Kirje juniorivalmentajille

Hyvät juniorivalmentajat!

Olen saanut viimeisen viikon aikana noin 40 yhteydenottoa valmentajilta eri puolelta Suomea. Vaikka huoli on ollut suuri ja tilanne vakava, yksikään valmentaja ei ole viestissään tai puhelussaan kritisoinut omaa seuraansa tai muuten syyttänyt työnantajaansa.

Arvostan tuollaista lojaalisuutta erittäin korkealle. Sellaiseen törmää harvoin. Ajattelen, että kriisin keskellä mitataan ihmisen todellinen luonne.

Osallistuin keskiviikkona Palloliiton järjestämään sidosryhmien etäkokoukseen, jossa olivat edustettuina eri tahot, kuten seurat, pelaajat ja valmentajat. Toin esille sen syvän hädän, joka juniorikentällä vallitsee. Palloliitto ja muut lajiliitot ovat ilmoittaneet olleensa yhteydessä valtiovaltaan. Olen varma, että tässä viestissä valtiovallalle on tuotu esille juniorivalmentajien työn tärkeys seuratoiminnassa. Tätä vaikuttamistyötä pitää jatkaa, ja Jalkapallon Juniorivalmentajat ry aikoo olla siinä mukana myös jatkossa.

Liikkeellä on ollut paljon erilaisia – ja osin myös erikoisia – vinkkejä siitä, miten valmentajat voisivat käyttää aikansa nyt, kun joukkueharjoittelu on seis. Mielestäni tärkein velvoite on huolehtia terveydestä sekä omasta ja perheen toimeentulosta. Ymmärrän täysin, että palkanmaksun keskeyttämisen jälkeen tai lomauttamisen aikana arjesta selviytyminen on prioriteettilistalla korkealla. Se, että valmennuslinjan kehittäminen on parin kuukauden ajan seis, on kokonaisuuden kannalta aika pieni murhe.

Suomessa on elinkeinovapaus, ja teidän valmentajien ydinosaamista on jalkapallovalmennus. Seuratöiden ollessa paussilla ymmärrän täysin, että kiinnostus yksilövalmennuksen tarjoamista kohtaan saattaa olla korkealla. Tässä asiassa kehotan kuitenkin hyvin tarkkaan punnintaan ja avoimeen keskusteluun seuran kanssa. Jos yksilövalmennus toteutetaan koordinoimattomasti, tästä voi seurata sellaisia syviä haavoja, joiden paraneminen voi kestää pitkään seuratoiminnan joskus taas jatkuessa. Myös kilpailukieltoseikat kannattaa ottaa huomioon.

Uskon siihen, että kriisin keskellä ja sen jälkeen muistetaan parhaiten se, kuinka valmentajat ja seurat tuovat omassa viestinnässään yhteisöään ja sen ihmisiä esille. Se luo pohjaa yhteisöllisyydelle ja seurakulttuurille. Vaikutukset eivät välttämättä näy heti, mutta voivat kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Tämä vinkki voi joistakin tuntua tässä tilanteessa turhalta, mutta olen varma, että jalkapalloihmiset kyllä muistavat tällaiset viestit. Mitä enemmän juniorivalmentajina teemme tätä, sitä kauemmas ääni kuuluu.

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry haluaa olla juniorivalmentajien tukena. Koko jalkapalloyhteisöä koskevan haasteen edessä tarvitaan solidaarisuutta enemmän kuin koskaan.  Jos teillä juniorivalmentajilla tulee mieleen ajatuksia tai vinkkejä, miten yhdistyksen roolia voitaisiin hyödyntää vielä paremmin, älkää epäröikö ottaa yhteyttä. Autamme myös jatkossa työsuhteisiin liittyvissä kysymyksissä.

Pitäkää huoli omasta ja läheistenne jaksamisesta ja terveydestä. Jalkapallo kyllä jatkuu vielä jonain päivänä. Teitä juniorivalmentajia tarvitaan silloin enemmän kuin koskaan.

 

Erkko Meri

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n puheenjohtaja

Korona ja urheiluseurat – Vastauksia työsuhteisiin liittyviin kysymyksiin

Olen saanut juniorivalmentajilta eilisen ja tämän päivän aikana paljon yhteydenottoja. Päällimmäinen tunne on ymmärrettävästi monella epävarmuus. Kysymykset ovat liittyneet ennen kaikkea työsuhteen voimassaoloon.

Olen koonnut tähän blogitekstiin ohjeita sekä valmentajille että seuroille. Tilanne on monella tavalla poikkeuksellinen. Pidän erittäin tärkeänä, että osapuolten välillä on avoin vuorovaikutus. Sekä työnantajan että työntekijän on tärkeää yrittää ymmärtää toisen osapuolen tilannetta. Näissä poikkeuksellisissa oloissa olisi suotavaa, jos osapuolet pystyisivät löytämään esimerkiksi normaalia toimintaa mukauttamalla molempia tahoja tyydyttävän ratkaisun.

 

Määräaikaiset työsopimukset

Monella juniorivalmentajalla on määräajan voimassa oleva työsopimus, jonka päättymispäivä on molempien osapuolten tiedossa. Mikäli juniorivalmentaja työskentelee määräaikaisesti, työnantaja voi lomauttaa hänet vain, jos valmentaja toimii toisen henkilön sijaisena ja työnantajalla olisi oikeus lomauttaa tämä vakituinen työntekijä. Tällaiset tilanteet lienevät juniorijalkapallossa varsin harvinaisia, joten lähtökohtaisesti määräaikaisen työsopimuksen perusteella työskentelevät valmentajat ovat suojassa lomautuksilta. Työnantaja ei voi koronan perusteella myöskään purkaa valmentajan määräaikaista työsopimusta. Irtisanominen on työnantajaseuran puolelta mahdollista vain, jos irtisanomisoikeudesta on nimenomaisesti sovittu.

 

Toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset

Työnantajaseura voi lomauttaa juniorivalmentajan, joka työskentelee toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen perusteella. Lomauttaminen tarkoittaa sitä, että työnantajan palkanmaksuvelvoite ja työntekijän työntekovelvoite keskeytyvät väliaikaisesti. Lomauttaminen ei siis tarkoita työsuhteen päättämistä.

Lomauttaminen edellyttää aina työsopimuslain mukaista perustetta. Lomauttaminen on mahdollista, jos

a) työantajalla on laissa todettu taloudellinen tai tuotannollinen peruste työsopimuksen irtisanomiseen, tai

b) työ tai työnantajan edellytykset tarjota työtä ovat vähentyneet tilapäisesti eikä työnantaja voi kohtuudella järjestää työntekijälle muuta sopivaa työtä tai työnantajan tarpeita vastaavaa koulutusta.

Lomauttaminen voi koronan kaltaisessa tilanteessa olla hyvin mahdollista. Työnantajan tulee kuitenkin arvioida hyvin tarkasti, onko se tarkoituksenmukainen ratkaisu. Ainakin seuroissa on järkevää pohtia, millaisin keinoin junioripelaajia voidaan tukea ja millaista toimintaa seurat voivat tarjota sinä aikana, kun joukkueharjoitukset ovat keskeytetty. Joka tapauksessa juniorivalmentajan ja seuran on tärkeää huomata, että toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen irtisanominen koronan perusteella ei tule kyseeseen, sillä koronan ei voida katsoa vähentävän työtä pysyvästi.

Lähtökohtaisesti juniorivalmentajan lomauttaminen on mahdollista enintään 90 päivän ajaksi. Joukkuetoiminnan keskeytymisen kestoa on vielä tässä vaiheessa vaikea arvioida. Se voi hyvin jäädä 90 päivää lyhyemmäksi, jolloin myös lomautuksen keston tulisi olla lyhyempi seuraten työn vähentymisen aikaa.

Lomauttaminen on mahdollista sekä kokoaikaisesti että osa-aikaisesti. Kehotan seuroja ja valmentajia etsimään kaikin keinoin ratkaisuja ja vaihtoehtoisia malleja (esimerkiksi videovalmennus), joilla pelaajille voitaisiin tarjota valmennusta tilanteesta huolimatta. Näin myös kokoaikainen lomauttaminen voitaisiin välttää. Osa-aikainen työskentely on todennäköisesti monelle ammattivalmentajalle parempi vaihtoehto kuin lomauttaminen kokonaan.

 

Työnantajan ilmoitus koskien mahdollista lomauttamista

Ennen kuin työnantajaseura ryhtyy mahdollisiin lomauttamistoimiin, sen tulee esittää valmentajille ennakkoselvitys lomautuksen perusteista sekä sen arvioidusta laajuudesta, toteuttamistavasta, alkamisajankohdasta ja kestosta. Selvitys tulee antaa viipymättä sen jälkeen, kun lomautustarve on seuran tiedossa.

Työnantajan tulee ilmoittaa lomautuksesta valmentajille vähintään 14 vuorokautta ennen lomautuksen alkamista. Seuran tulee mainita ilmoituksessa seuraavat seikat:

  • Mikä on lomautuksen peruste?
  • Milloin lomautus alkaa?
  • Mikä on lomautuksen kesto tai arvioitu kesto?

 

Seurassa yli 20 työntekijää?

Mikäli seurassa on säännöllisesti yli 20 työntekijää (määräaikaiset ja toistaiseksi voimassa olevat työsuhteet yhteenlaskettuna), seuran tulee käydä YT-neuvottelut ennen lomautuspäätösten tekemistä. Tämä velvollisuus on olemassa jo siinä tilanteessa, että seura harkitsee yhden työntekijän lomauttamista.

Ottaen huomioon suomalaisissa junioriseuroissa toimivien työntekijöiden määrä, YT-neuvotteluvelvollisuus koskee mahdollisesti vain joitakin yksittäisiä isoja seuroja.

 

Muita tärkeitä huomioita

Kilpailukielto ja salassapitovelvollisuus

Valmentajan työsuhde pysyy voimassa lomautuksesta huolimatta. Näin ollen myös kilpailukielto ja salassapitovelvollisuus ovat voimassa myös lomautuksen aikana. Työntekijä voi tehdä lomautuksen aikana muita töitä, kunhan hän ei harjoita työnantajan kanssa kilpailevaa toimintaa. Olisin taipuvainen kallistumaan sille kannalle, että juniorivalmentaja voisi esimerkiksi tarjota omissa nimissään yksityisvalmennusta, mikäli seura lomauttaa juniorivalmentajan.

Suosittelen kuitenkin vahvasti seuraa ja valmentajaa etsimään sellaisia ratkaisuja, joissa valmentajan työsuhde jatkuu normaalisti ja mahdollinen yksityis- tai pienryhmävalmennus tapahtuu osana seuran toimintaa. Tähän mahdollisuuteen vaikuttavat tietysti paljon myös seuran koko, olosuhteet ja muut resurssit sekä koronatilanteen kehittyminen.

Työntekijä ei saa myöskään lomautuksen aikana ilmaista työnantajaa koskevia liikesalaisuuksia.

Työntekijän puolelta tapahtuva irtisanominen lomautuksen aikana

Työntekijä voi lomautuksen aikana irtisanoa työsopimuksensa ilman irtisanomisaikaa. Tätä mahdollisuutta työntekijällä ei ole kuitenkaan enää sen jälkeen, kun jäljellä on seitsemän päivää siihen, että työskentely lomautuksen jälkeen taas jatkuu (työnantajan ilmoituksen mukaan).

Entä jos seura päättää työsuhteen perusteettomasti?

Työntekijän työsuhdetta ei voi irtisanoa tai purkaa koronan perusteella. Mikäli työnantaja päättää sopimuksen perusteettomasti, työntekijä voi nostaa käräjäoikeudessa kanteen työsuhteen perusteettomasta päättämisestä. Pidän kuitenkin erittäin tärkeänä, että molemmat osapuolet käyttäytyvät toisiaan kohtaan asiallisesti ja lakia noudattaen.

 

Lopuksi

Haastavat ajat koettelevat. Koronan kaltaisessa tilanteessa on tärkeää, että valmentajat ja seurat vetävät yhtä köyttä, vaikka intressit olisivatkin jossain määrin ristiriitaiset. Laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Epätietoisuus on ymmärrettävää, jolloin korostuu säännöllinen vuorovaikutus eri toimijoiden välillä. Valoisammat ajat koittavat myös urheiluseuratoiminnassa ennemmin tai myöhemmin.

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry haluaa olla osaltaan mukaan auttamassa juniorivalmentajia. Ethän epäröi kääntyä puoleemme, mikäli sinulla on kysyttävää työsuhteeseesi liittyen.


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Yhteisöllisyyttä, perinteitä ja merkitystä – 20 esimerkkiä suomalaisesta seurakulttuurista

Koronavirusepidemia on keskeyttänyt juniorijalkapallon Suomessa. Kysymyksiä on vielä enemmän kuin vastauksia.

Joukkuetoiminnan pysähtyminen mahdollistaa pohdinnan, reflektoinnin: Miksi jalkapalloseura on meille tärkeä? Miten seura näkyy arjessamme? Miten seurakulttuuria voisi vahvistaa vielä entisestään?

Olen koonnut Suunnanmuutos-jalkapalloblogiin listan toimenpiteistä, kuinka suomalaisissa seuroissa on vahvistettu seurakulttuuria. Kun seuratoiminta taas jonain päivänä jatkuu normaalisti, toivon, että seurakulttuuri saa vielä vahvempaa jalansijaa suomalaisissa seuroissa.

 


1. Juniorijoukkueiden kotiottelut näkyvästi esille seuran nettisivuille

Seuraihmiset löytävät helposti yhdestä paikasta kaikki seuran juniorijoukkueita koskevat ottelut ja niiden ajankohdat. Koottu listaus otteluista mahdollistaa sen, että seuratoimijat löytävät helpommin eri ikäluokkien peleihin.

Esimerkki: Rauman Pallo-Iirot

Pallo-Iirot
Pallo-Iirojen junioreiden ottelut seuran Internet-sivuilla. Kuvakaappaus Pallo-Iirojen sivuilta.

2. Aikuisjoukkueen pelaajat vierailulla juniorijoukkueiden peleissä

Junioreita kannustetaan käymään edustusjoukkueen peleissä, mutta entäs toisin päin? Kuinka usein edustusjoukkueen pelaajat vierailevat junioreiden tapahtumissa? Yhteiset hetket ovat osoitus siitä, kuinka seura yhdistää eri-ikäiset pelaajat ja toimijat.

Esimerkki: FC Hongan edustusjoukkueen pelaajat junioreiden Helsinki Cupissa 2018

https://twitter.com/fchonka08/status/1016288254063149057


3. Opas joukkueenjohtajille seuran toimintatavoista

Seuran tärkeiden vapaaehtoisten sparraaminen on olennainen osa seurakulttuuria. KuPS on laatinut ”Joukkueenjohtajan käsikirja” -oppaan, jonka tarkoituksena on kertoa tarkemmin seuran yhteisistä toimintatavoista. Tunnistettavat toimintatavat vahvistavat usein sitoutumista. Opas löytyy täältä.

Esimerkki: KuPS

KuPS
Kuvakaappaus KuPS:n dokumentista.

4. Kuvat seuran kasvateista junioreiden harjoitushallissa

”Kuka on seuraava?” Lappeenrannan PEPO:n harjoitushallissa on kunniataulu niistä seuran kasvateista, jotka ovat ponnistaneet maajoukkuepaitaan. Kenestä esimerkiksi Mikko Kuningas ja Eveliina Summanen saavat seuraa? Seura ei ole kasvoton koneisto.

Esimerkki: PEPO


5. Yhteiset tapahtumat seuran aikuis- ja junioripelaajille

Seura on yhteisö, joka kokoaa jäsenet yhteen. Yhteiset tapahtumat ovat erinomaisia tilaisuuksia tutustua muihin seuraihmisiin sekä kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhteisöllisyyden arvo on suuri.

Esimerkki: HJK

Kuva 4: Tärkeä osa seurakulttuurin vahvistamista ovat yhteiset tapahtumat, joihin seuran eri joukkueet osallistuvat. Perinteinen HJK Cup -rangaistuspotkukilpailu on kerännyt vuosien ajan Klubin juniori- ja edustusjoukkueet viettämään yhteistä aikaa Töölön jalkapallostadionille. Kuvan oikeudet: Jussi Eskola.
HJK:n yhteinen tapahtuma aikuis- ja junioripelaajille. Kuva: Jussi Eskola.

6. Seurasta maailmalle ponnistaneet ammattilaiset junioreiden kesäleireillä

Esikuvissa piilee suuri merkitys. Ruohonjuuritason seurojen on tärkeää viestiä, että juuri kyseisestä ympäristöstä voi ponnistaa kohtia unelmia. Löydätkö PK-35:n leirikuvasta seurassa lapsuusvuodet viettäneen Huuhkajat-pelaaja Joel Pohjanpalon?

Esimerkki: PK-35

PK-35
Joel Pohjanpalo PK-35:n junioreiden kesäleirillä. Kuva: PK-35.

7. Tärkeiden vapaaehtoisten ja seuratyöntekijöiden esittely

Ihmiset ovat seuran tärkein voimavara. Omien työntekijöiden ja tärkeää työtä tekevien vapaaehtoisten esittely on erinomainen tapa osoittaa ylpeyttä näistä tärkeistä arjen toimijoista. Kuinka moni seura esittelee yhteisössä toimivia ihmisiä?

Esimerkki: Ilves

Ilves
Kuvakaappaus Ilveksen Internet-sivuilta.

8. Seuran kasvatit kertomassa omasta urapolustaan nykyjunioreille

Tarinat voivat opettaa, luoda merkitystä ja sytyttää kipinän. Käpylän Pallossa lapsena pelannut Onni Valakari on vieraillut talvisin KäPan junioreiden treeneissä ja kertonut omasta matkastaan ja valinnoistaan jalkapallon parissa.

Esimerkki: KäPa

KäPa
Onni Valakari puhumassa KäPan junioreille. Kuva: Marko Honkanen.

9. Seuran värit ja logo näkyvästi esillä harjoituspaikoissa

Mikä on ensimmäinen asia, johon katse kiinnittyy VJS:n Aktia Areenalla? Seuran värit ja logo! Aktia Areenalla ei jää epäselväksi, minkä seuran kodissa ollaan. Osa identiteettiä on myös ulkoisesti havaittavat seikat.

Esimerkki: VJS

Kuva
Punainen ja keltainen näkyvät kaikkialla VJS:n Aktia Areenalla. Kuva: VJS.

10. Uutiset seuran kasvattien kuulumisista 

Ylpeys omasta juniorityöstä on keskeinen osa seurakulttuuria. Harva vanhempi, junioreista puhumattakaan, tietää seuran historiasta, jollei tätä historiaa avata. Yksi keino lisätä tietoisuutta on uutiset seuran kasvattien edesottamuksista. Mitä esimerkiksi kuuluu niille pelaajille, jotka olivat seurassa 15 vuotta sitten?

Esimerkki: Turun Nappulaliiga

TuNL
Uutinen Kaan Kairisen siirrosta Tanskaan. Kuvakaappaus TuNL:n Internet-sivuilta.

11. Perusteellinen historiaosio seuran nettisivuilla

”Mistä olemme tulleet? Mikä on seuramme tarina? Mitä vaiheita seuramme historiassa on ollut?” JJK:n nettisivut antavat vastaksen näihin kysymyksiin. Hieno ja kattava historiaosio kiinnittää nykyhetken ja historian yhteen. Jokaisella seuralla on jonkinlaiset juuret.

Esimerkki: JJK

JJK
Kuvakaappaus JJK:n nettisivujen historiaosiosta. Kuva: JJK.

12. Edustusjoukkueen pelaajat jakamassa palkintoja ja nimikirjoituksia junioritapahtumissa

Mikä olisikaan hienompaa kuin saada palkinto saman seuran edustusjoukkueen ammattilaispelaajilta? Seurakulttuurin kannalta on tärkeää, että aikuispelaajat ovat säännöllinen osa junioreiden arkea. Pienikin ele, kuten nimikirjoituksen antaminen, voi jättää tärkeän jäljen.

Esimerkki: SJK


13. Junioreille jaettavien palkintojen nimeäminen seuralegendojen mukaan

Olavi Kuikka -palkinto, Jorma Ruokonen -palkinto, ja niin edelleen. Kaarinan Pojat jakaa junioripelaajille ja -joukkueille vuosittain tunnustuksia, jotka on nimetty seuran legendojen, mm. entisten pelaajien, mukaan. Tämä on nerokas tapa tuoda seuran historiaa osaksi nykypäivää.

Esimerkki: KaaPo

KaaPo
Poimintoja palkinnoista, jotka on nimetty seuralegendojen mukaan. Kuvakaappaus KaaPon nettisivuilta.

