Kohti viisaampaa keskustelua – Kommenttipuheenvuoro jalkapalloa ja valmennusta koskevaan keskusteluun

Suunnanmuutos-jalkapalloblogissa on käyty mielenkiintoista keskustelua taidosta ja pelaajakehityksestä, erilaisista pedagogisista lähestymistavoista valmennukseen sekä yleisesti jalkapallosta pelinä ja pelaajien toiminnasta.

Tällaista keskustelua voi tervehtiä ilolla. Se osoittaa kiinnostuksen näitä asioita kohtaan. Ja on tärkeä merkki valmennuksen parissa toimivien halusta kehittää omaa toimintakenttäänsä sekä käytännössä että teoriassa.

Esimerkkinä tästä vaikkapa Taidon kultivointi -teeman alla tehdyt kirjoitukset. Tähän liittyen teorian ja käytännön suhteesta kirjoitti Erkka V. Lehtola puheenvuoron SPL:n blogissa. Erkko Meri tarkasteli puolestaan tällä sivustolla kirjoituksessaan yleisesti uuden tiedon etsinnän merkitystä valmentajien työssä sekä kommentoi melko kipakasti Lehtolan kirjoitusta.

Hetkeä aikaisemmin Jani Sarajärven ja Kyösti Lampisen välillä käytiin napakkaa keskustelua Sami Hyypiä Akatemian pelaajakehityksen konseptista ja talenttien tunnistamisesta.

***

Mielestäni kaipaamme valmennusta, peliä ja pelaajien toimintaa koskevassa keskustelussa enemmän tajua siitä, että ymmärtäminen ja tiedon muodostus – olkoon se kuinka hienoa ja modernia tahansa – on aina tuomittu rajallisuuteen ja vajavaisuuteen.

Vaikka yritämme millä tahansa keinoin muodostaa käsitystä pelaajista ja pelin systeemisestä kokonaisuudesta tai rakennamme maailman kehittyneimmän supertietokoneen jalkapallossa valmennuksen ja tutkimuksen palvelukseen, emme kykene vastaamaan kysymyksiin kuin hyvin vajavaisesti.

Meillä ei myöskään ole mitään tiedollista tapaa päästä välittömästi kiinni todellisuuteen samalla tapaa kuin maalivahti nappaa pallon käsiinsä.

Tiedonhankinta on sitä, että yritetään tietää, tulkita ja ymmärtää sitä, mikä on jo jollakin tapaa ymmärretty ja käsitetty ennen tiedon muodostamisen aloittamista.

Siis tiedetään jostakin jotakin, kun lähtökohdat tiedon muodostuksessa ovat jo etukäteen rajatut.

Tähän perustuvat eri tieteenalat, niiden sisällä olevat monet koulukunnat sekä yleisesti koko tieteellisen ja tiedollisen toiminnan kehitys. Ei ole yhtä supertiedettä, joka voisi selittää esimerkiksi ihmisestä kaiken. On erilaisia tutkimusaloja ja niiden sisällä koulukuntia, jotka yrittävät ymmärtää ihmisestä jotakin.

Tämä lähtökohta koskee myös valmennusta ja valmennuksen eri tiedonaloja sekä kaikkinaista jalkapalloa koskevaa ymmärtämistä ja tutkimusta.

Esille tulee aina väistämättä hyvinkin erilaisia käsityksiä ja näkemyksiä, joilla perustellaan sekä tietoa että myös itse käytännön valmennuksellista toimintaa ja ratkaisuja.

***

Oma toivomukseni on, ettei jalkapallon valmennuskeskustelu hairahtuisi sille loputtoman kiistelyn tielle siitä, mikä teoria jäsentää valmennusta, pelaajien ja valmentajien toimintaa parhaiten.

Eikä kiistelisi siitä, mikä on käytännössä se oikea, paras ja vastaansanomaton metodi, jolla toimia.

Myöskään käytäntöä ja teoriaa ei tule asettaa vastakkainen, koska ne aina väistämättä limittyvät toisiinsa kaikessa ihmistyössä.

Paras lääke keskustelun epäkypsyyttä vastaan on moniarvoinen ja ideoiltaan rikas valmennus- ja urheilukulttuuri. Kulttuuri, joka hyväksyy lähtökohdakseen sen, että urheilussa, valmennuksessa ja omassa lajissamme jalkapallossa on lukemattomia eri teitä hahmottaa todellisuutta ja toimia.

Kuten eräs filosofi sen sanoi toisessa yhteydessä: ”Riippumatta siitä, miten kiihkeästi vetoamme elämän eri käytäntöjä koskevissa kysymyksissä tietoon, eettisiin teorioihin, uskonnollisiin oppeihin tai yleiseen hyvään emme pääse yli siitä, että toisen ihmisen hyve on toisen pahe.”

Ei myöskään kannata ihmistyössä hukata liikaa aikaa siihen, onko esimerkiksi terapiatyössä ”kognitiivinen ratkaisukeskeinen teoria ja terapia” parempi teoreettinen ja käytännöllinen malli kuin ”psykodynaaminen teoria ja terapia”.

Tai vastaavasti käydä valmennustyön alueella loputonta väittelyä siitä, pitääkö valmennuksen lähtökohdaksi ottaa ekologinen dynamiikka, Ekkono-metodi, SPL:n valmennuslinja, holistisen valmennuksen ideat, pelin tilastomatemaattinen lajianalyysi tai lukematon määrä muita tarjolla olevia teorioita ja käytännön valmennuksen vaihtoehtoja.

Kannattaa toimia niiden näkemysten pohjalta, jotka kokee itse oikeiksi ja arvokkaiksi sekä kunnioittaa muiden vastaavia pyrkimyksiä.

***

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja jalkapalloseura LAUTP:n valmennuspäällikkö.

Informaatio, tieto ja valta jälkimodernissa valmennuksessa

Viimeistään 2000-luvun alusta on ollut jalkapallovalmennuksessakin käynnissä voimakas muutosprosessi. Valmennuksen muutosta ovat olleet ohjaamassa samantyyppiset muutosvoimat, jotka vaikuttavat yleensäkin yhteiskunnassa.

Muutosta voidaan nimittää monilla eri nimillä, kuten tietoyhteiskunta ja jälkiteollinen yhteiskunta. Näillä käsitteillä on enemmän tai vähemmän onnistuneesti yritetty tavoittaa oman aikakautemme luonnetta, jossa teollisen yhteiskunnalle luonteenomaisen kulttuurin muodot korvautuvat informaatio- ja tietopainotteisella toimintavoilla ja kulttuurilla.

Tämä muutos vaikuttaa yhteiskuntamme kaikilla aloilla kuten kaupankäynnissä, teollisuudessa, tieteessä, teknologian kehityksessä, tiedotusvälineiden toiminnassa sekä myös taiteessa ja urheilussa.

**

Urheilussa ja jalkapallossa muutos on tehnyt monet aiemmin vaikeasti saavutettavat asiat mahdollisiksi. Kommunikaatioteknologian kehitys on esimerkiksi tehnyt mahdolliseksi sen, että voimme seurata reaaliajassa tai jälkikäteen jalkapalloa ympäri maailmaa, joko digi-tv:n ääressä, tabletilta, älypuhelimella, tietokoneruudulta tai millä laitteella haluamme jalkapalloa kulloinkin katsoa.

Voimme myös eri muodoissa etsiä ja hakea jalkapalloa koskevaa tietoa jalkapallon historiasta, erilaisista valmennusta koskevista toimintatavoista ja menetelmistä, peliä ja pelaajien toimintaa pelejä koskevista tietokannoista tai vaikkapa oman suosikkijoukkueemme asioista.

Jatkuvasti uusiutuva tieto- ja informaatioteknologia on tehnyt mahdolliseksi myös sen, että uusia teknologisia innovaatioita ja menetelmiä voidaan käyttää valmennustoiminnassa hyödyksi pelaajien, valmentajien ja myös muiden toimintaympäristöissä toimivien henkilöiden osalta.

Ajatelkaamme vaikka nykyisin joukkueiden valmennustyössä, pelaajakehityksessä ja valmentajien koulutuksessa normaalikäytössä olevien pelitallenteiden katsomista, analysointia, muokkaamista ja jakelua pyrkimyksenä kehittää eri osapuolten toimintaa.

Nykyajan digitalisoitu teknologia on nykyiselle valmentajakunnalle, pelaajille ja muille toimijoille oman aikakautemme itsestäänselvyys, mutta VHS-valmentajasukupolvelle ja vielä jopa 1990-luvulla valmentaneilla siitä ei vielä ollut juurikaan tietoa.

Myös tämän päivän kasvava pelaajasukupolvi osaa hyödyntää uuden informaatio- ja kommunikaatioteknologian mahdollisuuksia. Ja on siinä monella tavalla jopa etevämpi vanhempaa sukupolveaan. Pelaajille on tarjolla suunnaton määrä pelaamista koskevia tallenteita ja erilaista tietoa jalkapallosta pelinä, valmennuksena ja yleisesti yhteiskunnallisena ilmiönä.

On kasvamassa uusia pelaajasukupolvia, jotka monesti kertovat ja ilmentävät toimillaan, että he ”tietävät” jalkapallosta enemmän kuin valmentajansa.

Se, onko asia todella näin, on kokonaan toinen kysymys, mutta tällaisista tilanteista kuulee yhä useammin valmennuksen parissa toimivien puhuvan.

**

Tieto, informaatio ja kommunikaatioteknologinen kulttuuri on tullut jalkapalloonkin jäädäkseen. Jälkimoderni yhteiskunta on totta, eikä jalkapallossakaan kannata haikailla menneitä aikoja tai paluuta vanhoihin toimintatapoihin ja päämääriin.

Muutoksessa on meille kaikille jalkapallon parissa toimiville myös tärkeä opetus, jonka soisi lisäävän ymmärtämystä jalkapallosta historiallisena, kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä.

Jalkapallo ei ole muusta elämästä irrallinen saareke, vaan kehittyy aina kunakin aikana yhteydessä muuhun yhteiskuntaan ja siinä vaikuttaviin voimiin, joista keskeisiä ovat muun muassa moninaiset taloudelliset tuotantovoimat sekä yhteiskunnassa kulloinkin hallitseva valtarakenne.

Jalkapallo ja siihen liittyvät toiminnat ovat aina kunkin historiallisen aikakauden kuva, ei sen enempää eikä myöskään sen vähempää.

Saamme tulevina vuosina ja vuosikymmeninä sekä hyvässä että huonossa nauttia jälkiteolliselle yhteiskunnalle ominaisesta jalkapallosta ja siihen välittömästi kuuluvista käytännöistä kuten digikaupallistetusta jalkapallosta, tieto- ja informaatioperusteisesta valmennuksesta sekä tämän aikakauden peleistä ja pelaajista, joihin kiinnitetyt mikrosirut kertovat siitä, mitä aikaa elämme.

**

Uusi informaatioteknologia tarjoaa valmennuksen parissa toimiville paljon informaatiota ja uusia työkaluja valmennustoiminnan kehittämiseen.

Tämä aiheuttaa koko valmennuskulttuurille ja siinä toimiville henkilöille ison haasteen ja joukon kysymyksiä.

Miten hyödyntää kaikkea tarjolla olevaa informaatioteknologiaa ja muita uusia valmennukseen tulevia menetelmiä? Mikä on tarpeellista ja käyttökelpoista tietoa siihen tilanteeseen, jossa toimimme? Mikä tieto ja teknologia on tarpeetonta ajanhaaskausta, joka vie huomion pois niistä asioista, joiden tulisi olla huomion kohteena?

Miten valmennettavaa ihmistä tulisi lähestyä, jotta osaamme käyttää uuden teknologian tarjoamat hyödyt, mutta samalla keskittyä itse pelaavan ihmisen valmentamiseen?

**

Traditionaalinen valmennus oli aina 1990-luvulle saakka pitkälti käsityöläismaista toimintaa. Sen toteuttamisessa valmentajilla oli laaja toimintavapaus sekä ajalle ominainen tiedollinen lähestyminen.

Jälkimodernissa tietoyhteiskunnassa on valmennus muuttumassa yhä enemmän tietoperusteisiksi toiminnaksi, tietotyöksi.

Tämä vaikuttaa siihen, miten valmentajan osaamista arvioidaan, miten valmentajia koulutetaan ja lopulta myös siihen, miten valmentajat näkevät itsensä toimijoina.

Traditionaalinen valmennus kertoi kertomuksia suurista persoonista, jotka loivat pohjan joukkueiden menestymiselle.
Jälkiteollinen valmennus kertoo julkisuudessa edelleen osittain samaa tarinaa valmentajapersoonista. Mutta näiden tarinoiden ohella jutuissa ja keskusteluissa on yhä enemmän esillä toisenlainen tarina sekä eri vivahde tavassa, jolla suuret persoonat tuodaan esille.

”Hän johtaa tiedoillaan ja osaamisellaan taitavasti valmennusryhmää, joka koostuu muista valmentajista sekä suuresta joukosta eri alojen asiantuntijoita. Tämä on X joukkueen menestyksen yksi isoista kulmakivistä.”

Kun valmennus yhteiskunnassamme asetetaan yhä enemmän tietoperustaiseksi työksi ja toiminnaksi, on syytä kysyä tärkeitä peruskysymyksiä.

