Muutama sana futiskeskustelun sananvapaudesta

“If all mankind minus one were of one opinion, mankind would be no more justified in silencing that one person than he, if he had the power, would be justified in silencing mankind.”

John Stuart Mill

Kesän aikana on suomalaisen jalkapallon sosiaalisessa mediassa noussut muutama ”myrsky vesilasissa”. Kuten laajemminkin yhteiskunnassa, on pohdittu sosiaalisen median toimintakulttuurin eroja verrattuna perinteiseen mediaan yms. Pelkistetysti, on mietitty, kuka saa sanoa mitä, missä ja miten.

Olemme kaikki mukana valtavassa sosiaalisessa kokeilussa, jonka seurauksia tuskin kukaan voi täysin ennustaa. Ihmisten ajankäyttö, joukkotiedotusvälineiden käytännöt ja talous, ehkä myös sananvapauteen liittyvä lainsäädäntö ovat kaikki liikkeessä. Ehkä tunnetuin esimerkki lähiajoilta sosiaalisen median ennen näkemättömistä vaikutuksista on ollut USA:n reilun vuoden takainen presidentinvaalikampanja sekä uuden presidentin oudot sosiaalisen median käyttötavat. On edelleen liian aikaista sanoa lopullisesti, kuinka iso Facebookin tietoja hyödyntäneen Cambridge Analytica -yrityksen vaikutus vaalien lopputulokseen oli. Venäjän väitettyä sekaantumista vaaleihin tutkitaan laajassa oikeusprosessissa. Tässäkin toiminnassa sosiaalisella medialla on ollut iso osuus.

Millä lihaksilla allekirjoittanut näitä asioita arvioi? Ei kovinkaan kummoisilla, ei ehkä kuitenkaan täysin olemattomilla. Ensiksi olen pitkään ollut kiinnostunut aiheesta, ja pyrin lukemaan siihen liittyviä kirjoituksia. Esihistoriallisella ajalla (1980-lvulla) opiskelin Helsingin yliopistossa viestintää pääaineena Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Valmistuin toisesta aineesta, mutta olen lukenut vanhan ajan terminologialla ns. Cum lauden aiheesta. Olen myös repaleisessa työhistoriassani työskennellyt toimittajanakin.

Ehkä tärkeintä, Käpylän Pallon urheilutoimenjohtajana joudun jonkun verran ottamaan kantaa myös tähän aiheeseen. Yritän siis valaista hiukan, miltä viestintä vaikuttaa keskisuuren suomalaisen jalkapalloseuran näkökulmasta. Yritän painottaa arviossani nimenomaan sosiaalisen median roolia.

Tämän, omasta mielestäni erinomaisen blogin (Suunnanmuutos) tekijöillä on läheinen suhde seuraan. Kaksi kirjoittajista valmentaa KäPassa päätoimisesti, yksi on oto-valmentaja. Valmistautuessaan uuden blogin käynnistämiseen he ottivat minuun yhteyttä ja kysyivät, oliko seuralla jotain sitä vastaan, että he kirjoittaisivat laajasti jalkapallosta. Koska tunsin kaikki herrat hyvin, minulla oli 100% luotto siihen, että kaikki kirjoitukset olisivat asiallisia. Halusin kuitenkin osittain uteliaisuuttani ottaa selvää työnantajan juridisista oikeuksista vaikuttaa tällaiseen toimintaan.

Olin yllättynyt, kun eräs työoikeuden asiantuntija kertoi, että työnantajalla on aika suuret mahdollisuudet rajoittaa työntekijöidensä sananvapautta. Yksi peruste on se, että työntekijä hyödyntää kirjoittelussaan työssään saamiaan tietoja. Esimerkiksi ravintolan omistaja voi kieltää keittiömestariaan pitämästä ruokablogia juuri tästä syystä. Samoin työntekijöillä ei ole oikeutta arvostella julkisuudessa rajoitta omaa työnantajaansa. Sananvapauden ytimessä esimerkiksi Yleisradiossa työskentelevät toimittajat eivät voi kritisoida täysin vapaasti työnantajaansa.

Siis, teoriassa KäPa olisi voinut kieltää blogin pitämisen. Mutta tämänkaltaisessa asiassa on tietysti muitakin muuttujia kuin ottaa käyttöön työnantajan oikeudet maksimaalisesti. Itselleni asia on ensiksi periaatteellinen. Vaikka en ole Spiked Online -nettilehden toimittajan Brendan O´Neillin tapainen sananvapausabsolutisti (tämän vuoksi en ole O´Neillin näkemyksen mukaan sananvapauden vaan lisensoidun puheen kannattaja), haluan rajankäynnissä mieluummin koetella sananvapauden rajoja kuin olla liian varovainen. Teema on myös henkilökohtainen. Sain nuoruudessani 1970-luvun YYA-Suomessa ikuisen trauman suomettuneen Suomen itsesensuurista; muodollisesti vapaassa länsimaassa ei voinut arvostella vapaasti yhtä historian kammottavinta diktatuuria, naapurimaatamme Neuvostoliittoa. Siis jo näistä syistä minun mielestäni KäPan työntekijöillä pitäisi olla maksimaalinen oikeus ilmaista näkemyksiään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

Rehellisyyden nimissä minulla oli myös seuran etu mielessäni. Ajattelin, että nuoret ja lahjakkaat valmentajamme viihtyisivät seurassamme paremmin, jos me rajoittamisen sijaan pikemminkin kannustaisimme heitä mahdollisimman laajaan mielipiteen esiin tuomiseen. Voin olla tässä asiassa tekopyhä, mutta olen omalta osaltani yrittänyt vaalia seurassamme korostetun vapaata keskustelukulttuuria. Se tarkoittaa mm. sitä, että esimiesasemani ei aseta minua eritysasemaan kritiikin suhteen. Toisin sanoen allekirjoittaneen tyhmiä mielipiteitä (ja niitä totta vie riittää) saa ja pitää kritisoida. Toivottavasti en ole tässä täysin epäonnistunut.

