Mielipide: Juniorifutiksen harmaa alue

Kesä on suomalaisessa juniorijalkapallossa erilaisten leirien juhlaa. Järjestäjinä ovat muun muuassa seurat ja muut yhdistykset, osakeyhtiömuodossa toimivat palveluntarjoajat sekä yksityishenkilöt.

Kirjavaan joukkoon mahtuu hyvin erilaisia toimijoita. Suuri osa leirien järjestäjistä toimii mallikkaasti. Teeman ympärille kietoutuu kuitenkin monia ongelmia, joista myös eettisesti kestävällä tavalla toimivat tahot joutuvat kärsimään.

Suomalaiset jalkapallotoimijat eivät ole voineet välttyä törmäämästä kevään aikana NF Academy -nimisen palveluntarjoajan mainoksiin. Kyse on Portugalista käsin johdetusta yrityksestä, joka tarjoaa jalkapalloleirejä Pohjoismaissa. Suomessa ensimmäiset leirit on tarkoitus järjestää kesän aikana.

Käsittelen NF Academya tässä tekstissä sen takia, että yritys on markkinoinut leirejään erityisen aktiivisesti ja tuonut näkyvästi esille palveluitaan.

NF Academyn pyrkimykset ovat jalot: se haluaa tarjota Pohjoismaiden lupaavimmille pelaajille mahdollisuuden päästä testijaksolle maineikkaan portugalilaisen Sporting CP:n akatemiaan.

Pyhittääkö tarkoitus kuitenkin keinot? NF Academyn toimintatavat kuvaavat monella tavalla sitä harmaata aluetta, jolla juniorijalkapallossa helposti liikutaan.

Suomalaiset juniorivalmentajat ovat kertoneet, että NF Academyn Suomen edustajat ovat ottaneet suoraan yhteyttä joihinkin alaikäisiin pelaajiin ja tarjonneet heille paikkoja leireiltä. Yritys on lähettänyt pelaajille yksityisviestejä esimerkiksi kuvien jakamiseen tarkoitetun Instagram-palvelun kautta.

Yllä kuvattua toimintatapaa voidaan helposti pitää eettisesti kestämättömänä. Alaikäisiin kohdistuva kaupallinen vaikuttaminen on lisääntynyt merkittävästi sosiaalisen median myötä.

Kilpailu- ja kuluttajavirasto muistuttaa usein, että alaikäinen on aikuista alttiimpi markkinoinnin tehokeinoille ja mainonnan vaikutuksille. NF Academyn alaikäisille lähettämissä yksityisviesteissä on esimerkiksi korostettu sitä, että leireillä on mukana Sportingin pelaajatarkkailija.

Lapsiin kohdistuvaa markkinointia tulee ylipäänsä arvioida tiukemmin kuin aikuisille suunnattua mainontaa. Kuten viranomainen on korostanut, alaikäisellä ei ole samanlaista kykyä ymmärtää mainonnan tarkoitusta kuin aikuisella.

Miksi NF Academy kontaktoi alaikäisiä pelaajia Instagramin yksityisviesteillä? Jos yritys haluaisi aidosti toimia ”pelaajakehitys keskiössä” (kuten se Internet-sivuillaan tuo esille), leireille osallistumisesta sovittaisiin yhteistyössä pelaajan vanhempien ja tarvittaessa myös valmentajan kanssa.

Erityisen irvokkaaksi koko kuvion tekee se, että NF Academy korostaa Internet-sivustonsa etusivulla sitä, että ”se tekee yhteistyötä pelaajien, vanhempien, valmentajien, seurojen ja liittojen kanssa tavoitteena kouluttaa ja kehittää huippujalkapalloilijoita”.

Ainakin osa viesteistä on lähetetty ainoastaan NF Academyn nimissä ilman yrityksen Suomen edustajan nimeä ja yhteystietoja. Miten pelaaja ja tämän vanhemmat voivat tietää, kuka henkilö yhteydenoton taustalla on? Näinkö yhteistyötä käytännössä toteutetaan?

Avoimuus ja läpinäkyyvyys ovat tärkeitä arvoja, jotka on syytä ottaa kaikessa juniorijalkapalloon liittyvässä toiminnassa huomioon.

Erilaiset leirit voivat tuoda piristävää vaihtelua jalkapalloilevan lapsen arkeen ja antaa pelaajalle mahdollisuuden verrata omaa osaamistaan ikäluokan muihin pelaajiin. Myös laadukasta valmennusta painotetaan usein – ainakin palveluntarjoajan itsensä toimesta.

Myös NF Academy mainostaa Internet-sivuillaan valmennuksen korkeaa tasoa: ”Valmentajamme ovat toimineet Sporting CP:ssä, SL Benficassa ja muissa Portugalin huippuakatemioissa.”

Katsaus valmentajien LinkedIn-profiileihin kuitenkin osoittaa, että vain pienellä osalla valmentajista on valmennuskokemusta mainittujen seurojen akatemioista.

Jalkapalloilevien lasten vanhemmilla, joihin markkinointi usein kohdistuu, ei ole välttämättä kykyä tunnistaa sitä, puhutaanko asioista niiden oikeilla nimillä.

Yksi esimerkki NF Academyn sivuilta kuvastaa tätä haastetta. Yritys tuo suomenkielisillä sivuillaan esille, että eräs akatemian valmentajista on toiminut aikaisemmin ”Manchester Unitedin nuorten joukkueen valmentajana”.

Todellisuudessa kyseinen valmentaja on toiminut Manchester United Soccer Schools -nimisessä organisaatiossa, jonka yhteys Manchester Unitediin on hyvin ohut. Käytännössä kyse on lähinnä siitä, että Manchester United on antanut eri maissa toimiville paikallisille jalkapallokouluille oikeuden käyttää nimeään ja logoaan. Manchester Unitedin akatemiajoukkueiden kanssa niillä ei ole juuri mitään yhteistä.

NF Academy järjestää kesä-heinäkuun vaihteessa jalkapalloleirin niin Helsingissä, Ruotsin Örebrossa kuin Norjan Arendalissa. Kolme leiriä samaan aikaan kolmessa eri maassa. Kriittinen tarkastelija voisi kysyä, miten valmentajat jakautuvat näiden kolmen leirin välillä. Onko alueellisten leirien tarkoituksena vain katsastaa pelaajien taso ennen kutsua parhaille pelaajille tarkoitetuille testileireille?

Kaupallinen kehuminen on sallittua markkinointia, eikä se edellytä näyttöä tuekseen. Sellaiset iskulauseet, kuten huippupelaajien kehittäminen, pelaajan yksilöllinen tukeminen ja pelaajapolun tarjoaminen, toistuvat myös NF Academyn sosiaalisen median kanavissa.

Tällaisten ilmoitusten pompatessa ruutuun suosittelen hengähtämään hetken ja miettimään asiaa tarkemmin. Mistä pelaajakehityksessä oikeasti on kyse?

Miten kolmen päivän leiri liittyy huippupelaajakehitykseen? Kuinka paljon valmentaja voi aidosti tukea pelaajaa yksilöllisesti, kun aikaa on vähän ja ympärillä on paljon muitakin pelaajia?

Sanoilla on suuri merkitys. Pelaajakehitys ei perustu taikatemppuihin, pikavoittoihin, yksittäisiin tapahtumiin tai ylistyssanoihin, vaan arjen päivittäiseen tekemiseen. Toistoihin, toistoihin ja toistoihin.

Erilaisilla leireillä on oma paikkansa juniorijalkapallon kokonaisuudessa. Ne voivat antaa pelaajalle paljon. Avoimuuteen ja eettisesti kestäviin toimintatapoihin sitoutuminen on kuitenkin tärkeää. Muuten vaarana on se, että juniorijalkapallosta tulee viidakko, jossa toimitaan ilman yhteisiä pelisääntöjä miten sattuu.

Tällaisessa asetelmassa pelaaja ei ole todellakaan keskiössä.


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

 

 

Voittajien valmentaja – Jukka Jalonen puhuu intohimostaan, valmentamisesta

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin juhannusviikon erikoishaastattelussa jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen puhuu intohimostaan, valmentamisesta.

Jalonen, 57, on voittanut päävalmentajana kaksi aikuisten maailmanmestaruutta (2011 ja 2019) sekä yhden alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden (2016).

Tässä haastattelussa Suomen menestynein jääkiekkovalmentaja avaa ajatuksiaan muun muassa valmennusprosessista, pelitavan merkityksestä sekä valmennustiimiajattelusta.

 

Jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen, miten kuvailisit omaa valmennusfilosofiaasi?

”Minulle on tärkeää valmentamisen ja valmentautumisen kokonaisvaltaisuus. Vaikka mukana on yksityiskohtia ja pienempiä asioita, joihin täytyy keskittyä, kokonaisuuden pitää olla valmentajan näkökulmasta hallinnassa. Missään asioissa ei voi antaa vastustajalle liikaa etua.

Myös pelin rakenne on tärkeä asia. Kun rakenne on kunnossa, pelaajat ymmärtävät, miten hyökkäämme ja puolustamme kentän kolmella osa-alueella (oma alue, keskialue ja hyökkäysalue) sekä miten toimimme yli- ja alivoimalla.

Työstämme ja harjoittelemme näitä asioita jatkuvasti arjessa. Valmennusfilosofiaani kuuluu tietty pelinomaisuus. Kun harjoittelemme pareittain, kolmistaan tai isommassa ryhmässä, joukkueen pelitapa ja pelin rakenne ovat koko ajan mukana. Näin siirtovaikutus harjoituksista peliin on mahdollisimman hyvä.

Treenaamisen laatu ja vaatimustaso ovat isossa roolissa. Tavoitteeni on, että joukkue ja pelaaja yksilötasolla menevät eteenpäin. Kokonaisvaltaisuus tarkoittaa minulle sitä, että kaikki osa-alueet, esimerkiksi fysiikka, ovat kuosissa. Toki välillä tulee hetkiä, jolloin jokin asia korostuu ja silloin toimitaan tilanteen mukaan.

Viimeiseksi haluan mainita positiivisen ilmapiirin merkityksen. Valmennustiimi, johtoryhmä ja pelaajat yhdessä luovat psykologisesti turvallisen ympäristön, jossa ei pelätä virheitä. Välillä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta sieltä voi tulla takaisin alueelle, jossa hommat ovat hanskassa.

Ilmapiiriin vaikuttaa tietysti myös kommunikointi ja avoimuus. Yksilön ja joukkueen täytyy aina tietää, missä mennään.”

Suomalaisessa urheilussa on puhuttu paljon yksilön valmentamisesta ja yksilökeskeisyydestä suhteessa joukkuepelin kehittämiseen. Mitä ajatuksia tämä teema herättää?

”Kun olen työstänyt juniorimaajoukkueiden päävalmentajien kanssa Suomi-kiekon painopisteitä tulevalle kaudelle, yksi iso teema ja ohjaava otsikko on voittava joukkuepelaaja. Pointtina on se, että yksilö on joukkuetta varten. Valmentajat ja pelaajat voivat vaihtua, mutta joukkue säilyy.

En tykkää yksilön liiallisesta korostamisesta ja esiin nostamisesta. Pelaajaa pyritään totta kai koko ajan kehittämään, mutta tavoitteena pitäisi olla se, että pelaaja pystyisi parhaalla mahdollisella tavalla auttamaan joukkuetta voittamaan. Siitähän tässä on kuitenkin kysymys.

Minulle on tärkeää, että pelaajia autetaan ymmärtämään oma rooli ja sen merkitys osana ryhmää. Mikä on pelaajan roolin tarkoitus ryhmän menestymisen kannalta? Kun tämä on tiedossa, ollaan ytimessä ja voidaan joskus voittaakin jotain.

Yksilön fyysisiä, henkisiä ja teknisiä ominaisuuksia täytyy tietysti koko ajan valmentaa, mutta tavoitteena tulisi olla pelaajan kehittyminen nimenomaan joukkuepelaajana.”

Olen keskustellut jalkapallovalmentajien kanssa jonkin verran siitä, mikä merkitys pelitavan opettamisessa on periaatteilla, yksityiskohtaisilla malleilla ja kielloilla ja mikä on näiden vaihtoehtojen suhde. Miten opetat valmentajana pelitapaa arjessa?

”Koska maajoukkueessa on aikaa vähemmän kuin seurajoukkueessa, olen lähtenyt liikkeelle periaatteista. Meillä on pelin yleiset periaatteet, puolustuspelin periaatteet sekä hyökkäyspelin periaatteet.

Yleisiä periaatteita ovat muun muassa pelaaminen niin kuin peli hetkessä pyytää, pelin tilanteen (johdossa, tasan vai häviöllä) huomioiminen pelaamisessa, tilanteisiin meneminen ensimmäisenä ja kolmantena eli 2vs1-tilanteen muodostaminen ennen vastustajaa, fiksu vaihtaminen (keskimäärin 30-40 sekuntia) sekä jatkuva kommunikointi jäällä ja vaihtopenkillä.

Luotamme siihen, että kärsivällinen oman pelin jauhaminen tuottaa parhaan lopputuloksen.

Puolustamiseen liittyen ensimmäinen prioriteetti on paineen antaminen kiekolliselle. Kun emme pysty antamaan kovaa painetta, tavoitteena on voimakas 1-2-2-ohjauspelaaminen. Muita periaatteita ovat muun muassa keskustan kontrollointi, hyökkääjien taka- ja sivupaine, puolustajien cap-pelaaminen, puolustajien ja hyökkääjän matala kolmio sekä sen estäminen, että vastustaja pääsisi syöttämällä tai kuljettamalla murtamaan keskilinjan.

Hyökkäämisessä ykkösprioriteetti on nopea tilan voittaminen ja maalipaikan luominen. Kuten puolustamisessa, myös hyökkäämisessä on tärkeää kolmiopelaaminen. Pyrimme muodostamaan kolmioita niin, että kiekollisella on aina kaksi syöttösuuntaa, mieluiten mahdollisimman lähellä kiekollista pelaajaa.

Muita tärkeitä periaatteita ovat painottoman puolen hyökkääjän tilan tekeminen, kolmen tai neljän kaistan käyttö suorissa hyökkäyksissä sekä keskialueen ylittäminen vauhdilla.

Se hyökkääjä, joka on laukonut tai syöttänyt maalille, on vastuussa puolustamisesta kiekonmenetyksen hetkellä. Kahdella muulla hyökkääjällä on lupa mennä maalille.

Haluamme luoda tukea hyökkäysalueen keskustaan, jotta emme ole liikaa kulmissa ja hyökkäysalueen keskuksen ulkopuolella. Jos emme pääse keskustaan, tavoitteena on vastustajan viisikon ”juoksuttaminen” ja väsyttäminen sekä pelin painopisteen vaihtaminen.

Meillä on sekä yleisen tason periaatteita että yksityiskohtaisempia periaatteita. Niillä olemme päässeet aina hyvin liikkeelle.”

Suomi on voittanut johdollasi kaksi maailmanmestaruutta sekä yhden U20-kullan. Menestys on ollut siis hyvää. Millaista kilpailuetua pelitapa on tuonut ja missä asioissa eroa on syntynyt suhteessa muihin maihin?

”Suomi on ollut pelitavallisesti vahva jo vuosia. Ensinnäkin pelaajat ovat sitoutuneet hyvin siihen pelitapaan, jonka kulloinenkin valmennustiimi on päättänyt.

Pelitapaa tietysti säädetään ja päivitetään jatkuvasti, jotta löydämme niitä asioita, joissa voimme saada kilpailuetua. Jos mietin lähiaikoja, niin puolustamisessa olemme saaneet aidosti kovan paineen kiekolliseen pelaajaan. Sitä kautta olemme pystyneet pysäyttämään vastustajan hyökkäyspelaamisen mahdollisimman nopeasti.

Oman hyökkäyspelaamisen osalta maalineduspelaaminen on parantunut viime vuosina. Olemme saaneet periaatteiden harjoittelun kautta tehokkuutta maalintekoon.

Kun valmistauduimme viime vuoden MM-kisoihin, halusimme korostaa sitä, että jääkiekossa yli 70 % maaleista tehdään alle sekunti kiekon haltuunottamisen jälkeen. Pelaaja siis käytännössä tekee maalin suoraan tai nopeasti haltuunoton jälkeen. Tällöin todennäköisyys maalin tekemiseen on suuri.

Korostimme tätä seikkaa erilaisissa pienpeliharjoitteissa niin, että tietyistä maaleista sai harjoituksissa enemmän pisteitä kuin muista maaleista. Tällaisia muita arvokkaampia maaleja olivat esimerkiksi suoraan syötöstä, ohjurilla tai reboundista tehdyt maalit. Pelin voittamiseksi fiksut pelaajat halusivat tehdä näitä kahden pisteen maaleja enemmän kuin kuljettamalla tai harhauttamalla tehtyjä maaleja.

Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka olemme yrittäneet saada harjoittelun kautta peliin sellaisia tekoja, jotka johtavat tehokkaammin onnistumiseen maalinteossa. Väitän, että tämä on myös näkynyt pelaamisessa.”

Todennäköisyyksiin perustuva toiminta on varmasti lisääntynyt urheilussa. Esimerkiksi jalkapallossa käytetään erilaisia maaliodottamamalleja. Mitä ajattelet todennäköisyyksien kautta tapahtuvasta toiminnasta jääkiekossa?

”Jääkiekossa suurin osa maaleista tulee ykkös- tai kakkosalueelta. Myös keskilinjan murtaminen on yksi maalinteon tehokkuutta lisäävä tekijä, sillä se vaikeuttaa maalivahdin pelaamista. Maalintekopaikat ovat tärkeässä roolissa valmennusajattelussani. Tilastoimme aina laadukkaat maalintekopaikat – tulivatpa ne sitten suorista hyökkäyksistä tai vaikkapa riistoista.

Tiedän, että yksittäisessä pelissä enemmän maalintekopaikkoja luonut joukkue ei välttämättä voita. Maalipaikat ovat voineet olla joukkueiden kesken tasan, mutta olemme voittaneet tai hävinneet pelin 6-1. Olennaista on voiton todennäköisyys. Pitkässä juoksussa joukkue, joka luo enemmän maalintekopaikkoja, voittaa selkeästi useammin. Yksittäisessä pelissä sattuma vaikuttaa aina.

Lisäksi pitää muistaa, että siniviivojen siirtäminen lähemmäs keskialuetta on kasvattanut päätyalueiden kokoa. Tämä on lisännyt hyökkäysalueen hyökkäyspelin ja puolustusalueen puolustuspelin merkitystä. Aikaisemmin 5vs5-pelissä ei tullut niin paljon maalintekopaikkoja kuin nykyisin. Tämä on vaikuttanut peliin merkittävästi.”

