähestyneet yksityisviestillä ja tiedustelleet, voisinko mainita jossain twiitissä valmentajan myös heidän seurastaan. Ymmärrettävä ja jalo ajatus.

Itselleni vielä mielenkiintoisempi havainto on ollut se, että jotkut mainitsemistani valmentajista ovat soittaneet tai lähettäneet viestiä bongattuaan oman nimensä ketjusta. Näiden yhteydenottojen ydinviestinä on ollut se, että valmentajat ovat olleet positiivisesti yllättyneitä, hieman jopa hämmentyneitä ja iloisia 280 merkin viserryksestä. Kiitosta ja palautetta tulee kuulemma niin harvoin.

Yksi valmentajista innostui avaamaan ajatuksiaan enemmän. Hänen mukaansa on erikoista, kuinka harvoin Suomessa annetaan juniorivalmentajille tunnustusta positiivisesta työstä. Palaute loistaa poissaolollaan. Tämä näkyy ensisijaisesti päivittäisessä arjessa ja ihmisten kohtaamisessa. Valmentaja voi tehdä tärkeää työtä useiden vuosien ajan ja saa ensimmäisen kerran kiitosta tästä työstään lähtiessään seurasta – jos silloinkaan.

Juniorivalmentajat tai muut futistoimijat eivät tietystikään tee työtä kiitosten tai yksittäisten twiittien takia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että positiivinen palaute muilta ihmisiltä – saman seuran toimijoilta, vanhemmilta tai vaikkapa valmentajakollegoilta – olisi vailla merkitystä.

Myönteinen palaute, jopa pelkkä kiitos-sana, voi rohkaista, kannustaa ja antaa lisää virtaa valmennustyöhön. Nämä, jos mitkä, ovat niitä kuuluisia ilmaisia asioita. Myös tutkimukset ovat osoittaneet, että kiitollisuuden tuntemisella on useita positiivisia vaikutuksia esimerkiksi terveydelle.

Jalkapalloihmisten keskinäinen arvostus on yhteydessä myös konfliktien hallintaan. Kun valmentajien työ esimerkiksi seuraympäristössä tulee huomioiduksi, yhteisössä on paremmat mahdollisuudet luottamuksellisen ja avoimen ilmapiirin kehittämiselle. Tällainen keskinäiseen arvostukseen rakentuva ilmapiiri voi auttaa hallitsemaan luonnollisia konflikteja, joita seuratoiminnassa tulee väistämättä eteen.

Tunnistan suomalaisessa juniorijalkapallossa edelleen sellaista ajattelua, että toisen seuran valmentajan työn kehuminen, esimerkiksi yksittäiset positiiviset sanat kentänlaitakeskusteluissa, nähdään uhkana omalle toiminnalle. Tällainen ajattelu kertoo vääränlaisesta pelosta ja arvomaailmasta. ”Jos annan jotain, se on itseltäni pois.”

Terveessä kulttuurissa juniorivalmentajat voivat antaa myös toisen seuran valmentajalle positiivista palautetta ilman, että tällainen toiminta vähentää oikeanlaisia jännitteitä joukkueiden välillä kentällä. Keskinäinen arvostus ei tarkoita mielistelyä, laimeaa selkään taputtamista tai kilpailutilanteen vääristämistä. Valmentajat, pelaajat ja joukkueet voivat kamppailla peleissä kiihkeästi, taistella ja tehdä kaikkensa voittamisen eteen, mutta samalla arvostaa toistensa työtä.

Kun on valmis antamaan tunnustusta muille, on yleensä myös valmis oppimaan muilta.

Neljä yhdysvaltalaista sosiaalipsykologiaan perehtynyttä tutkijaa julkaisi elokuussa 2019 mielenkiintoisen tutkimuksen. Tutkijoiden tekemien havaintojen mukaan kiitollisuuden osoittaminen ei edistä vain kahden henkilön, kiitoksen esittäjän ja sen vastaanottajan, välistä suhdetta, vaan vaikuttaa myös niihin henkilöihin, jotka todistavat kiitollisuuden osoittamista.

Tutkimusryhmän jäsenen, sosiaalipsykologian tohtori Sara B. Algoen mukaan hyvien tekojen tunnustaminen yhteisössä voi nostaa kyseisen yhteisön toiminnallisuuden tasoa ja lisätä yhteisön jäsenten avuliaisuutta toisiaan kohtaan. Positiiviset vaikutukset eivät siis rajoitu vain kahteen henkilöön, vaan ulottuvat laajemmin tilannetta todistaneeseen ryhmään. Koko osallistuva yhteisö kehittyy.