Tarkoittaako tämä, että KäPan näkökulmasta Suunnanmuutos -blogissa voi kirjoittaa ihan mitä tahansa? Ei tietenkään. Kirjoittajia, niin kuin meitä kaikkia, tietysti rajoittaa muu lainsäädäntö, esimerkiksi rikoslaki. Selkeyden vuoksi väännetään rautalangasta. Jos blogin nimi viittaisikin mihin tahansa väkivaltaiseen Suomen poliittisen suunnan muuttamiseen, sivuilla annettaisiin neuvoja ihmiskaupan käymiseen, halukkaat voisivat ostaa Suunnanmuutoksen linkin kautta uuden vuoden juhlia varten ”kunnon räjähteitä” jne., toiminta johtaisi varmasti KäPan (ja mahdollisesti viranomaistenkin) puuttumiseen asiaan. Lisäksi, jos sivuilla esitettäisiin täysin perättömiä väitteitä jostain ihmisestä tai hänestä puhuttaisiin erittäin loukkaavaan sävyyn, kirjoituksen kohteella olisi luonnollisesti Suomen lain mukaan mahdollisuus nostaa kunnianloukkaussyyte kirjoittajaa vastaan.

Kuten jo totesin, minulla ei ollut minkäänlaisia huolia kirjoittajien suhteen, eikä minun ole tarvinnut muuttaa näkemystäni. Rehellisyyden nimissä en ole Suunnanmuutosta edes kovin tarkkaan seurannut. Toivottavasti kirjoittajat eivät pahastu tästä välinpitämättömyydestäni, ja saan joskus kirjoittaa sivuille jatkossakin.

Twiittaamisesta olen vielä enemmän ”pihalla” kuin muusta sosiaalisesta mediasta, koska minulla ei ole kyseistä tiliä. Tässä on samalla vinkki niille, jotka pahastuvat jostain twiitistä, ”if you can not stand the heat, stay out of the kitchen”. Siis, jos ei halua mukaan twiittauksen loanheittoon, silloin ei ehkä kannata itse twiitata. Esimerkiksi Juha Malinen on ymmärtääkseni ahkera ja asiallinen twiittaaja, Mika Lehkosuo taas puolestaan ei tätä sosiaalisen median muotoa harrasta. Itseäni twiittaminen ei tosiaan kiinnosta lainkaan. Ehkä Donald Trumpin huono esimerkki on vieraannuttanut minut tästä some-sovelluksesta. Jos jostain aiheesta on noussut KäPaa sivuava some-kohu, olen saanut puhelimeeni kuvakaappauksen aiheesta. Yleensä reaktioni on ollut, että ”mitä ihmeellistä tässä asiassa on?” Ennen sanottiin, että ”huomisen kalat kääritään tämän päivän lehteen”. Mitä some-aikana pitäisi todeta? Ehkä täytyy tyytyä tuttuun ”koirat haukkuu, karavaani kulkee”.

Tästä saan samalla huteran aasinsillan KäPan tiedotuspolitiikkaan. Ensiksi, se on osittain resurssipulasta johtuen aika heikossa hapessa. Liian vähän infoa, liian huterasti kirjoitettuna. Pitäisi olla enemmän, syvällisempää ja laadukkaampaa. Itse kirjoitan säännöllisen epäsäännöllisesti seuran uutiskirjeitä, jokainen joukkue vastaa omilla sivuillaan oman joukkueensa informoinnista, Timo Maakannas pitää yllä kiitettävän ahkerasti nettisivustomme etusivulla oleva Facebook -seinää.

Tämä kaikki vähäinenkin tiedotustoiminta edustaa seuran virallista linjaa. Sananvapauden nimissä meillä olisi varmasti täälläkin oikeus kritisoida tarvittaessa esimerkiksi Palloliittoa. Se ei ole kuitenkaan tarkoituksemme. Jos mistään tiedotuspolitiikasta voi KäPan kohdalla puhua, se on pääasiassa suhteellisen lakonista perusasioista informoimista.

Palloliitto on Suomessa usein ansaitusti tai ansaitsemattomasti suomalaisen jalkapalloangstin purkautumisväylä. Inhimillisesti katsottuna on ymmärrettävää, että Palloliiton ihmisistä ei ole hauska kuunnella toistuvaa Haistakaa se ja se Palloliitto -mölinää yms. Niin epämiellyttävää kuin se onkin, se on kestettävä. Pahinta, mitä Palloliitto tässä asiassa voisi tehdä, olisi prinsessanherkästi pyrkiä rajoittamaan sanomisen vapautta. Sananvapauden hinta on se, että joku aina pahoittaa mielensä.

Juha Valla

***

Kirjoittaja on Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja.

Jalkapallodemokratiaa

Uuden vuoden ensimmäinen kuukausi on heti demokratian juhlaa, kun saamme äänestää maallemme presidentin seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Tämä ei ole tammikuun ainoa merkittävä vaali, koska myös Suomen Palloliitolle valitaan uusi puheenjohtaja viime kesänä menehtyneen Pertti Alajan seuraajaksi. Presidentti- ja puheenjohtajavaalit liittyvät toisiinsa myös siten, että istuva presidentti Sauli Niinistö on entinen SPL:n puheenjohtaja.