Kuinka paljon pelitapa joustaa käytettävissä olevien pelaajien mukaan? Vai onko pelitapa aina lähes stabiili asia, johon pelaajat sitten sopeutuvat?

”Lähden valmentajana siitä, että minulla on tietty pelitapa ja valmennusfilosofia. Pelitapaa ei ole järkevää rakentaa niin, että se vaatii vain tietynlaisia pelaajia. Hyvä pelaaja pelaa millä pelitavalla tahansa, ajattelen. Koen, että minun pelitapaani voi toteuttaa sekä Suomi-sarjassa että NHL:ssä. Se ei perustu mihinkään taikatemppuihin. Valmentajan täytyy tietää, millaista peliä hän haluaa joukkueensa pelaavan.”

Miten pelitavan opettamisprosessi käytännössä etenee?

”Aina, kun meillä on normaalit harjoitukset, mukana on vähintään yksi pelitapaan sisältyvä viisikkopelaamisen osa-alue. Pelitapaa työstetään siis jokaisessa harjoituksessa.

Lähdemme usein puolustamisesta liikkeelle ja nimenomaan hyökkäysalueen puolustuspelaamisesta, erityisesti karvaamisesta. Siitä siirrytään keski- ja puolustusalueen puolustuspelaamiseen, minkä jälkeen keskitytään hyökkäyspelaamiseen. Harjoituksissa yksi ryhmä hyökkää ja toinen puolustaa, mutta painopiste on aina jommassakummassa toiminnassa.

Pelejä ja harjoituksia katsotaan myös videolta läpi. Valmentajat jakavat vastuuta keskenään: yksi vastaa hyökkääjistä, toinen puolustajista ja niin edelleen. Keskustelemme pelaajien kanssa myös henkilökohtaisesti, pakkipareittain sekä ketjuittain. Pelaajia kuunnellaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Uskon siihen, että pelaamaan oppii pelaamalla. Haluan, että treeneissä pelataan aina. Sääntöjä ja painotuksia voidaan vaihdella, mutta kisailu- ja pelaamiselementti on koko ajan mukana. Tämä nostaa harjoitusten intensiteettiä. Emme siis pelaile, vaan kilpailemme tosissamme.”

Harjoitteluun liittyen, mikä on viisikkopelaamisen ja erikoistilannepelaamisen välinen painotus? Saako jompikumpi osa-alue etusijan valmistautumisprosessissa?

”Erikoistilannepelaamisella on nykyään iso merkitys. Kun kaksi tasaista joukkuetta pelaa vastakkain, eroa on vaikea tehdä viisikkopelaamisessa. Ratkaisut syntyvät yli- ja alivoimalla.

Turnauksen aikana ensimmäinen harjoitus ei välttämättä sisällä yli- ja alivoimapelaamisen harjoittelua, mutta sen jälkeen erikoistilanteet ovat lähes aina mukana. Joskus harjoitellaan lyhyempi pätkä, joskus pidempi.

Joukkuepelin työstäminen on kuitenkin edelleen vahvassa osassa maajoukkueen harjoittelussa. Isossa turnauksessa kehitetään peliä, ei pelaajia. Fokus on yhteistyön ja yhteispelaamisen kehittämisessä.

Lähtökohtaisesti jokainen pelaaja haluaa pelata ylivoimaa, koska se on mahdollisuus tehdä tehopisteitä ja saada onnistumisia. Jos ylivoima ei toimi joukkueella, niin peli on edelleen 0-0. Mutta jos alivoima ei toimi, niin peli on heti 0-1 vastustajalle. Yritämme korostaa pelaajille, että alivoimapelaaminen on isossa kuvassa vielä tärkeämpää menestymisen kannalta kuin ylivoimapelaaminen.

Viime kaudella Antti Pennanen vastasi alivoimasta ja Mikko Manner ylivoimasta. Molemmat valmentajat työstivät edellisen MM-turnauksen aikana asioita varsin itsenäisesti pelaajien kanssa. Joskus katsomme yhdessä, mitä asioita täytyy korostaa tai mitä juttuja videoilta näkyy. Molemmilla valmentajilla oli kuitenkin iso vastuu ja korkea motivaatio kehittää peliin liittyviä asioita.

Normaalina pelipäivänä pidämme aamulla hallilla ylivoimapalaverin. Lounaan jälkeen on usein alivoimapalaveri. Ennen ottelua on vielä yksi palaveri, jonka minä pidän päävalmentajana. Pelaajalle, joka pelaa sekä yli- että alivoimassa, tulee näin ollen pelipäivänä kolme palaveria. Kaikki palaverit eivät kuitenkaan tule putkeen, vaan ne jaoteltu tasaisesti ennen ottelun alkua.”

Jukka Jalonen on valittu vuonna 2011 ja 2016 vuoden valmentajaksi Suomessa. Kuva: Pasi Salminen.
Jukka Jalonen on valittu kaksi kertaa (2011 ja 2016) Suomen vuoden valmentajaksi. Jalonen Urheilugaalassa vuonna 2017. Kuva: Pasi Salminen.

Kuinka paljon pelitapa muovautuu vastustajasta riippuen? Miten pelitapa ja yksittäinen ottelusuunnitelma kommunikoivat keskenään?

”Huomioimme tietysti aina vastustajajoukkueen, erityisesti vastustajan yli- ja alivoiman. Käymme palavereissa aina läpi, miten vastustaja pelaa yli- ja alivoimalla. Lisäksi nostamme esiin, jos vastustajan 5vs5-pelaamisessa on jotakin erikoista, joka meidän pitää ottaa huomioon.

Lähtökohta on oman pelin pelaaminen. Vastustajan pelaamisesta otamme kiinni yhteen tai kahteen asiaan, emme sen enempään. Uskon yksittäisiin pelitavallisiin painotuksiin enemmän kuin koko pelitavan räätälöintiin vastustajan mukaan.

Esimerkiksi viime kisoissa tiesimme, että Ruotsi pelaa kuudella puolustajalla. Meillä oli 12 hyökkääjää eli neljä täyttä ketjua, ja tiesimme, että Ruotsi on puolustuspelissä hieman heikompi kuin hyökkäyspelaamisessa. Vastustajan väsyttämiseksi yritimme antaa heille kovan paineen ja hyökätä pitkillä hyökkäyksillä. Tällaisia korostuksia ja nostoja on mahdollista tehdä pelitavan sisällä.

Kaikki, mitä meidän pelissämme on, riittää jokaista vastustajaa vastaan. Mitään uutta ei siis tarvitse keksiä. Nostamme ainoastaan esille asioita, joita juuri kyseisessä pelissä täytyy korostaa oman pelitavan puitteissa ja jotka ovat kyseisen pelin voittamisen kannalta ratkaisevia.

Jos pelitapaa säädetään liikaa, pelaajat joutuvat ajattelemaan enemmän. Mitä enemmän pelaajat joutuvat ajattelemaan, sitä hitaampaa toiminta on kentällä.”

Julkisessa jääkiekkokeskustelussa on puhuttu paljon niin sanotusta Meidän pelistä. Myös muissa lajeissa, kuten koripallossa ja jalkapallossa, on pyritty rakentamaan yhtenäistä peli-identiteettiä juniorimaajoukkueista aikuisten tasolle. Kuinka tärkeänä näet yhtenäisen peli-identiteetin?

”Pidän hyvänä asiana, että tietyt pelin periaatteet ovat suhteellisen samat eri ikäluokkien maajoukkueissa, 16-vuotiaista A-maajoukkueeseen asti. Emme jääkiekossa täysin pakota maajoukkueita pelaamaan tietyllä tavalla. Eri joukkueissa on pieniä nyanssieroja ja valmennustiimeillä on jonkin verran liikkumavaraa.

Käymme eri ikäluokkien valmentajien kanssa läpi tiettyjä pelitavan periaatteita ja keskustelemme, miten me tai joku toinen joukkue pelaa. Jaamme sellaisia hyviä käytäntöjä ja periaatteita, joita muidenkin olisi hyvä hyödyntää.

Mielestäni suomalaisen jääkiekon vahvuus on siinä, että pelin periaatteet ovat eri maajoukkueissa samat. Tällöin pelaajan on helppo siirtyä seuraavaan ikävaiheeseen, aina A-maajoukkuetasolle saakka. Pelaajalla on pohja olemassa ja hän tietää, mitä peliä maajoukkueessa pelataan.

Aina, kun Suomi pelaa, niin pelaaminen pitäisi heti tunnistaa Suomen peliksi. Suomalaisten pelaajien tulee olla työteliäitä, luistella ja liikkua paljon sekä olla vahvoja kamppailutilanteissa. Joukkueet pelaavat tiiviillä viisikolla hyökkäys- ja puolustussuuntaan. Tavoitteena on, että pelaajat pelaavat peliä toinen toisilleen.

Suomalaisten pelaajien tulee pelata voitosta epäitsekkäästi. Moni asia kulminoituu käsitteeseen voittava joukkuepelaaja. Tällaisia pelaajia meidän tulee myös kasvattaa.”

Arvoista puhutaan valmentamisessa nykyään ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mitkä ovat valmentajana tärkeimmät arvosi?

”Haluan olla vaativa, mutta oikeudenmukainen valmentaja. Pelaajat kilpailevat keskenään peliajasta, vastuusta ja rooleista. Haluan toimia niin, että pelaajat, jotka ovat omilla teoillaan treeneissä ja peleissä osoittaneet ansaitsevansa vastuuta, myös saavat sitä hieman enemmän.

Toinen tärkeä arvoni on rehellisyys. Jos jotakin luvataan, niin siitä myös pidetään kiinni. Jos muutoksia tulee, niistä kommunikoidaan avoimesti. Jokaisen tulee tietää, miksi joitakin asioita tapahtuu. Keskustelukulttuuri ja dialogi ovat iso osa omaa valmennusfilosofiaani ja arvojani.

Haluan auttaa pelaajia menemään eteenpäin sekä yksilötasolla että joukkueena.

Minulla on myös itselläni elinikäinen halu oppia ja kehittyä valmentajana. Haluan saada jatkuvasti lisää informaatiota. En voi jäädä tuleen makaamaan ja ajatella, että se, mitä tehtiin viime vuonna, riittää tänäkin vuonna. Tämä on itselleni todella tärkeä arvo.”

Mainitsit oppimisen ja kehittymisen tärkeyden. Kuinka paljon ajattelet pelin evoluutiota ja jääkiekon tulevaisuuden trendejä?

”Käytän tällaiseen ajatteluun kyllä jonkin verran aikaa. Katson paljon Liiga- ja NHL-joukkueiden treenejä ja pelejä. Niistä näkee aina, jos pinnalla on joitakin trendejä tai jotkin asiat ovat muuttumassa.

Olen toiminut kahden innovatiivisen valmentajan, Pennasen ja Mannerin, kanssa. Kun olen keskustellut heidän kanssaan, olen saanut paljon uusia ideoita ja ajatuksia. Molemmat valmentajat ovat mukana päivittäisessä valmennuksessa ja kokeilevat arjessaan uusia asioita. Tätä kautta saan myös itse paljon ajatuksia pelin kehittymiseen liittyen. Valmentaja ei voi yksin huomata kaikkea, joten kimpassa toimiminen on todella tärkeää.

Järki ja maltti pitää kuitenkin säilyttää koko ajan. Kaikkea ei kannata lähteä muuttamaan kerralla. Pelitapaan voi tuoda uusia yksityiskohtia, jotka siihen sopivat, mutta pelitapaa ei kannata muuttaa muuttamisen takia.”

Mainitsit jo muutaman valmentajanimen, joilta olet saanut vaikutteita. Keitä valmentajia haluaisit nostaa esille tärkeimpinä sparraajina urasi varrelta?

”Viime aikoina olen ollut tosiaan paljon tekemisissä Pennasen ja Mannerin kanssa, mutta olen saanut paljon vaikutteita monelta muultakin valmentajalta.

Toimin Timo Lehkosen kanssa pitkään HPK:ssa ja A-maajoukkueessa. Olen oppinut ”Timpalta” paljon.

Seurasin aktiiviesti Hannu Aravirran toimintaa ja johtamista, kun hän oli maajoukkueessa. 1990-luvun alussa opin valmentamisesta myös Pentti Matikaiselta.”

Valmennustiimiajattelu on voimistunut viime vuosina. Nykyään valmennus toimii yhä enemmän tiiminä, jossa on erilaista spesifiä osaamista. Mitä valmennustiimiajattelu merkitsee sinulle? Millaisia valmentajia haluat tiimiisi?

”Valmennustiimiajattelu on ihan älyttömän tärkeä juttu. Hommia tehdään yhdessä, ja jokaisen vahvuudet yritetään saada esiin. Jokaisen valmentajan arvostus on tärkeää – roolista ja tehtävästä riippumatta. Vain näin voidaan saada ulosmitattua paras esiin joka päivä.

Vaikka päävalmentaja tekee lopulta päätöksen, koko valmennustiimi osallistuu keskusteluun ja vaihdamme yhdessä ajatuksia.

Haluan valmennustiimiini sellaisia omilla aivoilla ajattelevia valmentajia, joilla on korkea motivaatio ja halu mennä eteenpäin. Muiden valmentajien tulee omilla ajatuksillaan haastaa päävalmentajaa, mutta myös tunnistaa, milloin eriäviä ajatuksia ei välttämättä kannata tuoda esille. Joka tilanteessa ei voi olla eri mieltä.

Mitään joojoo-miehiä en todellakaan kaipaa tiimiini. Valmentajalla täytyy kuitenkin olla tilannetajua. Pitää tunnistaa, milloin asioista kannattaa alkaa vääntämään ja väittelemään ja milloin taas ei.

Mielestäni valmentajien täytyy jakaa yhteinen iso kuva pelistä. Jos valmentajat ovat pelitavan, pelin rakenteen ja johtamisen osalta eri sivuilla, yhtenäisenä tiiminä toimiminen voi olla todella vaikeaa.

Kaikkien valmentajien pitäisi sisäistää ja hyväksyä tärkeimmät periaatteet. Nyansseissa voi olla enemmän eroja. Asioista ei tarvitse olla aina samaa mieltä, mutta tietty yhtenäisyys on tärkeää. Jos olemme periaatteellisella tasolla hyvin kaukana toisistamme, menestyvää yhteistyötä on vaikea tehdä.”

Opiskelit ennen valmentajaurasi alkua Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksella ja valmistuit vuonna 1988 liikuntatieteen maisteriksi. Mikä vaikutus korkeakouluopinnoilla on ollut valmentamiseesi?

”Yliopisto-opinnoilla oli suuri merkitys varsinkin silloin, kun aloittelin valmentajauraani. Yliopistolta sain pohjan valmentamisen aloittamiselle. Koen, että sain fysiikkavalmennuksen perusteet haltuun ja tiesin, miten se pääpiirteissään menee.

Sain oppia siitä, miten joukkuetta harjoitetaan. Koska opiskelin liikunnanopettajaksi, esiintymistä ja johtamista opiskeltiin paljon. Yliopisto loi pohjaa näille taidoille. Ilman koulutusta olisi ollut vaikeampi lähteä puhumaan isolle ryhmälle, kuten joukkueelle.

Vaikka opin monia asioita myöhemmin kantapään kautta ja sain lisää kokemusta, yliopisto-opinnot loivat kaiken kaikkiaan todella tärkeän perustan. Tästä ei ole kahta sanaa.”

Toimit valmentajaurasi alkuvaiheessa nuorten pelaajien kanssa ja työskentelit muun muassa Ilveksen valmennuspäällikkönä ja valmentajana poikamaajoukkueissa. Myöhemmin olet valmentanut U20-maajoukkuetta. Mitä nuorten pelaajien kanssa toimiminen on antanut?

”Ymmärrän, miten nuorten ajatusmaailma menee. Varmasti silläkin on merkitystä, että minulla on 26- ja 24-vuotiaat pojat. Nykynuoret ovat pirun fiksuja ja itseohjautuvia. Heille pitää ihan oikeasti perustella, miksi jotakin asiaa tehdään. Ihan kaikki ei mene läpi.

Nuoret arvostavat sitä, että valmentajalla on kompetenssia. Valmistautumisen treeneihin, peleihin ja palavereihin täytyy olla kunnossa. Pelaajat ovat ajattelevia nuoria miehiä, mikä nostaa vaatimustasoa myös valmentaa kohtaan. Ihan mitä vain ei voi mennä höpöttelemään.

Aikaisemmin pelaajat saattoivat vain tulla treeneihin, eivätkä miettineet näitä asioita niin paljoa. He tekivät, mitä pyydettiin ja käskettiin. Nykyään pelaajat ovat omalla tavallaan vaativampia valmentajia kohtaan. Tämä on hieno asia myös valmentajalle, sillä itsestä on saatava vielä enemmän irti.”

Olet valmentanut huipulla jo pitkään. Miten pidät huolen siitä, että pysyt huipulla myös jatkossa?

”Yksi iso asia on jatkuva kansainvälisen toiminnan seuraaminen. Katson paljon treenejä ja pelejä sekä keskustelen valmentajakollegoiden kanssa. Vaihdamme ajatuksia ja kuuntelemme toistemme mielipiteitä. Viime aikoina tärkeitä keskustelukumppaneita ovat olleet erityisesti mainitsemani Antti Pennanen ja Mikko Manner.

Luen paljon johtamiseen liittyvää kirjallisuutta. Se pitää hereillä. Osallistun myös erilaisiin seminaareihin. Esimerkiksi viime viikolla olin NHL:n järjestämässä valmentajaseminaarissa. Näissä tapahtumissa on ammattilaisten pitämiä mielenkiintoisia luentoja, joista voi ammentaa paljon myös omaan tekemiseen.

Seuraan jonkin verran myös muiden lajien toimintaa. Pidämme elokuussa Helsingissä palloilulajien päävalmentajien palaverin, johon osallistuvat myös muun muassa Markku Kanerva ja Henrik Dettmann. Eri lajien välistä yhteistyötä yritetään taas vähän herätellä.”

Viimeinen kysymys palautuu alussa käsiteltyyn valmennusfilosofiateemaan. Miksi valmennat, Jukka Jalonen?

”Yhteisöllisyys on minulle tärkeä asia. Toimimme valmennustiiminä ja joukkueena kimpassa ja teemme asioita yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Nautin siitä, että voin viedä yksilöä ja joukkuetta eteenpäin.

Saan mahtavan fiiliksen, jos pääsemme yhteiseen tavoitteeseen tai edes lähelle sitä. ”Kiksit” syntyvät siitä, että teemme tätä yhdessä. Ei tästä yksin nauttisi niin paljoa.”