Ovatko valmennuksessa toimivat valmiita tähän muutokseen, jossa heistä leivotaan tiedon asiantuntijoita? Onko heillä tiedon muodostukseen tarvittava osaaminen ja riittävä koulutus?

Ja asiaa vielä syvemmin tarkastellen:

Onko valmennus tietoperustaisen toiminnan lisäksi jotain aivan muuta? Jotain, jota emme kykene lainkaan näkemään, kun hahmotamme toimintaamme tietotyön näkökulmasta ja tietoyhteiskunnan vaatimuksilla?

Näistä kysymyksistä käydään jatkossa toivottavasti enemmän keskustelua. Esimerkiksi silloin, kun puhutaan ihmisen ja valmennuksen kokonaisvaltaisuudesta tai vaikkapa valmennuksen tulevaisuudesta.

**

1990-luvun loppupuolelta kiivaampana jatkunut tietoyhteiskunnan kehitys on keskeinen vaikuttava voima nykypäivänä myös jalkapallon valmennukselliseen ajatteluun yleisesti maailmalla ja myös Suomessa.

Valmennustoiminta jalkapallossa ymmärretään yhä enemmän ”informaatio- ja tietotyönä.”

Tähän työhön kuuluu asiaa tiivistäen kaksi eri puolta.

Tiedon hankintaan, muodostamiseen ja jakeluun liittyvät asiat. Ja toisaalta tiedon siirtäminen itse toimintaan, kuten valmentajien tiedolliseen kouluttamiseen, pelaajakehitykseen, jalkapalloilullisen toimintaympäristön rakentamiseen sekä lopulta itse peleihin ja pelaamiseen kentillä.

Tälle muutokselle on luotu suomalaisen jalkapallon piirissä osittain perustaa jo aiemmin ennen vuosituhannen vaihdetta.

Suomalaisen jalkapallon ja valmennuksen kehittämisestä on ohjannut Jalkapallovalmentajakoulun (JVK) syntyajoista lähtien voimakas tiedollinen korostus ja eräänlainen sukulaissuhde hiihdon, yleisurheilun ja muiden yksilölajien tieteellisen valmennuksen perinteeseen.

Palloliiton yhteistyö Jyväskylän yliopiston ja KIHU:n kanssa on ollut voimakkaasti muokkaamassa suomalaisen jalkapallon ajatustapoja ja rakenteita, kuten valmentajakoulutusta, yleistä kehitystyötä lajin parissa ja ylipäänsä lajikulttuuria.

Tämän paradigman vaikutus näkyy nykypäivässä monella tapaa.

Ensinnäkin, käytännön valmennuksessakin korostetaan yhä enemmän valmentajien ”tietotaitoa”, kykyä hankkia ja käsitellä tietoa, siirtää sitä käytäntöön ja toimia varsinkin ammattimaisessa toiminnassa monien asiantuntijoiden muodostamassa valmennusryhmässä yhtenä jäsenenä.

Toiseksi, toimintaympäristön rakenteet on rakennettu tämän paradigmaattisen lähtökohdan pohjalta. On rakennettu suomalaiseen jalkapalloon paljon toimintatapoja ja rakenteita, jotka ovat ominaisia sekä niin kutsutulle tieteelliselle valmennukselle että jälkiteollisen yhteiskunnan ajatus- ja toimintatavoille.

Tiivistänen sanoen meillä elää edelleen voimakkaasti Jyväskylän yliopiston ja Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuksen ”tieteellisen valmennuksen malli”, jonka taustalla häämöttää perin mekanistinen ja yksiulotteinen käsitys ihmisestä ja ihmisen toiminasta.

Tämä malli on 1980-luvulta lähtien ohjannut voimakkaasti esimerkiksi suomalaisen valmentajakoulutukseen rakentumista jalkapallossa.

Nykypäivänä mallin vaikutus näkyy myös esimerkiksi siinä, että Jyväskylän tiedeyhteisöstä on siirtynyt myös henkilöitä SPL:n palvelukseen jalkapallon tutkimus- ja asiantuntijatehtäviin kehittämään jalkapalloa maassamme.
Viimeinen aluevaltaus tässä yhteistyössä on jalkapalloprofessuurin perustaminen SPL:n ja Jyväskylän yliopiston yhteistyönä.

Muita keskeisiä esimerkkejä näille peruslähtökohdille ominaisesta valmennuskulttuurin ja jalkapallotoiminnan kehittämisestä ovat muun muassa Sami Hyypiä-Akatemian perustaminen Eerikkilän urheiluopiston yhteyteen sekä eri puolelle Suoma perustetut jalkapallon valmennuskeskukset.

Monella tapaa näyttää käytännössä toteutuvan se tiedon ja vallankäytön liitto, joka elää symbioosissa ja vahvistaa eri tavoin toistensa asemia.

Mihin tällainen kehityssuunta tulee johtamaan pitkällä aikavälillä käytännössä, näyttää aika.

Esimerkiksi vaikuttaako se, että tietoyhteiskunnassa kaikki tieto on saatavilla eikä mikään instituutio voi toimia enää jonkinlaisena ylimpänä asiantuntija- ja totuusmonopolina Palloliiton tapaan jalkapallokentässä?

Vai antavatko jalkapallon valtarakenteet käytännössä SPL:lle yhä tämän monopoliaseman, vaikka siihen ei ole mitään järkeviä perusteita.

Ajatus monopoliasemasta on lähtökohtaisesti hyvin vastakohtainen tietoyhteiskunnan perusideoille ja moniarvoiselle yhteiskunnalle.

**

On tyypillistä, että jokainen uusi aikakausi ja uusi sukupolvi näkee itsensä kehittyneempänä ja parempana kuin edelliset. Sitä ei toki aina lausuta suoraan ääneen, mutta tuodaan esille, että edellisen sukupolven ajatukset ja toimintamallit ovat vanhentuneita eikä niitä enää nykyajassa tarvita.

Voidaan sanoa, että kukin sukupolvi on nykyhetken vanki ja elää vahvasti juuri sen yhteiskunnan ja kulttuurin ajatustapojen sekä käytäntöjen muokkaamaa ohjelmaa. Ohjelmaa, jota kukaan ei ole suunnitellut, mutta joka silti elää voimakkaasti jokapäiväisessä elämässä.

Tässä kohtaa tarvitsisimme kaikki historian tajua. Ymmärrystä oman sen hetkisen elämämme rakentumista sukupolvien historiallisessa prosessissa.

”Kaikki mitä on, on nyt ja tässä” -ajattelun sijaan tarvitsemme suomalaisessa jalkapallossa ja jalkapallossa yleisestikin ajattelua: ”Kaikki mitä meillä on nyt ja tässä, ei ole kaikki, mitä on olemassa ja tulee olemaan.”

Olisi ymmärrettävä, että jälkiteollisen yhteiskunnan viitoittama tietotekninen ajatus- ja toimintakehys on vain yksi tapa hahmottaa jalkapalloa, valmennusta ja ylipäänsä inhimillistä toimintaa.

Se edustaa monella tapaa hyvin kapea-alaista käsitystä ihmisestä ja ihmisen toiminnasta ja on omiaan viemään myös käytännön toimintaa tähän suuntaan.

Ihminen näyttäytyy tässä katsonnassa yhä useammin erilaisten tiedollis-teknisten toimenpiteiden kohteena. Kuvaava esimerkki tästä on se kieli, mitä käytämme valmennuksessa: valmennuksen ohjelmointi, pelaajatuotanto, tiedon prosessointi, laatujärjestelmät ja niin edelleen.

On johdonmukaista, että kuva jalkapalloseurojen toiminnan luonteesta on usein samansuuntainen. Seura on tuotantolaitos, joka tuottaa pelaajia. Valmennuksen toimijat laadunvartijoita, jotka huolehtivat valmennuslinjaston toimivuudesta.

Tarvitsemme tätä kertomusta haastamaan muunlaisia tapoja hahmottaa ihmistä, jalkapalloa ja valmennusta, jotta toimintamme ei yksipuolistuisi.

Ihmisiä, jotka uskaltavat rohkeasti esittää kysymyksiä, etsiä uutta ja ammentaa myös siitä rikkaasta jalkapallon historiasta, joka meille on tarjolla.

**

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja lappeenrantalaisen LAUTP:n valmennuspäällikkö.

Valmennuspäällikön työstä – Tekijänä junnufutiksen toimintaympäristössä

Jalkapallosta on tullut Suomessakin ammatti yhä useammalle.

Työni valmennuspäällikkönä on yksi esimerkki niistä tehtävistä, joita on nykyisin monissa seuroissa. Nimikkeet vaihtelevat, mutta tehtäviä yhdistää toiminta jalkapallon ja monilla junnufutiksen parissa.

Pyöräilin toukokuussa 2020 kentältä kotiin ja pohdin normaaliin tapaan jalkapalloasioita.

Äkkiä mieleeni nousi ajatus, jota olin joskus aiemmin miettinyt.

”Tekijän tieto ja taito. Jos joskus vielä kirjoitan valmennuksesta, siinä pitäisi myös käsitellä omaa toimintaani junioriseurassa.”

Ajatukseni on, että työni on kelpo esimerkki luovasta toiminnasta. Se pitää sisällään monia innostavia haasteita ja toiminnan tasoja.

Ennen kaikkea työni osoittaa tekijän tiedon ja taidon tärkeän roolin. Toimintani junioriseuran valmennuspäällikkönä on sidoksissa omaan näkemykseeni ja osaamiseeni.

Työni ja tehtäväni on huonosti ohjattavissa ulkopäin. Se edellyttää konkreettisessa toimintaympäristössä muodostettua tekijän tietoa ja taitoa toimia juuri tässä nimenomaisessa tilanteessa.

Kuvaamani lähtökohta avaa monia näkökulmia tarkasteluun. Ajatus tekijän tiedosta ja taidosta avaa yleisellä tasolla horisontin, jolla tarkastella kaikkea valmennustoimintaa.

Toisaalta yhden tekijän toiminnan kuvaus voi parhaimmillaan auttaa muita toimijoita.

”Mitä teen valmennuspäällikkönä?” ei ole vain henkilökohtainen kysymys.

Siihen vastaaminen kertoo monta kertomusta, jotka voivat olla muodossa tai toisessa myös toisille tuttuja tai pohdinnan kohteena.

Vastaukset kysymyksiin ja asioihin voivat joillakin olla osin samansuuntaisia, ja toisilla taas erilaisia kuin omani.

Mutta yhteinen viitekehys, jalkapallo ja valmennus, pakottaa asiat ja vastaukset viime kädessä samaan maailmaan.

Tästä ajatusten ja vastausten jännitteistä toimintakulttuuri juniorijalkapallossa muodostuu, elää ja kehittyy.

***

Oletko koskaan nostanut tai madaltanut lämpötilaa asunnossasi? Imuroinut asuntoasi? Valmistanut ruokaa liedellä? Säädellyt valaistusta nähdäksesi paremmin tai luomaan tunnelmaa?

Keittänyt aamukahvit kahvinkeittimessä ja nauttinut sitä suosikkimukistasi?

Jos vastasit yhteenkin kysymykseen kyllä, olet toiminut monimutkaisen systeemisen kokonaisuuden kanssa.

Ajatukseni on, että valmennuspäällikön työni on periaatteessa samanlaista kuin aamukahvin valmistaminen. Tai minkä tahansa systeemisen kokonaisuuden kanssa toimiminen.

Työni kannalta on tärkeää tietää, mitkä asiat kuuluvat tekijöinä siihen kokonaisuuteen, jonka kanssa olen tekemisissä ja minkälaisia ovat toimintani päämäärät.

Selvennän hiukan asiaa.

Kun valmistan aamukahvin ja nautin siitä, systeemiseen kokonaisuuteen kuuluvat ainakin: kahvi, suodatinpussi, kahvinkeitin, verkkovirta, vesi ja kannu, kuppi, tuoli jolla istun, ja maito.

Ja tietenkin minä itse toimijana. Laitan koko prosessin alulle ja arvioin lopulta sen onnistumista.

Olen kahvinvalmistamisen mestari, ylipäällikkö ja kahvinmaistaja. Olen näitä kaikkia siksi, että tiedän ainakin suunnilleen mitä kahvin valmistamiseen ja nauttimisen systeemiseen kokonaisuuteen kuuluu.

Tiedän myös, missä järjestyksessä asioiden on hyvä edetä, jotta pääsen nauttimaan kahvihetkestäni. En esimerkiksi kaada ensimmäiseksi maitoa suodatinpussiin. Lisään sen viimeisenä kahvimukiini ja juuri sellaisena annoksena, josta itse pidän.

Tiedän myös sen päämäärän, minkä aioin saada aikaan. Ja osaan tunnistaa, jos jokin menee vikaan kahvinvalmistuksessa. Esimerkiksi sen, että kahvi on päässyt loppumaan tai kahvinkeittimen päällä-nappula on jäänyt minulta painamatta.

Ideani on, että toiminta jalkapalloseuran valmennuspäällikkönä on osaltaan samansuuntaista toimintaa kuin se, jota edellä kuvasin.