14. Koko seuran yhteiset päättäjäiset

Seuran yhteiset päättäjäiset ovat tärkeitä tapahtumia, jotka kokoavat eri rooleissa toimivat lapset ja aikuiset yhteen. Päättäjäisissä syntyy kohtaamisia, jotka luovat merkitystä ja nostavat esiin seuran tärkeitä ihmisiä. Tunnustusten antaminen sitoutuneille toimijoille, ahkerille harjoittelijoille ja hyvää työtä tekeville valmentajille on olennainen osa kulttuuria.

Esimerkki: LePa

LePa
Leppävaaran Pallon kauden päättäjäiset. Kuva: LePan Twitter-tili.

15. Hall of Fame -kunniagalleria entisistä pelaajista

Pargas IF on koonnut seuran nettisivuille listan pelaajista, jotka ovat edustaneet PIF:iä ja pelanneet myöhemmin Veikkausliigassa. Seura kertoo, milloin pelaaja on pelannut PIF:ssä ja kuinka ura on jatkunut sen jälkeen. Pienet arjen ratkaisut kertovat paljon.

Esimerkki: PIF

PIF
Jonatan Johansson ja kumppanit. Kuvakaappaus PIF:n nettisivuilta.

16. Pienet siellä missä isotkin – Juniorit edustusjoukkueen kotikentällä

Seurakulttuurin kannalta on arvokasta, jos seuran pienimmät juniorit pääsevät pelaamaan samalla areenalla kuin naisten ja miesten edustusjoukkueet. Tämä on, jälleen kerran, yksi asia, joka luo merkitystä ja mahdollistaa sosiaalistumisen yhteisöön. Yksi seura, yksi koti.

Esimerkki: HJK

Kuva
HJK ja Ilves vastakkain 10-vuotiaden Miniliigassa. Kuva: Erkko Meri.

17. Tiedotus myös valmentajasiirroista – Aito ylpeys omasta työstä

Harva seura uutisoi valmentajien siirroista. Rauman Pallo-Iirot erottui positiivisesti, kun se uutisoi vuonna 2017 seuran valmentajan Aleksi Lallin siirrosta HJK:hon. Pallo-Iirot teki kattavan tiedotteen sekä videohaastattelun. Pallo-Iirojen tiedotteessa oli kaikki olennainen: ylpeys omasta työstä, kunnioitus valmentajaa kohtaan sekä muistutus työn jatkumisesta.

Esimerkki: Pallo-Iirot


18. Seuran kasvattien pelipaidat esillä seuran harjoitustiloissa

Mitä pelaajat näkevät joka päivä, kun he kävelevät pukukopista harjoituksiin? Millaista merkitystä ympäristö luo? Ehkä jossain pelaajassa voi syttyä jopa unelma: ”Haluan oman paitani joskus tuolle seinälle.”

Esimerkki: KäPa

Kuva
Kahden eri aikaukauden pelaajan, Simo Valakarin ja Noah Nurmen, pelipaidat esillä KäPan Kumpulan harjoituskeskuksessa. Kuva: Erkko Meri.

19. Seuran arvot näkyvästi esillä pukukoppikäytävällä

Arvot eivät siirry pukukoppikäytävän seiniltä suoraan kentille, mutta niiden esille tuominen, näkyväksi tekeminen, ainakin mahdollistaa kulttuurin kehittymisen. Kun arvot näkyvät kirjattuina joka päivä ja muistuttavat siitä, mikä on tärkeää, yhteinen päämäärä pysyy toimijoiden mielessä.

Esimerkki: EPS

Kuva
EPS:n arvot kirjattuna yhteisiin tiloihin. Kuva: Pauli Forma.

20. Pelaajat ja valmentajat kouluvierailuilla jakamassa jalkapallon ilosanomaa

Jalkapalloseurat ovat merkittäviä yhteiskunnallisia toimijoita. FC Interin pelaajat ja valmentajat ovat tehneet kouluvierailuita Turun alueella. Seuran toimijat ovat muun muassa jakaneet lapsille heijastimia ja kertoneet tarkemmin jalkapallosta. Esikuvat ovat tärkeitä.

Esimerkki: FC Inter

Kuvan mahdollinen sisältö: 2 henkilöä, hymyileviä ihmisiä, ihmiset seisovat ja lapsi
FC Interin pelaaja Juuso Hämäläinen ja valmentaja Erol Ates kouluvierailulla vastaamassa lasten kysymyksiin. Kuva: FC Inter Turku.

 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Ylen Jalkapalloilta – Mitä jäi sanomatta?

Osallistuin keskiviikkona 4.3. Ylen suureen Jalkapalloiltaan. Tilaisuus on katsottavissa oheisesta linkistä. Kiitos Yle, kanssakeskustelijat sekä katsojat. Lisäksi haluan kiittää henkilöitä, joilta sain tärkeää sparrausapua ennen lähetystä.

Olen koonnut tähän blogitekstiin muistiinpanot, jotka tein lähetystä varten. Olen jälkikäteen korjannut ainoastaan yksittäiset kirjoitusvirheet. Muistiinpanot on tehty Ylen etukäteen lähettämien otsikkoaiheiden perusteella.


 

Mikä on jalkapallon tilanne Suomessa?

Suomi on hyvä harrastejalkapallomaa. Olosuhteet ovat varsinkin Etelä-Suomessa parantuneet valtavasti ja jalkapallosta elantonsa saavia ihmisiä on entistä enemmän. Myös pelaajamäärät ovat kasvaneet pitkään. Näistä asioista pitää olla ylpeä, kun näkökulmana on lajin harrastaminen.

Pelkään, että Suomessa ei täysin ymmärretä sitä, mitä huipputasolle nouseminen jalkapallon kaltaisessa lajissa vaatii. Se ei voi olla kompromissien tekoa. Se, että asioita tehdään tosissaan, ei tietenkään tarkoita, etteikö jalkapallo olisi kivaa ja nautinnollista.

Suomessa on vallalla liikaa ajattelutapa, että lapsuusvaiheen jalkapallotoiminta hoituu itsestään ja määrätietoinen harjoittelu tulee aloittaa vasta nuoruusvaiheessa. Systemaattinen ja tavoitteellinen toiminta lapsuusvaiheessa voi olla todella hauskaa!

Parantuneet olosuhteet ja päätoimisten työntekijöiden määrän kasvu eivät ole kuitenkaan vielä näkyneet pelaajakehityksen laadussa. Suomalaisessa pelaajakehityksessä on juniorivalmentajan silmin kaksi kipukohtaa, jotka heijastuvat kaikkeen muuhun toimintaan. Jos näitä haasteita ei kyetä ratkaisemaan, en usko merkittävään parannukseen suomalaisessa jalkapallossa.

Ensimmäinen on toiminnan laatu lapsuusvaiheessa, 6-12-vuotiaissa (jopa ennen 6-vuotiaita). Perusta ei ole kunnossa: pelaajien motorisissa valmiuksissa on isoja puutteita, pelaajilla ei ole tullut riittävästi pallokosketuksia omalla ajalla, teknis-taktisissa valmiuksissa on puutteita ja pelaajat eivät ole kovinkaan kilpailullisia. Emme osaa pelata peliä riittävän hyvin. Toistoja ei tule tarpeeksi, toiminta ei ole riittävän kokonaisvaltaista. Kun pelaajat tulevat teini-ikään, meillä on liian vähän sellaisia pelaajia, joilla perusta on kunnossa. Menetettyjä vuosia on vaikea saada takaisin. Haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että lapsuusvaiheessa – ensimmäiset vuodet seuratoiminnassa – olisi valmentajia, jotka heittäytyvät, innostavat ja laittavat itsensä täysillä likoon. Vain näin syntyy pelaajia, joiden silmissä roihuaa jalkapallokipinä.

Lapsuusvaiheen laiminlyönnit näkyvät siinä, että nuoruusvaiheessa on vähän tasaisia pelejä, sillä erot ovat kasvaneet jo liian suuriksi. Eivät suomalaiset pelaajat jää 15-vuotiaana jälkeen muista, se tapahtuu jatkuvasti pienestä pitäen.

Suomalaisessa jalkapallossa ei ole vain yhtä isoa asiaa, joka pitäisi muuttaa, vaan valtava määrä yksittäisiä asioita. Meidän pitää omaksua jatkuvan kehittymisen periaate.

Toinen ongelmakohta liittyy seurakulttuuriin, joka on oma suosikkiaiheeni. Suomessa saattaa olla pelaajia, jotka pelaavat yhdessä ja samassa seurassa 10 vuotta, mutta eivät välttämättä sosiaalistu tai kiinnity seuraan, joukkueeseen ja lajiin millään tavalla. Lapsuusvaiheessa joukkuekoot ovat usein niin suuret, että harjoittelu on rastitoimintaa, valmentajan ja yksittäisen pelaajan välinen vuorovaikutus jää todella ohueksi, aikaa kuluu jonottamiseen ja lapsilla ei tule hiki. Lasten liikuttaminen on summittaista ja sattumanvaraista. Tällaisesta toiminnasta on vaikea innostua. Kun tähän lisätään säännöllisesti vaihtuvat peliryhmät ja se, että omasta osallistumisesta voi päättää painamalla Nimenhuudossa tai Jalkkis.netissä ”in” tai ”out”, on selvää, että merkitystä ei synny.

Liian harva lapsi sosiaalistuu Suomessa jalkapalloyhteisöön. Liikuntatieteen tohtori Outi Aarresola on sanonut, että varhainen sosiaalistuminen tiettyyn kulttuuriin edesauttaa tämän alueen omaksumista osaksi yksilön maailmankuvaa. Lapset ja perheet, jotka ottavat Suomessa jalkapallon tosissaan, saavat usein kuulla jarruttelua ja ”himmaamista”.

Minusta tuntuu usein, että laadukas seura on sellainen, jossa jäsenmäärät kasvavat ja seura tarjoaa kaikille kaikkea. Milloin suomalaisessa juniorijalkapallossa aletaan keskustella toiminnan sisällöstä ja painopisteistä?

Kuva 5

Miksi Suomessa jäädään jälkeen teini-iässä?

Olen väitteestä hieman eri mieltä. Sanon, että jälkeen jäädään joka ikävaiheessa pienestä pitäen. Erot tulevat kuitenkin näkyvämmin esiin teini-iässä, sillä tuossa vaiheessa joukkueiden välillä alkaa tulla jo isoja eroja ja myös joukkueiden sisällä on hyvin suurta vaihtelua. Kun olen seurannut ulkomaisten juniorijoukkueiden pelejä, siellä pelaajien väliset erot ovat paljon pienemmät.

Sami Hyypiä Akatemiassa pelattiin vuonna 2018 24 kansainvälistä peliä, joissa suomalaiset joukkueet pelasivat ulkomaalaisia joukkueita vastaan. Pelaajat olivat 12-14-vuotiaita. Vastustajajoukkueet olivat Tanskasta, Irlannista, Hollannista ja Englannista. Suomalaiset joukkueet voittivat tasan yhden pelin varsinaisella peliajalla.

Kaikki, mitä on lapsuusvaiheessa tehty tai jätetty tekemättä, heijastuu nuoruusvaiheeseen.

Mitä haasteita teini-ikään liittyy?

  • Juniorisarjoissa ei tule riittävästi kovia pelejä. Etelä-Länsi-liigassa ja B-nuorten SM-karsinnassa on yhä pelejä, jotka ovat vartin jälkeen ohi. Kovia, kehittäviä pelejä on pakko hakea ulkomailta. Lisäisin järjestelmään myös enemmän joustoa: Jos on erittäin hyvä vuotta nuorempien joukkue, antaisin poikkeusluvan osallistua vuotta vanhempien sarjaan. Esimerkiksi KäPasta ulkomaille siirtyneet pelaajat ovat sanoneet, että ulkomaisessa akatemiassa jo pelkästään harjoituksissa on kovempi kilpailu kuin Suomessa yhdessäkään pelissä.
  • Koska pelaajat eivät ole kiinnittyneet riittävän vahvasti jalkapalloon ja laji ei ole merkityksellinen asia, kynnys jäädä pois lajin parista ei ole kovin korkealla. On luonnollista, että elämässä on myös muita kiinnostavia asioita. Sanoisin, että tämä on paljon tärkeämpi asia kuin se, että puhumme fysiikasta ja siinä olevista puutteista. Pelaajien minäpystyvyydessä voi olla aukkoja. Pelaajat eivät ole riittävän sinnikkäitä. Kaikki se, mitä on tehty tai jätetty tekemättä aikaisemmin, näkyy myöhemmin. Yksilön uskomus omista kyvyistään selvitä jostakin suorituksesta ei ole kestävällä tasolla. Lähiympäristö ei hengitä jalkapalloa.
  • Koska lapsuusvaiheessa ei ole tullut riittävän monipuolisesti ärsykkeitä, pelaajien perusta ei kestä kovenevaa harjoittelua. Kokonaisliikuntamäärät ovat jääneet liian pieniksi ennen teini-ikää. Harjoittelun tulee olla riittävän monipuolista ja kuormittaa kehoa eri tavoin. Kun lapsuusvaiheen perusta on kunnossa, pituuskasvun huippuvaiheeseen liittyviä ongelmia on todennäköisesti vähemmän. Jokaisessa joukkueessa pitäisi arvioida, pystyvätkö pelaajat tekemään laadukkaat perusliikkeet hyvin. Systemaattisesti toteutettava ja riittävän aikaisessa vaiheessa aloitettu voimaharjoittelu suojaa loukkaantumisilta. Lisäksi tärkeää olisi ongelma-alueiden aktivointi kuminauhoilla (esim. takareisi ja pakara). Näistä asioista on puhunut muun muassa Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntija Joni Ruuskanen.

Pelkän fysiikan nostaminen ongelmakohdaksi voi antaa jopa vaarallisen signaalin ja ohjata toimintaa väärään suuntaan. Joku kriittinen voisi sanoa, että puutteita on joka tasolla.

Suomalaisessa jalkapallossa seura voi saada merkittävän kilpailuedun muihin nähden, jos joku näistä kolmesta edellytyksestä täyttyy:

  • Seura kykenee laskemaan kilpatoiminnan kustannukset selvästi nykyistä alhaisemmalle tasolle, esim. 50 euroa kuukaudessa.
  • Seura pystyy tarjoamaan aidon mahdollisuuden koulun ja jalkapallon yhteensovittamiselle esimerkiksi niin, että yksittäisen ikäluokan pelaajat käyvät samaa luokkaa ja voivat harjoitella koulupäivän aikana ammattivalmentajan johdolla.
  • Seurassa on jokaisen ikäluokan läpäisevä opetussuunnitelma, jota noudatetaan ja toteutetaan monta vuotta ikäluokasta toiseen laadukkaasti.

 

Viimeinkin kisoissa, mutta onko suomalaisessa jalkapallossa kaikki hyvin?

Jos joku väittäisi, että kaikki on hyvin, niin olisin todella huolissani. Meillä Suomessa on jäänyt käymättä perusteellinen keskustelu siitä, miksi meidän pitäisi olla jalkapallossa parempia kuin olemme nyt. Meillä ei ole suomalaista identiteettiä. Harvalla seuralla on selkeä identiteetti. Identiteetti lähtee siitä, että seurat tietävät, mitä he tekevät ja miksi, missä asioissa seura haluaa olla hyvä, miten se haluaa erottautua muista. Vain näin syntyy pohjaa koko suomalaisen jalkapallon identiteetille.

Oma seurani KäPa ei ole koskaan ollut kovin suuri jäsenmäärältään. Seuran edustusjoukkue on pelannut yleensä Kakkosessa, nyt Kolmosessa. Meillä on hyvin vähän tyttöpelaajia. Mutta olemme halunneet tehdä juniorityön mahdollisimman hyvin: ammattivalmentajat pienissä ikäluokissa, kriittinen ja asioita kyseenalaistava ajattelutapa, pienet ryhmät, valmentajien keskinäinen sparraaminen ja KäPa-henki.

Välillä tuntuu, että suomalaisesta jalkapallosta puuttuu aito ylpeys olla kasvattajaseura. Kuinka Palloliitto voisi luoda seuroille intensiivejä tähän? On erilaisia hankkeita kasvattaa pelaajamääriä, mutta mikä on niiden aito vaikutus ja hyöty? Mikä on jalkapallon kantokyky?

Kääntäisin taloudelliset panostukset nuoruusvaiheesta lapsuusvaiheeseen. Jos perustaa ei hoideta kuntoon, nuoruusvaiheen satsaukset vaikuttavat liian pieneen määrään pelaajia.

Pitkäjänteisen kehityksen kannalta suuret menestyksen hetket ovat kaikkein vaarallisimpia. Suuri saavutus voi luoda mielikuvan, että jalkapallossa menee hyvin. Muiden lajien esimerkit osoittavat, että maajoukkueen menestyksellä on vain hyvin välillinen vaikutus esimerkiksi kansalliseen pääsarjaan. Hypet tulevat ja menevät. Kun Huuhkajat ja Helmarit pelaavat, on tietyllä tavalla juhlapäivä. Näitä juhlapäiviä on ehkä 15 kertaa vuodessa. Mitä teemme 350 muuta päivää? Se ratkaisee, kehittyykö suomalainen jalkapallo vai ei.

Jos ulkomaalainen jalkapallotoimija kysyisi minulta, mitä teemme paremmin kuin muut Pohjoismaat tai miksi Suomesta tulee tulevaisuudessa parempi jalkapallomaa, en osaisi vastata kysymykseen.

Suomalaiset seurat ovat tasaista harmaata massaa. Kun tehdään kaikkea, on vaikea olla missään hyvä. Sanoisin, että mitä pienempi seura on, sitä tärkeämpi sen olisi kohdistaa fokus aidosti johonkin yksittäiseen osa-alueeseen. Fokusoituminen luo myös helpommin pohjaa sille, millaisia ihmisiä seura haluaa rekrytoida.

Screenshot 2019-06-17 at 15.54.32

Pelaajakehitys, valmennus, harjoittelu, seuratyö, akatemiat, U15-U17-vaiheen merkitys

Pelaajakehitys yleisesti:

Suomalainen pelaajakehitys on luomutuotantoa. Yhdelläkään seuralla ei ole vielä systemaattista pelaajakehitystä samalla tavalla kuin monella eurooppalaisella seuralla. Suomalainen pelaajakehitys perustuu hyvin pitkälti omistautuneisiin perheiin sekä yksittäisiin sitoutuneisiin valmentajiin, jotka osuvat pelaajan polun varrelle. Perheet ovat isoja voimavaroja.

Suomessa pelaajan on liian helppo päästä ikäluokkansa terävimpään kärkeen. Kun pelaaja siirtyy sitten joko nuorena tai hieman vanhempana pelaajana ulkomaille, yllätys on suuri, kun samasta pelipaikasta kilpaileekin viisi yhtä hyvää pelaajaa. Voi olla, että pelaaja kokee ensimmäisen todellisen jalkapallopettymyksen vasta 16-vuotiaana.

Mielestäni on tärkeää pohtia sitä, tuleeko yhden seuran tarjota pelaajapolku 5-vuotiaasta aikuispelaajaksi asti. Jos ajattelen Huuhkajat-pelaajien polkuja, sieltä löytyy suuri määrä pelaajia, joilla on ollut juniorina kaksi tai useampi seura. Pidän jopa luonnollisena sitä, että pelaaja jossain vaiheessa vaihtaa seuraa. Tällöin korostuu se, että eri seurat hoitavat eri vaiheen laadukkaasti. Se on erittäin arvokasta, että jokin seura hoitaa ikävaiheet 6-10 erittäin laadukkaasti, minkä jälkeen pelaaja siirtyy esimerkiksi FC Honkaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla pelaajalla löytyy hyvin erilaisia reittejä.

Pelaajakehityksen näkökulmasta on tärkeää tunnistaa erilaiset polut. Pelkästään, jos katsoo nykyisten Huuhkajat-pelaajien taustoja, huomaa, että pelaajat ovat hyvin monenlaisista eri taustoista. Keskeistä on tunnistaa, mitä yhdistäviä tekijöitä pelaajien taustalta löytyy. Innostavat vanhemmat, monipuolinen liikunta, ei-ohjatun jalkapalloharjoittelun määrä ja laatu, samanhenkiset pelikaverit? Olisiko tässä kokonaisvaltaisen analyysin paikka?

Valmentajuus:

Valmennus on varmasti kehittynyt vuosien saatossa ja päätoimisten valmentajien määrä on kasvanut. Mutta olen huolissani siitä, kuinka usein valmentajat vaihtavat seuraa. Voi olla, että valmentajalla on ollut neljän vuoden aikana kolme eri seuraa. Tällaisessa tilanteessa ei synny jatkuvuutta, seura joutuu käyttämään rekrytointeihin paljon aikaa ja ennen kaikkea pelaajat elävät säännöllisessä epävarmuudessa.

Valmentajan on tärkeää tunnistaa omat vahvuutensa. Hyvä valmentaja voi olla eri tavalla. Tiedän useita laadukkaita juniorivalmentajia, joilla voi olla hyvinkin erilainen ote. Yksi tärkeimmistä kriteereistä on se, että valmentajasta ja tämän kaikesta toiminnasta aistii, että jalkapallovalmentaminen on merkityksellinen asia. Valmentajalla tulee olla aito halu valmentaa ja työskennellä lasten ja nuorten kanssa.

Valmentajien erilaisuus on lähtökohtaisesti hyvä asia. Pelaajat saavat polkunsa aikana erilaisia ärsykkeitä. Lapsuusvaiheeseen kaipaan enemmän innostajia ja sytyttäjiä, esimerkiksi sellainen kuin Pertti Kemppinen, joka yli 60-vuotiaanakin vielä pyörii, kierii ja hyppii lasten kanssa. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä enemmän kaipaisin pelin opettajia. Kuinka opetamme lapset pelaamaan peliä?

Liian harva valmentaja on tosissaan valmentamisen suhteen. En pidä lainkaan siitä, että Suomessa käytetään termiä ”nuoren sukupolven valmentajat”. Aito muutos vaatisi sen, että nuoret valmentajat tekisivät selvästi enemmän töitä, hakisivat jatkuvasti oppia ulkomailta, tutkisivat peliä väsymättömästi sekä ottaisivat ja antaisivat kritiikkiä jatkuvasti. Nyt tilanne voi olla se, että nuori valmentaja loukkaantuu heti, jos joku kyseenalaistaa asioita.

Talenttivalmennus:

Odottaisin Palloliitolta analyysiä siitä, mitkä ovat olleet talenttivalmennustuen konkreettiset hyödyt ja tulokset. Kyseessä on sen verran iso rahasumma vuosittain, että vaikutustenarviointi on ihan välttämätöntä. Kääntäisin tuesta nykyistä voimakkaamman osan nimenomaan lapsuusvaiheeseen, jossa perusta luodaan. Pelkään, että talenttivalmennus vaikuttaa liian myöhäisessä vaiheessa, sen piirissä on liian vähän pelaajia ja tuen myöntämisen kriteerit kaipaisivat tarkennuksia.

Toinen iso ongelma liittyy talenttivalmentajiin. Näiden valmentajien vaihtuvuus on liian suurta. Talenttivalmennuksen yksi ajatus pitäisi olla se, että pelaajan ja valmentajan välille syntyy pitkäaikainen tiivis valmennussuhde esimerkiksi kolmen vuoden ajan. Jos valmentajat vaihtuvat jatkuvasti, on selvää, että tällaista ”mestari-kisälli”-suhdetta ei pääse syntymään. Kuinka hyvin talenttivalmentajat tuntevat pelaajien harjoittelu- ja muun historian?

Harjoittelu:

Yksi iso haaste Suomessa on se, että joukkueet harjoittelevat usein liian pienillä alueilla. Tämä koskee sekä lapsuus- että nuoruusvaihetta. Jos alueet ovat liian pienet, pelaamisesta voi jäädä pois sellaisia kriittisiä elementtejä kuin pitkät syötöt ja niiden vastaanotto, kuljetukset ja pitkät täysvauhtiset juoksut.

Sen lisäksi, että puhumme mitä harjoituksissa tehdään, vielä enemmän pitäisi puhua siitä, mitä niiden ulkopuolella tehdään. Tässä korostuu valmentajan rooli virikkeiden antajana ja innostajana. Yksi esimerkki: valmentaja auttaa pelaajia tekemään ennen harjoituksia kentän reunaan futistenniskentän. Kisailuelementin olisi hyvä olla mukana jokaisessa harjoituksessa: se parantaa intensiteettiä, innostaa pelaajia ja opettaa käsittelemään vastoinkäymisiä.

Lapsella voi tietysti olla muitakin lajeja, mutta mikään niistä ei voi korvata pallon kanssa tehtävää työtä. Pallokosketuksia pitää tulla mieletön määrä jo pienestä pitäen. Kun lapsi huomaa olevansa hyvä jalkapallossa, olen varma, että tämä innostaa kokeilemaan myös muita lajeja.

Yksi iso kysymys on tietysti se, valmistaako harjoittelu pelaajia peliin. Toistuuko harjoituksissa sellaisia tilanteita, joita pelissä tapahtuu? Pienissä lapsissa kannatan pienepelejä, jotka aktivoivat lapsia, luovat erilaisia ongelmanratkaisutilanteita ja tarjoavat monipuolisia, pelissä toistuvia tilanteita. Erilaiset drillit voivat auttaa keskittymisessä.

Sanoisin, että liian harva valmentaja Suomessa ymmärtää lapsen herkkyysvaiheita ja hermoston kehittämistä. En usko enää siihen ajattelutapaan, että pelaaja tekee itse itsestään pelaajan. Lähiympäristö on todella tärkeä. Millaista tukea valmentajat ja vanhemmat tarjoavat?

Seuratyö:

Suomalainen seuratyö ei ole kovin kummoista. Yksi iso haaste on henkilöstön suuri vaihtuvuus ja valmentajien työnkuvat. Voivatko valmentajat aidosti keskittyä valmennustyöhön? Kuinka työnantaja sparraa työntekijöitään?

Kun olen lukenut eri seurojen valmentajien työsopimuksia, niissä on säännöllisesti tullut vastaan lainvastaisia ehtoja. Myös valmentajien koulutusmahdollisuudet seuran sisällä vaihtelevat suuresti, ja voi olla, että esimies ei lainkaan tiedä, mitä työntekijä tekee. Tämä ei ole optimitilanne kenenkään kannalta. Viime kädessä ongelmat näkyvät joukkueen tasolla. Juniorivalmentajia ei yksinkertaisesti sparrata riittävästi, ja he saattavat jäädä vaille tukea. Tulevaisuudessa menestyvät seurat, joissa valmentajat voivat hyvin.

Yhden seuran sisällä joukkueet saattavat toimia hyvin eri tavoin. Jos yksittäinen joukkue kasvaa seuraa vahvemmaksi, on selvää, että jossain vaiheessa vastaan tulee ongelmia.

Seurat eivät aina toimi niin kuin työnantajat. Mitä suuremmaksi seuran jäsenmäärä kasvaa, sitä enemmän ihmisiä täytyy pitää tyytyväisenä. Jos seurassa on hyvin erilaisilla intresseillä toimivia tahoja, jotka vaativat seuralta hyvin erilaisia asioita, on selvää, että yhteentörmäyksiä syntyy ennemmin tai myöhemmin. Tällaisissa tilanteissa tarvitaan vahvoja seuroja.

Seurakulttuuri:

En ole varma, onko Suomessa vieläkään ymmärretty seurakulttuurin merkitystä. Voi olla, että seura ei tuo millään tavalla esille omia kasvattejaan. Näkyvätkö seuran värit ja logo missään? Tuntevatko pelaajat seuran muiden ikäluokkien pelaajia? Vierailevatko edustusjoukkueen pelaajat junioreiden harjoituksissa? Tästä annan tunnutuksen HJK:lle.

Haluan uskoa siihen, että seurakulttuuri kiinnittää pelaajia osaksi yhteisöä. Olen aistinut, että pelaajat, joille laji ja seura on merkittävä asia, ovat valmiita myös panostamaan lajiin enemmän. Junioripelaajat tarvitsevat esikuvia myös läheltä. Seurojen kulttuurinen juurettomuus on aito ongelma.

Kilpaileminen:

Sami Hyypiä Akatemian kyselyt osoittavat, että suomalaisten pelaajien kilpailuorientaatio on selvästi pienempi kuin esimerkiksi tanskalaisilla pelaajilla. Jo pienten lasten kohdalla harjoituksiin on järkevää lisätä kisailua. Kilpaileminen ei ole missään nimessä itsessään pahaa, ratkaisevaa on, miten se toteutetaan. Valmentajan tulee luoda sellainen turvallinen ympäristö, jossa kilpailu ei tuota ikäviä seuraamuksia. Kilpaileminen on opetettava taito siinä missä esimerkiksi pelattavaksi liikkuminen.

KäPan 10-vuotiaiden treeneissä loppupelin hävinnyttä joukkuetta harmittaa, ja se on normaalia. Jokaisen pelaajan pitää haluta voittaa, se on urheilun syvin luonne. Valmentajan tehtävä on auttaa vuorovaikutuksen ja kuuntelun keinoin pelaajaa käsittelemään pettymys.

On hämmästyttävää, että ikäluokkiensa parhaat suomalaispelaajat yllättyvät ulkomaille siirryttyään ensimmäisenä juuri kilpailun kovuudesta. Esimerkiksi tanskalaisen Midtjyllandin alkulämmittelyihin kuuluu erilaisia 1v1-kisoja, jotka valmistavat pelaajia otteluun.

Suomalaisen jalkapallon avaintoimijoiden, Palloliiton ja isoimpien seurojen sekä Olympiakomitean, pitäisi ottaa tässä asiassa aktiivisempi rooli. En ole kertaakaan kuullut esimerkiksi Palloliiton toimijoiden puolustavan kilpailun merkitystä julkisessa keskustelussa, jossa heitellään välillä hyvin erikoisia, jopa vaarallisia, kommentteja.

Kotimaan ”akatemiat”:

Yksi asia täytyy tehdä heti selväksi: Suomessa ei ole yhtään aitoa jalkapalloakatemiaa. Tällä tarkoitan sellaista ympäristöä, jossa systemaattinen ja tutkimukseen perustuva pelaajakehitysjärjestelmä läpäisisi useamman ikäluokan ja jossa harjoittelu ja pelaaminen olisi pelaajille lähes maksutonta.

Jos Suomessa halutaan perustaa akatemioita, niille pitäisi olla todella korkeat kriteerit, vrt. Sibelius Akatemia. Kaikessa taloudellisessa panostuksessa olisi mielestäni kriittistä arvioida, kuinka taloudellisen tuen piirissä olisi mahdollisimman paljon pelaajia.

Pidän tärkeänä, että akatemiat ovat riittävässä määrin seuravetoisia, sillä seurat ovat jalkapallon ydinyksikköjä ja niiden joukkueet kilpailevat toisiaan vastaan. Seuravetoisuus mahdollistaa myös seuran mahdollisen identiteetin, erityispiirteiden ja vahvuuksien hyödyntämisen. Pahimmassa tapauksessa liittovetoinen akatemia tappaa seurojen väliset luonnolliset jännitteet ja voi aiheuttaa ongelmallisia ristiriitatilanteita.

Pelaajakehityksen kannalta on kriittisen tärkeää, että pelaajan arki on yhden valmennusjärjestelmän piirissä, jolloin vältetään ristiriitaisuudet.

Näen, että Palloliiton rooli akatemiatoiminnassa on ennen muuta mahdollistaa ja sparrata. Jos toiminta on vahvasti liittovetoista, mikä on seurojen rooli? Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on useita varsin vahvoja seuroja, joilta löytyy työkalut pelaajien yksilölliseen tukemiseen. Jos akatemiaympäristö tarjotaan, se pitäisi tehdä kunnolla, ei puolivillaisesti.

Mielestäni on erittäin tärkeää, että pelaaja pelaa ainoastaan yhdessä seurassa tai akatemiassa. Toimintaympäristö ei saa olla pelaajan muusta arjesta irrallinen ympäristö (vrt. HBA Märsky, jossa pelaajat harjoittelevat ja pelaavat koko ajan).

Ulkomaiset akatemiat:

KäPasta ulkomaille siirtyneet nuoret pelaajat ovat korostaneet kilpailun kovuutta – Saksassa harjoituksissa on kovempi tempo ja tiukempi kilpailu kuin Suomessa yhdessäkään pelissä. Sillä, että ympärillä on laadukkaita pelaajia, on jopa isompi merkitys kuin harjoitteiden sisällöllä. Pelaaja on myös ulkomailla ihan erilaisen seurannan ja mielenkiinnon kohteena kuin Suomessa, vrt. U17 Bundesliiga vs. U17 SM-sarja.

Ulkomaisessa akatemiassa on myös huomattavasti helpompi saada säännöllisesti laadukkaita pelejä, joiden merkitystä ei voi millään väheksyä.

Myös koulunkäynti on aikaisempaa helpompaa sovittaa yhteen esimerkiksi lukion etäopintojen kautta.

Ulkomaisessa akatemiassa koko ympäristö heijastaa jalkapallon ja ammattilaisuuden merkitystä, pelaaja ei putoa merkityksettömyyden kuoppaan. Esimerkiksi HSV:n akatemiassa pukukoppikäytävät, harjoituskeskus ja muut yhteiset tilat luovat välittömästi kuvaa siitä, kuinka arvokas ja hieno asia jalkapallo on. Tämä on iso voimavara.

Pitää muistaa, että ulkomaille ei niin vain mennä, pelaajan täytyy olla parempi kuin paikalliset pelaajat, jotta hänestä ollaan valmiita maksamaan. Ulkomaille siirtyminen ei myöskään takaa mitään. On mielenkiintoista nähdä viiden vuoden päästä, mihin ulkomaiseen akatemiaan siirtyneet pelaajat ovat päätyneet. Tästä saadaan varmasti tärkeää infoa siitä, mitä mahdollisuuksia eri reitit tarjoavat.

Harjoittelu ulkomaisessa akatemiassa tarjoaa monesti sellaisen pohjakoulutuksen, että pelaaja ei putoa tyhjiöön, vaikka ura ei urkenisi kyseisessä akatemiassa. Pelaaja voi myös aina palata Suomeen esimerkiksi lainalle; maitojuna-puhe täytyy kitkeä pois.

Myöhempien seurasiirtojen kohdalla pelaajan CV:llä on luonnollisesti merkitystä: sillä, lukeeko pelaajan papereissa HSV vai KäPa, on ihan valtava merkitys ja pelaaja on aivan erilaisen mielenkiinnon kohteena. Pitää muistaa, että Suomi ei ole pelaajan passissa mikään vetovoimatekijä.

On erilaisia seuroja ja pelaajia. Yksi polku ei sovi kaikille. Myös sen puolesta voi esittää perusteita, että pelaajan kannattaa jäädä Suomeen. KäPan kaltaiselle seuralle se, että pelaaja siirtyy seurastamme suoraan ulkomaille, on meidän Veikkausliiga-voittomme, josta olemme valtavan ylpeitä.

Hiekka valuu tiimalasissa koko ajan. 23-vuotias pelaaja ei ole enää nuori lupaus. Pitää muistaa, että kilpailu ulkomailla on erittäin kovaa. Jos nuori pelaaja kokee tämän vasta 21-vuotiaana, shokki voi olla liian suuri ja etumatka liian pitkä. Näen aikaikkunan todella kriittisenä. Myynnin pitää tapahtua varsin pian Veikkausliiga-debyytin jälkeen (vrt. Joel Pohjanpalo), muuten pelaajan kiinnostavuus scouttien silmissä pienenee koko ajan. Suomi ei ole ensimmäinen maa, josta ulkomaiset seurat etsivät pelaajia.

Kuva 1

Pääsarjojen merkitys

Kuinka moni nuori lupaava pelaaja näkee Veikkausliigan tavoiteltavan arvoisena päämääränä? Veikkausliiga mainostaa itseään kasvattajasarjana, mutta todellisuudessa se ei ole sitä. On todennäköistä, että Suomen A-maajoukkueessa on myös tulevaisuudessa pelaajia, joilla ei ole yhtään Veikkausliiga-peliä.

Toivon, että jokainen Veikkausliiga-valmentaja tavoittelee voittoa. Näin ollen nuorten pelaajien peluuttamisen täytyy tukea tätä tavoitetta, pelkkä nuoren pelaajan peluuttaminen iän takia on siksi irrallinen tavoite.

Myös pelaajilta pitää vaatia päätöksiä: RoPS-HJK-esimerkki on osoittanut, että sopivassa ympäristössä nuori pelaaja kyllä pääsee pelaamaan, mutta sitten täytyy lähteä kauemmas. Myös pelaajilla itsellään pitää olla tietty vastuu ja päätösvalta.

Suuri ongelma nuorten pelaajien peluuttamisen kohdalla on se, että he eivät ole riittävän hyviä. Erilaiset ulkomaalaiskiintiöt ovat helposti EU-oikeuden vastaisia, mutta ne vääristävät myös kilpailua. Nuoren pelaajan kohdalla mikään ei ole niin turmiollista kuin kilpailun vääristäminen, jos se luo pelaajalle ansaitsematonta etua. Moni pelaaja ei ole myöskään valmis pelaamaan kovia pelejä. Siksi tarvitaan myös yhteistyöseuroja.

Suomessa on seurojen kesken isoja eroja. Sanoisin, että sillä on suuri vaikutus, millainen kasvattaja liigaseura itse on – löytyykö siltä pelaajatuotantoa seuran sisältä? Valmentajat tuntevat pelaajat paremmin ja voivat seurata heidän harjoitteluaan helpommin.

Juniorivalmentajan silmin pidän todella tärkeänä sitä, miten Veikkausliigasta puhutaan. On ihan selvää, että pääsarjaan ei mitenkään kävellä ja yksittäisestä ikäluokasta vain pienen pieni osa pelaa koskaan Veikkausliigassa. Seurojen on tärkeää tuoda pelaajia esille junioreiden arjessa (HJK:n esimerkki). Pidän erittäin tärkeänä sitä, että edustusjoukkueen pelaajat käyvät junioreiden harjoituksissa.

Miten Veikkausliigasta puhutaan arjessa? Jos se nähdään vain välietappina ulkomaille, on selvää, että moni pelaaja kokee merkityksettömyyttä, jos pelaaja ”jämähtää” Veikkausliigaan. Veikkausliigan arvostus on yhteydessä seurakulttuurin vahvuuteen.

Pelitempo:

Pelitempo-käsitettä käytetään Suomessa usein hyvin erilaisissa merkityksissä. Ensin pitäisi määritellä, mitä tempo tarkoittaa. Itselleni se on peliteot per aika, ei siis pelkkää juoksemista. Näen, että matala tempo voi johtua hyvin erilaisista tekijöistä:

  • Pelaajat eivät ole riittävän hyviä pelaamaan korkeatempoista peliä, joka vaatii laadukasta päätöksentekoa ja toteuttamista. Tila-aika-paineessa pelaajan suorituskyky kärsii liikaa.
  • Varsinkin altavastaajien kohdalla on strategisesti edullista ylläpitää kaikin tavoin matalaa tempoa puolikorkeassa blokissa. Tällaisen joukkueen ei ole usein järkevääkään esimerkiksi prässätä korkealta.
  • Hyvin monet eri pelitavat voivat olla korkea- tai matalatempoisia, toisin sanoen pallonhallintaan perustuva pelitapa ei suinkaan tarkoita matalaa tempoa.
  • Korkean pelitempon ylläpitäminen vaatii taustalle hyvin systemaattisen valmennusprosessin. Kuinka monessa seurassa on tällaista tietotaitoa?

Screen Shot 2018-02-16 at 19.52.06

Nykyjalkapallon vaatimukset

Pelin kehitys osoittaa, että korkean intensiteetin juoksujen (n. 19-23 km/h) määrä on korkea myös tulevaisuudessa. Tällöin on arvioitava, miten asia vaikuttaa pelaamiseen. Sen sanominen, että nopeus korostuu, ei anna juurikaan infoa.

Hyvä tulevaisuuden jalkapalloilija on sellainen, joka kykenee toteuttamaan laadukkaasti ja jatkuvasti voittavia pelitekoja. Sanoisin, että näyttävyys on vähemmän tärkeää. Pelitekojen osalta kyse voi olla yksinkertaisimmillaan siitä, että puolustaja kykenee juoksemaan kylkiasennossa oikealla askeltiheydellä tai maalivahti kommunikoi topparille oikeaa sijoittumista.

Italiassa valmentava Gert Remmel on arvioinut, että pelaajien teknisessä osaamisessa ja pallonkäsittelyssä (siinä, miten nämä termit on ymmärretty Suomessa) ei ole huipputasolla isoa eroa. Olennaista on se, että kuinka laadukkaasti pelaaja kykenee toteuttamaan pallottomana täsmäliikkeitä (oikea ajoitus, suunta ja intensiteetti sekä optimaalinen peliasento).

Se, että pelaaja on kova tekemään töitä ja sitoutunut, on perusedellytys huipputasolla pelaamiselle – nämä eivät ole Suomen kilpailuetu. Vastakysymys monelle: Eikö tanskalainen pelaaja ole ahkera? Eivätkö sveitsiläiset pelaajat ole kovia tekemään töitä? Ja niin edelleen.

On selvää, että huipputason jalkapallo perustuu hyvin pitkälti automaation. Pelaajat tekevät enemmän, miettivät vähemmän. Remmel on sanonut, että toimintastrategia on tärkeämpi kuin etsintästrategia.

Tulevaisuuden pelaaja kykenee tekemään korkean tason täsmäliikkeitä kaikissa pelin vaiheissa, transitiopelaamisen merkitys on kriittinen. Esimerkki: hyvän ja vähemmän hyvän pelaajan erottaa esimerkiksi siinä, millaista liikettä ja askellusta hyödyntämällä pelaaja puolustaa selustaa ja syö vastustajan pallolliselta pelaajalta tilaa.

Perparim Hetemaj ei ole ollut ulkomailla enää niin sanottu ”näyttävä” pelaaja samalla tavalla kuin Suomessa, mutta hän on tehnyt upean uran, koska on kyennyt toteuttamaan voittavia, joukkuetta hyödyttäviä pelitekoja korkealla tasolla.

Joukkueen on vaikea pärjätä korkealla tasolla, jos sillä ei ole täsmällisesti organisoitua pallonhallintavaihetta. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen pelaajan on osattava käsitellä palloa. Ajatus esimerkiksi puujalkatoppareista alkaa olla aikansa elänyt.

Pelaajan henkiset ominaisuudet ovat kriittinen tekijä myös tulevaisuudessa. Monissa puheenvuoroissa on tuotu esille, että huippupelaajan arki on loppujen lopuksi aika tylsää puuhaa. Olennainen kysymys on, kuinka moni pelaaja kykenee elämään arkensa niin, että se on kurinalaista toistojen toistamista päivästä toiseen.

Suomalainen jalkapalloympäristö ei valmista tähän, sillä meillä pelaajien arviointi perustuu yhä liikaa wau-efekteihin, tekoihin, jotka ovat kyllä näyttäviä, mutta eivät välttämättä pelitehokkaita. Esimerkki: näyttävä ulkosyrjäsyöttö, joka pysähtyy ensimmäiseen toppariin vs. pienessä tilassa toteutettu pallon suojaaminen ja rikkeen hakeminen. Mitä pelitekoja arvostamme?

 

Miten Suomi-futis pysyy kehityksen mukana?

Oppien hakeminen ja kansainvälinen kosketus:

Säännöllinen kansainvälinen kosketus on välttämätön. Tässä suhteessa pidän Sami Hyypiä Akatemian toimintaa tärkeänä. Se on valmentajille paikka käydä keskustelua ulkomaalaisten kollegoiden kanssa. Vertailutiedot ulkomaisiin pelaajiin antavat tärkeää tietoa siitä, mikä on suomalaisten pelaajien suhde ulkomaalaisiin. Tältä osin pidän tärkeinä etenkin henkisiä valmiuksia koskevia kyselyitä.

Pidän suorastaan välttämättömänä, että lajin kattojärjestössä, Palloliitossa, on myös ulkomaalaisia osaajia. Huippu-urheilussa tarvitaan diversiteettiä, ajattelua perinteisen piirin ulkopuolelta. Ricardo Duarten rekrytointi valtakunnalliseksi koulutuspäälliköksi oli elintärkeä rekrytointi ja on valtavan suuri sääli, että liitto menetti hänet niin pian. Koska Suomi on tai ainakin meidän pitäisi olla osa kansainvälisen jalkapallon kehitystä, on selvää, että tarvitsemme impulsseja ja ärsykkeitä jatkuvasti myös ulkomailta.

Tapasin viime kesänä suomalaisen Iikka Miettisen, joka oli toiminut Pietarin Zenitissä yli viisi vuotta. Kuulin, että näiden vuosien aikana vain yksittäiset valmentajat olivat olleet Miettiseen yhteydessä. Pidän erikoisena, jos emme ole säännöllisesti yhteydessä niihin harvoihin suomalaisiin valmentajiin, jotka työskentelevät ulkomailla. Kuinka paljon meiltä jää tärkeää informaatiota saamatta, vaikka kontaktihenkilö olisi vain yhden puhelinsoiton päässä?

Olen joskus ehdottanut, että Palloliiton, seurojen ja mahdollisesti Olympiakomitean pitäisi luoda yhdessä koulutusstipendi, jolla 5-10 suomalaista juniorivalmentajaa saisivat vuosittain puolen vuoden opiskelujakson Lissabonin, Kölnin tai Liverpoolin yliopistoissa keskittymisalueenaan jalkapallovalmennus. Mallissa stipendin antaja kustantaisi esim. 50 % kustannuksista ja loppuosa jäisi juniorivalmentajan omavastuuosuuden piiriin. Stipendiä vastaan juniorivalmentaja sitoutuisi jakamaan saamiaan oppeja suomalaisille seuroille. Tämä malli olisi huomattavasti tehokkaampi kuin se, että valmentajat pyörivät viikon Dortmundin akatemiassa ottamassa kuvia treeneistä.

Kovat kansainväliset junioripelit ovat tärkeitä. Parhaimmillaan ne vahvistavat merkittävällä tavalla pelaajien minäpystyvyyttä. Kun pelaajat ovat päässeet pelaamaan pienestä iästä lähtien muita pohjoismaalaisia ja keski-eurooppalaisia joukkueita vastaan, pelaajille säilyy koko ajan kosketuspinta koviin peleihin. Parhaimmillaan nämä kantavat poikien maajoukkuepeleihin asti. Minulla on aavistus, että tämä on voinut osaltaan vaikuttaa jopa siihen, että nuorten pelaajien sopeutuminen ulkomaisiin akatemioihin on helpompaa, sillä heillä on käsitys kilpailun laajuudesta ja pelaajien keskimääräisestä tasosta. Näin ei ollut asianlaita esimerkiksi omina juniorivuosinani.

On selvää, että esimerkiksi Ekkono-metodi ei yksinään ratkaise suomalaisen pelaajakehityksen ongelmia. Jäsenneltynä ja loogisena valmennusjärjestelmänä se tarjoaa valmentajille kuitenkin hyödyllisiä työkaluja ja laajentaa ymmärrystä pelistä. Moni valmentaja on sanonut, että Ekkono-koulutukset ovat olleet parhaimpia Suomessa järjestettäviä koulutuksia. Olisi hölmöä, jos emme hyödyntäisi tätä yhtenä tietolähteenä valmennuksen kehittämisessä. Hyvä valmentaja kykenee rakentamaan oman filosofiansa ja metodinsa erilaisesta aineksesta.

On selvää, että kopiointiin liittyy vaaroja. Kaikessa jalkapallotoiminnassa on otettava huomioon viitekehys: Millainen seura olemme? Millaisia valmentajia olemme? Millaisia pelaajia meillä on? Kun ymmärrämme sen kontekstin, jossa toimimme ja tunnistamme omat vahvuudet ja heikkoudet, eri valmennusmetodit voivat antaa paljonkin.

Jalkapallo on universaali peli. Kilpailu on äärettömän kovaa, ja Suomessa on ihan välttämätöntä olla ymmärrystä siitä, mitä syvemmän jalkapallokulttuurin maissa on tehty. Valmentajat voivat käydä Ekkono-koulutuksissa säännöllisesti Eerikkilässä, he saavat harjoituksistaan palautetta, vuorovaikutus on jatkuvaa; näin ollen on selvää, että metodi on mahdollista omaksua syvemmin kuin esimerkiksi ”Ajax-videoita katselemalla”.

Keskustelu suomalaisen jalkapallo kilpailuedusta on turhaa niin kauan kuin emme saa lasten valmennusta ja seurojen toimintaa paremmalla tolalla. Vasta, kun nämä perusvaatimukset ovat riittävällä tolalla, voimme alkaa etsiä kilpailuetua yksityiskohdista. Olen usein pohtinut, että meidän pitäisi saada vanhemmat paremmin mukaan pelaajakehitystalkoisiin. Jos olisin Palloliitossa päättävässä roolissa, rekrytoisin liittoon urheilupsykologin, jonka tehtävänä olisi valmentajien ja vanhempien kouluttaminen teemalla ”Kuinka tukea lasta ja nuorta tavoitteellisessa urheilutoiminnassa?”.

Blogiin

Millaisia pelaajia Suomessa kasvatetaan?

En kannata lainkaan ajatusta siitä, että olisi olemassa jokin suomalainen pelaajatyyppi, muotti, johon pelaajia pitäisi asettaa. Sellaiset ominaisuudet kuin työnteko, ahkeruus, luotettavuus ja rehellisyys (kaikki nämä ovat myös hyvin löyhiä kuvauksia) ovat nykyään ihan perusvaatimuksia. En pysty ainakaan itse sanomaan, millainen on ruotsalainen pelaajatyyppi tai itävaltalainen pelaajatyyppi. Maajoukkuejalkapallossa erot tulevat ennen muuta pelitavallisten valintojen kautta, ajattelen.

Pelaajakasvatuksessa näen kaikkein tärkeimpänä kokonaisuutena sen, että luomme perustan eli lasten valmennuksen niin laadukkaaksi, että kun pelaajat tulevat 15 vuoden ikään, sellaisen pelaajien määrä, joilla ammattilaisuus on vielä tavoiteltava päämäärä, olisi kolminkertainen. Tästä olisi suorana vaikutuksena se, että kovia joukkueita olisi ison kentän peleissä enemmän ja tasaisia pelejä olisi viikosta toiseen.

Millä lasten valmennus sitten saadaan laadukkaammaksi?

  • Ryhmäkokoihin pitäisi kiinnittää selvästi nykyistä enemmän huomiota. Pelaajakehityksen kannalta on suuri ongelma, jos yhtä valmentajaa kohden on 20 pelaajaa. Toistot ja tekeminen jäävät liian alhaiseksi, eikä pelaaja koe merkitystä lajia kohtaan. Seurojen tulee kiinnittää enemmän huomiota valmennusresursseihin pienissä ikäluokissa, rajoittaa ikäluokkien kokoa tai muulla tavoin huolehtia optimaalisesta joukkuekoosta. Joukkueen käsite on häilynyt suomalaisessa juniorijalkapallossa.
  • Palloliiton talenttituesta pitäisi käyttää vähintään puolet valmennusosaajien palkkaamiseen aloittaviin ikäluokkiin. Jos ensimmäiset vuodet hukataan, pelaajakehityksen seuraavat vaiheet voivat olla haastavia.
  • Lapsuusvaiheeseen tarvitaan valmentajia, jotka heittäytyvät, innostavat ja sytyttävät sekä valmentavat vaatteet kumirouheessa. Mikään ei ole niin tärkeää kuin innostaa pelaaja leikkimään pallon kanssa myös vapaa-ajalla. Seurojen tulee panostaa nykyistä enemmän vuorovaikutuksen kouluttamiseen ja tunnistaa rekrytoinneissa valmentajat, joilla on hyvät pedagogiset taidot.
  • Palloliiton ja Jyväskylän yliopiston yhteistyö on hyvä alku. Toivoisin jalkapalloprofessuurin lisäksi aitoja yhteistyömalleja myös kandidaatti- ja maisterivaiheen opintoihin. Yksi vaihtoehto voisi olla opintopisteiden saaminen juniorivalmennuksesta. Kannustaisiko tämä nykyistä useampia opiskelijoita valmentamisen pariin?

Pelaajatyypit

Moni suomalainen junioripelaaja pelaa yksittäisen väläytyksen tai näyttävyyden kautta, ei niinkään tehokkuuden tai tarkoituksenmukaisuuden kautta. Tämä vaikuttaa paljon siihen, miten pelaajatyyppejä arvotetaan. Tunnistammeko esimerkiksi pelaajat, jotka eivät tee näyttäviä kikkoja, mutta eivät menetä palloa koskaan? Kun pelaajia arvioidaan, arvioinnin tueksi olisi tärkeää ottaa dataa itse pelaamisesta.

Suomesta tulee paljon keskikenttäpelaajia – miksi?

  • Monien junioripelaajien motorisissa valmiuksissa on puutteita, ja esimerkiksi kyky räjähtäviin suunnanmuutoksiin saattaa puuttua. Jos puutteita on liikaa, ne saattavat ohjata pelaajaa laidasta kohti keskustaa, jossa liikkumisen mallit ovat erilaiset.
  • Suomessa harjoitellaan usein pienillä alueilla ja suurilla pelaajamäärillä. Tämä johtaa helposti siihen, että tietyt toiminnot, kuten kuljettaminen ja ohittaminen, vähenevät syöttämisen kustannuksella. Tällä on varmasti vaikutusta siihen, mitkä ominaisuudet jalostuvat ja mitkä eivät.
  • Millaista on nuoruusvaiheen fyysinen harjoittelu? Johtaako vääränlainen harjoittelu ja väärin rakennettu viikko-ohjelma siihen, että pelaajien nopeusominaisuudet kärsivät, eivätkä pelaajat palaudu riittävän hyvin?
  • Miten Suomessa opetetaan ohittamista, harhauttamista ja kuljettamista? Varsinkin aikaisemmin harhauttaminen ja ohittaminen on nähty isoina liikkeinä, kuten tupla-askelharhautuksina. Ovatko nämä parhaita työkaluja laitapelaajille? Pitäisikö näille pelaajille opettaa enemmän rytminmuutoksen ajoittamista, vastustajan peliasennon havainnointia ja oikeita kosketuspituuksia?

 

Mikä on Suomen identiteetti?

Suomalaisen jalkapallon identiteetti on tällä hetkellä se, että mitään identiteettiä ei ole. Tai ehkä identiteetti on se, että meillä on verrattain hyvää harrastustoimintaa.

Jalkapallon identiteetti on väkisinkin yhteydessä suomalaiseen yhteiskuntaan ja urheiluun yleisesti. Jalkapallon on tunnistettava oma paikkansa esimerkiksi suhteessa perhe-elämään ja kouluihin. Jos urheilussa toimitaan täysin eri pelisääntöjen nojalla, ristiriidat ovat väistämättömiä.

On syytä huomauttaa, että meillä Suomessa on jäänyt käymättä keskustelu siitä, miksi identiteetti on tärkeää. Sanoisin, että identiteetti on tärkeää siksi, että se mahdollistaa omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistamisen sekä merkityksen löytämisen.

Koska seurat ovat jalkapallon ydinyksikkö, pidän kaikkein tärkeimpänä sitä, että seuroilla on identiteetti. Identiteetti rakentuu siitä, mitä seura haluaa olla. Palloliiton tehtävänä taas on tukea seuroja näissä tavoitteissa. Kun seuroilla on identiteetti ja käsitys omasta olemuksestaan, seurojen välille muodostuu helpommin jännitteitä. Samalla seurat tiedostavat oman roolinsa ja voivat vahvistaa sitä. Kun seura tiedostaa identiteettinsä, se voi myös helpommin houkutella ihmisiä, jotka jakavat samat arvot.

Näen, että suomalaisessa jalkapallossa ei ole välttämätöntä olla yhteistä identiteettiä, koska seurojen välillä on isoja eroja. Sen sijaan esimerkiksi maajoukkueilla olisi syytä olla yhtenäinen peli-identiteetti U15-ikäluokasta Huuhkajiin ja Helmareihin, koska se mahdollistaa loogisen jatkumon poika- ja tyttömaajoukkueista pyramidin huipulle. Sama pätee seurojen sisällä. Kun seuroilla on erilaisia identiteettejä, ne saattavat kasvattaa erityyppisiä pelaajia, mikä voi olla myös iso vahvuus. Eiväthän kaikki ruotsalaisetkaan seurat ole samanlaisia.

 

Kopioidaanko, jalostetaanko vai luodaanko omaa?

Suomi on osa eurooppalaista jalkapalloa, pelaajamme lähtevät säännöllisesti Eurooppaan ja tänne tulee muualta pelaajia, emme siis ole eristyksissä muista. Rajojen eristäminen muista maista ei ole enää tätä päivää. Pitäisin hyvin hölmönä, jos emme seuraisi mitä muualla tehdään.

Monessa lajissa on tapahtunut merkittävää kulttuurinmuutosta, kun suomalainen ja ulkomaalainen ajattelu ovat kohdanneet. Robert Petersen koripallossa, Vladimir Jursinov jääkiekossa, Mauro Berruto lentopallossa, ja niin edelleen. Eurooppalaisessa jalkapallossa tätä on tapahtunut myös aikojen saatossa, tunnetuimpana esimerkiksi ehkäpä Johan Cruyff FC Barcelonassa.

On ihan selvää, että jalkapallo on sidoksissa muuhun yhteiskuntaan. Siksi asioita kopioitaessa pitää tunnistaa se ympäristö, jossa toimitaan. Jalkapallon peruslainalaisuudet ovat kuitenkin periaatteiltaan samat.

Ulkomaiset osaajat tuovat usein sellaisia ajatuksia ja näkökantoja, jotka ovat meille uusia ja vieraita. Tämä pakottaa reflektoimaan omaa suhdetta lajiin sekä kyseenalaistamaan aikaisemmin opittuja tapoja. Ajattelen, että paras lopputulos saadaan, kun suomalainen ja ulkomaalainen ajattelutapa kohtaavat. Mutta sitä ei voi pitää minään itsestäänselvyytenä, että tänne haluaa osaajia. Meillä pitää olla tarjota heille jotakin konkreettista. Lisäksi kulttuurien törmäytyksen tulee olla riittävän pitkäaikaista.

Yhdenkään mallin kopiointi Suomeen ei ole järkevää, ei Belgian mallin, ei Islannin mallin, ei Ruotsin mallin. Syy on yksinkertainen: jokainen järjestelmä on aina sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan.

Jos poimimme esimerkiksi Belgiasta pelaajakehityksen päälinjat, emme välttämättä huomaa sitä, a) kuinka seurat toimivat, b) mikä on muun liikunnan merkitys, c) mikä on jalkapallon yhteiskunnan asema, jne. Siksi aina pitäisi muistaa kolme kysymystä: 1) Miksi tämä valinta voisi auttaa meitä? 2) Miten sitä voidaan hyödyntää Suomessa ja 3) Mitä muita asioita meidän pitää tunnistaa?

Acamp_2017_58

Seurojen Palloliitto

Näen, että Seurojen Palloliitto -uudistus siirtää Suomen vasta allikosta ojaan. Uudistus ei tietenkään ratkaise vielä mitään. Kuten talenttivalmennustuen kohdalla, toivoisin myös organisaatiouudistuksen osalta säännöllistä vaikutustenarviointi siitä, mitä konkreettista hyötyä uudistus on tuonut.

Se, että resursseja vapautuu hallinnosta kentälle, on tietysti tärkeää. Toisaalta lisäresurssit eivät auta, jos ajattelutavassa ei tapahdu muutosta. Suomalaisen jalkapallon asenneilmasto ei tue tosissaan tekemisen kulttuuria. Miten on esimerkiksi mahdollista, että Palloliiton työntekijät ovat työtehtäviensä aikana Ylen kisastudiossa? Kaikella on merkitystä.

Palloliiton henkilöstövalinnoissa on ollut uudenlaista ajattelua, esimerkiksi Ville-Pekka Inkilän rekrytointi tutkimus- ja kehitystoiminnan päälliköksi sekä Ricardo Duarten palkkaaminen koulutuspäälliköksi. Olen kuitenkin huolissaan siitä, miten kauan nämä osaajat pysyvät liiton tehtävissä. Pahin pelkoni on, että liiton toimintakulttuuri tylsyttää ammattitaitoiset tekijät.

 

Huuhkajat ja EM-kisahuuma

Miten Huuhkajien menestys voi vaikuttaa kotimaisen jalkapallon kehitykseen?

Sanoisin, että menestyksellä ei ole suurtakaan merkitystä ruohonjuuritason toimintaan. Kisapaikan tuomat lisäresurssit voivat tietysti mahdollistaa joitakin strategisia painotuksia, mutta Huuhkajien menestys tai menestymättömyys ei kerro paljoakaan juniorifutiksen tämänhetkisestä tilasta. A-maajoukkue on pyramidin huippu ja junioritoiminta perusta, ja näiden kahden kokonaisuuden suhde on aina välillinen.

Jalkapallon medianäkyvyys varmasti paranee, millä voi olla vaikutusta lajin kiinnostavuuteen perheiden parissa. Toisaalta jalkapallo on jo harrastetuin lajin, joten mihinkään isoon loikkaan en usko. Lisäksi toivoisin, että lajin valintaan ei perheissä vaikuttaisi ensisijaisesti se, miten miesten maajoukkue sattuu pärjäämään.

 

Mitä on jo tehty?

Pintatason jalkapallokulttuuri on elävöitynyt. Huuhkajien karsintapolusta on tulossa kirja, laji on saanut medianäkyvyyttä, on tämä keskustelutilaisuus. Buumit tulevat nopeasti, mutta ne myös katoavat lyhyessä ajassa. Siksi Huuhkajien menestystä ei voi käyttää kovinkaan merkittävänä mittarina lajin kokonaistilasta. Vastaava ilmiö on nähty aikaisemmin jo koripallossa. Vaikka Susijengit on herättänyt suuren huomion, Korisliigan yleisömäärissä ei ole tapahtunut muutosta ja pääsarjaa vaivaa monet ongelmat.

 

Mitä täytyy tehdä?

Toivoisin, että seurat hyödyntäisivät omia kasvattejaan paremmin arjessa ja viestinnässä. Harva seura esimerkiksi kertoo, että ketkä A-maajoukkuepelaajat ovat juniorina pelanneet samassa seurassa. Esikuvilla on suuri vaikutus varsinkin, jos he tulevat samasta yhteisöstä. EM-kisat mahdollistavat tästä näkökulmasta seurakulttuurin edistämisen. Olarin Tarmo, Sibbo Vargarna, Halkian Alku, Turun Nappulaliiga, jne.

Suuret menestyksen hetket ovat siitä vaarallisia, että ne voivat sokaista hetkelliseksi ja se seikka unohtuu, että kehityksen on jatkuttava. Epäkohtien esille nostaminen voi olla vaikeaa, jos Huuhkajat menestyy. Siksi kipukohtiin pitää erityisesti laittaa huomiota.

Huuhkajien menestyksen syyt pitää analysoida perusteellisesti. Missä joukkue onnistui ja miksi? Perusteellisen analyysin tarkoitus on luoda pohjaa tulevalla toiminnalle.

 

Mitä täytyy tapahtua tällä vuosikymmenellä, että jalkapallo on vahvistanut paikkansa ykköslajina?

  • Pääsarjatason seurojen olosuhteet täytyy saada samalle tasolle kuin esimerkiksi Seinäjoella -> laadukkaat olosuhteet luovat pohjan ammattiurheilulle ja merkityksen syntymiselle junioritoimijoiden parissa
  • Lasten jalkapallotoimintaa täytyy terävöittää ja seurojen on otettava isompi paikallinen ja alueellinen merkitys, laadukas juniorityö ja pitkäjänteinen seurakulttuurin kehittäminen näkyvät ennemmin tai myöhemmin myös pääsarjatasolla
  • Suomen on pidettävä jatkuva kansainvälinen kosketus tutkittuun tietoon ja jalkapallon kehitykseen ulkomailla, Palloliiton ja Jyväskylän yliopiston yhteistyötä tulee jatkaa ja edistää myös muilla osa-alueilla, 2030 Suomessa pitäisi olla jalkapallovalmennuksen maisteritutkinto

 


 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Jo riittää kilpailun demonisointi!” – Kokeneiden junioritoimijoiden mukaan kilpailemista täytyy vaalia lasten ja nuorten jalkapallossa

Kilpaileminen ja kilpailu ovat käsitteitä, jotka toistuvat suomalaisessa jalkapallokeskustelussa usein. Monissa puheenvuoroissa kilpailu nähdään negatiivisena asiana. Miten kilpailemisen käsite pitäisi sitten ymmärtää?

Kolme kokenutta junioritoimijaa kertoo ajatuksistaan liittyen kilpailuun lasten ja nuorten jalkapallossa. Toimijoiden viesti on sama: kilpailu kuuluu luonnollisena osana lasten ja nuorten jalkapalloon, ja kilpaileminen on keskeinen osa pelaajakehitystä.


”Kilpailua ei todellakaan pidä nähdä minkäänlaisena mörkönä”

Kasvatustieteen maisteri Kari Naakka on työskennellyt opettajana yli 20 vuotta. Hän on toiminut juniorivalmentajana HJK:ssa 15 vuotta ja suorittanut muun muassa UEFA A -kurssin sekä valmentajan ammattitutkinnon. Naakka on HJK:ssa U15 Akatemian päävalmentaja.

 

”Valitettavasti suomalaisessa jalkapallokeskustelussa ja varsinkin silloin, kun kysymyksessä on juniorijalkapalloilu, kilpailu ja kilpailullisuus nähdään liian usein jonakin negatiivisena ja jopa haitallisena asiana.

Mielestäni kilpailu on olennainen ja luonnollinen osa urheilua. Sitä ei todellakaan pidä nähdä minkäänlaisena mörkönä, vaan olennaisena ja tärkeänä osana pelaajakehitystä.

Useimmat lapset innostuvat ja nauttivat kilpailemisesta, kun se toteutetaan oikein. Suurimmalle osalle valmentajista on varmasti tuttua, että intensiteetti paranee heti, kun jokin harjoite muuttuu kilpailuksi.

Kilpailu ikään kuin tempaa mukaansa ja pelaajat antavat kaikkensa, koska pääsevät testaamaan ja vertaamaan osaamistaan kilpailemisen kautta. Kilpaileminen kannustaa ja motivoi tekemään parhaansa ja laittaa pelaajat tilanteeseen, jossa useampi yksilö toimii omien kykyjensä ylärajoilla. Tämä nostaa kaikkien vaatimustasoa ja parantaa harjoitusten laatua.

Screen Shot 2018-02-16 at 19.52.06

Mielestäni lasten jalkapallossa kilpailu ei saa tarkoittaa pakonomaista voitontavoittelua. Kun ympäristö on turvallinen ja on lupa tehdä virheitä ja välillä myös epäonnistua, kilpailu on terveellä pohjalla.

Vaikka kilpailullisuutta korostetaan, pelaajille pitäisi samanaikaisesti opettaa myös sitä, kuinka pettymyksiä käsitellään. Kun kilpaileminen on osa pelaajien arkea, jokainen pääsee kokemaan sekä onnistumisia että pettymyksiä.

Uskallan väittää, että lapset unohtavat tappiot nopeasti, mutta muistavat onnistumiset pitkään.

Pieniä pettymyksiä on hyvä kohdata ja opetella sietämään tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Joukkueurheilu tarjoaa tähän erinomaisen ympäristön. Sekä positiivisten että negatiivisten kokemusten ja tunteiden jakaminen joukkuekavereiden kesken paitsi kasvattaa ja valmistaa elämään, myös luo elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Sami Hyypiä Akatemiassa tehtyjen testien perusteella suomalaispelaajat eivät ole keskimääräisesti niin kilpailuorientoituneita kuin esimerkiksi samanikäiset tanskalaispelaajat Midtjyllandissa. Parhaita suomalaispelaajia yhdistää voimakas tehtäväorientoituminen samoin kuin tanskalaisiakin, mutta kilpailuorientaatiota mitattaessa suomalaiset ovat selvästi jäljessä.

Mielestäni tämä ero näkyy valitettavasti myös peleissä ja koen, että Suomessa pitäisikin pohtia, kuinka saisimme lisättyä kilpailullisuutta varsinkin nuoruusvaiheessa.

Kari Naakka, kuva
Kari Naakka (vasemmalla) on valmentanut junioripelaajia HJK:ssa 15 vuoden ajan. Valmentaja on tehnyt havaintoja kilpailullisuudesta muun muassa kansainvälisissä junioriturnauksissa.

Kilpaileminen ohjaa tavoitteellisuuteen ja luo mahdollisuuksia kokea enemmän onnistumisen elämyksiä. Kilpaileminen myös opettaa pelaajille pitkäjänteisyyttä ja työnteon merkitystä, kamppailemista ja niin sanotulta mukavuusalueelta poistumista.

Mielestäni nämä ovat asioita, jotka valmistavat elämään yleisemminkin.

Törmään työssäni luokanopettajana aiempaa selvästi useammin tilanteisiin, joissa koululaisten kyky käsitellä pieniäkin pettymyksiä on luvattoman heikko. Pelkästään se, että joutuisi poistumaan mukavuusalueeltaan ja tekemään tehtävän, joka ei oppilaan omasta mielestä ole hauska tai mukava, on nykypäivänä osalle koululaisista syy kieltäytyä tekemästä mitään.

Kun kyky käsitellä omia tunteita on tällä tasolla, on selvää, että jossakin vaiheessa tulee ongelmia.

Lapsista, jotka urheilevat tavoitteellisesti, näkee todella usein sellaisia asioita kuin keskittymiskyky, pitkäjänteisyys, toisten huomioiminen ja oman ajankäytön suunnittelu.

Kilpailuun liittyviä ongelmia saattaa syntyä, mikäli pelaaja ei ole tottunut lainkaan
kilpailemaan ja hän joutuu yhtäkkiä ympäristöön, joka on hyvin erilainen kuin aiempi ympäristö.

Mikäli ero on liian iso ja onnistumisia ei tule, harva sietää tällaista tilannetta kovin kauaa. Tästä syystä olisi tärkeää pystyä tarjoamaan erityisesti lapsivaiheessa kaikille omantasoista tai ainakin lähellä omaa tasoa olevaa toimintaa.

En usko, että kilpailullisuudella sellaisenaan on kovinkaan paljon negatiivisia vaikutuksia, jos ja kun kilpailullisuus toteutetaan oikein.

Mielestäni on tärkeää jo varhain opettaa myös vastustajien kunnioittamista niin tappioiden kuin voittojenkin hetkillä.

Varoisin myös liiallista voittajien esille nostamista varsinkin lapsivaiheessa, vaikka yleisesti olenkin sitä mieltä, että positiivista palautetta annetaan harvoin liikaa.

20190907_154419

Suomalainen jalkapallo ei ole kilpailullista. Liian usein törmää esimerkiksi siihen, että harjoituksissa pelattavien pelien tuloksilla ei ole merkitystä tai pelaamisen sijasta vain pelaillaan. Lisäksi harjoitusten tai pelien intensiteetti on alhainen, ja oman joukkueen jäädessä tappiolle luovutetaan.

Toki Suomessakin on paljon seuroja, joissa tehdään laadukasta työtä ja joissa on jo tiedostettu tämä tilanne ja myös tehty toimenpiteitä asioiden kehittämiseksi. Tässä on siis selkeästi menty parempaan suuntaan, mutta toivoisin silti, että kilpailullisuus näkyisi toiminnassa nykyistä voimakkaammin.

Lisäksi tarvitsisimme enemmän tasaisia, merkityksellisiä ja kilpailullisia pelejä. Nyt esimerkiksi U13-U15-ikäisissä Palloliiton lopputurnaukset pelataan jo elokuussa ja sen jälkeen homma ikään kuin lässähtää, kun kauden huipentuma on ohi. Mielestäni nuo turnaukset pitäisi pelata vasta syksyllä kauden päättyessä.

Mielestäni olennaisinta on opettaa pelaajille jo varhaisessa vaiheessa, että kilpaileminen on paitsi palkitsevaa, myös monin tavoin kehittävää. Kilpailu pitää tuoda pelaajien arkeen. Esimerkiksi meillä HJK:ssa tietyt harjoitteet pyritään toteuttamaan niin, että kilpailu ja kilpaileminen ovat vahvasti mukana.

Kilpailullisuus ja tavoitteellisuus kehittävät pelaajia. Kehittymisen myötä pelaajat kiinnittyvät ja rakastuvat lajiin.

Sen ymmärtäminen, että tuntuu paljon hienommalta saavuttaa jotakin, kun on ensin joutunut tekemään saavutuksen eteen paljon työtä, on mielestäni asia, jota pitäisi korostaa enemmän.

Lisäksi kilpailullisuudesta keskusteltaessa pitäisi muistaa, että kilpailullisuus ei tarkoita sitä, että toiminta olisi jotenkin vähemmän hauskaa tai että se olisi totista ja ilotonta.

Kilpailullisuus on tietysti erilaista eri ikävaiheissa ja taitavasti toteutettuna se tuo toimintaan valtavasti lisäarvoa.

Joukkueeni ovat pelanneet paljon kansainvälisiä pelejä. Mielestäni näissä peleissä kilpailullisuus korostuu, koska intensiteetti peleissä on yleensä korkea ja esimerkiksi kamppailupelaaminen on eri tasolla kuin Suomessa. Tämä asia toistuu varmaan jokaisen suomalaisen valmentajan kommenteissa.

Aika usein kv-peleissä huonommatkin vastustajat tekevät peleistä odotettua tasaisempia ja vaikeampia, koska pelaajien kilpailullisuus on paremmalla tasolla.

Euroopassa pelaajien välinen kilpailu pelipaikoista ja pelaamaan pääsemisestä on paljon kovempaa kuin meillä Suomessa. Mielestäni se näkyy ihan suoraan pelaajien työmoraalissa ja ylipäätään asenteessa.

Toki meillä Suomessakin on paljon pelaajia, joilla on loistava asenne ja työmoraali, mutta väitän meidän olevan silti tässä keskimääräisesti paljon jäljessä. Uskon silti, että tässäkin asiassa Suomessa on menty eteenpäin viime vuosina. Meillä on aiempaa enemmän jalkapalloon tavoitteellisesti suhtautuvia nuoria pelaajia.

Osaltaan tähän on varmasti vaikuttanut se, että yhä useammat suomalaisseurojen
juniorijoukkueet pelaavat kovia kansainvälisiä pelejä. Pelaajat pääsevät jo varhain näkemään, mikä on heidän ikäluokkansa taso muualla Euroopassa.

Pelaajat ymmärtävät, kuinka hyviä heidän täytyy olla pärjätäkseen kilpailussa.”


 

”Urheilun puhtain arvo on kilpaileminen”

Valmentaja ja valmennuskouluttaja Kyösti Lampinen työskenteli Eerikkilän Urheiluopiston Valmennuskeskuksen johtajana vuosina 2011-2019. Hän johti valmennuskeskuksen yhteydessä toimivaa Sami Hyypiä Akatemiaa yhdeksän vuoden ajan. Jalkapallon lisäksi Lampinen on toiminut myös salibandyn, squashin, alppihiihdon ja jääkiekon parissa.

 

”Suomi on kilpailuyhteiskunta, ja urheilun puhtain arvo on kilpaileminen. Kun mennään lapsiin ja nuoriin, on mielestäni ihan ymmärrettävää, että urheilussa kilpaillaan ja kilvoitellaan.

Jos lasten ja nuorten urheilua kohtaan esitetään kritiikkiä, katse pitäisi kääntää aikuisiin, valmentajiin ja lasten vanhempiin. Eivät lapset ole kilpailua munanneet, vaan kaikki muut ovat tuoneet urheiluun lieveilmiöt. Toisaalta on hyvä muistaa, että urheilu ei ole suomalaisen yhteiskunnan erillinen osa, vaan osa sitä.

Kilpailu lasten jalkapallossa on sitä, että tsempataan, yritetään parasta, onnistutaan ja välillä epäonnistutaan yksittäisissä tilanteissa yksin ja yhdessä, tavoitteena voittaa vastustaja. Se on hyvin tervettä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Kilpaileminen on luonnollinen tapa tehdä asioita niin pelissä, pelin ulkopuolella arjessa kuin suomalaisessa yhteiskunnassakin.

Asenteet ja tavat sekä niiden kehittyminen ratkaisevat. Se on erittäin positiivinen asia, että yritetään, kilvoitellaan ja tehdään parhaansa.

Kilpailulla on pelaajakehityksessä iso merkitys. Jos ajatellaan yleisesti kilpailua ja tsemppaamista, niin se on vertailua: minä suhteessa muihin – meidän joukkue suhteessa toiseen joukkueeseen. Kun vertailu on järkevällä pohjalla, se on äärettömän tervettä. Näemmekö kilpailun mahdollisuutena ja tilaisuutena tukea vai esteenä?

Kilpaileminen urheilussa on kasvamista elämään, yhteiskuntaan. Tavoitteellisessa urheilussa, jossa on tavoitteena menestyä, on ihan selvää, että tarvitsemme tehtäväsuuntautuneisuutta asioiden suorittamiseen ja kilpailusuuntautuneisuutta pärjäämiseen. Molempien pitää olla riittävän vahvasti esillä. Näin syntyy edellytyksiä voittamiselle, jos näkökulmana on tavoitteellinen urheilu.

Kilpailu on negatiivista, jos tavoitteena on voittaa keinolla millä hyvänsä. Silloin urheilussa näkyy ikäviä asioita, joita toisaalta ilmenee yhteiskunnassa yleisemminkin.

Urheilu on valtavan hyvä kasvualusta kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi, kilpaileminen on yksi osa sitä.

Blogiin

Ulkomailla urheilu on urheilua, mutta Suomessa urheilun käsite on ”muuntunut”. Terveysliikunnan ja urheilun raja on hämärtynyt.

Toiset yrittävät loppuun asti, ja toiset antavat periksi, kun asialla ei ole merkitystä. Siinä on kiteytettynä ero ulkomaalaisten ja suomalaisten urheilevien junioreiden välillä.

Jos vertaamme suomalaista juniorijalkapalloa ulkomaihin, kilpailemme täällä vähemmän kuin monessa muussa maassa. Tämä on selvä asia.

Kilpailullisuuden ero näkyy kaikessa toiminnassa. Ne pelaajat, joilla on halua, mielenkiintoa ja tavoitteita, ovat ajoissa paikalla ja tekevät kaiken viimeisen päälle keskittyen.

Tämä palautuu taas laajemmin yhteiskuntaan. Millaisen hyvän mallin se antaakaan, kun vaaditaan keskittymistä, yrittämistä ja kuuntelemista sen sijaan, että millään ei ole merkitystä ja tehdään kaikki sinnepäin?

Keskustelu kilpailemisen merkityksestä on tällä hetkellä aika epätervettä. Siitä keskustelevat eniten ne, jotka tietävät urheilusta vähiten. Monet tahot lähtevät siitä, että urheilu on paha asia, vaikka todellisuudessa se on erittäin terve kasvualusta.

Kyösti Lampinen heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.
Kyösti Lampisen mukaan terveysliikunnan ja urheilun raja on hämärtynyt Suomessa.

On lajeja ja ryhmiä, joissa vain käydään ja pelaillaan pääasiassa itseohjautuvasti. Sitten on toinen ääripää, jossa on ylhäältäpäin määrättyä, pelolla värittynyttä kuria ja otetta, ja jossa vuorovaikutus on negatiivista. Tästä välistä pitäisi löytää järkevä toimintatapa.

Humaani tulokulma sekä itseohjautuvuus ja sen synnyttäminen on todella tärkeää, mutta ote ja kuri ovat aina systemaattisen toiminnan A ja O, hyvin positiivisia asioita, joita tarvitaan aina. Lisäksi toiminnan laadullisuus edellyttää myönteistä vuorovaikutusta sekä kehittymisen tuontia näkyväksi.

Vanhempien rooli on olla tukemassa lasta urheilun harrastamisessa. Hyvä urheilija on sellainen, joka on ahkera harjoittelemaan ja huomaa kehittyvänsä. Vanhemman pitää tukea ahkeruutta, yrittämistä ja kehittymistä. Menestys on vasta viimeinen silaus.

Puhumme usein, että joku lapsi on lahjakas. Meidän pitäisi edistää kuitenkin enemmän kasvun tulokulmaa. Lasta ja nuorta pitää kannustaa tekemään nöyrästi töitä. Kehittyminen tulee harjoittelun kautta.

Kasvun asenteeseen kannustaminen ja sen tukeminen tuovat tuloksia.”


 

”Melkein kaikissa lasten leikeissä on jonkinlainen kilpailuasetelma”

Jesse Martin on kasvatustieteen kandidaatti, joka valmistuu pian maisteriksi Helsingin yliopistosta. Hän työskentelee Käpylän Pallon lapsuusvaiheen (7-10-vuotiaat) valmennuspäällikkönä. Martin on valmentanut lapsia ja nuoria kymmenen vuotta. Hän on toiminut kaikenikäisten lasten parissa, teini-ikäisistä alle 6-vuotiaisiin.

 

”Minulla tulee kilpailu-sanasta ensimmäisenä assosiaationa mieleen Helsinki Cup ja lapsuus. Vaikka olin lapsi, niin Helsinki Cupin ”tulos tai ulos” -juju, pudotuspelit, oli hauska juttu.

Kilpailu on iso käsite, joka pitää sisällään tosi paljon asiaa, mutta myös paljon roskaa. Kilpailu-termi on kuin lumipallo, johon kaikki lähtevät mukaan ja jonka sisälle kaikki keskustelut ajautuvat.

Kilpailu-käsitettä on demonisoitu, ja sitä käyttäessä joutuu harkitsemaan, kenen seurassa siitä puhuu. Esimerkiksi opettajakoulutuksessa jouduin miettimään, jaksanko ryhtyä kilpailu-käsitteestä käytävään ”taisteluun”. Kilpailu-sana herättää paljon tunteita.

Kun kaksi joukkuetta menee kentälle pelaamaan jalkapalloa, jossa tavoitteena on itse tehdä maali ja estää vastustajaa tekemästä maali, kyseessä on kilpailuasetelma. Koska otteluun osallistuvien joukkueiden tavoitteet korreloivat negatiivisesti keskenään, toinen osapuoli voi saavuttaa tavoitteensa vain, jos toinen puoli ei saavuta omaa tavoitettaan.

Jalkapallopelissä itsessään on kilpailuasetelma. Se on pelin perusluonne. On paljon muitakin leikkejä, joissa on samanlainen kilpailullinen efekti. Esimerkiksi Afrikan tähdessä vain yksi ehtii ensimmäisenä maaliin. Melkein kaikissa lasten leikeissä on jonkinlainen kilpailuasetelma.

Kun puhutaan kilpailusta lasten jalkapallossa, täytyy erottaa aikuisjohtoinen kilpailu ja lapsilähtöinen kilpailu. Nämä voivat olla kaksi hyvin erilaista asiaa. Lapsi voi nähdä kilpailun todella eri tavalla kuin aikuinen.

Ihan pienimmillä lapsilla leikki on tapa, jolla he kilpailevat ja jäsentävät maailmaa. Lapsilähtöisen kilpailun osalta valmentajan tärkein tehtävä on kultivoida lasten kisailun mielekkyyttä.

Valmentajan ei pidä korostaa niinkään sitä, että kaksi pelaajaa on vastakkain ja toisen pitää päihittää toinen, vaan sitä, että tavoite on tehdä parhaansa, mikä voi tuottaa voiton. Valmentajan kaikilla sanoilla on merkitystä.

Valmentajan pitää tuntea pelaajansa osaamiseltaan, tempperamentiltaan ja luonteeltaan. Pelaajan tuntemus korostuu, kun mukaan tulee haasteita.

Ajattelen, että erilaiset peli-illat ja miniliigat ovat pienen lapsen näkökulmasta, eivät niinkään kilpailutapahtumia, vaan leikkejä, jotka ovat paremmin organisoituja. Kun lapset pelaavat treeneissä samoja tuttuja pelaajia vastaan, leikistä puuttuu tietynlainen sytyke. Lapsi saa aina saman lelun.

Pelit näyttäytyvät isompina, jännittävämpinä ja merkityksellisempinä leikkeinä.

On tärkeää, että peleistä tehdään merkityksellisiä ja niihin luodaan jonkinlaista lisätunnetta. Se voi olla, että pelaajat menevät kahdessa jonossa kentälle. Pelaajat orientoituvat sitä kautta leikkiin.

Yksi esimerkki on FC Midtjyllandin juniorit, jotka ovat hokeneet Sami Hyypiä Akatemian peleissä ennen otteluiden alkua loruja ja lauluja. Se voi tarkoittaa pelaajille siirtymistä tästä ”maailmasta” toiseen ”maailmaan”.

Jesse Martin, kuva
Jesse Martin toimii Käpylän Pallossa lapsuusvaiheen valmennuspäällikkönä. Hänen mukaansa aikuisjohtoinen kilpailu täytyy erottaa lapsilähtöisestä kilpailusta.

Pelaajakehityksen näkökulmasta kilpailu on tärkeää sen takia, että voimme konkretisoida pelaajille, mitä harjoittelu on tuottanut. Voimme edistää kasvun ajattelutapaa: ”Koska olemme tehneet treeneissä asioita hyvin, se näkyy peleissä”. Kilpailuhetki on myös arviointihetki.

Kilpailun kautta taitava valmentaja pääsee käsiksi lasten pettymyksien käsittelyyn. Kilpailu tarjoaa urheilussa oivan mahdollisuuden tähän. Näitä vaikeita hetkiä saatetaan yhteiskunnassa muuten harjata lasten tieltä pois. Miten suru, viha ja pettymys käsitellään? Näiden tunteiden käsittely tarjoaa mahdollisuuden kasvaa.

Toisaalta pelien voittaminen tarjoaa myös mahdollisuuden opettaa empatiaa: ”Vaikka voitan, minun ei tarvitse leveillä sillä”. Voittoja saa ja pitää juhlia, mutta voittamisen ei tarvitse tapahtua toisen kustannuksella.

Kansainvälisissä peleissä vastustajan tekemisessä näkyy paljon selkeämmin jalkapallon olemus kilpailuna.

En ole koskaan nähnyt näissä peleissä, että ulkomaalaiset pelaajat olisivat juhlineet voittoa meidän kustannuksella, vaikka he olisivat olleet kilpailullisempia ja parempia ”leikkimään peliä”. He ovat tulleet halaamaan ja kättelemään pelien jälkeen.

Aikuisjohtoinen kilpailu menee helposti sellaiseen puheeseen, että ”voitetaan jotakin toisen kustannuksella”.

Kaikki valmentajat tarvitsevat koulutusta työssään. Joillakin valmentajilla voi olla paremmat valmiudet toimia ihmistyössä, mutta jokainen tarvitsee koulutusta, kokemusta ja reflektiota.

Kilpailuun voi liittyä negatiivisia vaikutuksia, jos se hoidetaan väärin. Pelaaja voi kokea turvattomuutta tai pelkoa. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos pienestä pitäen korostetaan aikuislähtöistä kilpailua.

Mielestäni jo 10-vuotiailla pelaajilla voi olla sarjataulukot. Osa pelaajista on niistä hyvin kiinnostuneita, osa ei. Kilpailu muuttuu siinä vaiheessa aikuisjohtoiseksi, jos valmentaja korostaa pistemääriä ja sijoituksia kaikessa vuorovaikutuksessaan. Antaa pelaajien tehdä sarjataulukoista omat tulkintansa.

Kun olen valmentanut vanhempia pelaajia, minusta on joskus tuntunut, että pelaajat eivät ole osanneet leikkiä peliä oikein. Kaikki eivät ole osanneet siirtyä jalkapallomaailmaan.

Pelin aikana he ovat vastustajien kanssa välillä luokkakavereita – heittäen läppää ja nauraen yhdessä – ja välillä vastustajajoukkueen pelaajia. Pelaajat repeilivät kahden maailman välillä. Ehkä siirtymä pitäisi hoitaa selkeämmin jonkinlaisen rutiinin kautta.

Sillä on iso merkitys, miten lapsuusvaiheessa pelaajien kanssa on ”viljelty” leikkiä ja kisailua ja miten merkityksellisiä peleistä on tehty.

Teen itse esimerkiksi sitä, että alan laskemaan hipassa kymmenestä alaspäin, ja pelaajan täytyy ehtiä ottamaan siinä ajassa joku toinen kiinni. Lisäksi meillä on jo 2013-syntyneissä treenien lopuksi pistepelejä.

kuva

Valmentajan tehtävä on auttaa kilpailullisuutta kasvamaan pelaajissa oikeaan suuntaan. Lapsille pitää opettaa jalkapallopelin lainalaisuudet: pelissä pitää estää vastustajaa tekemästä maali ja onnistua itse maalinteossa.

Kilpailua ei voi poistaa lajista. Muuten pelistä katoaa yksi erittäin tärkeä elementti. Kilpailullisuuden ”viljelemistä” on se, että jo lapsuusvaiheessa pelaajille luodaan merkityksellisiä hetkiä, tilanteita ja pelejä.

Peli pysyy hengissä ja on mukaansa tempaava, kun siinä on olemassa asetelma, että joku voi voittaa.”


 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Kuvat: Erkko Meri, HJK ry, Kari Naakka ja Jesse Martin

TIEDOTE: Osallistu arvontaan – Juniorivalmentajat ry ja Palloliitto haluavat tarjota 100 juniorivalmentajalle mahdollisuuden ostaa lippuja Suomen EM-kisapeleihin

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry ja Suomen Palloliitto ovat sopineet torstaina 13. helmikuuta, että Palloliitto tarjoaa Juniorivalmentajat ry:n jäsenille osto-oikeuden kahteen Suomen EM-kisaotteluun.

Arvonnassa on jaossa 100 kappaletta kahden lipun paketteja joko Suomi-Venäjä-otteluun (17.6.) tai Suomi-Belgia-otteluun (22.6.). Molemmat ottelut pelataan Pietarissa.

Arvontaan voivat osallistua vain ne henkilöt, jotka ovat olleet Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n jäseniä 12.2.2020.

Yhdistykseen kuuluu noin 250 jäsentä ympäri Suomea noin 80 eri seurasta. Valmentajia on pienten lasten valmentajista ja A-junioreiden valmentajiin.

”Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on ylpeä siitä, että voimme yhdessä Palloliiton kanssa tarjota yhdistyksen jäsenille, suomalaisille juniorivalmentajille, mahdollisuuden hankkia lippuja historiallisiin kisoihin etuosto-oikeudella”, yhdistyksen puheenjohtaja Erkko Meri kertoo.

”Juniorivalmentajat tekevät tärkeää ja näkymätöntä työtä päivittäin ja tämä on Palloliitolta hieno ele arjen sankareille. Haluan kiittää mahdollisuudesta liiton pääsihteeriä Marco Casagrandea. Moni kiinnostunut juniorivalmentaja jäi ilman lippuja varsinaisessa arvonnassa. Tätä kautta heillä on kuitenkin erinomainen mahdollisuus päästä näkemään Suomen EM-peliä lähelle Pietariin.”

Ohjeet arvontaan osallistumisesta on lähetetty yhdistyksen jäsenille sähköpostilla. Ilmoittautuminen arvontaan on auennut tänään 13.2. ja ilmoittautumisaika päättyy 20.2. klo 23.59. Arvonnan suorittaa ulkopuolinen henkilö, jonka jälkeen tiedot välitetään Palloliitolle. Palloliitto on yhteydessä liput voittaneisiin maaliskuun aikana.

Juniorivalmentajat ry ei jaa yhtään osto-oikeutta etukäteen, vaan kaikki 100 lippupakettia tulevat jakoon arvonnan kautta. Yhdistys vastaa tietojen keräämisestä ja arvonnassa voittaneiden henkilöiden yhteystietojen toimittamisesta Palloliitolle.

”Tulevana kesänä pääsemme nauttimaan hienosta jalkapallojuhlasta. Olen iloinen, että myös moni juniorivalmentaja pääsee paikan päälle nauttimaan kisatunnelmasta. Valmentajat ovat tämän ansainneet”, Meri päättää.

***

Lisätietoja: Erkko Meri, erkko.meri@juniorivalmentajat.fi, 050 406 4291

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry on vuonna 2018 perustettu yhdistys, jonka tarkoituksena on suomalaisen juniorijalkapallon edistäminen ja arvostuksen nostaminen. Yhdistys järjestää koulutuksia, seminaareja ja keskustelutilaisuuksia. Lisäksi yhdistys järjestää vuosittain Juniorivalmentajapäivän.

Asiantuntijat pohtivat, missä suomalainen pelaajakehitys menee juuri nyt

Jalkapallon Juniorivalmentajat ry järjesti lauantaina 8.2. paneelin aiheesta ”Suomalainen pelaajakehitys 2020-luvulla”. Aiheesta olivat keskustelemassa FC Espoon valmennusjohtaja Antti Pehkonen, Palloliiton huippujalkapallopäällikkö (pojat) Juho Rantala sekä HJK:n valmennuspäällikkö Juha Valla.

Oheiseen blogitekstiin on koottu poimintoja tilaisuudessa esille nousseista teemoista.


 

Lämmittelykysymys: Missä suomalainen juniorijalkapallo menee juuri nyt?

 

Juha Valla: Jos katson lähihistoriaa, meillä oli aika raju Kaikki Pelaa -sota reilu kymmenen vuotta sitten. Meillä meni silloin perusteellisesti puurot ja vellit sekaisin liikunnan ja kilpaurheilun suhteen. Se oli aika ikävässä hengessä käytyä aikaa, ja puolin ja toisin tehtiin aika pahoja virheitä.

Siihen verrattuna tilanne on nyt paljon parempi. Olemme päässeet juoksuhaudoista eroon. Iso kysymys on lasten ja nuoren liikunta ylipäänsä. Meillä on valtava haaste siinä, että lapset liikkuvat liian vähän. Nostaisin sen tärkeimmäksi asiaksi.

Juho Rantala: Minulta löytyy kotoa VHS-nauhalta vuonna 1985 pelattu Helsinki Cupin 10-vuotiaiden loppuottelu, jossa pelasivat vastakkain HJK ja KuPS – TOP4-seuroja Suomessa silloin – sekä Pohjola Cupin Helsinki vs. Savo -peli vuodelta 1991. Katsoin näitä pelejä ja jos mietitään, ovatko pelaajat menneet eteenpäin – pelaajat ovat menneet ihan törkeästi eteenpäin. Pelin taso on tajuttoman paljon parempaa kuin silloin. Meillä on parempia valmentajia enemmän junnupuolella kuin koskaan.

Olemme siis absoluuttisesti menneet ihan varmasti eteenpäin. Haaste tulee kuitenkin siinä, että muuallakin on menty eteenpäin. Sanoisin niin, että tosi hyviä pelaajia on suunnilleen saman verran kuin on ollut viimeisen 30 vuoden aikana, mutta hyvää keskimassaa on nyt todella paljon enemmän. Myös maailmalla on menty eteenpäin, ja vaatimustaso on kovempi kuin koskaan aikaisemmin. Jos jossain olemme jäljessä, niin se on lasten liikuttaminen. Tämä on merkittävä asia.

Antti Pehkonen: Muistan omilta urheilulukioajoiltani 1990-luvun loppupuolelta, millaista arki oli silloin. Nuoren pelaajan perusarki on mennyt niistä ajoista eteenpäin. Pelaajan ympärillä on enemmän porukkaa huolehtimassa pelaajasta. Pelaajat pääsevät treenaamaan aamulla ja iltapäivällä, ja illat saattavat olla vapaana.

Toinen nostoni on talenttivalmennus. Pelaajille – tai ainakin parhaimmille pelaajille – on tarjolla isoimmissa seuroissa yksilöllistä apua, ja sillä on iso merkitys. Tämä on asia, jota olisin itsekin kaivannut nuorempana.

Yksi asia, josta olen huolissani ja joka liittyy liikunnallisuuteen, on lapsuusvaiheen tekeminen. Mitä siellä tehdään ja mitä siellä ei tehdä? Intensiteettiin pitäisi päästä kiinni. Kun katson junioripeleissä, miten pelaajat toimivat, saattaa olla, että vain kaksi pelaajaa osaa auttavasti esimerkiksi suojata. Lapsuusvaiheen tekemisestä olen huolissani. Tähän liittyy myös palautteenanto. Lapsuusvaiheessa saattaa olla valmentajia, joilla on vähän kokemusta ja vain muutama koulutus käytynä. On aistittavissa, että kilpailumentaliteettia pelätään.

 

”Suomi versus muut maat” on yksi aihe, joka nousee usein esille. Kuten todettua, myös muualla on menty eteenpäin. Jotta voisimme pysyä kehityksessä mukana, meidän täytyy tehdä asioita paremmin tai ainakin yhtä hyviä kuin muiden maiden.

Mitkä voisivat olla suomalaisen jalkapallon kilpailuedut?

 

Valla: Lähtisin liikkeelle rakenteellisista seikoista, en pelin sisällöstä. Sami Hyypiä Akatemia on aika poikkeuksellinen juttu verrattuna muihin maihin. Muissa maissa ei ole vastaavaa. Olemme pystyneet kääntämään heikkouden vahvuudeksi. Erilaiset seurat pystyvät nykyään tekemään paljon laajemmin yhteistyötä. Seurat kertovat hyvin aktiivisesti omista ongelmistaan ja vaikeuksistaan – ikään kuin AA-kerhossa.

Olen ollut sekä KäPassa että HJK:ssa mukana kehittymisen seurantatapahtumissa, joissa parhaat joukkueet pelaavat vastakkain. Tapahtumiin on saatu myös todella laadukkaita kansainvälisiä joukkueita. Sami Hyypiä Akatemian testien kautta olemme saaneet 10 vuoden aikasarjan, jonka avulla olemme huomanneet esimerkiksi ongelmat nopeuden kehittämisen suhteen. Psykologiset testit taas kertovat, että suomalaisten junioreiden kilpailuorientaatio on merkittävästi alhaisempaa kuin esimerkiksi Midtjyllandin pelaajilla.

Yhteistyö on siis yksi asia. Tässä suhteessa antaisin painetta myös Palloliitolle. Mielestäni Eerikkilän ja SPL:n yhteistyö ei ole ollut tähän asti niin mutkatonta kuin se voisi.

Rantala: Haluaisin ihan vilpittömästi uskoa, että yhteistyö on ottanut hyviä askeleita eteenpäin. Se ei näy vielä, mutta toivottavasti myöhemmin.

Kilpailuedusta nostaisin esille sanan ”kilpailu”. Meidän on vaikea saada mistään kilpailuetua, jos emme nosta kilpailun merkitystä hyvien maiden tasolle. Kun mietin kilpailuetuja, palaan taas lasten liikkumiseen. En näe mitään estettä, miksi emme voisi parantaa sitä ihan mielettömästi. Tämä mahdollistaisi sen, että vielä useampi lapsi voisi tulla hyväksi urheilijaksi.

Lempiaiheeni on, että haluaisin Veikkausliigan olevan aidosti pelaajakehityssarja. Juniorit eivät pelaa Veikkausliigassa kovin paljoa. Siihen on kaksi syytä, joista jompikumpi pitää paikkansa. Joko nuoret eivät ole tarpeeksi hyviä tai sitten heihin ei luoteta tarpeeksi. Oma näkemykseni on, että nuoret ovat tarpeeksi hyviä. Pelaamalla tulee paremmaksi. Jos haluaa oppia aikuispelaajaksi, on pelattava aikuisten pelejä. On paljon pelaajia, jotka ovat lähteneet esimerkiksi lainalle ja ovat pelaamisen kautta tulleet paremmiksi. Onko mahdollista jossain muussa lajissa, että lahjakas pelaaja ei ole kahteen vuoteen juuri kilpaillut? Pelaaminen on niin tärkeä elementti.

Valla: Ymmärrän argumenttisi, mutta olen vähän eri mieltä. Väittäisin, että ongelma on yhä se, että pelaajamme eivät ole riittävän hyviä. Harvassa ikäluokassa parhaat pelaajat istuvat penkillä. Viimeisen viiden vuoden aikana parhaat pelaajat ovat lähteneet pois Suomesta. Monessa ikäluokassa TOP3-pelaajista ainakin kaksi pelaa jo ulkomailla. On mielenkiintoista nähdä, millä prosentilla nämä pelaajat lyövät läpi.

Pehkonen: Jos nuori pelaaja on riittävän hyvä, hän saa peliaikaa Veikkausliigassa. Mietin vaikkapa Klubi 04:ää, joka oli vuonna 2018 Ykkösessä ja keski-ikä oli alle 20. Joukkue nousi Kakkosesta heittämällä Ykköseen, mutta putosi yhtä reippaasti takaisin. Meidän pitää kehittää vain parempia pelaajia.

Valla: Toinen asia on myös se, että meillä on myös paljon Veikkausliiga-seuroja, joiden junioritoiminta on todella surkeaa.

Rantala: Paulus ArajuuriValtteri Moren, Alexander Ring. Minulla on ollut valmennusurani aikana useita pelaajia, joista on sanottu, että he eivät ole tarpeeksi hyviä. Pelaajat ovat saaneet sauman, kun joku on vaikkapa loukkaantunut.

Valla: Ringin kohdalla voi kysyä, saiko hän sauman vain puoli vuotta aikaisemmin. Hän on ollut sen verran hyvä pelaaja, että hän olisi varmasti saanut sauman ennemmin tai myöhemmin.

Pehkonen: Jos mietin vielä kilpailuetua, yksi mahdollisuus olisi talenttivalmennus. Kuinka esimerkiksi talenttivalmentajat pystyisivät tekemään paremmin yhteistyötä? Sanoisin myös sen, että meillä Suomessa on aika hyviä maalivahteja. Maalivahtivalmennus, jota olen saanut nähdä läheltä, on tehnyt vaikutuksen. Siinä on menty syvälle yksityiskohtiin. Peruslaatu Suomessa on hyvä. Tämä on yksi asia, jota kannattaa ehdottomasti vaalia.

20170705_172219

Pelaajakehitys on aihe, jonka kimpussa juniorivalmentajat ovat päivittäin. Kuinka saamme kasvatettua Suomessa parempia pelaajia, jotka pärjäävät kilpailutilanteissa?

 

Rantala: Kilpaileminen on aihe, josta Olympiakomitean, Palloliiton ja seurojen pitäisi viestiä selkeämmin ja ”koutsata” perheitä. Kilpailu on niin olennainen osa urheilua. Sen merkityksestä pitää kertoa avoimesti niin, että sitä ei koeta uhkana arjessa.

Valla: Minusta on outoa, että jalkapallo on julkisuudessa sekoittunut esimerkiksi taitoluisteluun ja voimisteluun. Näen kilpailullisuuden puuttumisen isompana ongelmana kuin sen, että lapsia poltetaan loppuun. En tiedä, miksi olemme kilpailullisuudessa niin jäljessä vaikkapa Tanskaan verrattuna.

Pehkonen: Lähestyisin kilpailullisuutta sitä kautta, että se liittyy myös arvomaailmaan. Miten kaikissa asioissa toimitaan? Valmentaja näyttää tässä esimerkkiä. Varsinkin lapsiurheiluvaiheessa tunnutaan olevan epävarmoja siinä, miten kilpaillaan. Yksi ääripää on se, että valmentajat sanovat suoraan, että ”tuloksella ei ole mitään merkitystä”. Mielestäni pelaajalle pitää olla aina rehellinen. Kilpaileminen liittyy myös ryhmäytymiseen ja henkiseen valmentamiseen. Pitää muistaa, että valmentajat ovat yksi osa pelaajien kasvattajia. Hakisin keskusteluun enemmän sitä tulokulmaa, että ryhmällä on yhteinen arvomaailma, jota kautta tulos tulee.

Valla: HJK:ssa pelaajille pyritään tarjoamaan omantasoista toimintaa. Olen vähän ymmälläni tästä koko kilpailullisuus-väännöstä. On tietysti selvää, että kilpailullisuus on 10-vuotiailla lapsilla erilaista kuin 18-vuotiailla – kisailusta mennään kohti kilpailullisuutta. Lapsille pitää olla sopiva määrä ärsykkeitä suhteessa kehityspsykologiseen tasoon.

Rantala: Mielestäni emme osaa opettaa pelaajille tarpeeksi hyvin sitä, millaisia jalkapalloteot ovat, kun peli on 1-0 meille ja peliä on jäljellä kaksi minuuttia, tai kun peli on 1-0 vastustajalle ja aikaa on neljä minuuttia. Jos olemme esimerkiksi häviöllä ja peliä on jäljellä pari minuuttia, vastustajaa ei saa rikkoa kertaakaan – siinä menee aina vähintään minuutti pelikellosta pois. Tämäkin on kilpailullisuutta. Myös se on yksi periaate, että häviöllä ollessa pallo ei saa mennä yli kentältä, joten peli täytyy ohjata keskustaan. Kilpailullisuus on myös taktisia tekoja pelitilanteessa.

 

Suomessa puhutaan usein siitä, että nuoruusvaiheessa joukkueiden siirtyessä isolle kentälle tasoerot kasvavat liian paljon. Monet pitävät tätä vaihetta myös eräänlaisena taitekohtana.

Miten nuoruusvaiheen mahdollisiin kipupisteisiin pystyttäisiin vastaamaan paremmin? Miten tasoeroja saadaan Suomessa pienemmiksi?

 

Valla: Mielestäni eroja on liikaa jo ennen nuoruusvaihetta. Tarvitsemme parempia seuroja, joille kilpaurheilu on nykyistä tärkeämpää. Esimerkiksi poikien maajoukkuevalmentajat joutuvat valitsemaan pelaajia paljon pienemmästä määrästä kuin esimerkiksi Tanskassa.

Pehkonen: Yksi kipupiste isolle kentälle siirryttäessä liittyy harjoitteluun. Tässä vaiheessa valmentajien pitää pystyä paremmin rytmittämään harjoittelua ja pelaamista. Oma kokemukseni on, että tässä olemme Suomessa pääsääntöisesti huonoja. Monesti mennään vikaan siinä, että pelejä ja turnauksia haalitaan liikaa, jotta kaikki pelaajat pysyvät tyytyväisenä. Peleistä 70 % pelataan aikavälillä toukokuu-syyskuu ja talvella on paljon vähemmän pelejä. Perusrytmin pitäisi olla, että arkena harjoitellaan ja viikonloppuna pelataan. Toinen iso asia on harjoittelun rytmittäminen yhden harjoituksen sisällä.

Valla: Siirrymmekö Suomessa liian aikaisin isolle kentälle?

Pehkonen: Kyllä.

Rantala: Olen mennyt ehkä enemmän siihen suuntaan, että isolle kentälle siirrytään liian aikaisin. Toisaalta olen nähnyt, kuinka esimerkiksi Huuhkaja-päivillä on pelattu hyvin erikokoisilla kentillä, on siis erilaisia ison kentän pelejä.

 

Tukeeko pelitoiminta Suomessa riittävästi pelaajakehitystä?

 

Pehkonen: 5v5-pelimuodosta pitäisi olla vielä yksi pienempi pelimuoto lapsuusvaiheen alkupäässä. Olen nähnyt, kuinka osa esimerkiksi 6-vuotiaista pelaajista välttelee kentällä ruuhkaa, jos pelaajia on liikaa. Parempi vaihtoehto olisi alkuvaiheessa 3v3 tai 2v2.

Valla: Suomalainen pelaajakehitys ei jää pelitoiminnasta kiinni. Esimerkiksi B-nuorten SM-sarja noudattelee hyvin keskieurooppalaista rytmiä. Pelejä aletaan pelata jo tammi-helmikuussa kerran viikossa -rytmillä. Pelejä on helmikuun alusta lokakuun loppuun. Tämä on hyvä asia.

A-junioreiden sarja on väliinputoajasarja, sillä monet A-ikäiset pelaavat Kakkosessa, Ykkösessä tai jopa liigassa. Tämän sarjan roolia pitäisi miettiä tarkemmin. Etelä-Länsi-liigat toimivat hyvin, mutta kaipaisin niihin tasaisempia pelejä. Pienemmän pään osalta komppaan Anttia, että siellä pitäisi olla näitä 3v3-pelejä.

Rantala: Palloliiton pitää tietysti kuunnella seuroja. Näkisin, että 7v7 voisi olla hyvä välimuoto siirryttäessä 5v5-pelistä 8v8-peliin. Tästä kuulisin mielelläni kommentteja valmentajilta.

 

Valmennuksen kehittäminen on asia, joka toistuu usein eri keskusteluissa. Millaisia valmentajia esimerkiksi HJK:ssa ja FC Espoossa halutaan kehittää?

 

Pehkonen: Haluamme kehittää sellaisia valmentajia, jotka lyövät itsensä likoon ja laittavat oman persoonansa niin sanotusti peliin. Valmentajalla pitää olla suunnitelmallisuutta, valmentajan täytyy ymmärtää kokonaisuuksia ja pelaajille on oltava rehellinen. Koutsin on osattava vetää oikeista naruista. Yksinkertaisin juttu on esimerkiksi se, että valmentaja osaa pitää intensiteettiä treeneissä. Valmentajan täytyy hoksata, että jos pelaajat eivät ole kovin vastaanottavaisia, pitää osata säilyttää intensiteetti ja valita harjoitteen keskeyttämiselle ja palautteen antamiselle jokin toinen hetki.

Haluaisin nähdä enemmän korkeaa vaatimustasoa myös valmentajien kohdalla. Jos harjoituksissa on teemana esimerkiksi viimeisen linjan murtaminen ja paikalla on apukoutseja tai esimerkiksi loukkaantuneita pelaajia, yhden heistä voi laittaa linjamieheksi liputtamaan paitsiot. Tämä on olennainen asia siinä, ovatko ajoitukset kohdallaan vai ei. Nämä ovat tietyllä tavalla ilmaisia asioita, joilla rimaa voidaan pitää korkealla. Pelaajille tulee kuva, että tästä jutusta oikeasti välitetään.

Valla: Otan esille toisenlaisen näkökulman. HJK:ssa on toteutettu todella iso valmennusjärjestelmän uudistus, joka perustuu SHA-yhteistyöhön ja siellä mukana olevaan Ekkono-metodiin. Valmennuslinjamme ei perustu yksi yhteen Ekkono-metodiin, mutta ehkä noin 80 %:sti.

Minun aikanani HJK:ssa ei ole koskaan ollut näin yhtenäistä linjaa. Järjestelmä on kuitenkin vaativa. Tilanne on se, että voimme joutua vaihtamaan valmentajia, jotka ovat muuten hyviä, mutta eivät halua toimia tämän linjan mukaan. Tämä on ”HJK-way”.

Ekkono opettaa universaaleja pelin perusperiaatteita. Minun on täytynyt itsekin oppia paljon vanhaa pois. Havainnointi sekä pelitilanteiden arkkityyppien ymmärtäminen ja opettaminen on meillä avainasemassa. Tämä vaatii todella paljon harjoitteiden suunnittelulta. Valmentajan täytyy suunnitella sellaisia harjoitteita, joissa konseptit toteutuvat.

Rantala: Ajattelen niin, että Palloliitto on kuva seuroista. Haluamme valmentajia, jotka ovat ahkeria ja haluavat kehittyä. Halu kehittyä ei ole ikäsidonnainen. On tärkeää ymmärtää, että samalla tavalla kuin pelaajilla, niin myös valmentajilla on erilaisia ominaisuuksia. Harva valmentaja on jokaisessa asiassa paras. On valmentajia, jotka ovat erittäin hyviä jäsentelemään asioita tai valmentajia, jotka ovat henkisesti vahvoja.

Kokeneita ja nuoria valmentajia pitäisi tuoda enemmän yhteen. Kun saamme valmennusporukkaa yhteen, siitä on meille isoa hyötyä. Yhtenäisyys voisi olla yksi kilpailuetumme. Valmentajien välinen keskustelu menee liian usein keskinäiseksi nokitteluksi siitä, kumpi on parempi.

 

Millaisia valmentajia Suomessa pitäisi olla? Mitkä ovat kriittisiä vähimmäisvaatimuksia? Entä missä asioissa voi olla enemmän eroja?

 

Rantala: Tärkein asia on, että valmentaja osaa opettaa futista. Valmentajan pitää tietää, mihin hän voi vaikuttaa ja mihin ei. Futiksen opettaminen kattaa tosi paljon asioita. Se, että valmentaja tietää todella paljon yksityiskohdista, ei vielä tarkoita sitä, että valmentaja osaa oikeasti opettaa. Valmentajilla voi olla erilaisia ominaisuuksia, mutta ydin on siinä, että valmentaja osaa opettaa.

Jokaisen valmentajan pitäisi miettiä, voiko minusta tulla sellainen valmentaja, että pelaajat haluavat seurata minua. Voi olla, että valmentaja on vahva henkinen johtaja tai sitten taktinen puoli on pettämätön. Pelaajalla täytyy olla sellainen olo, että valmentaja voi auttaa minua tulemaan paremmaksi pelaajaksi. Jos valmentaja osaa auttaa pelaajaa tulemaan paremmaksi pelaajaksi, hän on hyvä valmentaja.

Valla: Jos joku nuori haluaa tehdä jalkapallovalmentamisesta ammatin, se on paljon helpompaa kuin aikaisemmin. Tietoa on helpompi saada kuin 30 vuotta sitten. Pitää muistaa, että valmentaminen on ihmisten kanssa toimimista. Joillakin on parempi tatsi tähän kuin toisilla, mutta sitä voi kehittää.

Pehkonen: Nostaisin tähän esille vielä sen, että meidän pitäisi mennä enemmän tiiminä toimimista kohti. FC Espoossa kokeiltiin vuosi sitten Riga Cupissa sitä, että kaikki päätoimiset valmentajat olivat 2005-syntyneiden joukkueen päävalmentajan käytettävissä. Itselläni oli erikoistilanteet vastuulla ja toisella valmentajalla esimerkiksi vastustajien scouttaus. Valmennustiimityö on yksi iso juttu, jota pitäisi työstää enemmän.

Valla: Tämä on erittäin tärkeä pointti. Jalkapalloon on tullut myös uudenlaisia työnkuvia, esimerkiksi videoanalyytikot. Tämä liittyy myös valmennustiimeihin.

Pehkonen: Tiimityöskentelystä oli hyviä kokemuksia. Toisaalta oli myös kehitettäviä asioita, esimerkiksi se, miten viesti viedään päävalmentajalle. Ei voi olla niin, että päävalmentaja saa koko ajan informaatiota joka suunnasta. Meillä kakkosvalmentaja kommunikoi päävalmentajan kanssa. Vaatii aikaa, että toimintatavat tulevat tutuiksi.

Screen Shot 2018-02-16 at 19.52.06

Miten valmentaja voi omalla toiminnallaan edistää yhtä pelaajakehityksen kriittistä osatekijää, omalla ajalla tapahtuvan harjoittelun määrää? Mikä on valmentajan rooli?

 

Valla: Harva valmentaja sopii valmentamaan kaikenikäisiä pelaajia. Kun katson sitä vaihetta, kun lapsi aloittaa lajin, ratkaisevan tärkeää on valmentajan persoona – miten hän edistää lajirakkauden syntymistä? Valmentajan pitää jalostaa sitä, että jalkapallo on kivaa. Vaikka muut ominaisuudet olisivat kunnossa, mutta valmentaja ei pysty innostamiseen, hän ei ole täysin onnistunut tehtävässään.

Pehkonen: Valmentajalla on kasvattajan rooli ja tärkeä tehtävä kannustaa ja ruokkia pelaajaa tekemään olennaisia asioita. Kun pelaaja tulee harjoituksiin, valmentajan tehtävänä on ”hoksauttaa” pelaajia tekemään asioita, jotka tekevät heistä parempia pelaajia, esimerkiksi, miksi palloa kannattaa kuljettaa ulommalla jalalla.

Rantala: Valmentamisen ydin on siinä, että valmentaja pystyy tekemään ihmisestä paremman urheilijan. Lasten kanssa toimimisessa kyse on siitä, että valmentaja saa pelaajan harjoittelemaan omalla ajalla. Helpommin sanottu kuin tehty. Yksi tärkeä juttu on, että jalkapallo on kivaa. Silloin valmentajan täytyy näyttää jokaisella kehonosallaan, että täällä treeneissä on kivaa. On vaikea sanoa myrtsinä ja ryhti kumarassa, että ”jätkät täällä on kivaa”. Valmentajan body languagessa pitää näkyä, että harjoittelu on kivaa. Valmentaja puhuu jalkapallosta ja entisistä pelaajista. Myös äänenkäyttö on tärkeä kehitettävä asia. Äänensävyn pitää tukea valmentajan viestiä. Treenien jälkeen pelaajalla täytyy olla sellainen olo, että hän haluaa kentälle uudestaan. Ensimmäinen juttu on valmentajan olemus ja kyky antaa pelaajalle tunne, että hän voi auttaa pelaajaa tulemaan paremmaksi.

Valla: Innostaminen lähtee siitä, että valmentaja on itse innostunut. Pitää tykätä lajista. En tiedä, onko se itsestäänselvä asia, mutta valmentajan täytyy viihtyä lasten seurassa. Jos valmentaja pitää toimimisesta lasten kanssa, se varmasti välittyy pelaajille.

Pehkonen: Jos valmentaja on tosissaan, pelaajille välittyy kuva, että hän laittaa itsensä likoon ja välittää. Välinpitämättömyys on asia, joka pitää kitkeä pois.

 

Kiinnostava kysymys on, missä suomalainen jalkapallo menee viiden vuodesta päästä. Mitä muutoksia on tapahtunut vuoteen 2025 mennessä?

Minkä yhden asian nostaisitte esille?

 

Rantala: Kun mietin polkua karkeasti, 80-luvulla vallalla oli ajatus, että juostaan paljon, jotta päästään parempaan kuntoon. 1990-luvulla tuli halleja ja keskityttiin tekniikkaan. Jossain vaiheessa mukaan tuli henkinen valmennus. Viime vuosina on puhuttu pelin ymmärtämisestä. Ehkä 2025 ymmärretään, että jalkapallo on kokonaisuus, joka koostuu näistä kaikista asioista. Ei ole hyvää toteutusta ilman ymmärrystä – eikä ymmärrystä ilman kykyä toteuttaa. Kilpailu on niin kovaa, että menestyminen vaatii ihan törkeästi laadukasta, määrätietoista ja pitkäjänteistä harjoittelua päivästä toiseen.

Valla: Tavoistani poiketen olen varovaisen optimistinen. Uskon, että viiden vuoden päästä asiat eivät ole ainakaan huonommin. Toisaalta en odota mitään dramaattista muutosta. Mielestäni jalkapallomme laajenee myös sitä kautta, että naisten ja tyttöjen jalkapallo paranee. Toivon, että jatkossa ei ole tyttöjen ja poikien valmennusta erikseen. On yksi laji, jota valmennamme. Keinotekoisesta jaottelusta sukupuolen mukaan pitää päästä eroon.

Pehkonen: Jalkapalloa pystyy opiskelemaan jo ammattikorkeakoulutasolla ja Jyväskylään tulee professuuri. Toivoisin, että tulevaisuudessa jalkapallon opiskelu olisi mahdollista myös yliopistotasolla.

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

”Liian harva pelaaja pääsee lähelle omaa maksimitasoa” – Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntija on huolissaan hukatusta potentiaalista

Joni Ruuskanen, 32, pohtii vastaustaan tarkkaan, kun keskustelu kääntyy MTV Uutisten lokakuussa 2019 julkaisemaan juttuun.

MTV:n uutinen käsitteli lasten ja nuorten loukkaantumisia seuratoiminnassa. Tärkeää aihetta käsitellyt juttu pyrki avaamaan syitä siihen, mistä loukkaantumiset johtuvat.

Esille nousivat muun muassa kilpailullisuuden kasvu, ammattitaidottomat valmentajat sekä liian varhainen erikoistuminen yhteen lajiin.

MTV haastatteli juttua varten asiantuntijana UKK-instituutin ylilääkäriä Jari Parkkaria.

Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntijana lokakuussa 2019 aloittanut Ruuskanen hämmästelee Parkkarin esittämiä arvioita.

”Uutisessa mainitun tutkimuksen perusteella ei voida tehdä johtopäätöstä, että loukkaantumisten määrä johtuisi kilpailullisuudesta. Tutkimuksessa ei myöskään määritelty esimerkiksi sitä, kuinka kauan pelaajat olivat loukkaantumisten takia sivussa.”

”Loukkaantumisten määrän lisääntyminen selittyy paljon sillä, etteivät lapset liiku riittävästi ja monipuolisesti. Jos urheiluun ja harrastamiseen yleisesti tulee varomisen kulttuuria vielä lisää, lapset liikkuvat todennäköisesti entistä vähemmän”, Ruuskanen toteaa.

Ennen Palloliitto-pestiään Ruuskanen on toiminut laji- ja fysiikkavalmentajana Käpylän Pallossa ja KTP:ssa. UEFA A -valmentajatutkinnon suorittanut Ruuskanen opiskelee lisäksi liikuntalääketiedettä Itä-Suomen yliopistossa sekä jalkapallon fyysistä valmennusta Football Science Institutessa.

Fyysisen valmennuksen asiantuntija pitää jalkapalloa monipuolisena lajina. Lasten vähäinen liikuntamäärä sen sijaan huolestuttaa Ruuskasta.

”Jalkapallo on jo itsessään todella monipuolinen laji. Lajissa tulee erittäin monipuolista liikkumista. Toki hyvin monotoninen, yksipuolinen harjoittelu voi lisätä lasten riskiä loukkaantua.”

”Paljon suurempi ongelma on kuitenkin liikunnan vähäisyys. Useilla suomalaisilla nuorilla toteutetut tutkimukset todistavat, että kokonaisliikunnan määrästä (20 tuntia viikossa) jäädään selkeästi”, valmentaja pohtii huolestuneena.

 

Perusta luodaan lapsena – ”Kokonaisliikuntamäärä on numero yksi”

Pitkään junioripelaajien kanssa toiminut Ruuskanen näkee 6-9-vuotiaiden lasten kohdalla kaikkein tärkeimpänä tekijänä liikunnan määrän.

”Ihan pienimpien, esimerkiksi 6-vuotiaiden lasten, kohdalla tärkeintä on kokonaisliikunnan määrä – se, että lapset liikkuvat nyt paljon. Määrä luo pohjan sille, että pelaajan harjoitettavuus ja tietenkin myös terveys on myöhemmin hyvä.”

Harjoitettavuudella Ruuskanen viittaa pelaajan kykyyn harjoitella laadukkaasti niin paljon, että pelaajalla on mahdollisuus nousta huipputasolle, esimerkiksi ammattilaiseksi Euroopan kentille.

”Jos lajiharjoittelun ja muun liikunnan määrä on pieni, pelaajan harjoitettavuus myöhemmin on huono. Kokonaisliikuntamäärä on numero yksi.”

Monissa suomalaisissa junioriseuroissa joukkueiden viikko-ohjelmaan kuuluu lajiharjoitusten lisäksi myös yksi oheislajitapahtuma. Ruuskasen mukaan oheislaji voi antaa sellaisia hyötyjä, joita jalkapalloharjoittelu ei välttämättä tarjoa.

”Kerran viikossa tehtävät tukilajit, esimerkiksi judo tai paini, luovat erilaisia ärsykkeitä kuin lajiharjoittelu. Todella osaava jalkapallovalmentaja pystyisi varmasti toteuttamaan vastaavat ärsykkeet, mutta se on vaikeaa. Koska alusta ja liikkeet ovat erilaisia, kehoa voidaan kuormittaa eri tavalla kuin jalkapallossa”, Ruuskanen arvioi.

”Monet valmentajat ovat antaneet palautetta, että pelaajat uskaltavat ottaa paremmin kontaktia, kun keho on saanut tukilajissa erilaisia ärsykkeitä kuin varsinaisessa lajiharjoittelussa.”

Vaikka juniorijoukkueen harjoitusohjelmaan kuuluisikin yksi oheislajiharjoitus, kotkalaislähtöinen Ruuskanen pitää tärkeänä, että myös lajiharjoituksissa luodaan monipuolisesti erilaisia ärsykkeitä.

Joukkuevalmentajan rooli monipuolisen harjoittelun mahdollistajana on olennainen.

”Pelaajakehityksen näkökulmasta harjoittelun lasten vaiheessa tulee sisältää mahdollisimman paljon vaihtelua ja monipuolista liikkumista. Lasten liikkumistaitoja ja motorisia taitoja täytyy vahvistaa. Tämän voi toteuttaa helposti esimerkiksi ennen kenttävuoroa ja sen jälkeen.”

Ruuskasen mukaan ennen kenttävuoroa tehtävät harjoitteet, joissa syntyy monipuolisesti erilaisia ärsykkeitä, antavat valmiuksia harjoitella pallon kanssa varsinaisella kenttävuorolla.

”Lapsuusvaiheessa suosittelen keskittymään ennen kenttävuoroa nopeusharjoitteluun eri muodoissa niin, että pelaajille tulee ärsykkeitä juosta kovaa. Pienillä lapsilla toimivat erilaiset kisat ja hipat, joissa syntyy monipuolista liikkumista.”

”Kun ollaan lapsuusvaiheen loppupuolella, esimerkiksi 11-vuotiaissa, pelaajia kannattaa jo alkaa valmistaa pituuskasvun huippuvaiheeseen (PHV). Harjoitteiden toteuttamiseen tulee tässä vaiheessa lisätä ennen kaikkea laatua.”

PHV-vaiheeseen valmistamisessa olennaista on laadukas harjoittelu kehonpainolla tai kevyillä vastuksilla, esimerkiksi kuminauhoilla.

”Pelaajien heikkoja lenkkejä pitää vahvistaa, perusliikemallit täytyy saada kuntoon. Ylettääkö pelaaja sormilla varpaisiin? Pääseekö pelaaja kyykkyyn? Pysyvätkö linjaukset askelkyykyssä? Hallitseeko pelaaja keskivartalon? Osaako pelaaja kiihdyttää, jarruttaa, muuttaa suuntaa, kinkata, hyppiä hyppynarulla ja tulla alas hypyistä pehmeästi yhdellä ja kahdella jalalla?”, Ruuskanen kysyy.

”Kun pelaajalle on muodostunut hyvät motoriset liiketaidot lapsuusvaiheessa, pituuskasvun huippuvaiheen aiheuttamat mahdolliset ongelmat ovat todennäköisesti pienemmät.”

Screenshot 2019-06-17 at 15.54.32
Lapsuusvaiheen monipuoliset ärsykkeet luovat pohjaa nuoruusvaiheen harjoittelulle, jossa määrät nousevat.

Kohti nuoruusvaihetta – Vähemmän vai enemmän?

Palloliitossa pian puoli vuotta työskennellyt Ruuskanen suhtautuu loukkaantumiskeskusteluun vakavasti.

Jalkapallovalmentajia liiton tilaisuuksissa kouluttanut Ruuskanen pitää tärkeänä, että loukkaantumisten syitä pystytään analysoimaan objektiivisesti.

”Jalkapallon osalta on tärkeää arvioida, mitkä ovat tyyppivammoja ja millaisia toimenpideohjelmia näiden vammojen ennaltaehkäisyä varten voidaan tehdä. Tämä on asia, jota on paukutettu esimerkiksi Palloliiton koulutuksissa.”

”UKK-instituutti on jo aikoja sitten suomentanut FIFA 11+ -ohjelman (Terve urheilija), joka tutkitusti vähentää loukkaantumisten määrää nuorilla ja aikuisilla.”

”Palloliitto on koulutusuudistuksen yhteydessä kääntänyt ja kuvannut ”FIFA 11 Kidsin”, joka on tarkoitettu lasten valmentajille pelaajien motoristen taitojen vahvistamista ja loukkaantumisten ennaltaehkäisyä varten”, Ruuskanen jatkaa.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa pelaajien murrosikävaihe nähdään kriittisenä taitekohtana. Miten seuroissa voidaan varmistaa, että pelaajat pysyvät kunnossa? Kuinka loukkaantumisia voidaan välttää?

Ruuskasen mukaan lapsuusvaiheen harjoittelussa tehdyt asiat heijastuvat väistämättä myöhempään vaiheeseen. Hyvät motoriset valmiudet antavat tukea.

”Harjoitettavuus” on sana, joka toistuu Ruuskasen kommenteissa säännöllisesti. Kysymys on esimerkiksi siitä, kuinka pelaaja kestää kovaa harjoittelua.

”Pituuskasvun huippuvaiheessa pelaajalla pitäisi olla kyky toteuttaa perusliikemallit laadukkaasti. Tämä mahdollistaa sen, että voimaharjoittelu voidaan aloittaa riittävän aikaisessa vaiheessa.”

Miksi voimaharjoittelu sitten pitäisi aloittaa riittävän aikaisessa vaiheessa?

”Voimaharjoittelulla on suojaava efekti vammojen ennaltaehkäisyn näkökulmasta. Lisäksi riittävän aikaisessa vaiheessa aloitettu systemaattinen voimaharjoittelu – joko ilman lisäpainoja tai niiden kanssa – mahdollistaa sen, että pelaajien suorituskyky ja harjoitettavuus paranee. PHV:n jälkeen voidaan aloittaa harjoittelu, jossa saadaan jo tehoja irti”, Ruuskanen täsmentää.

Suomalaisessa juniorijalkapallossa on esimerkkejä seuroista, joissa harjoittelun määrää on vähennetty pituuskasvun huippuvaiheen aikana. Joissakin joukkueissa on esimerkiksi tarkistettu ohjattuja harjoitusmääriä.

Ruuskasen mukaan aiheeseen liittyy paljon väärinkäsityksiä. Monet valmentajat ovat varuillaan. Ruuskanen ymmärtää huolen.

”Puhe PHV:sta voi synnyttää valmentajille sellaisen käsityksen, että nyt pitää varoa kaikkea. Pyörä kääntyy tässä mielessä väärään suuntaan. Jos varomme liikaa, pelaajien harjoitusmäärät putoavat – miten voimme tällaisessa tilanteessa valmistaa pelaajia peliin?”

”Sen sijaan, että pohdimme, mitä meidän pitäisi ottaa pois, meidän pitäisi ajatella mieluummin sitä, mitä lisäämme harjoitusarkeen.”

Mitä pelaajien harjoitteluun pitäisi lisätä pituuskasvun huippuvaiheessa?

”Pelaajien heikot lenkit löytyvät usein keskivartalon hallinnasta, liikkuvuudesta ja voimasta. Pienillä kuminauhoilla saadaan aktivoitua ongelma-alueita. Pidemmillä ja jäykemmillä vetokumeilla sekä kahvakuulilla pystytään lisäämään voimaa ja parantamaan kehonhallintaa. Ongelma-alueita ovat esimerkiksi pakaran voima ja aktivoituminen, takareiden voima ja liikkuvuus sekä lähentäjien voima ja liikkuvuus.”

”Lisäksi jänteille aiheutuu kovaa rasitusta, kun lihasvoima puuttuu.”

Ruuskanen muistuttaa, että valmentajien ei tarvitse painia ongelmien kanssa yksin.

Palloliiton YouTube-kanavalla on paljon erilaisia esimerkkivideoita. Muun muassa jarruttavia liikkeitä ja keskivartalon hallintaa kehittäviä liikkeitä kannattaa tehdä säännöllisesti, Ruuskanen huomauttaa.

20200207_080333
Joni Ruuskanen on työskennellyt Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntijana lokakuusta 2019 lähtien.

Pallon kanssa vai ilman?

Kysymys fysiikkaharjoittelun integroimisesta osaksi esimerkiksi pelitapaharjoitteita on herättänyt valmentajien keskuudessa paljon keskustelua. Varsinkin aikaisemmin suomalaisessa jalkapallossa oli vallalla kulttuuri, jossa fysiikkaharjoittelu nähtiin muusta harjoittelusta irrallisena kokonaisuutena.

32-vuotias Ruuskanen ei näe asiaa mustavalkoisena joko-tai-asetelmana, vaan toteaa molemmissa tavoissa olevan hyviä puolia.

”Varsinkin PHV:n kohdalla on tärkeää, että liikkeissä on laatua ja kontrollia. Jos lajiharjoittelun yhteyteen halutaan integroida tiettyjä painopisteitä, näitä tilanteita voi olla vaikeampi kontrolloida osana lajiharjoittelua.”

Ruuskanen täsmentää asiaa konkreettisella esimerkillä.

”Jos haluamme harjoitella esimerkiksi hypystä alastuloa, meidän kannattaa opettaa sitä ensin erillisharjoitteena. Suoritus voidaan lisätä esimerkiksi rataan sen jälkeen, kun olemme varmoja, että pelaajat osaavat tulla oikein alas.”

”Kestävyysharjoittelu on puolestaan helpompi integroida lajiharjoitteluun esimerkiksi pienpelien kautta. Nopeusharjoittelua taas kannattaa tehdä myös erikseen”, Ruuskanen arvioi.

”Kun pelaajat juoksevat peleissä usein pitkiä matkoja kovaa, on tärkeää huolehtia, että myös harjoituksissa tulisi ainakin kerran viikossa pidempiä juoksumatkoja. Pidempien juoksumatkojen (15-30 metriä) integroiminen esimerkiksi drilliin voi olla kuitenkin vaikeaa. Siksi tarvitaan myös erillisharjoitteita. ”

 

Enemmän pelaajia putken läpi

Ennen Palloliitto-pestiään Käpylän Pallon talenttivalmentajana työskennellyt Ruuskanen on nähnyt läheltä ikäluokkansa parhaimpien suomalaisjunioreiden harjoittelua ja pelaamista. Keväällä 2019 Ruuskanen oli mukana myös U15-maajoukkueen valmennustiimissä.

Ruuskanen myöntää olevansa huolissaan siitä, autetaanko pelaajia Suomessa riittävästi.

”Minulla on tunne, että voisimme saada putken läpi enemmän pelaajia, jos auttaisimme heitä paremmin. Toki putken läpi tulee säännöllisesti yksittäisiä hyviä pelaajia, mutta monet jäävät putkeen kiinni. Liian harva pelaaja pääsee lähelle omaa maksimitasoa”, Ruuskanen aprikoi.

”Pelaajia ei tueta riittävästi esimerkiksi kehonhallinnan ja voimaharjoittelun osalta. Olen myös varma, että nopeus tulee jatkossa korostumaan entisestään.”

Ongelmakohtiin ei ole yksinkertaisia vastauksia. Ruuskanen painottaa myös, että fysiikkaharjoittelu ei saa ylikorostua suhteessa muuhun jalkapalloharjoitteluun.

Kaksi yksityiskohtaa on kuitenkin erityisesti Ruuskasen mielessä.

”Minulla on vahva näkemys siitä, että pelaajien kyky tulla hypyistä alas ja kyky jarruttaa eivät ole tarpeeksi hyvällä tasolla. Kyky laskea painopistettä ja jarruttaa useammalla askeleella antaa mahdollisuuden vaihtaa suuntaa nopeammin sekä vähentää kehoon kohdistuvia voimia ja sitä kautta loukkaantumisriskiä. Näihin pitäisi laittaa paukkuja. Erot ovat näkyneet esimerkiksi kansainvälisissä peleissä.”

 

Miten taata laadukas arki? 

Pelaajan laadukas arki on yksi Palloliiton tärkeimmistä strategisista kokonaisuuksista. Käsitettä on käytetty paljon ja sen konkreettinen sisältö on jäänyt monesti epämääräiseksi. Ruuskanen lähestyy asiaa ennen kaikkea harjoittelun näkökulmasta.

Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntijan mukaan laadukas arki rakentuu – tai sen pitäisi rakentua – selkeän viikkorytmin ympärille. Tältä osin nuoruusvaiheessa on vielä selviä puutteita.

”Nuoruusvaiheen ongelma on, että emme saa harjoitteluun samanlaisia ärsykkeitä kuin mitä peleissä syntyy. Tämä johtuu pitkälti siitä, että harva joukkue harjoittelee koko kentän alueella.”

”Seurojen, jotka panostavat tosissaan nuorten harjoitteluun, tulisi mahdollistaa B-junioreille – ja mielellään myös C-junioreille – yksi harjoitus kerran viikossa isolla kentällä. Tällöin valmistamme pelaajat pelin vaatimuksiin paremmin. Mikäli tämä ei syystä tai toisesta ole mahdollista, harjoittelussa tulee huomioida esimerkiksi kovavauhtisen juoksun sisällyttäminen viikkorytmiin.”

”Paras päivä viikkorytmissä olisi kaksi tai kolme päivää ennen peliä ja aikaisintaan kolme päivää pelin jälkeen. Jos joukkue pelaa rytmillä lauantai-lauantai -peli, koko kentän harjoitus tulisi olla tiistaina, keskiviikkona tai torstaina”, Ruuskanen selventää.

Ruuskanen pitää tärkeänä, että erityisesti B-junioreiden SM-sarjassa olisi vakiopelipäivä, lauantai, jolloin pelattaisiin aina kaikki pelit. Selkeä viikkorytmi helpottaisi harjoittelun ja kuormituksen suunnittelua.

”Nuoriso- ja aikuisvaiheessa pelien tulisi määrittää harjoituspäivät, mutta Suomessa joudumme menemään kuitenkin liikaa vuorojen ehdoilla. Kun pelipäivät vaihtelevat, mutta harjoitusvuorot pysyvät samoina, menetämme kehittäviä harjoituksia.”

Miten esimerkiksi B-juniorijoukkueen viikko kannattaisi rakentaa, jos tavoitteena on pelaajien mahdollisimman hyvä suorituskyky pelissä?

”Optimikuormitus olisi, että lauantain pelin jälkeen sunnuntai olisi vapaa tai kevyttä ja omatoimista palauttavaa harjoittelua. Maanantaina olisi kevyempi harjoitus ja tiistaina kova. Kovalla tarkoitan harjoitusta, joka vastaa kansainvälisen juniorijalkapallon vaatimustasoa.”

”Erikokoiset alueet luovat erilaisia ärsykkeitä. Peliä edeltävän harjoituksen voi vanhemmissa ikäluokissa varata otteluun valmistautumiseen. C- ja B-junioreiden kohdalla peliä edeltävät päivät eivät kuitenkaan ole yhtä kriittisiä kuin aikuistasolla, mutta ottelun jälkeiset päivät ovat lähes yhtä olennaisia” Ruuskanen sanoo.

Ruuskasen mukaan paras tilanne nuorten harjoittelussa olisi se, että joukkue pelaisi kerran viikossa samana päivänä, ja viikkorytmissä olisi kaksi tai kolme selkeästi suorituskykyä kehittävää jalkapalloharjoitusta.

”Toisen näistä harjoituksista tulisi sisältää kestävyyden kehittämisen kannalta pelejä pienellä alueella ja kovalla intensiteetillä, jolloin syke on korkea. Pienpeliharjoitteissa pelaajat toteuttavat paljon kiihdytyksiä, jarrutuksia ja suunnanmuutoksia, jotka kuormittavat pelaajia paljon ja valmistavat näin hyvin kasvaviin vaatimuksiin.”

”Toisessa harjoituksessa taas tulisi olla harjoitteita isolla alueella, jossa pelaajat juoksevat kovalla teholla pidempiä matkoja. Mahdollisissa aamuharjoituksissa tulisi panostaa enemmän yksilön teknistaktiseen harjoitteluun sekä voimaharjoitteluun. Näin saadaan rakennettua todella hyvä viikko.”

 

Miten pelaajat palautuvat? – ”Pienten lasten valmentajien ei tarvitse olla huolissaan”

Pelaajan optimaaliseen suorituskykyyn vaikuttaa luonnollisesti pelaajan kyky palautua rasituksesta. Ruuskasen mukaan aiheen tärkeys vaihtelee ikäluokasta riippuen.

”Pienen kentän joukkueiden valmentajien ei tarvitse olla huolissaan lasten palautumisesta. Nuoruusvaiheessa, mitä lähemmäs mennään aikuistasoa, esimerkiksi turnausten määrää kannattaa miettiä tarkkaan. Koko viikonlopun kestävissä turnauksissa voi tulla sellainen kuormitus, joka näkyy myöhemmin mahdollisina ongelmina. Tämä on haaste etenkin pituuskasvun huippuvaiheessa.”

Ruuskanen arvioi, että eri toimenpiteiden vaikutuksesta palautumisen edistymiseen on hyvin erilaista näyttöä.

”Ison kentän joukkueiden osalta alueiden koon, harjoitteiden pelaajamäärän, pelien keston sekä palautuksien vaihtelu viikkorytmin sisällä on hyvä tapa säädellä kuormitusta ja vaikuttaa näin palautumiseen. Mitä vanhemmaksi mennään, sitä enemmän tähän kannattaa kiinnittää huomiota.”

Kaikkea vastuuta ei pidä kuitenkaan asettaa valmentajien harteille. Ruuskasen mukaan myös pelaajan omalla toiminnalla on suuri merkitys suorituskyvyn ja terveenä pysymisen kannalta.

”Pelaaja voi aloittaa ammattilaisen ohjeiden mukaisen kevyillä vastuksilla tehtävän voimaharjoittelun jo PHV:n aikana. Pituuskasvun huippuvaiheen jälkeen korostuu tehontuoton kehittämiseen tähtäävä nopeus- ja maksimivoimaharjoittelu.”

Ruuskasen mukaan esimerkiksi Palloliiton YouTubeen kokoamiin liikepankkeihin kannattaa tutustua. Hän toteaa, että pelaajat voivat lyhyen opastuksen jälkeen suorittaa liikkeitä myös itsenäisesti.

blogiin
Palloliiton fyysisen valmennuksen asiantuntijan Joni Ruuskasen mukaan selkeä viikkorytmi olisi tärkeä huippupelaajakasvatuksessa.

Valoa tunnelin päässä? –”Fysiikkavalmennuksen taso on nousemaan päin”

Ruuskanen on nähnyt viime vuosina läheltä suomalaisen fysiikkavalmennuksen kehityssuuntia. Monet seurat ovat palkanneet oman fyysisen valmennuksen asiantuntijan, joka työskentelee päivittäin joukkueiden arjessa.

”Fysiikkavalmennuksen taso on ollut Suomessa nousemaan päin. Lajin pariin on tullut henkilöitä, jotka ovat selvästi keskittyneet nimenomaan jalkapallofysiikan valmentamiseen.”

”Fysiikkavalmennus on kehittynyt siihen suuntaan, että se on myös suorituskyvyn parantamista, joka voidaan integroida osaksi lajiharjoittelua”, Ruuskanen toteaa.

Kun fysiikkavalmentajilla on ymmärrys lajispesifisistä vaatimuksista, vuoropuhelu lajivalmentajien kanssa on usein paremmalla tasolla. Kommunikointi on selkeämpää ja väärinymmärryksiä syntyy todennäköisesti vähemmän.

Suorituskyvystä ja palautumisesta puhuttaessa ei sovi unohtaa ravinnon ja unen merkitystä. Keskustelu näistä teemoista on lisääntynyt myös Suomessa.

”Vaikka puhumme vammojen ennaltaehkäisyn näkökulmasta tietyistä liikkeistä, kokonaisuus on kuitenkin se, mikä ratkaisee. Jos pelaaja nukkuu säännöllisesti alle kahdeksan tuntia vuorokaudessa, loukkaantumisriski kasvaa selvästi”, Ruuskanen kertoo.

”Valmentaja voi tietysti vaikuttaa tähän opastamalla ja neuvomalla, mutta kaikkea ei pidä sysätä valmentajien vastuulle. Valmentajien niskaan kaadetaan todella paljon eri vaatimuksia. Tiedän, että monet valmentajat yrittävät tehdä kaikkensa pelaajien eteen.”

 

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)