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Olen ollut monessa liemessä ja oppinut todella paljon” – Omin sanoin Mixu Paatelainen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset jalkapallovalmentajat ja muut lajitoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan seitsemäs osa kertoo Mixu Paatelaisesta.

53-vuotias Paatelainen on entinen maajoukkuepelaaja, joka edusti Suomea 70 A-maaottelussa. Hän pelasi ulkomailla ammattilaisena 20 vuoden ajan.

Paatelainen aloitti Skotlannissa 2000-luvun alussa juniorivalmentajana pelaamisen ohessa. Ensimmäinen manageripesti aikuisten tasolla oli vuonna 2005 Skotlannin kolmosdivisioonassa Cowdenbeathissa.

Vuosina 2008-2011 Paatelainen valmensi maan pääsarjassa, ensin Hibernianissa ja myöhemmin Kilmarnockissa. Kauden 2010-2011 päätteeksi suomalainen valittiin Skotlannin vuoden jalkapallovalmentajaksi.

Vuonna 2011 Paatelainen aloitti miesten A-maajoukkueen päävalmentajana. Pesti päättyi kesällä 2015.

Huuhkajien jälkeen Paatelainen on valmentanut muun muassa Dundee Unitedissa, Thaimaan pääsarjassa sekä Latvian maajoukkueessa. Tällä hetkellä hän toimii päävalmentajana Hong Kongin maajoukkueessa.

Tässä haastattelussa Mixu Paatelainen muistelee valmennusvuosiaan Skotlannissa ja Suomessa. Lisäksi hän kertoo, mitä eri ympäristöt ovat opettaneet ja mitä valmentaminen merkitsee hänelle.


 

Miksi valmennus kiehtoi? – ”Ajattelin, että miksi heittäisin tämän kaiken kokemuksen roskakoriin”

”Mietin jo alle 30-vuotiaana Boltonissa pelatessani, että mitä aion tehdä pelaajauran jälkeen – tietämättä sitä, että minulla oli vielä kahdeksan vuotta pelaajauraa jäljellä.

Isälläni Matilla oli bisneksiä, ja mietin, lähdenkö pelaajauran päätyttyä niihin mukaan vai teenkö jotakin muuta.

Olin saanut olla pelaajana huipulla ja kokea paljon niin maajoukkuetasolla kuin seurajoukkueissa. Ajattelin, että miksi heittäisin tämän kaiken kokemuksen roskakoriin ja lähtisin tekemään jotakin muuta.

Päätin, että haluan antaa valmentamiselle ainakin mahdollisuuden. Kun pelasin Wolvesissa vuosina 1997-1998, suoritin jo valmennuskursseja pelaamisen rinnalla.

Pelaajaura antoi minulle pohjan tuntea ja kokea, mitä pelaajat tuntevat eri tilanteissa, esimerkiksi yksittäisessä harjoitteessa tai harjoitusten aikana. Tämä auttoi myöhemmin valmentajana pelaajien käsittelyssä.

Pelaajaura avasi varsinkin valmennusuran alussa mahdollisuuksia. Jos en olisi pelannut pitkään Skotlannissa, kaikkialla olisi ihmetelty, että mikä ihmeen tyyppi oikein olen. Toisaalta valmentajan kohdalla nähdään nopeasti, toimiiko homma vai ei.”

 

Valmennusura alkoi ”Hibsin” junioreissa – ”Olin todella tyytyväinen, että sain lähteä junnuista liikkeelle”

”Pelasin Ranskassa Strasbourgissa vuosina 2001-2002. Minulla oli jo silloin kova halu päästä valmentamaan.

Pelasin ennen Strasbourgia Hibernianissa ranskalaisen Franck Sauzéen kanssa. Kun Franckista tuli vuonna 2001 ”Hibsin” manageri, hän kysyi, olisinko halunnut liittyä hänen valmennustiimiinsä. Sovimme, että kun kausi loppuu Ranskassa, siirryn Skotlantiin ja aloitan valmentamisen Franckin tiimissä.

Franckin pesti päättyi kuitenkin jo parin kuukauden jälkeen, ja uusi manageri toi koko valmennustiimin mukanaan. Minun paikkani meni siinä.

Kun palasin Ranskasta Skotlantiin, jatkoin pelaamista Hibsissä. Seuran junioripäällikkö tiesi, että olin käynyt valmennuskursseja ja valmentaminen kiinnosti minua. Hän tarjosi minulle valmennuspestiä alle 15-vuotiaiden joukkueessa pelaamisen ohessa. Vastasin heti, että ”ilman muuta!”

Kun 17-vuotiaiden joukkueen valmentaja lähti pois, otin myös U17-joukkueen valmentamisen vastuulleni. Minulla oli siis heti ensimmäisenä vuonna kaksi joukkuetta. Se oli hieno juttu. Olin todella tyytyväinen, että sain lähteä junnuista liikkeelle. Minulla oli alussa paljon kysymyksiä päässä ja pääsin kokeilemaan eri asioita.”

 

Valmentajaksi aikuispelaajien pariin – ”Kannoin ylärimoja niskassani”

”Kun suoritin Skotlannissa UEFA A -lisenssiä vuonna 2003, yksi kurssin kouluttajista oli St Johnstonen manageri Billy StarkHän pyysi minua seuraavaksi kaudeksi seuraan pelaajaksi ja edustusjoukkueen valmennustiimiin assistant manageriksi.

Kaudella 2004-2005 olin St Mirrenissa hieman samanlaisessa roolissa, mutta tehtäviä oli enemmän. Pelasin, olin edustusjoukkueen apuvalmentaja, vedin reservijoukkuetta ja toimin myös U19-joukkueen päävalmentajana. Se oli työntäyteinen vuosi. Opin valmentamisesta todella paljon.

Pelaamiseni loppui 38-vuotiaana polvivammaan, ja siirryin manageriksi Cowdenbeathiin, joka pelasi Skotlannin kolmosdivisioonassa. Ympäristö ja olosuhteet eivät olleet mitenkään ruhtinaalliset, mutta jälkikäteen ajatellen Cowdenbeath oli hienoa aikaa.

Joukkue oli täynnä part-time pelaajia. Kysyin tutuilta valmentajilta, kannattaako tällaiseen pestiin ryhtyä, koska tiesin vaatimustasoni kovaksi. Halusin tehdä kaiken ammattimaisesti ja niin hyvin kuin pystyn. Alex McLeish sanoi, että: ”Anna mennä vain. Jos luotat itseesi ja homma luistaa, pääset kyllä nopeasti eteenpäin.”

Meillä ei ollut Cowdenbeathin treenikentällä koskaan maaleja tai valoja valmiina. Rakensin maaleihin verkot itse ja laitoin maantievalot pysytyn kentän sivuille. Minulla meni yleensä kaksi ja puoli tuntia, että sain treenikentän valmiiksi harjoituksia varten.

Muistan, kun kannoin ylärimoja niskassani ja ajattelin, että joku päivä olen vielä seurassa, jossa kenttä on valmiina ja voin vain viheltää pilliin, niin treenit alkavat.”

 

Aladivari vaihtui Veikkausliigaan – ”Sain hienon mahdollisuuden TPS:ssä”

”Skotlannissa lehdistö on vaativa, ja ympäristö on valmentajalle kova. Pelaajat ovat suomalaisiin verrattuna enemmän konnia ja sanovat helpommin vastaan. Pelaajien käsittely on erilaista ja peli on nopeampaa ja kovempaa, välillä liiankin rajua.

Olin pelannut Skotlannissa pitkään useissa eri seuroissa, joten tiesin, millainen ympäristö se on valmentajalle. Tiesin sen minulle kotoisaksi, enkä kokenut valmentamista Skotlannissa mitenkään pelottavaksi.

Siirryin Cowdenbeathista Suomeen ja Turun Palloseuraan vuonna 2006. Sain hienon mahdollisuuden – sellaisen, jota olin Cowdenbeathissa ajatellut.

TPS on upea seura, jossa oli silloin kova myötätuuli. Seurassa oli kova halu tuoda TPS takaisin Suomen eliittiin.

Cowdenbeathiin verrattuna pelaajat olivat ammattilaisia, ja toiminta oli ammattimaisempaa. Sijoituimme Veikkausliigassa kolmanneksi ja saimme paikan Intertoto Cupin karsintoihin.

On harmi, että aikani TPS:ssä jäi vain yhden kauden pituiseksi. Tein pitkän sopimuksen, mutta sain nopeasti tarjouksen Hibernianista. Siirryin talvella 2008 kesken Skotlannin pääsarjakauden manageriksi Hibsiin.”

 

Skotlannissa valmentajien eliittiin – ”Sain pelaajat rooleihin, joissa he tykkäsivät pelata ja onnistuivat”

”Se, millaiset pelaajat valmentajalla on, vaikuttaa hyvin ratkaisevasti. Minulla oli onni, että sain työskennellä ensin Hibernianissa ja sitten Kilmarnockissa hyvin pelaajien kanssa. Pystyimme Hibsissä kääntämään alakuloisen suunnan ja pääsimme sarjassa lopulta Top Sixiin. Myös seuraavalla kaudella olimme kuuden parhaan joukossa.

Hibsissä kakkosvalmentajani oli Donald Parkjoka oli pelaajien kanssa aivan huipputyyppi. Olin vielä nuori valmentaja ja halusin kokeneen valmentajan vierelleni.

Muistan, että keskustelin melkein joka treenien jälkeen ”Parkyn” kanssa siitä, kuinka halusin mukaan enemmän taktiikkaa. Parky oli omalla tavallaan vanhan koulukunnan miehiä ja hän oli sitä mieltä, että pelaajat väsyvät henkisesti, jos taktiikkaa olisi liikaa.

Kilmarnockissa oli paljon vähemmän pelaajia kuin Hibsissä, Kun siirryin seuraan kaudeksi 2010-2011, sopimuspelaajia oli alkuvaiheessa vain 13, joista kolme oli nostettu U19-joukkueesta edustukseen.

Onnistuimme tuomaan joukkueeseen sellaisia pelaajia, jotka sopivat minun juttuuni. Muun muassa ”Losa” Eremenko oli aivan fantastinen kyseisellä kaudella. Sain pelaajat rooleihin, joissa he tykkäsivät pelata ja onnistuivat.

Parky ei tullut mukanani Kilmarnockiin, ja päätin, että pelaajat saavat joka päivä taktisesti jotain – joko kentällä tai videoiden kautta. En halunnut tuhlata yhtäkään päivää niin, että pelaajat eivät saisi jotakin sellaista, jonka avulla he voisivat pelata seuraavassa pelissä paremmin. Tämä oli yksi syy, miksi homma toimi niin hyvin Kilmarnockissa. Otin ison askeleen valmentajana.

Valmentajaurani kannalta molemmissa seuroissa oli merkittävää se, että sain kokeilla paljon asioita. Valmennusajatukseni muovautuivat koko ajan sitä mukaa, kun sain kokemusta ja oppia.

Hibernianissa ja Kilmarnockissa ymmärsin, että pelaajat täytyy saada sopiviin rooleihin, ja toimintaa näissä rooleissa täytyy hinkata ja kehittää.”

 

Isänmaan kutsu – ”Teimme ison nuorennusleikkauksen aika raa’alla kädellä”

”Minulla oli Kilmarnockissa hieno vuosi, joka meni yli odotusten. Oli suuri kunnianosoitus, että Suomen Palloliitosta otettiin yhteyttä. Vaikka Kilmarnockissa oli kaikki hyvin, en voinut sanoa ”ei” mahdollisuudelle toimia oman maan maajoukkueen päävalmentajana.

Koskaan ei voi tietää, olisiko tällaista mahdollisuutta tullut myöhemmin.

Muistelen paljon aikaani maajoukkueen päävalmentajana. Se oli aikaa, jolloin edessä oli iso nuorennusleikkaus. Teimme tämän aika raa’alla kädellä, ja joukkueesta jätettiin pois sellaisia pelaajia, jotka olisivat vielä silloin voineet pelata A-maajoukkueessa.

Lähdimme rakentamaan tulevaisuutta. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä raaka päätös nuorentaa rohkeasti joukkuetta.

Maajoukkueympäristö oli täysin erilainen kuin seurajoukkueet. Muistan ihmetelleeni ensimmäisen vuoden tätä eroa. Mietin monta kertaa vuoden aikana, että olen valmentaja, mutta en valmenna.

Maajoukkueessa käytettävissä oli seurajoukkueeseen verrattuna minimaalinen aika valmistaa pelaajia taktisesti, fyysisesti ja henkisesti seuraavaan peliin. Tästä seuraa, että valmentaja joutuu koko ajan priorisoimaan ja asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Nämä tilanteet kehittivät minua paljon valmentajana.

Meillä oli maajoukkueessa hyvä tiimi – eivät vain muut valmentajat, vaan koko taustatiimi. Moni oli ollut mukana jo silloin, kun itse pelasin maajoukkueessa. Painotin taustatiimille koko ajan, että olemme pelaajia varten.

”Rive” (Markku Kanerva) oli ollut valmennustiimissä jo ennen minua, ja tunsin hänet hyvin. Rive ajatteli aina, että ”entä jos”, mikä toi paljon lisäarvoa valmennukseen.

Toiseksi apuvalmentajaksi halusin Sami HyypiänTiesin, että Sami ei ollut valmentanut aikaisemmin, mutta minulla ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Samilla olisi ollut paljon annettavaa. Hän antoi pelaajille paljon yksilöinä.

Taustatiimi maajoukkueessa oli loistava.”

 

Maajoukkuepesti päättyi vuonna 2015 – ”Olen edelleen kiitollinen, että sain olla A-maajoukkueen päävalmentaja”

”Olen ylpeä siitä, että maajoukkueeseen tuli paljon uusia pelaajia, jotka ovat tänä päivänä kantavia voimia. Näiden pelaajien kanssa toimiminen oli palkitsevaa.

Jo pelkästään se, että sain olla A-maajoukkueen päävalmentaja, oli minulle iso kunnia-asia, josta olen edelleen kiitollinen.

Ajattelen, että on turhia miettiä, mitä olisi seurannut, jos olisin tehnyt tämän ja tuon asian toisin. En halua liikaa jossitella.

Voin kuitenkin sanoa, että hyökkäyspelaamisessa olisimme voineet olla hieman maltillisempia. Olimme todella rohkeita ja puskimme usein niin, että molemmat laitapakit olivat ylhäällä. Pelasimme aika expansive jalkapalloa. Tietyissä peleissä meidän olisi kannattanut olla maltillisempia ja luottaa siihen, että pystymme kyllä nopeuden ansiosta käyttämään tilan edessä hyödyksi.

Minulla on jäänyt maajoukkueesta mieleen monia muistoja, yksittäisenä tietysti tasapeli vieraissa hallitsevaa maailman- ja Euroopan mestaria Espanjaa vastaan. Nousu tasoihin antoi upean fiiliksen. Sekä hienoja että huonoja hetkiä oli paljon. Sellaista urheilu on.”

Mixu Paatelainen
Mixu Paatelainen Suomen A-maajoukkueen päävalmentajana Olympiastadionilla kesäkuussa 2013. Kuva: Jussi Eskola.

Tärkeimmät arvot valmentajana – ”Vastaus voi olla kipeä pelaajalle, mutta se pitää silti sanoa”

”Olen oppinut matkan varrella kaikilta valmentajilta, joiden kanssa olen toiminut – myös sellaiselta, joka on potkinut minua, jos en pelannut riittävän hyvin.

Yksi tärkeimmistä arvoistani valmentajana on rehellisyys kaikkea, erityisesti pelaajia, kohtaan. En arvostanut pelaajana sitä, että kun menin kysymään valmentajalta, miksi en ollut avauskokoonpanossa, valmentajalta tuli kiertelyä ja kaartelua.

Itse olen halunnut pitää sellaisen linjan, että kun pelaaja tulee kysymään minulta peliajasta, voin aina esittää syyn. Vastaus voi olla kipeä pelaajalle, mutta se pitää silti sanoa. Silloin pelaaja tietää, missä hän menee.

Olen halunnut olla myös systemaattinen. En ole halunnut poukkoilla asiasta toiseen, vaan olen halunnut olla toiminnassani järjestelmällinen ja looginen.

Mielestäni valmentajan ei pidä olla tasapuolinen kaikkia pelaajia kohtaan. Vaikka pelaajia pitää käsitellä yksilöllisesti ja kunnioittavasti, tasapuolisuus ei ole välttämätöntä.

Lisäksi valmentajan tulee olla treenikentällä ja palavereissa selkeä, jotta pelaajat tietävät, mitä heiltä odotetaan. Muuten pelaajat voivat olla sekaisin, eivätkä he välttämättä tiedä, mitä heidän täytyy omassa roolissaan tehdä.”

 

Eksoottisesta Thaimaasta Latvian maajoukkueen peräsimeen ”Latvia poikkesi jalkapalloympäristönä Suomesta”

”Aloitin Thaimaan Premier Leaguessa valmentajana vuonna 2018. Ympäristö oli todella mielenkiintoinen. Seurajohtajat olivat voimakkaita, eikä paikallinen seura sopinut siinä tilanteessa minulle. Olin Thaimaassa valmentajana lopulta vain 4-5 kuukautta, sillä halusin sieltä pois.

Euroopassa toiminut hyvä ystäväni kertoi, että Latvian maajoukkueessa oli valmentajan paikka auki. Latviassa tiedettiin, että olin ollut Suomen päävalmentajana reilut neljä vuotta. Halusin itsekin takaisin Eurooppaan ja hain paikkaa. Haastattelujen kautta sain tehtävän Latvian maajoukkueen päävalmentajana toukokuussa 2018.

Latvia poikkesi jalkapalloympäristönä Suomesta. Maa ei ollut samalla tasolla kuin Suomi, mutta siellä oli paljon potentiaalia. Myös ongelmia oli paljon.

Tykkäsin valmentaa Latvian maajoukkueessa. Pelaajat halusivat oppia ja mennä eteenpäin. Suurin osa pelasi kotimaan sarjassa, joten tilanne oli erilainen kuin Suomen maajoukkueessa.

Olin pelaajakehitykseen liittyvien asioiden osalta eri mieltä Latvian jalkapalloliiton silloisen puheenjohtajan kanssa. Tein jo alun perin lyhyen sopimuksen ja ilmoitin hyvissä ajoin ennen vuoden loppua, että en halua jatkaa sopimusta enää joulukuun jälkeen.

Pelitapa, jota toin Latvian maajoukkueeseen, oli täysin erilainen kuin mikä Suomen maajoukkueella oli ollut. Pelasimme usein 4-4-2-muodolla, jossa keskikentän nelikko oli timanttimuodossa. Tämä toimi alussa hyvin, ja voitimme esimerkiksi Baltic Cupin.