Allekirjoittaneella on kunnia edustaa SPL:n Helsingin piiriä Palloliiton liittokokouksessa, jossa puheenjohtaja valitaan. Järjestödemokratiaa kunnioittaen selvitän omia näkemyksiäni asiasta.

kuva

Pari sanaa urheilujohtajuudesta

Maailma on kovassa myllerryksessä; politiikan mannerlaatat liikkuvat arvaamattomasti. Tämä ei voi olla heijastumatta myös urheiluun. Suomessa perinteisesti ainakin suosituimpien urheilujärjestöjen johtopaikat ovat olleet haluttuja. Urho Kekkosen tapaan moni poliitikko on rakentanut uraansa urheilujohtajuuden kautta.

Mikä on puheenjohtajan merkitys jonkun lajin menestyksen ehtojen luojana? Omassa urheilupomojen ranking-listassani kärkeen nousee jääkiekkojohtaja Kalervo Kummola, jonka vaikutusta jääkiekon nousuun Suomen kansallisurheiluksi on hyvä arvioida. Jalkapalloihmisten kannattaa muistaa, että Kummola on ollut mukana myös jalkapallossa yhtenä Tampere Unitedin perustajana.

Kummolalla oli riittävä asiantuntemus lajista sekä seuratoimijana että jääkiekon SM-liigan ensimmäisenä toimitusjohtajana. Jääkiekkoliiton eri luottamustehtävissä hän oli rakentamassa suomalaisen jääkiekon infrastruktuuria. Oli kyseessä sitten poliitikkojen saaminen suosiolliseksi uuden jäähallin rakentamiselle tai Curt Lindströmin rekrytoiminen A-maajoukkueen valmentajaksi, Kummola oli aina jotenkin mukana. Tietenkään jääkiekon nousu ei ollut vain yhden ihmisen ansiota. Huonommalla johtamisella Suomen jääkiekon menestystarina olisi kuitenkin ollut epätodennäköisempi.

En tietenkään ehdota, että Kummolan toimintatapoja pitäisi matkia. Me olemme kaikki oman aikamme lapsia. Yle:llä on Jari Tervon toimittama mielenkiintoinen sarja Urho Kekkosesta. Kovinkin Kekkosen ihailija ymmärtää, että vastaava vallankäyttö ei nykyaikana olisi mahdollista. Silti Kummola voisi olla määrätietoisuudessaan esikuva myös Palloliiton uudelle puheenjohtajalle. Lisäksi opin ottaminen jääkiekon tai koripallon menestystarinoista osoittaisi uudenlaista nöyryyttä Palloliitosta.

Jalkapallo suomalaisessa urheilukulttuurissa

100-vuotiasta Suomea juhlittiin monipuolisesti ja arvokkaasti. Suomalaisen jalkapallon historia on itsenäisyyttä pidempi.

Jos haluaa provosoida, Suomi on pärjännyt hienosti ilman jalkapallomenestystä. Ehkä Suomen kansakunnan kannalta oli jopa parempi, että Tahko Pihkalan johdolla Suojeluskuntien lajiksi valittiin pesäpallo. Näin suojeluskuntalaiset oppivat heittäytymään juoksuhautaan ja heittämään käsikranaattia. Suomen kohtalon hetkinä näistä taidoista oli enemmän hyötyä kuin pallon potkimisesta.

Suomessa urheilu on liittynyt vahvasti nationalistiseen kansakunnan rakentamiseen; kliseen mukaan Suomi juostiin maailman kartalle. Tästä on seurannut asenne, jota olympiakomitean ex-puheenjohtaja Risto Nieminen on kuvannut osuvasti lauseella ”suomalaiset ovat menestyshullu kansa”. Kansallisen merkityksellisyyden vuoksi urheilu on seurannut muun yhteiskunnan jakolinjoja; nyrkkeilykehässä duunariseuran nyrkkisankari löi porvariseuran ”bokraajan” kanveesiin, ruotsinkielisen seuran maileri kiri kalkkiviivoilla suomenkielisen kilpakumppaninsa ohi. Tämä ei ehkä ollut paras mahdollinen yhteiskunnan eheyttämisen malli, mutta kilpailusta energiansa saavaan urheiluun se sopi.

Jalkapallo poikkesi monesta muusta lajista siten, että jalkapalloa kehitettiin poliittisesti paremmassa sovussa kuin muita lajeja. Työväen ja porvarien seurat pystyivät toimimaan samassa liitossa; puhuttiin uusista ja vanhoista seuroista. Tästä olisi saattanut olla etua myös lajien välisessä kilpailussa. Kun Suomi kaupungistui nopeasti 1950- ja 1960-luvuilla, suomalaisella jalkapallolla oli mahdollisuus loikata eteenpäin. Ennen jääkiekon lopullista läpimurtoa kotimaisen jalkapallon katsomot pullistelivat, Suomi voitti Pohjoismaiden mestaruuden, Kai Pahlman oli ihailtu urheilutähti, jne. Suomalainen jalkapallo ei kuitenkaan pystynyt tarttumaan mahdollisuuteen. Epäreilu vertaus, mutta Hollannin jalkapallo nousi samoihin aikoihin määrätietoisten ihmisten johdolla tuntemattomuudesta maailman huipulle.

1990-luvulla maailman suurten muutosten myötä suomalaisen urheilun vanhat poliittiset raja-aidat kaatuivat. Tässä tilanteessa myös urheilujärjestöt joutuivat etsimään uutta merkitystä omalle toiminnalleen. Tämä on ollut kaksiteräinen miekka; typerintä poliittista kiihkoilua tuskin kukaan kaipaa, mutta tekemisen intohimosta on jotain kadonnut. Liikunta jyräsi urheilun, kilpaurheilusta nyt puhumattakaan. Jos haluaa kansainvälisen esimerkin huippu-urheiluun panostamisesta, kannattaa tutustua Tanskan tai Ison-Britannian olympiakomiteoiden toimintaan.