Algoen mukaan jo pelkästään vilpitön kiitosten sanominen voi saada aikaan positiivisen vaikutuksen myös muissa henkilöissä kuin kiitoksen esittäjässä ja sen vastaanottajassa. Pitäisikö kiitollisuutta siis osoittaa nykyistä enemmän? Pohjois-Carolinan yliopiston apuslaisprofessori Algoen mukaan ”kyllä, vaikka konteksti ja kulttuuri tietysti vaikuttavat kiitollisuuden ilmaisemiseen”.

Suomalaisessa juniorijalkapallossa on olemassa hienoja käytäntöjä. Seurat, kuten esimerkiksi HJK ja Ilves, nostavat esille kuukauden vapaaehtoisia. Moni yhteisö palkitsee kauden päätteeksi ansioituneita juniorivalmentajia. Jotkut seurat viestivät esimerkiksi sosiaalisessa mediassa olevansa ylpeitä valmentajiensa työstä. Tämä kaikki on tärkeää seurakulttuuria ja arvostuksen osoittamista.

Kiitosten antamisen ei pidä kuitenkaan rajoittua vain näkyviin palkitsemisiin, tiedotteisiin tai teemaviikkoihin. Tätä pitäisi näkyä säännöllisesti myös arjen yksittäisissä tilanteissa. Yhdessä valmentamassani joukkueessa erään maahanmuuttajataustaisen pelaajan isä tuli säännöllisin väliajoin kiittämään ja kertomaan, että arvostaa valmentajien tekemää työtä. Kun juttelimme enemmän, pelaajan isä kertoi, että hänen aikaisemmassa kotimaassaan valmentajat ovat lähes opettajien veroisessa asemassa. Hän halusi vilpittömillä sanoillaan osoittaa arvostavansa juniorivalmentajien työtä. Muistelen noita sanoja lämmöllä vielä seitsemän vuotta myöhemminkin.

Esimerkiksi vanhempien ja valmentajien keskinäinen oikeanlainen kunnioitus voi parhaimmassa tapauksessa edistää toimijoiden välistä yhteistyötä. Vähemmän vastakkainasettelua, enemmän köyden vetämistä yhteen suuntaan. Omiin poteroihin kaivautumista näkee edelleen liikaa. Vastaavasti eri seurojen valmentajien osoittama arvostus toistensa työtä kohtaan voi edistää koko ammattikunnan arvoa ja sopivaa ylpeyttä omaa työtä kohtaan.

Mitä jos valmentajat esimerkiksi kiittäisivät pelaajien vanhempia yhteisessä palaverissa, jos vanhemmat ovat tukeneet joukkuetta hienosti tai olleet valmentajien apuna joissakin tukitoimissa? En myöskään usko, että valmentajat saavat omasta työstään liikaa kiitosta tällä hetkellä. Pari kannustavaa sanaa silloin tällöin voi merkitä jo paljon.

Kiitosten esittäminen ja rakentava, kehittävä keskustelu eivät sulje toisiaan pois. Molemmille pitää olla tilaa. Kun luottamus on vakaalla pohjalla ja keskusteluyhteys on avoin, myös kritiikkiä voi esittää. Sen vastinparina on positiivisen palautteen antaminen silloin, kun siihen on aihetta. Rehellisyys ja johdonmukaisuus ovat avainasemassa.

Esitänkin, että suomalaisessa juniorijalkapallossa annettaisiin nykyistä rohkeammin tunnustusta hyvästä työstä myös aikuisten kesken. Valmentajilta vanhemmille, vanhemmilta valmentajille. Hallinnosta kentälle ja kentältä hallintoon. Myös kilpailevien seurojen valmentajien kesken. Tämä kaikki luo perustaa lajin, urheilun ja yhteisen tekemisen arvostukselle paitsi lajiyhteisössä myös koko yhteiskunnassa. Ja mikä tärkeintä, tämä voisi tomia todella tärkeänä esimerkkinä myös pelaajille.

Lähdettäisiinkö siis liikkeelle siitä, että sanoisimme muille jalkapallotoimijoille aikaisempaa useammin yhden unohdetun sanan – kiitos?

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

***

Tekstissä viitattu tutkimus:

Algoe S. B. et al: A new perspective on the social functions of emotions: Gratitude and the witnessing effect (2019)

https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/31414873/