Kovempia maita vastaan vaihdoimme muodon kuitenkin 4-2-3-1-ryhmitykseen, sillä siinä saimme puolustussuuntaan paremmin leveyttä kuin timantinmuotoisella keskikentällä. Kaiken kaikkiaan ajatus ja asetelma oli erilainen kuin Suomella.”

 

Uusia haasteita Hong Kongissa – ”Futis ei ole täällä mikään vähäpätöinen asia”

”Toimin tällä hetkellä päävalmentajana Hong Kongin maajoukkueessa. Hong Kong on paikkana todella mielenkiintoinen. Täällä näkyy sekä Kiinan läheisyys että länsimaalaiset vaikutteet.

Minut otettiin valmentajana hyvin vastaan, eikä mitään yllätyksiä ole tullut. Hong Kongilla on ollut kuitenkin viimeiset 10-15 vuotta ulkomaalainen valmentaja.

Hongkongilaisessa jalkapallossa on paljon tekemistä. Suurin osa maajoukkuepelaajista pelaa paikallisessa sarjassa ja vain muutama pelaaja pelaa Kiinassa. Hong Kong ei ole sillä tasolla, jossa se voisi olla. Pelaajakehitysrintamalla on paljon tekemistä, eivätkä pelaajat ole vielä valmiita kansainvälisiin peleihin. Tilanne voi muuttua, jos pelaajakehitys muuttuu systemaattisemmaksi.

Jalkapallo merkitsee kuitenkin Hong Kongin ihmisille paljon, mikä on mahdollisuus. Futis ei ole täällä mikään vähäpätöinen asia. Se on myös valmentajan näkökulmasta hieno asia.

Hong Kongin paikallisessa sarjassa pelaajien keski-ikä on korkea ja sarjassa pelaa jonkun verran brasilialaistaustaisia pelaajia, jotka ovat saaneet Hong Kongin kansalaisuuden.

Tällä hetkellä täällä harjoitellaan koronaviruksen takia kahdeksan pelaajan pienryhmissä, ja pelit jatkuvat vasta lokakuussa. Pelaamme ensin Irania vastaan vieraissa ja sen jälkeen Irakia vastaan kotona. Maat ovat lohkomme kovimmat. Pahat matsit ovat tulossa, mutta aiomme pistää kampoihin.”

 

Matka valmennuksen parissa jatkuu koko ajan – ”Valmentaja ei lopeta koskaan oppimista”

”Olen ollut valmentajana onnellisessa asemassa, sillä olen päässyt toimimaan hyvin erilaisissa kulttuureissa ja ympäristöissä.

Olen ollut seuroissa, jotka ovat pelanneet mestaruudesta ja toisaalta seuroissa, jotka ovat taistelleet putoamista vastaan. Olen ollut monessa liemessä ja joutunut miettimään, miten eri tilanteissa voi selviytyä. Olen oppinut tätä kautta todella paljon.

Valmentaminen on ollut jo tähän asti todella antoisa reissu. Valmentaja ei lopeta koskaan oppimista. Haluan koko ajan oppia lisää. Mitä enemmän opin, sitä parempi valmentaja olen. Minulle on todella tärkeää, että myös pelaajat ovat sataprosenttisesti mukaan. Haluan edelleen oppia erilaisista tilanteista ja ympäristöistä.

Minulle antaa valmentajana kaikkein eniten se, että pelaaja kehittyy. Joku voi sanoa, että ”ethän sä mikään junnuvalmentaja ole.” Pelaajan kehittyminen ei kuitenkaan lopu koskaan. Pelaaja kehittyy suunnattomasti vielä 30-vuotiaana ja myöhemmin, kunhan kehittymistä ruokitaan koko ajan.

Minulle isoin asia valmentajana on kehittää pelaajia heidän rooleissaan sekä auttaa heitä ratkaisemaan ongelmia kentällä ja soveltamaan asioita, joita olemme harjoitelleet treenikentällä.

Minulla on lista, johon merkitsen aina plussat ja miinukset sen mukaan, miten olen toiminut valmentajana. Toivon, että ainakaan samoja virheitä ei tule toistettua.

Olen onnekas, että olen saanut jalkapallosta ammatin nuoresta iästä lähtien. Saan tehdä työkseni sitä, mitä rakastan. Tulee onnistumisia ja virheitä, itkua ja nautintoa.”

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

”Suomessa on liian vähän high performance -kulttuuria” – Omin sanoin Tuomas Peltonen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan kuudes osa kertoo Tuomas Peltosesta.

42-vuotias Peltonen on entinen ammattilaisjalkapalloilija ja nykyinen valmentaja. Hän pelasi vuosina 2001-2003 ja 2005-2013 espoolaisessa FC Hongassa. Peltosen kasvattajaseura on Lahden Reipas. Pelaajaura päättyi vuonna 2013.

Pelaajauransa jälkeen Peltonen on valmentanut Suomessa FC Hongassa, Käpylän Pallossa ja HJK:ssa, jossa hän toimi seuran akatemiajoukkueiden maalivahtivalmennuspäällikkönä.

Vuodesta 2018 alkaen maalivahtivalmentaja on työskennellyt Qatarin Aspire Academyssa. Peltonen toimii akatemiassa maalivahtivalmennuksen koordinaattorina.

Tässä haastattelussa Tuomas Peltonen avaa ajatuksia suomalaisesta jalkapallosta, Aspire Academyn toimintakulttuurista ja huipputoiminnan vaatimustasosta.


 

Joukkuetoimintaan vasta 13-vuotiaana ”Nykykriteereillä valmennus oli harjoitteiden pyörittämistä

”En osaa selittää sitä sen kummemmin, miksi päädyin juuri maalivahdiksi. Laji kuin laji – halusin olla maalivahti ihan pikkumuksusta lähtien.

Aloitin joukkueessa pelaamisen todella myöhään, vasta 13-vuotiaana. Olin ujo ja arka, eikä omassa kaveripiirissäni kukaan harrastanut seurassa. Sen takia aloittaminen venyi myöhään.

Aloitin pelaamisen lähiöseura Starsissa, joka toimi Etelä-Lahdessa. Seurassa oli yksi juniorijoukkue, joka haki pelaajia lehti-ilmoituksella. Lähdimme kaveriporukasta sitten kaikki pelaamaan. Olin lopulta ainoa, joka jäi sille tielle.

Ensimmäisen kauden jälkeen siirryin Lahden Reippaaseen, jossa alkoi tavoitteellisempi harjoittelu.

Sen ajan valmennuskulttuuria tulee peilata omaa aikaansa vasten. Ei tee valmennukselle oikeutta, jos sitä arvioidaan nykykriteerein. Valmennus oli paljon harjoitteiden pyörittämistä ja innokkuuden luomista. Ei voi sanoa, että yksityiskohtia olisi valmennettu.

Minua kuvailtiin aikuisena pelaajaksi, joka oli hyvä jalalla. Se tuli juniorivuosilta. Kukaan ei opettanut minua ”kusettamaan” tai harhauttamaan, mutta harjoituksissa oli paljon aluepelejä. Ei niissä nykykriteereillä ollut paljoa järkeä, suuntaa tai tavoitteita, mutta aluepelien ympäristö ja pallon pitäminen omalla joukkueella opettivat tiettyjä asioita ja käyttäytymistä jo itsessään.

Sain ensimmäisen kerran maalivahtivalmennusta vasta, kun olin jo täysi-ikäinen ja pelasin miesten joukkueessa. Vaikka maalivahtivalmennusta ei ollut ennen sitä, pohja pelaajauralleni syntyi juniorivuosien harjoitteiden kautta.”

 

Kaksi juniorivalmentajaa ylitse muiden – ”Lukioaikoina aloin ensimmäisen kerran treenaamaan tosissani ja tavoitteellisesti”

”Minulla oli juniorivuosina kaksi tärkeää valmentajaa.

Simo Syrjävaara valmensi minua Salpausselän urheilulukiossa neljä vuotta. Teimme hänen kanssaan paljon hommia.

Simon merkitys oli tärkeä teknisen pohjan luomisessa. Hän oli myös todella merkittävä henkilö innostuksen luojana. Lukioaikoina aloin ensimmäisen kerran treenaamaan tosissani ja tavoitteellisesti.

Meillä oli todella hyvä aamutreeniryhmä. Mukana olivat esimerkiksi Joonas KolkkaAntti PohjaNiki Helenius, Tuomas Haapala, Petri Pasanen, Arto Sivonen ja Mika VäyrynenKaikki ovat pelanneet vähintään pääsarjatasolla, osa maajoukkueessa ja ulkomailla asti.

Muistelen tätä aikaa ja Simoa erittäin lämmöllä.

Reippaan A- ja B-junioreissa minua valmensi seurakasvatti Pertti Jantunen, joka oli pelannut aikaisemmin ulkomailla. Faijani maksoi Pertille hieman, että hän kävi pitämässä minulle myös ylimääräisiä harjoituksia. Harjoittelimme hänen kanssaan todella paljon.”

 

Yli kymmenen vuotta FC Hongassa – ”Bana sanoi minulle joka kauden jälkeen etsivänsä parempaa maalivahtia”

”Pelasin espoolaisessa FC Hongassa yli 10 vuotta.

Hienoimpia yksittäisiä hetkiä Honka-vuosilta olivat nousu Veikkausliigaan vuonna 2005, Suomen Cupin voitto vuonna 2012 sekä kaikki europelit.

Kun muistelen näitä hetkiä nykyään, arvostan enemmän työmäärää ja prosessia saavutusten takana.

Esimerkiksi nousua oli yritetty monta vuotta ja koko prosessi kulminoitui yksittäiseen hetkeen Myllypuron nurmella vuonna 2005. Suomen Cupin voitto taas kruunasi tietyllä tavalla koko urani. Pääsin ensimmäisen ja ainoan kerran voittamaan jotakin merkityksellistä.

Kun pelasimme Racing Santanderia vastaan UEFA Cupin kolmannella ja viimeisellä karsintakierroksella, europeli oli Santanderin seurahistorian ensimmäinen. Se teki tapahtumasta merkittävän myös vastustajalle. Kun saavuimme lentokentälle, televisiokamerat olivat paikalla. Siirryimme täydelle stadionille poliisisaattueessa. Tämä oli hieno kokemus.

Jarkko Tuomisto ja Gert Remmel tulivat FC Honkaan vuonna 2010. Jarkko toi maalivahtivalmennuksen ja Gert toimimisen osana joukkuetta. He avasivat ihan uudenlaisen maailman.

En ostanut heti Gertin ja Jarkon uusia ajatuksia. Alku oli todella vaikea, ja me kokeneemmat pelaajat kipuilimme. Olimme tietynlaisen kulttuurin ”marinoimia”. Asioita tehtiin täysin eri tavalla kuin aikaisemmin. Olen oivaltanut näiden vuosien arvon vasta myöhemmin.

Jarkko on minulle vieläkin mentori ja isähahmo. Pelaajaurani kannalta Jarkko tuli valitettavasti liian myöhään. Olin silloin jo 32-vuotias. Oikeasti sain vasta silloin 2010 ensimmäisen kerran maalivahtivalmennusta.

Totta kai myös ”Banan” (Mika Lehkosuo) merkitys oli iso pelaajapolullani. Hänellä oli kyky luoda työnteon kulttuuria. Bana rakensi FC Hongassa mikroympäristön, jossa mikään ei riittänyt.

Minulle on jäänyt mieleen myös Banan rehellisyys, jota arvostan todella paljon. Hän sanoi minulle joka kauden jälkeen etsivänsä parempaa maalivahtia. Suomessa minä riitin, europeleissä en. Tämä pisti minut tekemään aina enemmän ja enemmän töitä.

Banan suora rehellisyys on näkynyt myöhemmin omassa valmennustoiminnassani. Olen myös Aspiressa huomannut, että pelaajat arvostavat rehellisyyttä.

Varsinkin viimeiset vuodet FC Hongassa olivat talousvaikeuksien takia tuskallisia. Ne olivat kuitenkin samalla kasvattavia kokemuksia, joista on ollut myöhemmin hyötyä. Opin keskittymään olennaiseen ja niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa.”

 

Pelaajasta valmentajaksi – ”Kun lopetan pelaamiseen, futis jää”

”Sanoin vuonna 2011 nykyiselle vaimolleni, että ”kun lopetan pelaamisen, futis jää”. Olen saanut kuulla tästä myöhemmin.

Kun lopetin vuonna 2013 pelaamisen 36-vuotiaana, minulla ei ollut mitään suunnitelmia. Olin opiskellut metsätieteiden maisteriksi Helsingin yliopistossa sekä urheilutoimittajan ammattitutkinnon pelaamisen ohessa, mutta en ollut tehnyt urasuunnitelmia.

En ollut aluksi kauhean innoissani valmentamisesta. Ajattelin vain kokeilla, koska mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ollut olemassa.

Olin ollut pelaajaurani päättymisen jälkeen hetken aikaa valmentajana FC Hongan liigajoukkueessa, mutta parin kuukauden jälkeen Bana sai kenkää, ja me muut valmentajat irtisanouduimme samalla.

Valmensin kaksi ensimmäistä vuotta Käpylän Pallon junioreissa. En ollut päätoiminen valmentaja, vaan tein valmentamisen ohessa kirjoitushommia ja olin järjestämässä urheilutapahtumia Waldenin veljesten firmassa.

Valmentaminen vei minut kuitenkin mukanaan. Toisen valmennusvuoden aikana KäPassa päätin, että haluan valmentaa ammatikseni ja katsoa, mihin rahkeeni riittävät.

Oli kehittymiseni kannalta ratkaisevan tärkeää, että aloitin nuorissa junioreissa, KäPan U13- ja U14-ikäisissä. Olen kiitollinen siitä, että Jarkko ohjeisti, että olisi järkevää aloittaa nimenomaan junioreissa. ”

 

Valmennusperustan luomista – ”Sain junioreissa rauhassa kokeilla asioita ja tehdä virheitä”

”Aloitin valmentajana nollapisteestä. En ollut valmentanut yhtään, mutta sain kuitenkin paikan mielestäni erinomaisesta ympäristöstä eli Käpylän Pallosta. Pelaajaura auttoi alussa, mutta olin aika hukassa. Voi tuntua hassulta, mutta alussa jo pelkästään rotaation suunnittelu harjoitteissa oli vaikeaa. Ei tätä pelaajana ollut ajatellut.

Monella ihmisellä on käsitys, että pitkän pelaajauran myötä tietäisi paljon lajista. Oma kokemukseni on, että näin se ei mene. Vaikka tiesin tietyllä pelipaikalla pelaamisesta jotakin, tällä asialla ei ollut valmentamisen kanssa mitään tekemistä.

Sain junioreissa rauhassa kokeilla asioita ja tehdä virheitä. Ristiriita oli välillä todella kiusallinen, kun ihmiset odottivat, että tiedän entisenä pelaajana paljon, mutta itse koin, että olin aivan hukassa.

Minulla on sekä KäPasta että HJK:sta pääsääntöisesti hyviä muistoja.

KäPassa pääsin todella hyvään porukkaan, 2001-syntyneisiin, jossa oli mahtava ryhmä: Abdi Mohamed valmentajana sekä Ben Pallas ja Miikka Nurmi taustoina.

Seuran valmentajat olivat pieni, mutta tiivis yhteisö. Muistan, että keskustelimme usein tuntikausia KäPan toimistolla aamutreenien jälkeen Abdin, Ossin (Virta), ”Apin” (Aleksi Piirainen), J-P:n” (Jussi-Pekka Savolainen) ja Juhan (Valla) kanssa

KäPassa resurssit olivat todella rajalliset. Esimerkiksi aamutreeneissä pallot olivat erilaisia ja risaisia. Monesta asiasta oli välillä pulaa.

Olen kiitollinen, että Erkki Valla otti minut HJK:hon vuonna 2016. Välillä toiminnassa tuli vaikeita tilanteita, mutta ”Eki” seisoi aina 100 %:sti tukena. Olen tästä ikuisesti kiitollinen.

HJK:ssa resurssit olivat aivan eri tasolla. Sain keskittyä täysillä valmentamiseen ja sain palkata avukseni kaksi tärkeää valmentajaa, Dmitriy Chydaykinin ja Oso Hautamon. Olosuhteet olivat erinomaiset.”

Tuomas Peltonen elokuussa 2011.
Tuomas Peltonen FC Hongan maalilla elokuussa 2011. Pelaajauran päätyttyä Peltonen on työskennellyt maalivahtivalmentajana. Kuva: Jussi Eskola.

Linjattomuus suurena ongelmana Suomessa – ”Kentällä toiminta oli todella kirjavaa”

”Molemmissa seuroissa, sekä KäPassa että HJK:ssa, ongelmana oli tietynlainen linjattomuus ja epämääräisyys. Seuroissa oli tehty hienot valmennuslinjat, mutta kentällä toiminta oli todella kirjavaa. Suunnitelmat toteutuivat vain osittain, ja toiminta oli todella henkilövetoista: joissakin joukkueissa valmennuslinja näkyi, toisissa joukkueissa ei.

HJK:ssa visiona oli olla paras pohjoismainen seura vuonna 2020. Jo vuonna 2016 näki, että tavoitteen saavuttaminen on linjattomuuden takia mahdotonta. Ihmiset vaihtuivat liian usein ja asioita kokeiltiin liikaa. Välillä kokeiltiin Ekkonoa, välillä jotakin muuta. Mistään prosessista tai linjasta ei voitu puhua.

Kulttuuri on todella iso kokonaisuus. Aspiressa pelaajille on todella iso asia, että he saavat pelata akatemiassa. Suomessa en aistinut pelaajista samanlaista ylpeyttä omasta seurasta. Näkyvät asiat, kuten hieno stadion tai valokuvat seuran käytävillä, ovat vain pieni osa kulttuuria.

Tunnen miesten ja poikien kilpajalkapallon, en ota kantaa nais- ja tyttötoimintaan tai harrastejalkapalloon. Jos puhutaan high performance -kulttuurista, Suomessa ollaan tästä todella kaukana. Ero on valtava. Tavoitteen pitää ohjata toimintaa. Jos tavoite on olla esimerkiksi Pohjoismaiden paras junioriseura, riman täytyy olla korkealla.

Ymmärretäänkö Suomessa, mitä on korkea vaatimustaso? Ymmärretäänkö huippupelaajakehityksen näkökulmasta pelaajalähtöisyys oikein?

Kuten esimerkiksi Sami Hyypiä Akatemiassa, myös Aspire Academyssa uskotaan holistiseen lähestymistapaan. Itse toiminta on kuitenkin kuin yö ja päivä, kaksi täysin erilaista maailmaa.

Olin hämmentynyt, kun luin SHA:n sivuilta jutun FC Lahden viime kauden valmennusprosessista. Hämmennyin siitä, kuinka paljon jutun mukaan vastuuta sysättiin pelaajille – jopa sellaisissa asioissa, joissa vastuuta ei voi siirtää. Lisäksi voidaan pohtia, mikä oli valmennusprosessin tulos, jos FC Lahti oli sarjassa kahdeksas. Aina pitää kysyä, missä ovat tulokset.

Kirjoituksen mukaan pelaajat osallistuivat FC Lahdessa esimerkiksi pelimallin ja harjoittelun määrittämiseen. Tässä ollaan mielestäni hakoteillä. Jos puhutaan high performance -toiminnasta, ihminen täytyy työntää epämukavuusalueelle. Kyse ei voi olla siitä, mitä pelaaja haluavat, vaan siitä, mitä pelaajat tarvitsevat. Nämä eivät ole aina sama asia.

Aspiressa ajatellaan, että holistisuus on pelaajien saamista tietoiseksi omasta prosessistaan. Meillä tehdään hyvin selväksi, että pelaajia valmennetaan harjoitteiden sisällä heidän yksilöllisten tavoitteidensa, individual objectives, kautta. Mutta pelaajat eivät todellakaan päätä näitä tavoitteita itse. Tavoitteista kyllä keskustellaan, mutta valmentaja on ammattilainen suhteessa pelaajaan.”

 

Vaikutteita monelta valmentajalta – ”Katsoin aluksi toimintaa suu auki”

”Kun ajattelen valmentajia, joilta olen saanut vaikutteita, nostan ensimmäisenä esille Jarkon (Tuomisto) nimen. Olemme edelleen yhteydessä viikoittain. Hän on aina auttanut. Varsinkin alkuvaiheessa lähetin hänelle jatkuvasti videomateriaalia treeneistäni. Jarkko on ollut ja on edelleen ylivoimaisesti tärkein tukihahmo.

Toinen tärkeä maalivahtivalmentaja kehitykseni kannalta on ollut Jyri Nieminen. Vaikka Jyri ja Jarkko toimivat yhdessä vaiheessa samassa ympäristössä, he ovat kaksi täysin erilaista persoonaa. Molemmilta saa erilaisia ajatuksia. Olen myös Jyrin kanssa yhä paljon tekemisissä.

Gert (Remmel) on opettanut minulle jalkapallosta ylipäänsä paljon. Koen, että hän ymmärtää todella syvällisesti jalkapalloa. Saan häneltä tälläkin hetkellä omaan maalivahtivalmentajan rooliini paljon ajatuksia. Gert on auttanut minua, todennäköisesti tiedostamattaan, ymmärtämään paremmin myös Aspiren metodia, koska lähestymistavoissa prinsiippien ja sub-prinsiippien kautta on paljon samankaltaisuuksia, vaikka itse valmennusprosessi on ihan erilainen.

Aspiressa olen oppinut valtavasti akatemian tekniseltä johtajalta Edorta Murualta sekä akatemian entiseltä mentor coachilta Unai Melgosalta. He mullistivat monessa asiassa ajattelutapani. Heiltä olen oppinut, mitä korkea, päivittäinen vaatimustaso on aidosti. Katsoin aluksi toimintaa suu auki.

Suomessa sain kuulla usein, että olin liian kova tai vaativa valmentajana, mutta täällä olin aluksi jotain täysin muuta. Täällä ytimessä ei ole se, mikä pelaajasta on kivaa, vaan se, miten pelaaja kehittyy.”

 

Maajoukkuetoiminnasta ja Palloliiton roolista – ”Tulosvastuun puute on valtava ongelma”

”Olin lokakuussa 2017 yhden viikon ajan U21-maajoukkueen mukana Georgiassa. Olin nuorten maajoukkueen valmennustiimin jäsen, mutta pesti päättyi, kun siirryin keväällä 2018 Aspire Academyyn.

Palloliitto on Suomessa sellainen keskeinen toimija, josta high performance -kulttuurin pitäisi valua alaspäin. Jos ajatellaan, että nuorisomaajoukkueissa pitäisi saada paras irti ja optimoida tulos, niin nykyinen tulosvastuun puute on valtava ongelma.

Niin kauan kuin Palloliitosta ja sen alaisista joukkueista puuttuu tulosvastuu, mistään maksimaalisesta suorittamisesta on ihan turha puhua.

Tulokset eivät ole kovinkaan paljoa muuttuneet, mutta silti samat ihmiset jatkavat lähes vuodesta toiseen. Oman toiminnan kyseenalaistaminen on todella vaikeaa, jos ulkoapäin ei tule ”inputia”. Näin voi käydä, jos samat ihmiset toimivat yhdessä vuodesta toiseen.

Myös Palloliitossa valmentajien pitäisi kilpailla keskenään. Pelaajathan kilpailevat kuitenkin koko ajan pelipaikoista.

Jos tulokset eivät tyydytä, valmentajia pitäisi vaihtaa kylmästi, vaikka kesken prosessin. Ymmärrän, että liitossa ei voida vaihtaa kaikkia ihmisiä jatkuvalla syötöllä, mutta paikat karsintaprosessien valmennustiimeissä pitäisivät mielestäni olla kilpailtuja positioita, joihin huippujalkapallojohtaja nimeää sillä hetkellä parhaat liiton kanssa sopimussuhteessa olevien joukosta. Näin toimitaan esimerkiksi Aspiressa ja Qatarin nuorisomaajoukkueissa.

Jos joukkue ei mene karsinnoista läpi, on ihan turha höpöttää mistään pitkäjänteisyydestä tai pelaajien kehittymisestä. On ihan selvää, että jollekin tulee paha mieli, mutta sitä on jalkapallo.

Jos epämukavuusalue ei ole läsnä, ihminen ei joudu repimään itsestään kaikkea irti. Aspiressa paine on koko ajan mukana toiminnassa. Aspiressa ajattelutapa on, että kun valmentajat ovat liikkeessä ja elävät epämukavuudessa, johtajat ovat onnistuneet työssään.

Voin sanoa, että minulla on hyvin epämukava olo lähes koko ajan. Mutta nautin siitä.

Sloganit ovat sloganeita ja ne pitää elää todeksi, mutta Asipire Academyssa sanotaan usein, että pyrkimyksenä ei ole enjoyment tai fun, vaan satisfaction. Sellainen tunne syntyy, kun joutuu oikeasti ponnistelemaan ja puskemaan eteenpäin. Tätä tunnetta halutaan synnyttää Aspiressa jo hyvin nuorissa pelaajissa sekä kaikissa valmentajissa.

Kasvu ja kehittyminen vaativat ristiriitoja, konflikteja ja kyseenalaistamista. Ei se niin voi mennä, että kehumme toisiamme ja jauhamme keskenämme, että ”teemme helvetin hyvää duunia”.

Tuntuu, että Suomessa ihmiset ovat jotain aikaisemman historiansa ja vanhojen saavutustensa takia. Ajatellaan, että jos valmentaja tai pelaaja on joskus voittanut kolme mestaruutta tai pelannut ulkomailla, hän olisi nykyjalkapallon asiantuntija. Tämä on ajatuksena täysin väärä.

Aspiressa kukaan ei ole hyvällä tavalla mitään. Täällä korkeankin profiilin toimijat joutuvat joka viikko perustelemaan, mitä tehdään ja miksi. Sillä ei ole merkitystä, ovatko he joskus esimerkiksi rakentaneet Athletic Bilbaon systeemin tai toimineet Valioliiga-joukkueen kapteenina.”

 

Kiinnostus Aspire Academya kohtaan syttyi – ”Kun näin, mikä muutos Jarkossa oli tapahtunut”

”Kun aloitin HJK:ssa päätoimisena valmentajana, ajattelin jo silloin, että haluan katsoa, mihin osaamiseni riittää.

Kun näin muutoksen, mikä Jarkossa oli tapahtunut Aspire Academyssa, halusin tietää lisää akatemian metodista.

Kun Jarkko oli lomallaan käymässä Suomessa, hän tuli katsomaan harjoituksiani Käpylän kuplahallille. Emme olleet tavanneet vuoteen. Treenien aiheena oli jokin tekninen suoritus. Valmentamisestani ei meinannut tulla mitään.

Jossain vaiheessa Jarkko kysyi, voisiko hän ottaa valmentamisesta kopin. Näin, miten hän alkoi tykittämään. Jarkko oli valmentanut minua neljä vuotta FC Hongassa, mutta hän ei ollut enää sama valmentaja.

Yksityiskohdat, rytmi ja tilanteen haltuunottaminen – katsoin Jarkon valmentamista ihaillen.

Utelin Jarkolta Aspiren toiminnasta ja pääsin viikoksi tutustumaan akatemian toimintaan. Päätin, että haluan ryhtyä työskentelemään samaan suuntaan.

Lähdin työstämään omaa metodiani Jarkon ja Jyrin tuella. Pommitin heitä videoilla ja pyysin kommentteja. Pystyin junioripuolella hiomaan ja kehittämään metodiani.

Olen Jarkolle ja Jyrille ikuisesti kiitollinen heidän tuestaan sekä HJK:lle siitä, että sain vapaasti rakentaa omaa valmentajaidentiteettiäni.

Jossain vaiheessa Jarkko tiedusteli, olisinko kiinnostunut valmentamaan Aspiressa. Hän tosin sanoi silloin, etten ole vielä valmis, mutta jossain vaiheessa tilaisuus kyllä tulee.

Syksyllä 2017 Jarkko soitti ja kertoi, että nyt voisi olla sopiva hetki. Hän oli jutellut Aspire Academyn maalivahtivalmennuksen johtaja Iñaki Ulloan kanssa. Minun piti lähettää 24 tunnin sisällä Aspireen video-CV:ni, josta ilmeni metodini.

Olin kuvannut kaikki harjoitukseni HJK:ssa ja KäPassa ja aloin tekemään klippejä. Olin viimeiset vuodet tietoisesti rakentanut metodiani Aspiren suuntaan, joten tiesin mitä tehdä.

Saman vuoden joulukuussa Ulloa soitti ja ilmoitti, että Aspire haluaa rekrytoida minut. Aloitin työt 1.4.2018 – useamman kuukauden paperiprosessin jälkeen.”

 

Valmentajan täytyy olla koko ajan valmis – ”Ympäristö on erittäin vaativa”

”Aspire Academy on kansallinen sisäoppilaitos, johon kootaan parhaat pelaajat Qatarin seuroista. Tavoitteena on kehittää pelaajia maajoukkueisiin. Henkilökunta on erittäin kansainvälinen, toimijoita on 30 eri maasta.

Ympäristö on valmentajalle erittäin vaativa ja hektinen. Mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia ei kannata tehdä. Erilaisesta kulttuurista tulevalle muutos oli shokki. Ainoa pysyvä osa on metodologia, kaikki muut asiat voivat muuttua hyvinkin nopeasti.

Aspiressa ajatellaan holistisesti. Tietyt asiat, kuten harjoitteet, valmennuskieli ja tapa käsitellä pelaajia, ovat pyhiä, eikä yksittäinen valmentaja voi vaikuttaa niihin. Näistä muodostuu isompi kokonaisuus kuin valmennusmetodi: learning culture. Toisaalta nähdään tärkeänä, että jokainen valmentaja valmentaa oman persoonansa kautta, mikä antaa mielestäni liikkumatilaa ja vapauttaa energiaa. Psykologi ja sosiologi ovat koko ajan valmentajien tukena. Valmentajia yritetään viedä jatkuvasti epämukavuusalueelle.

Täällä sanotaan valmentajille: ”You don’t need to be prepared, you need to be ready.” Mitä vain voi tapahtua milloin vain.

Ajatteluni Aspiressa on muuttunut kokonaan: alkaen siitä, miten rakennetaan pelimalli ja päättyen siihen, millainen on harjoitusprosessi ja miten pelaajia kehitetään.

Koko ajatus jalkapallosta rakentuu Aspire Academyssa prinsiippien ja sub-prinsiippien varaan. Ei ole mitään valmiita malleja. Prinsiippien tavoitteena on tuottaa tietynlaista käyttäytymistä kentällä. Tavoitteena on, että Aspiren pelaamisesta tunnistetaan aina tietyt pyrkimykset – identiteetti –, ei niinkään tiettyjä malleja.

Prinsiipit ja rakenne ovat aina läsnä kaikissa harjoitteissa. Vain tällä tavoin ne voivat siirtyä elävinä itse peliin. Meillä ei ole edes olemassa mitään Power Point -muotoista valmennuslinjaa tai pelimallia.

Pallollisessa pelaamisessa isoin ajatus on idea of progression. Tavoitteena on edetä aina, kun se on mahdollista. Struktuuri tulee säilyttää ja prinsiipit tapahtuvat sen sisällä. Ei meillä esimerkiksi laiturit seilaa taskuissa. Jos näin tapahtuu, pelaaja otetaan pois kentältä. Myöskään keskikenttäpelaaja ei käytännössä koskaan putoa toppareiden väliin.

Harjoitteet on rakennettu niin, että pelaajilla on tietyt pelitilat, joita heidän tulee hallita. Idea of progression -prinsiippi sisältää esimerkiksi sub-prinsiipin look far. Jos peliteolla on mahdollista voittaa linjoja, siihen tulee aina pyrkiä. Game is open or game is closed.

Kun harjoittelemme maalivahtien kanssa, teemme sitä pääsääntöisesti avoimessa ympäristössä. Referenssit tulevat pelistä. Maalivahdin on helppo katkaista esimerkiksi matala keskitys, jos tilanteeseen ei juokse yhtäkään pelaajaa. Mutta kun harjoituksissa tilanteeseen lisätään maalia kohti juokseva hyökkääjä ja puolustava pelaaja, tilanne ja toiminta on täysin erilaista, kun informaatiota pitää kerätä useasta eri kohteesta. Näin pyrimme kasvattamaan peliä havainnoivia ja ymmärtäviä pelaajia. Toki on tiettyjä toimintoja, joita harjoittelemme myös eristetymmin.

Näen, että tulevaisuuden maalivahtipelaamisessa korostuu kollektiivinen yhteistoiminta esimerkiksi maalinestopelaamisessa. Tässä on monissa ihan huipputasonkin joukkueissa vielä tekemistä. Kysymys on esimerkiksi siitä, miten maalivahti ja pelaajat rakentavat yhdessä peittoa.

Olennaista on se, mikä on tehokasta suhteessa joukkueen pelimalliin ja miten maalivahti ja muut pelaajat voivat toimia yhdessä tässä kontekstissa. Maalin peittäminen tai pelin avaaminen eivät huipullakaan joka paikassa vielä nivoudu maalivahdin ja kenttäpelaajien yhteistoiminnassa.

Näen paljon esimerkiksi sitä, että talvitauolla täällä harjoittelevissa huippujoukkueissa maalivahdit tekevät omaa juttua ja muu joukkue omaa juttua. En pidä tätä toimintamallia optimaalisena.”

 

Konflikteja treenikentällä ja kilpailua valmentajien välillä – ”Tavoitteena on kasvattaa pelaajien toleranssia”

”Kun valmentajat ovat kovia kentällä ja haluavat viedä pelaajia joka päivä äärirajalle ja sen yli, tavoitteena on kasvattaa pelaajien toleranssia, opettaa heitä selviytymään erilaisista tilanteista.

Varsinkin vanhempien pelaajien kanssa treeneissä tulee välillä konflikteja. Tärkeää on, että vuorovaikutus ei katkea, vaan pelaajan kanssa käydään tilanteen rauhoituttua läpi, mitä tapahtui ja miksi.

Myös valmentajapalavereissa on välillä voimakkaita konflikteja ja väittelyitä.

Samalla tavalla kuin pelaajien välillä, myös valmentajien välillä on kilpailua. Aspiressa on suuri valmentajapooli, josta valitaan valmentajat maajoukkueisiin, jotka ovat haluttuja paikkoja.

Kilpailu ei näy joka päivä, mutta on selvää, että valmentajat tavoittelevat parhaimpia pestejä. Valmentajat eivät välttämättä ole yhden ikäluokan kanssa koko vuotta. Valmentajia voidaan vaihtaa milloin tahansa.

Koen, että Aspiren organisaatio on ollut itselleni urheilullisesti erittäin oikeudenmukainen. Kun olen onnistunut, se on tunnistettu. Toisaalta olen ollut ikävissä tilanteissa ja saanut kuulla asiasta, jos en ole hoitanut optimaalisella tavalla jotakin hommaa.”

 

Akatemian arkea – ”Päivät ovat todella hektisiä”

”Harjoituksia on yksi tai kaksi kertaa päivässä. Toinen tärkeä kokonaisuus on valmentajien mentorointi. Treenejä pääsee milloin tahansa seuraamaan, mutta mentorointitilaisuudet tapahtuvat suljetuin ovin.

Osa holistista lähestymistapaa on, että pelaajien lisäksi jokaisella valmentajalla on oma kehitysprosessinsa käynnissä koko ajan. Mentoroinnissa mennään syvälle henkilökohtaisiinkin asioihin, ja kenellä tahansa on oikeus niin halutessaan puhua mistä tahansa. Luottamus on mentorointiprosessille elinehto. Siellä käsiteltyjen asioiden tulee jäädä vain ja ainoastaan huoneessa olijoiden tietoon. Mukana prosessia vetämässä ovat teknisen johtajan lisäksi myös akatemian psykologi ja sosiologi. Näitä hetkiä on joka päivä yksi ja paikalla ovat kaikki valmentajat.

Kerran viikossa on lisäksi methodology meeting, jossa käydään läpi metodia ja harjoitteita. Maalivahtiosasto tapaa myös kerran viikossa.

Päivät ovat todellisia hektisiä. Esimerkiksi viime vuoden tammikuun ja maaliskuun työskentelin joka päivä 10-15 tuntia ilman yhtäkään vapaapäivää osana karsintoihin valmistautuvan Qatarin U23-maajoukkueen valmennustiimiä sekä samaan aikaan vastavalittuna koordinaattorina mv-metodologiaa sekavan ajanjakson jälkeen yhtenäistäen. Aika menee nopeasti ja prässi on kovaa. Täällä paine on koko ajan läsnä.

Akatemiassa painotetaan koko ajan, että ainoa asia, mikä kiinnostaa suhteessa pelaajaan, on se, kehittyykö pelaaja vai ei. Ajattelen itse, että tietty etäisyys pelaajan ja valmentajan välillä on tärkeää. Valmentajan täytyy välillä tehdä koviakin ratkaisuja. Jos suhde pelaajaan on liian läheinen ja pelaaja hakee vaikeina hetkinä koko ajan valmentajalta hyväksyntää, valmentajan voi olla vaikea siirtää tunteet syrjään. Ei ole tervettä roikottaa pelaajaa esimerkiksi ykkösmaalivahtina valmentajan ja pelaajan välisen suhteen takia. Pelaajille täytyy osata opettaa myös pettymyksiä.

Jos pelaaja esimerkiksi myrkyttää joukkuetta, hänet siirretään takaisin omaan seuraan harjoittelemaan. Yhteys pelaajaan ei kuitenkaan koskaan katkea kokonaan. Pelaaja voi jossain vaiheessa päästä takaisin akatemiaan, jos hän osoittaa olevansa valmis muuttamaan toimintaansa.

Esimerkiksi U19-maajoukkueesta laitoimme syksyllä neljä avauskokoonpanon pelaajaa ulos kaksi viikkoa ennen karsintaturnausta. Ovi ei kuitenkaan sulkeudu kokonaan. Onnistuneiden karsintojen jälkeen kaksi pelaaja on mukana käynnissä olevassa valmistautumisprosessissa kohti Aasian lopputurnausta. Prosessi ei voi tapahtua yksittäisen pelaajan ehdoilla. Kaiken tulee perustua identiteettimme mukaiseen toimintaan.”

 

Unelmien toteutumisen tukijana – ”Parasta suunnitelmallisuutta on elää hetkessä”

”Haluaisin olla koko ajan ympäristössä, jossa pystyn kehittymään. Ympäristön pitää haastaa minua. En näe muuten järkeä valmentaa.

Olen Aspiressa oppinut, että on turha suunnitella asioita pitkälle. Lyhyessä ajassa voi tapahtua paljon. Parasta suunnitelmallisuutta on elää hetkessä.

Muistan, kun suoritin Suomessa UEFA Goalkeeper A -kurssia, Antti Niemi kysyi, missä osallistujat tarvitsevat apua. Suurin osa vastasi, että heillä on vaikeuksia tehdä vuosikelloa, isoa kuvaa, mitä täytyy tehdä vuoden aikana. Taisin itsekin vastata jotakin tällaista.

Nykyään ajattelen aivan eri tavalla. Pelaajakehitysprosessi on hyvin aaltoilevaa. On ihan päätöntä suunnitella, mitä teen pelaajien kanssa marraskuussa. Tärkeintä on ajatella, mitä pelaajat tarvitsevat tällä hetkellä ja miten voin reagoida siihen juuri nyt.

Haluaisin toimia ympäristössä, joka toteuttaa high performance -kulttuuria. Suomessa ajatellaan usein, että on hyvä, että valmentajalla on opettajatausta. Voi siitä olla hyötyä, mutta mielestäni opettaja-ajattelu ei kuitenkaan sovellu high perfomance -toimintaan parhaalla mahdollisella tavalla. Nuoren täytyy itse todella haluta tällaisen toiminnan piiriin, sillä siinä mennään koko ajan ihan äärirajoilla ja niiden yli. Ympäristö voi olla todella haastava ja raadollinen. Kun puhutaan harrastustoiminnasta, asia on tietysti eri.

Koen, että valmentaminen on kehittänyt minua myös ihmisenä ja perheenisänä. Saan valmentamisesta ja kehittymisestä nautintoa.

Valmennan, koska saan auttaa nuoria ihmisiä toteuttamaan unelmia. Saan tästä isoja tyydytyksen hetkiä. Minulla tulee hyvä olo, kun näen, että nuori pelaaja on motivoitunut tekemään todella paljon töitä unelmiensa eteen, ja saan olla mukana siinä prosessissa nostamassa rimaa koko ajan korkeammalle.”

 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

Avoin kirje Mikko Salasuolle

Arvoisa tutkija Mikko Salasuo

Olen seurannut jo pitkään kannanottojasi julkisuudessa ja tutustunut myös tutkimuksiisi koskien lasten ja nuorten urheilua.

Pidän tärkeänä, että Suomessa on Nuorisotutkimusseuran kaltainen yhdistys, joka esittää omassa viitekehyksessään säännöllisesti kannanottoja lasten ja nuorten arjen ilmiöistä, joihin myös urheilu eittämättä kuuluu.

Puhun tässä kirjeessä nimenomaan urheilusta, sillä mielestäni lasten seuratoiminnassa liikunnan ja urheilun erottaminen toisistaan ei ole aina helppo. Näen, että seuratoiminnassa on kyse urheilusta ja seuratoiminnan ulkopuolella tapahtuvassa organisoimattomassa pelailussa ja muussa liikkumisessa liikunnasta. Toki tämäkin on voimakas yksinkertaistus ja kritiikille altis jaottelu.

Kun jalkapallossa kaksi joukkuetta astuu kentälle pelaamaan siitä, kumpi voittaa ja kumpi häviää, kyse on aina urheilusta, sääntöjen mukaisesta kilpailusta. Muussa tapauksessa kyse ei ole urheilusta, vaan jostakin muusta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että tuloksen pitäisi olla toiminnan ainoa määräävä tekijä.

Ymmärrän rakenteiden ravistelun, mutta rohkenen silti kysyä: Onko lasten ja nuorten urheilu tosiaan niin heikoilla kantimilla kuin kommenttiesi perusteella voisi helposti tulkita?

Junnujen raaka pudotuspeli. Lapsestasi ei tule uutta Litmasta. Suurin osa perheiden futikseen laittamista euroista menee täysin hukkaan. Pysy mahdollisimman kaukana lapsesi harrastuksesta. (Otsikkoja Ylen Futisvanhemmat-sarjaan liittyvistä kirjoituksistasi)

Raflaavat kommentit ja otsikot saavat tietysti suurimman huomion, mutta ihan noin synkkänä, epäkohdista huolimatta, seuratoimintaa on vaikea nähdä. Ellei sitä sellaisena nimenomaisesti halua kuvata.

Olen itsekin kriittinen, mutta en tunnista kaikki niitä ilmiöitä, joihin olet viime vuosina ottanut kantaa. Kun yleinen keskusteluilmapiiri on aika ajoin tuntunut suorastaan kilpaurheiluvastaiselta, olen halunnut tarkoituksella puolustaa kilpailemisen paikkaa esimerkiksi juniorijalkapallossa. Silloin olen saattanut itsekin syyllistyä provosoiviin otsikoihin.

Vuonna 2019 julkaistu lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä kartoittanut LIITU 2018 -tutkimus antaa mielenkiintoista osviittaa lasten ja nuorten kokemuksista.

Kun 11-15-vuotiailta nuorilta kysyttiin yleisimpiä syitä harrastuksen lopettamiseen, vähiten vastauksia saivat vaihtoehdot ”en pidä kilpailemisesta” ja ”en pitänyt valmentajasta”. Seuratoiminnassa on aina kehitettävää, mutta näitä vastauksia on hyvä pysähtyä pohtimaan.

Vika saattaa olla minussa, mutta tulkitsen monia puheenvuorojasi niin, että niissä ilo ja kilpaileminen asetettaisiin jotenkin vastakkain. Myös tavoitteellisen toiminnan piirissä kuuluu naurua ja näkyy leikkiä. Toisaalta kevyemmän harrastamisen piirissä voi olla turhautumista ja tylsistymistä. Toiminnan toteutus ratkaisee, ei se, mitä nimitystä toiminnasta käytetään.

Toivoisin, että yllä esitetty näkökohta ei unohtuisi kannanotoissasi. Monista kehittämistarpeista huolimatta suomalaisessa lasten ja nuorten urheilussa on myös paljon hyvää.

Kirjoituksiasi lukiessani en ole juurikaan törmännyt kilpaurheilun positiivisiin puoliin. Tässä suhteessa monet tahot tuottavat hyödyllistä informaatiota.

Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n vuonna 2018 julkaisema tutkimus Lapsuusajan kilpaurheilu suojaa psyykkiseltä oireilulta aikuisiällä on saanut jostain syystä vain vähän huomiota eri medioissa.

Tutkimuksen yksi tärkeimpiä viestejä oli, että mitä intensiivisemmin pojat harrastavat liikuntaa, ja mitä korkeammalla tasolla he kilpailevat, sitä vähemmän he oireilevat psyykkisesti nuorena aikuisena.

Toisaalta tutkimus kertoi myös, että lapsena kilpaurheilua harrastaneiden poikien runsas alkoholinkäyttö ja nuuskaaminen oli muita yleisempää nuorena aikuisena.

Molemmat ulottuvuudet ovat tärkeitä ja huomionarvoisia. Pidän tärkeänä, että kilpaurheilua tarkasteltaisiin mahdollisimman objektiivisesti – sekä positiiviset että negatiiviset vaikutukset huomioiden. Näin molempiin puoliin voitaisiin päästä mahdollisimman tiukasti kiinni. En tunnista aina tällaista tarkastelua kannanotoistasi.

Seuratoiminnassa ilmeneviin epäkohtiin, kuten kiusaamiseen, täytyy ehdottomasti puuttua. On hyvä, että olet pitänyt asiaa esillä. Monet puheenvuorosi ovat osuneet asian ytimeen. Kiitos näistä kommenteista.

Tässä(kin) asiassa on kuitenkin oltava huolellinen: kilpaileminen ja tavoitteellinen toiminta eivät itsessään johda haitallisiin vaikutuksiin. Kyse on aina mukana olevien toimijoiden roolista. Oikein toteutettuna urheilu on yksi parhaimpia kasvualustoja oppia elämässä tärkeitä taitoja.

Tarvitsemme enemmän konkreettisia toimenpide-ehdotuksia ja ratkaisuja, vähemmän urheilun käsittelemistä kategorisesti hyvänä tai huonona asiana. Kun perustimme vuonna 2018 Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n, tämä olisi yksi tärkeimmistä tavoitteistamme: jakaa tietoa ja kokemuksia sekä lisätä ymmärrystä. Nyt jäseniä on jo lähes 300.

Olet milloin tahansa tervetullut vierailemaan juniorivalmentajayhdistyksen tilaisuuksissa.

Julkisissa puheenvuoroissa toistuu usein kommentti, että lapset lopettaisivat seuraharrastuksen keskimäärin 11-vuotiaana. Viimeksi tämä väite toistui 2.5.2020 julkaistussa seuratoimintaa käsitelleessä Ylen jutussa.

Tältä osin LIITU 2018 -tutkimus ei ole riittävän täsmällinen, tai ainakin siitä tehdyt tulkinnat menevät metsään.

Liikuntatieteen tohtori Outi Aarresola onkin todennut osuvasti:

”Kuulen usein LIITU 2018-tuloksista tulkinnan: ”urheiluseuraharrastaminen lopetetaan keskimäärin 11-vuotiaana”. Ei lopeteta. Tulos koskee jo lopettaneita, joita 26 % 9-15-vuotiaista. Heitä suurempi osa on mukana edelleen, eikä tietenkään tiedetä, koska he lopettavat.”

Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka yksittäiset virheelliset heitot voivat jäädä helposti elämään urheiluihmisten mieliin ja saada hallitsevan painoarvon keskusteluissa.

Ei ole tietenkään sinun vikasi, että ajatuksesi ovat saaneet mediassa ja julkisessa keskustelussa niin suuren painoarvon.

Me seura- ja laji-ihmiset saamme katsoa peiliin. Sellaiset merkittävät toimijat, kuten Olympiakomitea ja monet lajiliitot, ovat hyvin usein suut supussa, kun keskustelu kääntyy esimerkiksi lasten kilpailemiseen. En ymmärrä tällaista varovaisuutta.

Välillä tuntuu, että kilpaileminen olisi kirosana suurimmissa organisaatioissa. Taustalla voi olla myös leimautumisen pelkoa. Suomalaisessa urheilussa käynnistetään erilaisia kampanjoita lähes joka viikko. Milloin alkaa esimerkiksi ”Kilpaileminen on kivaa” -kampanja?

Kun lajitoimijat eivät saa muodostettua selkeitä kannanottoja, nuorisotutkijat saavat kentän helposti haltuun. Tällaisessa tilanteessa ongelmana on kuitenkin keskustelun mustavalkoistuminen. Ulkoinen ja sisäinen katsantokanta eivät kohtaa. Teesin ja antiteesin perusteella ei synny synteesiä, vaan diskurssi on leimallisesti kärjekkäiden heittojen viljelyä.

Toivon, että saisimme 2020-luvulla aktiivisia keskustelijoita ja mielipidevaikuttajia myös sellaisista henkilöistä, joiden väitöskirja käsittelee nimenomaan urheilua. Tällöin urheilu- ja nuorisotutkimus voisivat molemmat antaa oman panoksensa: nostaa esiin epäkohtia, ruokkia kehitystä, muistuttaa hyvistä käytännöistä ja esittää käsityksiä tulevista kehityskuluista.

On ollut hienoa havaita, että esimerkiksi nuorten urheilupolkuja tutkinut Outi Aarresola ja suomalaisen liikunta- ja urheilujärjestelmän muutoksista väitellyt Kati Lehtonen ovat usein esiintyneet asiantuntijoina eri kanavissa. Kuten todettua, erilaiset tulokulmat rikastuttavat keskustelua.

Neliönmuotoinen pala ei mene läpi kolmionmuotoisesta aukosta. Minulla tulee usein tällainen mielikuva, kun luen näkemyksiäsi koskien esimerkiksi pelaajakehitystä.

Pitkän linjan lasten ja nuorten jalkapallovalmentaja Pertti Kemppinen on esittänyt seuraavanlaisen näkemyksen pelaajakehityksestä.

”Huippujalkapalloilijan ominaisuuksia ei saavuteta ”kansalaistoiminnan” avulla: nuoret pois kadulta hyvien harrastusten pariin periaatteella. Huippupelaajien kouluttaminen, kasvattaminen ja valmentaminen ovat täsmätyöskentelyä, joka on aloitettava entistä varhaisemmassa vaiheessa. Jalkapallovalmennus kohdistuu tällöin tiettyihin täsmäalueisiin, joiden jalostaminen vaatii valmentajalta pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä sekä tietoa ja taitoa. Minulle jalkapallo on vaativa taitolaji, johon on erikoistuttava varhaisessa vaiheessa.”

Vaikka Kemppisen näkemystä ei täysin allekirjoittaisikaan, siinä on yksi keskeinen viesti. Huippupelaajakehitys ja elämänmittaisen harrastuspolun rakentaminen eivät voi perustua täysin samoihin periaatteisiin, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia niissä varmasti onkin.

Moni voi vetää valmentaja Kemppisen lausunnosta sellaisen johtopäätöksen, että siinä olisi kyse aikuisten unelmien projisoinnista lapseen. Asia on pikemminkin päinvastoin. Ainakin suomalaisessa juniorijalkapallossa on vielä liikaa välinpitämättömyyttä ja liian vähän innostamisen kulttuuria.

Saavatko lapset aitoa mahdollisuutta omien rajojensa etsimiseen vai sammuuko kipinä, kun toiminnasta puuttuu tavoite, suunta, välittäminen ja oikeanlainen tosissaan tekemisen kulttuuri? Tämä on paljon tärkeämpi kysymys kuin se, tuleeko lapsesta Litmanen vai ei.

Olen huolissani siitä, että säännölliset, voimakkaat ja osittain kärjekkäätkin näkemyksesi johtavat siihen, että urheilun toimijat eivät enää erota hyviäkään ajatuksiasi. Tällöin ennakkokäsitykset muodostavat liian korkean muurin. Vastuu on sekä sanojalla että kuulijalla. Tähän teemaan liittyy myös ajatukseni urheilun vaikutusten mahdollisimman laaja-alaisesta pohdinnasta.

Olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että lapsen liikunnallisen elämäntavan kipinän sytyttäminen ei voi tapahtua vain seuratoiminnassa. Siihen tarvitaan myös perheitä. Tämänkaltaiset kannanotot ovat erittäin tärkeitä. Myös nuorisotutkijoiden näkemyksille on ehdottomasti paikkansa julkisessa keskustelussa.

Vaikka tämä kirje on osoitettu sinulle, puhuttelen kuitenkin enemmän muuta suomalaista urheiluväkeä. Ehkä asetelma henkilöityy liikaakin sinuun.

Tarvitsemme sekä urheilun ytimestä että kaukaa sen ulkopuolelta tutkijoita, valmentajia, seurajohtajia ja muita toimijoita, jotka esittävät urheilusta punnittuja argumentteja kiihkottomasti ja mahdollisimman objektiivisesti.

Loppuun haluan todeta, että toit toukokuun alussa julkaistussa Ylen jutussa esiin monia tärkeitä teemoja. Yksi niistä liittyi erilaista toimintaa tarjoavien seurojen tärkeyteen.

Esitit, että urheilussa tarvitaan erilaisia seuroja: sellaisia, jotka tarjoavat toimintaa ”niille, jotka haluavat harrastaa kevyemmin ja niille, jotka haluavat kilpailla”.

Et asettanut kilpailemista ja kevyempää harrastamista vastakkain tai korostanut kummankaan paremmuutta, vaan totesit, että molemmille malleille on paikkansa. Juuri tällaiset kannanotot vievät urheilua eteenpäin.

Toivotan sinulle terveyttä, hyvää kevättä ja uteliaisuutta tutkimustyöhön.

 

Urheiluterveisin

Erkko Meri

”Suomalainen valmennus ja valmennuskeskustelu oli kuin taistelukenttä, jossa oli kaksi leiriä” – Omin sanoin urheilufilosofi ja juniorivalmentaja Jyri Puhakainen

Jyri Puhakainen, 57, on lappeenrantalaisen LAUTP ry:n valmennuspäällikkö, entinen jalkapalloilija ja filosofi.

Puhakainen kirjoitti vuonna 1995 Suomen ensimmäisen liikunnan ja urheilun filosofiaa käsittelevän väitöskirjan. Väitöskirjan nimi oli Kohti ihmisen valmentamista. Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta.

Puhakaista pidettiin 1990-luvulla toisinajattelijana ja kriitikkona, joka haastoi aikakauden vallitsevaa käsitystä valmentamisesta. Vuonna 1999 hän kirjoitti yhdessä jääkiekkovalmentaja Alpo Suhosen kanssa teoksen Valmentaja ja filosofi. Puhakaisen tuotantoon sisältyy useita lasten liikuntaa ja urheilua käsitteleviä teoksia.

Puhakainen on toiminut juniorivalmentajana lähes 20 vuotta. Viimeiset vuodet hän on työskennellyt valmennuspäällikkönä noin 300 pelaajan LAUTP:ssa.

Tässä haastattelussa filosofian tohtori ja jalkapallovalmentaja Jyri Puhakainen avaa ajatuksiaan valmentamisesta, urheilusta ja pelaajakehityksestä.


 

Jalkapalloilijasta filosofiksi – ”Se oli suurten valmentajapersoonien aikaa”

”Pelasin ensimmäiset pelini Lauritsalan Työväen Palloilijoiden pyörittämässä kaupunginosaliigassa. Kuljin LauTP:n junioripolun 8-9-vuotiaasta aikuisikään saakka.

Yksi valmentajista oli Juhani PartanenHän oli LauTP:n silloisen menestyksen luoja ja tartutti jalkapalloinnostuksen. Monet pelaajat, jotka ponnistivat LauTP:sta SM-sarjaan asti, olivat Partasen valmentajakoulun kasvatteja.

Siirryin LauTP:sta Kuusysiin. Myöhemmin pelasin myös Tampereella, Mikkelissä ja Seinäjoella. Noin puolet peleistäni olivat SM-sarjapelejä ja puolet divisioonapelejä.

Pelaajaurani tähtihetket olivat Kuusysissä vuonna 1986. Voitimme Suomen mestaruuden ja pelasimme Steaua Bukarestia vastaan Euroopan cupin puolivälierissä. Monesti unohtuu, että suomalainen joukkue selvisi kahdeksan parhaan joukkoon liigassa, joka vastaa nykyistä Mestareiden liigaa.

Muistelen lämmöllä pelaaja-aikojeni valmennuskulttuuria. Se oli suurten valmentajapersoonien aikaa. Pääsin toimimaan hienojen ihmisten kanssa. Esimerkiksi Kuusysissä valmentajana oli Keijo Voutilainen, LauTP:ssa Pekka Kokko sekä TPV:ssä ja Ilveksessä Markku Wacklin.

Valmentajissa näkyi käsityöläismaisen valmennuskulttuurin aika. Heillä ei ollut vielä informaatioyhteiskunnan painolastia tiedon muodostamisessa.

Valmentajat olivat ”vanhan liiton miehiä”. Esimerkiksi Voutilainen tokaisi kerran, että: ”Hän ei mitään useamman sivun taktiikkapiirroksia tee. Ainoat kuviot tulevat klubiaskin kanteen!”

1980-luvun valmentamista pitää arvioida sen ajan kriteereillä. Valmentajat olivat varmasti yhtä hyviä omana aikanaan kuin me olemme tänä päivänä. Historiallinen vertailu eri aikakausien välillä on hölmöä.

Kun pelasin Tampereella vuonna 1988, pääsin opiskelemaan yliopistoon. Opiskelin aluksi hallintotieteitä, mutta vaihdoin nopeasti filosofiaan.

Filosofiassa kiinnosti pyrkimys mennä ”juurille saakka”, ytimeen. Monesti ajatellaan, että filosofia on hirveän korkealentoista. Itselleni filosofia merkitsee tiedon järjestelmällistä hävittämistä, jotta voidaan löytää olennainen sisältö ja olennaiset rakenteet ymmärtämisen kannalta.

Minua kiinnosti alusta asti filosofian yhteys käytäntöön ja valmentamiseen. Tampereella oli perustettu liikunnan filosofian tutkimusyksikkö, joka tutki liikunnan ja urheilun filosofista perustaa.

Olin lopettelemassa pelaajauraani, kun aloitin väitöskirjatyötä. Tutustuin tarkemmin psykologi ja filosofi Lauri Rauhalan ajatteluun ihmiskäsityksestä. Pohdin, miten käsitys ihmisestä kokonaisuutena soveltuisi valmennustoimintaan.

Ajatukseni vahvistui, että ihmisen kokonaisuuden ymmärtäminen on valmennuksessa tärkeää.”

 

Kritiikkiä mekanistiselle valmennusperinteelle – ”Ihmiskäsitys oli liian kapea-alainen”

”Pelaaja-aikoinani henkisen valmennuksen asiat eivät olleet kovinkaan paljoa esillä. Minua innosti kokonaisvaltaisen näkemyksen tuominen valmennusajatteluun ja -keskusteluun.

Halusin yhdistää liikuntafilosofista perustaa ja Rauhalan ajatuksia omiin käytännön kokemuksiini pelaajana. Pyrkimyksenäni oli koko ajan viedä filosofiaa käytäntöön ja elämään.

Väittelin tohtoriksi vuonna 1995. Väitöskirjaani sisältyi kattavaa pohdintaa suomalaisen urheiluvalmennuksen taustasta ja perinteestä.

Samalla halusin tuoda esille sitä, että ihminen on kokonaisuus, jossa on tajunnallinen ja kehollinen puoli, jotka kietoutuvat ihmisen elämäntilanteeseen. Ympäristö ei ole ulkopuolinen tekijä, joka yhtäkkiä vain tulee ympärillemme.

Ihminen ei lopu ihokuoreen, vaan elämäntilanne on keskeinen osa ihmistä, ja henkilökohtainen kehityshistoria on jokaisella yksilöllistä.

Arvostelin väitöskirjassani voimakkaasti sen ajan mekanistista valmennusperinnettä. Suomalainen urheiluvalmennus oli rakentunut pitkälti fysikaalis-biologiseen käsitykseen ihmisestä. Lähes kaikki tutkimustyö Jyväskylässä, pitkälti hiihto- ja yleisurheiluperinteestä johtuen, lähti tästä kulmasta.

Valmennusperinteessä oli kyse suoritus- ja tuloskunnon optimoinnista, mikä ei huomioinut mitenkään ihmistä tajunnallisena olentona ja kokonaisuutena. Suomalainen valmennustraditio oli kiinnittynyt yksilölajeihin, joissa suorituksen rakenne on yksinkertaisempi kuin esimerkiksi jalkapallossa.

Ihmiskäsitys oli liian kapea-alainen. Se näkyi esimerkiksi sen aikaisessa alppimaja-keskustelussa ja myöhemmin doping-teemassa.”

Jyri Puhakainen
Filosofi Jyri Puhakainen osallistui 1990-luvulla aktiivisesti julkiseen keskusteluun suomalaisesta valmennuskulttuurista. Kuva: Helsingin Sanomien arkisto, 28.5.1994.

 

Taistelukenttä – ”Tänne ei mitään Suhosen, Dettmannin ja Puhakaisen yliopistoa perusteta!”

”1990-luvulla aseteltiin syvät vedenjakajat. Olin itse silloin vielä nuori mies. Suomalainen valmennus ja valmennuskeskustelu oli kuin taistelukenttä, jossa oli kaksi leiriä.

Oli vanha valta, jyväskyläläinen traditio, jonka piirissä ajatus oli, että ”mitäköhän valmennuksesta tulisi näillä Puhakaisen opeilla”. Toista leiriä voisi sitten kutsua Alpo SuhosenHenrik Dettmannin ja Puhakaisen leiriksi. Leirien välillä oli kovia sanallisia yhteydenottoja valmennnuksesta ja sen sisällöstä.

Muistan, kuinka 1990-luvun loppupuolella valmennuksen parissa oli innostusta uudistaa toimintaa ja viedä sitä kohti ihmisen ymmärtämistä. Suomen ammattivalmentajaopistolla Vierumäellä oltiin suunnittelemassa uutta koulutuskokonaisuutta, jota minun oli tarkoitus vetää.

Asia eteni, mutta yhtäkkiä hanke torpedoitiin. Myöhemmin kuulimme Suhosen kanssa, että muun muassa urheiluopiston rehtori Tapani Ilkka ja Kalervo Kummola olivat sanoneet, että: ”Tänne ei mitään Suhosen, Dettmannin ja Puhakaisen yliopistoa perusteta!”

Luennoin näihin aikoihin filosofiasta paljon eri julkisissa ja yksityisissä organisaatioissa ympäri Suomea.

Moni ihminen on tullut nykyään sanomaan, että olimme silloin kauan aikaa sitten aikaamme edellä. Alpo (Suhonen) sanoi jo silloin, että kirjoissani on lukemista ainakin 30 vuodeksi.

Koen, että olemme nyt siinä pisteessä, että ajatusta ihmisen valmentamisesta ei enää vastusteta, vaan se on itsestäänselvää. 1980- ja 1990-luvuilla aika ei ollut vielä kypsä, vaan sen ajan kamppailut piti käydä. Kulttuurinmuutos on aina hidasta. Ensin pää lyödään lyttyyn, mutta lopulta ajatus kirkastuu riittävän monelle.

On ollut kiva havaita, että kokonaisvaltaisen valmennuksen periaate, joistakin ylilyönneistä huolimatta, on nykyään monelle itsestäänselvä asia. Tämä näkyy myös valmentajakoulutuksissa.”

 

Juniorivalmennuksen pariin – ”Veri veti jalkapalloon, mutta filosofia elää käytännössä”

”Palasin Tampereelta Lappeenrantaan vuonna 1999. Päädyin juniorivalmennuksen pariin 2000-luvun alussa, kun oma poikani aloitti pelaamista. Lappeenrannassa pelattiin edelleen Etelä-Karjalan korttelisarjaa – samalla tavalla kuin omina juniorivuosinani.

Huomasin, että filosofia jäi koko ajan enemmän taustalle. Valmentamisen maailma oli mielenkiintoinen ja jalkapallo syrjäytti filosofiaa. Voi sanoa, että pääsin unelmatyöhöni. Veri veti jalkapalloon, mutta filosofia elää käytännössä, arjen teoissa ja toimissa. Ei se filosofia mihinkään ole kadonnut.

Kun olin juniori, LauTP:sta kasvoi useita liigatason pelaajia. Itseni lisäksi esimerkiksi veljeni Harri ja SakuMiikka Multaharju ja Mikko Manninen ovat seuran kasvatteja. Olen halunnut valmentajana antaa takaisin yhteisölle, jolta olen saanut paljon. Se on minulle iso ja tärkeä asia.

Työsuhteeni LAUTP:ssa alkoi vuonna 2007. Olin ensin osa-aikaisena junioripäällikkönä ja sen jälkeen valmennuspäällikkönä.

Omassa valmennustoiminnassani toimivan ihmisen ajatus ja epäolennaisen informaation hävittäminen ovat keskeisiä periaatteita. Mitään puolta ihmisestä ei suljeta pois. Myös valmentaja on kokonainen.

Käsitys siitä, mitä olemme, mihin pyrimme ja mitä menetelmiä meillä on käytössä, on olennainen. Se auttaa pääsemään prosessissa alkuun. Jos yksityiskohtia on liikaa, tämä ei onnistu.”

 

Oman pelin paradigma vai pelin paradigma? – ”Minun malli on toimivan ihmisen malli”

”Kun jalkapallosta puhutaan pelinä, minua ärsyttää ”oman pelin paradigman miehet ja naiset”. Itse ajattelen, että on vain yksi peli, jota molemmat joukkueet pelaavat suhteessa toisiinsa.

Jalkapallo on systeeminen kokonaisuus, jossa pelkkä tieto ja informaatio ei riitä. Jalkapallovalmentajana toimiminen on läsnäoloa, tuntumaa ja toimintaa hetkessä. Valmentaja voi olla toiminnassa mukana koko sielullaan ja ruumiillaan.

Ymmärrän ja hyväksyn, että kognitiivinen valmennusmalli on vahvasti mukana jalkapallossa.

Oma mallini on kuitenkin enemmän toimivan ihmisen malli. En ole esimerkiksi nähnyt yhtään kapellimestaria, joka ei elä musiikkia täysillä. Tai näyttelijää, joka ei yrittäisi olla sisällä roolissaan. Samalla tavalla ajattelen, että valmentamisessakin on kyse välittämisestä. Valmentaja on suunnannäyttäjä.

Miten välitämme pelistä, pelaajasta ja pelin lopputuloksesta? Miten välitämme pelin aikana pelaajille tunteen, että he eivät ole yksin? Miten välitämme pelaajille puoliajalla, mikä on suunta?

Jos ajattelen LAUTP:n toimintaa, niin toimintamme ei olisi tällä tasolla, jos siinä ei olisi mukana vahvaa tunne-elementtiä. Valmentaja on yhdessä joukkueen kanssa tekemässä ja kulkemassa samaan suuntaan.

Tiedollisen valmentamisen rajat ja ehdot pitäisi tuntea paremmin. Tietäminen pitäisi viedä loppuun saakka. Valmentajat ovat joutuneet tiedon maailmaan ilman kriittisiä välineitä ymmärtää, tulkita ja käsitellä tietoa. Ei tieto ole mikään kivikasa, jota rakennetaan kivi kiveltä.

Kaikessa toiminnassa pitää olla selkeä päämäärä ja rakenne, joka palvelee päämäärän saavuttamista. Lisäksi tarvitaan ymmärrystä siitä, miten rakenne tukee ajallisena ilmiönä päämäärää.

Suomessa otetaan käyttöön kaiken maailman menetelmiä ja luullaan, että niillä asiat ratkeaa. Enemmän pitäisi kuitenkin opettaa ymmärtämään ja ajattelemaan.”

 

Suunnanmuutos LAUTP:ssa – ”Kun Sakun kanssa aloitettiin, niin vanhimmat pelaajat olivat 10-vuotiaita”

”Seura, jossa kasvoin, oli Lauritsalan Työväen Palloilijat, LauTP. Seura ajautui vuosien kuluessa taloudelliseen vaikeuksiin ja se yhdistyi LaPan kanssa FC Lappeenrannaksi. Nykyinen LAUTP ry perustettiin vuonna 1993 jatkamaan LauTP:n perinteitä.

LAUTP on pieni kyläseura Lauritsalassa. Kun lähdin seuran toimintaan mukaan valmentajana, LAUTP tarjosi haastetason toimintaa. Pelaajien välillä oli isoja eroja. Seurassa ei ollut halua viedä toimintaa tavoitteellisempaan suuntaan.

Halusin pikkuhiljaa tuoda seuraan ajatusta, että voisiko meillä olla mahdollisuuksia johonkin muuhun. Näkemykset eivät heti ottaneet tuulta alleen, sillä esimerkiksi junioripäällikkö painotti enemmän harrastetoimintaa. Seuran sisällä syntyi konflikteja: oli harrastenäkökulmaa ajaneet ja tavoitteellisen toiminnan kannattajat.

Lopulta junioripäällikkö lähti ja perusti oman seuran vuonna 2014. Noin sata pelaaja seurasi perässä.

LAUTP:hen jäi kuusi joukkuetta. Kun Sakun kanssa aloitimme uutta juttua, niin vanhimmat pelaajat olivat 10-vuotiaita.

Perusidea oli alusta saakka, että haluamme tehdä tavoitteellista toimintaa, josta aikaisempi seura LauTP oli aikaisemmin tunnettu. Halusimme luoda laadukkaan jalkapalloympäristön, joka tarjosi hyvän koulun myös elämään.

Emme ajatelleet Sakun kanssa, että tuotamme huippupelaajia. Meille tärkeintä on hetki, jolloin lapset elävät jalkapalloelämää.

Halusimme luoda niitä hetkiä, joita LauTP:ssa oli aikaisemmin: joukkueet pelasivat Suomen suurimpia seuroja vastaan ja yhteisöllisyys oli koko ajan läsnä.

Monet näkevät minussa vain sellaisen puolen, että ”vitsi, kun tuo Puhakaisen äijänretale huutaa ja riehuu tuolla kentällä”. He eivät näe kaikkea muuta jalkapalloelämää pelin ulkopuolella – sitä kokonaisuutta, kun valmentaja laskee leikkiä pelaajien kanssa, tanssii heidän kanssaan ja nauraa yhdessä joukkueen kanssa.

Pelaajalle voi olla pelitilanteessa vaativa, sillä he tietävät kokonaisuuden ja osaavat asettaa kyseisen hetken kontekstiin. Moni ei tiedä sitä, että olen ollut LAUTP:n pelaajien kanssa vuosien ajan siitä lähtien, kun he ovat olleet 5-vuotiaita. Tunteiden ilmaisu kuuluu jalkapalloon ja se on osa pelaajien ja valmentajien välistä historiaa.”

Puhakainen
LAUTP:n 2009-syntyneet Helsinki Cupissa vuonna 2019. Valmennuspäällikkö Jyri Puhakainen kuvassa kolmas vasemmalta. Kuva: LAUTP.

Pelaaminen ja voitosta kamppaileminen isossa osassa – ”Peli on eräänlainen master coach, se asettaa kysymykset”

”Yksi keskeinen toiminnallinen lähtökohta on, että pelaamme LAUTP:ssa paljon. Valmennus on pelaamista, harjoittelua ja toiminnan kokonaisuuden arviointia.

Pelejä tulee noin 80-100 vuodessa. Pelit motivoivat ja vievät meitä kohti ydintä. Peli on keskeinen elementti, joka ohjaa meidän tekemistä. Se on kaiken muun tekemisen ehto.

Peli on eräänlainen master coach. Tämä ei ole missään nimessä valmentamisen väheksymistä. Peli itsessään haastaa, asettaa kysymykset, osoittaa missä olemme hyviä ja pakottaa tekemään tiettyjä asioita. Peli on oppimis- ja kehittymisympäristö, jossa valmennuksella on iso merkitys.

Pelissä on kyse samantyyppisestä asiasta kuin liikenteessä ajamisessa eli sopeutumisesta toimintaympäristöön. Ihminen on sopeutuva olento, ja monia ihmisen toimintoja voidaan ymmärtää nimenomaan sopeutumisena ja itsesäätelynä.

Valmennuslinjassamme lukee, että ”opeta pelaaja kunnioittamaan peliä ja kamppailemaan aina voitosta”.

Uskomme vahvasti siihen ajatukseen, että peli on kahden joukkueen välinen kilpailu, joka ratkaisee joukkueiden keskinäisen paremmuuden. Tämä on jalkapallo-ottelu ydin. Jos se viedään pois toiminnasta, niin silloin emme ole enää mukana pelissä.

Joku voi kysyä, että pitääkö myös junioreiden kilpailla voitosta ja eikö tärkeintä ole pelaajakehitys. Eivät nämä asiat poissulje toisiaan.

Koko jalkapallon funktionaalisen järjestelmän ydin on voitosta kamppaileminen. Jos tästä ytimestä ei lähdetä liikkeelle, niin silloin joudutaan hankalalle maaperälle arvioimaan, täyttyykö pelissä pelaajakehityksen kriteerit vai ei.”

 

Toiminta opettaa – ”Metodi pitää johtaa tilanteesta”

”Valmennusajatteluuni on vaikuttanut kaikkein eniten se toiminta, jota tehdään. Ei ole olemassa mitään tiettyä yhtä metodia. Metodi pitää johtaa tilanteesta, eikä päinvastoin.

Minulle yhteisö on todella tärkeä. Jos LAUTP:ssa ei olisi Sakua, muita tärkeitä valmentajia, seurajojo Janne Kemppiä ja koko seurayhteisöä, niin aika yksin tässä olisi omien juttujen kanssa.

Näkemykset sekoittuvat sekalaisessa kuorossa. Vaikka olemmekin Sakun kanssa saman veljessarjan kasvatteja, välillämme on eroja toiminnassa ja asioiden hahmottamisessa. Olemme päätyneet sellaiseen työnjakoon, jossa toinen keskittyy läsnäoloon ja pelaajien ohjaamiseen, ja toinen katsoo kokonaisuutta. Vaihdamme näitä rooleja eri peleissä. Tämä on toiminut hyvin.

Voimme puhua eri teorioista ja metodeista, mutta meidän seurassamme kaiken toiminnan lähtökohtana on ollut, että emme pääse eteenpäin, jos kentällä ei ole osaavia toimijoita. Huomasimme pian, että toiminta ei kehity, jos valmennuspäällikkö ei ole itsekin kentällä. Emme voi olettaa, että pelaajan isä, joka tulee valmentajaksi, voi ymmärtää lajista vielä paljoakaan istumalla vain Palloliiton koulutuksissa. Valmentaminen on pitkälle persoonaan sidottua taitokulttuuria.

Meille on tärkeää, että näemme koko ajan, mikä on tilanteemme suhteessa kansalliseen tasoon. Jokaisen LAUTP:n joukkueen ohjelma rakennetaan niin, että siinä on kovia pelejä muita suomalaisia joukkueita vastaan.”

Valmentaja ja urheilufilosofi Jyri Puhakainen tammikuussa 2020. Kuva: SJK-juniorit.

Palloliiton rooli? – ”Liiton aika massiivisena organisaationa on ohi”

”Omasta näkökulmastani Palloliitto on organisaatio, joka on maatalous- ja teollisuusyhteiskunnan tuote. Liitto on syntynyt ajanjaksoon, jolloin tieto ei ollut vielä kaikkien saatavilla.

Tänä päivänä, kun kaikki informaatio on helposti saatavilla, voidaan kysyä, mikä Palloliiton rooli oikein on. Mitä varten liitto on olemassa? Mihin tarvitsemme liittoa?

Itse näen, että liiton pitäisi keskittyä lähtökohtaisesti aikuisten ja nuorten maajoukkuetoimintaan sekä kilpailutoiminnan järjestämiseen. Muita rooleja liiton pitäisi miettiä hyvin tarkasti.

Seurakehittäminen ja valmentajakoulutus ovat toimintoja, jotka seurat voisivat hoitaa itse. Nyt ollaan samanlaisen ongelman edessä kuin silloin, kun kirjoitin väitöskirjaani Kohti ihmisen valmentamista. Liiton organisaatio sopii huonosti jälkiteollisen yhteiskunnan luonteeseen.

Vaikka seurat hoitavat monia asioita itse oman toimintalinjansa mukaisesti omassa toimintaympäristössään, ne yrittävät silti tyydyttää niitä tarpeita, joita Palloliitto organisaationa asettaa. Pitää tehdä ”sitä, tätä ja tota” alkaen laatujärjestelmästä ja valmentajien lähettämisestä liiton koulutuksiin.

Palloliiton aika massiivisena organisaationa on ohi. Liiton toiminnan uudelleenarviointi olisi erittäin tärkeää. Jalkapallokulttuuri tarvii rinnakkaisia ääniä ja kilpailevia ideoita, jotka haastavat monopolia. Yhdenmukaisen totuuden aika on ohi.”

 

Tavoitteena toimintakulttuurin vahvistuminen – ”Parasta pitkäjänteisyyttä on intensiivinen lyhytjännitteisyys”

”Minulle on tärkeää, että kun uusi pelaajasukupolvi astuu lajin maailmaan, kaikki lähtee hyvin liikkeelle.

Haluan, että toimintakulttuuri vahvistuu LAUTP:ssa koko ajan. Kun olen toiminut pitkään 2006-2009-syntyneiden pelaajien kanssa, odotan näkeväni, mihin pelaajien tiet vievät.

Katseeni on kuitenkin koko ajan nykyhetkessä. Alpo (Suhonen) sen minulle kerran sanoi: ”Parasta pitkäjänteisyyttä on intensiivinen lyhytjännitteisyys.” Haluan keskittyä hetkeen ja miten siinä toimitaan.

Tavoitteeni liittyvät ennen kaikkea siihen, että saisin elää mahdollisimman pitkään jalkapalloelämää näiden lasten kanssa. En pyri mihinkään tiettyyn rooliin, esimerkiksi miesten joukkueen valmentajaksi tietylle tasolle. Se aika on jo ohi. Toimintaympäristöni on tällä hetkellä hyvä, eikä minulla ole halua lähteä muualla.

Vaimoni on sanonut, että olen jalkapallovalmentajana valinnut vapaaehtoisen köyhyyden. Olen vastannut, että olen ottanut sen mielelläni vastaan.”

 


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

 

 

Arkinen taikapiiri

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi asteli huhtikuussa 2017 Kansallisteatterin lavalle. Kokenut toimittaja kertoi HS:n Musta Laatikko -esityksessä yleisölle tarinan, joka viitoitti hänen tietään journalistiksi.

Vuonna 1987 13-vuotias Niemi näytteli virolaisen kirjailijan Rein Salurin näytelmässä Lähtö. Estradina oli tarunhohtoinen Kansallisteatteri.

Lähtö-näytelmä kertoi virolaisesta talonpoikaisperheestä vain hetki ennen kyyditystä Siperiaan. Perhe teki surutyötä, sillä lähdön järkytyksen lisäksi äiti ja lapset kaipasivat kuollutta isää. Niemi näytteli perheen kapinoivaa teini-ikäistä poikaa, joka kaipasi kuitenkin äidin turvaa.

Eräänä iltana Niemi koki hetken, joka oli myöhemmin muuttava hänen tulevaisuutensa merkittävällä tavalla.

Näyttelijät olivat asettuneet esityksen jälkeen riviin kiittämään yleisöä. Yhtäkkiä näyttelijöitä alkoi lähestyä yleisöstä tuntematon mies kukkakimppu kädessä. Mies viittoi Niemen luokseen ja asetteli sanat.

”Minä olin esittämäsi poika.”

Kohtaamisen jälkeen Niemi ja hänen isänsä tapaavat virolaisen professorin Karl Õigerin teatterin ulkopuolella.

1980-luvun lopulla Viro oli vielä osa Neuvostoliittoa. Niemi vieraili Suomenlahden toisella puolella useaan otteeseen tapaamassa Õigeria. Isäntä avautui hurjista kokemuksistaan. Niemen ja Õigerin perheet ystävystyivät.

Vuonna 1990 Niemi osallistui Õigerin kutsusta Tallinnan laulujuhlille. Nuori mies pääsi todistamaan, kuinka Virossa elettiin sen nykyhistorian kenties tärkeintä käännekohtaa.

”Vierailut Tallinnassa ja koko Karlin tarina vaikuttivat ratkaisevasti elämääni. Halusin tietää lisää. Halusin olla todistamassa historiaa”, Niemi on muistellut.

Vierailut Virossa sysäsivät Kauis Niemeä kohti journalistin uraa. Hän aloitti Helsingin yliopistossa opiskelemaan poliittista historiaa. Niemi halusi raportoida maailman tapahtumista ja välittää tietoa.

 

Uteliaisuuden eteenpäin työntävä voima

Samoihin aikoihin, kun Kaius Niemi aloitti opintojaan yliopistolla, jalkapallovalmentaja Martti Kuusela teki historiaa Unkarissa. Kuusela oli johdattanut Budapest Honvédin Unkarin mestariksi. Saavutus on suomalaisittain historiallinen.

Tullaakseen jalkapallovalmentajaksi on elettävä jalkapallovalmentajan elämä.

Olisiko Martti Kuuselasta koskaan tullut suomalaisen jalkapallovalmennuksen pioneeria, jos hän ei olisi hakenut pankista lainaa ja lähtenyt vuonna 1979 Kölnin urheilukorkeakouluun hakemaan oppia viisaammilta?

Sattuma voi avata oven, mutta uteliaisuus ja halu tietää enemmän puskevat ihmisen ovesta sisään. Välinpitämättömyys ja laiskuus sulkevat oven kiinni.

Kun halu laajentaa ymmärrystä on riittävän vahva, se sysää tieltään esteet ja hidasteet.

”Aika Saksassa oli perheelleni raskasta. Meillä ei ollut aluksi asuntoa, vaan asuimme hotellissa. Muutimme monta kertaa vuoden aikana. Vasta loppuvaiheessa saimme asunnon läheltä korkeakoulua”, valmentajalegenda Kuusela on muistellut myöhemmin.

”Koulutuksen järjestäjät halusivat minusta ensin vain kuunteluoppilaan. Jouduin vääntämään heidän kanssaan, että sain suorittaa tutkinnon. Sanoin, että olin uhrannut koulutuksen eteen rahani ja perheeni. Lopulta he suostuivat.”

Vastaavasti: Olisiko Kaius Niemestä koskaan tullut Suomen suurimman sanomalehden päätoimittajaa, jos hän ei olisi halunnut tietää lisää Karl Oigerin tarinasta?

Uteliaisuus työntää ihmistä eteenpäin – jalkapallossa, journalismissa ja elämässä.

1990-luvun puolivälissä Niemi oli lähdössä pitkälle reissulle Aasiaan. Ennen matkaansa poliittisen historian opiskelija soitti itse Ylen puhelinvaihteeseen. Niemi pyysi yhdistämään henkilölle, jonka vastuulla oli Ylen ulkomaanjournalismi.

Neuvottelujen jälkeen Niemi sai Yleltä lainaksi videokalustoa, jonka avulla hän pystyi tekemään freelancer-pohjalta televisioreportaaseja.

Vajaa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin Martti Kuusela oli pakannut omaisuutensa kahteen pahvilaatikkoon pienen auton katolle ja lähtenyt ajamaan kohti Saksaa.

Englantilainen filosofi Thomas Hobbes kirjoitti jo 1600-luvulla, kuinka ”uteliaisuus – halu tietää, miksi ja miten – on ihmisen ominaisuus, joka erottaa meidät muista elävistä olennoista”.

 

Arkinen taikapiiri

Uteliaisuus on kysymysten esittämistä. Haastamista ja sparraamista. Väittelyä.

Se, millaisessa ympäristössä ihminen elää ja toimii, on uteliaisuuden kannalta kriittisen tärkeää.

Valmentaako esimerkiksi juniorivalmentaja seurassa, jossa ympäristö ruokkii uuden tiedon etsimistä ja jatkuvaa kehittymistä?

Vuonna 2018 menehtyneen englantilaisen teoreettisen fyysikon ja kosmologin Stephen Hawkingin viimeiseksi teokseksi jäi Brief Answers to the Big Questions (suomeksi Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin).

Kirjan epilogissa Hawkingin tytär Lucy kertoo, kuinka hänen isänsä vei lapsiaan usein erilaisiin tieteellisiin seminaareihin. Hawking korosti lapsilleen, että aina pitää kysyä kysymyksiä, sillä niissä piilee uuden tiedon alku.

Kun arvostetuissa tieteellisissä tapahtumissa oli kysymysten aika, äänessä saattoivat olla sekä kokeneet tiedemiehet että Hawkingin lapset.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi kuvaili Musta laatikko -esityksessään Kansallisteatteria ”arkiseksi taikapiiriksi”. Ympäristössä ei ollut Niemen mukaan mitään romantiikkaa tai glamouria. Se oli arkinen. Mutta silti samaan aikaan jännittävä.

Ympäristön arki on isossa roolissa myös urheilussa, sillä se vaikuttaa uteliaisuuteen.

Suomalaisessa jalkapallossa ja koripallossa on tai on ollut kaksi mikroympäristöä, jotka ovat poikenneet ainakin jossain määrin muista.

Näistä kahdesta ympäristöstä on kasvanut enemmän ammattilaisvalmentajia kuin monesta muusta paikasta.

Espoolaisessa FC Hongassa toimi 2010-luvun alussa joukko henkilöitä, jotka ovat myöhemmin päätyneet eri suuntiin.

Hongassa valmensivat tai pelasivat samoihin aikoihin muun muassa Mika LehkosuoJarkko TuomistoTuomas Peltonen, Jyri Nieminen, Vesa Vasara, Mikko Lignell ja Gert Remmel.

Lehkosuo rekrytoi Tuomiston ja Remmelin, Tuomisto löysi Niemisen, Remmel houkutteli mukaan Lignellin, Peltonen kasvoi pelaajasta valmentajaksi muiden valmentajien seurassa, ja niin edelleen.

”Meillä oli vähintään kerran viikossa Dream Room -palaveri, jossa keskustelimme pelistä useita tunteja. Olimme hulluja, joille mikään ei riittänyt. Etsimme nälkäisesti uutta tietoa. Tuo henki oli poikkeuksellinen”, Norjassa nykyään valmentava Lehkosuo muistelee.

Ihmiset muovaavat ympäristöä ja ympäristö muovaa ihmisiä. Saamme toisiltamme vaikutteita joka päivä – sekä tietoisesti että tiedostamatta.

Siinä missä FC Honka ja Espoo toimivat kasvualustana monille nykyään ulkomailla toimiville jalkapallovalmentajille, koripallossa vastaavanlainen merkitys on ollut Kouvolalla.

Toimittaja Janne Eerikäisen ansiokas raportti Elmo-lehdessä (4/2020) piirtää kuvaa suomalaisen koripallovalmennuksen eräänlaisesta tähtitehtaasta.

Suomalaisen koripallovalmennuksen useita kärkinimiä, kuten Jukka ToijalaaDanny JanssoniaTuomas ja Joonas Iisaloa sekä Pieti Poikolaa, yhdistää se, että kaikki he ovat joko valmentaneet Kouvolassa tai saaneet sieltä muuten merkittävästi vaikutteita.

”Kaupunki on pieni, korisyhteisö on tiivis. Lajia seurattiin jo nuorena, katsottiin toisten pelejä ja treenejä. Keskustelukulttuuri oli analyyttinen. Korista harrastetaan Kouvolassa paljon, lajista on puhuttu lounas- ja kahvipöydissä”, Viron päävalmentajana toimiva Toijala toteaa Elmo-lehdessä.

”Kulttuuri mahdollisti, että oli pienestä pitäen selvää, että tulisin valmentamaan”, Saksan Bundesliigassa pelaavan Ulmin kakkosvalmentaja Jansson puolestaan kertoo.

Makrokulttuurin muuttaminen yksin voi olla vaikeaa, mutta yksittäisistä ihmisistä muodostuva yhteisö voi rakentaa oman mikroympäristön, joka ravistelee laajemmin lajikulttuuria. Näin on tapahtunut Espoossa ja Kouvolassa.

 

Tarpeen täyttämistä

Lähes 30 vuotta journalismin parissa toiminut Kaius Niemi raportoi 2000-luvun alussa tapahtumista Afganistanissa. Toimittaja uutisoi sodan hetkistä kapinallisjoukkojen panssarivaunujen seassa. Työ poikkeuksellisissa olosuhteissa toi Niemelle vuonna 2001 Vuoden journalisti -palkinnon.

Niemi toteutti Afganistanissa – ja aikaisemmin Tallinnassa – sitä tarvetta, jota hän kuvaili myöhemmin esityksessään Kansallisteatterin lavalla vuonna 2017.

”Halusin olla todistamassa historiaa. Toimittajan työ tarjosi mahdollisuuden tehdä juuri tätä: raportoida dramaattisista vaiheista ympäri maailmaa, kertoa ja lisätä ymmärrystä. Se on edelleen tämän työn hienoimpia puolia.”

Psykologian tohtori Scott Barry Kaufman on julkaissut tänä vuonna tuoreen teoksen Transcend – The New Science of Self-Actualization. Kirjassaan Kaufman pohtii itsensä toteuttamisen teemaa. Aihetta, josta myös Niemi puhuu.

Vuosina 2014-2017 Pennsylvanian yliopistossa työskennellyt Kaufman on tutkinut muun muassa luovuutta ja älykkyyttä.

Kaufmanin vastikään julkaistun teoksen mukaan kasvu muodostuu kolmesta tekijästä: exploration, love and purpose.

Näistä aiheista on puhuttu suomalaisessa juniorijalkapallossa vain vähän. Tulenpalavaa kiihkoa, uteliaisuutta ja tosissaan tekemisen kulttuuria, jota myös rakkaudeksi voi kutsua, ei ole vielä riittävästi.

Jalkapallovalmentajat, jotka ainoastaan ”luovat uraa” tai ”rakentavat CV:tä”, tuskin menestyvät. Sen sijaan tiedonjanoiset valmentajat, jotka haluavat seurata omaa polkuaan ja etsivät uteliaana uutta tietoa, pärjäävät todennäköisesti aina.

Kysy paljon. Etsi jatkuvasti uutta tietoa. Ole kriittinen. Mieti, millaisessa ympäristössä toimit. Seuraa rohkeasti omaa polkuasi.

Kaius Niemen tarinassa piilee pohdittavaa jokaiselle valmentajalle.

Millainen on oma arkinen taikapiirisi? Millaista polkua pitkin kuljet?


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Suunnanmuutos-videosarja: Painavaa puhetta juniorijalkapallosta

Suunnanmuutos-jalkapalloblogi julkaisee kevään ajan videosarjaa, jossa suomalaiset jalkapallovalmentajat ja muut toimijat kertovat ajatuksiaan ajankohtaisista aiheista.

Videosarjan teemat liittyvät juniorijalkapalloon, valmennukseen ja pelaajakehitykseen. Pääset katsomaan videoita klikkaamalla alla olevia linkkejä.

Osa 1: Jalkapallovalmentajaksi ulkomailla?, vieraana Gert Remmel

Osa 2: Nykyjalkapallon vaatimukset?, vieraana Gert Remmel

Osa 3: Pelinavaaminen ja pallonhallinta, vieraana Jarkko Tuomisto

Osa 4: Suomesta jalkapalloyhteiskunta?, vieraana Gert Remmel

Osa 5: Kuinka nostaa lasten valmennuksen tasoa?, vieraana Pertti Kemppinen

Osa 6: Nuorten valmentamisen erityispiirteet?, vieraana Pertti Kemppinen

Osa 7: Valmentajan johtamiskäyttäytyminen ja kommunikointi, vieraana Joonas Rantanen

Osa 8: Mikä ihmeen Ekkono-metodi?, vieraina Aleksi Lalli ja J-P Savolainen

Osa 9: Valmentaja toimintakulttuurin välittäjänä – Case FC Honka U17, vieraana Riku Paularinne

Osa 10: Minäpystyvyys ja henkinen valmennus juniorijalkapallossa, vieraana Kimmo Eronen

Screenshot 2019-06-17 at 15.54.32