Suomalaisen jalkapallon olemassaolon oikeutus

Jalkapallo liittyi tähän legitimiteetin hakemiseen vuosituhannen vaihteessa. Tuli kunnianhimoinen Kaikki Pelaa -ohjelma. Sen seurauksena harrastajamäärät ovat kasvaneet, olosuhteet parantuneet. Vain yksi puuttuu; Suomessa ei edelleenkään osata pelata jalkapalloa.

Palloliiton puheenjohtajavaali voisi olla oiva tilaisuus miettiä, mikä suomalaisen jalkapallon raison d’être (olemassaolon oikeutus) on. Tämä kuulostaa mahtipontiselta, mutta se on olennainen kysymys. Meidän nykyinen ajattelumme pohjautuu sille, että ei tarvitse valita lainkaan.

Suomi pärjää varmasti hyvin seuraavatkin 100 vuotta ilman jalkapallomenestystä. Yksi Palloliiton puheenjohtajakandidaateista on tulevaisuudentutkija Mika Aaltonen. Ehkä hänen innoittamina me voimme leikitellä suomalaisen jalkapallon tulevaisuuden vaihtoehdoilla.

Yksi näkökulma tulee nuorisotutkija Mikko Salasuolta, joka on kirjoittanut myös jalkapallosta. Hänen mielestään Suomen jalkapallossa on satsattu liikaa huippu-urheiluun. Itse olen eri mieltä, mutta ainakin Salasuo esittää selkeän mielipiteen. Jos ajatusleikkiä jatkaa, Salasuon ajattelu menisi alla olevassa jaottelussa kohtaan B.

A. Jatketaan nykyisellä tavalla. Kilpaurheilullinen menestys nojaa lähinnä sattumaan tai pelaajien ”luomutuotantoon”. Todennäköisesti tällä toimintatavalla menestys olisi nykyisen kaltaista.

B. Paluu Kaikki Pelaa -ohjelmaan. Tulkitaan nykyistä puhdasoppisemmin Kaikki Pelaa -ohjelman alkuperäistä arvomaailmaa. Vaikka Kaikki Pelaa -ohjelmasta ei ole luovuttu, sitä sovelletaan nykyään suvaitsevaisemmin kuin ennen. Tässä vaihtoehdossa pääpaino olisi vielä nykyistäkin enemmän harrastajamäärien kasvattamisessa.

C. Panostus kilpaurheiluun. Yritetään ensimmäisen kerran yli 100 vuoteen aidosti panostaa kilpaurheilulliseen menestykseen. Tämä ei tarkoita tietenkään grass-roots jalkapallon unohtamista, vaan yksinkertaisesti kilpaurheilun minimiedellytysten mukaisten reunaehtojen toteuttamista.

Oma ehdotukseni on vaihtoehto C. Tärkein syy sille on, että sitä ei ole koskaan aiemmin yritetty. Kilpaurheilussa on myös oma tyly viehätyksensä. Jos pääpanostus on harrastejalkapallossa, menestyksen mittarit jäävät helposti epämääräisiksi. Tietysti me voimme seurata maailman ääriin asti pelaajamäärien kasvua (kuten me nytkin teemme), mutta muuten menestystä on hiukan vaikea mitata. Sen sijaan huippu-urheilussa mittarit ovat selkeät; joko menestyt tai sitten et menesty. Useimmat eivät tietenkään pysty koskaan voittamaan maailmanmestaruutta, mutta ainakin suomalaiselle jalkapallolle olisi helppo löytää kilpaurheilullisia ”bench-merkkauksia”.

Jalkapallo on kuitenkin maailman ylivoimaisesti suosituin urheilulaji. Olisi absurdia, että suomalaiset menestyisivät siinä puolivillaisella tekemisellä, jos muut satsaavat tosissaan. Meiltä puuttuu kokonaisvaltainen analyysi suomalaisesta jalkapallosta. Mitä me haluamme? Mikä on mahdollista? Millä menetelmillä me pyrimme kohti tavoitetta? Tätä taustaa vasten suosittelen kaikille puheenjohtajaehdokkaille Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics -kirjaa. Kun sen lukee, luulee vähemmän ja tietää enemmän.

Oma ehdotukseni on suomalaisen jalkapallon hybridimalli. Jos me haluamme edes toivoa nykyistä parempaa urheilullista menestystä, me tarvitsemme valtavaa tason nostoa käytännössä kaikessa. Haasteen vaikeutta ei voi liioitella. Tärkein tehtävä on parantaa valmentajien osaamista, mikä on pitkäkestoinen ja vaativa prosessi. Vähintään yhtä tärkeää on, että nykyistä merkittävästi suurempi määrä seuroja nostaa oman junioritoimintansa kilpaurheilun edellytysten mukaiseksi.

Toivottavasti kukaan ei loukkaannu, mutta suomalainen juniorivalmennus on sillä tasolla, että siihen sopii seuraava vertaus. Jos Suomen juniorijalkapallo olisi koulu, niin yli 90 % lapsista ei osaisi 12-vuotiaana lukea tai kirjoittaa. Me tarvitsisimme ainakin 10–15 prosenttiyksikköä lisää seuroja mukaan kilpaurheiluun. Jos 20–25 % ikäluokasta osaisi ”kirjoittaa ja lukea”, jalkapallomme tila olisi huomattavasti nykyistä parempi.

Annan konkreettisen esimerkin. Sami Hyypiä Akatemiassa voi seurata mm. parhaiden pohjoismaisten junioriseurojen tasoa. Jos vertaa esimerkiksi tanskalaista huippuseuraa Midtjyllandia Suomen parhaaseen HJK:hon, klubilaisten ei tarvitse hävetä. Sen sijaan, jos ottaa Tanskan 15. parhaan seuran ja vertaa sitä Suomen 15. sijalla olevaan seuraan, ero on huima.

Jos haluaa löytää Suomi-futiksen kehittämiseen yhden viisasten kiven, se on tämä. Se sopii myös Seurojen Palloliitto -strategiaan. Jos esimerkiksi 5–8 vuoden päästä Suomen 15. paras seura on junioritoiminnaltaan samalla tasolla kuin Suomen nykyinen sijoilla 3–4 oleva seura, olemme ottaneet valtavan loikan eteenpäin. Se tarkoittaisi tietysti samalla sitä, että sijoilla 1–14 olevat seurat olisivat myös kaikki parantaneet toimintaansa. Nykyiseen tavoitteiden ”unelmahöttöön” verrattuna tämä olisi erilainen projekti. Selkeä kilpaurheilullinen tavoite helpottaisi myös Palloliiton uuden strategian jalkauttamista. Uskallan myös väittää, että ns. harrastejalkapallo ei kärsisi uudistuksesta. Sitä paitsi harrastajamäärien mahdollista muutosta olisi helppo seurata.

Mitä menetettävää meillä on, jos yrittäisimme jotain radikaalisti erilaista? Uskon, että merkittävä muutos olisi nähtävissä jo 3–5 vuodessa. Jos ulkomailta ja toisesta lajista haluaa ottaa mallia, niin Ruotsin jääkiekko teki 2000-luvun alussa selkeän kurssimuutoksen kohti kilpaurheilullisempaa mallia. Vajaassa 10 vuodessa Ruotsi nousi juniorijääkiekossa yhdeksi maailman huippumaaksi juniorijääkiekossa. Onko Ruotsin jääkiekon tie myös Suomen jalkapallon tie?

Juha Valla

***

Kirjoittaja on Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja.

 

Palloliitto, kannustan sua

Suomen Palloliitto on työstämässä historiallista organisaatiouudistusta. Tilanne on kaksijakoinen; uudistuksen näkökulmasta Suomen jalkapallon surkea tila on hyvä asia. Asetelma muistuttaa Nokian kanadalaisen ex-toimitusjohtajan Stephen Elopin kuuluisaa ”öljynporauslautta tulessa” -kirjelmää. Suomen FIFA-ranking on ennätyksellisen alhainen 108, hyviä futisuutisia saa hakea suurennuslasilla. Varmaan kenellekään ei jää epäselväksi, että edesmenneen presidentin Mauno Koiviston kuuluisa tokaisu ”tarttis tehrä jotain” sopisi toimintaohjeeksi myös suomalaiselle jalkapallolle.

Sitten huonot uutiset. Palloliitto on omalla toiminnallaan miltei koko 2000-luvun maalannut itseään nurkkaan. Vuosituhannen ensimmäiset 10 vuotta menivät harrastusjalkapallon ehdoilla. Vielä vuosikymmen sitten esimerkiksi junnufutiksen henkinen ilmapiiri oli sellainen, että vähäinenkin kilpaurheilullisuus oli lähes kriminalisoitu. SPL:n pönkittämä virallinen totuus oli, että pelaajamäärien kasvu johtaa automaattisesti myös parempaan urheilulliseen menestykseen. Palloliitto tiedotti sitten kasvavien pelaajamäärien ilosanomaa. Tämänkin seurauksena liiton uskottavuus on monen jalkapalloihmisen silmissä heikko.

Viimeisen viiden vuoden aikana suomalaisessa juniorifutiksessa ovat onneksi puhaltaneet raikkaammat tuulet. Tärkeimmät uudistukset ovat olleet Sami Hyypiä Akatemian perustaminen sekä SPL:n talenttituki. Ensimmäisen kerran kilpaurheilullisestikin orientoituneet seurat ovat saaneet huomiota. Samalla Kaikki Pelaa -ohjelman hulluimmat ideat hiipuivat oman mahdottomuuteensa. Näin syntyi kilpa- ja harrastefutiksen välille vähintäänkin rauhanomainen rinnakkainelo.

Vaikka Suomen FIFA-ranking 108 ei naurata, taustalla on myös myönteisiä hiljaisia signaaleja; mm. poikien maajoukkueiden aikaisempaa paremmat peliesitykset sekä nuorten pelaajien exodus ulkomaalaisiin akatemioihin. Tässä tilanteessa SPL:n riittävän radikaali organisaatiouudistus voisi lisätä hiivaa myönteiseen trendiin. Valitettavasti myös Suomi-futiksen ”kampaviineriosasto” on aktivoitunut, kun uudelleenjärjestely uhkaa ”yhdistysdemokratiaa”. Keitä nämä pullantuoksuiset ihmiset sitten ovat? He ovat niitä, joille on yhdentekevää, onko Suomen FIFA-ranking 18 vai 108: ”Eihän siinä ole kuin nolla välissä.” Näille ihmisille olennaista on, että oma piiritoimisto on mahdollisimman lähellä, vaikka siellä ei tulisi koskaan käytyäkään. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin oma paikka jossain piirin valiokunnassa.

Ehkä tämänkin vuoksi haluan kampanjahengessä kannustaa Palloliittoa rohkeuteen. Yritän perustella, miksi uudistus on välttämätön. Siis välttämätön, jos haluamme menestyä nykyistä paremmin. Mutta jos lämmin kahvi ja viineri valiokunnan kokouksessa riittävät, niin…

1. LÄHTÖTILANNE

A. Suomi ei ole jalkapallomaa. Useimmat suomalaiset eivät edes pidä jalkapallosta. Tämän lähtökohdan ymmärtäminen on tärkeää, kun me yritämme luoda jotain uutta. Historiallisina syinä voi pitää mm. Suomen myöhäistä kaupungistumista (vaikuttanut myös muiden palloilulajien pohjoismaisittain myöhäiseen leviämiseen) sekä tiettyjä urheilupoliittisia päätöksiä. Yksi tärkeimmistä oli se, että Suojeluskunnat ottivat Tahko Pihkalan johdolla jalkapallon sijaan lajikseen pesäpallon. Tämän seurauksena maalaispaikkakunnissa pesäpallosta tuli ykköspalloilu. Mielenkiintoista on myös se, että useissa vasemmistolaisissa seuroissa harrastettiin pesäpalloa.

B. Heikko seurakulttuuri. Kun suomalaisen urheilun pohja on ollut vahvasti yksilölajeissa, esimerkiksi jalkapalloon ei ole syntynyt Pohjoismaiden kaltaista seurakulttuuria, jossa seuroilla olisi omat kerhotalonsa ja harjoitusalueensa. Näin ”hiljaisen tiedon” muodostuminen ja leviäminen on suomalaisissa seuroissa ollut heikompaa kuin muissa Pohjoismaissa. Jopa HJK:ssa ei tarvitse mennä kuin reilut 10 vuotta taaksepäin, niin suurin osa seuran juniorijoukkueista harjoitteli ympäri kaupunkia.

Toinen esimerkki seurakulttuurin ohuudesta on lasten heikko sosiaalistuminen seuroihinsa. Vaikka asiat ovat viime vuosina parantuneet, ”vääränlainen” individualismi rehottaa edelleen. Muissa Pohjoismaissa pelaajat ovat jo 12-vuotiaana ylpeitä oman seuransa edustajia. He tietävät, miten AIK:n pelaaja poikkeaa Hammarbyn pelaajasta jne. Suomessa juniori on parhaimmassa tapauksessa sosiaalistunut omaan joukkueeseensa. Mm. HJK on viime vuodet tehnyt ansiokasta työtä seurakulttuurin kehittämisessä. Meillä on kuitenkin vuosikymmenten takamatka.

C. Palloliitto on pönkittänyt potkupallokulttuuria. Osittain byrokraattisista syistä Palloliiton toimintaa on ohjannut populistinen ”jalkapallovaalikarjan” mielistely. Usein on näyttänyt siltä, että Palloliiton strategia on määräytynyt sen mukaan, mistä saa eniten ääniä seuraavassa puheenjohtajavaalissa. Yksi valtava erehdys oli ns. pelisääntöajattelu. Tämän mukaan jokaisen joukkueen piti vanhempien kanssa käydä läpi joukkueen (huom!, ei seuran) pelisäännöt. Jos lajin oma liitto ei ymmärrä, että seura, ei yksittäinen joukkue, on jalkapallon ydinyksikkö, olemme hukassa. Onneksi viime vuosina ei ole enää tullut näitä uudistuksia, joissa liitto sabotoi oman toimintansa ydintä.

Suomalainen jalkapallo ei ole yksin eksyksissä missionsa kanssa. Koko suomalaista (kilpa)urheilua vaivaa identiteettikriisi. Aikaisemmin suomalaisen urheilun rakenne perustui yhteiskunnan laajempiin poliittisiin ja kielellisiin jakolinjoihin. Yhteiskunnan muutosten seurauksena tämä rakenne vanheni, mutta sen tilalle ei ole löytynyt yhtä vahvaa identiteetin pohjaa. Tämän etsimisessä urheilu ja liikunta ovat menneet pahemman kerran sekaisin. Se ei ole hyvä urheilulle, mutta ei myöskään liikunnalle.

D. Me emme osaa valmentaa jalkapalloa. Kun jalkapallo ei ole Suomessa tärkeä asia, me suhtaudumme valmennuksen kehittämiseen yliolkaisesti. Stefan Szymanskin ja Simon Kupersin erinomaisessa Why England lose -teoksessa käydään läpi syitä Englannin jalkapallon alisuorittamiseen. Yksi tärkeimmistä on se, että Englannin jalkapallo on muita Euroopan maita vielä selkeämmin työväenluokkainen laji. Maan työväenluokan kulttuuriin on kuulunut voimakas älyllisyyden vieroksuminen, mikä on Szymanskin ja Kupersin mukaan heijastunut myös englantilaiseen valmennukseen.

Maailmansotien välisenä aikana jalkapallo oli esimerkiksi Wienin kahviloissa politiikan ja taiteen ohella tärkeä debattien aihe. Tämä älyllinen suhtautuminen valmennukseen levisi sitten laajalti itäiseen Keski-Eurooppaan ja Balkanille, jonne syntyi maailmankin mittakaavassa poikkeuksellinen palloilukulttuuri.

Suomen tilanne muistuttaa Englantia potenssiin kymmenen. Eerikkilän valmennuskurssien pitkän ajan perinne on ollut se, että ”pääsee kotioloja pakoon Forssan yöhön”. Tämä kulttuuri on onneksi nuorempien ja jalkapallosta aidosti innostuneempien sukupolvien myötä hälvenemässä, mutta se kertoo, mistä me tulemme.

Suomalaisen valmennuksen heikko tila on samalla kuitenkin suuri mahdollisuus. Tämän puutteen määrätietoinen ja pitkäjänteinen parantaminen vie suomalaista jalkapalloa varmasti parempaan suuntaan. Ensimmäiset askeleet on jo otettu: Sami Hyypiä Akatemiassa toimiva katalonialainen Soccer Service antaa ainakin allekirjoittaneen näkökulmasta Suomessa ennen näkemättömän laadukasta valmennuskoulutusta.