Toimin työssäni monimutkaisen, järjestäytyneen systeemisen kokonaisuuden kanssa.

Minun tulisi tuntea mahdollisemman hyvin se systeeminen kokonaisuus, jonka kanssa toimin. Minun pitäisi tuntea myös tämän kokonaisuuden osat ja osien väliset keskinäiset suhteet.

Ja erittäin tärkeää, kuten kahvinkeitossakin, on tietää systeemin päämäärät eli mitä varten systeemi ylipäänsä on käynnissä.

Kun toimitaan ihmisten systeemisessä kokonaisuudessa juniorijalkapallossa, on asioiden tunnistaminen kuitenkin paljon hankalampaa kuin kahvinkeittämisessä.

En voi tietää täsmällisesti ja tarkasti, mitä siihen kokonaisuuteen kuuluu, josta minun tulisi olla selvillä.

En voi myöskään tietää täsmällisesti ja tarkasti, minkälainen vuorovaikutus kokonaisuuden osilla on tosiinsa nähden.

Systeemin päämääristäkin minulla voi olla vain jokin idea ja aavistus, koska juniorijalkapallon systeemissä toimivalla ihmisillä on kaikille omat motiivinsa ja tavoitteensa.

Tämän epävarmuuden kanssa minun kuitenkin on tultava toimeen. Olen keksinyt epävarmuutta kuvaamaan sanan ”suunnilleen kokonaisuus.”

Ei auta kuin miettiä, mikä on suunnilleen se kokonaisuus, jonka kanssa olen tekemisessä. Ja tehdä tämän kanssa parhaansa. Sen on riitettävä.

Näkökulmani on ehkä erilainen kuin mitä yleisesti valmennuksessa pidetään usein lähtökohtana.

Melko yleisesti valmennuksessa ainakin luullaan, että asiat ovat saatavissa tarkasti hallintaan. Ja että tarkkaan hallintaan pitääkin pyrkiä.

Kyseinen lähtökohta voidaan kuvata näin: kun tiedetään tarkasti systeemin vaikuttavat tekijät ja myös tekijöiden keskinäiset suhteet, voidaan hetkessä A ohjelmoida valmennus, joka johtaa tiettyyn juuri haluttuun lopputulokseen hetkellä B.

Ero on siinä, että esittämässäni tavassa tehdä valmennuspäällikön työtä tunnustetaan jo alkumetreillä, että inhimillinen säätelijä on inhimillinen säätelijä.

Kun taas tarkasti ohjelmoidussa valmennuksessa, asetetaan inhimillinen säätelijä kohtuuttomaan tehtävään ja luodaan illuusio, johon monet uskovat.

Voisin kirjoittaa satoja sivuja tietoteoreettisia perusteluja sille, miksi pidän ”suunnilleen kokonaisuutta” parempana lähtökohtana toiminnalleni kuin ”tarkasti ohjelmoitua kokonaisuutta”.

Mutta tässä kohtaa riittää, kun sanon asian niin kuin se mielestäni on. ”Suunnilleen kokonaisuus” on näkemykseni mukaan enemmän totta ja arvostan sitä pätevänä valmennusfilosofisena lähtökohtana.

Ja olen vakuuttunut siitä, että sen varassa meidän on juniorijalkapallossa ja valmennuksessa lopulta tultava toimeen. 

*** 

Iso osa työstä, jota teen, on luonteeltaan kehitys- ja toimintaympäristön rakentamista pelaajilla ja valmentajille sekä muille seuratoimijoille.

Se on näkymätöntä työtä, joka konkretisoituu, kun joukkueet pelaavat ja harjoittelevat.

Suunnittelen joukkueiden pelitoiminnan rakennetta kullekin toimintakaudelle ja spesifimmin jollekin aikajaksolle.  Hoidan asioita eteenpäin kunkin joukkueen kanssa. Mietin, mitä kilpailutoimintaa on kullekin joukkueelle tarjolla Palloliiton sarjojen kautta ja minkälaisia turnauksia on tarjolla tässä ikäluokassa.

Kun tämän työn tekee hyvin, niin paljon on jo etukäteen pelaajille valmiina.

On luotu edellytyksiä sille, että pelaajat kehittyvät pelaamisen kautta pelin tarjoamamassa innostavassa ja haastavassa ympäristössä.

Kehitysympäristön rakentaminen pelien osalta on tehtävä aina joukkue kerrallaan. Ja huomioiden nimenomaisesti kunkin joukkueen tilanne ja lähtökohdat.

Nuorimmissa ikäluokissa on esimerkiksi aluksi perusteltava valmentajille ja pelaajien vanhemmille, miksi pimeänä tammikuisena aamuna on lähdettävä klo 6.00 aamulla Helsingin suuntaan bussilla ja vietettävä koko lauantain vapaapäivä turnauksessa.

Hiukan vanhemmat ikäluokat ja joukkueet ovat tottuneet siihen. Ymmärretään, että kehitystä tulee enemmän kentällä kuin kotisohvalla makaamalla.

Meillä seurassa ajatuksena on, että kauden aikana on tarjottava pelaajille mahdollisemman paljon pelaamista. Pelaamisen takia lapset ja nuoret ovat mukana toiminnassa. Kun oma joukkue pelaa, se on pääsääntöisesti aina pelaajia kiehtova tapahtuma.

Peli on jalkapallon suola ja ydin. Pelaajat haluavat mukaan pelin tarjoamaan kilpailun leikkiin, ja minun tehtäväni on tehdä työni niin, että tämä on mahdollista.

Lyhyessä valmennustoimintaa kuvaavassa LAUTP:n A, B, C -mallissa todetaan yksiselitteisesti:

”Pelataan paljon, koska peli kehittää pelaajaa eniten. Peli on harjoitus, jossa yhdistyvät kaikki jalkapallon vaatimukset ja pelaajilta vaadittavat taidot. Peli on paras tapa arvioida pelaajien kehittymistä ja valmennuksen onnistumista!”

Koska olemme pieni seura, voimme myös toimia joustavasti niin, että pelaajat voivat liikkua peliryhmien ja joukkueiden välillä.  Pelaajille voidaan räätälöidä pelitoimintaa ja luoda samalla kehitysympäristöä.

Omassa työssäni keskeistä on myös muun kehitysympäristön rakentaminen.

Pelaajien ja joukkueiden harjoittelun mahdollistaminen vaatii paljon etukäteistyötä.

Sisällöllinen puoli asiassa on harjoittelun luonteen suunnittelu. Suunnittelun peruslähtökohtaa kuvataan seuramme A, B, C -mallissa harjoittelun osalta näin:

”Harjoittelussa on perusajatuksena pelinomainen ja pelaamista tukeva harjoittelu iän/kehitystason mukaan ja innostaminen harjoitteluun.”

Vaatii paljon etukäteistyötä, miten tätä tavoitetta voidaan käytännössä toteuttaa kunkin joukkueen osalta.  Valmennukselliset asiat sanelevat pitkälti sen, onko joukkueissa mahdollista toteuttaa tavoitetta tyydyttävästi, hyvin vai erinomaisesti.

Jos joukkueessa on osaavat valmentaja, on olemassa hyvät lähtökohdat saavuttaa asetettuja tavoitteita.  Aina kuitenkaan näin ei ole. Sen asian kanssakin on kuitenkin tultava toimeen.

LAUTP:n 10-vuotiaita pelaajia Helsinki Cupissa kesällä 2019. Kuva: LAUTP.

***

Lasten jalkapallossa on hyväksyttävä, että valmentajat eivät meidän kokoisessa seurassa ole ammattilaisia. Tällöin on yritettävä muille keinoin varmistaa sitä, että harjoittelun laadulliset ja määrälliset vaatimukset täyttyvät.

Harjoittelun kehitysympäristön rakentaminen ei rajoitu yksin joukkueiden toimintaan. Monissa seuroissa järjestetään joukkuetoiminnan lisäksi toimintaa, joka voidaan nimetä vaikka erityisharjoitteluksi. On kyky- ja taitokoulutoimintaa, maalivahtiharjoittelua, fyysistä valmennusta, pelaajien aamuharjoittelua, yläkouluikäisten ja vanhempien akatemiatoimintaa, kesän ja muiden loma-aikojen päiväharjoittelua ja leiritoimintaa.

Myös näiden toimintojen järjestäminen kuuluu siihen työnkuvaan, jota teen. Koen ne tärkeäksi lisäksi joukkueiden toiminnalle. Ne tarjoavat pelaajille mahdollisuuksia, joita ei välttämättä voida joukkueiden omassa toiminnassa aina tarjota ja toteuttaa.

Harjoittelutoiminnan sisällöllisen puolen etukäteisvalmisteluihin kuulu työssäni myös harjoittelupaikkojen järjestelyt. Joukkueiden ja muun erityisharjoittelun viikko-ohjelma rakentamisessa on otettava huomioon ne kentät ja tilat, jotka ovat seuran käytössä.

En usko kovin monen omassa seurassakaan tietävän, että käytössä olevat harjoittelutilat ja kenttävuorot on haettava kaupungilta 3-4 kertaa vuodessa aina erikseen. Sen jälkeen on viikko kerrallaan suunniteltava vuorojen käyttö seuran, joukkueiden ja pelaajien kannalta tarkoituksenmukaisesti ja kustannustehokkaasti.

Sama koskee kaikkea pelitoimintaa, joka tehdään niin sanotusti kotikentällä. Sarjapelien, turnausten ja harjoituspelien varaukset on myös tehtävä aina erikseen.

Kun keväisin ja kesällä eli kaksi kertaa kaudessa kaikkien sarjojen otteluohjelmat valmistuvat, alkaa junioriseuroissa kaikkialla kova kuhina. Kaikki pelit pitää saada kentille aseteltua sekä löytää sopiva paikka ja aika kunkin pelin pelaamiseen.

Jos pelaajan vanhemmille kertoisi, kuinka paljon näkymätöntä hallinnollista työtä tehdään yksittäisin pelin pelaamiseen, hämmästyisivät he varmasti.

Tätä kaikkeako lasten yksi jalkapallo-ottelu todella vaatii?

Itsekin sitä välillä ihmettelen. Mutta niin on kai toimittava, jotta pelin pelaamisen kaikki kilpailupuolen edellytykset täyttyvät. On eri asia mennä höntsäämään kaveriporukassa kuin pelata yksikin virallinen jalkapallo-ottelu.

***

Kehitys- ja toimintaympäristön suunnittelun ja toteutuksen lisäksi on kokonaisuutta jatkuvasti arvioitava.

Missä onnistumme? Missä meillä on kehitettävää? Mitä voimme tehdä, jotta olisimme parempia?

Näitä kysymyksiä omassa työssä pyörittää päivittäin.

Arviointia tehdään seurassa ja joukkueissa koko ajan, jotta voidaan varmistua siitä, että olemme oikealla asialla.

Seuran toimijoiden rinnalla arviointia toiminnasta tekevät myös lasten vanhemmat. Jos toiminta ei ole hyvää juuri heidän lapselleen, voivat he äänestää jaloillaan ja vaihtaa toiseen ympäristöön.

Oma näkemykseni on, että vanhempia tulee kuulla asioissa, mutta seuratoiminnan suunnan näyttäminen on ensisijaisesti seuran johdon asia.

On hyvä muistaa, että toiminnan tuloksen arviointi on aina sidottu näkökulmaan.

Seura, joukkueet, valmentajat, pelaajat, vanhemmat ja kehitysympäristön muut toimijat arvoivat asioita aina omasta näkökulmastaan.

Omassa työssäni on tärkeää pitää kaikki näkökulmat esillä, mutta luottaa omaan arviontiin asioissa.

Juuri sen takia seura on valmennuspäällikön tehtävään palkannut, että hän kykenisi tuomaan sellaisen kokonaisnäkemyksen asioista, joka palvelisi sekä kokonaisuutta että yksittäisiä toimijoita.

Tämä ei ole aina helppoa, mutta asioissa pääsee yleensä aika pitkälle, kun kertoo avoimesti omat näkemyksensä ja perustelee, miksi on päätynyt näihin näkemyksiin.

Työkseen seurassa toimivien henkilöiden roolit ja tehtävät seuroissa ovat erilaisia.

Ne muototuvat seurojen ja kunkin kehitys- ja toimintaympäristön omiin tarpeisiin.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi valmennuspäällikön työ on väkisinkin yksilöityvää.

Konkreettisen tehtävän ja sen toteuttamisen muotoutuminen on kiinni sekä seuran asettamista tavoitteista että kunkin toimijan omista lähtökohdista, osaamisesta ja tavoitteista.

Kyse on periaatteessa samankaltaisesta asiasta kuin valmennuksessa yleisestikin.

Se, miten toimitaan ja minkälaisia tuloksia saavutetaan, on kiinni paitsi käytettävistä toimintatavoista myös siitä henkilöstä, jonka kanssa toimitaan.

Tietyn pelaajan kanssa kannattaa toimia näin. Ja tietyn seuran palkatun henkilön kanssa kannattaa rakentaa toimintaa näin.

LAUTP:ssa olemme tehneet monessa suhteessa poikkeuksellisen ratkaisun oman roolini suhteen.

Johtavana ajatuksena on ollut, että minun tulee olla mahdollisemman paljon mukana konkreettisessa kenttätyössä.

Siten voin antaa parhaiten panokseni seuran junioritoiminnan kehittämiseen.

Olen valmennuspäällikön roolissa vahvasti mukana joukkueiden toiminnassa. Valmennan useita joukkueita.  Olen mukana yhdessä muiden valmentajien kanssa peleissä ja harjoituksissa sekä vastaan toiminnasta.

Jonkinlaisen vertauskohdan rooliini voi antaa isojen seurojen yhteen tai kahteen ikäluokkaan palkattu ammattivalmentaja. Hänelle on usein vastattavana ikäluokassa tai kahdessa kaikkien suuren seuran kyseisten ikäluokkien pelaajat.

Minulla taas on vastuullani useimman ikäluokan pelaajat niissä ikäluokissa, jotka on nähty seurassa järkeväksi kuulua omaan vastuualueeseeni.

Aika on rajallinen eikä ole mahdollista olla joukkueiden kaikissa tapahtumissa mukana. Olen kuitenkin mukana niin paljon kuin mahdollista. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että olen melkein vuoden jokaisena viikonloppuna jonkun joukkueen mukana peleissä ja turnauksissa.

Harjoittelun osalta pidän treenejä, mutta joukkueiden valmentajat ovat niissä kuten pelitoiminnassakin isossa roolissa.

Seurassa eräs henkilö kutsuu minua päävalmentajaksi ei valmennuspäälliköksi. Nimitys kuvaa aika osuvasti sitä, että pienessä seurassa voi valmennuspäällikkö toimia ikäluokissa ja joukkueissa päävalmentajan roolissa.

Suurissa seuroissa, joissa on yli tuhat junioria seurassa ja ikäluokassa 100-200 pelaajaa, ei kuvaamani toiminta valmennuspäällikön roolissa varmastikaan ole mahdollinen. Silloin tehtävä rakentuu toiselta pohjalla ja niistä tarpeista, jotka palvelevat kussakin toimintaympäristössä toimivan seuran toimintaa parhaiten.

***

Minkälainen on oma tehtäväni peleissä ja harjoituksissa?

On täysin mahdotonta kuvata asiaa tyhjentävästi. Kun on pitkään toiminut jalkapallossa ensin pelaajana, valmentajana ja valmennuspäällikkönä, on minulla olemassa sellaista kokemusta, joka ei selity sanoilla.

Näin on monesti laita seuroissa toimivilla henkilöillä. Heillä on tekijän tietoa ja taitoa, jota heidän ei tarvitse työssään sanallistaa. He tekevät hommansa ja sillä siisti.

Filosofisesti asiaa voi kuvalla, että on monia ammattiryhmiä, joiden tieto ja taito on pitkälti sanatonta. Tällaiset henkilöt tietävät ja taitavat enemmän kuin aina itsekään tietävät tietävänsä.

Olen monesti verrannut valmennusta käsityöammatteihin siksi, että tekijä tietää ja taitaa suhteessa omaan toimintaympäristöönsä tarvittavan. Mutta hänen työhönsä ei kuulu asian käsitteellistäminen yhtä vähän kuin jalkapallossa hyvän maalintekijän taitoihin kuuluu kertoa, miten hän täsmällisesti osaa tehdä maalinsa.

Kysymys on siitä, että moniin ihmisten ammatteihin kuuluu keskeisenä ulottuvuutena puoli, jota ei voi saada mistään oppikirjoista, nettisivuilta eikä edes koulutuksen kautta.

Taidot ja tiedot voidaan oppia ainoastaan konkreettisessa fyysisessä suhteessa siihen toimintaympäristöön, joka on kullekin ammatille ominainen.

Asialla on siis tärkeä sanaton puoli, joka voi tosin tulla esille kovanakin äänen käyttönä peleissä kuten omalla kohdallani.

Pelaajien ohjaamisen ja pelissä elämisen takana on omalta kohdaltani koko henkilökohtainen historiani jalkapallossa ja yleisestikin elämässä.

Jos omaa toimintaani ja yleisesti seurassa toimivien valmentajien toimintaa yrittää sanallistaa, tullaan jokaisen kohdalla vastaaviin henkilökohtaisiin lähtökohtiin.

Kukin valmentaa ja toimii viime kädessä itse ihmisenä, joka vastaa toiminnastaan.

Vaikka seuroilla olisi minkälaisia linjoja ja ohjeita tahansa valmennustoimintaa koskien, ovat valmentajat viime kädessä toimivia ihmisiä, jotka oman osaamisensa varassa tekevät valmennustyötä.

Meillä seurassa on pyritty tarjoamaan pelejä koskevaan valmennukseen joitakin perusideoita, jotka helpottavat toivottavasti valmentajien toimintaa.

Valmennuksen A, B, C -mallissa on hyvin yksinkertaisella tavalla yritetty kuvata pelaamisen ja harjoittelun ydinasioita.

Pelaamisen osalta pelaamisen tärkeys korostuu pelaajien oppimistapahtumana.

Meillä on viisi keskeistä teemaa, joita haluamme viedä seurassa kaikkien joukkueiden kanssa eteenpäin:

  • Järjestä oppimisen mahdollisuus = pelaa paljon ja opeta pelaamista.
  • Opeta pelaajalle pelipaikan tehtävät.
  • Opeta pelaajia pelaamaan suhteessa vastustajaan.
  • Opeta pelaajille/joukkueelle malli ja tavat pelata jalkapalloa dynaamisesti, joustavasti ja monipuolisesti.
  • Opeta pelaaja kunnioittamaan peliä ja kamppailemaan aina voitosta.

Nämä ideat ovat varmasti mukana silloin kuin itse valmennan peleissä.

Ja monet vastustajat tuntevat melko hyvin, että pelin kunnioittaminen ja kamppailu voitosta on LAUTP:n pelaajille itsestään selvää.

Olen itse sillä kannalla, että vaikka pelaajakehityksessä on matkan varrella tarpeen mennä joskus tarkkoihinkin yksityiskohtiin, ovat isot pääideat ja selkeä suunta prosessissa monestikin tärkeämpää.

Peli opettaa niin pelaajia kuin valmentajiakin, mutta ilman selkeitä perusideoita on kummankaan hankalaa ymmärtää, mitä oikein ollaan oppimassa.

Harjoittelun osalta oma roolini on pitää itse harjoituksia ja suunnitella niitä itse sekä muiden valmentajien kanssa. En ole käyttänyt aikaani valmentajien harjoitusten arviointiin, vaikka seuraankin heidän tekemisiään.

Ajattelen, että valmentajat kyllä pikku hiljaa huomaavat itse, mikä toimii ja mikä taas ei, eikä tähän tarvita valmennuspäällikköä kriitikkona tekemään yleensä parannusehdotuksia.

Toki jos homma näyttää menevän ihan metsään, on siihen heti puututtava.  Yleisesti kun mennään oikeaan suuntaan ja vielä riittävällä vauhdilla, niin seuraan mielelläni vähän sivusta toimintaa.

Osa valmentajista haluaa minulta selkeitä harjoituksia, jotka he voivat toteuttaa ilman että heidän itse tarvitsee suunnitella harjoitusta.

He voivat kiireisen työpäivän jälkeen muuttua viimeisissä liikennevaloissa ennen kenttää valmentajiksi eikä heidän tarvitse murehtia, mitä he tekevät pelaajien kanssa kentällä.

Toiset taas suunnittelevat harjoituksensa itse niiden teemojen ympärille, jotka ohjaavat yleisinä ideoina kaikkea harjoittelua seurassa.

Seuratoiminnassa on muussa kuin ammattilaistasolla hyväksyttävä se, että kukin henkilö tulee seuraan mukaan omilla resursseillaan.

Minun tehtäväni on mahdollistaa henkilön mukanaolo lasten ja nuorten hyväksi tarkoitetussa toiminnassa niissä puitteissa, kun se kullekin ihmiselle on mahdollista, mikäli se palvelee seuran ja joukkueiden päämääriä.

***

Omassa valmennuksessani harjoituksissa on yleisesti aina mukana vaatimustaso. Se tarkoittaa minulle lyhyesti kuvaten sitä, että pelaajien ja valmentajien tulee elää siinä hetkessä, joka on käsillä.

Vaatimustaso ei tarkoita, että mennään aina kovaa ja täysillä, vaan että mennään sen mukaan harjoitusta eläen, mitä kulloinkin tavoitellaan.

Vaatimustasoa voi olla kova fyysinen harjoitus, intensiivinen huolella rytmitetty peliharjoitus, tiettyyn tekniseen suorittamiseen keskittyvä taitotreeni, yhdessä leikinomaisesti tehty kisailu tai mikä tahansa joukkueen yhteinen tekeminen, jolla on tietty päämäärä.

Päämäärä siis ohjaa, mitä kulloinkin vaaditaan eikä vaatimustaso ole jokin yksiulotteinen olio, joka pysyy aina samanlaisena. Siksi käytän mieluummin vaatimustason sijaan sanaa läsnäolo kuvaamaan asiaa.

Samoin kuin pelaamisen ohjaamisessa on meillä seurassa tarjottu harjoitteluun tiettyjä perusteemoja, joiden ympärillä toimitaan.

Vaatimustasoa korostetaan harjoituksissa valmentajille ja pelaajille lähtökohtana.

Viisi perusideaa, joiden kanssa työskennellään joukkueiden ja pelaajien kansa ovat:

  • Yleinen urheilullisuus
  • Perustaito/nopeustaitavuus
  • Pelin perustilanteet (1v1, 2v1, 2v2, 3v2, jne.)
  • Pelitaitoa kehittävät pelit
  • Maalinteko

Viides teema maalinteko on lapsille erityisen mieluisa teema ja sen ympärille voi rakentaa muita teemoja.

Yleiseksi ohjeeksi valmentajille on annettu yhdistää samaan treeniin 3-5 teemaa ja kasvattaa niissä haastetta iän ja kehitystason mukaan taitojen karttuessa.

Näen valmennuksen ohjelmoinnin idean nimenmaan yleisenä lähtökohtana, jossa työskennellään tiettyjen teemojen ympärillä kehitystason mukaisesti.

En niinkään pidä arvossa kovin tarkkoja ja yksityiskohtaisia ohjelmia. Kannustan ennemmin elämään ja toimimaan tilanteen mukaan.

Ihanteena olisi omassa mallissani luovan valmentamisen taito, joka lähtee kustakin joukkueesta ja pelaajista joukkueessa.

Valmentajien ohjaamisessa ja kouluttamisessa on meillä käytössä toimintatapa, jota voi kuvata sanalla tekemällä oppiminen.

***

Kun valmentaja aloittaa joukkueissa, käydään läpi perusasioita yleisellä tasolla, mutta varsinainen kouluttautuminen on konkreettista toimintaa harjoituksissa ja peleissä joukkueiden kanssa.

Uskon enemmän tekemällä oppimiseen käytännössä kuin yleisiin koulutuksiin. Kun valmentajilla on päivittäin edessään konkreettinen toimintaympäristö ja joukkue pelaajineen, on olemassa samalla perusrakenne, mikä mahdollistaa oppimisen ja kehittymisen.

Kyse on prosessista, joka voi alkaa vaikka jalkapallokoulussa siitä, että vanhempi tuo lapsensa mukaan toimintaan ja on halukas olemaan myös itse lasten ohjaamisessa mukana.

Vähitellen taidot karttuvat. Ja kun mukana on oltu jo muutamia kokonaisia kausia, on muodostunut jo jonkinlainen peruskäsitys, mistä kaikkiaan on kysymys.

Tähän prosessiin voin valmennuspäällikkönä vaikuttaa ohjaamalla aloittavia valmentajia niissä asioissa, joissa he kokevat tarvitsevansa ohjausta sekä keskustelemalla pelaajista ja joukkueesta, jonka toiminnassa valmentaja on mukana.

Joukkue toiminnallisena yksikkönä on hyvä viitekehys käydä asioita läpi, on sitten kyse pelaajien kehittymisestä, pelien ja turnausten onnistumisesta tai siitä, mitä harjoitustoiminnassa voi parantaa.

Tässä asiassa auttaa myös aina valmennuspäällikön oma intohimo ja kiinnostus viedä toimintaa eteenpäin.

Jos on itse innostunut, se tarttuu muihinkin.

Jalkapallo on myös pelinä sellainen, että sen tarjoamaan jännittävään ja haasteelliseen ympäristöön on monella luontainen innostus.

Kun peli alkaa, kaikki ovat virittäytyneinä ja valppaina.

Valmentajien ohjauksen ja koulutuksen kannalta pelin tarjoama viitekehys antaa loistavan pohjan viedä asioita eteenpäin konkreettisella tasolla käytännössä.

En juurikaan ohjaa valmentajia yleisiin koulutuksiin, elleivät he itse osoita tällaista koulutusta kohtaan mielenkiintoa.

Taustalla on ajatukseni siitä, että yleisten koulutusten tietoperustainen sisältö harvoin auttaa valmentajaa yhtä hyvin kehityksessä kuin tekemällä oppiminen, oman toiminnan jatkuva arviointi sekä keskustelu ja vuorovaikutus muiden jalkapallotoimijoiden kanssa.

Kollegoiden kanssa käyty vuorovaikutus on hyvä ja luontainen tapa kehittää itseään sekä tapa haastaa miettimään omaa toimintaa.

Ja aina kun pelataan, on pelin synnyttämä maailma myös luontaisesti haastamassa ja nostamassa kysymyksiä valmentajille.

Uskon, että peli on sekä pelaajille että valmentajille paras mahdollinen ”Master Coach”, joka uudelleen ja uudelleen saa käymään keskustelua itsensä ja muiden kanssa siitä, mistä jalkapallossa ja valmentamisessa on kysymys.

***

Omassa työssäni kohtaan suuren määrän erilaista informaatiota. Valmennuspäällikkö on seurassa informaation läpikulku olio, jonka tehtävänä on työkseen hävittää tarpeetonta informaatiota.

Informaatiota tulee monesta eri paikasta ja vielä useammasta asiasta.

Sitä tulee seuran sisältä valmentajilta ja muilta toimijoilta, lasten vanhemmilta, joukkueiden taustoilta ja pelaajilta.

Seuran ulkopuolelta informaatiota tulee muun muassa Palloliitolta, muilta seuroilta sekä erilaisia palveluita ja tuotteita tarjoavilta yrityksiltä.

Minun tehtäväni on tuottaa tietoa asioista hävittämällä tolkuton määrä tarpeetonta informaatiota.

Siksi työssäni tarvitaan tiedon muodostuksen taitoja.

Iso osa kaikesta, mikä tulee silmieni eteen tai kantautuu korviini, on seuran, joukkueiden, pelaajien, valmentajien sekä oman työni kannalta tarpeetonta informaatiota.

Korostan mielelläni sitä, että tiedon muodostaminen on ennen kaikkea tarpeettoman informaation järjestelmällistä hävittämistä.

Vain siten voi muodostaa tietoa asioista, jotka todella ovat tärkeitä toiminnan kannalta.

Minulla on aikaisemman filosofin ammattini ja tutkijan koulutuksen takia puolellani yksi merkittävä etu tiedon muodostuksessa.

Tiedän, mitä tiedolla tarkoitetaan, miten sitä hankitaan ja minkälaisia kysymyksiä ja haasteita on edessä, kun yrittää hankkia perustavaa ymmärtämystä asiasta.

Mielelläni myös seuraan kaikkea sitä keskustelua, mitä käydään urheilusta, jalkapallosta ja valmennuksesta.

Valitettavasti siinä liian harvoin tulee esille mitään kovin uutta, jota en olisi jossakin muodossa jo aiemmin kohdannut.

Tässä kohtaa näkyy taas se, miten voimakkaasti oma henkilökohtainen taustamme vaikuttaa siihen, mikä on uutta kiinnostavaa tietoa ja mikä taas sellaista, joka on vanhaa tietoa uudessa paketissa.

Urheilussa monesti esitellään asiat uusina ja mullistavina ikään kuin kukaan aikaisemmin ei asioita olisi tehnyt tai niitä ajatellut.

Siksi tunnen usein vastustamatonta kiusausta hiukan ironisoida asioista uutuuden viehätyksen pauloissa oleville henkilöille ja kollegoille.

Paljon siitä uutuuden innosta, joka jalkapallossakin usein vallitsee, on samantyyppistä kuin muoti millä tahansa elämän alueella.

Asiat menevät ja tulevat. Tämän päivän muoti on huomisen retroa eikä tällaiseen hetken huumaan kannata suhtautua juniorivalmennuksessa tässä työssä, jota teen kovin vakavasti.

Pikemminkin voi vain nauraa sille typeryydelle, joka monesti esitetään järkenä ja viisautena.

Meitä mahtuu jalkapallosakin moneen junaan, ja osa jää asemallekin.

***

Jalkapalloseurassa valmennuspäällikön työnantaja on seura ja sen hallitus.

On erittäin tärkeää, että seurassa käydään avointa keskustelua siitä, mikä on seuran rooli ja minkälaisia päämääriä varten seura ylipäänsä on olemassa.

Olen onnekas sen suhteen, että LAUTP:ssa on seuran hallituksessa ja muutenkin henkilöitä, joiden kanssa on helppoa käydä keskustelua asioista.

Vaikka pyrkii omassa tehtävässään hahmottomaan asioita kokonaisuuksien kannalta ja seuran päämääriä silmällä pitäen, on kaikissa töissä vaarana se, että viehättyy liikaa omista näkemyksistään ja sokeutuu muille näkemyksille.

On hyvä, että keskustelua käydään laajasti ja avoimesti, eivätkä keskustelua käy pelkästään niin sanotut jalkapallon ja valmennuksen ammattilaiset.

Seura on jäseniensä yhteisö ja tämän näkökulman pitää olla johtavasti esillä seuran toimintaa kehitettäessä.

Toisaalta kuitenkin ajattelen, että juuri tämä yhteisö on valmennuspäällikön ja kenties muita palkattuja henkilöitä seuraan hankkinut asioita kehittämään, eikä asioita saada eteenpäin kaikkien mielipiteitä tiedustelemalla.

Näiden kahden näkökulman välillä on hyvä pitää tasapainoa niin, ettei kumpikaan pääse liiaksi vaikuttamaan seuran suuntaan.

Vaikka olen totaalisen sitoutunut omaan seuraani ja niihin asioihin, joita haluan kehittää seurassa, muistutan itseäni välillä siitä, että olen seurassa töissä.

Seuran hallitus määrittää aina viime kädessä seuran suunnan ja osin myös oman roolini.

Olen ollut tehtävässäni jo pitkään siinä mielessä onnekas, että minulla on seurassa melko vapaa kädet toimia.

On olemassa luottamus puolin ja toisin.

Silloin on helppo tehdä omaa työtään innostuneesti.

Ja antaa panoksensa kaikella tavalla siinä työssä, mitä tehdään jalkapallon viitekehyksessä lasten ja nuorten hyväksi.

***

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja lappeenrantalaisen LAUTP:n valmennuspäällikkö.

Military Machine ja sen hyväuskoiset palvelijat – Paradigman muutos suomalaisessa valmennuksessa?

Suomalaisen jalkapallon kehityspäivät pidettiin Palloliiton järjestämänä viime viikonloppuna. Webinaari kokosi suomalaisen jalkapalloväen pohtimaan jalkapalloa yhdessä ja hahmottamaan sen tulevaisuutta. Päivän pääesiintyjänä oli FIFA:n nykyinen jalkapallon kehitysjohtaja Arsene Wenger.

SPL uutisoi kehityspäivien teemoja seuraavasti nettisivuillaan:

”Tänä vuonna kehityspäivien teemana on tutkimustyö, tiedolla johtaminen ja tietoperusteinen pelaajakehitys.”

”Akateemisen maailman, tutkimus- ja kehitystiedon rooli suomalaisessa jalkapallossa ja seuratyössä kasvaa ja konkretisoituu tulevina vuosina merkittävästi ja nämä teemat ovat keskiössä tämän vuoden tapahtumassa, Palloliiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen taustoittaa.”

En valitettavasti pystynyt osallistumaan kehityspäivien webseminaariin, koska työ kentällä junioreiden parissa kutsui minua.

”Akateemisena tutkijana” ja ennen kaikkea konkreettisena jalkapallotoimijana haluan kuitenkin kantaa korteni kekoon hyvän asian puolesta tämän artikkelin muodossa.

Voi hyvinkin olla, että ajatukseni ovat hyvinkin erilaisia kuin mitä suomalaisessa jalkapallokeskustelussa yleisesti esitetään ja edistetään.

Siksi katson suoranaiseksi velvollisuudeksi esittää muutaman huomion kehityspäivien vahvasti ”tietolatautuneeseen” aiheeseen.

***

Keskustelu urheilusta ja valmennuksesta on Suomessa monessa suhteessa kehittyneempää kuin vuonna 1995, jolloin väitöskirjani Kohti ihmisen valmentamista julkaistiin.

Esimerkiksi ihmisen valmentamisen teema ja valmennuksen eettiset kysymykset ovat nousseet monella tavalla esille ja hyvä niin.

Voi sanoa, että jo pitkään on ollut käynnissä jonkinlainen paradigman muutos. Aikaisemmin vallinneet oletukset, käsitykset ja uskomukset ovat liikkeessä ja korvautuvat pikkuhiljaa kehittyneemmillä näkemisen ja toimimisen tavoilla.

Muutos ei tapahdu itsestään eikä helposti. Se vaatii ihmisiä ja toimijoita, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon ja avata ihmisten silmiä näkemään sitä, mitä muut eivät näe ja ymmärrä.

Suomalaisessa urheilukeskustelussa Alpo Suhonen ja Henrik Dettmann ovat jo pitkään olleet jonkinlaisia esitaistelijoita. He ovat tehneet nuoremmalle sukupolvelle helpommaksi nostaa esille teemoja, jotka aiemmin on hyvin tehokkaasti vaiettu kuoliaiksi.

***

Suhonen sanoi ja kirjoitti artikkelissaan 1970-luvulla, että suomalaista valmennusta hallitsee Military Machine -ajattelu. Tämän ajattelutavan teoreettiset juuret ovat muun muassa taylorilaisessa liikkeenjohdon teoriassa ja tieteellisessä valmennuksessa.

Ihmiskäsityksen tasolla tuo ajattelumalli tarkoitti, että urheileva ihminen nähtiin jonkinlaisena suorittavana koneena ja valmentajat sekä muut valmennuksessa toimivat koneen rakentajina ja säätäjinä.

Käynnissä oleva hidas paradigman muuttuminen on tiivistettävissä antiteesiksi kuvaamaani ihmiskäsitykseen nähden.

On haluttu jotain uutta, kehittyneempää ja parempaa. Ainakin osittain tässä on onnistuttu. Esimerkiksi lähes jokaisen urheilun lajiliiton valmennuslinjauksessa voi löytää maininnan ”kokonaisvaltaisesta ihmisen valmentamisesta.”

Kokonaan eri asia tietenkin on, miten tämä ylevä teoreettinen ajatusmalli hoituu arjessa käytännössä.

Tunnustusta pitää antaa kuitenkin hyville pyrkimyksille.

***

On myös helpompi arvioida missä mennään, kun on jokin taustaoletus tai idea, jota kohti tavoitella.

Nyt on hyvä hetki pysähtyä ja kysyä:

Missä olemme menossa paradigman muuttumisessa? Onko esimerkiksi kokonaisvaltaisen ihmisen valmentamisen idea jo nykyistä urheilun normaalia arkipäivää? Mitkä yhteiskunnalliset voimat ohjaavat nykyistä valmennusajatteluamme?

Oma näkemykseni on, että olemme hyvällä tiellä, mutta paljon on vielä tehtävää. Ja ennen kaikkea ensin ymmärrettävää.

Olisi ymmärrettävä, että toteutamme monella tapaa edelleen vanhakantaista Military Machine -ajattelua ja valmennusta suomalaisessa urheilussa, vaikka emme itse usein tunnistakaan sitä.

Military Machine -ajattelun yksi ilmentymä tässä päivässä on puhe ”tiedolla johtamisesta” ja ”tietoperusteisesta valmennuksesta”.

Tämän ajattelumallin taustalla vaanii käsitys ihmisestä pelkästään tiedolla selittyvänä, toimivana ja joidenkin ”paremmin tietäjien” hallitsemana olentona.

Ajatusmallia tukee yhteiskunnallinen muutos. Elämme niin kutsutussa ”tietoyhteiskunnassa” ja informaatio- ja tietoteknologia on läsnä kaikkialla elämässämme.

Monet urheilun ja valmennuksen parissa tuntuvat ajattelevaan, että valmennus voidaan pelkistää ja palauttaa pääosaltaan pelkästään tietoperustaiseksi toiminnaksi.  

Esimerkkinä tästä käy Palloliiton voimakkaasti markkinoima tietoperustaisen jalkapallon ja valmennuksen sekä tähän perustuvan pelaajakehityksen toimintamalli.

Toiminta suomalaisessa jalkapallossa, valmennustyö ja pelaajakehitys ajatellaan tässä mallissa voitavan palauttaa kulloinkin yhteiskunnassa saatavilla olevaan kapea-alaiseen tietoon, joka nousee esille urheilun ja tietyn lajin kontekstissa.

Tällöin toimitaan niin, että annetaan kulloinkin yhteiskunnassa vallitsevien tietämistapojen – jotka ovat usein kaupallisten voimien vietävinä tai kytkeytyneenä valtarakenteisiin – määrittää se, millaisena jalkapallo ja valmennus voi näyttäytyä sekä tulla esille konkreettisesti arjessamme.

Oma arvioni on, että SPL:n markkinoimassa mallissa on lopulta kyse enemmän oman auktoriteetti- ja monopoliaseman suojelemisesta kuin moniulotteisen ja kritiikkiä kestävän tiedon etsinnästä.

Kyse on tietoisesta vallankäytöstä, jossa moninaisin keinoin yritetään pönkittää omaa uskottavuutta instituutiona, joka vastaa ”koko suomalaisesta jalkapallosta ja johtamisesta sekä kehittämisestä”.

Ei tunnu vielä aika olevan kypsä sille, että Palloliitto olisi valmis muuntumaan suomalaisen jalkapallon herrasta sen nöyräksi palvelijaksi.

Nöyrän palvelijan rooli odottaa jatkossakin suomalaisia seuroja ja meitä seuratoimijoita. Tulevina vuosina palvelijan roolissa onnistuminen edellyttää, että olemme valmiita ”tietoperustaisesti johdettaviksi” ja viemme osaltamme eteenpäin ”oikeaa tietoa” sekä ”kehitämme valmennusosaamista” meille tarjottavan tiedon pohjalta.

***

Toinen esimerkki siitä, että Miltary Machine on yhä voimissaan, on yhteiskunnassa yleisesti ja myös urheilun kontekstissa vallitseva teknologiausko.

Ei tarvitse olla kovin tarkkanäköinen huomatakseen ”uuden informaation ja teknologian” ja uusien ”mullistavien menetelmien” vaikutuksen siihen, miten toimivaa ihmistä valmennuksessa ymmärretään.

Sen sijaan, että ihmistä koskeva kokonaisymmärrys ohjaisi itse uusien teknologioiden ja menetelmien käyttöönottoa valmennuksessa, näyttävät itse teknologiat ja menetelmät monesti ohjaavan sitä, millä tavalla ihminen saa tulla esille valmennuksessa.

On kovin helppoa pujahtaa informaatio- ja tietoteknologian tarjoamaan todellisuuteen, mutta paluu sieltä reaalimaailmaan ei aina olekaan yhtä helppoa.

Ketju toimivan ihmisen ymmärtäminen > valmennustoiminnan lähtökohdat, tietoperusta ja tavoitteet > käytettävät tiedot, menetelmät ja teknologiat on kääntynyt valitettavan usein päinvastaiseksi.

Tämä muutos ei ole pitkässä juoksussa kenenkään etu.

***

Jotta näkisi kirkkaasti itse asian, on sitä usein viisasta katsoa ihmetellen ulkopuolelta. Ainakin joskus voi tällöin nähdä sellaista, jota monet eivät näe ja joka auttaa meitä eteenpäin. Valmennuksen paradigman muuttaminen ja kehittäminen edellyttää juuri tällaista katsomista ja ihmettelyä. Se ei ole helppojen vastausten tarjoamisesta, vaan kulkee toisenlaisia polkuja.

Omalta osaltani paradigman muutoksen edistäminen on monesti kulkenut niin sanotusti Via Negatiivan -tietä. On opittava pois siitä, mikä estää meitä näkemästä ja toimimasta viisaammin.

Kohti ihmisen valmentamista edetään tällöin vastustamalla niitä voimia, jotka estävät urheilun ja valmennuksen aitoa kehittymistä.

Jos asiaa tiivistää, niin kritiikkini ytimenä on monesti ollut eri yhteyksissä sanoa: ”Tätä ei ihmisen moniulotteinen valmentaminen ja kehitystä edistävä kuva valmentajuudesta sekä urheilusta ainakaan ole.”

Mitään yleistä hyväksyntää en ajatuksilleni kaipaa.

Hyvältä kuitenkin tuntuu, kun kuulee ja näkee, että samalla tiellä on vastaan tulijoita ja kanssakulkijoita.

Valmennuksen paradigman muutos on osaltaan käynnissä aina siellä, missä kysytään rohkeasti kysymyksiä, suhtaudutaan kriittisesti arvioiden vallitseviin käsityksiin, arvoihin ja uskomuksiin.

Kun valmennuksen sipulia tarpeeksi kärsivällisesti kuorii, jää lopulta itse ydin jäljelle.

Military Machine korvautuu tällöin pohdinnalla yksin ja toisten kanssa siitä, mistä tässä kaikessa on kysymys ja miten sen tulisi vaikuttaa omaan toimintaamme.

***

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja lappeenrantalaisen jalkapalloseura LAUTP:n valmennuspäällikkö.

Jalkapalloa tietoyhteiskunnassa? Osa 2

Tarkastelin ensimmäisessä artikkelissani tekijän tiedon merkitystä ja luonnetta valmennuksessa.

Toin esille korjattavana asiana tekijän tietoon liittyvän tiedon arvostuksen nostamisen ja sen merkityksen ymmärtämisen.

Seuraavassa tarkastelen tietoon ja ulkopuoliseen ohjaukseen liittyviä vinoutumia jalkapallokulttuurissamme kolmen muun teeman suhteen.

Filosofinen tarkastelu on parhaimmillaan sellaista, joka haastaa ja saa kysymään kysymyksiä.

Tässä hengessä pohdin asioita ja tarkoituksenani on saada suomalaista jalkapalloyhteisöä pohtimaan toimintaa ohjaavia tietoja, käsityksiä ja arvoja.

Tarkastelun teemoja ovat:

  • yleinen ”ulkopuolinen” tieto ja ohjaus – Palloliiton rooli
  • kansainvälisen junnufutiksen tieto ja metodi-tieto
  • onko jalkapallon tietoyhteiskunta täällä vai tulossa?

Lopuksi tarkastelen lyhyesti muita jalkapallon ja tietoyhteiskunnan kysymyksiä. Lisäksi pohdin vallitsevien ajatustapojen haastamista yhteiskunnassa ja kulttuurissa yleisesti.

 

Ulkopuolinen tieto ja ohjaus – Palloliiton rooli

Ensimmäisen tiedon vinoutuman korjaaminen koskettaa läheisesti edellisen artikkelin teemaa tekijän tiedosta.

Luovaan valmennukselliseen toimintaan sopii huonosti se, että sitä ohjataan ulkopäin yleisillä ohjeilla, opeilla ja tiedolla.

Mikäli arvostamme omaa toimintaamme seuroissa ja luotamme omaan osaamiseemme, olisi meidän aika nostaa tämä asia myös konkreettisesti esille.

Meidän tulisi rohkeasti tehdä kysymyksiä kaiken ulkopuolisen ohjauksen ja tiedon merkityksestä toiminnallamme.

Mikä merkitys on esimerkiksi Palloliiton tarjoamalla ohjauksella, palveluilla ja yleisellä tiedolla siinä konkreettisessa ympäristössä, jossa toimimme? Minkälaista yleistä tietoa ja koulutusta SPL seuroille ja sen toimijoille tarjoaa, ja mikä on sen suhde oman toimintamme kehittämiseen?

Peruskysymys kuuluu: Mihin rooliin tarvitsemme nykyajassa kaikkiaan SPL:n kaltaista tuki- ja hallinto-organisaatiota?

SPL edustaa vanhaa maatalous- ja teollisuusyhteiskunnan maailmaa, vaikka toki pyrkiikin jatkuvasti uusiutumaan ja kehittämään toimintaansa. Liki 200 henkilöön yltävä henkilöstömäärä kertoo, että kyse on urheilumaailmassa melko isosta hallinto-, tuki- ja kehittämisorganisaatiosta.

Jälkiteollisen avoimen yhteiskunnan luonteeseen sopii huonosti ajattelutapa, jossa jokin instituutio toimii monopoliasemassa jollakin elämänalueella.

Olisi luontevaa, että monet nykyisellään SPL:n taholla olevat asiat olisivat avoimen yhteiskunnan ja kenttätasolla toimivien seurojen ohjattavissa sekä tehtävissä. Seuroissa työskentelee yhä useammin koulutettuja päätoimisia ja muita osaavia henkilöitä. Meillä on paikallistason asiantuntemus ja kyky viedä suomalaista jalkapalloa eteenpäin. Olisi rohkeasti kysyttävä, tarvitsemmeko mihinkään pelaajakehityksen, seurakehittämisen, valmentajakoulutuksen ja muita liiton palveluita.

Jotkut seurat ovatkin jo äänestäneet monissa asioissa jaloillaan. Mutta monet taloudelliset ja muut kytkökset vaikuttavat siihen, että liiton tarjoamaa ”yhteistä futisperhettä” ei haluta horjuttaa ja kyseenalaistaa.

Oma näkemykseni on, että valtaosa SPL:n nykyisestä toiminnasta on tarpeetonta hallintoa, jota ei tarvita oikeastaan muuhun kuin hallintoa itseään varten. Seurat voivat hoitaa tulevaisuudessa itse omaa kehitystyötään kokonaisvaltaisesti. SPL voisi keskittyä muutamaan ydinalueeseen, joita ovat maajoukkuetoiminnat sekä kilpailutoiminnan järjestäminen. SPL voisi hoitaa nämä tehtävät kunnolla eikä touhuta sellaisissa asioissa, jotka eivät sen ydintehtäviin oikeasti kuulu tässä ajassa.

SPL:n nykyiseen organisaatiorakenteeseen esittämäni ajatusmalli merkitsisi isoa muutosta myös henkilöstötasolla. Vertailun vuoksi todettakoon, että Koripalloliitto on tullut toimeen noin 20 henkilön organisaatiolla.

Ydinkysymykset kuuluvat: Onko SPL organisaationa valmis tähän muutokseen? Ja onko seuroista tämän muutoksen vauhdittajaksi? Vai tyytyvätkö seurat edelleen seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä toimimaan hallintoalamaisina, jotka toteuttavat SPL:n virkakoneiston kulloisiakin hallinnollisia tarpeita ja siunaavat hiljaisesti sen, että mitään muutosta ei tarvita?

Onko meillä seuroissa riittävällä itseluottamuksella varustettuja henkilöitä, jotka uskaltavat sanoa: ”Hei älkää melutko siellä hallinnossa, me hoidamme kentällä tämän homman ja rahat myös siis tänne?”

Asiassa on myös iso taloudellinen puolensa, josta ei juurikaan ole keskusteltu. SPL:n organisaation toiminta perustuu taloudellisesti merkittävältä osalta seuroilta tuleviin erilaisiin maksuihin ja valtionapujen kautta tulevaan rahoitukseen. Nämä rahat ovat pois seurojen toiminnasta eli hallinto nappaa ne rahat, jotka pitäisi jäädä kenttätasolle ja seuratoiminnan kehittämiseen.

Näin ei voi mielestäni enää jatkua. Olisi ymmärrettävä, että suomalaisessa jalkapallossa tarvitaan jollakin aikavälillä radikaalia organisaatiotason ja toiminnan muutosta.

”Seurojen Palloliitto” -puhe ei vielä merkitse mitään muuta kuin puhetta niin kauan, kunnes massiivista organisaatiota ei todella muuteta resursseiltaan ja henkilöstöltään nykyistä huomattavasti pienemmäksi yksiköksi.

Tarvitaan juuriin saakka menevää koko toiminnan uudistamista, mitä varmasti ei saada aikaan ilman seurojen omaa rohkeaa aktiivisuutta.

Oma näkökulmani on, että tavoitteena pitäisi olla minimaalinen Palloliitto ja maksimaaliset seurat.

Se on vallankumous, joka odottaa erityisesti seuroista tekijäänsä. Alkusanat sille on nyt kuitenkin annettu.

Todennäköistä on, ettei SPL:n virkakoneisto ”omaa oksaansa sahaa”.

Seurojen on aktivoiduttava tai kärsittävä hallinnon paisuttamisen seuraukset, hallintokoneiston monopoliaseman luomat vääristyneet markkinat ja rahavirtojen liikkeet omissa nahoissaan.

 

Tieto kansainvälisestä junnufutiksesta ja metodi-tieto

Ulkopuolisen ohjauksen lisäksi olisi myös arvioitava muun yleisen tiedon ja ohjauksen merkitystä entistä kriittisemmin.

Juniorivalmennuksessa näytetään usein ajateltavan, että tärkeää on ensisijaisesti yleinen tieto siitä, mitä junioritoiminnassa muualla tehdään. Se pitää osin toki paikkansa. Yleinen käsityksemme ja tietoperustamme jalkapallosta kehittyy, kun tiedämme, miten maailmalla yleisesti toimitaan.

Tieto kansainvälisestä junnufutiksesta voi parhaimmillaan lisätä suurestikin osaamistamme enkä suinkaan väheksy tällaisen tiedon merkitystä.

Ongelma on itse ajattelutavassa. Liian usein luullaan, että se mitä tehdään muualla, voi muodostaa lähtökohtia toiminnallemme ilman, että meidän tarvitsee pohtia muualta saadun tiedon soveltamiseen ja tiedon muodostamiseen liittyviä perustavia kysymyksiä.

Kärjistäen: kansainvälisestä jalkapallosta saatava informaatio muuttuu matkalla Suomeen tietokoneen bittijonoissa automaattisesti tärkeäksi tiedoksi maamme junnufutikselle.

Tai: joku ulkomaille hetkeksi poikennut henkilö tuo Suomeen saapuessaan matkalaukussaan suomalaiseen junnufutikseen kaikkien tarvitseman taikasauvan, jota heilauttamalla asiat hoituvat.

Tarkoitukseni ei ole tässä mollata suomalaiseen juniorijalkapallon kansainvälistä vuorovaikutusta ja yritystä hankkia lisää osaamista.

Kansainvälisyys on sinänsä hyvä asia. Esimerkiksi juniorijoukkueiden kansainväliset pelit ja valmentajaryhmien opintomatkat lisäävät tietosuuttamme kansainvälisestä juniorijalkapallosta sekä synnyttävät uutta intoa pelaajiin, valmentajiin, joukkueiden muihin taustoihin sekä myös vanhempiin.

Kritiikkini kärki koskee sitä, että kansainvälisen osaamisen ja tiedon hankinta ei saa johtaa siihen, että tiedon muodostukseen ja soveltamiseen liittyvät kysymykset voidaan sivuuttaa.

Juuri sen takiahan kansainvälisiin ympyröihin usein halutaan, että saamme tärkeää tietoa ja ymmärrystä oman toimintamme kannalta.

Tähän kansainväliseen kontekstiin kuuluu myös jalkapallon kehitysmaita ja erityisesti Suomi-futista varten valmiiksi pakattu ulkomainen metodi-tieto. Kun seuraa suomalaista junnufutista, ei voi välttyä huomaamasta kansainvälisten ”jalkapallometodien” invaasiota juniorijalkapalloon.

Erityisesti Ekkono-metodi on osa suomalaista junnufutiksen arkea. Mutta muitakin metodeja tulee jatkuvasti maahamme.

Minua on hämmästyttänyt kovin kritiikitön suhtautuminen uusiin menetelmiin.

Esimerkiksi Ekkono-metodin puolestapuhujat käyttäytyvät usein kuin jokin uskonlahko, joka on juuri saanut herätyksen. Vaikuttaa, että koko jalkapallo pelinä ja valmennuksena on näköjään juuri äskettäin keksitty.

Olisi nykyistä paremmin tiedostettava, että monien menetelmien invaasion taustalla ovat vähintään yhtä paljon kaupalliset kuin jalkapalloilulliset intressit.

Tämä johtaa monesti siihen tilanteeseen, että markkinoilla olevat menetelmät alkavat rakentamaan jalkapalloväen ymmärrystä asioista sen sijaan, että jalkapalloväki tietoisesti rakentaisi ymmärrystä uusien menetelmien ja teknologioiden merkityksestä valmennuksessa ja jalkapallossa.

Ohjeeni valmennuksen parissa toimiville on kysyä kaikkien uusien menetelmien kohdalla seuraavat kysymykset: Kuka viime kädessä hyötyy metodin käytöstä? Mistä asiasta metodi pyrkii olemaan metodi? Minkälaiseen käsitykseen ihmisestä ja jalkapallosta metodi perustuu? Onko metodilla jokin sellainen lisäarvo omassa toiminnassamme, jota välttämättä tarvitsemme ja mitä muilla keinoin emme voi saavuttaa?

 

Onko tietoyhteiskunta täällä vai tulossa?

Kolmas korjausehdotukseni koskettaa koko tietoyhteiskunta-puhetta ja sitä kautta suomalaista jalkapallokulttuuria.

Oman aikamme informaatio- ja kommunikaatioteknologia tarjoaa välineitä siihen, että informaatiota ja mahdollisuutta tietoon on paljon tarjolla.

Tämä on sinänsä hyvä asia. Sen sijaan hyvä asia ei ole se, että uskotaan informaatioteknologian ja ”tietoyhteiskunnan” suuriin lupauksiin ilman arvioivaa suhtautumista näihin asioihin.

Suomalaiseen jalkapalloon on yleisellä tasolla pesiytynyt retorinen puhe ”tiedolla johtamisesta” ja ”tietoon perustuvan jalkapallon kehittämisestä”. Näytämme uskovan ”tietoyhteiskunnan” lupauksiin.

Palloliitto on tämän retorisen puheen suurin sanansaattaja, joka toimillaan ja visioillaan saarnaa jonkinlaista jalkapallossa toteutumassa olevaa tietouskontoa. Mutta toki muitakin saman tietouskonnon tarjoajia on markkinoilla.

”Tieto on valtaa” -teemalla voi aina yrittää rahastaa tai ainakin koettaa saada itseään näkyväksi markkinoille.

Tiivistettynä voi sanoa, että olemme nyt tilanteessa, jossa pyrkimyksenä on monin tavoin ja myös SPL:n suunnalta ”tietoon perustuvan” jalkapallotoiminnan kaikkinainen kehittäminen. Tämä pyrkimys koskee kaikkia jalkapallon eri toimintoja, kuten valmentajien osaamisen kehittämistä, seurakehitystyötä, pelaajakehitystä, kilpailutoiminnan uudistamista, tutkimus- ja kehitystyötä jalkapalloissa ja monia muita asioita.

Nämä pyrkimykset ja koko tietoyhteiskunta-retoriikka jalkapallon kontekstissa tulisi asettaa kokonaisuudessaan suurennuslasin alle.

Lainaan tässä kohdin Theodore Roszakia, joka kirjassaan Konetiedon kritiikki tiivistää sen, mistä edellä kuvaamastani tiedon paradigmassa on ainakin vielä tällä hetkellä suomalaisessakin jalkapallosakin kysymys.

”Sanat, jotka tarkoittavat kaikkea, eivät loppujen lopuksi tarkoita kenties mitään ja kuitenkin niiden tyhjyys antaa niille mahdollisuuden tulla täyteen loistokkuutta. Se ylenpalttinen puhe, jota joka puolella käydään tietotaloudesta ja tietoyhteiskunnasta, täyttää juuri tuon tehtävän. – – Ihmiset, joilla ei ole mitään käsitystä, mitä he tarkoittavat tiedolla tai miksi he haluaisivat sitä niin paljon, ovat yhtä kaikki valmiita uskomaan, että elämme tiedon aikakautta. Niinpä jokaisesta tietokoneesta tulee se, mikä Oikean Ristin jäänteet olivat uskon aikakaudella: pelastuksen vertauskuva.”

Oma käsitykseni suomalaisen jalkapallon tietopuheesta ja tiedon paradigmasta on samansuuntainen kuin, mitä Roszak esittää yleisesti tietoyhteiskuntaa koskien.

Muuan muassa Palloliiton kaikki viimeaikaiset toimet ja julistukset viittaavat kuvaamani suuntaan.

Otan esimerkin siitä, mitä tarkoitan. Jyväskylän yliopistoon on perustettu äskettäin SPL:n ja yliopiston yhteistyönä maamme ensimmäinen jalkapalloprofessuuri. 8Siitä kertovissa kommenteissa tiivistyy, missä suomalaisessa jalkapallossa ja sen kehittämisessä ainakin puheen tasolla nyt mennään.

SPL:n puheenjohtaja Ari Lahti kertoo Palloliiton nettisivuilla asian hyvistä puolista muun muassa sen, että professuuri tuo akateemisuuden ja tutkimustyön kautta lisää koulutettuja ihmisiä jalkapallon pariin.

Ennen kaikkea uutta osaamista ja tietoa on jatkossa tulossa seuroihin:

”Huippujalkapalloilun lisäksi professuuri edistää suomalaisen jalkapallon seuratyön tietopohjaista kehittämistä ja tuo sitä kautta lisää liikettä lasten ja nuorten elämään”, sanoo Lahti.

Palloliiton urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen puolestaan luonnehtii virkaan valittua henkilöä ja itse asiaa seuraavasti:

”Olemme löytäneet erinomaisen henkilön vastaamaan suomalaisen jalkapallon ja futsalin tutkimussuunnitelman rakentamisesta.”

Jatkoehdotukseni edellisiin kommentteihin liittyen ja koko tietoyhteiskuntaa koskevan jalkapallopuheen osalta on asettaa seuraavia kysymyksiä.

Onko puhe tietoyhteiskunnasta jalkapallon kontekstissa totta ja uskottavaa? Kehitetäänkö suomalaista seuratoimintaa tietopohjaisesti perustamalla yksi professuuri? Mihin suomalainen jalkapallo ja me seurat tarvitsemme ”suomalaisen jalkapallon tutkimussuunnitelman rakentamista”?

Mistä tästä kaikessa on oikein lopulta kysymys? Kuka hyötyy jalkapallon tietopuheesta?

Olisiko tietopuhe jonkinlaista teollisuusyhteiskunnan organisaation viimeistä yritystä suojella itseään ja käyttää valtaansa? Etsitään tiedon kautta jotakin kiintopistettä, joka voisi peittää sen tosiasian, että SPL:n aika massiivisena organisaationa on ohi?

Kysymyksiin voi jokainen pohtia omat vastauksensa.

Tärkeää kuitenkin on, että kun suomalaista jalkapalloa ohjataan yhä enemmän ”tietoyhteiskunnan suuntaan”, näistä asioista tulee käydä nykyistä enemmän arvioivaa keskustelua.

 

Muita tietoyhteiskunnan kysymyksiä

Tiiviissä kirjoituksessa ei ole mahdollista käsitellä kuin joitakin ”tietoyhteiskunnan”, jalkapallon ja valmennuksen ajankohtaisia kysymyksiä.

Oman laajemman tarkastelunsa vaatisi kokonaan se, miten ajalle ominainen tiedollinen lähestyminen ja uusi informaatio- ja tietoteknologia vaikuttaa jalkapallon ymmärtämiseen pelinä ja minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla pelaajien toiminnan ymmärtämiseen.

Samoin erillistä tarkastelua vaatisi se, miten kuvaamani yhteiskunnalliset ja kulttuurilliset muutosvoimat vaikuttavat valmentajan tehtävän ymmärtämiseen.

Näistä asioista voi lyhyesti todeta, että pelin ja pelaajien toiminnan analysoinnin viitekehykset ovat monesti kovin kapea-alaiset ja pohjautuvat usein tiedollisesti vanhentuneeseen behavioristiseen ihmisen ulkoisen käyttäytymisen mittaamiseen.

Valmennuksen ja valmentajan toiminnan osalta informaatio- ja tietoteknologinen lähestyminen taas asettaa yhä useammin myös valmentajan tietotyölaisen rooliin.

Sen seurauksena näyttää siltä, että valmentajan rooli nähdään yhä useammin kognitiivisen mallin mukaisesti tiedon analysoijana ja välittäjänä. Korostetaan myös valmentajan roolia yhtenä toimijana eri valmennuksen tietotyöläisten muodostamassa valmennusryhmässä, jossa jokainen hoitaa omaa spesialisoitunutta leiviskäänsä.

Muistutan itse mielelläni aina keskusteluissani jalkapallopelin osalta sen keskeisestä perustehtävästä. Yksi perusasia on jalkapallon osalta muuttuvassa maailmassakin selvä, vaikka se tuntuu hukkuvan monesti informaatiotulvaan.

Informaatioteknologian ja tietoyhteiskunnan maailmassakin jalkapallo-ottelulla on sama funktionaalinen tehtävä, joka sillä on ollut aikaisempinakin vuosikymmeninä.

Jalkapallo-ottelu on kahden joukkueen välinen kilpailu paremmuudesta kentällä, jossa paremmuuden määrittää joukkueiden tekemien ja päästettyjen maalien erotus.

Tässä kilpailussa ei mitata uuden teknologian mahdollistamilla mittareilla ja välineillä joukkueen pallonhallintaprosenttia, ei pelaajien juoksunopeuksia tai juostuja kilometrejä, ei syöttöjen määrää joukkueiden kesken, ei pelijärjestelmien paremmuutta, ei taktisia hienouksia, ei pelin eri vaiheiden sujuvuutta eikä mitään muutakaan asiaa, joka voidaan ottaa analysoinnin ja tarkastelun kohteeksi.

Peli ei ole myöskään erilaisten arvostelijoiden arviointiin perustuva kauneuskilpailu siitä, millainen jalkapallo kullakin aikaudella sattuu miellyttämään kenenkin silmää.

Jalkapallo-ottelussa mitataan kahden pelaajista muodostuneen joukkueen keskinäistä paremmuutta.

Tämä pelin luonne nimenomaan joukkueiden keskinäisenä kilpailuna on tärkeä viitekehys, josta lähtien peliä ja pelaajien toimintaa on mielekästä ymmärtää.

Jalkapalloyhteisö on tämän autonomisen kilpailun luonut, uusintaa sitä toimillaan ja tulevatkin sukupolvet pääsevät sen maailmasta osalliseksi.

 

Lopuksi – vain yksi totuus?

Omassa työssäni valmennuspäällikkönä arkiset askareet ovat paljon konkreettisempia kuin filosofinen tarkastelu ja pohdinta.

Aika ajoin on kuitenkin syytä pysähtyä ja kysyä itseltään, missä mennään ja mitä oikein olen tekemässä.

Joskus näissä hetkissä tulee mieleen sanat, jotka filosofi ja psykologi Lauri Rauhala sanoi aikanaan minulle nuorelle filosofille: ”Muista Jyri, että Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi totuus kerrallaan.”

Rauhala halusi sanoillaan kuvata sitä, että vallitsevien ajattelutapojen ja totuuksien muuttaminen on yhteiskunnassa ja kulttuurissa monesti vaikeaa.

Aina kannattaa kuitenkin yrittää.

Suomalaisessa yhteiskunnassa, kulttuurissa ja myös jalkapallossa tarvitaan ajattelua, joka haastaa vallitsevia uskomuksia sekä tuo esille asioiden perusteisiin ja juuriin saakka menevää tarkastelua.

Tällaisen ajattelun keinoin voidaan tarkastella esimerkiksi niitä lähtökohtia, jotka vaikuttavat jalkapallon konkreettisessa toiminnassa ja toimintaympäristössä piilevinä voimina.

Tarkastelu voi parhaimmillaan avata meille jalkapallossa toimiville sitä maailmaa, jossa toimimme. Voimme tulla paremmin tietoiseksi niistä ehdoista ja voimista, jotka yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme yleisesti ohjaavat ihmisten toimintaa ja yhteiskuntamme rakentumista.

Siinä lyhyesti sanottuna on näiden kirjoitusteni ydin ja päämäärä.

 

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on lappeenrantalaisen LAUTP ry:n valmennuspäällikkö, entinen jalkapalloilija ja filosofi. Puhakainen, 57, kirjoitti vuonna 1995 Suomen ensimmäisen liikunnan ja urheilun filosofiaa käsittelevän väitöskirjan. Väitöskirjan nimi oli Kohti ihmisen valmentamista. Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta.

 

 

 

 

 

 

Jalkapalloa tietoyhteiskunnassa? Osa 1

Tarkastelen kahdessa artikkelissa suomalaisen jalkapallokulttuurin ja junnufutiksen kysymyksiä filosofian ja valmennuspäällikön tehtävän näkökulmista.

Pohdinnan kohteena on erityisesti tieto ja moninainen puhe tiedosta.

Olen otsikoinut tarkasteluni kysymyksellä ”Jalkapalloa tietoyhteiskunnassa?”

Tässä ensimmäisessä jutussani käsittelen tekijän tiedon ja sosiaalisen toimintaympäristön tiedon merkitystä juniorijalkapallossa.

Tavoitteenani on herättää ajatuksia ja kysymyksiä siitä, mitä tieto oikeastaan on ja millaista tietoa tarvitsemme omassa toiminnassamme.

 

Jalkapalloseurat ja sosiaalinen tieto

Suomalaisessa jalkapallossa työskentelee satoja henkilöitä työkseen junioreiden jalkapallon parissa.

Olen valmennuspäällikkönä yksi näistä henkilöistä.

Ilman seurojen palkattujen ja vapaaehtoisten tekemää työtä ei Suomessa olisi jalkapalloa.

Tämä lähtökohta tiedostetaan yleisesti ainakin joiltakin osin.

Tiedostaminen ei kuitenkaan ole niin kattavaa, että ymmärrettäisiin, mitä tästä pitäisi seurata suomalaisessa jalkapallossa ja erityisesti junioreiden jalkapallossa.

Jalkapalloseurat ovat sosiaalisia organisaatiota, jotka ovat jatkuvassa dynaamisessa vuorovaikutussuhteessa omaan toimintaympäristöönsä.

Ne ovat paikallisella tasolla toimivia jalkapalloilullisen ymmärryksen, tiedon ja osaamisen sosiaalisia tihentymiä.

Seuroissa toimivilla henkilöillä on konkreettinen vastuullinen suhde siihen ympäristöön, jossa seura toimii.

Voi sanoa, että juniorijalkapalloseurat ovat vastuullisia ”sosiaalisia yrityksiä”. Seuroilla on erityislaatuinen suhde pääasiassa jalkapallon asettamassa viitekehyksessä ympäristöönsä, mutta tämä suhde omaa myös laajempia sosiaalisia ja ihmiselämään kuuluvia päämääriä ja arvostuksia.

Seuran ja sosiaalisen ympäristön suhde on vastavuoroinen. Seuran elämä on suhteessa sosiaaliseen ympäristön antamaan palautteeseen. LAUTP toimii Lappeenrannassa ja Lauritsalassa jalkapallossa tasan niin kauan kuin seura organisaationa pystyy tarjoamaan ja toteuttamaan sellaista toimintaa, mikä kiinnostaa ja innostaa lapsia ja nuoria, ja vanhemmat haluavat ohjata lapsiaan mukaan seuratoimintaan.

 

Tekijän tieto ja toimintaympäristö

Sosiaalisen ympäristö on myös muulla tavalla merkittävä.

Oikeanlainen toiminta edellyttää tietoa ja ymmärrystä, miten juuri tässä ainutlaatuisessa ympäristössä tulee toimia.

Tekijän tiedon merkitys korostuu. Hyvä ja laadukas toiminta edellyttää konkreettisesta kehitysympäristöstä muodostettua tietoa, jota ei voi saada tämän ympäristön ulkopuolelta.

Valmennuspäällikön työni kannalta on minun tärkeää tietää paljonkin asioita. Tärkeintä kuitenkin on, että ymmärrän omaa toimintaympäristöäni mahdollisemman hyvin.

Minun on tärkeää tietää, kuinka monta pelaajaa LAUTP:ssa on ikäluokassa ja joukkueissa, tuntea heidät mahdollisemman hyvin, suunnitella ja toteuttaa heidän kannaltaan järkevää jalkapallotoimintaa yhdessä seuran valmentajien ja muiden toimijoiden kanssa. Ja arvioida jatkuvasti yhdessä, miten tässä toiminnassa onnistumme.

Sen sijaan sillä tiedolla, että tiedän miten Barcelonan, Ajaxin, Zenitin tai edes HJK:n juniorikäluokat toimivat, ei ole toimintani kannalta juurikaan merkitystä.

Tässä ei ole kyse minun päähänpistostani, vaan tiedon muodostukseen liittyvästä tietoteoreettisesta faktasta, jonka jokainen järkevä ihminen voi ymmärtää. Tiedon muodostuksen ja hankinnan perusasia on, että sen tulee kuvata kohdettaan ja olla tietoa tutkittavan asian olemuksesta.

Sillä tiedolla, mitä jotkut yleisesti tekevät ja miten toimivat toisenlaisessa toimintaympäristössä, on yleensä vähäinen sovellutusarvo siinä tilanteessa, jossa toimimme.

Yleisen tiedon kautta voimme toki lisätä omaa ymmärtämystämme asioista.

Tämä tieto harvoin kuitenkaan sellaisenaan palvelee tietyssä kehitysympäristössä toiminnan päämäärien, tähän tilanteeseen sopivien menetelmien ja oleellisen tiedon muodostamista.

Ihmistä koskevan tiedon muodostuksessa joudutaan aina viime kädessä pohtimaan kahta tiedollista linjaa ja kysymystä.

Mitä tietoa saamme toimivista ihmisyksilöistä itsestään ja heidän ympäristöistään? Ja mitä yleistä tietoa voidaan soveltaa nimenomaan tähän tilanteeseen ja näiden ihmisten kohdalla?

 

Vääristynyt käsitys tiedosta

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että monelta osin suomalaisessa jalkapallossa ja valmennuksessa elää vääristynyt käsitys tiedosta.

Se ole kenenkään syy tai vika. Kyse on yleisemmästä asiasta. Koko yhteiskuntamme ja kulttuurimme käsitys tiedosta ja tiedon merkityksestä ihmiselle on vinoutunut.

Valmennuksessa tämä vinoutunut käsitys ilmenee sekä tiedonkäsityksen että ihmiskäsityksen tasoilla. Taustalla vaikuttaa käsitys ihmisestä tiedon muodostajana, joka kerää sieltä täältä yleisiä informaation palasia. Nämä informaation palaset muuntuvat ihmisen päässä jotenkin sitten ”tiedoksi”, jota voidaan soveltaa käytäntöön.

Emme näytä ymmärtävän, että tiedon muodostamisen ja käytännön soveltamisen asiat ovat paljon monimutkaisempia kysymyksiä.

Tietoa ei muodostu niin, että kerätään informaation palasia. Tiedon muodostamiseen tarvitaan ymmärrystä, mitä tiedolla ylipäänsä tarkoitetaan, minkälaisia kysymyksiä on edessä, kun sitä yritetään hankkia ja mitä haasteita kohdataan, kun tietoa käytäntöön sovelletaan.

Näitä kysymyksiä joudutaan väkisinkin pohtimaan, mikäli halutaan, että olemme todella tekemisissä tiedon ja sen ymmärtämisen kanssa.

Kysymys kuuluu: minkälaisia ajatuksellisia välineitä suomalaisessa jalkapallossa ja valmennuksessa toimivilla on tietoa koskien?

Vaadimme pelaajiltamme jalkapallon perusasioiden hyvää hallintaa.

Onko valmennuksessa toimivilla edes perusasiat hallussa, kun puhutaan tiedosta ja sen soveltamisesta?

Näkemykseni on, että valmennusta rakennetaan retorisesti puheen tasolla yhtä enemmän tietoon perustuvaksi. Mutta itse pätevässä ja ymmärtävässä tiedon muodostuksessa suomalainen jalkapallo on monin osin aloittelevan jalkapallokoululaisen tasolla.

 

Tiedon vinoutumien korjaaminen – tekijän tiedolle arvostusta?

Tiettyjen tiedon vinoutumien toivoisin henkilökohtaisesti pikaisesti korjautuvan. Puhun tässä asiasta erityisesti suomalaisen juniorijalkapallon kontekstissa, mutta asia koskee yleisestikin jalkapalloa.

Kysymys on niin sanotusta tekijän tiedon arvostuksesta ja sen merkityksen ymmärtämisestä.

Valmentamamme joukkueet ja pelaajat ovat kaikki ainutlaatuisia sekä omaavat oman kehityshistorian.

Pätevälle valmennustoiminnalle on ensisijaisen tärkeää muodostaa tietoa pelaajista ja ymmärrystä heidän konkreettisesta kehitysympäristöstään.

Tästä kehitysympäristöstä nouseva ja siitä johdettu tekijän tieto, ja tiettyyn tilanteeseen sidottu toiminnallinen viisaus, ei näytä kuuluvan laajemmin juniorivalmennuksen tiedonkäsitteeseen.

Ajatellaan usein, että ”oikea tieto” saadaan jostakin ulkopuolelta. Hieman kärjistäen kuvaten ”oikea tieto” tulee ylhäältä annettuna Palloliitosta, valmentajien opintomatkoilta kansainvälisen junnufutiksen parissa, markkinoilta tarjolla olevista jalkapallometodeista – esimerkiksi Ekkono-metodista – tai ylipäänsä jostakin muualta kuin asioita pohtivasta ja arvioivasta omasta ajattelustamme.

Meidän tulisi enemmän luottaa omaan arviointikykyymme tiedon muodostajana ja arvostaa vuorovaikutuksessa konkreettisen toimintaympäristömme ihmisistä ja asioista sekä niiden välisistä suhteista muodostettua tietoa.

Meidän on korjattava omaa tiedonkäsitystämme ja nähtävä sen läheinen yhteys käytännöllisiin taitoihin. Valmentajat ja ohjaajat toimivat ainutkertaisissa tilanteissa lasten ja nuorten kanssa. Heidän toimintansa edellyttää käytännöllistä viisautta ja kokemuksen tuomaa ymmärrystä siitä, miten juuri tässä kehitysympäristössä lasten ja nuorten on kanssa järkevää toimia.

Valmennukselta vaaditaan kuhunkin kehitysympäristöön sopivaa ja siitä johdettua luovaa ja tilanteisiin avointa otetta. Toiminta on luonteeltaan samanlaista kuin muunlainenkin luova inhimillinen toiminta. Siinä saavutetaan paras tulos, kun toimitaan toimijan persoonan sidotun osaamisen ja tuntuman ohjaamana.

 

Tekijän tieto -metodi

Nykyään puhutaan valmennuksessa usein metodeista. Tekijän tieto -metodi pitäisi nostaa ansaitsemaansa arvostukseen. Pätevää ja asiantuntevaa junioritoimintaa jalkapallossa on se, että metodi johdetaan tekijän tietona kehitysympäristöstä eikä suinkaan se, että tuodaan ulkopuolelta jokin metodi, jonka oletetaan toimivan missä tahansa ympäristössä.

Edellä kuvatut tekijän tiedon ydinasiat asettavat valmennuksen jo lähtökohdissaan oikeaan mittakaavaan. Korostuu vahva itsesäätelevä ote omaan valmennustoimintaan, joka pitää sisällään inhimillisen toiminnan peruslähtökohdat ja keskeiset arvostukset: vapauden ja vastuun.

Toivoisin, että suomalainen juniorijalkapallo ja valmennus kehittyisi siihen suuntaan, että tekijän tietoa tulevaisuudessa enemmän arvostettaisiin ja ymmärrettäisiin sen tärkeä merkitys valmennuksessa ja koko junnufutiksen kehittämisessä.

Juniorijalkapallossa ja valmennuksessa tulevaisuuden tärkeä kysymys on, haluammeko tukea toiminnan itseohjauksellisuutta, luovuutta ja tekijän tietoa vai pyrimmekö yhdenmukaistamaan toimintaa, niin että kaikki toimijat kulkevat eteenpäin samalla valmennuslinjastolla ja samoja lauluja laulellen.

Viime kädessä kysymys on siitä, minkälaisena ihmisen näemme ja minkälaiseen ihmiskäsitykseen luotamme.

 

Jyri Puhakainen

Kirjoitussarjan toinen osa julkaistaan keskiviikkona 3.6.

Kirjoittaja on lappeenrantalaisen LAUTP ry:n valmennuspäällikkö, entinen jalkapalloilija ja filosofi. Puhakainen, 57, kirjoitti vuonna 1995 Suomen ensimmäisen liikunnan ja urheilun filosofiaa käsittelevän väitöskirjan. Väitöskirjan nimi oli Kohti ihmisen valmentamista. Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta.