Ei kuninkaan, vaan yhteisön kertomus – Onko Jari Litmasen tarina ymmärretty Suomessa väärin?

Suomalaisen urheilun tarina on rakentunut vuosikymmenten ajan vahvasti sankarimyyttien varaan. Menestyvistä urheilijoista on kirjoitettu vuosien saatossa hyvin samalla kaavalla.

Urheilijat ovat raivanneet pienestä pitäen kaikki esteet tieltään, viettäneet yksin tuntikausia kentillä, halleissa ja juoksupoluilla, pitäneet yksin Suomen mainetta yllä maailmalla, kokeneet yksilöinä vääryyttä muiden toimesta ja nousseet vastoinkäymisistä huolimatta huipulle.

Yksin. Yksilöinä. Muista riippumatta.

Vaikka osa selityksistä on voinutkin pitää paikkansa, iso kuva on liikkunut väärään suuntaan. Yhteisön kunnioitus on muuttunut yksilön palvonnaksi.

On luotu mielikuvaa, että jokainen urheilija on oman onnensa seppä. Sankarimyytti on näkynyt menestyneiden urheilijoiden nostamisena muun ympäristön yläpuolelle. On puhuttu ainutlaatuisuudesta, erityisyydestä ja poikkeuksellisuudesta.

Yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimmistä jalkapalloilijoista, Jari Litmanen, täyttää lauantaina 20. helmikuuta 50 vuotta.

Litmasesta on tullut suomalaisen urheilun mytologiassa Kuningas. Tällä nimellä häntä on kutsuttu muun muassa Suomen suurimman sanomalehden, Helsingin Sanomien, pääkirjoituksessa.

Uransa parhaimpina vuosina, pelatessaan 1990-luvulla hollantilaisessa Ajaxissa, kuninkaallisuudesta ei ollut vielä merkkejä. Silloin Litmanen oli ennen kaikkea palvelija, pelin palvelija.

Ajaxissa Litmanen nousi jalkapallomaailman kirkkaimmalle huipulle. Tuossa ympäristössä hän toimi juuri päinvastoin kuin aristokraatit.

”Kaikki ne arvot vahvistuivat, mitä minulla oli ja mitä olin saanut kotoa ja ympäristöstä. Että tässä maailmassa ’me’ on enemmän kuin ’minä'”, Litmanen on muistellut.

Litmasesta tultaneen kirjoittamaan merkkipäivän ympärillä paljon juttuja. On oletettavaa, että juttujen sävy on hyvin samanlainen. Nostetaan esiin hienoja saavutuksia, muistellaan valtavia harjoitusmääriä, arvioidaan Litmasen perintöä suomalaiseen jalkapalloon, ja niin edelleen.

Entisestä A-maajoukkuekapteenista kertovissa jutuissa yksi näkökulma on kuitenkin sivuutettu hyvin usein. Siitä ei saa revittyä hienoja otsikoita, aihe ei herätä kohuja, eikä klikkimäärät nouse taivaisiin. Mutta näkökulman merkitys on suomalaisen pelaajakehityksen kannalta kriittisen tärkeä.

Jari Litmasen tarina on ollut yhteisön tarina.

Yhteisön panos on näkynyt Litmasen urheilu-uran kaikissa vaiheissa. Junioritoimijan silmin kaikista kiinnostavin vaihe on lapsuus- ja nuoruusvaihe.

***

Kulttuuritoimittaja ja tutkija Jani Tanskanen kirjoitti elokuussa 2018 Ylen sivuille arvion kirjailija Kari Hotakaisen tekemästä Kimi-kirjasta. Tanskanen esitti arviossaan mielenkiintoisen huomion urheilua koskevasta narratiivista.

”Elämäkerrallisen kirjallisuuden räjähdysmäinen kasvu on merkki yksilön palvonnasta, minäkeskeisestä ajasta ja siitä vahingollisesta uskomuksesta, että jokainen on oman onnensa seppä. Siksi toivon Räikkös-kirjan näyttävän suuntaa myös muille kirjallisen lajin edustajille. Enemmän yksilöä ympäröiviä olosuhteita, vähemmän yksilön erinomaisuutta!”, Tanskanen kirjoittaa.

Enemmän yksilöä ympäröiviä olosuhteita. Tämä on juuri se näkökulma, joka on Jari Litmasta koskevassa urheilupuheessa jäänyt usein paitsioon.

Useissa urheilututkimuksissa urheilijan mikroympäristön on todettu muodostuvan vanhemmista, ystävistä, valmentajista, seurasta, koulusta, naapurustosta ja ”urheiluilmapiiristä” (esim. Larsen ym. 2013, Henriksen ym. 2014 ja Aarresola 2016).

Kun Litmanen listaa omaelämäkertakirjassaan Litmanen 10 uransa tärkeitä ihmisiä, ensimmäisenä nousevat esille vanhemmat ja isovanhemmat.

Tämä tuskin yllättää kovin montaa lukijaa. Perheen merkitys urheilijan kehittymisen polulla on valtavan tärkeä. Julkista keskustelua seuratessa tuntuu kuitenkin usein siltä, että urheilevien lasten perheet ja innokkaat vanhemmat ovat lähestulkoon kirosana. Ymmärretäänkö perheiden tärkeyttä vieläkään riittävän hyvin?

Litmasen kohdalla on toki usein muistettu nostaa esiin isä-Olavin pelaajatausta. Isä myös valmensi poikaansa usean vuoden ajan. Kotiaan Litmanen on kuvaillut ”urheilumyönteiseksi kasvuympäristöksi”.

Boston Collegessa vuosia psykologiaa opettaneen professori Ellen Winnerin mukaan (Gifted Children: Myths and Realities, 1996) lapsen kyvykkyys ei kehity ilman taustalla olevia vanhempia, jotka rohkaisevat, kannustavat ja puskevat lasta eteenpäin.

Omaelämäkertakirjassaan Litmanen kertoo useaan otteeseen, kuinka hänen vanhempansa loivat sellaista urheilemisen kulttuuria, joka innosti häntä harjoittelemaan suuria määriä. Isän valmennuksen lisäksi kirjassa nousevat esille myös arjen säännölliset keskustelut vanhempien kanssa, vanhempien esimerkki sekä mahdollisuus liikkua monipuolisesti. Tuki, roolimalli ja läsnäolo.

”Omassa perheessäni urheilu kuului jokapäiväiseen arkeen.”

***

Perheen lisäksi myös lapsen ystävien merkitystä on pidetty urheilua koskevissa tutkimuksissa keskeisenä. Aihe on ollut esillä muun muassa nuorten urheilupolkuja tutkineen liikuntatieteiden tohtorin Outi Aarresolan väitöskirjassa.

”Urheilevat ystävät olivat tärkeitä lapsuudessa sosiaalisten suhteiden kannalta, mutta myöhemmässä vaiheessa
sekä tärkeänä kilpaurheilun maailmasta ymmärtävänä vertaisjoukkona että kilpakumppaneina”, Aarresola kirjoittaa tutkimuksessaan.

Litmasen juniorivuosia koskeva diskurssi on perustunut lähes poikkeuksetta siihen, kuinka pallon kesyttäminen yksin Lahden Suurhallissa teki Litmasesta pelaajan. Yksi urheilun perustotuuksista on tietysti se, että pelivälineen kanssa pitää viettää valtavasti aikaa. Näin Litmasen kohdalla kiistatta tapahtui.

Julkisessa keskustelussa – ja myös Litmasen kohdalla – unohdetaan kuitenkin usein juuri ystävien merkitys urheilijan polun eri vaiheissa. Useat tutkijat ovat katsoneet, että ystävien rooli on tärkeä paitsi kilpaurheilun tukemisessa myös rennompana vapaa-ajan pelailun mahdollistamisessa (mm. Aarresola 2016).

Litmasen lapsuudessa ja nuoruudessa ystävillä oli tärkeä rooli. Peliseuraa löytyi aina läheltä, ja kaverit olivat innokkaasti mukana kokeilemassa eri lajeja. Ympärillä oli yhteisö, jossa kaikenlainen pelaaminen, kisailu ja leikkiminen olivat arkipäivää. Pelit sai helposti pystyyn kodin lähellä.

Pelaaminen ei rajoittunut pelkästään jalkapalloon, vaan välillä myös esimerkiksi hypättiin mäkeä, pelattiin tennistä ja heiteltiin korista. Pelaamisesta tuli kiinteä osa arkea.

”Asuma-alueemme keskellä sijaitsi kenttä, joka oli kiva kokoontumispaikka lapsille. Siellä käytiin aina kovia leikkejä kesät talvet, ja siellä myös tapasi monenlaisia ihmisiä. Nuorempana asuinympäristössäni liikunta oli kaikille lapsille jokapäiväistä, siten omakaan urheileminen ei tuntunut mitenkään erikoiselta.”

Lasten ja nuorten urheilua pitkään tutkinut professori Jean Côté on katsonut, että lapsuuden leikinomaisella liikkumisella on tärkeä itsearvo (Côté ym. 2007). Juuri tällaista leikkimistä, kilpailullisuudella höystettynä, Litmasen lapsuus oli täynnä.

Vaikka perheen merkitys urheilumyönteisen kasvuympäristön muotoutumisessa on tärkeä, Litmanen 10 -teos alleviivaa myös tärkeiden kavereiden merkitystä. Litmanen pelasi erityisesti Kautosten veljesten Turon ja Tommin, mutta myös monien muiden kanssa lajeja laidasta laitaan.

Litmanen vietti Lahden Suurhallissa paljon aikaa yksin, mutta sielläkin oli välillä pelikavereita seurana. ”Jotkut kaverit siellä minun lisäkseni alkoivat myöhemmin kuitenkin käydä, kuten Kautosen Tommi sekä eräs pieni poika nimeltä Joonas Kolkka. Me teimme siellä välillä joitain harjoituksia yhdessä.”

Litmasen kohdalla on nähtävissä selvästi se Aarresolan (2016) esille tuoma seikka, että ystävien rooli on tärkeä myös
tavoitteellisen harjoittelun tukemisessa. Litmanen ei ole missään vaiheessa pudonnut merkityksettömyyden mustaan aukkoon. Motivaatioilmasto on ollut kunnossa.

***

Urheilupuheessa on tyypillistä hakea monimutkaisiin ilmiöihin yksinkertaisia vastauksia. Tämä johtaa helposti laiskoihin selityksiin. Urheilijan salaisuutena on pidetty esimerkiksi päättäväisyyttä ja kovaa tahtoa. Jos nämä tekijät olisivat yksinään ratkaisevia, pelkästään Lahdesta olisi tullut kymmeniä litmasia.

Urheilijan polku ja sen suunta saa merkittävästi vauhtia, tukea ja merkitystä nimenomaan ympäristöstä ja siinä mukana olevista ihmisistä. Nämä mahdollistajat kuitenkin ”putoavat historian lehdiltä kuin leivänmuruset”, kuten kulttuuritoimittaja ja tutkija Jani Tanskanen on pohtinut.

Litmasen kohdalla huomionarvoista on ollut se, että hänen ympärillään on ollut perheen ja ystävien lisäksi aina myös muita tärkeitä tukijoita, kuten vaikkapa Harri Kampman ja Heikki Marttinen. Kaikkien mahdollistajien merkitystä ei ole aina edes hahmotettu tai sitten heitä ei ole pidetty ”sankarimyytin” kannalta mielenkiintoisina.

Tiettynä aikana – vaikka vain jonkin vaiheen nuoruudessa – nämä henkilöt ovat kuitenkin voineet olla tarinan ”eheyden” kannalta ratkaisevia mahdollistajia.

Litmasen kohdalla tällainen mahdollistaja oli esimerkiksi Lahden Suurhallin vahtimestari, myös valmentajana toiminut Keijo ”Velho” Voutilainen, joka päästi innokkaan pojan treenaamaan halliin.

”Velho näki innostukseni ja päästi minut halliin mielellään. Ilmeisesti hän myös pyysi muuta hallin henkilökuntaa ja Kuusysin valmentajia antamaan minun treenata. Muutamasta tapauksesta huolimatta sainkin olla hallilla rauhassa.”

Litmanen 10 -kirjasta piirtyy kuva arjesta, jossa lukuisilla ihmisillä on ollut pieni, mutta sillä hetkellä tärkeä panos pelaajan polulla lapsuus- ja nuoruusvaiheessa. Näiden henkilöiden roolia Litmanen pitää arvossa, vaikka lukijan silmin merkitys ei näyttäydy valtavana. On ollut liikunnanopettaja, joka on ymmärtänyt nuoren urheilijan poissaolot, luokkakaveri, joka on lähtenyt seuraksi kentälle potkimaan, ja monia muita ihmisiä.

Litmanen kasvoi pelaajana sellaisessa ympäristössä, jossa oli vain vähän ”sankarillisuutta” tai ”mystisyyttä”. Sankarimyyttien ylläpitämisen ja yksilön palvonnan ongelmana on se, että pelaajan ja ympäristön vuorovaikutussuhde jää liian helposti hämärän peittoon.

Tutkija Aarresola (2016) on viitannut tältä osin toimijuuden käsitteeseen.

”Toimijuuteen kuuluu tarkoitus tai aikomus (intention), eli toimijoilla on syy toimintaan. Toimijuus tulee esiin toiminnan järkeistämisenä (rationalization), joka tarkoittaa toiminnan refleksiivistä prosessia. Toisin sanoen toimijuus edellyttää kyvykkyyttä eritellä tekemisiään ja valintojaan. — syyt, tarkoitukset ja motiivit pitää nähdä osana ihmisen kontekstuaalista elämänjatkumoa. Toiminta on siis sidoksissa sekä aikaan että tilanteeseen.”

Jari Litmasen tarinaa ei voi käsitellä ympäristöstä irrallisena prosessina. Pelkästään Litmanen 10 -kirjassa on mainittu satoja henkilöitä, joilla on ollut oma roolinsa Litmasen kehittymistarinassa.

Ympäristön merkitystä painottavan tulokulman ”ongelma” on kuitenkin siinä, että se on arkisen tylsä.

Miksi ympäristön merkityksen tunnistaminen sitten on niin tärkeää? Mitä voisimme tältä osin oppia Litmasen tarinasta? Elämmekö jo niin erilaista aikakautta, että Litmasen lapsuus- ja nuoruusajan opit eivät anna nykyarkeen tarttumapintaa?

Olisi helppo ohittaa hankalat kysymykset olankohautuksella ja todeta vain epämääräisesti, että Litmanen harjoitteli lapsena ja nuorena enemmän kuin muut.

Kaikki palautuu yhteisön merkityksen tunnistamiseen, arvon antamiseen mikroympäristöille. Pelaajakehitys on monien ihmisten yhteinen ponnistus.

Kaikilla nuorilla pelaajilla ei voi olla A-maajoukkuepelaajaa isävalmentajana. Mutta urheilumyönteistä ilmapiiriä voi rakentaa kotona ja harjoituksissa ilman ainuttakaan A-maaottelua. Tällainen reipas urheilemisen kulttuuri voi kantaa pitkälle.

Litmanen kertoo pyöräilleensä jo pienenä harjoituksiin itsenäisesti. Nykyään puhuttaisiin omistajuudesta ja arkiliikkumisesta. Myös entinen koripalloilija Hanno Möttölä on kertonut, kuinka rakkaus lajiin syveni, kun hän kulki itsenäisesti harjoituksiin. Näiden asioiden tärkeys ei ole kadonnut mihinkään. Vanhempien esimerkki näyttelee isoa roolia.

Moni urheiluihminen on harmitellut pihapelien katoamista. Lapset eivät enää kokoonnu samalla tavalla pihoille pelaamaan, kuten Litmanen, Kautoset ja kumppanit lapsuudessaan. Urheiluseurat eivät voi koskaan olla vastuussa kaikesta lasten liikkumisesta. Mutta se, mitä urheiluseuroissa tapahtuu, voi vaikuttaa merkittävästi omalla ajalla tapahtuvaan pelailuun. Kun lapsi huomaa kehittyvänsä ja oppivansa ja harjoituksissa on positiivinen ilmapiiri, treeneihin on mukava tulla. Kun treeneihin on mukava tulla, tämä into antaa liikkumisen virtaa myös vapaa-ajalle.

Litmasen ja monien muiden huippu-urheilijoiden kohdalla yksi yhtenäinen piirre on ollut nimenomaan se, että kehittyminen tietyssä lajissa on antanut intoa liikkua monipuolisesti. Tältä osin nuorten urheilupolut ovat voineet vaihdella paljon riippuen esimerkiksi siitä, onko mukana ollut muita ohjattuja lajeja vai ei. Olennaista on ollut monipuolinen arjen liikkuminen, jossa vanhemmat ovat toimineet tärkeimpänä esimerkkinä.

Monipuolisesta liikkumisesta puhuttaessa on tärkeää muistaa, että kaiken toiminnan ei pidä olla ohjattua. Lapset tarvitsevat myös niitä hetkiä, jolloin he voivat olla vapaasti, käyttää mielikuvitustaan ja tehdä autonomisesti haluamiaan asioita. Vanhempien ja muiden aikuisten tärkeä tehtävä on luoda tällaiseen toimintaan tarvittavat puitteet, mutta antaa lasten toteuttaa itse itseään.

”Ympäri vuoden me touhusimme ja pelasimme eri lajeja. Jokaista lajia katsottiin ensin tv:stä, ja sitten piti keksiä se sama laji omissa olosuhteissa.”

”Mielikuvitus oli rajaton.”

Myös kilpailemisen merkitys korostui Litmasen kohdalla jo pienenä.

”Oli laji mikä tahansa, siinä oli aina kilpailullisuus mukana.”

Minä ja Jari olimme aina Turoa ja Mikaa vastaan. Henki oli aina se, että me halusimme voittaa kaksi vuotta vanhemmat ja he eivät puolestaan halunneet hävitä nuoremmille, Auge sanoo.”

Lasten terveelle kilpailullisuudelle on annettava tilaa. Lapsilähtöinen kilpailu on mitä luonnollisin asia ja se on tärkeää erottaa aikuislähtöisestä kilpailemisesta. Myös ohjatuissa harjoituksissa tarvitaan niitä turvallisia hetkiä, jolloin lapset voivat opetella kilpailemisessa tarvittavia taitoja ja etsiä rajojaan.

Litmasen tarinan yksi tärkeä sanoma on siinä, että ympäristö loi maaperän sille, että lapsi halusi ja pystyi viettämään tuntikausia aikaa pallon kanssa. Ympäristö ja sen ihmiset mahdollistivat. Monen ulkopuolisen silmin Litmasen harjoittelumäärät olivat varmasti pelottavat, mutta pelaajalle itselleen harjoittelu oli normaalia elämää, ”jokapäiväistä arkea”, kuten Litmanen on itse kuvaillut. Elämäntapa, johon hän oli kasvanut.

”Minulla on onneksi ollut ympärilläni hyviä ihmisiä, jotka ovat auttaneet.”

Jari Litmanen uraa on pidetty Suomessa poikkeuksellisena. Kun sankarimyytin, kertomuksen Kuninkaasta, siirtää hetkeksi sivuun, tarinasta löytyy pelkästään loogisia urheilun totuuksia.

Jari Litmasen tarina ei ole ollut kuninkaallinen tai myyttinen. Se on ollut yhteisön tarina.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kursivoidut sitaatit ovat Jari Litmasen kirjoittamasta Litmanen 10 -omaelämäkerrasta (Tammi 2015).

”Tarkkuutta, Mikko Salasuo!” – Missä piileskelevät lasten ja nuorten liikunnan asiantuntijat?

Maksoin kaksi euroa saadakseni 24 tunnin lukuoikeuden Savon Sanomiin. Syy ostopäätökseeni perustui juttuun, josta tuttu juniorivalmentaja vinkkasi.

Savon Sanomissa maanantaina 1.2.2021 julkaistun jutun otsikko kuului seuraavasti: ”Nuorisotutkija: Tarjolla avoimen sylin sijasta kyynärpäätä”.

Nuorisotutkija Mikko Salasuo kritisoi toimittaja Sanni Hakkaraisen haastattelussa voimakkaasti muun muassa lasten ja nuorten harrastusten nykykäytäntöjä.

Pohdin Salasuon kommentteja urheiluseuratoimijan näkökulmasta. En yllättynyt tekstistä. Onhan Nuorisotutkimusseuran vastaava tutkija profiloitunut viime vuosina kenties näkyvimpänä seuratoiminnan kritisoijana. Savon Sanomien jutun kaltaisia puheenvuoroja tulee vastaan lähes kuukausittain eri medioissa.

Olen jo aikaisemmin ihmetellyt Salasuon hyvin yksiulotteisia avauksia. On selvää, että esimerkiksi seuratoimintaa ja siinä ilmeneviä käytäntöjä täytyy arvioida jatkuvan kriittisesti. Mutta se on varma, että Salasuon maalaama sysimusta kuva suomalaisista urheiluseuroista ja niiden toimijoista ei vastaa todellisuutta.

Mikko Salasuon kommenttien ongelmana on jo pitkään ollut se, että hän ei ole puheenvuoroissaan selkeä. Asiat menevät sekaisin. Tutkija liikkuu yleisellä tasolla esittämättä yksityiskohtaisempia perusteluja. Savon Sanomien jutussa Salasuo ei esimerkiksi lainkaan ota kantaa eri ikävaiheisiin, harrastusten erilaisiin vaatimuksiin tai siihen, kuinka paljon vaikkapa urheilutoimintaan kiinnittymisen taso voi vaihdella perheissä. Nyt nuorisotutkija käsittelee esimerkiksi musiikkiopistoja ja urheiluseuroja yhtenä kokonaisuutena ilman tarkempia rajauksia tai täsmennyksiä.

Yksi iso haaste on nimenomaan se, että Savon Sanomien jutussa lasten ja nuorten harrastamista käsitellään yhtenä isona kokonaisuutena. Kun teema on näin laaja, sen ympärillä on helppo viljellä laiskoja latteuksia pääsemättä kiinni todellisiin ongelmakohtiin.

Jos Salasuo haluaisi aidosti edistää lasten ja nuorten urheilun ympärillä käytävää keskustelua, hän olisi kommenteissaan paljon täsmällisempi. Esimerkiksi ”urheiluharrastusten vaatimusseuloista” puhumisen sijasta järkevämpää olisi arvioida eri kanteilta sitä, missä määrin ja miten lapsia kannattaa jakaa harrastuksissa pienryhmiin lapsen harrastustaustan, innokkuuden tai aktiivisuuden mukaan. Parhaassa tapauksessa toimittajat esittäisivät vielä jatkokysymyksiä, joiden perusteella arviointiperusteisiin päästäisiin entistä tiukemmin kiinni.

Nyt lukija jää pohtimaan, että mitä ihmettä Salasuo oikein tarkoittaa näillä ”vaatimusseuloilla”.

Yksi sana, joka tuntuu olevan Mikko Salasuolle kirosana, on tavoitteellisuus. Tämä käy ilmi jo Savon Sanomien jutun ensimmäisestä kappaleesta.

”Tämän vuosituhannen harrastamisessa lapsilähtöisyys on väistynyt kaupallisuuden ja tavoitteellisuuden tieltä, harmittelee Nuorisotutkimusseuran vastaava tutkija Mikko Salasuo.”

En ymmärrä Salasuon ajattelua. Lapsilähtöisyyttä ja tavoitteellisuutta ei pidä asettaa vastakkain. Harrastustoiminnassa pitää olla tavoitteita: ennen kaikkea se, että lapset nauttivat siitä, mitä tekevät. Ja yleensä tämä nautinto tulee siitä, että lapsi onnistuu ja huomaa kehittyvänsä. Ilman tavoitteita – esimerkiksi siihen pyrkimistä, että lapsen on kiva tulla harrastuksen pariin tai että lapsi kehittyy siellä – lapsilähtöisestä toiminnasta puhuminen on mieletöntä.

En ymmärrä, miksi tavoitteellisuus tuntuu olevan monelle niin negatiivinen termi. Esimerkiksi urheiluseuratoiminnassa mukana olevien lasten iästä, motivaatiotasosta ja muista toimintaympäristön tekijöistä riippuen mukana voi olla paljonkin hyviä tavoitteita, jotka tukevat kokonaisuutta.

Kun tavoitteet ovat selkeitä, järkevästi asetettuja, kommunikoitu perheille ja ne perustuvat lapsen etuun, toiminnassa mukana olevat aikuiset voivat suunnitella harrastustoiminnan niin, että lapset viihtyvät toiminnassa.

Ja tässä tullaan siihen, miksi Salasuon näkemyksistä voisi olla paljon enemmän hyötyä kuin mikä tilanne nyt on. Lähtökohtana ei voi olla lapsilähtöisyyden ja tavoitteiden asettamisen vastakkainasettelu. Pohdinta olisi paljon osuvampaa, jos Salasuo arvioisi vaikkapa sitä, miten lasten urheilujoukkueissa tavoitteidenasetteluprosessi kannattaisi rakentaa ja mitä haasteita siihen voi liittyä.

Salasuon kanssa eri mieltä olevien henkilöiden on vaikea esittää vasta-argumentteja, kun Salasuon omat heitot liikkuvat näin yleisellä tasolla. Tai sitten nuorisotutkija tyrmää jo valmiiksi eri mieltä olevat henkilöt, kuten Savon Sanomien jutussa:

”Jokainen vastarintaan ryhtyvä osoittaa sen, että omat intressit ovat jossain muualla kuin lasten ja nuorten edussa.”

Tällaiset heitot eivät edistä rakentavaa keskustelukulttuuria. Piste.

Olen aidosti huolissani Salasuon ajoittain provosoivista puheenvuoroista. Vastakkainasettelun sijasta pitäisi nähdä enemmän yhteistyön mahdollisuuksia. Otetaan esimerkiksi viime aikoina jonkin verran esillä ollut harrastamisen Suomen malli, jonka ensimmäisiä askeleita otetaan parhaillaan.

Mallin tarkoituksena on yksinkertaistaen edistää maksuttomia harrastusmahdollisuuksia koulupäivän yhteydessä. En ymmärrä, miksi Salasuo lähtee tässäkin asiassa luomaan kahta eri leiriä. Kun Salasuo arvioi mallin mahdollisia kompastuskiviä, hän nostaa esille sen, että olemassa olevat harrastustoimijat alkavat pitää uutta toimintaa uhkana ja kilpailijana.

Pitkään urheiluseuratoiminnassa mukana olleena näen, että nämä kaksi kokonaisuutta – seuratoiminta ja matalan kynnyksen harrastaminen koulupäivän yhteydessä – voivat merkittävällä tavalla tukea toisiaan. Aika toki näyttää, millaiseksi tilanne muotoutuu, mutta vastakkainasettelun lietsominen tuskin ainakaan edistää asiaa.

Ei ole Mikko Salasuon vika, että häneltä pyydetään niin usein kommentteja lasten urheilua ja liikuntaa koskevista aiheista. Jossain määrin jopa ymmärrän, miksi toimittajat kääntyvät hänen puoleensa. Myös nuorisotutkijoiden näkökulmia tarvitaan. Ideaalitilanteessa urheilu- ja liikuntakeskustelussa kuuluisi useiden eri toimijoiden äänet: muun muassa nuorisotutkijoiden, liikuntatutkimuksen harjoittajien, seuratoimijoiden, lasten vanhempien, kattojärjestöjen työntekijöiden – ja arjen toiminnan kautta myös lasten ääni.

Katseeni kääntyykin niihin henkilöihin, joita pyörii lajiliitoissa, Olympiakomiteassa ja muissa urheilujärjestöissä esimerkiksi ”lasten liikunnan asiantuntija” -nimikkeillä.

En ole kuullut näiden asiantuntijoiden ääntä juuri koskaan julkisuudessa. Missä nämä henkilöt ovat, kun tarvittaisiin kiihkottomia ja faktoihin perustuvia puheenvuoroja lasten ja nuorten liikunnasta ja urheilusta? Toimijat tekevät varmasti tärkeää työtä, mutta heitä tarvittaisiin myös julkisessa keskustelussa.

En ole yllättynyt, että niin moni ruohonjuuritason toimija on hämmentynyt esimerkiksi Olympiakomitean roolista lasten ja nuorten urheilun ja liikunnan sektorilla. OK:ssa on paljon tämän sektorin parissa työskenteleviä asiantuntijoita, mutta näistä henkilöistä ei ole ollut aktiivisiksi keskustelijoiksi. Se on valtava sääli. Moniäänisyyttä ja monipuolisia näkökantoja esiintyy nyt liian vähän.

Esitän lopuksi henkilökohtaisesti muutaman toiveen Mikko Salasuolle.

Ole selkeämpi ja tarkempi ongelmakokonaisuuksien asettelussa ja esiintuomisessa. Se antaa paremman pohjan rakentavalle ja asioita eteenpäin vievälle keskustelulle. Toivottavasti näkisit jatkossa urheiluseuratoiminnasta myös hyvät puolet. Silloin olisi helpompi päästä kiinni aitoihin haasteisiin. Vastakkainasetteluja tarvitaan, mutta ne kannattaa rakentaa asia edellä – ja silloinkin mahdollisimman objektiivisesti.

Jos nämä asiat näkyisivät jatkossa selvemmin puheenvuoroissasi, kommenteistasi voisi olla paljon hyötyä, kun Suomessa keskustellaan lasten ja nuorten liikunnasta ja urheilusta.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on palkinnut ensimmäistä kertaa lasten ja nuorten valmentajia

Juniorivalmentajien oma yhdistys, Jalkapallon Juniorivalmentajat ry, on myöntänyt ensimmäistä kertaa historiassaan tunnustuksia ansioituneille juniorivalmentajille. Yhdistys keräsi 4.-18.1.2021 jäsenistöltään ehdotuksia hyvää työtä tekevistä lasten ja nuorten valmentajista.

Yhdistyksen jäsenet ehdottivat kahden viikon aikana peräti 52 juniorivalmentajaa tunnustusten saajiksi. Ehdokkaita kertyi yli 30 seurasta ympäri Suomea, esimerkiksi Pellosta, Torniosta, Ylivieskasta, Jyväskylästä, Vaasasta, Lahdesta, Kuopiosta ja Riihimäeltä. Kaikki ehdokkaat löytyvät tämän tekstin lopusta.

Juniorivalmentajat ry:n asettama viisihenkinen palkintoraati teki kaikkien ehdokkaiden joukosta lopulliset valinnat perjantaina 22.1.2021. Raatiin ovat kuuluneet Kimmo Eronen (VJS), Jan-Erik Kotka (Ilves), Veli Lampi (VPS), Sanna Malaska (HJK) sekä Erkko Meri (KäPa).

Yhdistyksen ensimmäiset Juniorivalmentaja-tunnustukset on myönnetty neljälle lasten ja nuorten valmentajalle. Perustelut ovat tulleet muiden seurojen valmentajilta.

***

Lasten valmentaja, tytöt

Santtu Luoto, Helsingin Ponnistus

”Kokenut ja ansioitunut valmentaja teki meihin suuren vaikutuksen seuratessamme hänen valmennustaan yhteisissä ottelutilanteissa viime vuoden aikana. Omaa joukkuettaan hän luotsasi ottelutilanteen vaatimalla herkkyydellä, antaen pelaajien tehdä itse ratkaisut pelitilanteissa, mutta kuitenkin nostamalla esiin onnistumisia tilanteiden päätyttyä. Erityisesti mieleemme jäi kuitenkin se, kuinka hän huomioi meitä, vastustajajoukkuetta ja yksittäisiä pelaajiamme, nimeltä mainiten ja heidän onnistumisiaan esiin nostaen. Myös pelaajamme muistavat hänet ja hänen kehuvat sanansa edelleen, ja ne ovat vaikuttaneet heidän intoonsa tehdä kaikkensa pelitilanteissa. Hienointa valmennusta, josta nauttii koko yhteisö.

Luoto on tehnyt myös vaikutuksen sillä, että hän on otteluiden ulkopuolellakin aidosti kiinnostunut joukkueen ja pelaajien tekemisestä. Hän on poikkeuksellisen helposti lähestyttävä, avoin ja ottaa myös itse kontaktia ja kyselee aktiivisesti kuulumisia esimerkiksi turnausten yhteydessä. Luodon kanssa on aina mukava keskustella niin joukkueiden asioista kuin jalkapallosta yleensä. Hänen tekemisestään huokuu kiinnostus yhteiseen asiaan ja on aina ilahduttavaa, kun joku osaa ajatella asioita laajemmassa kontekstissa.”

***

Lasten valmentaja, pojat

Tomi Leivo, Parikkalan Urheilijat

Tomi on perustanut Parikkalaan jalkapallojaoston ja ei pelkästään perustanut, vaan luonut kehittyvän ja kasvavan seuran muutamassa vuodessa.

Kauempaa toimintaa seuranneena on ollut hieno nähdä, kuinka seuran pelaajat on kasvatettu ”paulaisuuteen”. Pelaajilla (ja myös vanhemmilla) näkyvät seuran asusteet ja värit, pienelle paikkakunnalle on luotu jalkapallokulttuuri. Tomi on kasvattanut ympärilleen aktiivisten vanhempien organisaation ja seura on elävöittänyt eteläkarjalaista jalkapalloilua omalla tavallaan.

Tomi on valmentajana hyvin innostunut toiminnan kehittämisestä ja on aktiivinen muihin alueen toimijoihin. Hänen kanssa keskustellessa asiat eivät jää pintatasolle, vaan kohti ydintä, mikä on harvinaista. Tämä näkyy myös pelaajakehityksessä. PaU:n ikäluokat ovat syntyvyyden vuoksi pieniä, mutta se ei ole estänyt joukkueita isompia seuroja vastaan kamppailessa. PaU:n pelaajat tunnistaa hyvistä pallonkäsittelytaidoista ja suuresta palosta lajia kohtaan. Omalla esimerkillä johtaminen on tässä tapauksessa suurimpana syynä.”

***

Nuorten valmentaja, tytöt

Elina Kuronen, FC Espoo

”Elina aloitti valmentamisen omassa kasvattajaseurassaan PEP:issä vuonna 2008 ja tämän seuran väreissä hän myös valmensi alusta saakka 2006-syntyneitä tyttöjä, jotka sykähdyttävät tavallaan pelata jalkapalloa. Sittemmin Elina on valmentanut FC Espoossa 2006- ja 2007-syntyneitä ja tehnyt erinomaisesta työtä. Molemmat joukkueet ovat oman ikäluokkansa kärkeä Suomessa. 

Vastustajan valmentajan näkökulmasta Elina on tehnyt ison vaikutuksen toiminnallaan. Hän on todellinen ammattilainen ja pystyy pelien jälkeen tuloksesta riippumatta käymään peliä analyyttisesti läpi sekä keskittymään peleissä vain ja ainoastaan oman joukkueensa auttamiseen, jättäen kaiken ylimääräisen ulkopuolelle. Koskaan en ole kuullut hänen selittelevän mitään. Erittäin pidetty ja arvostettu valmentajapersoona kautta linjan.”

***

Nuorten valmentaja, pojat

Johan Suominen, Pallo-Iirot

”Pallo-Iirot on yksi viime vuosina eniten tasoaan nostaneista seuroista. Aiemmin seuralla oli vaikeuksia saada yhtään joukkuetta Etelä-liigaan, nyt seura on tilanteessa, jossa C15, C14 ja D13 pelaavat Etelä-liigaa, ja ikäluokan haastajajoukkue löytyy myös toiseksi korkeimmalta sarjatasolta.

Suomisen valmentama 2006-syntyneiden ikäluokka toteuttaa seuran valmennuslinjaa niin harjoittelun kuin joukkueen pelimallin osalta. Pelin sanotaan olevan valmentajan CV, Suomisen CV näyttää tällä hetkellä timanttiselta. ”Iiroista” valittiin aiemmin usein 1-3 pelaajaa ikäluokan Huuhkajaturnaukseen, -06 ikäluokkasta valittiin 11 pelaajaa kyseiseen turnaukseen. Tämä kertoo siitä erinomaisesta työstä, jota Johan on tehnyt jo pitkään.”

***

Aloite lasten ja nuorten valmentajien muistamisesta tuli yhdistyksen jäseneltä Kimmo Eroselta, joka työskentelee Vantaan Jalkapalloseuran teknisenä johtajana.

”Suomalaisen jalkapallokulttuurin ja pelaajakehityksen tulevaisuus luodaan lasten ja nuorten valmentajien toimesta. Se työ tehdään usein hieman taustalla, kirkkaiden valojen ulkopuolella. Tämän arkisen työn merkitys on valtava suomalaiselle jalkapallolle ja yhteiskunnalle. Juniorivalmentajien huomioimisen puute erilaisissa tunnustuksissa on ollut huolestuttava puute. Onkin äärimmäisen tärkeää, että me suomalaiset jalkapallotoimijat pidämme tämän työn tärkeyttä säännöllisesti esillä”, Kimmo Eronen sanoo.

Juniorivalmentaja-tunnustusten myöntämisestä on tarkoitus tehdä vuosittainen perinne. Tavoitteena on paitsi muistaa ansioituneita toimijoita myös nostaa juniorivalmennuksen arvostusta.

”Valintojen tekeminen ei ole koskaan helppoa, eikä varsinkaan nyt, sillä erinomaisia ehdokkaita oli niin paljon. Painotimme valinnoissa hieman pienempien seurojen valmentajia, jotka ovat omalla työllään mahdollistaneet esimerkiksi laadukkaan pelaajakasvatuksen ja seuran elinvoimaisuuden sekä valmentajia, jotka ovat pitkäjänteisesti tehneet työtä tietyn ikäluokan kanssa kehittäen joukkuettaan kohti Suomen kärkeä”, Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n puheenjohtaja Erkko Meri toteaa.

Yksi tunnustuksen saaneista valmentajista on Parikkalan Urheilijoiden Tomi Leivo.

”Juniorivalmennus on intohimoni ja se merkitsee minulle todella paljon. Pidän lasten liikuttamista todella tärkeänä. Täällä Parikkalassa ei ole lapsille liikaa harrastamisvaihtoehtoja, ja viimeksi täällä oli ollut jalkapallotoimintaa 30 vuotta sitten. Kun toimintaa on lähdetty luomaan tyhjästä, niin mutkia on ollut matkassa. Mutta laji on silti antanut todella paljon. Tämä tunnustus merkitsee minulle paljon. Minua lämmittää, että se on tullut muilta valmentajilta. Tässä on melkein sanaton olo”, Tomi Leivo kertoo.

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry onnittelee kaikkia tunnustuksen saaneita valmentajia sekä erinomaisia ehdokkaita!

Kaikki ehdokkaat (suluissa valmentajan seura kaudella 2020):

Mohaiman Abdilamir (KäPa, Helsinki), Ismo Airio (FC Kontu, Helsinki), Mika Alavahtola (TP-47, Tornio), Joni Annila (VPS, Vaasa), Sami Hakala (NuPS, Nummela), Kalle Hakkola (KäPa, Helsinki), Kimmo Havantola (Ilves, Tampere), Tatu Helenius (HJK, Helsinki), Marko Hirvonen (HJK, Helsinki), Sinikka Itälinna (Ilves, Tampere), Joonatan Jännes (VJS, Vantaa), Jyrki Kalmari (EBK, Espoo), Teemu Karhu (TPV, Tampere), Pertti Kemppinen (ei seuraa), KTP:n 2013-syntyneiden valmennustiimi (Kotka), Antti Kukkola (FC Ylivieska), Elina Kuronen (FC Espoo), Anna-Pauliina Kyllönen (FC Kuusysi, Lahti), Jani Lehmuskoski (EPS, Espoo), Pasi Lehtonen (Pallo-Iirot, Rauma), Tomi Leivo (PaU, Parikkala), Ilari Lintukangas (KäPa, Helsinki), Santtu Luoto (Ponnistus, Helsinki), Sanna Malaska (HJK, Helsinki), Veera Malmberg (LeKi-Futis, Lempäälä), Juuso Mattila (PK-35, Helsinki), Maria Mäki (Pellon Ponsi), Sanni Määttänen (Ponnistus, Helsinki), Kari Naakka (HJK, Helsinki), Tuomas Nikula (FC Ylivieska), Jonas Nyholm (HJK, Helsinki), Otto Oja (LePa, Espoo), Erkka Peltonen (VPS, Vaasa), Susanna Pitko (FC Kontu, Helsinki), Petri Plym (Ilves, Tampere), Jarkki Pöyhönen (KuPS, Kuopio), Miki Rautakorpi (VPS, Vaasa), Jarmo Rinne (Valtti, Helsinki), Tomi Rouhiainen (HIFK, Helsinki), Miika Salmi (FC Espoo), Ilkka Salonen (LPS, Helsinki), Joonas Sarelius (HJK, Helsinki), Henri Sillanpää (VPS, Vaasa), Johan Suominen (Pallo-Iirot, Rauma), Toni Tammi (KuPS, Kuopio), Tero Toivanen (JoKi, Jokela), Pishkoh Yari (HoDy, Jyväskylä), Timo Vanninen (RiPS, Riihimäki), Saravanan Vellu (HJK, Helsinki), Severi Vielma (JJK, Jyväskylä), Mikko Viitsalo (FC Kirkkonummi), Boris Wistuba (EPS, Espoo)

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on vuonna 2018 perustettu yhdistys, jonka tavoitteena on edistää juniorivalmennusta ja sen arvostusta Suomessa. Yhdistys pitää koulutuksia, järjestää vuosittaisen Juniorivalmentajapäivän, tarjoaa jäsenilleen sopimusneuvontaa sekä toteuttaa vaikuttamistyötä juniorivalmennuksen saralla. Yhdistykseen kuuluu lähes 350 juniorivalmentajaa.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Onko urheiluharrastus lapsen vai vanhemman?

Sieltä se taas tuli.

Kuuntelin Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professorin Hannu Itkosen esitystä lasten urheilusta. Itkosen luento vuoden 2021 Tieteen päivillä esitettiin TiedeTV:n YouTube-kanavalla lauantaina 16. tammikuuta. Esitys lienee myöhemmin nähtävissä tallenteena.

Itkonen käsitteli esityksessään muun muassa vanhempien roolia lasten urheiluharrastuksessa ja esitti huolensa siitä, että ovatko vanhemmat kiinnostuneempia lapsen harrastuksesta kuin lapsi itse. Kuuluipa esityksessä myös klassinen kysymys: Onko urheiluharrastus lapsen vai vanhemman?

Käytännön toimijana tuon esille, että olen törmännyt lasten urheilussa paljon useammin vanhempiin, joita on vaikea saada kiinnostumaan lapsen urheiluharrastuksesta kuin sellaisiin vanhempiin, jotka ovat liian kiinnostuneita tai liian paljon mukana lapsen harrastuksessa.

Tämä on haaste, josta puhutaan paljon vähemmän kuin ”yli-innokkaista vanhemmista”, joka on mielestäni lopulta varsin marginaalinen ilmiö. Tätä ei pidä käsittää väärin. Olen itsekin joutunut hyvin hankaliin tilanteisiin yksittäisten vanhempien kanssa, mutta tällaisia vanhempia on kuitenkin ollut huomattavasti vähemmän kuin sellaisia vanhempia, joiden kanssa voi keskustella hyvässä hengessä ja miettiä yhdessä keinoja lapsen tukemiseen harrastuksessa.

Pahimmillaan vanhempien kiinnostuksen tai tietoisuuden (tai molempien) puute näkyy esimerkiksi siinä, että osa vanhemmista ajattelee, että ohjatut seuraharjoitukset riittävät täyttämään lapsen vapaa-ajan liikkumisen. Lohdullista on se, että vanhemmat – siinä missä kaikki muutkin urheilutoimijat – voivat kehittyä sekä saada lisää oppeja ja kokemuksia omaan ”urheiluvanhemman” tietopankkiinsa. Tiedän tästä useita esimerkkejä niistä kahdesta seurasta, joissa olen valmentanut.

Sanoisin, että vanhempien osallistamisessa lasten liikkumattomuuden vastaiseen taisteluun on ylipäänsä valtava – monessa suhteessa vielä käyttämätön – potentiaali. Koko yhteiskunta kiittäisi.

Otsikon kysymys on mielestäni yksi lasten urheilun hölmöimpiä vastakkainasetteluja. On ihan selvää, että harrastus on lapsen. Tästä ei ole kahta sanaa. Mutta siinä, että lapsi ylipäänsä innostuu liikkumisesta ja harrastustoiminnasta ja tämä into säilyy, vanhemmilla on ihan valtava merkitys. Liekin roihuaminen vahvana useiden vuosien ajan on epätodennäköistä, jos urheilu ja liikkuminen eivät ole kotona merkittäviä asioita.

Tämä liikkumisen kulttuuriin innostaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että vanhempi menee lapsensa kanssa takapihalle potkimaan palloa. Lähtee yhdessä lähimetsään seikkailemaan. Pyöräilee puistoon. Ja niin edelleen. Kun lapsi ensimmäisen kerran tulee mukaan ohjattuun harrastustoimintaan, olisi tärkeää, että pohjalla olisi jo positiivisia liikkumisen kokemuksia sekä oikeanlaista ”liikkumisuteliaisuutta”.

Ohjattu seuraharrastus ja vapaa-ajan liikunta kulkevat käsi kädessä. Jotta harrastuksesta tulee lapsen oma juttu, taustalla pitää olla todella paljon vanhemman kannustamista ja tukea. Tässä suhteessa on erikoista, että vanhemmat nähdään niin usein jonkinlaisena riippakivenä.

Kun ohjattuihin treeneihin on kiva mennä, siellä saa onnistumisia ja haasteita, ja lapsi huomaa kehittyvänsä, nämä positiiviset kokemukset innostavat liikkumaan myös vapaa-ajalla. Valmentajilla on siis tärkeä vastuu. Toisaalta vapaa-ajan päivittäinen monipuolinen liikkuminen heijastuu myös ohjattuun toimintaan ja siellä onnistumiseen. Jotta lapsen into ei katoa mihinkään, vanhemmilla on usein tärkeä rooli vapaa-ajan liikkumisen mahdollistajina. Tässä tullaan taas siihen, että lapsen urheiluharrastuksesta ei ole useinkaan järkevää puhua ilman vanhempia.

Tämä vanhempien mahdollistaminen voi olla esimerkiksi kannustava palaute pelin jälkeen tai pelikaveriksi lähteminen kentälle. Kaiken muun vanhemmuuden lisäksi.

Myönnän, että olen hieman huolissani siitä, miten yleinen diskurssi ”vanhempien liiallisesta aktiivisuudesta” vaikuttaa suureen massaan. Ohjeen ei pitäisi olla se, että vanhemman pitää jättää harrastus lapselle, vaan pikemminkin se, että perheen kanssa voi liikkua vielä enemmän, valmentajan kanssa voi jutella vielä useammin lapsen kehittymisestä ja siitä, miten lapsi pärjää harrastuksessa, voi olla vieläkin kiinnostuneempi.

Tässä voi – paradoksaalista kyllä – käydä jopa niin, että kun vanhemmat ovat kiinnostuneempia lapsen harrastamisesta, lapsen oma omistajuus lajista ja harrastuksesta voi vahvistua, kun hän saa enemmän tukea perheestä.

Suurin osa vanhemmista osaa kyllä tukea lasta urheiluharrastuksessa vielä paremmin, kunhan siihen saa oikealla tavalla vinkkejä ja opastusta seuratoimijoilta. Ja usein tässä käy niin, että samalla myös valmentajat saavat hyödyllistä tietoa valmentamistaan pelaajista. Kaikki hyötyvät – viime kädessä lapsi itse.

Tämän lyhyen tekstin hengessä toivonkin, että lasten urheiluseuratoiminta nähtäisiin sellaisena kokonaisuutena, jossa pitäisi kysyä enemmän sellaisia kysymyksiä kuin ”miten vanhemmat voivat tukea lasta urheiluharrastuksessa?” ja vähemmän syyllistävältä kuulostavia kysymyksiä kuin ”onko harrastus lapsen vai vanhemman?”.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Valmentajien pääteasema?

Suomen Palloliitto on ottanut viime vuosina tärkeitä kehitysaskeleita.

Liiton viestintä on muuttunut viestintäpäällikkö Taru Nyholmin johdolla selvästi parempaan suuntaan. Toisin kuin aikaisempina vuosina, SPL:n viestinnästä ei tule enää ensimmäisenä mieleen sanat ”ummehtuneisuus” ja ”salamyhkäisyys”.

Huuhkajien ja Helmareiden viime aikojen hyvät otteet ovat luoneet positiivista nostetta, joka toivottavasti osataan hyödyntää markkinoinnissa ja viestinnässä järkevällä tavalla.

Kattojärjestön tukitoimintoihin on tehty tärkeitä täsmärekrytointeja. On rakennettu yliopistoyhteistyötä ja panostettu tutkimus- ja kehitystoimintaan. Seurojen Palloliitto -uudistusprosessi tähtää siihen, että resursseja siirtyy hallinnosta kentälle.

Kaikesta positiivisesta taustakehityksestä huolimatta yhteen liiton tärkeimmistä kokonaisuuksista liittyy paljon kysymysmerkkejä.

Kyse on nuorisomaajoukkueista, joita tässä tekstissä pohdin nimenomaan poikamaajoukkueiden näkökulmasta.

Kun tarkastellaan Palloliiton viimeisen 15 vuoden valmentajavalintoja, iso kuva näyttäisi olevan selvästi se, että suurella osalla valmentajista työ poika- tai U21-maajoukkueen valmentajana on jäänyt valmentajauran pääteasemaksi tai ainakin käynnistänyt jonkinlaisen – lyhyen tai pidemmän – ”joutsenlaulun”.

Osa valmentajista on lopettanut valmennustyön kokonaan. Jotkut ovat jatkaneet valmentamista, mutta Palloliiton jälkeen pestit ovat olleet lyhyitä, tai valmentajauran kehitys on muutoin ollut vaatimattomampaa kuin ennen maajoukkuevalmennusta.

Esimerkiksi vuonna 2012 liiton palkkalistoilla poikien U15-U21-vaiheen maajoukkuevalmentajina toimivat Mika Laurikainen (U21), Kimmo Lipponen (U18-U19) ja Ilkka Mäkelä (U15-U17). Tiedot on tarkistettu Palloliiton vuoden 2012 toimintakertomuksesta.

Missä nämä valmentajat ovat nyt?

Mika Laurikaisen uutisoitiin marraskuussa 2020 siirtyvän Eerikkilän jalkapallopalveluiden johtajan tehtävästä kaudella 2021 Ykkösessä pelaavan TPS:n urheilujohtajaksi. Pitkään eri maajoukkueissa valmentanut Kimmo Lipponen toimii nykyisin opettajana, eikä valmenna enää aktiivisesti. Ilkka Mäkelän viimeisin pesti oli puolestaan Ykkösestä pudonneen MYPA:n päävalmentajana.

Kaikki kolme valmentajaa ovat tehneet merkittävän uran suomalaisessa jalkapallossa. Olennaista on kuitenkin se, että kenenkään valmentajan kohdalla valmennusura ei lähtenyt lentoon Palloliiton pestin päätyttyä ja nykyään he toimivat enemmän tai vähemmän huippujalkapallon ulkopuolella.

Laurikainen, Lipponen ja Mäkelä eivät ole ainoita esimerkkejä.

Vuosina 2014-2017 U21-maajoukkueen päävalmentajana toiminut Tommi Kautonen on Kakkosessa pelaavan FC Reippaan päävalmentaja.

Vuosina 2005-2009 nuorempien poikamaajoukkueiden valmentajana työskennellyt Sami Vehkakoski toimii vantaalaisen junioriseura KOPSE:n valmennuspäällikkönä. Vehkakosken kollegana työskennellyt Hannu Haverinen on kadonnut valmentajakartalta kokonaan.

Hyvänä pelaajakehittäjänä aikaisemmin tunnetuksi tulleen Aleksei Eremenko Sr.:n valmennusura on ollut vuoden 2016 U18-päävalmentajan pestin jälkeen turbulenssia täynnä.

Selvän kehitysloikan nuorisomaajoukkueen valmentajapesteistä ovat ottaneet 2010-luvulla oikeastaan vain Huuhkajien nykyinen päävalmentaja Markku Kanerva sekä Ilveksen Veikkausliiga-joukkueen pääkäskyttäjä Jarkko Wiss.

Palloliitto on siis merkinnyt suurelle joukolle valmentajia joko uran päätepistettä tai väliasemaa, jonka jälkeen valmennusuran suunta on muuttunut.

Mitä tämä kertoo palloliittolaisesta toimintakulttuurista? Miksi ikäluokkansa parhaimpien pelaajien kanssa toimineet valmentajat eivät ole olleet haluttuja nimiä enää sen jälkeen, kun työ Palloliitossa on päättynyt? Mitä asioita valmentajien rekrytoinneissa on ylipäänsä painotettu?

Kysymykset ovat ajankohtaisia myös vuonna 2021. Palloliitossa toimii useita henkilöitä, jotka ovat jo vuosien ajan valmentaneet poikamaajoukkuepelaajia. Mihin suuntaan näiden valmentajien urapolut kulkevat? Ovatko esimerkiksi ulkomaat tai Suomen parhaat Veikkausliiga-organisaatiot näille valmentajille realistisia päämääriä? Vai onko kohtalona edeltäjien tavoin valmentajien ”saattohoitola”?

Edellä mainittu kehityskulku tiivistyy pitkälti kysymykseen tuloksista ja menestymisestä.

Palloliitto on asettanut vuosien 2020-2024 strategiassaan visioksi, että Suomi on vuonna 2030 ”menestyvä jalkapallomaa ja hyvinvoinnin kasvattaja”. Tähän menestykseen katsotaan visiossa kuuluvan se, että ”Suomen maajoukkueet menestyvät.”

Kilpaurheiluun, jota myös poikien maajoukkueet kiistatta edustavat, kuuluu elimellisenä osana nimenomaan tulokset.

Aina voidaan tietysti jauhaa, että poikamaajoukkueiden tehtävänä on ensisijaisesti kasvattaa pelaajia A-maajoukkueeseen. Tämä on tietysti ehdottoman tärkeää, mutta voittamisen kulttuurin ja mentaliteetin kehittämisestä ei voida puhua uskottavasti, jos valmentajilla ei ole käytännössä minkäänlaista tulosvastuuta. Mikä signaali pelaajille halutaan antaa?

Tulokset eivät ole juuri muuttuneet parempaan suuntaan. Esimerkiksi nykyisen U21-maajoukkueen päävalmentajan Juha Malisen pistekeskiarvo EM-karsintaotteluista on kolmeen edelliseen U21-päävalmentajaan (Kautonen, Laurikainen ja Kanerva) verrattuna kaikkein huonoin. Vuonna 2018 Malisen joukkueella oli pisin EM-karsintapelejä koskeva tappioputki (neljä ottelua) 12 vuoteen.

Viikon verran U21-maajoukkueen valmennustiimissä toiminut maalivahtivalmentaja Tuomas Peltonen nosti tulosvastuun puutteen esille kesällä 2020. Nykyisin Qatarin Aspire Academyssä työskentelevä Peltonen arvioi, että kilpailun ja paineen puute on suuri ongelma.

”Niin kauan kuin Palloliitosta ja sen alaisista joukkueista puuttuu tulosvastuu, mistään maksimaalisesta suorittamisesta on ihan turha puhua. Tulokset eivät ole kovinkaan paljoa muuttuneet, mutta silti samat ihmiset jatkavat lähes vuodesta toiseen. Oman toiminnan kyseenalaistaminen on todella vaikeaa, jos ulkoapäin ei tule ”inputia”. Näin voi käydä, jos samat ihmiset toimivat yhdessä vuodesta toiseen.

Myös Palloliitossa valmentajien pitäisi kilpailla keskenään. Pelaajathan kilpailevat kuitenkin koko ajan pelipaikoista. Jos tulokset eivät tyydytä, valmentajia pitäisi vaihtaa kylmästi, vaikka kesken prosessin.”

Peltosen kritiikki olisi tietysti mahdollista kuitata vain toteamalla, että sopivia valmentajia voi olla vaikea löytää ja että onhan valmentajissa ollut vaihtuvuutta. Viime kädessä koko ongelmakokonaisuus palautuu yhteen seikkaan: rekrytointiin.

Viimeisten vuosikymmenten aikana liitossa on työskennellyt paljon valmentajia, joille työ liitossa on merkinnyt lopulta uran, joskus jopa nousevan sellaisen, pääteasemaa. Se on huolestuttava asia. Olisiko rekrytoinnin fokusta käännettävä?

Mitä jos Palloliitto lähtisi rohkeammin etsimään valmentajia sellaisesta joukosta henkilöitä, joille työ esimerkiksi U16-maajoukkueen valmennustiimissä voisi merkitä selvää ponnahduslautaa uralla eteenpäin? Valmentajia, joilla olisi jo näyttöjä tulosurheilusta, mutta urakaari erilainen kuin mäkelöillä, kautosilla tai malisilla? Eri tavalla kunnianhimoa ja tavoitteita? Valmentajia, joiden kannalta menestyminen tai menestymättömyys merkitsisi paljon seuraavan askeleen kannalta?

Kun ajatellaan nykyisiä tuloksia, hävittävää ei olisi paljoa.

On hämmentävää, miten vähän poikamaajoukkueiden toiminnasta, tuloksista ja valmentajavalinnoista on Suomessa keskusteltu. Viime kädessä kyse ei ole edes yksittäisistä nimistä, vaan laajemmasta ilmiöstä, kulttuurista ja asenteesta, joka välittyy helposti myös liiton ulkopuolelle, esimerkiksi seuroihin.

Monet esimerkit osoittavat, että liian usean valmentajan kohdalla työ Palloliitossa on merkinnyt käännettä erikoiseen suuntaan. Rekrytoinnin lisäksi kysymyksiä herättää myös liiton päivittäisen toimintaympäristön merkitys. Kysymyksiä ei varsinaisesti poista se, että esimerkiksi kansainväliseksi osaajaksi tunnustettu portugalilainen Ricardo Duarte viihtyi liiton valtakunnallisena koulutuspäällikkönä vain puoli vuotta.

Suomalaisessa valmentajakentässä on tällä hetkellä yksi auktoriteetti ylitse muiden. Hän on tietysti Huuhkajat historiallisesti EM-kisoihin johtanut Markku Kanerva.

Kanerva on tehnyt loistavaa työtä A-maajoukkueen päävalmentajana. 56-vuotias valmentaja on saavuttamiensa tulosten perusteella nyt sellaisessa valta-asemassa, jossa hän voi – A-maajoukkuetta laajemmin – vaikuttaa koko pelaajakehitysputkeen alle 15-vuotiaiden maajoukkueesta lähtien. Kanervaa kuunnellaan, hänen näkemyksiinsä luotetaan ja niille annetaan painoarvoa. Kanerva vaikuttaa sanoillaan ja teoillaan suomalaiseen jalkapallovalmennuskulttuuriin enemmän kuin moni edes uskoisi.

Kun Palloliitto uutisoi joulukuussa 2020 U21-maajoukkueen päävalmentajan Juha Malisen jatkosopimuksesta, tiedote sisälsi mielenkiintoisen kohdan. Siinä liiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen toi esille yhden perusteen, joka vaikutti Malisen jatkosopimuksen tekemiseen.

”Tihinen korostaa jatkosopimuksen merkittävänä kriteerinä yhteistyötä A-maajoukkueen päävalmentajan Kanervan kanssa.”

Kun katsotaan U21-maajoukkueen tuloksia, Malisen jatkosopimus oli monelle jalkapallotoimijalle yllätys. Palloliiton tiedotteen perusteella voidaankin pohtia, kuinka paljon juuri Kanervan näkemyksillä oli vaikutusta liiton päätökseen solmia mainittu jatkosopimus. Ei välttämättä ratkaiseva merkitys, mutta ainakin jonkinasteinen vaikutus – tai ”merkittävä kriteeri”, kuten tiedotteessa todettiin.

Yksi asia on joka tapauksessa selvä.

Erinomaista työtä A-maajoukkueen päävalmentajana tehnyt Kanerva vaikuttaa omilla näkemyksillään ja toiminnallaan paljon suomalaiseen valmennuskulttuuriin sekä Palloliiton rooliin tämän kulttuurin muovautumisessa – halusi hän sitä tai ei.

Ja tuo valta ja auktoriteettiasema vaikuttaa paljon myös siihen, onko Palloliitto myös jatkossa useille valmentajille valmennusuran pääteasema.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry palkitsee tammikuussa ansioituneita lasten ja nuorten valmentajia

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry jakaa tammikuussa 2021 ensimmäistä kertaa tunnustuksia hyvää työtä tehneille juniorivalmentajille.

Yhdistyksen tarkoituksena on palkita nimenomaan lasten ja nuorten valmentajia. Palkitsemisesta on tarkoitus tehdä vuosittainen perinne. Aloite tunnustusten myöntämisestä tuli VJS:n tekniseltä johtajalta Kimmo Eroselta.

Palkintokategorioita on neljä:

  • Lasten valmentaja (U11 tai nuoremmat), tytöt
  • Lasten valmentaja (U11 tai nuoremmat), pojat
  • Nuorten valmentaja (U12-U15), tytöt
  • Nuorten valmentaja (U12-U15), pojat

Palkittavia ehdokkaita voivat esittää kaikki Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n jäsenet. Yhdistykseen kuuluu tällä hetkellä yli 320 jäsentä ympäri Suomea. Ehdotettava valmentaja voi olla päätoiminen, oto-valmentaja tai täysin vapaaehtoispohjalta toimiva. Valmentaja voi toimia millä tahansa tasolla. Palkittavan valmentajan ei tarvitse olla Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n jäsen.

Lopulliset valinnat ehdokkaiden joukosta tekee viisihenkinen palkintoraati, johon kuuluvat Kimmo Eronen (VJS), Jan-Erik Kotka (Ilves), Veli Lampi (VPS), Sanna Malaska (HJK) sekä Erkko Meri (KäPa).

Äänestysaika alkaa maanantaina 4.1.2021 ja päättyy maanantaina 18.1.2021. Äänestysohjeet lähetetään yhdistyksen jäsenille vuoden alussa sähköpostilla. Tunnustuksen saaneiden valmentajien nimet perusteluineen julkaistaan tammikuun lopulla yhdistyksen Internet-sivuilla sekä Suunnanmuutos-jalkapalloblogissa.

Yhdistyksen puheenjohtajan Erkko Meren kommentit:

”Palkintojen tarkoituksena on antaa tunnustusta hyvää työtä tehneille ruohonjuuritason valmentajille, joiden nimiin ei suurissa palkintogaaloissa törmää. Tavoitteena on myös nostaa juniorivalmennuksen arvostusta ja tuoda esille juniorivalmennuksen merkitystä kaikissa pelaajakehityksen vaiheissa. On hienoa, että Suomessa on perinteitä palkita vanhempien junioreiden valmentajia esimerkiksi Palloliiton Captain’s Ball -gaalassa. Juniorivalmentajat ry:n tunnustusten on tarkoitus täydentää tätä kokonaisuutta ja huomioida myös aikaisempien vaiheiden valmentajia.”

”Palkittavat henkilöt voivat olla vuosien ajan pitkäjänteistä pelaajakehitystyötä tehneitä valmentajia tai vasta-aloittaneita, mutta suurta sitoutumista ja omistautumista osoittaneita valmentajia. Kyse voi olla esimerkiksi valmentajasta, joka osaa innostaa lapsia omalla persoonallaan, valmentajasta, joka on luonut yritteliään toimintakulttuuriin joukkueeseen tai valmentajasta, jonka joukkueen pelaajat ovat kehittyneet poikkeuksellisen koronavuoden aikana.”

”Yhdistykseen kuuluu suuri joukko valmentajia ympäri Suomea, joten odotamme, että ehdokasjoukko on heterogeeninen ryhmä valmentajia pohjoisesta etelään. Jäsenet voivat ehdottaa palkittavia valmentajia joko omasta seurasta, naapuriseurasta tai toiselta puolelta Suomea. Lopullisen valinnan tekeminen ei ole varmastikaan helppoa, sillä Suomessa on paljon erinomaisia lasten ja nuorten valmentajia.”

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on vuonna 2018 perustettu yhdistys, jonka tavoitteena on edistää juniorivalmennusta ja sen arvostusta Suomessa. Yhdistys pitää koulutuksia, järjestää vuosittaisen Juniorivalmentajapäivän, tarjoaa jäsenille sopimusneuvontaa ja toteuttaa vaikuttamistyötä juniorivalmennuksen saralla.

https://www.juniorivalmentajat.fi/

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Valtteri Vesiahon, 21, silmät aukesivat ulkomailla – ”Voittamisen kulttuuri on täällä jotakin täysin erilaista kuin Suomessa”

”Täytyy olla rehellinen ja myöntää, että muutto Espanjaan on avannut silmiä, kuinka paljon hyviä pelaajia on olemassa.”

Näin kirjoitti 21-vuotias Valtteri Vesiaho Twitteriin lokakuussa 2020.

Vesiaho on tällä hetkellä eräänlainen poikkeustapaus suomalaisessa jalkapallossa. Hän on ainoa Espanjassa pelaava miespuolinen suomalainen ammattilaisjalkapalloilija.

Vesiaho siirtyi syyskuussa 2020 maan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan Haro Deportivon riveihin. Sen jälkeen moni asia topparin jalkapalloajattelussa on muuttunut.

Kaiken ytimessä on voittaminen. Mikään muu ei ole jalkapallossa niin tärkeää.

”Voittamisen kulttuuri on täällä jotakin täysin erilaista kuin Suomessa. Täällä valmentajia kiinnostaa vain voittaminen. Sillä ei ole merkitystä, vaikka puolustaisimme koko pelin ajan ja tekisimme yhden maalin. Se, kuinka hienolta peli on näyttänyt, ei ole tärkeää”, Vesiaho sanoo.

Suomessa Vesiaho voitti alle 20-vuotiaana kaksi Veikkausliiga-mestaruutta, juhli Suomen Cupin voittoa ja edusti Suomea alle 19-vuotiaiden EM-kotikisoissa kesällä 2018.

Suomessa hän koki voittamisen merkityksen toisella tavalla. Ero tuli nimenomaan ympäristöstä.

”HJK:ssa arvostettiin sitä, että peli näytti hyvältä. Jos pelasimme hyvää pallollista peliä ja hävisimme, se ei ollut mikään katastrofi. Vasta täällä olen kunnolla oppinut, että harjoituksissa ja peleissä ei kelpaa mikään muu kuin voitto.”

”Espanjassa on niin paljon hyviä pelaajia ja kilpailu on kovaa, että käytännössä jokaisessa pelissä pelataan tulevaisuuden pelipaikasta. Kaikki pelaajat tietävät tämän. Jos täällä pelaa huonon pelin, niin pelaaja näyttää todella huonolta seuran ja joukkueen muiden pelaajien silmissä. Pelaaja unohdetaan nopeasti. Uskon, että tämä korostaa voittamisen merkitystä.”

”Suomessa pelaajamassa on paljon pienempi ja tarjonta on vähäisempää, jolloin myös joukkueen löytäminen on helpompaa. Täällä Espanjassa todellisuus on se, että jos Segunda B:ssä ei pärjää, pelipaikkaa pitää etsiä alemmalta sarjatasolta.”

Käpylän Pallossa juniorivuotensa viettänyt Vesiaho liittyi Haro Deportivoon kesken pre-seasonin. Puolustaja osasi odottaa kovaa harjoittelua, mutta ero aikaisempaan oli huomattava.

”Meillä oli pre-seasonilla todella pitkiä harjoituksia ja harjoittelimme kovaa. Se oli erilaista kuin Suomessa ennen kauden alkua. Täällä Espanjassa pelasimme 7–8 minuuttia pitkiä pallonhallintapelejä ja juoksimme suoraan siihen päälle box-to-box-viivajuoksuja. Esimerkiksi HJK:ssa juostiin vasta harjoitusten lopuksi. Täällä pallonhallintapelit ja juokseminen tehdään samassa osiossa”, Vesiaho avaa.

”En ollut kokenut tällaista aikaisemmin. En osaa sanoa, oliko se shokki, mutta en yhtään ihmettele, että Espanjan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla on kovempi tempo kuin Veikkausliigassa.”

Segunda Division B:ssä pelaa yhteensä 102 joukkuetta, jotka on jaettu viiteen alueelliseen lohkoon. Kukin alueellinen lohko on jaettu vielä kahteen alalohkoon.

Vesiahon edustama Haro Deportivo pelaa samassa lohkossa muun muassa La Liga -seura Osasunan reservijoukkueen kanssa.

Pelkästään joukkueiden määrä kertoo jotakin espanjalaisen jalkapallon tason laajuudesta.

”Käsitykseni mukaan kaikki Segunda B:n joukkueet ovat ammattilaisjoukkueita. Lohkomme joukkueet tulevat noin 150 kilometrin säteeltä, joten pelimatkat ovat lyhyitä. Jos pelaaja haluaa nousta toiseksi korkeimmalle sarjatasolle, Segunda Divisioniin, hänen täytyy erottautua. Pelaajien taso on niin korkea.”

”Olen kuullut, että joukkueet, jotka ovat sarjassa samoissa pisteissä kanssamme, maksavat aika hurjia summia pelaajilleen. Ja nyt puhutaan Espanjan kolmanneksi korkeimmasta sarjatasosta. Suomessa tämä olisi mahdotonta.”

Nuori suomalaispuolustaja muistaa hyvin pre-seasonilla pelatun harjoitusottelun baskiseura Real Sociedadin reservijoukkuetta vastaan. Vastustajajoukkueen päävalmentajana toimi entinen huippupelaaja Xabi Alonso.

”Real Sociedadin reservijoukkueen 18–22-vuotiaista pelaajista näki ihan selkeästi, että heille oli iskostettu, miten jalkapalloa pelataan. Jokainen pelaaja tiesi, miten kentällä täytyy toimia. Pelaaminen näytti siltä, että mitään asiaa ei ollut jätetty sattuman varaan. Se oli hieno kokemus”, Vesiaho muistelee kahden kuukauden takaista harjoituspeliä.

Vesiahon mukaan varsinkin HJK:ssa harjoittelu ja pelaaminen oli kuitenkin taktisempaa kuin mitä se on pelaajan tämänhetkisessä joukkueessa Haro Deportivossa.

”Jos vertaan pelaamistamme HJK:hon, jossa ”Bana” (Mika Lehkosuo) oli valmentajana, täällä tuntuu, että vauhtia on välillä vähän enemmän kuin järkeä. Pelimme HJK:ssa oli selvästi taktisempaa.”

”Pelaajien yksilötaito ja teknis-taktinen osaaminen on Segunda B:ssä kuitenkin korkeammalla tasolla kuin Veikkausliigassa”, Vesiaho arvioi.

Pelaajien yllätyksellisyys on sana, joka toistuu joulukuun alussa Espanjassa debytoineen suomalaisen kommenteissa. Hyökkääjien toimintaa on vaikeampi ennakoida ja puolustajat joutuvat olemaan aivan eri tavalla ”varuillaan”.

”Espanjalaiset pelaajat ovat paljon yllätyksellisempiä kuin suomalaiset. Kun hyökkääjä lähtee liikkumaan palloa vastaan, puolustajan täytyy olla todella tarkkana. Pelaajat ovat niin hyviä, että he voivat ottaa yhden hyvän kosketuksen ja juosta ohi, jos puolustaja ’säntää’.”

Valtteri Vesiaho Haro Deportivon harjoituksissa. Kuva: Haro Deportivo.

Vesiaho on sopeutunut uuteen joukkueeseen omien sanojensa mukaan ”todella hyvin”. Käytännössä hän on joukkueen ainoa ulkomaalainen. Toinen ulkomaalainen, japanilainen Yuya Yoshimura, on asunut maassa jo useamman vuoden ja puhuu espanjaa.

”Vaikka päävalmentaja ja noin puolet pelaajista osaa englantia, valmennuskieli on pelkästään espanja. Olen oppinut kieltä sen verran, että pystyn kommunikoimaan kentällä espanjaksi. Muuten täällä olisi hyvin hankalaa pärjätä.”

Arki ammattilaisjoukkueessa rakentuu selkeän rytmin mukaan. Maanantaista perjantaihin harjoitellaan, lauantaina tai sunnuntaina pelataan. Tiistaina ja keskiviikkona harjoitellaan kovaa, torstai ja perjantai ovat otteluun valmistavia päiviä.

”Meillä ei ole lainkaan samanlaisia pelipaikkakohtaisia harjoitteita kuin Suomessa. Kaikki harjoittelu on kollektiivista. Pre-seasonilla se oli fysiikkapainotteista, mutta nyt harjoittelussa on enemmän syöttödrillejä ja erilaisia alue- ja pallonhallintapelejä. Omassa roolissani boksin puolustaminen on tärkeää. Sitä harjoitellaan esimerkiksi 4v4- tai 5v5-peleissä, joissa laidoilla on neutraalit pelaajat keskittämässä palloa boksiin.”

Haro Deportivon valmennustiimi vastaa kooltaan parhaita Veikkausliiga-joukkueita. Päävalmentajan ja kakkosvalmentajan lisäksi valmennus- ja taustatiimiin kuuluvat maalivahtivalmentaja, fitness coach, kaksi fysiota, ravintovalmentaja, huoltaja ja joukkueenjohtaja.

Vesiahon mukaan ravintovalmentajan merkitys on ollut todella suuri.

”Ravintovalmentaja lähettää pelaajille joka viikko ohjelman, jossa kerrotaan tarkasti, mitä pelaajien pitää syödä. Ohjelmaan on merkitty esimerkiksi päivät, jolloin hiilihydraatteja ei tarvitse niin paljoa ja niin edelleen. Pelaaja voi valita muutamasta eri vaihtoehdosta, mitä hän haluaa syödä. Ohjelma on yksityiskohtainen, eikä siihen laiteta pelkästään, että ”muista syödä proteiinia”, mihin totuin Suomessa. En tiedä, onko yhdelläkään Veikkausliiga-seuralla täysipäiväistä ravintovalmentajaa.”

Vaikka Haro Deportivo on Segunda B:nkin tasolla pieni seura, pelaajien suorituskykyyn on haluttu panostaa. Tämä näkyy ennen kaikkea arjen yksityiskohdissa.

”Valmentajastaffissa on kaksi kokoaikaista fysiota, jotka tekevät töitä pelkästään loukkaantuneiden pelaajien kanssa ja hierovat pelaajia. He ovat joka päivä pelaajien apuna. Täällä voi mennä tunti ennen jokaista treeniä hierojalle. Esimerkiksi HJK:ssa hierojat tulivat Suomen Urheiluhierojaopistolta, eivätkä he olleet joka kerta paikalla. Eikä nyt edes puhuta Espanjan kahden korkeimman sarjatason joukkueesta.”

Espanjalaiseen jalkapalloon liitetään lähes poikkeuksetta pyrkimys pallonhallintaan. Tämä oli myös Vesiahon ennakkokäsitys, kun hän siirtyi uuteen seuraan. Yksi asia on kuitenkin ylitse muiden: tulos. Se ohittaa ainakin Haro Deportivossa pallonhallinnan merkityksen.

”Seura on tyytyväinen niin kauan kuin joukkue ottaa kolme pistettä. Täällä valmentaja on halunnut, että pelaan suoraviivaisemmin kuin Suomessa. Jos vastustaja vetäytyy, niin haluamme tietysti liikuttaa palloa. Mutta täällä edetään nopeammin.”

Poikamaajoukkueiden vakiokalustoon kuuluneen Vesiahon mukaan otteluihin valmistautumisessa vastustajajoukkueen pelaamiselle annetaan painoarvoa, mutta ei samassa määrin kuin esimerkiksi HJK:ssa.

”Käymme vastustajan kokoonpanon sekä sen heikkoudet ja vahvuudet läpi, mutta muuten keskitymme omaan tekemiseen. Keskellä viikkoa voi olla harjoitteita, joissa on huomioitu vastustajan pelaaminen, mutta niitä ei ole niin paljoa kuin Suomessa.”

Vesiaho opittiin tuntemaan Suomessa pallollisesti taitavana puolustajana, jolla oli kehityskohteita erityisesti puolustamisessa. Vaikka suomalainen on ollut Espanjassa vasta muutaman kuukauden, hän kokee, että heikkoudet ovat vahvistuneet.

”Koska olemme harjoitelleet täällä paljon kovempaa kuin Suomessa, olen fyysisesti selvästi paremmassa kunnossa. Pelaajat ovat Espanjassa fiksuja ja näppäriä pallon kanssa, joten myös puolustamiseni on mennyt eteenpäin.”

Voittamisen merkitys on siirtynyt myös kenttätason toimintaan.

”Suomessa minusta tuntui, että olin pelaajana sellaisessa asemassa, että jos tein rikkeen, se käännettiin niin, että jouduin tekemään rikkeen. Täällä valmentaja antaa aplodit, jos tekee taktisen rikkeen oikeassa paikassa. Treeneissä sanotaan aina ”hyvä, hyvä!”, jos pelaaja rikkoo vastustajaa, joka on pääsemässä vastahyökkäykseen. Valmentaja on sanonut minulle, että ”riko, jos pitää rikkoa”. Se johtuu siitä, että täällä pelataan pelkästään voitosta. Se on selkeä ero Suomeen.”

Espanjassa Vesiaho kertoo ymmärtäneensä, kuinka iso merkitys esimerkiksi yhden 1v1-tilanteen voittamisella on siinä, että oma joukkue saa mahdollisuuden voittaa.

”Niin moni ihminen on sanonut minulle, jos osaisin puolustaa paremmin, olisin parempi pelaaja. Tuntuu, että täällä puolustamiseni on mennyt valtavasti eteenpäin.”

Jalkapallon paikallinen ja valtakunnallinen merkitys on tehnyt nuoreen puolustajaan vaikutuksen. Haro on pieni, noin 12 000 asukkaan kylä Pohjois-Espanjassa. Jalkapallo ja seura on yhteisölle kaikki kaikessa.

”Täällä on vaikea olla katsomatta jalkapalloa. Sitä tulee kaikkialta radiosta ja televisiosta. Täällä tulee varmasti enemmän jalkapalloon kuin koronaan liittyviä uutisia”, Vesiaho kertoo.

”Ei tässä kylässä oikeastaan ole muita kuin meidän fanejamme. Kun olen menossa stadionille, ihmiset tunnistavat ja tervehtivät. Tässä on selkeä ero, vaikka tilanne Suomessa on varmasti muuttunut vuosien aikana. Täällä huomaa joka päivä, että jalkapallo on todella, todella suuri juttu.”

Ennen iltapäivän harjoituksiin lähtemistä Vesiaho puhuu tärkeästä aiheesta. Unelmista ja mahdollistajista.

”Vaikka kenenkään ei ole pitänyt pakottaa minua kentälle, tiedän, että kaikki ei ole johtunut vain minusta itsestäni. Arvostan ja olen kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat auttaneet minua.”

”Äitini pystyi juuri ja juuri maksamaan maksut, että pääsin juniorina ulkomaan turnauksiin. Myös edesmennyt vaarini oli minulle todella tärkeä henkilö, kun pelasin KäPassa. Hän oli aina kentän laidalla ja kuskaamassa treeneihin äitini kanssa.”

Ossi (Virta), ”Eki ” (Erkki Valla) ja ”Repe” (Reijo Linna) valmensivat minua KäPassa, kun olin nuorempi. Kun minulla oli hankalaa HJK:ssa, Eki auttoi, tuki ja veti minulle yksilötreenejä, vaikka olin edustuksessa ja hän akatemiassa.”

Valtteri Vesiaho on ainakin tällä hetkellä ainoa miespuolinen suomalainen ammattilaispelaaja Espanjassa. Nuoremmille pelaajille hän haluaa antaa yhden vinkin.

”Olen sitä mieltä, että jos haluaa tavoitella unelmiaan, jotain on jätettävä pois. Kaikkea ei voi tehdä, sillä siitä tulee silloin vain tasapaksua. Johonkin asiaan pitää laittaa enemmän aikaa, jos haluaa saavuttaa unelmiaan. Minulla se on ollut jalkapallo.”

”Mummollani on tallessa vanha Helsinki Cup -haastattelu, jossa olen 10-vuotiaana sanonut, että haluan pelata joskus ammattilaisena nimenomaan Espanjassa. Se unelma on täyttynyt, mutta haluan pelata vielä korkeammalla tasolla.”

Valtteri Vesiaho ensimmäisessä virallisessa ottelussaan Haro Deportivon paidassa 5.12.2020. Kuva: Haro Deportivo.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Juttua korjattu klo 11.17: Vesiaho on ainoa miespuolinen suomalainen ammattilaisjalkapalloilija Espanjassa. Sanni Franssi, Sini Laaksonen ja Iina Salmi pelaavat Primera Divisionia ammattilaisina.

Epäyhtenäisestä harrasteseurasta pelaajien kehittäjäksi – Ilveksen muutosprosessi yhden avainhenkilön silmin

Tampereen Ilves on noussut noin 20 vuodessa yhdeksi Suomen johtavista pelaajakehitysseuroista.

Kaudella 2020 Veikkausliigassa pelanneessa miesten edustusjoukkueessa esiintyi peräti 14 seuran omaa kasvattia. Kansallisen Liigan joukkueessa Ilves-kasvatteja oli puolestaan 13.

Seuran toimintakulttuurin muutos näkyy edustusjoukkueiden lisäksi myös poikien ja tyttöjen maajoukkueissa, joissa Ilves-pelaajien määrä on monikertaistunut 2000-luvun aikana.

Kuinka muutos tapahtui? Miten Suomen suurin seura nousi hyvästä harrasteseurasta merkittäväksi pelaajakehitysympäristöksi?

Yksi muutoksen avainhenkilöistä, Markus Paananen, kertoo tässä haastattelussa niistä syistä, jotka mahdollistivat muutoksen.

Palloliiton lännen aluevalmentajana vuonna 2020 aloittanut Paananen toimi Ilveksessä 15 vuoden ajan muun muassa valmentajana, junioripäällikkönä ja loppuvaiheessa valmennuspäällikkönä.

Hän oli tekemässä ja todistamassa monien muiden Ilves-toimijoiden kanssa yhtä suomalaisen juniorijalkapallon suurinta muutosprosessia.

***

Alkushokki

”Aloitin Ilveksessä vuonna 2004 vapaaehtoisvalmentajana, kun muutin Lahdesta Tampereelle. Olin itse pelannut Lahdessa A- ja B-nuorten SM-sarjaa ja valmentanut FC Reippaassa.

Itselleni oli pieni shokki, kun Ilveksen A-junioreiden ensimmäisissä näkemissäni harjoituksissa oli vain seitsemän pelaajaa, joista yhdellä oli Havaiji-shortsit.

Kun aloitin seurassa, Ilves oli hyvä harrasteseura, jolla ei ollut omaa miesten edustusjoukkuetta. Tämä oli Tampere United -aikaa. Tyttöjen ja naisten toiminta näytti ulospäin paremmalta, mutta siinäkin oli sisäisesti ongelmia.

Aloittavien ikäluokkien pelaajamäärät olivat pieniä ja valmennuksen laatu ei vastannut senkään ajan mittareita.

Ilves oli 2000-luvun alussa epäyhtenäinen, sektoreihin jakautunut yksikkö. Päätoimisia työntekijöitä oli aluksi vain hallinnossa. Koska Ilves oli silloinkin yleisseura, hallinnon työntekijät toimivat ry:n tasolla, eivät jalkapallojaostossa.

Jälkikäteen ajatellen on onni, että jalkapallojaoston puheenjohtaja vaihtui näihin samoihin aikoihin. Taustalla alkoi käynnistyä iso muutosprosessi, johon pääsin työntekijänä mukaan vuonna 2007. Tuki palkkaamiseeni tuli opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Vuosina 2007–2008 Ilveksessä aloitti itseni lisäksi päätoimisina työntekijöinä Toni Hevonkorpi ja Risto Valkeala, jotka toimivat edelleen seurassa. Työntekijöiden lisäksi muutoksen käynnistämiseen vaikuttivat myös innokkaat ja tärkeät puheenjohtaja Timo Korsumäki ja varapuheenjohtaja Ari Ruuth, josta tuli myöhemmin puheenjohtaja.”

***

Muutos lähti ihmisistä

”Toimintakulttuurin muutos lähti ihmisistä, jotka kokivat, että kilpa- ja huippu-urheilutoiminta eivät olleet riittävällä tasolla. Meillä oli halu luoda pelaajille parempi ympäristö ja parempi mahdollisuus tavoitella huippua. Ilves on instituutio Tampereella, ja yhteisössä haluttiin panostaa kilpa- ja huippu-urheiluun, vaikka tämä halu olikin pitkään piilossa.

Ilveksen muutos lähti seurajohtoisuudesta. Jos seuraa ei johdeta, johtajuustyhjiön täyttävät vanhemmat tai muut sidosryhmät.

Kun työntekijöitä oli aluksi vähän ja puheenjohtajat olivat innokkaita, vuoropuhelu oli helppoa. Operatiivisen puolen eli ammattilaisten pitää pystyä keskustelemaan ja viemään seuraa eteenpäin yhdessä luottamusjohdon kanssa.

Ilveksen luottamusjohto luotti ammattilaisiin, ja työntekijät uskalsivat tuoda asioita esille ja perustella niitä johdolle. Ovien takana huutelu ei vie asioita eteenpäin. Kun seura on kasvanut, yhteisen vuoropuhelun rooli on korostunut.

Kun Ilves oli alussa päässyt tietylle tasolle, rohkeus panostaa ammattivalmentajiin oli ratkaisevaa.

Vaikka toimintakulttuuri on muuttunut, seuralle on ollut tärkeää, että hyvä harrastetoiminta on saatu pidettyä ja sitä on pystytty kehittämään. Kaupunginosatoiminnan rinnalle on luotu uusia elementtejä, kuten kerhotoiminta ja erityisryhmien toiminta. Myös talven harrastetoimintaa on pystytty lisäämään.

Organisaatiotasolla eri sektoreita yhdistettiin ja asioita alettiin tekemään enemmän yhdessä. Eri sektorit, kuten poikien ja tyttöjen sekä miesten ja naisten toiminnot, toimivat nykyään verkostona ja sitä kautta on syntynyt synergiaetuja. Seuraa on pystytty viemään kokonaisuutena eteenpäin.

Kun monia asioita ryhdyttiin tekemään järjestelmällisemmin, tästä syntyi vuosien aikana Ilveksen identiteetti. Koko toimintakulttuuri muuttui vähitellen.

Koska Tampere on iso kaupunki ja Ilveksen pelaajapohja on ollut iso, muutoksessa on ollut paljon kyse myös olemassa olevien mahdollisuuksien saattamisesta normaalille tasolle. ”

***

Oikein tehtyjä isoja valintoja

”Ilveksen yksi suurimpia kilpailuetuja on ollut se, että isot valinnat ovat olleet oikeita. Esimerkkeinä ovat ammattivalmennukseen satsaaminen ja reservijoukkueiden – Ilves/2 naisissa ja miehissä – rakentaminen.

Seurassa on malliesimerkkejä pelaajista, jotka on monien toimesta jo dumpattu – ”ei noista mitään tule” – mutta pelaajat ovat voineet harjoitella ammattimaisessa toimintaympäristössä ja välttäneet houkutuksen mennä treenaamaan vain pari kertaa viikossa. Nämä pelaajat ovat ”breikanneet” edustusjoukkueeseen reservijoukkueen kautta monien vuosien jälkeen.

Pelaajat ovat nousseet juniorijoukkueista edustusjoukkueeseen, koska väliporras – laadukas reservijoukkueympäristö – on ollut olemassa.

Seura on pystynyt pitämään näistä isoista valinnoista kiinni. Tällaisen toimintakulttuurin myötä Ilvekseen on syntynyt riittävästi pysyvyyttä, eikä seurassa ole menty yksittäisten asioiden perässä.

Muutos on tapahtunut fiksusti. Aina, kun Suomeen on tullut uusia ilmiöitä – alkaen Ajaxin ”tötterötreeneistä” – moni seura on lähtenyt juosten niiden perään. Me otimme Ilveksessä niistä vain palasia omaan toimintaamme. Ajattelimme, että kaikissa on hyviä puolia, mutta ne ovat vain palanen kokonaisvaltaista valmennusta ja seuratoimintaa.

Uusia asioita kannattaa tuoda askel kerrallaan. Niiden vaikuttavuutta syö, jos asioita tuodaan kerralla liian paljon.

Lisäksi valmentajien pysyvyys on mahdollistanut maltillisen kehityksen. Ilves ei ole jämähtänyt, koska uusia ihmisiä on tullut jonkin verran, mutta emme ole toisaalta heilahdelleet liian paljoa uusien trendien perässä.”

***

Yhteisöllisyyden iso merkitys

”Päätimme Ilveksessä, että juniorijoukkueilla ei ole harjoituksia silloin, kun edustusjoukkue pelaa. Tästä syntyi vähitellen kulttuuri, että jos joukkueella sattui harjoitusvuoro samaan ajankohtaan, joukkueesta soitettiin, että voisivatko he mennä harjoittelemaan aikaisemmin, jotta ehtisivät edustusjoukkueen peliin.

Edustusjoukkueiden kotipeleistä on tullut yhteisöllinen paikka, jonne halutaan mennä. Junioreille on tarjolla juniorikausikortti ja vanhemmille ”Ilves-juniorin vanhemman kausikortti”.

Ilveksen edustusjoukkueilla on ollut yhteisöllisyyden kannalta todella iso merkitys. Edustusjoukkueiden päävalmentajat ovat uskaltaneet ottaa kauden alussa omia kasvatteja harjoituksiin, vaikka he eivät olisi heti valmiita.

Tällä on ollut iso merkitys sellaisille pitkäaikaisille valmentajille, jotka valmentavat edelleen, vaikka oma lapsi ei enää pelaisi seurassa. Valmentajat ovat nähneet, että omat entiset valmennettavat tai pelaajat, joita he ovat nähneet junioripeleissä, pelaavat nyt Ratinassa tai Tammelassa. Tästä on syntynyt merkityksellisyyden tunne.

Ilveksessä on ollut vapaaehtoisia valmentajia, jotka ovat pitäneet valmentamisesta pari kevyempää vuotta ja palanneet sen jälkeen takaisin. Mielestäni on parempi, että valmentaja on viisi vuotta mukana pienemmillä treenimäärillä tai pienemmässä roolissa kuin yhden vuoden ihan hirveällä panostuksella. Pidempiaikainen osallistuminen luo vaikuttavuutta.

Meillä on paljon valmentajia, jotka ovat aloittaneet valmentamisen otona ja nyt he ovat ammattivalmentajia. Löysin esimerkiksi Heli Rekimiehen (seuran fyysisen valmennuksen johtaja) Ilveksen toimintaan mukaan melkein 15 vuotta sitten Lentävänniemen hiekkakentältä, kun hänen oma poikansa pelasi. Heli oli innokas ja halusi mukaan, joten otin hänet seuraan.

Yksi keskeinen asia on ollut myös vapaaehtoisten toimijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen lisääminen. Tätä kautta toimintaan on saatu mukaan myös muita kuin pelkästään valmentajaihmisiä. Joukkueenjohtajien ja vastuuvalmentajien yhteistoimintaan sekä toimihenkilöiden huolehtimiseen on panostettu paljon vapaaehtoisten toimesta – seuran toki tukiessa tätä valintaa.”

Ilves on noussut 2000-luvun aikana yhdeksi johtavista pelaajakehitysseuroista Suomessa. Kuva: Pave Asikainen.

***

Rekrytointi, johtaminen ja dokumentointi kuntoon

”Valmennuksen kehittäminen on pitkä prosessi. Se eteni 15 vuoden aikana, kun olin seurassa, tietynlaisissa jaksoissa.

Alussa piti löytää parhaat osaajat rekrytoimalla Tampereen alueen parhaimmat valmentajat. Kun seuraan saadaan valmentajia, heistä on tärkeää pitää kiinni.

Aina pitää olla vähän huolissaan, jos uusista valmentajista ollaan enemmän kiinnostuneita kuin olemassa olevista valmentajista.

Näimme Ilveksessä, että seuraavan tason ottaminen ei tapahdu oman toimen ohella valmentavien henkilöiden johdolla. Valmennukseen panostaminen toi mukanaan sen, että ammattivalmentajat pystyivät oman työnkuvansa lisäksi tukemaan vapaaehtoisten valmentajien jaksamista.

Koska harjoitus- ja kausisuunnitelmat tulivat ammattivalmentajilta, tämä kevensi vapaaehtoisten valmentajien taakkaa ja stressiä. Valmentajille löytyi mahdollisuuksia olla myös kevyemmällä roolilla mukana.

Päätimme jo alussa, että kaikki mitä teemme, dokumentoidaan. Näitä dokumentteja pyrittiin jakamaan seuran sisällä ja yhteistyöseuroille niin paljon kuin mahdollista. Kun asioita dokumentoitiin, materiaaleja oli helpompi käyttää vuodesta toiseen ja kehittää pala kerrallaan.

Kun joku tekee työtä ammatikseen ja tuottaa laadukasta materiaalia, sitä on myös järkevää viedä ja ottaa käyttöön niin laajasti kuin mahdollista – myös siellä, missä valmentaja ei itse ole paikalla.

Ammattivalmentajien palkkaamisen ja dokumentoinnin jälkeen oli helpompi keskittyä johtamisjärjestelmän kehittämiseen sekä valmentajien sparraamiseen ja tukemiseen.

Valmennuspäällikön tehtävänä on tukea ammattivalmentajia ja vapaaehtoisia vastuuvalmentajia, jotka tukevat omaa valmennustiimiä.

Isossa seurassa valmennuspäällikkö ei ehdi tukemaan tiettyä yksittäistä vapaaehtoista valmentajaa, jolloin tarvitaan selkeä organisaatiomalli. Tieto kuitenkin siirtyy ketjun kautta valmennuspäälliköltä valmentajalle.

Esimerkiksi junioriedustusjoukkueissa on yli 100 valmentajaa, jolloin valmennuspäällikkö ei pysty tukemaan jokaista yksittäistä valmentajaa. Johtamisjärjestelmän ja organisaatiomallin kautta asioita pystytään kuitenkin jalkauttamaan.

Ammattivalmennukseen satsaamisen myötä Ilveksessä pystyttiin myös panostamaan sisäisiin valmentajakoulutuksiin, joissa tuotiin esille valmennuslinjan tärkeimpiä valintoja ja painopisteitä.

Ihan alussa, kun menin pienimpien junioreiden harjoituksiin ja jos joku pelaaja kaatui, tilannetta juoksi katsomaan paikalle kaverin mummokin.

Muutama vuosi myöhemmin, kun valmentajille oli painotettu tiettyjä teemoja, oli tosi kiva huomata, että kun joku pelaaja kaatui, valmentajat huusivat ainoastaan, että ”ylös vain – peli jatkuu!”.

Tästä pienestä asiasta tiesin, että olimme taas vähän lähempänä sitä, että pelaaja voi pelata joku päivä huipulla. ”

***

Omatoimisen harjoittelun tukeminen ja esimerkit seuran sisältä

”Selkeä johtamisrakenne on tukenut valmennuslinjan viemistä käytäntöön. Ihan aluksi määrittelimme ison kuvan siitä, mikä on tärkeää. Jos ensimmäiset asiat eivät ole kunnossa, muilla asioilla ei ole merkitystä.

Panostimme kokonaisliikuntamäärien nostamiseen ja omatoimisen harjoittelun tukemiseen.

Omatoimisen harjoittelun merkitystä on painotettu pelaajille koko ajan. Sami Hyypiä Akatemia tuli kannaltamme hyvään saumaan, sillä se tuki samaa viestiä.

Osa valmentajista on hyödyntänyt konkreettisia työkaluja, esimerkiksi omatoimisen harjoittelun tehtäviä, videoita ja vihkosia.

Uskon, että yksi merkittävä tekijä on ollut myös ensimmäisten seurajohtoisten ikäluokkien, 1997–1999-syntyneiden pelaajien, esimerkki. Seurassa on ollut esimerkkejä pelaajista, kuten Lauri Ala-Myllymäki ja Heidi Kollanen, jotka ovat näkyneet koko ajan kentällä harjoittelemassa omatoimisesti. Lapsille on syntynyt konkreettinen malli ja esimerkki seuran sisältä.

Valmennuslinja on muodostanut raamin, joka on pikkuhiljaa tarkentunut. Seuraava askel on täsmävalmennuksen parantaminen ja valmennuslinjan vieminen vielä täsmällisemmin ohjattuihin harjoituksiin.

Tässä pitää olla kuitenkin todella tarkkana. Pysyvyyden must-juttu on se, että kun seurassa otetaan uusia askeleita, ensimmäiset stepit eivät saa unohtua.

Jos kokonaisliikuntamäärä tai omatoimisen harjoittelun määrä laskee, muu työ on huippu-urheilun näkökulmasta turhaa. Näiden asioiden pitää olla kunnossa.

Muuten junioreista tulee ihan kivoja pelaajia puolustamaan kolmosdivariin, mutta henkilökohtaiset taidot ja fyysiset ominaisuudet eivät riitä korkeammalle.”

***

Ilvesläinen tapa harjoitella ja pelata

”Ilveksen harjoittelussa siirryttiin pelikeskeiseen malliin, mutta kuitenkin niin, että muita tapoja ei ole hylätty. Pelikeskeisen mallin lisäksi käytetään myös muita menetelmiä, kuten suljettuja drillejä tai havainnointia sisältäviä drillejä.

Harjoitteissa on pyritty siihen, että niissä olisi oivaltavaa oppimista ja että harjoituksissa näkyisi pelaajan omaa vastuunottoa. Tavoitteena on ollut, että yhtenä treenipäivänä intensiteetti on ihan maksimissa ja kaikissa harjoituksissa on joka tapauksessa yksi harjoite, jossa intensiteetti on maksimissa. Tämä tapahtuu tila-aika-painetta manipuloimalla.

Sinä aikana, kun toimin Ilveksessä, tietynlainen optimi oli ”80–20”: noin 80 % harjoitteista tuli seuran valmennuslinjasta ja 20 % valmentajan oman persoonan, näkemysten ja kokemusta kautta.

Samoja harjoitteita tarvitaan riittävästi, jotta toiminnan analysointi ja arviointi on helpompaa, mutta tietty määrä valmentajan omaa autonomiaa lisää motivaatiota.

Puolustuspelaamiseen liittyen iso tavoite on ollut se, että Ilveksen peleissä on näkynyt korkeaa prässiä ja varsinkin vanhemmissa junioreissa osaamista vaihdella prässitasoa.

Hyökkäyspelaamisessa haluttiin tehdä selvästi eroa muihin suomalaisiin seuroihin. Ilveksen joukkueet haluavat edetä pallokontrollin kautta, mutta murtaa enemmän useampia linjoja, kun tilanne sen sallii. Halusimme jossain määrin, että Ilveksen peli olisi suoraviivaisempaa ja että tilanteenvaihdot olisivat isommassa roolissa.

Tämä perustui analyysiin, jossa olimme arvioineet, että Ilves ei voi olla maailman paras pallonhallintajoukkue johtuen resurssihaasteista. Halusimme luoda pelaamisesta sen kaltaista, että siinä olisi riittävästi erilaisia osa-alueita: riittävästi pallonhallinnan elementtejä, mutta myös muita elementtejä kuin mitä trendi vielä viitisen vuotta sitten oli.

Teimme sellaisiakin linjauksia, että 5v5-peleissä pelaajat pelaavat kaikkia pelipaikkoja, 8v8-peleissä kahta tai kolmea pelipaikkaa ja vielä isollakin kentällä useampaa paikkaa. Halusimme saada pelaajien peruspelaamisen mahdollisimman monipuoliseksi, minkä jälkeen pelipaikka täsmentyy.

Tämä on myöhemmin tuntunut hyvältä valinnalta: pelaajien peruspelaaminen on parantunut, ja moni valmentaja on todennut myöhemmässä vaiheessa, että pelaaja sopiikin eri pelipaikalle kuin mihin häntä oli aikaisemmassa vaiheessa ajateltu.

Ilveksessä on iso pohdinnan paikka, miten pelillistä identiteettiä halutaan tulevaisuudessa viedä eteenpäin.”

***

Päivittäisen toimintakulttuurin merkitys

”Pidän yhtenä Ilveksen erottavana tekijänä sitä, että seurassa on ollut kykyä olla kriittinen ilman, että se on ahdistavaa.

Valmentajat ovat olleet keskenään vaativia niin, että asioista on haluttu puhua niiden oikeilla nimillä ja siten, että koskaan ei olla tyytyväisiä. Perussävy oli usein, että ”pitää tehdä koko ajan paremmin”. Olen kuitenkin huolissani, että tämä ilmapiiri on nyt muuttumassa. Liian moni toimija on tyytyväinen tilanteeseen tai selittelee, että ”nämä nyt kuuluvat asiaan”.

Kriittinen suhtautuminen ja kaiken tekeminen paremmin on ollut tärkein tekijä Ilveksen menestyksessä. Toivottavasti uudet ihmiset eivät tyydy vallitsevaan tilanteeseen ja selittelyyn. Silloin suuntana on taantuminen.

Pelilliseen identiteettiin liittyen on ollut tärkeätä, että pelaamisessa näkyvät Ilveksen arvot ja toimintakulttuuri. Viimeisinä vuosina, kun olin seurassa, yksi iso teema oli, että ”ohipelejä” ei saa tulla. Kukaan ei juokse 100 metrin kisaakaan niin, että lopettaa juoksemisen 70 metrin kohdalla.

Tämä näkyi konkreettisesti esimerkiksi yhdessä D-juniorijoukkueen pelissä, jossa joukkue oli 4–0-häviöllä ja kavensi yliajalla. Pelaajat hakivat juosten pallon keskiympyrään. Tämä tilanne vähän nauratti, mutta se osoitti, että tavoite oli jalkautunut.

Pelaajien vanhempien osalta halusimme toimia niin, että ensin johdimme selkeästi ja sen jälkeen teimme yhdessä.

Jokaisen kauden alussa, vuodesta toiseen, kävimme samat teemat läpi ja linjasimme isot asiat. Koska ihmiset ovat fiksuja, seuran täytyy pystyä perustelemaan asiat faktapohjaisesti. Seurassa oli mietitty valmennusta paljon ja tehty valmennuslinja, joten pystyimme perustelemaan, miksi toimimme tietyllä tavalla.

Jossain vaiheessa viestintä väheni, kun luulimme, että ymmärrys on riittävällä tasolla. Tilanne alkoi kuitenkin huonontua. Kulttuuri säilyy paremmin, kun yhteydenpito vanhempiin on säännöllistä.

Valmentajien lisäksi seurassa tarvitaan myös muita toimijoita, jotta seura voi kehittyä kokonaisvaltaisesti.

Ilveksessä on ollut alusta lähtien huomiona tulorahoituksen monipuolistaminen.

Kustannukset ovat nousseet varsinkin kilpaurheilun puolella, mutta ne ovat kuitenkin pysyneet kohtuullisina. Prosentuaalisesti raha on tullut muualta kuin vanhemmilta – esimerkiksi omista turnauksista ja muista tapahtumista sekä yhteistyökumppaneilta. Olosuhteiden kautta on pystytty luomaan uusia tulonhankintamuotoja, ja seuran tarjoamat liikuntapalvelutuotteet, kuten tyky-palvelut, ovat tärkeitä.

Jos Ilves haluaa kehittyä seurana, myös varainhankinnassa täytyy kehittyä koko ajan. Tämä taas vaatii omaa osaamista.

Seuraavalle tasolle nouseminen vaatii myös sen, että Ilveksen pelaajascouttaus nousee pohjoismaiselle tasolle.

Seurojen olisi tärkeää hahmottaa omat roolinsa. Ilveksen kohdalla olen todella ylpeä siitä, että seurassa on vahvistunut ajatus, että pelaaja on tärkein.

Kansallisen Liigan joukkueesta ainakin kolme pelaajaa on lähtenyt pois palkkaa maksaviin seuroihin, eikä heistä ole saatu euroakaan. Tämä kuuluu asiaan, mutta seuran pitää pystyä kehittämään omaa toimintamalliaan niin, että se pystyy täyttämään pelaajien lähdön. Tämän tulisi olla nyt Ilveksen prioriteetti numero 1 naisten ja tyttöjen toiminnassa.

Ilves on jalkapallopyramidissa tietyllä paikalla ja on automaatio, että osa pelaajista siirtyy seurasta pois. Tämä on ihan loogista, sillä pyramidin alemmilta tasoilta siirtyy pelaajia Ilvekseen.

Tämä on osa urheilua ja siitä pitäisi olla ylpeä.

Toisaalta pyramidissa ylempänä olevien seurojen olisi tärkeää huolehtia alemmalla tasolla olevista seuroista. Jo se voi riittää, että seuran uutisjutussa mainitaan, että pelaaja on tietyn toisen seuran kasvatti. Tällainen huomioiminen on tärkeää.

Jos toimisin yhä Ilveksessä, kiinnittäisin vielä aikaisemmin huomiota omaan ja muiden ihmisten jaksamiseen. Meillä on liikaa ihmisiä, jotka olisivat voineet olla pidempään ja paremmin mukana.

Kun huippu- ja kilpaurheilussa vedetään täysillä, välillä mennään yli. Itselleni on ollut todella iso onni, että seurassa on jaksettu tukea, kun olen itse mennyt yli.

Seurayhteisö ja sen ihmiset ovat olleet itselleni tärkeitä. Yhteisö ei ole unohtanut, kun on ollut vaikeaa.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)