Oman osaamisen riittämättömyyden tunnustaminen ei ole kuitenkaan helppoa. 25 vuoden valmennuskokemuksella on kova pala kuunnella yliopistossa opiskelleita jalkapallovalmennuksen asiantuntijoita ja tunnustaa oma osaamattomuus. Siksi tarvitsemme AA-kerhon tyyppistä alastonta rehellisyyttä: ”Minä olen Juha, en ymmärrä jalkapallosta riittävästi. Mutta. Minä olen valmis yrittämään uudestaan ja olen valmis hylkäämään aikaisemmat epäonnistuneiksi todetut toimintatapani”.

2. MUUTOKSEN MAHDOLLISUUS

A. Graalin malja vai kaizen? Kun suomalaiset futisihmiset ovat liian usein henkisesti laiskoja, me haemme helppoja ratkaisuja. Me kaipaamme yhtä suurta muutosta, jonka seurauksena suomalainen jalkapallo yhtäkkiä muuttuisi kokonaan. Se on futisihmisten Graalin malja. En kiistä suuren muutoksen tarvetta. Itse asiassa Palloliiton nykyisessä organisaatiouudistuksessa on tällaisen suuren ja välttämättömän muutoksen aihiot.

Uudistustarve on kuitenkin kaksijakoinen. Muutaman ison uudistuksen lisäksi me tarvitsemme ainakin parhaisiin seuroihin jatkuvan kehityksen periaatetta. Ruotsalaiselta jääkiekkovalmentajalta Curre Lindströmiltä jäi Suomeen lentävä lause ”ännu lite bättre”, joka on kliseisyydestään huolimatta järkevä slogan. Se on kansanomainen ruotsinnos japanilasten kaizen-periaatteesta, joka tarkoittaa jatkuvan kehittämisen prinsiippiä. Kun meidän seuroiltamme suurelta osin puuttuu syvällinen identiteetti ja päämäärä, kaizenia on vaikea toteuttaa. Sen sijaan jossain HJK:n tai Hongan tapaisessa seurassa kaizenin pitäisi olla arkipäivää.

B. Rohkea rokan syö – Palloliiton on uskallettava johtaa. Palloliiton organisaatiouudistuksen myötä Suomessa on valtava mahdollisuus uudistaa radikaalisti jalkapallon toimintakulttuuria. On oltava rehellinen: tehtävä ei ole helppo. Esimerkiksi Palloliiton Komsomol-tyylinen tiedotuskulttuuri kääntyy nyt järjestön uudistuspyrkimyksiä vastaan. Miksi täytyy tehdä mittavia uudistuksia, kun kaikki on SPL:n mukaan hyvin?

On myös uskallettava esittää kipeitä kysymyksiä. Miksi me emme ole parempia kuin mitä me olemme? Saammeko käytettävistä resursseista edes kohtuullisesti tehoja irti? Missä on suomalaisen jalkapallon aleneva rajahyöty? Mihin seuraava euro pitäisi sijoittaa, jotta se tuottaisi parhaan mahdollisimman tuloksen?

Maailman urheilusta löytyy esimerkkejä onnistuneista uudistuksista. Yksi huikeimmista on Ison-Britannian olympiaurheilu. Vuonna 1996 Atlantan olympialaisissa Ison-Britannian ”team of shame” sai 15 mitalia (vain yksi kulta) ja sijoittui maiden mitalitilastossa 36. sijalle. Viime vuonna britit saalistivat 67 mitalia (27 kultaa) ja olivat mitalitilastossa toisena. Nousu takaisin huipulle kesti 10 vuotta, viimeiset kolmet kesäolympialaiset ovat kaikki olleet menestyksekkäitä.

Itse ehdotan uimista suomalaisen urheilun vastavirtaan ja rajua satsausta huippu-urheiluun. Mitä meillä on menetettävää? FIFA-ranking putoaa sijalta 108 sijalle 120?

Juha Valla

Kirjoittaja on Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja.

Kadonnutta reippautta etsimässä

Kun elää riittävän vanhaksi, näkee kaikenlaista. Itselläni on 25 vuoden kokemus jalkapallon juniorivalmennuksesta. Välillä uskonpuute valtaa mielen. Suomalaisessa valmennuksessa on tuhat ja sata asiaa, jotka voisi tehdä paremmin. Aloitan toimintaympäristöstä, ja siinä tapahtuneista muutoksista. Kirjoitan pojista, koska en ole tyttöjä valmentanut.

Keskusteluissa kollegoiden kanssa on yksi yhteinen nimittäjä: monilta suomalaisilta pojilta on reippaus kateissa. Miksi?

Perussyy on varmasti lasten liikkumisen väheneminen. Lapset eivät enää leiki itsenäisesti yhtä paljon ulkona kuin ennen. Sama koskee pihapelejä. Muutos näkyy seuratyössä. Sattumalta valitussa lapsiryhmässä havaitsee aikaisempaa passiivisempia lapsia. Lisäksi perusmotoriset valmiudet ovat heikentyneet; tasapaino järkkyy, koordinaatio ei riitä edes helppoihin suorituksiin. Kun ei pysty, ei myöskään uskalla.

Monien vanhempien ylihuolehtiva asenne ei auta. Curling-vanhemmuus on rantautunut myös Suomeen: ”Meidän Jani-Petteri ei pidä taklaamisesta, löytyisikö pelipaikka, jossa ei tarvitse taklata?” Olen vuosien varrella ”vääntänyt kättä” vanhempien kanssa erilaisista asioista, useimmiten peliajasta. Viime vuosina on yleistynyt huoli toiminnan rajuudesta tai kurin ankaruudesta. Siitä puhe, mistä puute.

Toronton yliopiston psykologian professorin Jordan Petersonin mukaan vanhemmat tekevät lapsilleen suuren karhunpalveluksen, kun he ylisuojelevat heitä. En ole esimerkiksi koskaan nähnyt alle 10-vuotiaiden peleissä vakavaa loukkaantumista. Jalkapallo on siis tässä vaiheessa varsin turvallinen laji. Silti tämäkin asiaa herättää huolestuneisuutta.

Meitä paremmissa jalkapallokulttuureissa helikopterivanhempien muodostama ”uhka” nuorten pelaajille sosiaalistumiselle on ratkaistu konkreettisesti. Esimerkiksi Italia on jo elokuvista ja kirjallisuudesta tunnettu ylihuolehtivista äideistä. Ehkä juuri sen vuoksi italialaisissa junioriseuroissa on vanhemmille tarkat säännöt.

Italian jalkapalloliiton psykologi Ferdinando Consorte vieraili luennoimassa Suomessa noin 10 vuotta sitten. Hän oli tarkkasilmäisenä ammattilaisena havainnoinut vierailukohteensa juniorijoukkueita. Hänen mukaansa vanhempien ja valmentajien suhde oli Suomessa liian epämääräinen: suomalainen jalkapallokulttuuri ei tukenut valmentajan auktoriteettia riittävästi. Esimerkiksi Suomessa vanhemmat tuovat usein lapsensa autolla suoraan harjoituskentälle. Tämä oli italialaisen mielestä virhe; ilman pukukoppirituaaleja menetettiin tärkeä tilaisuus lasten sosiaalistamiselle. Pukukoppi on Italiassa ”pyhä” jo pienestä lähtien ja vanhemmilta kielletty alue.

Kun sosiaalistuminen on näin erilaista, niin ovat myös seuraukset. Suomalaisen joukkueen käydessä esimerkiksi 10–12 vuoden iässä ulkomaalaisessa turnauksessa ero jalkapallomaihin on suuri. Suomalainen juniori on usein lippalakkimies, kun saman ikäinen italialainen poika on jo miniatyyriammattilainen. Virkaintoinen suomalaisäiti tunkeutuu ottelupalaveriin laittamaan pojille aurinkorasvaa, futismaissa ei. Suomalainen vanhempi saattaa ihmetellä, kuinka kulttuurimaan valmentaja kohtelee lapsia liian ankarasti. Itse en ole ulkomailla (Venäjää lukuun ottamatta) törmännyt ulkomaalaisten kollegoiden epäasialliseen käytökseen. Tiukkaan ja määrätietoiseen kylläkin.

Onko suomalaisten poikien reippauden inflaatio vain illuusio tai nostalgisen valmentajan mutuilua? Liikunnan määrän vähenemisestä on ainakin tieteellistä tutkimusta. Liittyykö poikien aktiivisuuden alakierre poikien vaikeuksiin muutenkin? Suomelle koulutusmaan mainetta tuoneissa Pisa-tutkimuksissa maamme menestys on pääosin tyttöjen varassa. Poikien pärjääminen on sen sijaan laskevalla uralla. On vaikea kuvitella, että se johtuisi poikien tyhmentymisestä. Jokin nykyisessä koulutusjärjestelmässä syrjäyttää monet pojat, tai saa vähintään osan alisuorittamaan. Olisiko yksi parannuskeino enemmän liikuntaa sisältävä koulu?

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on ansiokkaasti pitänyt esillä poikien kasvatukseen liittyviä haasteita. Tähän väliin on varmasti pakko laittaa disclaimer, että aiheesta puhuminen ei tietenkään tarkoita tyttöjen ongelmien vähättelyä tai ohittamista. Aihe tuntuu kuitenkin ladatulta. Kirjoitin kerran lehtiartikkelin, jossa sivusin teemaa. Yhden, nyt jo edesmenneen, huippuasiantuntijan mukaan noin 20 % pojista hyötyisi poikakouluista. Hänen mukaansa tällaisen koulun tyyli ja tapa opettaa voisi olla perinteisestä koulusta poikkeava. Se voisi esimerkiksi pitää sisällään normaalia enemmän liikuntaa. Haastateltavani kuitenkin kielsi minua julkaisemasta lainausta. Arvostettu tiedemies ei julkisen teilauksen pelossa halunnut mielipidettään julkisuuteen. Valitettavasti tapaus kertoo aiheen arkaluontoisuudesta. En usko, että asenneilmapiiri on tässä suhteessa parantunut.

Oma asiantuntemukseni ei tietenkään riitä ehdottamaan poikakoulujen palauttamista. En sitä kannattaisi varmaan muutenkaan. Sen sijaan uskallan väittää, että joukkuelajit ovat oikealla tavalla (tämä on olennainen asia) valmennettuna luonnollinen keino opetella frustraationsietoa, voittamisen ja häviämisen suhteuttamista, vastustajan oikeanlaista kunnioittamista, pitkäjänteisyyttä yms. Siis monipuolista sosiaalistumista.

Yksi innostunut maahanmuuttajataustainen futisisä sanoi minulle kerran, että Suomessa kasvatetaan ”kakkupoikia”. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu osuvasta termistä. Jos me haluamme tulevaisuudessa parempaa juniorifutista Suomeen, yksi ratkaiseva tekijä on seurojen toiminnan muuttaminen reippaammaksi. Myös vanhempien tulee sallia lapsilleen fyysisiä ja henkisiä rajoja enemmän koettelevia harrastuksia. Tällaista toimintaa tarjoavat seurat menestyvät. Näiden seurojen pelaajat myös voivat paremmin.

 

Juha Valla

Kirjoittaja on Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja.