Muutoksentekijät Kyproksella

Pafos FC:n harjoituskeskuksen yläkerrassa on lauantai-iltana hiljaista. Kyproslaisseuran edustusjoukkue on harjoitusleirillä Itävallassa. Junioreiden sarjat eivät ole vielä alkaneet, ja osa joukkueista on harjoitustauolla.

Toimistohuoneesta kuuluu ainoastaan tietokoneen näppäimistön ääniä sekä ajoittain vilkasta puheensorinaa.

Rasmus Jansson, 24, ja Spyros Mylordos, 21, täyttävät Exceliin tietoja pelaajista ja päivittävät analyysejä. Tunnelma on kuin startup-yrityksessä, jossa yritetään keksiä joka päivä erilaisia ideoita.

Yksi onnistuneista ideoista on ollut Iso-Britanniassa asuvan koodarin rekrytoiminen auttamaan seuran tietokannan kehittämisessä – ilmaiseksi.

Suomalaisen Janssonin ja kyproslaisen Mylordosin työpäivien pituus on keskimäärin 12 tuntia, johon sisältyy harjoituspäivinä noin neljä tuntia työskentelyä kentällä. Muu työaika menee esimerkiksi harjoitusten analysointiin, seuraavan päivän suunnitteluun sekä muihin suunnittelu- ja analysointitehtäviin.

Toimistohuoneen lattialla on latauksessa radiopuhelimia seuraavan viikon harjoituksia varten. GPS-laitteet, drone-lennokit ja videokamerat ovat yhtä luonnollinen osa arkea kuin liivit ja pallot.

Kesken lauantai-illan Janssonin puhelimeen kilahtaa WhatsApp-viesti. Pafos FC:n seurajohto haluaisi suomalaisen takaisin Kyproksen pääsarjassa pelaavan edustusjoukkueen analyytikoksi.

Jansson ei innostu ajatuksesta. Hän on työskennellyt viimeiset viikot Pafos FC:n akatemiassa uudessa roolissa. Englanninkielinen titteli on head of performance. Uudessa tehtävässä hän voi vaikuttaa seuran koko junioripuoleen.

Janssonin puhelin hälyttää uudelleen. Tällä kertaa toisessa päässä on seuran yhden akatemiajoukkueen päävalmentaja, joka kysyy vinkkejä rondoharjoitteen suunnitteluun.

Pafos FC:n akatemiassa puhaltavat uudet tuulet. Akatemian U13-U17-joukkueiden valmennuspäällikkönä aloitti kesäkuussa virolainen Gert Remmel, joka toimi aikaisemmin seuran U19-joukkueen päävalmentajana. Valmennuspäällikön työn ohella Remmel valmentaa akatemian U16- ja U17-joukkueita, joissa hänen apunaan toimii Iikka Miettinen.

Kaksikko on nähnyt paikallista jalkapalloa vuoden ajan.

”Kyproksen juniorijalkapallossa haetaan tulosta pelaajia strategisesti passivoimalla. En kritisoi tuloshakuisuutta, vaan sitä, miten tulosta haetaan. Jalkapallo on täällä todella hidasta, staattista ja positiopohjaista. Pelaajien pelaaminen on superpassiivista ja intensiteettiä välttävää. Tästä on seurannut, että vain pari Kyproksen maajoukkuepelaajaa pelaa ulkomailla”, myös Suomessa ja Italiassa valmentanut Remmel kertoo.

”Juuri tässä asiassa yritämme tehdä Pafos FC:ssä lyhyessä ajassa ison eron maan muihin seuroihin. Haluamme toimia yliaktiivisesti.”

Remmelin ja muiden valmentajien tavoitteena on toteuttaa akatemiassa lean startup -ajattelua. Jokainen harjoite kuvataan ja analysoidaan välittömästi jälkikäteen. Tämä on syy, minkä takia valmentajien työpäivät jatkuvat iltapäivän harjoitusten jälkeenkin.

Analyysien perusteella arvioidaan, mitä toiminnassa täytyy muuttaa. ”Kokeile, tutki, hylkää, tee uudelleen”, Remmel tiivistää ison kuvan. Status quo -ajattelua halutaan rikkoa.

Iikka Miettinen (vas.), Rasmus Jansson, Spyros Mylordos ja Gert Remmel keskustelevat Pafos FC:n harjoituskeskuksen toimistolla.

***

Alle 15-vuotiaiden akatemiajoukkueen toisena valmentajana toimiva Mylordos muuttaa yhden harjoitteen drillistä rondoksi, sillä syöttöjen määrä harjoitteessa ei ole ylittänyt asetettua tavoitetta.

Aikaisemmin Mylordos toimi harjoittelijana englantilaisen Southampton FC:n akatemiassa. Valmentamisen lisäksi hän työskentelee ylennyksen saaneen Janssonin alaisena akatemian performance-tiimissä. Tiimiin kuuluu myös Matheos Mesaritis, joka valitsi Amsterdamin yliopistossa opiskelun sijasta työskentelyn Pafosissa.

”Tarjosimme Spyrosille rekrytointiprosessin päätteeksi U15-akatemiajoukkueen toisen valmentajan paikkaa. Kysyimme häneltä ennen sopimuksen tekemistä, sopiiko se hänelle. Spyros vastasi, että ”ei”. Hän halusi tehdä vielä paljon enemmän töitä”, Remmel kertoo.

Mylordosin kuukausittaisella työmäärällä tuntipalkaksi tulee muutama euro.

Remmelin mukaan Pafos FC:n toiminta-ajatusta kuvaa parhaiten Maailman Terveysjärjestö WHO:n johtavan epidemiologin, tohtori Mike Ryanin näkemys pandemioiden torjunnasta.

”Be fast, have no regrets. You must be the first mover. The virus will always get you if you don’t move quickly. You need to be aware. If you need to be right when you move, you will never win.”

Liiku ja toimi nopeasti. Ole ensimmäinen. Älä mieti jälkiseurauksia.

Remmel näkee, että virus-sanan tilalle voi vaihtaa sanan jalkapallo. Peli muuttuu hurjaa vauhtia. Ainoa varma asia on muutos.

Pelkästään korkean intensiteetin juoksujen ja sprinttien määrä on kasvanut radikaalisti. Tällä muutoksella on ollut vaikututusta kaikkien pelin eri vaiheiden spesifisten pelitekojen määrään ja kontekstiin.

”Seuramme U15-pelaajia tulee valmistaa jalkapalloon, jota pelataan viiden vuoden päästä, ei jalkapalloon, jota pelataan tänään tai varsinkaan eilen”, Remmel korostaa.

”Valmentajista 99 % luottaa omaan subjektiiviseen pelimalliinsa, joka on hyvin vahvasti sidoksissa lokaaliin kulttuuriseen kontekstiin. Me valmennamme Pafosissa todennäköisyyksien, datan ja pelin kehityksen kautta.”

”Pelaajien arviointi perustuu pelkästään objektiivisiin mittareihin, eikä esimerkiksi siihen, tykkäämmekö jostain pelaajasta tai näyttääkö pelaaja subjektiivisesti yrittävän paljon. Jokaiselle pelipaikalle on määritelty esimerkiksi se, kuinka paljon pelaajalla täytyy tulla korkean intensiteetin juoksuja, sprinttejä ja voitettuja kaksinkamppailuja per peli. Mittaamme harjoituksissa ja peleissä myös muun muassa prässäämisen ja ensimmäisen kosketuksen tehokkuutta, syöttöjen diagonaalisuutta, peliasentoja sekä syöttöprosentteja”, hän avaa.

Remmel kertoo, että jokaisesta akatemiapelaajasta tehdään pelaajakortti, joka sisältää dataa yli 20 ominaisuudesta, kuten ketteryydestä, nopeudesta ja oppimistyylistä.

Kesken keskustelun U16- ja U17-joukkueiden valmentaja Iikka Miettinen, 31, avaa PowerPoint-esityksen.

Muun muassa Pietarin suurseura Zenitin akatemiassa aikaisemmin työskennellyt Miettinen haluaa näyttää esimerkin datan käytöstä.

Miettisen esittämässä diassa on kuva, jossa jalkapallokenttä on jaettu pituussuunnassa neljään yhtä suureen sektoriin. Jokaisen sektorin yllä on luku: 60,7 % – 62,1 % – 59,5 % – 41,3 %.

Prosenttiosuudet kuvaavat sitä, kuinka suuri osuus kunkin alueen sisällä tapahtuvasta pelikäyttäytymisestä sisältää havainnointia.

Omalla kenttäpuoliskolla havainnoinnin merkitys on suurempi kuin vastustajan kenttäalueella. Viimeisellä sektorilla ennen vastustajan maalia havainnoinnin osuus peliteoissa on kaikkein pienin.

Tämä on yksi esimerkki siitä, millaista dataa Remmel, Miettinen ja Jansson ovat keränneet.

Valmentajat pitivät talvella useita Zoom-palavereita norjalaisen professori Geir Jordetin kanssa, joka on tutkinut kenties kaikkein syvällisimmin havainnointia jalkapallossa.

Jansson kävi läpi aihetta koskevat tutkimukset ja laati yhteenvedon eri aineistoista.

Saatu data ohjaa voimakkaasti Pafos FC:n akatemiajoukkueiden harjoittelua. Hyökkäysalueella toiminta perustuu selkeisiin malleihin, automaatioon. Pelaajien halutaan toimivan kolmannesta sektorista alkaen kiihtyvyysperiaatteella sekä kollektiivisesti että yksilöllisesti. Havainnointia on vähemmän kuin omalla kenttäpuoliskolla.

Kun harjoituksissa on esimerkiksi neljällä kahta vastaan pelattavia rondoja, puolustavat pelaajat ovat useammin pallollisina kuin hyökkääjät. Tämä johtuu siitä, että puolustavilla pelaajilla tulee tutkimusten perusteella enemmän havainnointia kuin hyökkäävillä pelaajilla.

”Tutkimukset osoittavat, että jalkapallossa ei ole enää, toisin kuin vielä kymmenen vuotta sitten, tarvetta universaalille havainnoinnille. Lisäksi nykypäivän jalkapallo on tietyissä tilanteissa jo niin nopeaa, että havainnoinnin merkitys on minimaalinen”, Remmel sanoo.

Valmentajat keskustelevat harjoitteista ennen maanantai-iltapäivän harjoituksia.

***

Myös Rasmus Jansson kuuluu Remmelin valmennustiimiin U17- ja U16-joukkueissa. Hänen tehtäviinsä sisältyy esimerkiksi harjoitusten kuvaaminen drone-lennokilla ja yhteydenpito radiopuhelimella Remmeliin ja Miettiseen.

Järjestelyn tarkoituksena on varmistaa, että valmentajat voivat puuttua välittömästi jo harjoitusten aikana epäkohtiin, kuten pelaajien sijoittumiseen tai liikkeisiin.

Pafos FC:ssä valmentajien odotetaan keksivän ratkaisuja ongelmiin. Kun seuralta puuttuivat kameroiden jalustat, valmentajat ajoivat autonsa kentän reunalle ja laittoivat kamerat autojen katoille. Näin harjoituksia pystyttiin kuvaamaan paremmin. Kuten pelaajat, myöskään valmentajat eivät saa pysähtyä.

Iikka Miettinen lähettää U16- ja U17-joukkueen harjoitussuunnitelmat muulle valmennustiimille aina harjoituksia edeltävänä iltana. Lean startup -ajattelun hengessä edeltävistä harjoituksista saatu data ja sen analysointi vaikuttavat seuraavien harjoitusten sisältöön.

Jokaisen akatemiavalmentajan tulee lähettää omat harjoitussuunnitelmansa valmentajien yhteiseen WhatsApp-ryhmään. Remmelin mukaan tähän on selkeä syy. Kun valmentajat ovat aktiivisia, he puskevat toinen toisiaan eteenpäin.

Miettisen lähettämään harjoitussuunnitelmaan on merkitty prosenttiosuuksin, kuinka paljon harjoitusten kokonaiskestosta on toimintaa (active time), palautumista (rest time) ja muuta aikaa (other time), kuten harjoitteiden organisointia. Toiminnan osuuden pitää olla aina suurin.

Remmelin mukaan Pafos FC:ssä harjoittelun tulee tähdätä siihen, että toiminnan osuus harjoituksista on 60–70 %. Harjoitusten jälkeen Jansson analysoi videoilta ja GPS-datasta, onko tavoitteeseen päästy.

”Jalkapallo on ennen kaikkea toimintaa ja vasta sen jälkeen strategiaa. Kenttä ei voi olla paikka pelaajan ja valmentajan väliselle dialogille. Pelaajat täytyy saada toimimaan harjoituksissa, jolloin harjoittelua ei saa ”rikkoa” dialogilla. Keskusteluiden ja videoiden paikka on ennen ja jälkeen treenien”, Remmel sanoo.

Valmentajien työnjako on selvä. Valmennuspäällikkö Remmelin tehtäviin kuuluu valmentamisen lisäksi muun muassa koulutukset, valmentajapalaverien johtaminen, harjoitussuunnitelmien tarkistus, pelin kehityksen seuraaminen, akatemian toimihenkilöiden rekrytointi sekä neljännesvuosittain tapahtuva raportointi Pafos FC:n seurajohdolle.

Miettisellä on tärkeä rooli valmentamisen ohella harjoittelun suunnittelussa ja analysoinnissa. Lisäksi hänen työnkuvaansa kuuluu uuden tiedon etsiminen.

Tampereelta lähtöisin oleva valmentaja kasvoi jo Pietarissa ahkeran työnteon kulttuuriin.

”Totuin Zenitissä siihen, että työpäivä loppuu silloin, kun työt on tehty. Joskus on normaalia, että tulee 14-tuntisia päiviä, jos työn määrä sattuu olemaan iso. Jos olisin tottunut työkulttuuriin, jossa tehdään töitä vain tiettyyn kellonaikaan asti, niin meidän staffissa ei pärjäisi”, Miettinen kertoo.

Jansson analysoi toimintaa, kuvaa harjoituksia, käsittelee suurta määrä harjoitus- ja otteludataa sekä on Remmelin ja Miettisen apuna harjoituksissa.

”Asioita pitää priorisoida, jotta kaikki tapahtuisi ajallaan. Koska päivän venyttäminen ei riitä tiukassa aikataulussa, meidän täytyy priorisoida tärkeimmät asiat toissijaisten asioiden edelle”, Jansson kuvailee työtään.

Remmel ja Miettinen hakevat säännöllisesti sparrausapua eri ammattilaisista. Yksi tärkeä keskustelukumppani on ollut Tvrtko Dumančić, joka on työskennellyt aikaisemmin muuan muassa kroatialaisen Dinamo Zagrebin junioriakatemian psykologiana. Kontaktien luominen on valmentajien arkea.

Pafos FC:n toiminta on herättänyt mielenkiintoa myös Kyproksen ulkopuolella. Venäläisen Lokomotiv Moskovan 8-vuotiaiden akatemiajoukkueen valmentaja Vlad Nakvasin on yksi niistä valmentajista, joka on saapunut heinäkuussa tutustumaan Pafos FC:n toimintaan. Italian maajoukkueen mestarivalmentaja Roberto Mancini on ollut Miettiseen useammin yhteydessä kuin valtaosa suomalaisvalmentajista.

”Minulla ja Iikalla menee joka päivä useampi tunti kommunikointiin eri eurooppalaisten jalkapallo- ja urheilutoimijoiden kanssa”, Remmel taustoittaa.

Suomalaisista sparrauskumppaneista Remmel nostaa esille muun muassa Saksassa hyvää työtä tehneen koripallovalmentaja Tuomas Iisalon.

Myös datan merkitys ja toiminnan analysoinnin tärkeys toistuvat useita kertoja valmentajien kommenteissa.

”Meillä ei ole sellaista mikrosykliä, että harjoittelisimme esimerkiksi aina tiistaisin puolustamista ja torstaisin hyökkäämistä. Peleistä ja harjoituksista saatu data kertoo, mitä asioita meidän täytyy harjoitella”, päävalmentaja kertoo.

Iikka Miettinen mittaa pelaajien pituutta ennen harjoitusten alkamista.
Rasmus Jansson asettaa videokameran valmiiksi ennen kuin harjoitukset alkavat.

***

Remmel, Miettinen ja Jansson toteuttavat harjoittelussa prinsiippejä, jotka perustuvat dataan ja todennäköisyyksiin. Prinsiipit ovat käyttäytymisperiaatteita, jotka ohjaavat pelaajia toimimaan intensiivisesti ja pelin vaatimusten mukaisesti.

Prinsiipit ovat Remmelin ”valmennusmetodi”, jota hän pyrkii siirtämään kaikkiin Pafos FC:n akatemiajoukkueisiin.

Pelikäyttäytymisperiaatteita on kaikkiaan kymmenen. Ne muodostavat pohjan kaikelle harjoittelulle. Prinsiippejä toteutetaan läpi kauden, ei erillisissä jaksoissa.

Yksi prinsiipeistä on kohti palloa. Se linkittyy vahvasti toiseen periaatteeseen, liikekuvamallin ylläpitoon. Remmelin mukaan pelaajien täytyy olla jatkuvassa liikkeessä, sillä pysähdykset syövät energiaa ja tappavat intensiteettiä.

Kyse on esimerkiksi siitä, että pelaaja pystyy askeltiheyttään säätämällä ja painopistettään laskelmalla jatkamaan liikkumista ilman pysähdyksiä.

”Tavoitteemme on olla kollektiivitasolla sekä pallollisena että pallottomana niin intensiivisiä, että rikomme vastustajan päätöksentekoa. Silloin vastustajat joutuvat adaptoitumaan meidän toimintaamme.”

Kohti palloa -prinsiipin tavoitteena on se, että Pafos FC:n pelaajat pääsevät vastustajan päätöksentekosyklin sisään. Peleistä saadut tilastot kertovat, että vastustajan päätöksentekokyky heikkenee, kun tila ja aika pienenevät.

Remmelin mukaan yksi huonoimmista asioista, jonka pelaaja voi tehdä pelissä on se, että hän jää pallollisen ja pallottoman vastustajapelaajan väliin. Tällöin pelaaja ei vie pallolliselta vastustajalta tilaa ja aikaa prinsiipin mukaisesti. Toisaalta pelaaja ei myöskään sulje vaihtoehtoa pelata pallottomalle pelaajalle. Mikäli pelaaja tekisi näin, pallollinen vastustajapelaaja joutuisi havainnoimaan muita vaihtoehtoja, mikä on hidasta ja antaa muille oman joukkueen pelaajille mahdollisuuden riistoon. Vaihtoehtoisesti oman joukkueen muut pelaajat ehtivät pallon alle, mikä paradoksaalisesti voittaa aikaa ja tilaa joukkueelle.

”Towards the ball or escape, but don’t stop”, Remmel tiivistää englanniksi. Miettisen mukaan tässä asiassa on puutteita isoissakin ammattilaisseuroissa.

Esimerkki kuvastaa Remmelin, Miettisen ja Janssonin lähestymistapaa. Tärkeintä on toiminta, action. Vaikka pelaaja valitsee yllä esitetyssä esimerkissä jälkikäteen arvioituna huonomman vaihtoehdon, hän kuitenkin toimii.

”Toimintaan pyrkivä pelaaja on älykäs pelaaja”, virolainen valmentaja sanoo.

Tai kuten tohtori Mike Ryan sanoisi: “If you need to be right when you move, you will never win.”

Intensiivisestä toiminnasta on muitakin esimerkkejä. Valmentajat haluavat, että pelaajat heittävät sivurajaheitot aina neljän sekunnin sisällä. Kun pallo menee harjoituksissa yli rajojen, Miettinen aloittaa joka kerta laskemaan yhdestä neljään. Jos joukkue ei saa heitettyä palloa peliin määrätyssä ajassa, vastustaja saa heiton.

”Kun heitämme sivurajaheitot nopeasti, vastustaja ei pääse uudelleenorganisoitumaan. Pelissä tulee yhteensä keskimäärin 43 heittoa. Kun toimimme heitoissa aina intensiivisesti, pystymme pitämään vastustajan stressin ylätasolla. Otamme tietysti kontekstin huomioon. Jos johdamme seitsemän minuuttia ennen loppua 2–0, emme heitä rajaheittoja neljässä sekunnissa”, Remmel tuo esille.

Harjoitteiden kuvaaminen ja analysointi ovat keskeinen osa Pafos FC:n akatemiatoimintaa.

***

Talan kylän nurmikentällä Pafosin pohjoispuolella paistaa aurinko. Seuran harjoituskeskus on remontissa, joten joukkueet ovat siirtyneet muutaman kuukauden ajaksi harjoittelemaan lähialueen muille kentille.

Rasmus Jansson ottaa käteensä valkoisia nauhoja, tappeja sekä vasaran. Alle 17-vuotiaiden joukkueen harjoitukset ovat alkamassa vajaan kahden tunnin kuluttua.

Jansson käy järjestyksessä läpi kentän jokaisen kulman. Hän laskee kulmalipulta ensin 20 metriä kohti keskiviivaa, palaa takaisin ja laskee vielä 15 metriä kohti maalia. Kahden merkin väliin tulee valkoinen nauha. Nauha kiinnitetään kenttään, jolloin se rajaa kulmasta määrätyn alueen pelikentän ulkopuolelle. Tämä on Pafos-line. Jansson toistaa saman operaation kolmessa muussa kentän kulmauksessa.

Pafos-line on yksi esimerkki toimintatavasta, jolla valmentajat haluavat manipuloida pelaajien pelikäyttäytymistä.

Joukkueen hyökätessä kohti vastustajan päätyä peliä halutaan ohjata kohti vastustajan maalia, sillä joukkue ei saa pelata hyökkäysalueella valkoisten nauhojen ulkopuolella. Tämä ohjaa pelaajia pyrkimään alueille, joista maalisyötöt datan perusteella useimmiten annetaan.

”Kun valmensimme Iikan kanssa Italiassa, vaihdoimme ajatuksia Bologna FC:n Serie A -joukkueen silloisen toisen valmentajan Luca Gottin kanssa. Hän kyseenalaisti ajatuksemme esimerkiksi pienentää hyökkäysaluetta rajaamalla kulmat pois. Kävimme asiasta kovaa keskustelua ja kerroimme, kuinka kaikki perustuu todennäköisyyksiin. Miltä alueilta maaliin johtavat syötöt useimmiten annetaan? Kun kävimme myöhemmin pelaamassa Giorgione Calcion U19-joukkueen kanssa Udinesen edustusjoukkuetta vastaan, jonne Gotti oli pestattu, näimme Udinesen hyödyntävän täysin samoja alueita ja viivoja, joita käytimme Giorgionessa”, Remmel kertoo esimerkkinä.

Ensimmäiset pelaajat saapuvat kentälle. Harjoitusten alkuun on vielä noin puoli tuntia aikaa.

Kaikki Pafos FC:n akatemiajoukkueen pelaajat punnitaan ennen ja jälkeen jokaisen harjoituksen. Tarkoituksena on seurata pelaajien lihasmassan kehittymistä, mutta myös auttaa pelaajia ymmärtämään nesteytyksen ja ravinnon tarve harjoitusten jälkeen. Pelaajia kasvatetaan hiljalleen ammattilaisjalkapallon käytäntöihin.

Pelaajien pituus mitataan kerran viikossa, sillä osa junioreista on vielä murrosikävaiheessa.

Kerran viikossa pelaajat tekevät Janssonin johdolla myös keskittymistä ja tarkkaavaisuutta mittaavan PVT-testin. Tulosten perusteella valmentajat voivat arvioida, onko pelaaja tarpeeksi valmis toimimaan intensiivisesti vai onko harjoittelua tarvetta eriyttää yksittäisten pelaajien kohdalla, jos tulokset osoittavat keskimääräistä huonompaa keskittymistä.

Akatemiapelaajien kännyköiden käyttöä on rajoitettu harjoitus- ja ottelutapahtumissa. Esimerkkiä on haettu Pafos FC:tä isommista akatemioista.

Myös kilpailullisuuteen kasvattamisella on iso merkitys akatemian toiminnassa. Jokaisesta peliharjoitteesta lasketaan pelaajakohtaiset voittoprosentit, jotka merkitään pukukopin seinällä olevalle taululle.

Pelien sääntöjä ja alueita muuttamalla pyritään seuraamaan, ketkä pelaajat sopeutuvat parhaiten. Remmelin mukaan on selvää, että pelaaja, jonka voittoprosentti on pitkällä aikavälillä 65 %, on useammin avauksessa kuin pelaaja, jonka voittoprosentti on alle 30 %.

Yksi harjoituksissa käytettävistä peleistä on ”murder ball”. Pelaajat pelaavat ilman sääntöjä ja pallon mennessä yli valmentajat laittavat välittömästi uuden pallon peliin. Valmentajat puuttuvat vain vakavimpiin rikkeisiin. Myös murder ballin tarkoituksena on selvittää, ketkä pelaajat ovat sopeutuvimpia muuttuviin tilanteisiin.

”Tärkeintä ei ole se, onko pelaaja tai valmentaja fiksu, vaan se, pystyykö hän sopeutumaan ja samalla säilyttämään tietyntasoisen toimintakyvyn”, Remmel painottaa.

Jansson ja Spyros Mylordos laittavat Pafos-viivat valmiiksi harjoituksia varten. Viivojen tarkoitus on ohjata pelaajien pelikäyttäytymistä.
Päävalmentaja Gert Remmel antaa U17-joukkueen pelaajille ohjeita ennen harjoituksia.

***

”One step back! Only lazy ***** doesn’t do that!”

Päävalmentaja Remmel puhaltaa pilliin ja keskeyttää lyhyeksi ajaksi rondoharjoitteen. Jokaisella valmentajalla on oma kuuden pelaajan ryhmänsä. Tarkoituksena on harjoitella yhtä tärkeimmistä prinsiipeistä, peliasennon ottamista. Kommunikointi eri alueilla toimivien valmentajien välillä tapahtuu radiopuhelimilla.

Remmel vaatii pelaajia ottamaan nopeammin yhden askeleen alaspäin sekä avaamaan enemmän peliasentoaan, jotta ensimmäinen kosketus on mahdollista ottaa yläjalalla. Tämä luo intensiteettiä enemmän verrattuna siihen, että pelaaja ottaa kosketuksen alajalalla ja joutuu kääntymään.

Kun Remmelin valmennustiimiin kuuluva Iikka Miettinen oli työharjoittelussa kroatialaisessa Dinamo Zagrebissa, hän tutki yhdessä Jasmin Osmanovicin kanssa syöttöjen suuntautumista kansainvälisessä huippujalkapallossa.

Tutkimustulokset ovat osa Kroatian jalkapalloliiton ohjeistuksia, mutta niitä sovelletaan myös Pafos FC:n harjoittelussa. Parhaat joukkueet syöttävät useammin yläjalalle kuin keskitason joukkueet. Nämä pienet yksityiskohdat mahdollistavat intensiteetin kasvattamisen, joka on valmennuskolmikolle kaikki kaikessa.

”Open the position! Fast, fast, fast! Further foot!”, Remmel ohjeistaa.

Pafos FC:ssä ei opeteta pelaajille kääntymistä, sillä se on pelin todennäköisyyksien vastaista. Pelaajan täytyy sen sijaan oppia avaamaan peliasento, jotta hän näkisi paremmin.

”Jos pelaaja kääntyy pallon kanssa ja ohittaa vastustajan eli toteuttaa voittavan peliteon, emme ”rankaise” pelaajaa. Puutumme kuitenkin, jos pelaaja toimii jatkuvasti prinsiippien vastaisesti. Olemme tutkineet pelitekoja niin paljon, että jos pelaaja toimii säännöllisesti vastoin käyttäytymisperiaatteita, tällainen toiminta johtaa harvoin voittaviin pelitekoihin”, Remmel kertoo.

Rasmus Jansson pyrkii pumppaamaan pelaajiin lisää liikettä, joka tukee prinsiippien kehittymistä. Taivaalla hyrrää drone-lennokki, joka kuvaa pelaajien liikkumista harjoitteessa. Reaaliaikainen kuva tulee suoraan Janssonin puhelimeen. Toinen kamera kuvaa toimintaa lähempänä kenttää. Lisäksi Jansson saa jatkuvasti dataa pelaajiin kiinnitetyistä GPS-laitteista.

Moni asia tulee pelaajille uutena. Esimerkiksi 3 vastaan 2 -pelissä pelaajat peittävät syöttövälejä ja pysähtyvät, mikä nostaa valmentajien sykettä.

”Don’t stop! Keep moving!”, Jansson huutaa.

”Bravo, Alex!”, Remmel innostuu, kun yksi pelaajista liikkuu nopeasti kohti palloa, vaihtaa suuntaa lyhyillä askeleilla ja jatkaa liikettä. Liikekuvamallin ylläpito.

Kahden tunnin harjoituksista on kulunut vasta 25 minuuttia, kun ensimmäiset pelaajat nojailevat polviinsa.

”Run! Go faster!”, Jansson nostaa ääntään. Pelaajat ovat menossa juomatauolle. Myös nämä hetket halutaan toteuttaa mahdollisimman nopeasti. Kyse on pelaajien kasvattamisesta intensiteettiin, joka tutkimusten mukaan kasvaa nykyjalkapallossa jatkuvasti.

Juomapullot tuodaan jääpalojen täyttämässä korissa aina kunkin harjoitealueen viereen, jotta pelaajien ei pitäisi lähteä hakemaan pullojaan kauempaa.

”Meillä ei ole aikaa käyttää juomapullojen hakemiseen minuuttia”, Jansson sanoo.

Pelaajat kertyvät lyhyen juomatauon jälkeen valmentajien ympärille ennen seuraavan harjoitteen alkamista.

”Moving must be our habit”, Remmel painottaa pelaajille.

Epidemiologi Mike Ryanin ajatus toimintanopeuden tärkeydestä välittyy valmentajien käyttäytymisestä Talan tasaisella nurmella.

”Pelaajan täytyy päästä liikkeelle ennen kuin hän miettii jälkiseurauksia. Pelaajan pitää olla ensimmäisenä tilanteessa. Proaktiivisuus on kaiken pohja”, ennen Kyprosta italialaisessa Giorgione Calciossa valmentanut Remmel toteaa harjoitusten jälkeen.

Rasmus Jansson asentaa drone-lennokin valmiiksi harjoitusten kuvausta varten.
Drone-lennokki välittää ilmakuvaa pelaajien sijoittumisesta suoraan Janssonin puhelimeen. Pafos-viivat näkyvät jokaisessa kulmauksessa.

***

Rasmus Jansson pyörittelee päätään seuran toimistolla. Hän analysoi videolta alle 15-vuotiaiden joukkueen edellisen illan harjoituksia. Yksi pelaajista syöttää muutaman minuutin rondoharjoitteen aikana seitsemän syöttöä jalan takaa.

”Episodinen pelaaja”, vieressä istuva Remmel sanoo.

Rondoharjoitteen prässäävä pelaaja liikkuu kohti palloa matalalla intensiteetillä, pysähtyy usein, eikä jatka liikettään. Kaksi tärkeää prinsiippiä, kohti palloa ja liikekuvamallin ylläpito, eivät toteudu. Remmel ja Jansson huomaavat tämän välittömästi.

”Rasse, tee näistä suorituksista kymmenen sekunnin klippejä lauantain valmentajapalaveriin. Käydään ne valmentajien kanssa läpi”, Remmel pyytää.

Jansson ja Remmel tarkkailevat keskittyneesti pallottomien pelaajien toimintaa rondoissa. Keskellä olevalla pelaajalla tulee vain vähän spurtteja.

Valmentajat pyytävät viereisessä huoneessa työskentelevän Spyros Mylordosin katsomaan videokuvaa.

”Look at this. The player is not moving”, Remmel toteaa 15-vuotiaiden joukkuetta valmentavalle kyproslaiselle.

Remmel avaa ongelmaa tarkemmin, kun Jansson katsoo Mylordosin kanssa harjoituksia eteenpäin.

”Pelaaja on keskimäärin 98 % peliajasta ilman palloa. Kaikki asiat, jotka liittyvät liikkumiseen, ovat meille tärkeitä. Tietyllä tasolla, esimerkiksi Puolan tai Tanskan pääsarjassa, pelaajien kyky pelata esimerkiksi kahdella kosketuksella on hyvin usein samalla tasolla. Ero tulee nimenomaan liikkumisesta ilman palloa, sen intensiivisyydestä ja tarkoituksesta.”

Miettisen mukaan intensiivisyys tulee Pafos FC:ssä toiminnan selkeyden kautta.

”Jos pelaajalle annetaan liikaa vaihtoehtoja, intensiteetti laskee. Kun pelaajien toiminta rakennetaan strategisen ajattelun päälle, intensiteetti laskee myös silloin. Meidän pelilliset prinsiippiimme perustuvat pelaajan käyttäytymisen muokkaamiseen. Kun joukkueella on yhtenäinen käyttäytymistapa kentällä, kollektiivin nopeus kasvaa, mikä auttaa meitä menemään kohti intensiivistä pelitapaa”, Miettinen avaa.

Prinsiippien vieminen käytäntöön ei tapahdu helposti. Ne ovat uusia asioita sekä pelaajille että valmentajille. Ydinasioita opetetaan seuran sisäisissä valmentajakoulutuksissa, joita on noin kerran viikossa.

Remmelin mukaan esimerkiksi Miettinen oppi hallitsemaan prinsiipit Italiassa vasta viiden kuukauden yhteisen työskentelyn jälkeen.

”Olen saanut nähdä prinsiippien kautta valmentamisen tulokset kahdessa eri ympäristössä ja huomannut, miten paljon pelaaja voi kehittyä niiden avulla, jos hän on valmis muutosprosessiin”, Miettinen tuo esille.

”Valmentajan näkökulmasta käyttäytymisen prinsiippien kautta valmentaminen selkeyttää toimintaa, koska valmentajalla ei tarvitse olla 150-sivuista pelikirjaa, vaan kymmenen toimintaan johtavaa prinsiippiä, jotka tulevat esille erilaisissa harjoitteissa. Pelaajasta tulee adaptaatiokykyisempi, koska hän muokkaa käyttäytymistään sen sijaan, että oppisi tietyn pelitavan”, hän kuvaa.

”Prinsiippien kautta valmennettu pelaaja kykenee toimimaan eri muodostelmissa ja pelitavoissa ilman mitään ongelmia, sillä hänen peruskäyttäytymisensä on selvää pelitavasta riippumatta.”

Suurin osa akatemiavalmentajista on ollut innoissaan periaatteista, mutta myös vastustusta on tullut. Uudet painotukset ovat aiheuttaneet hämmennyksen tunnetta yksittäisissä valmentajissa.

Toisaalta Remmel nostaa esille, että esimerkiksi 65-vuotias Tasos Makris, eräänlainen valmentajalegenda Kyproksella ja Pafosin U12-joukkueen valmentaja, on koulutuksissa aina eturivissä. Uteliaisuus ei katso ikää.

Kaikki Pafosia seuraavat katsojat eivät ole suhtautuneet ulkomaalaisiin valmentajiin suopeasti. Viime kaudella joukko keski-ikäisiä miehiä huusi eräässä ottelussa suurimman osan ajasta Remmelin selän takana: ”Ulos, ulos!”

”Nämä asiat luovat kuitenkin merkitystä. Jalkapallo kiinnostaa ihmisiä”, Remmel toteaa.

Remmel ei epäile prinsiippien vaikuttavuutta.

”Periaatteet eivät tule kevyesti metodologian kulmakiviksi. Olemme tutkineet ne kappaleiksi. Yhden prinsiipin tuominen osaksi toimintaa vaatii useita viikkoja kestäviä tutkimuksia.”

Esimerkiksi body positioning -periaatteen pohjana on yli 80 sivua laaja tutkimus peliasentojen merkityksestä jalkapallossa. Pelin nopeutuminen on lisännyt peliasentojen merkitystä entisestään. Jos puolustaja ei ole esimerkiksi diagonaaliasennossa suhteessa palloon, pelaajan on vaikea sulkea tiloja ympäriltään, ja pallo tulee nopeasti puolustajan selän taakse.

Miettinen näyttää videolta useita esimerkkejä miesten A-maaotteluista, joissa pelaajien vääränlaiset peliasennot ovat antaneet vastustajalle mahdollisuuden hyökätä selustaan.

”Pyrin suunnittelemaan harjoitteet niin, että jokaisessa rondossa, drillissä, pelissä tai muussa harjoitetyypissä on aina jokin selvä asia, jota esimerkiksi harjoitteen säännöt sekä alueen muoto ja koko tukevat”, Miettinen sanoo.

”Kun Mika Lehkosuo oli seuraamassa toimintaamme Giorgionessa, hän kysyi puolustajille vetämäni harjoitteen jälkeen: ”Ovatko nuo pelaajat nyt parempia kuin ennen tätä harjoitetta?”. Eivät olleet. Sen jälkeen olen miettinyt aina harjoitteita suunnitellessani ja harjoitusten jälkeen, ovatko pelaajat nyt parempia kuin ennen harjoituksia”, hän kertoo ja jatkaa: ”Minun täytyy kyetä auttamaan pelaajaa kehittymään juuri nyt. Tänään. Ei huomenna tai viikon päästä.”

”Jos Roberto Mancini käytti Zenitissä aikaa peliasentojen opettamiseen miljoonia euroja tienaaville ammattilaisille, en näe syytä, miksi emme opettaisi peliasentojen ottamista Pafos FC:n alle 17-vuotiaille pelaajille”, Gert Remmel toteaa.

Iikka Miettinen korostaa pelaajille peliasennon avaamista rondoharjoitteessa.
Pelaajien voittoprosentit harjoituksista löytyvät pukuhuoneen seinältä.

***

Viikon toiset harjoitukset tiistaina alkavat samalla kaavalla kuin edellisen päivän harjoitukset. Mittausten jälkeen pelaajat tekevät Miettisen ja Janssonin johdolla aktivointeja ja valmistavia harjoituksia. Prinsiipit ovat heti alusta lähtien läsnä.

Pelaajat juoksevat noin 30 metriä pitkää rataa, johon on laitettu kymmenkunta muovikeppiä. Apuvalmentajat Miettinen ja Jansson ohjeistavat pelaajia lyhentämään askeltiheyttään ja laskemaan painopistettään. Pelaajien ei haluta pysähtyvän.

Prinsiippien toteuttaminen vaatii, että Pafos FC:n jalkapalloilijat ovat urheilullisia. Remmelin mukaan jalkapallo on tärkeä asia Kyproksella, mutta urheilemisen kulttuurissa on paljon tekemistä.

”Jos pelaajalla ei ole tiettyä atleettisuutta, esimerkiksi kykyä madaltaa painopistettä ja säätää askelfrekvenssiä kovassa vauhdissa, hän ei pysty toteuttamaan tiettyjä prinsiippejä. Siksi käytämme harjoituksissa aikaa myös aktivointeihin. Esimerkiksi Saksan 3. Bundesliigasta ei löydy yhtään pelaajaa, joka ei olisi urheilullinen”, 13–17-vuotiaiden akatemiajoukkueiden valmennuspäällikkö kertoo.

”Kyprokselta löytyy jalkapallokulttuuria, mutta ei liikaa urheilukulttuuria. Tämä näkyy kaikessa, esimerkiksi ammattimaisuudessa kentän ulkopuolella ja vaatimustasossa. Se on johtanut siihen, että pelaajien spesifi liikkuminen on heikkoa jalkapallokontekstissa”, Rasmus Jansson täydentää.

Remmelin mukaan esimerkiksi alle 17-vuotiaiden joukkueen koko kausi on käytännössä pre-seasonia.

”Meidän on pakko viedä pelaajia tietoisesti yli, jotta he olisivat ammattilaispelaajia 20-vuotiaina.”

Peliharjoitteita on enemmän kuin edellisenä päivänä.

”Pelaamme lyhyitä jaksoja, jotta voimme ylläpitää korkeaa intensiteettiä. Pelaajat pystyvät pelaamaan intensiivisemmin kollektiivisella tasolla, kun automatisoimme tietyt toiminnot. Jos pelaaja on esimerkiksi negatiivisessa peliasennossa pelintekoalueella, hän ei koskaan käänny pallon kanssa”, Remmel on kertonut ennen harjoituksia.

Harjoitteiden sääntöjen halutaan ohjaavan pelaajia toimintaan, joka toteuttaa prinsiippejä ja lisää siten voittamisen todennäköisyyttä.

Yhdessä peliharjoitteessa joukkue saa kaksi pistettä, jos se onnistuu tekemään maalin hyökkäysalueella saadun riiston jälkeen.

Toisessa harjoitteessa sääntönä on se, että joukkueen täytyy päästä maalintekopaikkaan 8 sekunnin sisällä neljännestä sektorista alkaen. Tämä perustuu jalkapallotutkimuksista saatuun dataan, jonka mukaan maalinteon todennäköisyys pienenee, jos pallonhallinta kentän neljännellä sektorilla ylittää 8 sekunnin rajan. Tilaa on vähemmän ja vastustaja ehtii organisoitumaan paremmin.

Yksi tärkeä sääntö peliharjoitteissa on se, että maalit saa tehdä vain rangaistusalueen sisältä. Myös Pafos-viivat ovat normaalisti käytössä.

Kun Miettinen opettaa puolustuslinjan pelaajille diagonaaliasennon ottamista suhteessa palloon, moni pelaaja on ihmeissään. Uusia asioita tulee joka harjoitteessa. Informaatiotulva on suuri.

Yksi prinsiipeistä on i grammi. Sana on kreikkaa ja tarkoittaa ”viivaa”. Pafos FC:n pelaajien halutaan puolustavan rangaistusalueen viivaa, ei maalia.

Vastustajaa ei haluta päästä rangaistusalueen sisälle, jossa maalinteon todennäköisyys on suurin. I grammi -periaate näkyy esimerkiksi siinä, että Pafos FC:n pelaajien halutaan mieluummin rikkovan ennen boksia kuin päästävän vastustajan sen sisälle.

Miettinen näyttää kahta lukua koskien i grammi -prinsiippiä: 6 % ja 75 %. Ensimmäinen luku on maalinteon todennäköisyys, jos vastustaja saa vapaapotkun laitakaistalta hieman rangaistusalueen ulkopuolelta. Jälkimmäinen luku kuvastaa maalinteon todennäköisyyttä rangaistuspotkusta. Jos rike tapahtuu keskemmällä, mutta alueen ulkopuolella, maalinteon todennäköisyys on noin 0,16. Rikkeen sijainnilla on siis iso merkitys. Pelaajien täytyy mennä kohti palloa.

”Pame, pame, pame”, raikuu harjoituskentällä. Se tarkoittaa ”eteenpäin”.

Pafos FC:n pelaajat harjoittelevat liikekuvamallin ylläpitoa harjoitusten aluksi.

***

Christodoulos Georgiou katsoo harjoituksia kentän reunalta. Vuonna 2004 syntynyt Georgiou pelaa Pafos FC:n U19-joukkueessa, mutta on loukkaantumisen takia vasta palaamassa harjoituksiin.

Kyproksen poikien maajoukkueeseen kuuluva pelaaja pääsi näkemään edellisellä kaudella läheltä Remmelin ja Miettisen työskentelyä.

”Vaikka kausi oli vaikea, kehityin paljon. Opin näkemään kentällä sellaisia asioita, joita monet muut pelaajat eivät näe.”

Georgiou piirtää kädellään matalaa tasaista suoraa. Se kuvastaa aikaisempaa valmennusta Pafos FC:ssä. Matala tempo.

Remmelin ja Miettisen viime kauden valmennusta hän osoittaa jyrkillä sormen nostoilla ilmaan. Harjoittelun intensiteetti nousi selvästi aikaisempaan nähden.

Georgioun mukaan moni asia harjoittelussa tuli hänelle uutena asiana. Remmel ja Miettinen kuvaavat kehitystä nelivaiheisena, jatkuvana prosessina. Se koskee sekä pelaajia että valmentajia.

Ensimmäinen vaihe on tyytyväisyys, satisfaction. Kaikki on hyvin. Kun toimintaan tulee uutta sisältöä, joka eroaa aikaisemmasta, monella pelaajalla tulee resistance-tila, vastustus. Tämän jälkeen seuraa hämmennys, confusion. Vasta lopuksi pelaaja tai valmentaja oppii ja saavuttaa learning­­-tilan, jonka jälkeen prosessi alkaa taas alusta.

Kaudella 2020-2021 vastustus ja hämmennys olivat monen U19-joukkueen pelaajan kohdalla liian suurta.

”Viime kauden U19-joukkueen pelaajistamme lopetti 34 %. Seuraamme Pafos FC:n johdon antamia tavoitteita jokapäiväisen toiminnan vaatimustason osalta. Pelaajien siirtyminen alemman tason joukkueisiin ei ollut huono asia. Jos pelaaja ei kestä lempeää prässiämme, hän ei pysty pelaamaan tulevaisuudessa ammattilaisjalkapalloa.”

”Kun pelaajalla ei ole riittävää kykyä sietää tylsyyttä ja stressiä, pelaaja jää orgaanisesti sivuun. Jalkapallo toteuttaa valintaprosessin itsestään”, Remmel jatkaa.

Vaikka Pafos FC:n U19-joukkueen koronavirusepidemian sekoittama kausi oli tuloksellisesti huono, neljä akatemiapelaajaa nousi edustusjoukkueen. Se on kyproslaisessa jalkapallossa todella harvinaista. Nuorin debytantti oli 15-vuotias Lysandros Papastylianou.

Remmel, Miettinen ja Jansson johtavat U13-U17-joukkueiden toimintaa Pafos FC:n akatemiassa. Seurajohto on huomannut valmentajien korkean työvolyymin sekä erilaisen tavan valmentaa.

Yleensä akatemian valmentajat ja muut toimihenkilöt saavat kerrallaan ainoastaan yhden vuoden sopimuksen. Kolmikolle tarjottiin kuitenkin poikkeuksellisesti kahden vuoden sopimusta.

Mikään ei ole kuitenkaan pysyvää. Kyproslaisseurassa valmentajavaihdokset ovat säännöllinen osa arkea. Pelin henki on kaikkien tiedossa.

Niin kauan kuin työt jatkuvat, valmentajat pyrkivät valmistamaan pelaajia kohti tulevaisuuden ammattilaisjalkapallon vaatimuksia.

”Yritämme ratkaista ongelmia, emme oireita. Oireiden parantamista olisi se, että vaihtaisimme vain pelaajia. Haluamme sen sijaan ratkaista ongelmia analysoimalla jatkuvasti, miten voimme muuttaa pelaajien pelikäyttäytymistä.”

”Valmentajien pitää valmentaa. He eivät voi olla rekvisiittana”, Remmel päättää.

***

Teksti ja kuvat: Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Valmentajan pitää ruokkia sellaista kulttuuria, jossa lapsi ei pääse liian helpolla” – Omin sanoin Pertti Kemppinen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan uusimassa osassa haastattelussa on Pertti Kemppinen.

Vantaalainen Kemppinen on valmentanut lapsia, nuoria ja aikuisia yli 40 vuotta. Hän aloitti valmentamisen jo 1970-luvulla Tikkurilan Palloseurassa. Suomessa Kemppinen on valmentanut seuratasolla TiPS:n lisäksi HJK:ssa sekä toimintansa jo lopettaneessa VanPassa.

Taitovalmennuksen puolustajana profiloitunut Kemppinen tunnetaan kenties parhaiten kehittämistään Tanoke- minuja Neurotanoke-valmennusjärjestelmistä. Kemppisen pienryhmä- ja yksityisvalmennuksessa sekä valmennuskoulutuksissa on käynyt vuosikymmenten aikana tuhansia pelaajia ja valmentajia.

Tässä haastattelussa Kemppinen kertoo oman tarinansa sekä puhuu kaunistelematta suomalaisesta pelaajakehityksestä.

***

”Valmentamisen aloittaminen oli minulle luontevaa, sillä käytin lapsena ja nuorena poikkeavan paljon aikaa jalkapallon pelaamiseen. Kun olin kerran yksin harjoittelemassa Tikkurilan kentällä, eräs Tikkurilan Palloseuran aktiivi, Kalevi Kärki, tuli kysymään, haluaisinko tulla valmentajaksi seuraan. Silloin elettiin 1970-luvun puoliväliä.

Lupauduin valmentamiseen mukaan, sillä olin varma, että tulisin hakeutumaan töihin lasten ja nuorten pariin. Vaikka jalkapallo oli identiteettini, tiesin jo nuorena, että haluan suuntautua myös nuoriso- ja sosiaalityöhön.

Aloitin valmentamisen TiPS:ssä parikymppisenä 8-, 9- ja 10-vuotiaiden joukkueissa. Tiesin jalkapallosta vain sen, minkä olin oppinut aikaisemmin pelaajana. Nykymittareilla arvioituna osaamiseni oli hyvin vähäistä.

Olen jälkikäteen ajatellut, että minulle oli tärkeää aloittaa valmentaminen nimenomaan pienten lasten joukkueissa. Näkisin, että hyväksi valmentajaksi kasvaa parhaiten aloittamalla lasten valmentajana. Valmentajana kasvu menee silloin lapsen kasvun tahtiin.

Ryhdyin hyvin nopeasti opiskelemaan sekä jalkapalloa että käyttäytymistieteitä. Kompetenssini alkoi vähitellen rakentumaan, hitaasti ja hyvin pienistä palasista. Matka on ollut tosi pitkä, ja opin vieläkin joka päivä uusia asioita.

Sain ensimmäisiä kunnon vaikutteita valmentajana, kun aloin käymään Palloliiton valmentajakursseilla. Minulla on ollut onni, että omalla kohdallani Palloliiton kouluttajat olivat erittäin hyviä, esimerkiksi Jukka VakkilaMartti KuuselaJyrki HeliskoskiPekka LuhtanenSimo Syrjävaara ja Olavi Haaskivi. Minulla ei ole heistä mitään kielteistä sanottavaa.

***

Valmensin TiPS:ssä lähes 30 vuotta, joka on ylivoimaisesti suurin osa valmentajan urastani. Seura oli yhdessä vaiheessa jopa Suomen paras junioriseura, eräänlainen Vantaan mahtiseura. Voitimme muun muassa alue- ja Suomen mestaruuksia.

Kuljin valmentajana junioritasolta askel kerrallaan miesten valmentajaksi. Miesten joukkue pelasi korkeimmillaan Suomen 1. divisioonassa.

Käytin valmentamiseen todella paljon aikaa. Teimme monia asioita eri tavalla kuin miesten joukkueet ja vanhemmat juniori-ikäluokat Suomessa siihen aikaan. Harjoittelimme määrällisesti enemmän kuin muut ja kävimme jo 1980-luvulla kahden viikon harjoitusleireillä Espanjassa. Toiminnasta teki poikkeuksellista se, että pelaajat keräsivät itse rahat ulkomaan harjoitusleireihin jakamalla esimerkiksi mainoksia. Leirejä tehtiin jo C- ja B-juniori-ikäluokissa, joista kasvoi myöhemmin pelaajia edustusjoukkueeseen.

En ollut TiPS:ssä missään vaiheessa päätoiminen, vaan työskentelin koko ajan myös nuoriso- ja sosiaalityön parissa. Koulutin nuoriso- ja sosiaalityöntekijöitä eri aiheista, kuten nuorten kohtaamisesta. Toimin myös esimerkiksi päihdevalistajana. Arkeni oli pitkään sellaista, että menin päivätöiden jälkeen harjoituskentälle, jossa olin viidestä yhdeksään. Elämässäni ei ollut mitään muuta.

Pertti Kemppinen Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 1992. Kemppinen valmensi 1990-luvun alussa VanPassa ennen paluutaan takaisin TiPS:iin. Kuva: Kai Gustafsson.

Työ sosiaali- ja nuorisoalalla antoi minulle ymmärryksen lasten ja nuorten kohtaamisesta. Minulla oli sekä mahdollisuus että pakko mennä syvemmälle lasten ja nuorten tasolle. Se oli valmennusta elämään. Mietin koko ajan myös sitä, mitä asioita olisin voinut viedä jalkapallokentälle.

Muistan hyvin erään sosiaalityön projektin, jossa olin mukana. New life -nimiseen projektiin osallistui päihdeongelmaisia nuoria, jotka olivat lähtöisin erittäin haastavista oloista. Kokeilimme nuorten kanssa noin neljän vuoden ajan erilaisia urheilulajeja. Huomasin projektin edetessä, että ihminen voi muuttua lyhyessäkin ajassa radikaalisti, jos hänelle annetaan mahdollisuus. Tämä sama oppi pätee myös lasten ja nuorten jalkapallovalmennukseen. Nuori kokee pätevyyden tunnetta, kun hän oppii ja kehittyy. Tähän täytyy antaa mahdollisuus.

Projekti jätti minuun vahvan jäljen. Neljän vuoden aikana kolme projektiin osallistunutta nuorta kuoli liikenneonnettomuudessa, kun he ajoivat ylinopeutta poliisia pakoon. Olen nähnyt elämää myös jalkapallon ulkopuolella. Valmennuksessa ei voi tulla enää vastaan sellaista tilannetta, jossa mentäisiin syvemmälle kuin näiden päihteiden kanssa kamppailleiden nuorten kanssa. Opin todella paljon ihmisen kohtaamisesta – ja elämästä.

Nuoriso- ja sosiaalityö vahvisti osaltaan käsitystäni siitä, että lasten ja nuorten valmentaminen on pitkäjänteistä, päivittäistä ja intensiivistä rakentamista.

***

TiPS oli minulle aluksi ihanteellinen ympäristö. Pystyimme pitämään esimerkiksi B-juniori-ikäisten pelaajien kanssa kuusi harjoituskertaa viikossa ja erilaisia viikonloppuleirejä Suomessa ja ulkomailla, sillä pelaajat olivat niin tosissaan. Vaikka vanhimmat pelaajat ovat nykyään jo 55-vuotiaita, he muistelevat edelleen lämmöllä näitä aikoja. Menestyminen, kova työnteko ja kiva yhdessäolo synnyttivät minussa halua olla jalkapallovalmentaja ja pelaajissa intoa panostaa kehittymiseen. En varmasti olisi tässä, ellei TiPS olisi ollut sellainen ympäristö kuin se oli.

Muistan hyvin esimerkiksi Jarmo Saastamoisen, joka pelasi myöhemmin muun muassa HJK:n Mestareiden liigan joukkueessa sekä maajoukkueessa. Kun hän tuli TiPS:iin, hän oli hyvin urheilullinen ja isokokoinen, mutta jalkapallotaidot olivat hyvin haastavat. Saastamoiselle naurettiin vielä C-juniori-ikäisenä, kun hän kompuroi kentällä. Mutta puolitoista vuotta myöhemmin hänet valittiin vuoden poikapelaajaksi. Tämä on yksi osoitus siitä, mihin kovalla työnteolla ja pallon kesyttämisellä voi päästä.

Kun valmensin VanPan miesten joukkueessa, Mika Lehkosuo oli yksi parhaiten mieleen jääneistä pelaajista. Hänen heittäytymisensä oli jo silloin poikkeavaa. Kun ”Banalla” oli nilkan kanssa ongelmia, hän oli jo lähes lopettamassa pelaamista. Jotakin hänen omistautumisestaan kertoo se, että juttelimme kerran jopa puoli kolmeen asti yöllä hänen kehittymisestään.

Koen, että vahvuuteni valmentajana olivat jo TiPS-aikoina kova taistelutahto, sitkeys, pitkäjänteisyys ja valtava halu ottaa asioista selvää. Totuin selviytymiseen jo pienenä. Silloin saatoin juosta tai pyöräillä pitkiä matkoja harjoituksiin, kun ratikkalippuun ei ollut varaa. Annoin ja sain myös monet kerrat turpaan – sekä nyrkkeilyharrastuksessa että sen ulkopuolella. Kaikki tämä kovetti minua ja synnytti taistelutahtoa. Yritän tartuttaa tätä sinnikkyyttä oikealla tavalla myös valmentamiini pelaajiin.

Olen ollut valmennusurani alusta lähtien oppositioasemassa, puolustavalla kannalla. Tämä on kehittänyt minua paljon. Alkuaikoina monet kauhistelivat harjoitusmääriä ja harjoitusten kovuutta – myös TiPS:n sisällä. Myös harjoitusolosuhteet olivat hankalat, joten pelaajat karaistuivat myös sitä kautta. Myöhemmin samaa epäilyä on tullut Tanokea ja Neurotanokea kohtaan.

Heittäydyin hommaan niin täydellisesti, että hain valmennustietoa esimerkiksi neuvostoliittolaisesta kirjallisuudesta. Koen, että emme ole suomalaisessa jalkapallossa esimerkiksi voimaominaisuuksien kehittämisen osalta vieläkään sillä tasolla kuin Itä-Euroopassa 1980-luvulla.

Pertti Kemppinen on valmentanut lapsia, nuoria ja aikuisia yli 40 vuoden ajan. Kuva: Erkko Meri.

***

Mitä enemmän tietämykseni jalkapallosta kasvoi, sitä mahdottomammaksi koin valmentamisen seuratasolla. Ideani jalkapallosta olivat niin vahvat, että olisin ajautunut liian isoihin ristiriitoihin seuroissa. Tämä oli yksi tärkeimmistä syistä, miksi perustin Tanoke-valmennussysteemin 1990-luvun lopulla.

Ymmärsin koko ajan enemmän ja enemmän, kuinka suuria puutteita suomalaisilla junioripelaajilla oli motorisissa taidoissa. Näin Tanoken potentiaalisena mahdollisuutena muuttaa asioita. Samoihin aikoihin käynnistynyt Kaikki pelaa -toiminta soti niin vahvasti omaa valmennusfilosofiaani vastaan, että en voinut senkään takia jatkaa enää TiPS:n junioripäällikön pestissä, jossa olin ehtinyt toimia jonkin aikaa. Kaikki pelaa -uudistus oli kuin märkä rätti kasvoilleni.

Tanokelle oli suomalaisessa jalkapallossa selvä tilaus, vaikka meitä haukuttiinkin heti alkuajoista lähtien muun muassa ”tötsän pyörittelijöiksi”. Pelaajat ja valmentajat, jotka tulivat toimintaan mukaan, olivat hyvin innostuneita. Meillä oli hyvin vapaat kädet toimia, eikä mikään rajoittanut meitä. Mukaan tulleet ihmiset kaipasivat heittäytymistä.

Harjoitustemme intensiteetti erosi siitä, mihin pelaajat olivat tottuneet omissa joukkueissaan. Halusimme uppoutua harjoitteluun niin täydellisesti, että pelaajat varmasti näkivät oman kehityksensä.

Joidenkin valmentajien osalta sanottiin, että osa heistä tuli Tanokessa ”uskoon”. Tähän vaikutti varmasti se, että moni heistä ei saanut omassa seurassaan kovin vahvaa tukea, eikä yhteisö puskenut heitä eteenpäin. He innostuivat Tanokesta samalla tavalla kuin esimerkiksi Horst Weinin ajatuksista tai Coerver-valmennusmetodista. Saimme näkyvyyttä ja markkinoimme palveluitamme, mikä auttoi toiminnan kasvattamisessa.

Valmentajilla, jotka astuivat Tanoke-toimiston ovesta sisään, ei ollut muuta kuin ”tuulen huuhtoma perse” ja valtava halu valmentaa. Heidän silmistään näki, että he olivat tosissaan. Kun esimerkiksi Gert (Remmelja Abdi(Mohamed) tulivat tutustumaan toimintaan, he jäivät siltä istumalta hommiin.

Valmentajia yhdisti se, että he eivät pelänneet työn tekemistä ja uskalsivat haastaa toinen toisiaan. Tanoke oli kisällityyppinen oppijärjestelmä. Meille oli tosi tärkeää, että puolustimme toisiamme ja Tanokea viimeiseen asti.

Palloliiton suhtautuminen minuun ja Tanokeen oli hyvin kaksijakoista. Koska tuotimme huomattavasti enemmän materiaalia kuin Palloliitto, osa liitosta suhtautui meihin hyvin torjuvasti. Esimerkiksi Pertti Alaja soitti minulle kerran ja ilmoitti, että opetusvideoiden tekeminen on liiton tehtävä. Jouduin vetomaan lainsäädäntöön ja puolustamaan oikeuttamme laatia valmennusmateriaaleja. 

Alkuvaiheessa, kun ehdotin yhteistyötä, minulle sanottiin liitosta, että ”mene Kemppinen torille myymään videoitasi”.

Olen myöhemmin ymmärtänyt, että heikompi ihminen olisi kaatunut sen vastustuksen alla, jota saimme Tanoke-aikoina. Meillä oli kuitenkin hyvin vahva usko tekemiseemme. Vaikka esimerkiksi Oliverille (Antman) naureskeltiin paljon, tiesin koko ajan, millainen pelaaja hänestä tulee. Myös Oliver uskoi itseensä. Näen, että pelaajakehityksen kaksi tärkeintä asiaa ovat sisäinen motivaatio ja itseluottamus.

Vastustuksesta huolimatta liitossa oli myös ymmärtäviä toimijoita, esimerkiksi nuorispäällikkönä toiminut Marko Viitanen. Tanoken videoita ja kirjoja saatiin piireille myytäväksi, ja olin kouluttamassa taitovalmennuksesta jopa UEFA Pro -kurssilla. Suhtautuminen ei ollut siis pelkästään negatiivista.

Mikä tahansa asia, joka on riittävän radikaali ja jota ei ymmärretä, aiheuttaa pirun kovaa vastustusta. Koin, että tämä koski myös Tanokea. Ja se pätee yhä: moni paheksuu vieläkin niitä harjoitusmääriä, joita toteutan jopa hyvin nuorille valmennettavilleni.

Olen tietysti tehnyt paljon virheitä. Tekisin monta asiaa nykyään toisin kuin 20 vuotta sitten. En arvaile enää niin paljoa kuin aikaisemmin ja ajattelen valmentamista nykyään kokonaisvaltaisemmin ja entistä enemmän tieteellisen maailmankuvan periaatteilla.

Koen, että Tanoke oli esimerkiksi koordinaation ja motoriikan opettamisen sekä henkisen valmennuksen osalta aikaansa edellä, mutta pelikäsityksen opettamisen ja taktisen valmentamisen suhteen ajatteluni muuttui vasta Remmelin ja muiden Tanoke-valmentajien kanssa työskennellessä sekä Espanjassa, jossa valmensin vuosina 2014–2015.

Minun olisi pitänyt jo alusta lähtien kehittää myös pelaajien pelikäsitystä. Lasten valmentamisen kokonaisvaltaisuus edellyttää, että valmentamisessa ei unohdeta mitään osa-aluetta, esimerkiksi ikävaiheeseen sopivaa taktista opettamista. En ymmärrä valmentajia, jotka ”haksahtavat” vain yhteen asiaan. Jalkapallo on niin moniulotteinen peli.

***

Toimin TiPS:ssä ja Tanokessa samaan aikaan, kun Palloliitto teki Kaikki pelaa -uudistuksen. Se oli järkyttävä uudistus siinä muodossa kuin se toteutettiin. Olen tätä mieltä, vaikka työskentelin samaan aikaan kaupungin sosiaalityöntekijänä. Kilpaurheilu on kilpaurheilua ja sosiaalityö on sosiaalityötä. Nämä menivät sekaisin Kaikki pelaa -aikoina.

Muistan, kuinka esimerkiksi TiPS:ssä seuran puheenjohtaja tuli viereeni sekuntikello kädessä, kun pelasimme joukkueeni kanssa aluemestaruudesta. Hän kertoi, että vanhemmilta oli tullut ilmoituksia, että ”Kemppinen ei peluuta tasaisesti”. TiPS:stä tuli täysin Kaikki pelaa -seura, enkä voinut jatkaa siellä.

Kaikki pelaa -ajasta voisi helposti tehdä väitöskirjan – niin pahasti toiminnassa mentiin yli. Tämä näkyi pelaajakehityksessä. Vaaka on vasta nyt tasoittumassa.

Kaikki pelaa -ohjelman ongelma oli liian totalitaristinen asenne. Toiminnassa mentiin välillä lähestulkoon ”kivittämisen” tasolle. Valvontamekanismit muistuttivat jopa Neuvostoliiton järjestelmää. Ohjelman tavoite oli idealistinen, mutta sen toteutus meni liian äärilaitaan.

Tavallaan Kaikki pelaa -uudistus oli viimeinen sytyke Tanoken perustamiselle. Siitä tuli valmentajille ja myös pelaajille eräänlainen pakopaikka, jossa sai kilpailla ja olla tosissaan.

Jalkapallossa ja urheilussa täytyy kasvaa kilpailullisuuteen. Jotta pelaaja voisi kilpailla, hänellä täytyy olla riittävä kompetenssi sekä vahva sisäinen motivaatio. Ei nyrkkeilijäkään tule kilpailulliseksi, jos hänet aina tyrmätään. Pelaajalla pitää olla tietty kompetenssi, jotta hän voi kilpailla muita vastaan. Tämä kompetenssi syntyy, kun harjoittelu on riittävän aikaisin sekä laadullisesti että määrällisesti riittävää.

Myös valmentajien täytyy kilpailla keskenään. Ongelmia tulee varmasti, jos seurassa ei ole riittävästi valmentajia, jotka ovat valmiina myös keskinäiseen kilpailemiseen ja toistensa puskemiseen eteenpäin. Tällaista kilpailua ja eteenpäin puskemista näkyi Tanokessa esimerkiksi Abdin, Gertin, Jarkon (Tuomisto) ja Teemun (Tavikainen) välillä.

Kilpaileminen voi olla juniorijalkapallossa sosiaalista ja humaania, suorastaan veljellistä. Kilpailullisia pelaajia kasvatetaan sekä kannustamalla että vaatimalla. Harjoituksissa pitää olla kontaktihakuisuutta ja intensiteettiä. Pelaajia ei pidä päästää sivuun, jos tulee yksi isku jalkaan tai lasta alkaa väsyttää.

Valmentajan pitää ruokkia sellaista kulttuuria, jossa lapsi ei pääse liian helpolla. Tässä merkityksessä myös lapsia on osattava ahdistella oikealla tavalla.

Pelaajan on vaikea päästä myöhemmässä vaiheessa mukaan kilpailuun, jos ilmapiiri pienenä ei ole kannustanut selviytymiseen. Olennaista on se, että tämä selviytyminen ei saa muodostua liian haastavaksi. Lapsia täytyy karaista pikkuhiljaa.

Käytän paljon aikaa siihen, että keskustelen lasten kanssa ja kerron heille tarinoita. Hyödynnän paljon eri pelaajien esimerkkiä. Nyt, kun Joel Pohjanpalo on ”in”, kerron valmennettavilleni, kuinka paljon ”Jolle” harjoitteli lapsena.

Myös Oliver on käynyt leireillämme kertomassa pelaajille omasta harjoittelustaan. Kerran hän näytti lapsille niin vaativia suorituksia, että lähes kaikilla pelaajilla loksahti suu auki ja kaksi tavoitteellisempaa lasta alkoi itkemään. He valittivat, että ”eivät voi koskaan saavuttaa samaa tasoa”. Silloin sanoin heille, että ”Oliver on ollut ihan samassa tilanteessa kuin te”.

***

Valmensin vuosina 2014–2015 vuoden verran useammassa espanjalaisessa seurassa. Vedin Tanoke-pienryhmä- ja yksilövalmennusta espanjalaisille pelaajille sekä muutamille suomalaisille nuorille.

Olin käynyt Espanjassa pitkään ja tunsin sieltä jo ennestään monia valmentajia. Maassa asuneet suomalaisten pelaajien vanhemmat auttoivat osaltaan, että pääsin valmentamaan lahjakkaita pelaajia.

Espanjassa huomasin, kuinka tärkeä merkitys eri-ikäisillä valmentajilla on. Pelaajakehityksen kannalta toivoisin, että valmentajien ikäskaala olisi myös Suomessa mahdollisimman laaja. Tarvitsemme sekä nuoria että iäkkäitä valmentajia. Huomaan Suomessa usein, että osaaviin vanhempiin valmentajiin ei suhtauduta yhtä arvokkaasti kuin esimerkiksi Espanjassa. Vanhempia valmentajia ei välttämättä muisteta Suomessa millään tavalla, vaikka he olisivat tehneet merkittävän työn seurassaan.

Sanoisin, että suomalaisten valmentajien suurin vahvuus tällä hetkellä on pelikäsityksen opettaminen laajassa mielessä. Tässä suhteessa Ekkono-metodi on varmasti tuonut syvyyttä, sillä kulttuuri oli aikaisemmin niin ohutta. Nykyään peli paloitellaan tarkemmin osiin.

Ylivoimaisesti suurin puute suomalaisessa juniorivalmennuskentässä on se, että valmentajat ja valmennuspäälliköt pääsevät yleisesti ottaen aivan liian helpolla. Kun olen jutellut esimerkiksi Kyproksella työskentelevän Rasmus Janssonin kanssa, hän on sanonut, että harjoituskeskuksen toimistolle mennessä aina on mahdollisuus, että hän joutuu lähtemään. Suomessa valmentajien paikat ovat jopa liian turvattuja.

Suomalaisten juniorivalmentajien toimintaan heijastuu vieläkin Kaikki pelaa -aika. Valmentajat eivät joudu piiskaamaan itseään ja toisiaan eteenpäin, eivätkä he heittäydy riittävällä intensiteetillä valmentamiseen. Työpäivät ovat lyhyitä, ja valmentajat ovat yleisesti ottaen liian laiskoja.

Monen seuran strategiassa on melko pehmeät mittarit valmentajien tai valmennuspäälliköiden työssä onnistumiselle. Usein nämä seurat eivät myöskään pysty kasvattamaan millään tavalla hyviä pelaajia. Se, että joku seura kasvattaa muutaman poikien maajoukkuepelaajan vuodessa, ei riitä skandinaavisessa vertailussa mihinkään. Kilpaurheilussa myös juniorivalmentajia täytyy vaihtaa, jos tulosta ei tule, eivätkä pelaajat kehity. Itsellänikin on käynyt näin kerran.

Suomessa parhaimmissakin junioriseuroissa pelaajilla on suuria puutteita motorisissa taidoissa – jopa niin suuria, että ne ovat esteenä huippupelaajaksi kehittymiselle. Valmennuksessani on käynyt ihan maajoukkuetasonkin pelaajia, joilla on haasteita liikkumisessa. Joissakin Suomen EM-kisajoukkueen pelaajissakin näkee motorisia puutteita.

Lasten nykyinen elämäntapa sekä liikunnan vähäisyys ja yksipuolisuus ovat isoja ongelmia tällä hetkellä. Jo ensimmäiset ikävuodet ovat tässä suhteessa merkityksellisiä: kulkeeko lapsi rattaissa vai käveleekö hän yhdessä vanhemman kanssa? Välillä minulla tulee paha olo, kun menen kesäleireille ja huomaan, millaisia puutteita lapsilla on. Vakavasti otettavassa jalkapalloakatemiassa esimerkiksi lasten ruutuaikaa tulisi rajoittaa voimakkaasti.

***

Olen välillä miettinyt, että miten Suomessa edes voitaisiin tietää, mitä huippupelaajaksi kasvaminen edellyttää. Yksittäiset vanhemmat ja valmentajat voivat sen tajuta, mutta yleisesti ottaen prosessia ei voi ymmärtää, ellei sitä ole jollain tavalla kokenut. Huippupelaajaksi kasvamista ei voi oikein sanallistaa teoreettisesti, kyse on kokemustiedosta.

Kun ajattelen niitä huippupelaajia, joita olen saanut valmentaa heidän ollessaan lapsia tai nuoria, pelaajia yhdistää ennen kaikkea täydellinen heittäytyminen omaan asiaan. Näillä pelaajilla on ollut valtava halu ottaa selvää omista rajoistaan. Valtava työmäärä ei ole ollut heille uhraus, vaan uteliaisuutta.

Lisäksi jokaisen korkealle tasolle nousseen pelaajan kohdalla vanhempien merkitys on ollut valtava. Tiedän, että osa näistä vanhemmista on jopa heitetty seuroista ulos heidän fanaattisuutensa takia. Tätä minun on vaikea ymmärtää. Paljon isompi ongelma ovat vanhemmat, jotka eivät ole millään tavalla kiinnostuneita lapsensa harrastamisesta tai kehittymisestä.

Pelaajan kehittyminen vaatii, että myös vanhemmilla on intoa. En tiedä yhtään Euroopassa pelaavaa suomalaista pelaajaa, jolla ei olisi ollut poikkeavan innokkaita vanhempia.

Kun olen keskustellut Englannissa pelaavan Jaakko Oksasen isän kanssa, hän on kertonut olevansa murheissaan siitä, että Suomessa ei olla tarpeeksi tunteella mukana. Olen joutunut sparraamaan joidenkin pelaajien vanhempia hyvinkin paljon, jotta he ymmärtäisivät, kuinka tärkeä merkitys vanhempien innokkuudella on myös lapsen motivaatioon.

***

Valmennan nykyisin Neurotanoke-valmennusjärjestelmän opeilla. Toisin kuin Tanoke, se ei ole enää pelkästään taitovalmennusta. Neurotanoke on totaalivalmennusta, joka kattaa entistä enemmän myös taktista valmennusta. Harjoittelemme monia asioita samaan aikaan, jotta aivojen eri osa-alueet toimisivat integroidummin, nopeammin, loogisemmin ja joustavammin. Olemme tutkineet paljon aivojen plastisuutta, jotta voisimme valmentaa aikaisempaa kokonaisvaltaisemmin.

Elämässäni ei ole ollut paljoa muuta kuin valmentaminen, kirjoittaminen ja kouluttaminen. Niihin menee joka päivä vähintään 12 tuntia.

Minulla on edelleen unelmia ja tavoitteita. Haluan kehittää entistä parempia pelaajia ja kouluttaa mahdollisimman hyviä valmentajia. Tämä on kuitenkin vaikeampaa kuin koskaan, sillä jalkapallovalmentajat joutuvat kilpailemaan esimerkiksi teknologiaa vastaan, sillä lapsilla menee niin paljon aikaa digipelaamiseen.

Tiedostan oman ikääntymiseni ja elämäni rajallisuuden. Juoksen tällä hetkellä kilpajuoksua aikaa vastaan, jotta pystyisin siirtämään kaiken sen tiedon, jota minulla on päässä, kirjoihin ja videoihin – mutta ennen kaikkea pelaajiin.

Koen joka päivä riittämättömyyden tunnetta. Minun pitäisi antaa jatkuvasti enemmän ja enemmän pelaajille. En usko lainkaan sellaisten henkilöiden höpinöihin, että ”kyllähän pelaajat kehittyvät omalla ajalla”. Tavoitteeni on löytää vielä parempia keinoja ilmaista itseäni ja auttaa sitä kautta pelaajia.

Toivoisin, että perintöni suomalaiseen jalkapallon olisi se, että minut tunnettaisiin taitovalmennuksen ja koordinatiivisen valmennuksen kehittäjänä, valmentajien kouluttajana ja ennen kaikkea pelaajien kasvattajana. Valmentajana, joka on ollut periksiantamaton ja vienyt asioita loppuun. Henkilönä, joka on ollut poikkeava persoona suomalaisessa jalkapallossa.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

Valmentajat

Pelaajat

Perheen yhteinen matka

Perheiden merkityksestä puhutaan suomalaisessa urheilukeskustelussa yhä useammin. Vanhemmat luovat urheileville nuorille mahdollisuuksia, joita muu ympäristö ei välttämättä tarjoa. Ilman tätä tukea pelaajana kehittyminen on lähes mahdotonta.

Vantaalainen Janne Mattila on yksi niistä vanhemmista, joka on nähnyt läheltä jalkapalloilevien nuorten kasvua. Nyt hän avaa Suunnanmuutos-jalkapalloblogin haastattelussa ajatuksiaan vanhemman roolista pelaajakehityksessä.

Poikasi Leo Walta, 17, pelaa tanskalaisessa FC Nordsjaellandissa ja tyttäresi Ilona, 15, HJK:n paidassa Kansallisessa Liigassa. Aloitan suoralla kysymyksellä. Onko jalkapalloon panostaminen vaatinut perheeltänne uhrauksia?

Vaikka olemme viettäneet yli 10 vuotta kentän laidalla, emme ole kokeneet perheenä, että jalkapallo olisi vienyt meiltä arjesta mitään pois. Se on päinvastoin tuonut meille esimerkiksi ison osan hyvistä tuttavistamme. Emme ole missään nimessä kokeneet jalkapalloa uhrauksena tai että olisimme menettäneet sen takia jotain.

Vaikka olemme menneet jalkapallon ehdoilla, olemme pystyneet käymään ihan normaalisti esimerkiksi lomamatkoilla. Toki ne tehtiin yleensä heti Helsinki Cupin jälkeen ja vain yhdeksi viikoksi. En kuitenkaan koe, että olisimme joutuneet tekemään jalkapallon takia mitään isoja päätöksiä. Se on ollut meille vähän kuin elämäntapa.

Miten jalkapallon merkitys on näkynyt arjessanne?

Olemme käyneet lasten kanssa päivittäin keskustelua jalkapallosta. Siitä lähtien, kun he ovat ottaneet jalkapallon tosissaan, meillä ei ole ollut päivää, jolloin emme olisi jutelleet futiksesta. Olemme kysyneet aina treenien jälkeen, miten ne ovat menneet ja oliko siellä kivaa.

Mielestäni kilpaurheilumielessä omaan harrastukseensa suhtautuville lapsille ja nuorille pitää löytyä vanhemmista rehellistä ja luottamuksellista keskusteluseuraa – niin hyvistä suorituksista kuin kehityskohteista. Tämän asian merkitys varmasti kasvaa, kun lapsi tulee vanhemmaksi. Kun he ovat pienempiä, tärkeämpää on yhdessä tekeminen ja positiivinen palaute.

Olen halunnut sanoa omille lapsilleni, että virheiden pelkääminen on turhaa. Tärkeintä on yrittäminen. Tämä korostuu varsinkin siinä vaiheessa, kun lapset alkavat prosessoimaan enemmän omaa pelaamistaan.

Olen usein miettinyt, että pelaajakasvatuksessa olisi tärkeää tukea pelaajia niin, että tämä tukeminen ei söisi pelaajien omaa autonomiaa, vastuuta omasta kehittymisestä. Mitä ajatuksia tämä teema herättää vanhemmassa?

Kun olen keskustellut Leon kanssa hänen pelaamisestaan, minulle on ollut aina tärkeää, että hän on saanut kertoa ensin itse omista fiiliksistään.

Olemme jo aika aikaisin painottaneet lapsille vastuun ottamista omasta tekemisestä. Olemme sanoneet, että me vanhemmat olemme saatavilla, mutta he saavat tehdä myös itse päätöksiä.

Olen käyttänyt vanhempainilloissa puheenvuoroja, joissa olen toivonut, että pelaajat ja valmentajat keskustelisivat ja viestisivät mahdollisimman paljon suoraan keskenään ilman vanhempien väliintuloa. Mitä aikaisemman lapsi oppii tämän, sen parempi. Tämä on todella tärkeää, jos lapsi haluaa kokeilla omia siipiään pelaajana.

Myös valmentajien rooli on tärkeä. Kun ”Jykä” Ahola oli talenttivalmentajana HJK:ssa, Leo meni hänen kanssaan välillä kahdestaan treenaamaan esimerkiksi potkutekniikkaa. Jykä oli sanonut Leolle, että ”pistä vain viestiä, jos sinulla on aikaa ja halua treenata”. Jykä ilmoitti, että hän tulee kyllä sitten auttamaan.

Meillä ei ole ollut kummankaan lapsen kohdalla sellaista tilannetta, että heitä olisi pitänyt pakottaa treeneihin. Myös se on tärkeää, että pelaaja oivaltaa itse omat kehityskohteensa. Tietysti valmentajan sanoilla voi olla iso merkitys. Kun Joonas Rantanen oli Leon ensimmäisenä valmentajana NappulaKlubissa, hän sanoi, että Leon kannattaa kehittää myös vasenta jalkaa, jotta vastustajan puolustajat eivät tietäisi, kummalla jalalla hän vetää ja jotta hän olisi suurempi uhka. Siinä ei mennyt sen jälkeen kuin 3–4 kuukautta, niin Leon vasen jalka oli jo aika hyvä.

Mielestäni myös se on olennaista, että lasta tai nuorta ei hehkuteta liikaa, jotta keskittyminen pysyy tekemisessä. Koen, että omien lasten kohdalla tällaista leijumista ei ole ollut hirveän paljoa.

Palataan ajassa hieman taaksepäin. Vanhempien läsnäololla, esimerkillä ja vuorovaikutuksella on iso, iso merkitys. Myös harjoitteluolosuhteet ovat tärkeät. Moni pelaaja on ottanut ensimmäisiä kosketuksia palloon esimerkiksi takapihalla tai autotallissa. Onko teillä ollut tällaista paikkaa tai kenttää, joka on tukenut lasten kehittymistä jalkapallossa?

Kotimme lähellä Vantaalla sijaitsi pieni monipeliareena, jossa Leo aloitti touhuamisen jo hyvin pienenä. Siellä hän vietti suurimman osan ajasta. Ala-aste näkyi kotimme ikkunasta, ja tämä minikenttä oli kodin ja koulun välissä.

Väitän, että tällainen minikenttä on paras paikka tehdä yksilötreeniä, sillä siellä tuli pienessä tilassa todella paljon kosketuksia palloon – paljon enemmän kuin isolla ja aukealla kentällä. Kentällä joutui myös havainnoimaan paljon, sillä pallo kimposi laidoista aina eri suuntiin. Varsinkin Leo pelasi siellä vapaa-ajalla todella paljon eri-ikäisten poikien kanssa. Ilona on tehnyt minikentällä aika paljon yksilötreeniä. Lisäksi koulun välituntipelit pyörivät minikentällä koko ajan.

Me vanhemmat vietimme monipeliareenalla paljon aikaa lasten kanssa etenkin silloin, kun he olivat pienempiä. Myöhemmin he treenasivat siellä yksin, toistensa tai kavereidensa kanssa, joskus myös täysin sivullisten kanssa. Kun Vantaan Aviapoliksen alueelle tuli turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus, Leo pelasi myös turvapaikanhakijoiden kanssa. Kun he näkivät Leon bussipysäkillä, he huutelivat häntä aina pelaamaan.

Tämä voi olla vaikea kysymys, mutta mikä lapsia innosti tähän pelailuun ja pallon kesyttämiseen? Arvelen, että he viettivät monipeliareenalla tunteja ja tunteja viikosta toiseen.

Innostuminen tuli paljon sitä kautta, että he huomasivat osaavansa ja kehittyvänsä. Me vanhemmat tuimme tätä kehittymistä omilla positiivisilla puheillamme. Olemme olleet myös lasten kanssa yhdessä potkimassa ja pelaamassa minikentällä ja muualla. Myös innokkaalla kaveripiirillä on ollut iso merkitys.

Meillä on ollut perhanan hyvät olosuhteet. Minipeliareena oli paras paikka viettää aikaa.

Me vanhemmat olemme kasvaneet lasten mukana urheiluun. Pidän tärkeänä, että myös vanhemmat kontaktoituvat urheiluun – varsinkin silloin, kun lapsi on todella nuori. Jos vanhemmat aina vain jättävät lapsen treeneihin, lähtevät pois, eivätkä koskaan tapaa ketään muita, tämä voi vaikuttaa lapsen motivaatioon.

Pääsemme tästä omatoimiseen harjoitteluun. Lastesi kohdalla minipelikenttä oli tärkeä paikka harjoitella. He harjoittelivat yksin ja pienissä porukoissa, mutta pelasivat myös paljon vapaita pelejä. Millaisena näet tämän omatoimisen harjoittelun merkityksen?

Näkisin, että pelaajan oma tekeminen on kaikkein tärkeintä ainakin 13-vuotiaaksi asti. Sanoisin, että suhde on suurin piirtein sellainen, että pelaajan oman treenaamisen merkitys on vähintään 50 %, joukkueharjoittelu muodostaa noin 35–40 %, ja loppuosa voi tulla sitten ostetuista palveluista, jos se on tarpeen. Molemmat lapsemme kävivät kyllä erilaisilla jalkapalloleireillä. Ne voivat antaa pelaajalle motivaatiota, mutta mielestäni ne eivät tuo pelaajan kehittymisen kannalta oikeasti paljoa muuta. Pelaaja pääsee tietysti näkemään muita pelaajia ja vertaamaan omaa tasoaan suhteessa muihin, mutta yleensä leirit ovat enemmän esimerkiksi ulkomaisten seurojen markkinointia.

Kävimme kyllä Pertti Kemppisen Tanoke-treeneissä, kun joku oli suositellut niitä. Ihmettelin aluksi, että ”mikä mies tämä Kemppinen on”, mutta Leo tykästyi harjoituksiin heti. Myös vanhemman silmin Kemppinen on vetänyt vaativia ja hyödyllisiä harjoituksia.

Suurin osa ekstratreenistä oli kuitenkin omatoimista harjoittelua. Sekä Leon että Ilonan kohdalla esimerkiksi potkutekniikka kehittyi erityisesti toistojen kautta. He harjoittelivat HJK:ssa potkutekniikkaa joskus valmentajien kanssa, mutta eivät käyneet missään erillisessä valmennuksessa. Leo ja Ilona oppivat siihen, että kun he menevät omalla ajalla kentälle treenaamaan, he tekevät asioita systemaattisesti. Askeltikkaat ja tötsät ovat aina mukana, ja palloja pitää olla mukana runsaasti.

Leo ja Ilona Walta Kartanonkosken tekonurmella jouluaattona 2019. Kuva: Janne Mattila.

Seuratoiminnan osalta molempien lasten harrastus alkoi Pakkalan Palloseurassa, josta tie vei varsin aikaisessa vaiheessa HJK:hon. Millaisena näet seuratyön merkityksen pelaajien polun varrella?

Meillä on toiminut HJK:n kanssa kaikki aina tosi hyvin. Toki välillä oli jotakin erimielisyyksiä yksittäisten valmentajien kanssa, mutta molemmat pelaajat on otettu aina hyvin huomioon. Varmasti tämä johtui myös siitä, että he ovat pärjänneet hyvin. Leon ja Ilonan peluuttamiseen emme ole ottaneet ikinä suoraan kantaa.

Näkisin, että lasten ja nuorten kohdalla keskeisin asia harjoittelussa on se, miten lapsi keskittyy harjoituksiin. Leo ja Ilona ovat tehneet harjoituksissa aina kaiken täysillä. Kumpikaan ei ole tehnyt hirveästi ihan puhdasta peruskuntoharjoittelua kuin vasta ihan viime aikoina. Peruskunto kehittyi treeneissä. Kun tekee tosissaan, niin siinä sitä kehittyy. Lapsen pitää jaksaa keskittyä treeniin 1,5–2 tuntia täysillä.

Ilonalla on ollut HJK:ssa aina tosi hyviä valmentajia: Mari Savolainen, Riku Hirn, Sanna Malaska, Kati Mäkäräinen, Harri Tiinus, Riku Remes, Sofia Lipponen, talenttivalmentaja Arttu Heinonen ja nyt naisten päävalmentaja Jonne Kunnas.

Leon kohdalla ”Jykä” Ahola oli tärkeä valmentaja. Poikien puolella HJK:ssa oli välillä hetkiä, kun valmennuspanostus olisi voinut olla parempi. Osittain se varmaan johtui siitä, että parempia valmentajia ei ollut saatavilla. Mutta toisaalta Leolla on ollut myös monia hyviä valmentajia.

Pelaajakehityksen osalta pitää muistaa, että Suomessa vanhemmat rahoittavat harrastuksen siihen saakka, kunnes pelaajat tekevät sopimuksen – naisten puolella osin sopimuksen teon jälkeenkin. Seuran taloudellinen panostus pelaajaan ei ole kovin iso ennen kuin hän on sopimuspelaaja.

Toisaalta arvostan sitä, että kun Leo oli siirtymässä FC Nordsjaellandiin, kävimme HJK:n kanssa asioita läpi tosi avoimesti ja rehellisesti. Molemmille jäi asiassa hyvä mieli.

Kun olen seurannut eri futisperheitä, olen huomannut, että vanhempien aktiivisuus voi vaikuttaa välillisesti siihen, miten lapsi nähdään urheiluseurassa. En väitä, että tätä tapahtuu seuroissa tietoisesti, mutta asiaa pitäisi kuitenkin pohtia. Se voi vaikuttaa varsinkin rajatapauksissa. Jos pelaaja on itse todella motivoitunut ja tekee töitä, hän kyllä nousee esille – ennemmin tai myöhemmin. Mutta olen nähnyt vierestä, että myös lumipalloefekti vie lapsia eteenpäin. Kun lapsi pääsee lumivyöryn eturintamaan urheilussa, hän pääsee sitä kautta vahvasti eteenpäin.

Suomessa puhutaan paljon tavoitteellisen urheilun ja koulunkäynnin yhdistämisestä. Asiassa on varmasti tapahtunut edistystä vuosien saatossa, mutta erilaiset selvitykset osoittavat, että haasteita on edelleen. Molemmat lapsesi olivat urheiluluokalla Pohjois-Haagan yhteiskoulussa. Mitä havaintoja olet tehnyt koulun ja urheilun yhteensovittamisesta?

Mielestäni sitä ei ole hoidettu Suomessa vielä riittävän hyvin. Haasteena on kokonaisjaksaminen. Olen tätä mieltä, vaikka molemmat lapsemme ovat olleet PHYK:ssä.

Ilonalla on ollut sellaisia päiviä, että aamutreenit ovat alkaneet Töölössä kello 7.30, hän on mennyt koulusta suoraan iltatreeneihin ja tullut harjoitusten jälkeen kotiin vasta kello 20.00. Nämä ovat liian pitkiä päiviä 15-vuotiaalle pelaajalle.

Jos vertaan tätä tilannetta Leoon arkeen, niin ero on tosi iso. Leo tekee lukiota etänä Eiran aikuislukioon. Nordsjaellandissa pelaajat asuvat stadionilla hotelliolosuhteissa ja tekevät kaikki harjoitukset helposti samassa paikassa päivän aikana. Akatemiassa majoittuvat pelaajat saavat 3–4 ruokaa päivässä seuran puolesta.

Olemme halunneet antaa myös koulunkäynnissä vastuuta lapsille itselleen. Olemme sanoneet, että koulu pitää suorittaa kunnialla, mutta sen saa hoitaa jalkapallon ehdoilla, kunhan se hoituu. Molempien keskiarvo lukuaineissa on ollut noin 8,8.

Arjessanne tapahtui iso muutos vuonna 2019, kun Leo siirtyi HJK:sta tanskalaiseen FC Nordsjaellandiin. Nuorten pelaajien siirrot ulkomaisiin akatemioihin ovat selvästi lisääntyneet viimeisten vuosien aikana. Jokainen siirto on aina erilainen, mutta avaa hieman teidän prosessianne. Miksi ulkomaille lähtö oli houkutteleva vaihtoehto ja miten asiat etenivät käytännössä?

Leo kävi HJK:n kautta testileireillä muun muassa PSV:ssä ja Bayern Münchenissä sekä pelaaja-agentin välityksellä Ajaxissa, Bayern Münchenissä sekä kahdesti Hoffenheimissa. Kun pelaajalla on tasainen ryhmä ympärillä ja hän joutuu tekemään oikeasti duunia, sillä on iso merkitys. Meillä siitä muodostui vähitellen itsestäänselvyys, että Leo lähtee jossain vaiheessa ulkomaille.

Leo ei käynyt Nordsjaellandissa ikinä testileirillä. Seuran U19-joukkueen päävalmentaja Kasper Kurland oli kuitenkin ollut Tanskan 2003-syntyneiden maajoukkueen valmennustiimissä ja nähnyt Suomen pelejä turnauksessa, jossa molemmat maat olivat olleet samaan aikaan. Kasper oli perehtynyt tosi tarkasti Leon pelaamiseen ja hän teki paljon selvityksiä ja klippikoosteita.

Mietimme aluksi, että menemmekö edes käymään siellä. He olivat kuitenkin valmiita lennättämään Leon, Leon äidin Terhin, HJK:n Erkki Vallan ja Leon agentin Nordsjaellandiin. Seuran koko johto oli paikalla. Ympäristö oli tuntunut heti kodilta. He olivat perehtyneet tosi tarkasti Leoon ja siihen, millainen pelaaja ja tyyppi hän on. Tämä vakuutti meidät heti.

Kun perehdyimme seuran toimintaan, saimme selville, että heillä on ollut jo pitkään Euroopan eri maiden pääsarjojen nuorin edustusjoukkue. He antavat siellä nuorille pelaajille mahdollisuuksia.

Seura toimii englannin kielellä, mikä helpotti sopeutumista. He myös toivat esille, että seuralle on tärkeää kasvattaa pelaajia myös ihmisinä. Nordsjaelland toi myös arvojaan vahvasti esille. Terhille muodostui hyvä kuva siitä, että hän voi lähettää oman lapsensa seuraan.

Kertomastasi käy hyvin ilmi, että Nordsjaelland oli tehnyt huolellisen pohjatyön. Miltä pelaajan arki on näyttänyt teidän vanhempien silmin nyt, kun lapsi on eri maassa?

Käytännöt ovat toimineet todella hyvin, ja seura on viestinyt myös meidän vanhempien suuntaan aktiivisesti. Leon sopimuksessa on sovittu siitä, että voimme vierailla Nordsjaellandissa kaksi kertaa vuodessa ja seura tarjoaa meille ylläpidon tiloissaan. Seuralla on nuorille pelaajille myös oma käytännön asioiden hoitaja, Marina, joka huolehtii tarvittaessa nuorista. Hän kysyi meiltä vanhemmilta jo heti aluksi esimerkiksi siitä, mistä asioista Leo tykkää.

Akatemiassa kaikki asiat toimivat kompaktisti. Leolla on omasta huoneesta 10 metriä hissille, joka vie suoraan kuntosaliin. Kaikki paikat ovat pelaajille lähellä, ja esimerkiksi aamupalat ja muut ruuat tulevat seuralta.

Vaikka teillä vanhemmilla ei ole ammattilaisurheilutaustaa, uskoisin, että urheilullinen elämäntapa on ollut vahvasti läsnä arjessanne. Olenko oikeilla jäljillä?

Meillä vanhemmilla on vain junioriurheilutaustaa, mutta olemme aina liikkuneet. Meidän perheemme kohdalla tärkeintä on ollut varmaan se, että Leo ja Ilona ovat kokeneet meidän vanhempien olleen koko ajan täysillä mukana jalkapallossa ja aina heidän saatavilla, kun siihen on ollut tarvetta. Olemme olleet lähellä tarvittaessa. Ainakin meillä lapset ovat halunneet, että olemme mukana heidän harrastuksessaan.

Meidän vanhempien rooli on ollut mahdollistaa, sparrata ja kannustaa. Me vanhemmat emme olleet aluksi millään tavalla futisihmisiä, joten seuratoiminnan alku oli myös meille uutta. Minulla tuli välillä varmasti ylilyöntejä, koska olin niin intohimoisesti mukana. Mutta myös me vanhemmat opimme koko ajan.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Kun alle 23-vuotiaana on takana kaksi polvileikkausta, se ei yleensä lupaa hyvää” – Jesse Joronen ponnisti pienen kyläkoulun liikuntasalista Huuhkajiin asti, vaikka ura oli loukkaantumisten takia lähellä loppua

Jesse Joronen, 28, harjoitteli pienenä Simpeleen kyläkoulun liikuntasalissa. Kun Joronen oli 17-vuotias, Etelä-Karjala oli vaihtunut miljoonakaupunki Lontooseen ja Simpeleen Urheilijat Fulham FC:n akatemiaan. Englannin vuosien aikana suomalainen sai ensikosketuksen kovaan ammattilaismaailmaan ja kärsi vakavista loukkaantumisista, jotka olivat lähellä jopa päättää uran. Joronen onnistui ylittämään esteet, voitti mestaruuden Tanskassa ja sai siirron Italian Serie A:han. Nyt maalivahti valmistautuu historiallisiin EM-kisoihin, jonne pelaajan tie on ollut kaikkea muuta kuin suora ja helppo.

Tässä haastattelussa Jesse Joronen kertoo omin sanoin tarinansa, jota hän kutsuu ”suureksi urheiluseikkailuksi”.

***

”Simpele oli minulle erittäin hyvä, turvallinen ja sosiaalinen ympäristö kasvaa. Siellä ei ollut kovin paljoa muuta tekemistä kuin liikunnallista tekemistä – oli se sitten leikkimistä metsässä, laskemista pulkkamäessä tai mitä tahansa muuta.

Asuimme Änkilän kyläkoulun yläkerrassa, mikä tarkoitti sitä, että koulun liikuntapaikat olivat aivan lähellä. Halusin tehdä joka päivä koulun jälkeen jotain, eikä monipuolista liikkumista rajoitettu millään tavalla. Pystyin kulkemaan pyörällä joka paikkaan. Harjoittelutunnit ja ylipäänsä aktiiviset tunnit olivat aika valtavia ikävuosina 9–15. Vanhempani tukivat ja mahdollistivat tosi paljon, että pystyin liikkumaan monipuolisesti myös yli lajirajojen.

Sain vanhempieni lisäksi paljon tukea Simpeleen Urheilijoiden miesten edustusjoukkueen silloiselta valmentajalta Seppo Ventolta sekä seuran juniorivalmentajilta. Pääsin koko ajan haastamaan itseäni seuran sisällä vaikeampia ja vaikeampia vastustajia vastaan, sillä valmentajat laittoivat minut vanhempien ikäluokkien mukaan. Edustusjoukkuedebyytin tein 13-vuotiaana.

Seppo alkoi käymään maalivahtivalmennuskursseja auttaakseen minua enemmän. Se oli älyttömän tärkeää. Myös se auttoi erittäin paljon, että Sepolla oli monipuolinen ja älykäs oikean jalan laukaus. Pystyimme yhdessä kehittämään torjuntatyöskentelyäni. Siitä saan leivän pöytään nykyisin.

Muutin 16-vuotiaana Simpeleeltä Helsinkiin, kun aloitin Mäkelänrinteen urheilulukiossa. Se oli minulle sosiaalisesti tärkeää aikaa. Parhaat kaverini ovat edelleen samoja kuin silloin.

Minulle oli arvokasta päästä paikkaan, jossa kaikki ympärillä olleet ihmiset kannustivat positiivisella tavalla urheiluun ja menestymiseen. Mäkelänrinteessä tiedettiin lajirajojen yli, miten kenelläkin menee. Siellä oltiin iloisia, kun joku oli ollut arvokisoissa tai voittanut Suomen mestaruuksia. Se, että puolet valveillaoloajasta käytettiin omaan urheilulajiin, ei ollutkaan enää mikään outo juttu.

Minun oli helppo lähteä ensimmäisen lukiovuoden jälkeen ulkomaille, sillä sosiaalinen turvaverkko oli olemassa. En joutunut etsimään omaa paikkaani maailmassa. Tiesin, että kotona ja Helsingissä kaikki oli hyvin. Lähtiessäni ulkomaille pystyin keskittymään vain oman ammatin opetteluun ja sen hoitamiseen mahdollisimman hyvin.

***

Aloin ajattelemaan ammattilaisuraa vasta silloin, kun muutin 17-vuotiaana Englantiin. Olin kuitenkin todella tietoinen tilastoista. Fulhamissa tuotiin rehellisesti esille, että vain pieni osa akatemiapelaajista nousee oman seuran tai minkään muunkaan ammattilaisseuran edustusjoukkueeseen. Se vaatii ihan älyttömän paljon työtä.

Tiedostin samalla sen, että tulin pieneltä paikkakunnalta. Koin aina, että minun täytyi tehdä tuplasti enemmän töitä kuin saman pelipaikan kilpakumppanien – jo pelkästään sen eteen, että sain edes mahdollisuuden kilpailla.

Mentaliteettini oli tehdä toistoja enemmän, mutta myös laadukkaammin ja älykkäämmin. Kokonaisvaltainen työn tekeminen ei tarkoita minulle vain tekemistä enemmän. Se on myös tekemistä fiksummin ja laadukkaammin. Se ei pidä paikkaansa, että ”kehityn vain sen takia, että teen kaksi tuntia enemmän kuin muut”.

Sain Fulhamissa hyvän pohjan opetella ammattilaisuutta, sillä toiminta oli paljon rakenteellisempaa kuin Suomessa. Akatemiajoukkueet toimivat samalla tavalla kuin edustusjoukkue, mutta pienemmässä koossa. Toiminta oli ammattimaisempaa, siitä tuli minulle rutiini. Kaikkia asioita tehtiin aina työpäivän ajan ja samoissa tiloissa.

En kokenut mitään isoa alkushokkia, sillä ajattelin muutosta urheilullisena seikkailuna. Kaikki akatemiapelaajat oli kerätty joko ympäri Englantia tai maailmaa, joten olimme hyvin samanlaisessa tilanteessa. Kun opiskelin Mäkelänrinteessä, reissasin ensimmäisen vuoden ajan paljon Helsinki-Lontoo-väliä ennen kuin muutin Lontooseen täysipäiväisesti. Se auttoi sopeutumisessa.

16-vuotias Jesse Joronen Fulham FC:n akatemiajoukkueen harjoituksissa marraskuussa 2009. Kuva: Jussi Eskola.

Kilpailu akatemiassa oli äärettömään kovaa, sillä kaikki halusivat ja pystyivät luonnostaan kilpailemaan. Akatemiajoukkue voi olla nuorelle pelaajalle henkisesti todella ankara paikka, jos pelaajalla ei ole valmiuksia keskinäiseen kilpailuun. Tämä kilpaileminen ei koske vain pelipaikkoja, vaan ihan yleisesti toimintaa.

Itseäni auttoi kilpailussa se, että tiesin ja ymmärsin numerot. Se vaikutti työn tekemiseen. Tiesin, että akatemiat ovat olemassa vain niitä 1–2 pelaajaa varten, joiden toivotaan tai odotetaan nousevan edustusjoukkueeseen. Joistain ikäluokista ei noussut yhtään pelaajaa.

Tavoitteeni oli heti ensihetkestä lähtien nousta nimenomaan edustusjoukkueeseen. Tämä tavoite määritti omalla kohdallani työn laadun ja määrän. Vaikka Fulhamin ympäristö oli hyvin ammattimainen, tein silti tosi paljon ekstraa esimerkiksi salilla.

Pyysin fysiikkavalmentajia esimerkiksi heittelemään ylimääräisiä palloja, jotta pääsin ”dyykkaamaan” patjoille. Kun koin, että jotakin asiaa ei ollut harjoiteltu niin paljoa treeneissä, kehitin sitä itse. Kyselin paljon apua valmentajilta.

Olin jopa ”yliaktiivinen”, sillä harjoittelukeskuksen ulkopuolella ei ollut kovin paljoa tekemistä. Välillä valmentajat joutuivat potkimaan minut pois treenikeskuksesta, ettei rasitusta olisi tullut liikaa.

Tiesin koko ajan, miten vaikeaa yhdenkin Valioliiga-pelin pelaaminen on. Näin kahdeksan vuoden aikana niin paljon lahjakkaita pelaajia, jotka eivät koskaan päässeet edustusjoukkueeseen. Tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa lannistanut minua.

***

Pelasin Englannissa useissa lainaseuroissa. Ymmärrän tosi hyvin, miksi lainasiirtoja tehdään. Ne ovat pelaajalle kuitenkin sosiaalisesti haastavia tilanteita. Uuteen joukkueeseen tutustuminen vaatii paljon. Uusien pelaajien nimet piti opetella aina tosi nopeasti, jotta pystyin ohjaamaan toimintaa puolustuslinjan takaa. Tämä oli itselleni hyvällä tavalla erittäin haastavaa.

Huonolla tavalla haastavaa oli se, että infrastruktuuri ei ollut kaikissa seuroissa niin hyvällä tasolla. Esimerkiksi oman kropan kuntouttaminen salilla oli joissakin paikoissa hyvin hankalaa.

Kasvoin kuitenkin henkisesti todella paljon lainasiirtojen aikana. Yksi vahvuuteni on ollut myöhemmin se, että olen pystynyt sopeutumaan nopeasti joukkueeseen kuin joukkueeseen.

Opin paljon myös vastuunkannosta. Koska oma kehoni on työvälineeni, olen siitä lopulta vain itse vastuussa. Tämä asia ei voi olla muiden ihmisten vastuulla, vaikka he tietysti pyrkivät auttamaan pelaajaa niin paljon kuin mahdollista.

Mielestäni jalkapalloilijalla on urheilijana velvollisuus tuntea oma kehonsa ja sen rajat sekä kokeilla näitä rajoja. Tämä on ammattilaisurheilussa ihan älyttömän tärkeää. Opin sen Englannissa monien loukkaantumisten myötä. Ne olivat urani vaikeinta aikaa.

Kun alle 23-vuotiaana on takana kaksi polvileikkausta, se ei yleensä lupaa hyvää – ainakaan pitkäaikaiselle ammattilaisuralle jalkapallossa.

Ensimmäisen loukkaantumisen kohdalla lääkärit miettivät polvilumpion kupin luun kairaamista syvemmäksi, mikä olisi tarkoittanut 12 kuukauden palautumista. Totta kai silloin oli uhkakuvia. En itse välttämättä edes ymmärtänyt, kuinka hiuskarvan varassa homma oli.

Yhden hetken muistan tosi hyvin. Minulla oli polvi paketissa ja näin TV:ssä Red Bullin mainoksen, jossa henkilö donkkasi pallon koriin ja tuuletti onnistuneen suorituksen jälkeen. Minua vitutti niin paljon, että itkin vähän. Tiesin, että en pysty itse donkkaamaan. Se tuntui sielussa asti.

Onnistuin kuitenkin nousemaan jokaisen loukkaantumisen jälkeen takaisin. Tein kuntoutusta erittäin suurella pieteetillä ja yritin koko ajan löytää parempia keinoja. Sain uskoa ja vapautumisen tunnetta, kun huomasin saavani itseni kovalla työnteolla kivuttomaan kuntoon.

Minulla oli hullun uskoa yrittää loppuun asti. Isäni on ollut aina urheilullisesti tärkein ihminen elämässäni. Olen oppinut häneltä tärkeän urheiluarvon – loppuun asti yrittämisen. Jos homma ei olisi jossain vaiheessa enää pelittänyt, olisin voinut katsoa itseäni peilistä ja sanoa, että ”ei vain riittänyt”.

Perheeni oli tärkeä tukiverkosto myös loukkaantumisten aikana. He eivät lukeneet treeniohjelmiani, mutta he välittivät.

Sain loukkaantumisista sysäyksen tehdä todella paljon töitä myös henkisen puolen kanssa. Minulle sanottiin Englannissa usein, että ”Jesse, sä mietit asioita liikaa – mieti vähemmän, niin kaikki on paremmin”. Tiesin kuitenkin itse, että miettiminen vähemmän ei ole vaihtoehto. Halusin jäsentää asioita, käsitellä ja hallita tunteita sekä miettiä sopivia työkaluja itseni kehittämiseen.

En toivo, että kukaan joutuu käymään samanlaisia tunteita läpi, mutta olen silti kiitollinen niistä. Minulle muodostui toimintamalli, joka pakotti minut tulemaan henkisellä puolella paremmaksi.

***

Olin Englannissa kahdeksan vuotta ennen kuin siirryin Tanskaan. Tuo aika jätti tosi ison vaikutuksen. Englanti oli minulle täydellinen paikka opetella, miten jalkapallo toimii sekä sisäisesti että ”teollisuudenalana”.

Mietin Englannissa kyllä joskus, varsinkin loukkaantumisten aikana, palaamista kokonaan takaisin Suomeen. Tilanne on kuitenkin valitettavasti se, että Suomeen on helpompi palata kuin mitä sieltä on lähteä takaisin ulkomaille. Minulla on ollut koko ajan ajatuksena uran tekeminen ulkomailla. Se on ollut aina ensimmäinen vaihtoehto.

Olen Fulhamille kiitollinen kaikesta, enkä koe mitään jossiteltavaa. Jos olisin lähtenyt aikaisemmin pois, en olisi välttämättä ollut niin valmis.

Varsinkin viimeiset vuodet Englannissa auttoivat sekä henkisesti että fyysisesti siinä, että olin valmis hyppäämään suoraan ykkösmaalivahdin puikkoihin seuraavassa ympäristössä. Tämä mahdollisuus siunautui Tanskassa AC Horsensissa, kun olin 24-vuotias.

Horsens oli minulle parempi vaihtoehto kuin jäädä kolmosmaalivahdiksi Fulhamin edustusjoukkueeseen. Minua ei haitannut siirtyä pienempään seuraan. Halusin päästä pelaamaan tulosvastuullisessa asemassa.

Ajatteluni ei muuttunut Tanskassa sen suhteen, että tulokset tulevat aina oman metodin kehittämisen myötä. Minulle se tarkoittaa koko ajan intensiivisempää ja fiksumpaa harjoittelua, jonka vastineena saa sopivaa haastetta harjoitus- ja peliympäristössä. Onnistunut kausi tulee tällä tavalla. Jos omasta metodista lipsuu tai loukkaantumisia tulee paljon, hyvän kauden pelaaminen on paljon vaikeampaa.

Rakensimme Horsensin kanssa diilin niin, että heidän tarkoituksenaan oli myydä minut pian eteenpäin. Tämä tapahtui kuitenkin nopeammin kuin olimme suunnitelleet. Siirryin ensimmäisen kauden jälkeen FC Kööpenhaminaan.

Pääsin Tanskassa toteuttamaan sitä roolia, johon oli valmistautunut ja tähdännyt kaikki vuodet. Kun voitimme FC Kööpenhaminassa Tanskan mestaruuden ja pelasimme europelejä, se ei tuntunut omalla kohdallani vahingolta. Se tuntui enemmän kahleiden putoamiselta. Tiesin, että pääni ja kroppani toimivat. Minulla oli ollut jo pitkään sellainen fiilis, että ”antakaa niitä pelejä”.

Kun vertaan Tanskan vuosiani Englantiin, koen, että olin kehittynyt erityisesti henkisesti. Henkiset ominaisuudet ovat varsinkin maalivahdin roolissa äärettömän tärkeät, sillä virheet näkyvät tulostaululla. Koska virheitä tulee kaikille, ratkaisevaa on se, miten niitä käsittelee. Tällä on iso merkitys myös siihen, millaista tunnelmaa maalivahti luo ympärillään oleville ihmisille. Siitä pitää näkyä, että ”tällä tekemisellä voitetaan pelejä” ja että ”tässä joukkueessa ei päästetä maaleja”.

Fulhamissa huomasin, että olin Championshipin peleissä ihan ”matkustajana”. Yritin vain pysyä mukana. Tanskassa tajusin, että minun täytyy olla kuskina, eikä kyydissä. Tunsin enemmän vastuuta joukkueen auttamisesta ilman, että siitä tuli lisäpaineita. Opin myös nauttimaan paineista.

Kun lähdin Englannista, halusin voittaa mestaruuden. Halusin silloin ja haluan vieläkin voittaa mestaruuksia. Se on minulle iso kannustin urheilussa, sillä voittaminen on kaikista jalkapallon asioista vaikeinta. Se toteutui ensimmäisen kerran Tanskassa.

Vielä tärkeämpää ja hienompaa on kuitenkin matka voittamiseen ja tämän matkan vaikeus niin taidollisella, fyysisellä kuin henkiselläkin puolella. Tämä matka on minulle jahtaamisen arvoista. Voittaminen on lopulta kirsikka kakun päällä.

Kööpenhamina oli ympäristönä ultrakilpailullinen. Siellä voittamisen kulttuuri oli koko seuran DNA:ssa. Mestaruus oli siistiä juuri siksi, että se oli monella tavalla haastavaa, esimerkiksi joukkueen sisäisten ja ulkoisten paineiden takia.

Joronen A-maajoukkueen harjoituksissa kesäkuussa 2017. Myöhemmin kesällä Joronen siirtyi kahdeksan Englannin vuoden jälkeen Tanskaan. Kuva: Jussi Eskola.

***

Siirryin Tanskasta Bresciaan vuonna 2019. Olen halunnut ottaa sellaisia askeleita, jotka ovat urheilullisesti ylöspäin ja tuovat sarjan tason osalta lisää haastetta.

Kaikki seurasiirtoni ovat yleensä tapahtuneet nopeasti. Niissä ei ole kauheasti pohdiskeltu. Kun mahdollisuus nousee esiin ja se konkretisoituu tarjouksena, uutta seuraa kohti vain mennään. Ensimmäinen vaihtoehto ei ole joka kerta paras, mutta pitää ymmärtää, että uutta mahdollisuutta ei tule välttämää enää ikinä. Tämä on ollut mentaliteettini Englannin ajoista lähtien.

Puhun italialaisten mielestä varmasti edelleen tosi huonoa italiaa, mutta halusin heti ensimmäisestä päivästä lähtien, kun tulin harjoitusleirille, kommunikoida italiaksi. Joukkueen videoanalyytikko oli valmennusstaffin ainoa jäsen, joka ymmärsi englantia. Pyysin häneltä käännöslistan tärkeistä jalkapallotermeistä, joita kenttäpelaajille voi huutaa. Tein tämän heti sen jälkeen, kun olin allekirjoittanut sopimuksen seuran kanssa.

Aloin treenileirillä huutelemaan opettelemiani sanoja, sillä niiden pitää tulla automaationa, jotta voin auttaa muita pelaajia. Kommunikointi kentällä on ensimmäinen vaihe sopeutumisessa.

Minun täytyy sanoa, että ”Perpa” (Hetemaj) on auttanut minua paljon. Olen voinut jutella hänen kanssaan ihan mistä tahansa aiheesta, joka on mietityttänyt minua.

Kun pääsin mukaan A-maajoukkueeseen, ”Perpa” oli pelaaja, jota katsoin urheilullisesti ylöspäin hänen henkisten ominaisuuksiensa takia. Olen kiitollinen, että hän on vastannut aina puheluihini ja typeriin kysymyksiini.

Olen ollut myös Italiassa heti valmis kilpailemaan. Kilpaileminen on minulle mielekäs asia. Se on lähtöisin jo lapsuudesta, kun totuin kilpailemaan faijaani vastaan. Se oli armotonta kilpailua. Onnistuin voittamaan isäni esimerkiksi sulkapallossa vasta sitten, kun hän oli lonkkavaivainen.

Ammattilaisurheilussa on olemassa myös ”piilokilpailua”. Siihen on olemassa yksinkertainen vakuutus: pitää olla tuplasti parempi kuin toinen. Jos muut pelaajat puhuvat esimerkiksi valmentajalle jotain, se on näiden ihmisten epävarmuutta. Itse tähtään siihen, että olen urheilullisesti parempi kuin muut ja keskityn vain kehittymiseen. Jos on tarpeeksi hyvä, pelaaja kyllä pelaa – puhuivat muut mitä tahansa.

Urheileminen on ollut minulle pienestä pitäen ja tähän päivään saakka suuri urheiluseikkailu. Vaikka urheilu on minulle ammatti, en koe sitä sellaiseksi. Urheileminen vaatisi Suomessa kuitenkin paremman ammatillisen arvostuksen. Tällä hetkellä se ei toteudu.

Minulle jalkapalloura on ollut sen selvittämistä, miten hyväksi urheilijaksi voin tulla ja kuinka paljon voin koetella omia rajojani. Se on ollut minulle aina mielenkiinnon kohde, jutun juoni.

Urheileminen on ollut minulle luontainen elämäntapavalinta, ei mikään uhraus. Vaikka harjoittelu on vaatinut paljon energiaa ja aikaa, se on tuntunut aina oikealta, suojelevalta ja arvokkaalta asialta.

Isäni on ollut kaikkein tärkein henkilö urallani. Hän vaikuttanut minuun ehdottomasti eniten urheilijuuden luonnissa. Isäni ei ymmärtänyt jalkapallosta aluksi yhtään mitään, mutta urheilusta sitäkin enemmän. Elämässäni on ollut aina ihminen, jolle olen voinut soittaa ja jonka kanssa olen voinut keskustella urheilusta tai mistä tahansa muusta asiasta. Se on ollut arvokkain asia, joka on tukenut uraani.

Kun katson ajassa taaksepäin, sanoisin maailmalle lähdössä olevalle 17-vuotiaalle Jesselle yhden asian.

On siistimpää palaa loppuun kuin hiipua hiljalleen.

Jesse Joronen Huuhkajat-paidassa marraskuussa 2018. Kuva: Jussi Eskola.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat pelaajatarinat:

Perparim Hetemaj

Miksi valmennat, Jukka Jalonen? – Keskustelua pelistä, valmentamisesta ja kehittymisestä

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin erikoishaastattelussa jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen puhuu intohimostaan, valmentamisesta.

Jalonen, 58, on voittanut päävalmentajana kaksi aikuisten maailmanmestaruutta (2011 ja 2019) sekä yhden alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden (2016).

Tässä haastattelussa Suomen menestynein jääkiekkovalmentaja avaa ajatuksiaan muun muassa valmennusprosessista, pelitavan merkityksestä sekä valmennustiimiajattelusta.

Haastattelu on julkaistu alun perin kesällä 2020.

***

Jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen, miten kuvailisit omaa valmennusfilosofiaasi?

”Minulle on tärkeää valmentamisen ja valmentautumisen kokonaisvaltaisuus. Vaikka mukana on yksityiskohtia ja pienempiä asioita, joihin täytyy keskittyä, kokonaisuuden pitää olla valmentajan näkökulmasta hallinnassa. Missään asioissa ei voi antaa vastustajalle liikaa etua.

Myös pelin rakenne on tärkeä asia. Kun rakenne on kunnossa, pelaajat ymmärtävät, miten hyökkäämme ja puolustamme kentän kolmella osa-alueella (oma alue, keskialue ja hyökkäysalue) sekä miten toimimme yli- ja alivoimalla.

Työstämme ja harjoittelemme näitä asioita jatkuvasti arjessa. Valmennusfilosofiaani kuuluu tietty pelinomaisuus. Kun harjoittelemme pareittain, kolmistaan tai isommassa ryhmässä, joukkueen pelitapa ja pelin rakenne ovat koko ajan mukana. Näin siirtovaikutus harjoituksista peliin on mahdollisimman hyvä.

Treenaamisen laatu ja vaatimustaso ovat isossa roolissa. Tavoitteeni on, että joukkue ja pelaaja yksilötasolla menevät eteenpäin. Kokonaisvaltaisuus tarkoittaa minulle sitä, että kaikki osa-alueet, esimerkiksi fysiikka, ovat kuosissa. Toki välillä tulee hetkiä, jolloin jokin asia korostuu ja silloin toimitaan tilanteen mukaan.

Viimeiseksi haluan mainita positiivisen ilmapiirin merkityksen. Valmennustiimi, johtoryhmä ja pelaajat yhdessä luovat psykologisesti turvallisen ympäristön, jossa ei pelätä virheitä. Välillä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta sieltä voi tulla takaisin alueelle, jossa hommat ovat hanskassa.

Ilmapiiriin vaikuttaa tietysti myös kommunikointi ja avoimuus. Yksilön ja joukkueen täytyy aina tietää, missä mennään.”

***

Suomalaisessa urheilussa on puhuttu paljon yksilön valmentamisesta ja yksilökeskeisyydestä suhteessa joukkuepelin kehittämiseen. Mitä ajatuksia tämä teema herättää?

”Kun olen työstänyt juniorimaajoukkueiden päävalmentajien kanssa Suomi-kiekon painopisteitä, yksi iso teema ja ohjaava otsikko on voittava joukkuepelaaja. Pointtina on se, että yksilö on joukkuetta varten. Valmentajat ja pelaajat voivat vaihtua, mutta joukkue säilyy.

En tykkää yksilön liiallisesta korostamisesta ja esiin nostamisesta. Pelaajaa pyritään totta kai koko ajan kehittämään, mutta tavoitteena pitäisi olla se, että pelaaja pystyisi parhaalla mahdollisella tavalla auttamaan joukkuetta voittamaan. Siitähän tässä on kuitenkin kysymys.

Minulle on tärkeää, että pelaajia autetaan ymmärtämään oma rooli ja sen merkitys osana ryhmää. Mikä on pelaajan roolin tarkoitus ryhmän menestymisen kannalta? Kun tämä on tiedossa, ollaan ytimessä ja voidaan joskus voittaakin jotain.

Yksilön fyysisiä, henkisiä ja teknisiä ominaisuuksia täytyy tietysti koko ajan valmentaa, mutta tavoitteena tulisi olla pelaajan kehittyminen nimenomaan joukkuepelaajana.”

***

Olen keskustellut jalkapallovalmentajien kanssa jonkin verran siitä, mikä merkitys pelitavan opettamisessa on periaatteilla, yksityiskohtaisilla malleilla ja kielloilla ja mikä on näiden vaihtoehtojen suhde. Miten opetat valmentajana pelitapaa arjessa?

”Koska maajoukkueessa on aikaa vähemmän kuin seurajoukkueessa, olen lähtenyt liikkeelle periaatteista. Meillä on pelin yleiset periaatteet, puolustuspelin periaatteet sekä hyökkäyspelin periaatteet.

Yleisiä periaatteita ovat muun muassa pelaaminen niin kuin peli hetkessä pyytää, pelin tilanteen (johdossa, tasan vai häviöllä) huomioiminen pelaamisessa, tilanteisiin meneminen ensimmäisenä ja kolmantena eli 2vs1-tilanteen muodostaminen ennen vastustajaa, fiksu vaihtaminen (keskimäärin 30-40 sekuntia) sekä jatkuva kommunikointi jäällä ja vaihtopenkillä.

Luotamme siihen, että kärsivällinen oman pelin jauhaminen tuottaa parhaan lopputuloksen.

Puolustamiseen liittyen ensimmäinen prioriteetti on paineen antaminen kiekolliselle. Kun emme pysty antamaan kovaa painetta, tavoitteena on voimakas 1-2-2-ohjauspelaaminen. Muita periaatteita ovat muun muassa keskustan kontrollointi, hyökkääjien taka- ja sivupaine, puolustajien cap-pelaaminen, puolustajien ja hyökkääjän matala kolmio sekä sen estäminen, että vastustaja pääsisi syöttämällä tai kuljettamalla murtamaan keskilinjan.

Hyökkäämisessä ykkösprioriteetti on nopea tilan voittaminen ja maalipaikan luominen. Kuten puolustamisessa, myös hyökkäämisessä on tärkeää kolmiopelaaminen. Pyrimme muodostamaan kolmioita niin, että kiekollisella on aina kaksi syöttösuuntaa, mieluiten mahdollisimman lähellä kiekollista pelaajaa.

Muita tärkeitä periaatteita ovat painottoman puolen hyökkääjän tilan tekeminen, kolmen tai neljän kaistan käyttö suorissa hyökkäyksissä sekä keskialueen ylittäminen vauhdilla.

Se hyökkääjä, joka on laukonut tai syöttänyt maalille, on vastuussa puolustamisesta kiekonmenetyksen hetkellä. Kahdella muulla hyökkääjällä on lupa mennä maalille.

Haluamme luoda tukea hyökkäysalueen keskustaan, jotta emme ole liikaa kulmissa ja hyökkäysalueen keskuksen ulkopuolella. Jos emme pääse keskustaan, tavoitteena on vastustajan viisikon ”juoksuttaminen” ja väsyttäminen sekä pelin painopisteen vaihtaminen.

Meillä on sekä yleisen tason periaatteita että yksityiskohtaisempia periaatteita. Niillä olemme päässeet aina hyvin liikkeelle.”

***

Suomi on voittanut johdollasi kaksi maailmanmestaruutta sekä yhden U20-kullan. Menestys on ollut siis hyvää. Millaista kilpailuetua pelitapa on tuonut ja missä asioissa eroa on syntynyt suhteessa muihin maihin?

”Suomi on ollut pelitavallisesti vahva jo vuosia. Ensinnäkin pelaajat ovat sitoutuneet hyvin siihen pelitapaan, jonka kulloinenkin valmennustiimi on päättänyt.

Pelitapaa tietysti säädetään ja päivitetään jatkuvasti, jotta löydämme niitä asioita, joissa voimme saada kilpailuetua. Jos mietin lähiaikoja, niin puolustamisessa olemme saaneet aidosti kovan paineen kiekolliseen pelaajaan. Sitä kautta olemme pystyneet pysäyttämään vastustajan hyökkäyspelaamisen mahdollisimman nopeasti.

Oman hyökkäyspelaamisen osalta maalineduspelaaminen on parantunut viime vuosina. Olemme saaneet periaatteiden harjoittelun kautta tehokkuutta maalintekoon.

Kun valmistauduimme vuoden 2019 MM-kisoihin, halusimme korostaa sitä, että jääkiekossa yli 70 % maaleista tehdään alle sekunti kiekon haltuunottamisen jälkeen. Pelaaja siis käytännössä tekee maalin suoraan tai nopeasti haltuunoton jälkeen. Tällöin todennäköisyys maalin tekemiseen on suuri.

Korostimme tätä seikkaa erilaisissa pienpeliharjoitteissa niin, että tietyistä maaleista sai harjoituksissa enemmän pisteitä kuin muista maaleista. Tällaisia muita arvokkaampia maaleja olivat esimerkiksi suoraan syötöstä, ohjurilla tai reboundista tehdyt maalit. Pelin voittamiseksi fiksut pelaajat halusivat tehdä näitä kahden pisteen maaleja enemmän kuin kuljettamalla tai harhauttamalla tehtyjä maaleja.

Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka olemme yrittäneet saada harjoittelun kautta peliin sellaisia tekoja, jotka johtavat tehokkaammin onnistumiseen maalinteossa. Väitän, että tämä on myös näkynyt pelaamisessa.”

***

Todennäköisyyksiin perustuva toiminta on varmasti lisääntynyt urheilussa. Esimerkiksi jalkapallossa käytetään erilaisia maaliodottamamalleja. Mitä ajattelet todennäköisyyksien kautta tapahtuvasta toiminnasta jääkiekossa?

”Jääkiekossa suurin osa maaleista tulee ykkös- tai kakkosalueelta. Myös keskilinjan murtaminen on yksi maalinteon tehokkuutta lisäävä tekijä, sillä se vaikeuttaa maalivahdin pelaamista. Maalintekopaikat ovat tärkeässä roolissa valmennusajattelussani. Tilastoimme aina laadukkaat maalintekopaikat – tulivatpa ne sitten suorista hyökkäyksistä tai vaikkapa riistoista.

Tiedän, että yksittäisessä pelissä enemmän maalintekopaikkoja luonut joukkue ei välttämättä voita. Maalipaikat ovat voineet olla joukkueiden kesken tasan, mutta olemme voittaneet tai hävinneet pelin 6-1. Olennaista on voiton todennäköisyys. Pitkässä juoksussa joukkue, joka luo enemmän maalintekopaikkoja, voittaa selkeästi useammin. Yksittäisessä pelissä sattuma vaikuttaa aina.

Lisäksi pitää muistaa, että siniviivojen siirtäminen lähemmäs keskialuetta on kasvattanut päätyalueiden kokoa. Tämä on lisännyt hyökkäysalueen hyökkäyspelin ja puolustusalueen puolustuspelin merkitystä. Aikaisemmin 5vs5-pelissä ei tullut niin paljon maalintekopaikkoja kuin nykyisin. Tämä on vaikuttanut peliin merkittävästi.”

***

Kuinka paljon pelitapa joustaa käytettävissä olevien pelaajien mukaan? Vai onko pelitapa aina lähes stabiili asia, johon pelaajat sitten sopeutuvat?

”Lähden valmentajana siitä, että minulla on tietty pelitapa ja valmennusfilosofia. Pelitapaa ei ole järkevää rakentaa niin, että se vaatii vain tietynlaisia pelaajia. Hyvä pelaaja pelaa millä pelitavalla tahansa, ajattelen. Koen, että minun pelitapaani voi toteuttaa sekä Suomi-sarjassa että NHL:ssä. Se ei perustu mihinkään taikatemppuihin. Valmentajan täytyy tietää, millaista peliä hän haluaa joukkueensa pelaavan.”

***

Miten pelitavan opettamisprosessi käytännössä etenee?

”Aina, kun meillä on normaalit harjoitukset, mukana on vähintään yksi pelitapaan sisältyvä viisikkopelaamisen osa-alue. Pelitapaa työstetään siis jokaisessa harjoituksessa.

Lähdemme usein puolustamisesta liikkeelle ja nimenomaan hyökkäysalueen puolustuspelaamisesta, erityisesti karvaamisesta. Siitä siirrytään keski- ja puolustusalueen puolustuspelaamiseen, minkä jälkeen keskitytään hyökkäyspelaamiseen. Harjoituksissa yksi ryhmä hyökkää ja toinen puolustaa, mutta painopiste on aina jommassakummassa toiminnassa.

Pelejä ja harjoituksia katsotaan myös videolta läpi. Valmentajat jakavat vastuuta keskenään: yksi vastaa hyökkääjistä, toinen puolustajista ja niin edelleen. Keskustelemme pelaajien kanssa myös henkilökohtaisesti, pakkipareittain sekä ketjuittain. Pelaajia kuunnellaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Uskon siihen, että pelaamaan oppii pelaamalla. Haluan, että treeneissä pelataan aina. Sääntöjä ja painotuksia voidaan vaihdella, mutta kisailu- ja pelaamiselementti on koko ajan mukana. Tämä nostaa harjoitusten intensiteettiä. Emme siis pelaile, vaan kilpailemme tosissamme.”

***

Harjoitteluun liittyen, mikä on viisikkopelaamisen ja erikoistilannepelaamisen välinen painotus? Saako jompikumpi osa-alue etusijan valmistautumisprosessissa?

”Erikoistilannepelaamisella on nykyään iso merkitys. Kun kaksi tasaista joukkuetta pelaa vastakkain, eroa on vaikea tehdä viisikkopelaamisessa. Ratkaisut syntyvät yli- ja alivoimalla.

Turnauksen aikana ensimmäinen harjoitus ei välttämättä sisällä yli- ja alivoimapelaamisen harjoittelua, mutta sen jälkeen erikoistilanteet ovat lähes aina mukana. Joskus harjoitellaan lyhyempi pätkä, joskus pidempi.

Joukkuepelin työstäminen on kuitenkin edelleen vahvassa osassa maajoukkueen harjoittelussa. Isossa turnauksessa kehitetään peliä, ei pelaajia. Fokus on yhteistyön ja yhteispelaamisen kehittämisessä.

Lähtökohtaisesti jokainen pelaaja haluaa pelata ylivoimaa, koska se on mahdollisuus tehdä tehopisteitä ja saada onnistumisia. Jos ylivoima ei toimi joukkueella, niin peli on edelleen 0-0. Mutta jos alivoima ei toimi, niin peli on heti 0-1 vastustajalle. Yritämme korostaa pelaajille, että alivoimapelaaminen on isossa kuvassa vielä tärkeämpää menestymisen kannalta kuin ylivoimapelaaminen.

Viime kaudella Antti Pennanen vastasi alivoimasta ja Mikko Manner ylivoimasta. Molemmat valmentajat työstivät edellisen MM-turnauksen aikana asioita varsin itsenäisesti pelaajien kanssa. Joskus katsomme yhdessä, mitä asioita täytyy korostaa tai mitä juttuja videoilta näkyy. Molemmilla valmentajilla oli kuitenkin iso vastuu ja korkea motivaatio kehittää peliin liittyviä asioita.

Normaalina pelipäivänä pidämme aamulla hallilla ylivoimapalaverin. Lounaan jälkeen on usein alivoimapalaveri. Ennen ottelua on vielä yksi palaveri, jonka minä pidän päävalmentajana. Pelaajalle, joka pelaa sekä yli- että alivoimassa, tulee näin ollen pelipäivänä kolme palaveria. Kaikki palaverit eivät kuitenkaan tule putkeen, vaan ne jaoteltu tasaisesti ennen ottelun alkua.”

***

Jukka Jalonen on valittu vuonna 2011 ja 2016 vuoden valmentajaksi Suomessa. Kuva: Pasi Salminen.
Jukka Jalonen on valittu kaksi kertaa (2011 ja 2016) Suomen vuoden valmentajaksi. Jalonen Urheilugaalassa vuonna 2017. Kuva: Pasi Salminen.

Kuinka paljon pelitapa muovautuu vastustajasta riippuen? Miten pelitapa ja yksittäinen ottelusuunnitelma kommunikoivat keskenään?

”Huomioimme tietysti aina vastustajajoukkueen, erityisesti vastustajan yli- ja alivoiman. Käymme palavereissa aina läpi, miten vastustaja pelaa yli- ja alivoimalla. Lisäksi nostamme esiin, jos vastustajan 5vs5-pelaamisessa on jotakin erikoista, joka meidän pitää ottaa huomioon.

Lähtökohta on oman pelin pelaaminen. Vastustajan pelaamisesta otamme kiinni yhteen tai kahteen asiaan, emme sen enempään. Uskon yksittäisiin pelitavallisiin painotuksiin enemmän kuin koko pelitavan räätälöintiin vastustajan mukaan.

Esimerkiksi viime kisoissa tiesimme, että Ruotsi pelaa kuudella puolustajalla. Meillä oli 12 hyökkääjää eli neljä täyttä ketjua, ja tiesimme, että Ruotsi on puolustuspelissä hieman heikompi kuin hyökkäyspelaamisessa. Vastustajan väsyttämiseksi yritimme antaa heille kovan paineen ja hyökätä pitkillä hyökkäyksillä. Tällaisia korostuksia ja nostoja on mahdollista tehdä pelitavan sisällä.

Kaikki, mitä meidän pelissämme on, riittää jokaista vastustajaa vastaan. Mitään uutta ei siis tarvitse keksiä. Nostamme ainoastaan esille asioita, joita juuri kyseisessä pelissä täytyy korostaa oman pelitavan puitteissa ja jotka ovat kyseisen pelin voittamisen kannalta ratkaisevia.

Jos pelitapaa säädetään liikaa, pelaajat joutuvat ajattelemaan enemmän. Mitä enemmän pelaajat joutuvat ajattelemaan, sitä hitaampaa toiminta on kentällä.”

***

Julkisessa jääkiekkokeskustelussa on puhuttu paljon niin sanotusta Meidän pelistä. Myös muissa lajeissa, kuten koripallossa ja jalkapallossa, on pyritty rakentamaan yhtenäistä peli-identiteettiä juniorimaajoukkueista aikuisten tasolle. Kuinka tärkeänä näet yhtenäisen peli-identiteetin?

”Pidän hyvänä asiana, että tietyt pelin periaatteet ovat suhteellisen samat eri ikäluokkien maajoukkueissa, 16-vuotiaista A-maajoukkueeseen asti. Emme jääkiekossa täysin pakota maajoukkueita pelaamaan tietyllä tavalla. Eri joukkueissa on pieniä nyanssieroja ja valmennustiimeillä on jonkin verran liikkumavaraa.

Käymme eri ikäluokkien valmentajien kanssa läpi tiettyjä pelitavan periaatteita ja keskustelemme, miten me tai joku toinen joukkue pelaa. Jaamme sellaisia hyviä käytäntöjä ja periaatteita, joita muidenkin olisi hyvä hyödyntää.

Mielestäni suomalaisen jääkiekon vahvuus on siinä, että pelin periaatteet ovat eri maajoukkueissa samat. Tällöin pelaajan on helppo siirtyä seuraavaan ikävaiheeseen, aina A-maajoukkuetasolle saakka. Pelaajalla on pohja olemassa ja hän tietää, mitä peliä maajoukkueessa pelataan.

Aina, kun Suomi pelaa, niin pelaaminen pitäisi heti tunnistaa Suomen peliksi. Suomalaisten pelaajien tulee olla työteliäitä, luistella ja liikkua paljon sekä olla vahvoja kamppailutilanteissa. Joukkueet pelaavat tiiviillä viisikolla hyökkäys- ja puolustussuuntaan. Tavoitteena on, että pelaajat pelaavat peliä toinen toisilleen.

Suomalaisten pelaajien tulee pelata voitosta epäitsekkäästi. Moni asia kulminoituu käsitteeseen voittava joukkuepelaaja. Tällaisia pelaajia meidän tulee myös kasvattaa.”

***

Arvoista puhutaan valmentamisessa nykyään ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mitkä ovat valmentajana tärkeimmät arvosi?

”Haluan olla vaativa, mutta oikeudenmukainen valmentaja. Pelaajat kilpailevat keskenään peliajasta, vastuusta ja rooleista. Haluan toimia niin, että pelaajat, jotka ovat omilla teoillaan treeneissä ja peleissä osoittaneet ansaitsevansa vastuuta, myös saavat sitä hieman enemmän.

Toinen tärkeä arvoni on rehellisyys. Jos jotakin luvataan, niin siitä myös pidetään kiinni. Jos muutoksia tulee, niistä kommunikoidaan avoimesti. Jokaisen tulee tietää, miksi joitakin asioita tapahtuu. Keskustelukulttuuri ja dialogi ovat iso osa omaa valmennusfilosofiaani ja arvojani.

Haluan auttaa pelaajia menemään eteenpäin sekä yksilötasolla että joukkueena.

Minulla on myös itselläni elinikäinen halu oppia ja kehittyä valmentajana. Haluan saada jatkuvasti lisää informaatiota. En voi jäädä tuleen makaamaan ja ajatella, että se, mitä tehtiin viime vuonna, riittää tänäkin vuonna. Tämä on itselleni todella tärkeä arvo.”

***

Mainitsit oppimisen ja kehittymisen tärkeyden. Kuinka paljon ajattelet pelin evoluutiota ja jääkiekon tulevaisuuden trendejä?

”Käytän tällaiseen ajatteluun kyllä jonkin verran aikaa. Katson paljon Liiga- ja NHL-joukkueiden treenejä ja pelejä. Niistä näkee aina, jos pinnalla on joitakin trendejä tai jotkin asiat ovat muuttumassa.

Olen toiminut kahden innovatiivisen valmentajan, Pennasen ja Mannerin, kanssa. Kun olen keskustellut heidän kanssaan, olen saanut paljon uusia ideoita ja ajatuksia. Molemmat valmentajat ovat mukana päivittäisessä valmennuksessa ja kokeilevat arjessaan uusia asioita. Tätä kautta saan myös itse paljon ajatuksia pelin kehittymiseen liittyen. Valmentaja ei voi yksin huomata kaikkea, joten kimpassa toimiminen on todella tärkeää.

Järki ja maltti pitää kuitenkin säilyttää koko ajan. Kaikkea ei kannata lähteä muuttamaan kerralla. Pelitapaan voi tuoda uusia yksityiskohtia, jotka siihen sopivat, mutta pelitapaa ei kannata muuttaa muuttamisen takia.”

***

Mainitsit jo muutaman valmentajanimen, joilta olet saanut vaikutteita. Keitä valmentajia haluaisit nostaa esille tärkeimpinä sparraajina urasi varrelta?

”Viime aikoina olen ollut tosiaan paljon tekemisissä Pennasen ja Mannerin kanssa, mutta olen saanut paljon vaikutteita monelta muultakin valmentajalta.

Toimin Timo Lehkosen kanssa pitkään HPK:ssa ja A-maajoukkueessa. Olen oppinut ”Timpalta” paljon.

Seurasin aktiiviesti Hannu Aravirran toimintaa ja johtamista, kun hän oli maajoukkueessa. 1990-luvun alussa opin valmentamisesta myös Pentti Matikaiselta.”

***

Valmennustiimiajattelu on voimistunut viime vuosina. Nykyään valmennus toimii yhä enemmän tiiminä, jossa on erilaista spesifiä osaamista. Mitä valmennustiimiajattelu merkitsee sinulle? Millaisia valmentajia haluat tiimiisi?

”Valmennustiimiajattelu on ihan älyttömän tärkeä juttu. Hommia tehdään yhdessä, ja jokaisen vahvuudet yritetään saada esiin. Jokaisen valmentajan arvostus on tärkeää – roolista ja tehtävästä riippumatta. Vain näin voidaan saada ulosmitattua paras esiin joka päivä.

Vaikka päävalmentaja tekee lopulta päätöksen, koko valmennustiimi osallistuu keskusteluun ja vaihdamme yhdessä ajatuksia.

Haluan valmennustiimiini sellaisia omilla aivoilla ajattelevia valmentajia, joilla on korkea motivaatio ja halu mennä eteenpäin. Muiden valmentajien tulee omilla ajatuksillaan haastaa päävalmentajaa, mutta myös tunnistaa, milloin eriäviä ajatuksia ei välttämättä kannata tuoda esille. Joka tilanteessa ei voi olla eri mieltä.

Mitään joojoo-miehiä en todellakaan kaipaa tiimiini. Valmentajalla täytyy kuitenkin olla tilannetajua. Pitää tunnistaa, milloin asioista kannattaa alkaa vääntämään ja väittelemään ja milloin taas ei.

Mielestäni valmentajien täytyy jakaa yhteinen iso kuva pelistä. Jos valmentajat ovat pelitavan, pelin rakenteen ja johtamisen osalta eri sivuilla, yhtenäisenä tiiminä toimiminen voi olla todella vaikeaa.

Kaikkien valmentajien pitäisi sisäistää ja hyväksyä tärkeimmät periaatteet. Nyansseissa voi olla enemmän eroja. Asioista ei tarvitse olla aina samaa mieltä, mutta tietty yhtenäisyys on tärkeää. Jos olemme periaatteellisella tasolla hyvin kaukana toisistamme, menestyvää yhteistyötä on vaikea tehdä.”

***

Opiskelit ennen valmentajaurasi alkua Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksella ja valmistuit vuonna 1988 liikuntatieteen maisteriksi. Mikä vaikutus korkeakouluopinnoilla on ollut valmentamiseesi?

”Yliopisto-opinnoilla oli suuri merkitys varsinkin silloin, kun aloittelin valmentajauraani. Yliopistolta sain pohjan valmentamisen aloittamiselle. Koen, että sain fysiikkavalmennuksen perusteet haltuun ja tiesin, miten se pääpiirteissään menee.

Sain oppia siitä, miten joukkuetta harjoitetaan. Koska opiskelin liikunnanopettajaksi, esiintymistä ja johtamista opiskeltiin paljon. Yliopisto loi pohjaa näille taidoille. Ilman koulutusta olisi ollut vaikeampi lähteä puhumaan isolle ryhmälle, kuten joukkueelle.

Vaikka opin monia asioita myöhemmin kantapään kautta ja sain lisää kokemusta, yliopisto-opinnot loivat kaiken kaikkiaan todella tärkeän perustan. Tästä ei ole kahta sanaa.”

***

Toimit valmentajaurasi alkuvaiheessa nuorten pelaajien kanssa ja työskentelit muun muassa Ilveksen valmennuspäällikkönä ja valmentajana poikamaajoukkueissa. Myöhemmin olet valmentanut U20-maajoukkuetta. Mitä nuorten pelaajien kanssa toimiminen on antanut?

”Ymmärrän, miten nuorten ajatusmaailma menee. Varmasti silläkin on merkitystä, että minulla on 27- ja 25-vuotiaat pojat. Nykynuoret ovat pirun fiksuja ja itseohjautuvia. Heille pitää ihan oikeasti perustella, miksi jotakin asiaa tehdään. Ihan kaikki ei mene läpi.

Nuoret arvostavat sitä, että valmentajalla on kompetenssia. Valmistautumisen treeneihin, peleihin ja palavereihin täytyy olla kunnossa. Pelaajat ovat ajattelevia nuoria miehiä, mikä nostaa vaatimustasoa myös valmentaa kohtaan. Ihan mitä vain ei voi mennä höpöttelemään.

Aikaisemmin pelaajat saattoivat vain tulla treeneihin, eivätkä miettineet näitä asioita niin paljoa. He tekivät, mitä pyydettiin ja käskettiin. Nykyään pelaajat ovat omalla tavallaan vaativampia valmentajia kohtaan. Tämä on hieno asia myös valmentajalle, sillä itsestä on saatava vielä enemmän irti.”

***

Olet valmentanut huipulla jo pitkään. Miten pidät huolen siitä, että pysyt huipulla myös jatkossa?

”Yksi iso asia on jatkuva kansainvälisen toiminnan seuraaminen. Katson paljon treenejä ja pelejä sekä keskustelen valmentajakollegoiden kanssa. Vaihdamme ajatuksia ja kuuntelemme toistemme mielipiteitä. Viime aikoina tärkeitä keskustelukumppaneita ovat olleet erityisesti mainitsemani Antti Pennanen ja Mikko Manner.

Luen paljon johtamiseen liittyvää kirjallisuutta. Se pitää hereillä. Osallistun myös erilaisiin seminaareihin. Olen ollut esimerkiksi NHL:n järjestämässä valmentajaseminaarissa. Näissä tapahtumissa on ammattilaisten pitämiä mielenkiintoisia luentoja, joista voi ammentaa paljon myös omaan tekemiseen.

Seuraan jonkin verran myös muiden lajien toimintaa. Pidimme viime elokuussa Helsingissä palloilulajien päävalmentajien palaverin, johon osallistuivat myös muun muassa Markku Kanerva ja Henrik Dettmann. Eri lajien välistä yhteistyötä yritetään taas vähän herätellä.”

***

Viimeinen kysymys palautuu alussa käsiteltyyn valmennusfilosofiateemaan. Miksi valmennat, Jukka Jalonen?

”Yhteisöllisyys on minulle tärkeä asia. Toimimme valmennustiiminä ja joukkueena kimpassa ja teemme asioita yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Nautin siitä, että voin viedä yksilöä ja joukkuetta eteenpäin.

Saan mahtavan fiiliksen, jos pääsemme yhteiseen tavoitteeseen tai edes lähelle sitä. ”Kiksit” syntyvät siitä, että teemme tätä yhdessä. Ei tästä yksin nauttisi niin paljoa.”

***


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Monet naureskelivat ja vähättelivät” – Rasmus Jansson valmensi kaksi vuotta sitten nelosdivaripelaajia Suomessa, nyt hän työskentelee maajoukkuepelaajien kanssa ulkomailla

On sateinen arki-ilta syksyllä 2019. Kello on lähestymässä puolta yötä. Rasmus Jansson on lopettamassa SAPA:n miesten joukkueen harjoituksia Haapaniemen kentällä Helsingin Kalliossa. Vasta vähän päälle parikymppinen Jansson toimii helsinkiläisjoukkueen päävalmentajana.

Jansson tekee paljon muutakin kuin vain valmentaa. Hän on laatinut pelaajia varten kirjallisia sopimuksia ja kerännyt ympärilleen poikkeuksellisen ison valmennustiimin. SAPA:lla on käytössä GPS-seurantalaitteet, jotka valmentaja on kustantanut omasta pussistaan. Jansson on ostanut säästöillään myös drone-lennokin, jotta harjoituksia voitaisiin kuvata myös suoraan ylhäältäpäin.

Aiemmin syksyllä Jansson on selvittänyt, kuinka yksi joukkueen pelaajista voisi saada oleskeluluvan.

Ennen harjoituksia Jansson ja muut valmentajat keittävät pelaajia varten kahvit ja hakevat kaupasta hedelmiä. Kun joukkueella ei ole harjoituksia, päävalmentaja tekee klippejä, käy analysoimassa juniorijoukkueiden harjoituksia, tapaa Veikkausliiga-joukkueiden valmentajia tai kiertelee Kalliossa toimivien yritysten luona tavoitteenaan saada rahallista tukea joukkueelleen.

Jansson ei saa valmentamisesta palkkaa. Hän tekee töitä ravintola-alalla saadakseen riittävästi rahaa elämiseen. Kaikki ylimääräinen raha menee joukkueen harjoitusvälineisiin, joihin halutaan panostaa normaalia enemmän.

Valmentajan ajatukset pyörivät vain jalkapallon ympärillä. Joka päivä on tehtävä enemmän ja paremmin.

Miksi tämä kaikki vaiva Suomen viidenneksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan joukkueen eteen?

Vastaus kysymykseen saadaan vajaa kaksi vuotta myöhemmin yli 4 000 kilometrin päästä Helsingistä.

Kallio on vaihtunut Kyproksen Pafosiin, SAPA:n alasarjajoukkue ammattilaisorganisaatioon. Jansson ei valmenna enää divaripelaajia, nyt hän työskentelee ammattilaispelaajien, kuten Paulus Arajuuren ja Onni Valakarin, kanssa.

SAPA:n pelaajabudjetti koostui hedelmistä ja kahvipaketeista, Kyproksella Jansson työskentelee joukkueessa, jonka arvo on yli 10 miljoonaa euroa.

Kuinka helsinkiläinen ponnisti alle kahdessa vuodessa Suomen 4. divisioonasta kyproslaisen Pafos FC:n huippu-urheiluympäristöön?

On aika kertoa tarina, jota ei ole suomalaisessa jalkapallossa aikaisemmin kuultu.

***

”Olen halunnut mennä omaa reittiäni”

Rasmus Jansson aloitti valmentamisen vuonna 2013 vain 16-vuotiaana helsinkiläisen Ponnistuksen 8-vuotiaiden juniorijoukkueessa. Samoihin aikoihin käynnistyivät opinnot Ravintolakoulu Perhossa.

”Jätin opiskelusta varmasti jotain pois, jotta olisin voinut keskittyä paremmin valmentamiseen. Priorisoin jalkapallon kaiken muun edelle”, 24-vuotias Jansson muistelee nyt.

Valmentajan polku jalkapallossa ei ole ollut tavallinen. Hän valmensi ensimmäiset viisi vuotta ala-asteikäisiä junioreita. Vuonna 2017 juniori-ikäluokat vaihtuivat aikuisten alasarjajoukkueeseen.

”Olen halunnut mennä omaa reittiäni ja tehdä asioita omalla tavallani. Jos olisin kulkenut saman Palloliiton koulutuspolun kuin kaikki muutkin ja siirtynyt seuran sisällä yhdestä ikäluokasta aina pykälän ylöspäin, polkuni olisi ollut samanlainen kuin kaikilla muillakin. Valmentajat odottavat usein erilaisia lopputuloksia, vaikka he kaikki käyvät läpi ihan samanlaisen putken.”

Jansson pitää oman kehittymisensä kannalta kriittisen tärkeänä sitä, että hän pääsi työskentelemään erilaisissa valmennusrooleissa. Perspektiivi asioihin laajeni ja osaamiskenttä monipuolistui.

”Olen ollut sekä päävalmentajana että apuvalmentajana. Joskus olen vetänyt myös maalivahtitreenejä ja pitänyt tosi pienille lapsille tekniikkakouluja. Minun on täytynyt perehtyä esimerkiksi fysiikkavalmennukseen ja analytiikkaan. Olen saanut tutustua todella moneen eri valmennuksen osa-alueeseen. Koen, että tästä on ollut minulle todella paljon hyötyä”, Jansson arvioi.

Viimeisinä vuosinaan Suomessa Jansson haki valmennustöihin kymmeniin eri seuroihin – niin juniori- kuin aikuistasolle. Joukossa oli useita isoja seuroja. Hän sai lähes jokaisessa paikassa kieltävän vastauksen.

”Minulla oli unelmana valmentaa tosissani. Halusimme päästä toisen valmentajan Henri Jussilan kanssa ympäristöön, jossa olisimme saaneet tehdä asioita tosissaan ja eri tavalla. Päädyimme ensin SAPA:n miesten joukkueeseen ja sen jälkeen Etelä-Espoon Palloon, koska meitä ei hyväksytty ”Jusan” kanssa minnekään muualle.”

Kun valmentajat saivat SAPA:ssa ja EsPassa mahdollisuuden, he ryhtyivät rakentamaan seuran edustusjoukkueisiin mikroympäristöjä, eräänlaisia koelaboratorioita.

”Saimme energiaa siitä, että meitä ei haluttu mihinkään muuhun seuraan. Puolittain tekeminen ei ollut meille mahdollisuus. Saimme ”kiksejä” siitä, että yritimme tehdä kaiken mahdollisimman hyvin. Tämä toi vapauden tunnetta.”

Janssonin mukaan harva ihminen uskoi heidän reittiinsä – pyrkimykseen tehdä alasarjajoukkueiden toiminnasta mahdollisimman ammattimaista.

”Montaa asiaa – esimerkiksi sitä, että teimme öisin videoita valmiiksi seuraavan päivän harjoituksia varten – pidettiin niin sanotusti turhana duunina. Monet naureskelivat ja vähättelivät, kun kuulivat, että ”hinkkaamme” tötsiä millimetrin tarkkuudella oikeille paikoille”, Jansson kertoo.

”Me saimme tästä kuitenkin merkityksellisyyden tunnetta. Tämä näkyi myös peleissä. Koska Nelosen ja Kolmosen muut joukkueet pitivät meitä ”ylipanostajina”, vastustajat syttyivät peleihin enemmän. Meistä tämä oli pelkästään siistiä.”

Jansson ja muut edustusjoukkueen valmentajat – sekä SAPA:ssa että EsPassa – tottuivat tekemään lähes kaiken yksin.

Esimerkiksi SAPA:ssa valmentajat hankkivat sponsoreita, aurasivat kenttää lumesta, ostivat varusteita, tekivät pelaajasopimuksia ja laativat otteluraportteja. Valmentajat saivat tärkeää kokemusta seuratyön eri sektoreista.

”Opimme arvostamaan sitä kaikkea duunia, jota ympärillä olevat ihmiset tekevät jalkapalloseurassa. Kyse voi olla esimerkiksi siivoojista, jotka tulevat joka päivä siivoamaan stadionin. Tämä voi jäädä monelta kokematta, jos on vain omassa ’valmentajakuplassa'”, Jansson aprikoi.

Vaikka Jansson ei työskennellyt Suomessa koskaan päätoimisena jalkapallovalmentajana, isot työmäärät tulivat jo varhaisessa vaiheessa tutuiksi.

Valmius korkeisiin työmääriin ja ratkaisukeskeinen asenne ovat olleet asioita, joita valmentaja on halunnut vaalia omassa toiminnassaan.

”En ole koskaan miettinyt työtunteja, vaan ainoastaan sitä, miten jonkin asian voi ratkaista. Päätimme SAPA:n miehissä, että joukkueen valmentajat ja pelaajat menevät Metallican keikalle ja Via Crucis -pääsiäisnäytelmään järjestyksenvalvojiksi, jotta pelaajien ei olisi tarvinnut maksaa joukkueen toiminnasta ja jotta olisimme saaneet paremmat mahdollisuudet panostaa toimintaan”, Jansson kertoo esimerkkinä.

”Olen Kyproksella huomannut, että täällä kukaan valmentaja ei ole korvaamaton. Jos kieltäytyisin jostakin tehtävästä, joku toinen tekisi sen puolestani ja saisi mahdollisuuden. Seuraavalla kerralla en saisi edes mahdollisuutta, vaan joutuisin ulos. Ihmisiä tulee ja menee, mutta toiminta ei pysähdy.”

***

”Hän ei nähnyt syytä, miksi tekemisen tason olisi pitänyt olla huonompaa”

”’Rassella’ on ollut valtavasti intoa ja halua tehdä. Hän on halunnut koko ajan oppia lisää ja kehittää itseään”, kertoo Samuli Jokinen.

Jokinen toimi Janssonin kanssa valmentajana SAPA:n junioreissa ja miesten joukkueessa. Hän myös valmensi Janssonia tämän ollessa junioripelaaja.

”Muistan, kuinka Rasse halusi nuorempana aloittaa saliharjoittelun, jota varten hän pyysi minulta apua. Tein hänelle ohjelman, mutta ei mennyt kauaakaan, kun hän oli jo juttelemassa salin omistajien kanssa ja löysi sitä kautta entistä parempia asiantuntijoita. Tämä sama homma jatkui ja jatkuu edelleen jalkapallon parissa. Rasse ei tyydy siihen, missä hän on tällä hetkellä.”

”Se, että Rasse oikeasti mietti asioita ja halusi tehdä kaiken mahdollisimman hyvin ihan pienissäkin junioreissa, innosti minua todella paljon. Kun valmensimme myöhemmin SAPA:n miehissä, jonkun dokumenttiporukan olisi pitänyt olla kuvaamassa tätä toimintaa. Toiminnassa ei jätetty yhtäkään kiveä kääntämättä. Muistan, kuinka talvisin me valmentajat esimerkiksi aurasimme kenttää ja kävimme hakemassa rautakaupasta suolaa kentän sulattamiseen”, Jokinen muistelee.

Janssonin valmentama SAPA:n miesten edustusjoukkue pelasi kaudella 2019 Helsingin Nelosessa. Valmentajat lähtivät toiminnassaan siitä, että sarjatason ei pidä määrittää toiminnan laatukriteereitä.

Jokinen näkee, että erityisesti päävalmentajan esimerkki asiassa oli tärkeä.

”Vaikka pelasimme nelosdivisioonassa, Rasse ajatteli, että vain treenien määrä voi erota liigajoukkueesta. Hän ei nähnyt syytä, miksi tekemisen tason olisi pitänyt olla huonompaa. Ennen kautta ajattelin, että koska valmennan vain nelosdivarijoukkuetta, minulla jää enemmän myös omaa aikaa. Mutta Rassen kanssa toimiessani huomasin nopeasti, että omaa aikaa ei jäänyt juuri yhtään. Silloin, kun joukkueella ei ollut harjoituksia, me valmentajat kokoonnuimme ”Haapiksen” pukukoppiin miettimään seuraavan päivän treenejä”, Jokinen kertoo.

Jokisen mukaan yksi Janssonin erityispiirre on ollut ”epäsuomalainen pelkäämättömyys” ottaa yhteyttä eri ihmisiin ja luoda heihin kontakteja – yli lajirajojen ja myös urheilun ulkopuolella. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että Jansson oli valmis lähtemään lyhyellä varoitusajalla ja omalla kustannuksellaan SAPA:n toisen valmentajan Henri Jussilan kanssa Imatralle tapaamaan venäläisessä Zenitissä työskennellyttä Iikka Miettistä.

”Tämän tapaamisen kautta he saivat kontaktin Zenitiin. Pian he olivatkin jo Pietarissa tutustumassa suurseuran toimintaan.”

Yksi lausahdus on jäänyt elävästi Jokisen mieleen.

”Mietimme usein, miten hemmetissä voimme tehdä jonkin asian, joka tuntui monesta meistä lähes mahdottomalta. Rassen vastaus oli aina sama: ’Kyllä mä uskon, että se on mahdollista.’ Sen jälkeen aloimme sitten yhdessä miettimään ratkaisuja. Hyvin usein saimme toteutettua aluksi mahdottomalta tuntuneen ajatuksen. Rasse ei suostunut hyväksymään ”ei”-vastauksia.”

Rasmus Jansson SAPA:n harjoituksissa kesällä 2019. Janssonin oikealla puolella valmentajat Henri Jussila ja Samuli Jokinen. Kuva: SAPA:n edustusjoukkue.

***

”Minusta kaivettiin kaikki mahdolliset tiedot”

Jansson aloitti kesällä 2020 työskentelyn Pafos FC:ssä, joka on vuonna 2014 perustettu kyproslainen fuusioseura. Seuran urheilujohtajana on toiminut helmikuusta 2021 alkaen espanjalainen Michel Salgado, joka muistetaan parhaiten pitkästä pelaajaurastaan Real Madridissa.

Jansson kuuluu seuran U19-joukkueen valmennustiimiin ja toimii edustusjoukkueen analyytikkona. Alle 19-vuotiaiden joukkueen päävalmentajana on virolainen Gert Remmel ja toisena valmentajana suomalainen Iikka Miettinen.

Janssonin rekrytointiprosessi Pafosiin käynnistyi tietyllä tavalla jo helmikuussa 2020. Nuori valmentaja oli jälleen yhdellä seuravierailulla – tällä kertaa Remmelin luona Giorgione Calciossa Italiassa.

Remmel muistaa, että suomalainen vieras oli heti ensimmäisestä hetkestä lähtien kiinni vain asiassa.

”Kun Rasmus oli vierailulla Italiassa, hän teki jokaisesta näkemästään harjoituksesta analyysin, jonka hän jakoi meille valmentajille. Ensimmäisen analyysin ensimmäisessä lauseessa Rasmus kritisoi kenkiäni, jotka olivat hänen mielestään jalkapallovalmentajalle vääränlaiset. Hän oli kunnioittava, mutta sanoi asiasta. Häntä eivät jarruttaneet turhat diplomaattiset tavat”, Remmel taustoittaa.

Janssonille viikko Pohjois-Italiassa oli monella tavalla merkittävä. Suomeen paluun jälkeen hän alkoi tekemään erilaisia tehtäviä ja analyysejä mahdollista Pafos-roolia varten. Työllään Jansson osoitti pystyvänsä tuomaan lisäarvoa Remmelin valmennustiimiin.

”Suostuin tekemään kaikki tehtävät ilman mitään varmuutta mahdollisesta työpaikasta. En saanut mitään takuita, mutta halusin tehdä kaikki työt niin hyvin kuin mahdollista, vaikka en edes ollut vielä töissä seuralle.”

”Minusta kaivettiin kaikki mahdolliset tiedot. Vastailin useiden kuukausien ajan kaikkiin mahdollisiin pyyntöihin ja tiedusteluihin. Homma ei mene todellakaan niin, että yhden sähköpostin lähettämisen jälkeen saa kutsun haastatteluun”, Jansson jatkaa.

Suomessa Jansson oli siirtynyt kaudeksi 2020 päävalmentajaksi Etelä-Espoon Pallon edustusjoukkueeseen, joka pelasi Kolmosessa. Kaikki ylimääräinen aika, jota ravintolatyöltä ja EsPan valmentamiselta jäi, meni materiaalien tuottamiseen Pafos FC:lle.

Jansson teki kaikkensa sen tavoitteen eteen, jonka oli hän asettanut vuonna 2018 Palloliiton C-kurssilla: valmentaminen ulkomaille.

Valmentaja on rehellinen. Se ei vielä riitä, että hän pääsi ulkomaille. Siellä pitää myös pysyä, mikä on vielä vaikeampaa.

”Minun täytyy jatkossa adaptoitua entistä nopeammin – myös kieleen, kulttuuriin ja käytöstapoihin. Olen huomannut, että täällä ei anneta aikaa sille, että ”hommat vähän kestää”. Adaptoitumisen lisäksi minun täytyy laajentaa osaamistani vielä monipuolisemmaksi.”

”Moni päävalmentaja ei etsisi valmentajia Suomen aladivareista, mutta Gert avasi minulle mahdollisuuden. ”

***

”Jos suomalaiset työsuojeluviranomaiset näkisivät Rasmuksen tämänhetkisen aikataulun ja stressimäärän…”

Euroopan jalkapalloliitto UEFA on asettanut eri maiden pääsarjoja laatujärjestykseen jo vuosien ajan niin sanotun Country coefficient -systeemin avulla. Järjestykseen vaikuttavat esimerkiksi tulokset Mestareiden liigan ja Euroopan liigan karsinnoissa ja lohkovaiheessa.

Huhtikuussa 2021 päivitetyllä listalla Kyproksen pääsarja oli sijalla 15. Takana olivat muun muassa Tshekin (17.), Sveitsin (19.), Ruotsin (23.), Puolan (30.) ja Suomen (44.) pääsarjat.

Pafos FC:ssä on pelaajia Suomen lisäksi myös Ukrainan, Kreikan, Latvian, Angolan ja Kyproksen maajoukkueista.

Faktat kertovat paljon Rasmus Janssonin nykyisestä työympäristöstä.

Pafosin U19-joukkueen päävalmentajana toimivan Remmelin mukaan tietyt asiat tekivät Janssonista varteenotettavan valmentajakandidaatin.

”Mielenkiintoni heräsi, kun sain tietää Rasmuksen tietynlaisesta ääripäätoiminnasta jalkapallossa. Vielä enemmän kiinnostuin hänestä sen jälkeen, kun kuulin, että Suomessa jotkut jalkapalloihmiset nauroivat hänen tavalleen tehdä asioita”, Remmel sanoo.

”Yleensä Suomessa naureskellaan sellaisille ihmisille, jotka saavat jotakin aikaan ja pystyvät tuomaan lisäarvoa. Näin kävi muun muassa Jarkko Tuomiston kohdalla, johon suhtauduttiin ”besserwisserinä”. Jarkko on kuitenkin tehnyt maalivahtivalmentajana täysin poikkeuksellisen uran suomalaisessa jalkapallossa. Tälläkin hetkellä hän valmentaa Turkin pääsarjassa.”

”Myös esimerkiksi Ville-Pekka Inkilää pidettiin aluksi astronauttina, joka kasaa epäselviä teoreettisia malleja. Nykyisin hän on suomalaisessa jalkapallossa erittäin merkittävässä asemassa”, Remmel toteaa Palloliiton urheilutoiminnan tutkimus- ja kehityspäälliköstä.

”Kun jollekin jalkapallotoimijalle nauretaan, kiinnostun heti tällaisesta henkilöstä. Olen halunnut hakea tiimiini ”friikkejä”, kuten Ville ja Jarkko aikaisemmin sekä Rasmus nyt. Tällaisilla henkilöillä on jotain takana.”

”Kun aloin ottamaan Rasmuksesta enemmän selvää ja testaamaan häntä, ymmärsin, että hän on generalisti. Hän ei ole hirttänyt itseään mihinkään yksittäiseen spesiaaliasiaan, mikä tekisi nykyjalkapallossa pärjäämisen mahdottomaksi. Rasmus pystyy tuomaan osaamistaan moneen eri asiaan.”

Jansson ja Remmel ovat työskennelleet Kyproksella kesästä 2020 lähtien. Kuva: Pafos FC.

Suomessa esimerkiksi FC Hongassa ja HIFK:ssa valmentaneen Remmelin vakuutti myös Janssonin oppimisnopeus ja omistautuminen.

”Rasmus oppii nopeasti ja ymmärtää – tai ainakin pyrkii ymmärtämään – kompleksisia syy-seuraussuhteita. Oppimisnopeuteen liittyy myös kyky ratkaista ongelmia kovan aikapaineen alla, välillä myös ”out of the box” -ajattelun kautta”, Remmel toteaa ja jatkaa: ”Myös omistautuminen on elinehto, jos haluaa tehdä asioita hyvin.”

”Jos suomalaiset työsuojeluviranomaiset näkisivät Rasmuksen tämänhetkisen aikataulun ja stressimäärän, Pafos FC saisi kahden vuoden toimintakiellon. Niin sanottu tasapainoinen elämä on tosi kaukana.”

Yksittäisiä suomalaisia jalkapallovalmentajia on ollut ulkomailla aikaisemminkin. Monen kohdalla pesti on jäänyt hyvin lyhytaikaiseksi. Tulokset eivät ole riittäneet, ja sopeutuminen on ollut vaikeaa.

Remmelin mukaan erityisesti yhden ehdon tulee täyttyä, jotta Janssonin kohdalla ei kävisi samoin.

”Niin kauan kuin Rasmus jaksaa painaa, hän pysyy ulkomailla. Kukaan paikallisista valmentajista ei odottanut tänne 23-vuotiasta suomalaista, joka ottaa heidän työpaikkansa. Rasmus on ääripääihminen, joka elää työstä ja tekemisestä. Hänellä ei ole paljoa vaihtoehtoja.”

”Rasmus osoitti joka solullaan, että hän halusi tulla Pafosiin – siis aidosti halusi, eikä vain sanonut niin. Seuran budjetissa ei ollut varoja hänen palkkaamiseensa, mutta Rasmus oli valmis jopa nukkumaan seuran harjoituskeskuksen sohvalla. Lopulta hän sai kämpän ja pienen korvauksen, joka on noin neljänneksen kyproslaisen opettajan palkasta.”

Remmelin mukaan valmentajien välinen kilpailu on myös Kyproksella tosi rajua. Valmentajan sanavarastoon ei voi kuulua sellaisia sanoja kuin ”tota”, ”no joo” tai ”mutta”. Jaaritteleva puhe siirtyy helposti toimintaan kentällä, Remmel sanoo.

”Jos jokin asia ei ole valmentajalle selvä, hänen pitää olla hiljaa, ottaa siitä selvää ja palata takaisin ratkaisun kanssa. Kun puhe on hidastempoista ja jaarittelevaa, myös itse toiminta on laahaavaa.”

”Kun harjoittelemme esimerkiksi puolustuslinjan ”pumppaamista”, Rasmus seisoo puolustajien välissä ja juoksee iPad kädessään linjan kanssa samaan tahtiin ylös ja alas tsempaten koko ajan pelaajia. Energian pitää olla kentällä tapissa, mutta sen täytyy olla samaan aikaan kontrolloitua ja näkyä täsmäohjeina pelaajille. Rasmus on tässä asiassa hyvällä tiellä.”

Remmel näkee, että Janssonin taustassa on kaksi tärkeää tekijää, jotka voivat antaa valmentajille yleisestikin paljon etua.

”Pidän erittäin paljon FC Liverpoolin akatemian johtajan Alex Inglethropen rekrytointifilosofiasta. Hän ei halua seuran akatemiaan yhtään sellaista valmentajaa, jolla ei ole joko kokemusta amatöörijalkapallosta tai työuraa jalkapallon ulkopuolelta. Ajatuksena on, että tällaiset henkilöt oppivat ratkaisemaan ongelmia ihan eri tavalla kuin valmentajat, jotka aloittavat valmentamisen heti pelaajauran jälkeen. Tämä pätee myös Rasmuksen kohdalla”, Remmel avaa.

***

”Jos valmentaja ei priorisoi mitään, hän ei myöskään opeta mitään”

Vaikka Jansson on ehtinyt työskentelemään Kyproksella vasta vajaan vuoden, hänen ajatuksensa jalkapallosta ovat ehtineet muuttua merkittävästi.

Ensimmäinen muutos liittyy priorisointiin ja sen tärkeyteen.

”Olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää on priorisoida asioita – sekä kentällä että sen ulkopuolella. Totuin Suomessa siihen, että valmennuslinjoissa on 270 sivua ja pelaajille opetetaan tuhatta eri asiaa. Tämän haltuunottaminen on mahdotonta. Pafosissa olen tajunnut, että jos valmentaja ei priorisoi mitään, hän ei myöskään opeta mitään”, Jansson sanoo.

Myös käsitys toiminnan intensiteetin merkityksestä on kirkastanut yhdeksän kuukauden aikana. Kyse ei ole ollut täysin uudesta asiasta, mutta kuitenkin teemasta, jonka tärkeyttä Jansson ei oivaltanut aikaisemmin tarpeeksi hyvin.

”Intensiteettiä ei pidä vaatia tai vaalia joka päivä. Sitä pitää vaatia jokaikisessä jalkapallosuorituksessa. Tietty jalkapalloteko pitää pystyä suorittamaan laadukkaasti entistä pienemmässä tilassa ja aikaisempaa kovemmassa aikapaineessa.”

Kolmantena asiana Jansson nostaa esille irtautumisen laatikkomaisesta ajattelusta.

”Moni valmentaja katsoo asioista omasta ”boksistaan”. Yritän itse päästä tästä eroon sitä kautta, että pyrin koko ajan toteuttamaan seuraavanlaista sykliä: monitoroi – analysoi – tee päätös – monitoroi – analysoi – tee uusi päätös. Koen, että olen päässyt vasta täällä eroon aikaisemmasta, pakonomaisesta tarpeestani pitää kiinni tietyistä asioista”, hän arvioi.

Jokainen jalkapallomaa on oma ympäristönsä, ja kulttuurit ovat erilaisia. Tämä asettaa haasteita myös valmentajille. Ammattivalmentajan tulee olla ammattisopeutuja.

”Olen oppinut toimimaan Pafosissa multikulttuurisessa ympäristössä, mikä on ollut minulle todella tärkeää. Suomessa olin mukavuusalueellani, kun sain käyttää valmennuskielenä vain suomea. Pafos FC:ssä puhutaan suomea, kreikkaa, englantia ja venäjää. Kaikkiin näihin kieliin mukautuminen on laittanut välillä aivoni sekaisin. Mutta tämä helpottaa sopeutumista taas seuraavaan ympäristöön.”

Pelkkä sopeutuminen ei ole Janssonin mukaan kuitenkaan ratkaisu. Jos kaikissa asioissa vain sopeutuu, mitä valmentaja tuo silloin yhteiseen pöytään, hän kysyy. Sopeutumisen vastapainona Jansson näkeekin, että tietyistä asioista valmentajien täytyy pitää myös kiinni. Hän avaa aihetta konkreettisilla esimerkeillä.

”Täällä on paljon kuumempi kuin Suomessa. Emme voi tämän syyn takia kuitenkaan laskea harjoitusten vaatimustasoa, vaan meidän täytyy keksiä jokin ratkaisu. Olemme ratkaisseet haasteen niin, että olemme viilentäneet pelaajien kehon lämpötiloja ennen harjoituksia, jotta he voivat treenata korkealla intensiteetillä loppuun asti. Tämä on ollut sopeutumista.”

”Olemme halunneet pitää Gertin johdolla korkeasta vaatimustasosta kiinni U19-joukkueessa vaikeillakin hetkillä. Tämä on johtanut siihen, että 34 % joukkueen alkuperäisistä pelaajista on lopettanut jalkapallon kokonaan. He ilmoittivat, että toimintaan tuli liikaa sisältöä ja kertoivat keskittyvänsä johonkin muuhun.”

”Niistä pelaajista, jotka ovat jaksaneet pysyä mukana, kolme on noussut lyhyessä ajassa edustusjoukkueen kokoonpanoon. Ja nyt kyse on joukkueesta, jonka pelaajat ovat tehneet vakavasti otettavan uran esimerkiksi Valioliigassa, Ranskan Ligue 1:ssä ja Portugalin pääsarjassa”, Jansson kertoo.

Jansson työskentelee Pafos FC:ssä sekä U19-joukkueen valmentaja-analyytikkona että edustusjoukkueen analyytikkona. Kuva: Pafos FC.

***

”Kahvitauoille tai rannalla kävelylle ei ole jäänyt aikaa”

Pafos FC:n edustusjoukkueen päävalmentajana työskentelee englantilainen Stephen Constantine. Remmel, Miettinen ja Jansson ehtivät toimimaan seurassa myös kahden aikaisemman päävalmentajan – walesilaisen Cameron Toshackin ja ukrainalaisen Dmitro Mikhailenkon – aikana.

Aluksi Janssonin tarkoituksena oli toimia vain U19-joukkueen valmennustiimissä, mutta työnkuva laajeni pian myös edustusjoukkueeseen. Joukkueen kapteenina toimii myös Huuhkajissa kapteenistoon kuuluva puolustaja Paulus Arajuuri.

”Täällä jokainen viikko on erilainen. Ei ole perusmaanantaita tai -perjantaita, sillä pelit määrittävät viikon. Sanon suoraan, että kahvitauoille tai rannalla kävelylle ei ole jäänyt aikaa. Jokainen päivä on työpäivä.”

Normaalisti Jansson herää kello 6.30 tai viimeistään 7.00. Pian heräämisen jälkeen hän siirtyy seuran harjoituskeskukseen, jossa ohjelmaan kuuluu aluksi päivän presentaatioiden, kuten ottelun jälkeisen raportin tai seuraavaan vastustajaan liittyvien valmistautumismateriaalien, läpikäynti edustusjoukkueen päävalmentajan Constantinen kanssa. Aamulla Jansson tekee myös tarvittaessa yksilöllisiä klippejä pelaajia varten.

”Jos päävalmentajalta tulee jotain muutoksia, viimeistelen materiaalit valmiiksi ennen kuin hän esittelee ne pelaajille.”

Yhdeltätoista alkavat edustusjoukkueen harjoitukset, jotka Jansson kuvaa. Ennen harjoituksia edustusjoukkueen valmennustiimi käy pelaajien kanssa läpi aamulla viimeistellyt materiaalit.

”Kun treenit ovat päättyneet noin 13.00, aloitan laatimaan seuraavan päivän materiaaleja valmiiksi. Yleensä käytän tähän aikaa noin kaksi tuntia. Kolmelta siirryn valmistelemaan treenikenttää U19-joukkueen harjoituksia varten. Laitan varusteet ja alueet valmiiksi, merkitsen pelaajien nimet taululle ja teen muut valmistavat toimenpiteet. Tähän menee yleensä pari tuntia, minkä jälkeen käymme U19-joukkueen valmennustiimin kanssa harjoitukset läpi.”

Alle 19-vuotiaiden harjoituksissa Janssonilla ja muilla valmentajilla, erityisesti Remmelillä ja Miettisellä, on selkeä roolitus.

”Normaalisti kuvaan harjoituksia treenikeskuksen katolta, josta olen radiopuhelimella yhteydessä Gertiin. Minulla on harjoitussuunnitelma koko ajan kädessä, kun kuvaan treenejä. Katson harjoitteita ylhäältäpäin ja pystyn tarvittaessa ilmoittamaan Gertille, jos huomaan, että emme pääse harjoitteessa tavoitteeseen, jonka olemme asettaneet ennen harjoituksia. Välillä voimme myös pidentää harjoitteeseen käytettävää aikaa, jos se on tarpeen.”

Kun U19-joukkueen harjoitukset loppuvat puoli yhdeksältä illalla, Jansson siirtyy suihkun ja siivouksen jälkeen harjoituskeskuksesta kotiinsa. Työpäivä jatkuu vielä jonkin aikaa ennen nukkumaanmenoa.

”Kun tulen kotiin, laitan päivän aikana kuvatut videot omiin kansioihin. Käyn harjoitusten GPS-datat läpi ja tarkistan, mitä pelaajat ovat vastanneet harjoitusten kuormittavuutta mittaavaan kyselyyn. Kun nämä tehtävät on hoidettu, menen nukkumaan. Normaalisti kello on silloin noin 23.30.”

***

”Kyse ei ole siitä, mikä on valmentajan titteli, rooli tai sarjataso”

Jansson valmensi Suomessa seitsemän vuotta. Kun hän katsoo ajassa taaksepäin, monen eri ihmisen panos nousee esille.

Hän kokee, että ”tunkeminen” eri paikkoihin – esimerkiksi seuravierailuille, koulutuksiin, seminaareihin ja muiden valmentajien luokse – on avannut mahdollisuuksia oppia koko ajan lisää.

”En edes pysty sanomaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua. Tosi moni on vaikuttanut minuun matkan varrella.”

Kolme henkilöä Suomessa jätti Janssoniin kuitenkin erityisen merkittävän jäljen.

Pasi Hassinen opetti minut tekemään paljon töitä. Se on ehkä tärkein kykyni. Hän näytti myös sen, mitä tarkoittaa korkean vaatimustason ylläpitäminen tilanteessa kuin tilanteessa.”

Muun muassa ravintola Street Gastron ja Bun2Bun-ravintolaketjun perustajana ja useiden laaturavintoloiden kokkina tunnettu Hassinen toimi Janssonin esimiehenä useita vuosia.

”Opin Pasilta myös sen, että vaikka joku ryhmä ei olisi paras mahdollinen, oma työ on tehtävä mahdollisimman hyvin. Pasi on ollut nimenomaan iso duunari. Sellaista työnteon mallia, jonka sain ravintola-alalta, en olisi ikinä saanut jalkapallomaailmasta.”

Merkittävä osa Jansson valmennushistoriaa on ajanjakso vuonna 1970 perustetussa SAPA:ssa. Erityisen keskeinen rooli oli seuran entisellä pitkäaikaisella valmennuspäälliköllä Aku Jokisella.

”Aku antoi SAPA:ssa monelle nuorelle valmentajalle mahdollisuuden ottaa ensiaskeleita valmennuksen parissa. Me valmentajat saimme kokeilla ja yrittää erilaisia asioita. Aku veti minut valmentamisen – ja nimenomaan tosissaan valmentamisen – maailmaan. Jos en olisi saanut tällaista alkua, tekisin tällä hetkellä todennäköisesti ihan jotain muuta kuin valmentaisin”, Jansson muistelee.

Kolmantena henkilönä Jansson mainitsee Henri Jussilan, jonka kanssa hän valmensi kaksi viimeistä vuotta Suomessa, ensin SAPA:ssa ja sen jälkeen EsPassa.

”En pysty edes laskelmaan, kuinka paljon vietimme ”Jusan” kanssa tunteja yhdessä. Tunteja kertyi ihan helvetisti. Yhteinen aika muokkasi jalkapalloajatteluani todella paljon erittäin lyhyessä ajassa. Kokeilimme todella montaa asiaa. Epäonnistuimme usein, mutta joskus myös onnistuimme. Menimme välillä pahasti metsään, mutta pystyimme kuitenkin koko ajan tekemään.”

Kun Jansson kirjoitti C-valmentajakurssin tehtäviään vuonna 2018, hän asetti tavoitteekseen valmentaa ulkomailla viiden vuoden sisällä. Tuo tavoite täyttyi muutaman vuoden etuajoissa. Nykyään valmentajan päämäärät eivät kuitenkaan liity tiettyihin paikkoihin tai saavutuksiin.

”Ajattelen nykyisin, että kaiken ytimessä on tekeminen ja siitä nautinnon saaminen. Minulla ei ole enää mitään ”targetia”, johon tähtään, vaan pyrin ainoastaan nauttimaan tekemisestä. Aikaisemmin se oli ravintolassa työskentely, tällä hetkellä se on jalkapallovalmentaminen, tulevaisuudessa se voi olla jotakin ihan muuta.”

Pian vuoden verran Pafosissa työskennellyt Jansson on onnistunut ottamaan paikkansa vaativassa ympäristössä. Hän on tuonut lisäarvoa ympäristöön. Lähipäivien aikana selviää, onko hän ensi kaudella vieläkin suuremmassa roolissa seurassa. Neuvottelut osapuolten välillä ovat parhaillaan käynnissä.

Vaikka Jansson on noussut lyhyessä ajassa Suomen viidenneksi korkeimmalta sarjatasolta Kyproksen pääsarjaan, hän näkee taustalla prosessin, joka on kestänyt paljon pidempään kuin vain pari vuotta.

”Jalkapallo on ollut minulle aina ykkösprioritteeti, vaikka en valmentanut Suomessa koskaan päätoimisesti. Olen koko ajan valmentanut, analysoinut omaa toimintaani, lukenut ja keskustellut muiden kanssa.”

Hän kokee, että sarjataso, jolla yksittäinen valmentaja työskentelee, ei ole ratkaiseva asia. Olennaisempaa on toiminnan sisältö ja laatu.

”Kyse ei ole siitä, mikä on valmentajan titteli, rooli tai sarjataso. On monia hyviä valmentajia, joita ei välttämättä pidetä pätevinä, koska he valmentavat vain jollain tietyllä tasolla. Tärkeintä on kuitenkin se, mitä valmentaja tekee. ”

Rasmus Jansson valmensi Suomessa ala-asteikäisiä junioreita ja miesten alasarjajoukkueita ennen siirtoaan kyproslaiseen Pafos FC:hen. Kuva: Pafos FC.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”En ollut nuorena mikään erityislahjakkuus enkä saanut ikinä mitään palkintoja” – Omin sanoin Perparim Hetemaj

Perparim Hetemaj, 34, voitti vaikeudet ja kasvoi arvostetuksi jalkapalloammattilaiseksi. Kun Hetemaj lähti 19-vuotiaana Suomesta ulkomaille, hän ei osannut keittää edes kananmunaa. Vakavan loukkaantumisen jälkeen paluu Suomeen oli lähellä. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, Hetemaj pelaa 10. kauttaan Italian pääsarjassa ja tähyää kohti 300 Serie A -ottelun upeaa rajaa.

Perparim Hetemaj’n jalkapallopolku on ollut kertomus sopeutumisesta, sinnikkyydestä, ammattimaisuudesta sekä vaikeuksien voittamisesta. Nyt Hetemaj kertoo omin sanoin tarinansa, jonka viimeisiä lukuja ei ole vielä kirjoitettu.

***

“Jalkapalloilijan ura on ollut ainoa asia, jota olen elämältäni halunnut. Jalkapallon pelaaminen on vieläkin suurin intohimoni. Olin jo nuorena valmis tekemään mitä tahansa päästäkseni ammattilaiseksi.

Kotikasvatukseni oli erilainen kuin monella muulla lapsella Suomessa. Meillä oli himassa aina tiukka kuri ja kova vaatimustaso. Se vaikutti siihen, että ulkomaille siirtyminen 19-vuotiaana ei ollut niin iso shokki.

Tietysti Suomesta ulkomaille lähteminen oli jollain tavalla shokki. En tiennyt, mitä ammattilaisurheilu oikeasti on. Vaikka pelasin Veikkausliigaa, olin pystynyt elämään Suomessa ei-urheilijan elämää.

Meillä nuorilla pelaajilla ei ollut ainakaan siihen aikaan käsitystä vaatimustasosta ulkomailla – tai sitten en ollut itse kuunnellut, kun siitä kerrottiin. Siitä olen varma, että henkisestä puolesta ei puhuttu. Pelaajille ei esimerkiksi kerrottu, mitä yksin eläminen vaatii. Toivoisin, että tästä asiasta puhuttaisiin enemmän.

Kun pelasin Klubissa Veikkausliigaa, oletin, että olen todella hyvä pelaaja. Ulkomailla huomasin heti, että en ollut muihin verrattuna mitään. Ero oli valtava. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen shokki.

Perhe on ollut minulle kaikki kaikessa. Kun asuin himassa, äiti teki kaiken minun ja veljeni ”Mehun” eteen. Myös siskoni auttoivat todella monessa asiassa. Minun ei tarvinnut ikinä esimerkiksi pestä pyykkiä tai siivota. Ainoa hommani oli viedä laukku yläkertaan – ja siinäkin lusmuilin välillä.

Ulkomailla tämä muuttui täysin. Vaihtoehtona oli tehdä kaikki asiat itse tai palkata joku muu tekemään ne. Itse olisin tietysti halunnut palkata jonkun avukseni, mutta äitini ja siskoni vaativat, että minun täytyy hoitaa arjen asiat itse. ”Muuten pääset liian helpolla”, he sanoivat. Kuuntelin heitä ja opin pikkuhiljaa tekemään asioita myös itse. Aluksi en osannut keittää edes kananmunaa oikein.

***

Palaute ja kilpailu on ulkomailla paljon raadollisempaa kuin Suomessa. Sain kotona Suomessa välillä raakaa palautetta, mutta se oli kuitenkin eri asia, sillä se tuli vanhemmiltani tai siskoiltani. Palaute joukkueen edessä muiden kuullen on ihan eri juttu.

Esimerkiksi Kreikassa sain nuorena pelaajana valmentajalta todella paljon paskaa niskaani. Valmentaja kyllä tykkäsi minusta, mutta samalla vaati paljon, koska olin nuori. Muistan yhden tilanteen hyvin. Olin pelannut eräässä pelissä keskitasolla. Voitimme ottelun 3–1, mutta olin ”kämmännyt” yhden avopaikan ja menettänyt pallon pari kertaa helposti. Valmentaja kysyi pelin jälkeen koko joukkueen edessä, olinko nukkunut edellisenä yönä hyvin. Kun vastasin ”joo”, hän sanoi, että ”aa, luulin, että et ollut nukkunut yöllä, koska nukuit pelissä”.

Valmentajan palaute tuntui ikävältä, mutta kuoreen meneminen ja luovuttaminen eivät olleet minulle vaihtoehto. Tyyliini ei ole koskaan kuulunut se, että teen itsestäni uhrin. Olen aina luottanut itseeni todella paljon enkä antanut itselleni sellaista vaihtoehtoa, että epäonnistun. Muistan kuitenkin sen, kuinka rankkaa oli aluksi tulla väsyneenä ja yksin treenien jälkeen himaan.

Olen aina joutunut todistamaan muille enkä ole koskaan saanut mitään ilmaiseksi. Moni on epäillyt minua pienestä pitäen. Jotkut heistä ovat tulleet myöhemmin sanomaan, että he eivät olisi ikinä uskoneet, että minusta tulee jotain.

En ollut nuorena mikään erityislahjakkuus enkä saanut ikinä mitään palkintoja. Vuoden tulokas? Ei. Vuoden nuorisopelaaja? Ei. Vuoden lupaavin pelaaja? Ei. Tämä antoi minulle kuitenkin motivaatiota. Asetin itselleni kovia tavoitteita – epäilijöistä huolimatta.

Yhdessä vaiheessa, kun minulla ei ollut vielä lihaksia potkaista palloa, jotkut sanoivat suoraan, että ”miten sinusta voi muka tulla pelaaja, jos et osaa potkaista palloa”. Tällaiset kommentit eivät tuntuneet kivoilta, mutta mietin aina, että voin reagoida niihin muullakin tavoin kuin alkamalla itkemään. Annoin varmasti välillä myös omalla käyttäytymiselläni ja olemuksellani syitä epäilyksiin.

Minulla oli Suomessa mahdollisuus pelata ja kehittyä. Se oli tärkeintä. Heitä, jotka uskoivat minuun, oli kuitenkin enemmän kuin epäilijöitä. Esimerkiksi Klubin B-junioreissa valmentajat ymmärsivät sen, että kehityin fyysisesti muita myöhemmin.

Perhe on ollut tärkein asia elämässäni. Perheeni on ollut kannustava, mutta he myös odottivat ja vaativat paljon. Jos emme lapsina treenanneet kesäisin ”Mehun” kanssa niin paljoa, isäni sanoi meille suoraan: ”Brasiliassa on miljoona pelaajaa, jotka tekevät kolme kertaa enemmän duunia kuin te, jotka istutte täällä kotona sohvalla katsomassa Pokémonia.” Tämä asetti paineita, mutta opin käsittelemään niitä jo nuorena.

19-vuotias Hetemaj HJK:n paidassa Veikkausliiga-ottelussa Kuopion Palloseuraa vastaan. Kuva: Jussi Eskola.

***

Minulta on kysytty joskus, että miksi minusta tuli vasta 23-vuotiaana säännöllisesti miesten pelejä ulkomailla pelaava pelaaja. Olen sanonut aina, että jokaisella on oma tie. Kenelläkään pelaajalla ei ole samanlaista polkua menestykseen.

Minulle oli tärkeää, että olin saanut Suomessa kokemusta miesten peleistä. Sanoisin nyt nuorelle itselleni, että henkinen puoli on se, joka tekee huipulla suuren eron. Itse pelaaminen lähtee monessa paikassa kuitenkin samoista asioista: älä menetä palloa, syötä omille ja juokse paljon.

Minulla oli parikymppisenä vakavan loukkaantumisen jälkeen vaihe, jolloin en oikein löytänyt mistään sopivaa paikkaa. Tiedän, että jossain piireissä ajateltiin, että ”ei tuosta mitään tulee, se palaa maitojunalla takaisin Suomeen”.

En halunnut antaa näille tyypeille sitä iloa, että he ovat oikeassa suhteeni. Luotin itseeni ja odotin oikeaa hetkeä.

Kun olin Hollannissa FC Twentessä, olin hyvin lähellä tulla takaisin Suomeen. Isäni antoi minulle kuitenkin yksinkertaisen ohjeen: ”Pysy ulkomailla, pidä turpasi kiinni, äläkä selittele mitään”. Veljeni jeesasi minut Italiaan, jossa aloin toimimaan isäni ohjeiden mukaan. Täällä olen vieläkin.

***

Isäni tykkäsi paljon italialaisesta jalkapallosta ja katsoimme sitä usein kotona. Nämä pelit tarttuivat myös minuun. Muistan hyvin esimerkiksi sen, että peleissä tuli paljon sellaisia tilanteita, joissa pelaaja työnsi vastustajaa hieman selästä. Selkä vastustajaa kohti ollut pelaaja työnsi selkäänsä hieman vastaan, kaatui ja sai aina vaparin omalle joukkueelle. Rupesin treenaamaan tätä Pukinmäen kentällä, jossa pelasimme muiden ulkomaalaistaustaisten pelaajien kanssa tai kun harjoittelin ”Mehun” kanssa 1v1-tilanteita.

Kun tulin Italiaan vuonna 2010, muut pelaajat sanoivat, että olen kuin peura kentällä. Valmentajat eivät löytäneet minulle aluksi kunnon roolia. Tein kuitenkin aina niitä asioita, joita valmentajat pyysivät minua tekemään. Samalla opin koko ajan lisää.

En kysellyt valmentajilta miksi-kysymyksiä. Jos he sanoivat, että ”potki tuota vastustajaa”, tein sen kyselemättä. Sain jo pienenä kotoa ohjeen, että ”älä puhu, kuuntele valmentajaa”. En ollut noudattanut tätä ohjetta aikaisemmin urallani. Kun aloitin Bresciassa, tajusin, että se on viimeisiä mahdollisuuksiani tehdä uraa ja menestyä. Minun oli pakko ymmärtää ja totella isäni antamaa ohjetta. Tässä asiassa minulla oli ollut ongelmia nuorempana.

Italiassa olen ymmärtänyt, kuinka iso merkitys taktisella osaamisella on. Pelaajia ja kilpailua on niin paljon, että jossakin asiassa pitää tehdä eroa muihin. Pelaaja voi kovallakin tasolla kompensoida taktisella osaamisella puutteitaan. Jos pelaaja ei ole esimerkiksi niin nopea, hänen on tärkeää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Jalkapallo on kuin shakkipeli. Kun teen omassa roolissani jonkin siirron, se on aina yhteydessä, synkronoitu, muihin pelaajiin. Omaa kieroutta ja taitoa hämätä pitää osata käyttää suhteessa vastustajaan.

Olen pystynyt sopeutumaan, koska olen ymmärtänyt, mitä valmentajat ovat halunneet minun tekevän. Treenaan viikon ajan tulevaa peliä varten niitä asioita, joita valmentaja minulta odottaa. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa minun oli vaikea antaa tietynlaisia syöttöjä ”sokkona” vapaalle pelaajalle. Tämä oli kuitenkin pakko oppia, vaikka se tuntuikin aluksi hankalalta.

Jos valmentaja kertoo minulle, mitä hän haluaa minun tekevän, teen sen. Yritän tietysti itse hahmottaa aina, mitä valmentaja odottaa minulta, mutta en kysy miksi-kysymyksiä. En välttämättä onnistu joka kerta, mutta pyrin analysoimaan, mitä voin tehdä ja miksi.

Vaikka pelaaja olisi jostain asiasta eri mieltä valmentajan kanssa, oma ego pitää siirtää sivuun ja pelaajan täytyy yrittää toimia niin hyvin kuin mahdollista. Jos tähän ei pysty, voi ihan yhtä hyvin mennä sanomaan valmentajalle, että ”laita toi toinen pelaaja kentälle”. Minulle tämä ei ole ollut vaihtoehto.

Joku on joskus ihmetellyt, miten olen voinut pelata näin kauan Serie A:ssa, vaikka en osaa potkaista palloa niin hyvin maaliin. Tämä ei ole vaikuttanut, koska olen pystynyt tekemään muita asioita tarpeeksi hyvin. Olen pystynyt vähemmällä talentilla tekemään enemmän kuin sellaiset pelaajat, joilla on ollut paljon niin sanotusti lahjoja.

***

Koen, että minut yritettiin laittaa Suomessa tiettyyn muottiin. Olen pitänyt itseäni aina box-to-box-tyyppisenä keskikenttäpelaajana, joka haluaa palloa ja tekee paljon töitä. Suomessa minua pidettiin kuitenkin laitapelaajana, ja valmentajat yrittivät työntää minua eteenpäin sillä pelipaikalla.

Sanon rehellisesti, että jos olisin pelannut koko urani samalla tyylillä kuin Suomessa, olisin päässyt korkeintaan Itävaltaan.

Heitän vieläkin välillä ”längejä”, mutta ajattelen nykyään kypsemmin. Onko ”längeissä” mitään järkeä, jos samaan päämäärään voi päästä antamalla helpon syötön viereen? Suomessa minut laitettiin usein sellaiseen asemaan ja rooliin, että olin ollut pelissä hyvä vain silloin, kun olin onnistunut tekemään monta hienoa harhautusta putkeen.

Palloton pelaaminen on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, jos haluaa huipulle. Pitää esimerkiksi osata tehdä tilaa muille ja avata pallolliselle pelaajalle mahdollisuuksia.

Se on tietysti hieno juttu, jos osaa vetää pallon yläkulmaan. Se voi avata portteja. Jos pelaajalla on jokin erityisvahvuus, hän voi päästä sen avulla tietylle tasolle. Jos muut ominaisuudet eivät ole riittävän hyvällä tasolla ja vastaan tulee huippuja, pelaaja voi toteuttaa oman erityisvahvuutensa kerran. Sen jälkeen vastustaja osaa eliminoida tämän yhden vahvuuden joka kerta pois. Pitkälle on vaikea päästä, jos on pelaajana raakile ja osaa hyvin vain jonkin asian.

Isäni sanoi usein, että hyvä pelaaja pystyy pelaamaan yhdellä tai kahdella kosketuksella. Tykkäsin kuitenkin pitää Suomessa paljon palloa, koska sain tehdä tosi kauan asioita ennen kuin joku tuli iholle ja yritti ottaa pallon pois. Jatkoin tätä myös Kreikassa AEK:ssa. Olin silloin 19-vuotias, enkä halunnut syötellä niin paljoa. Espanjalainen valmentaja raivostui tästä ja sanoi: ”Lähde kotiin, ota oma pallo ja treenaa sillä yksin”.

Futiksen yksi tärkeimmistä asioista on peruspelaamisen korkea taso. Futis on kokonaisvaltainen ala ja moni asia on tärkeä, mutta jos minun pitäisi sanoa yksi asia, se olisi peruspelaamisen laatu. Pallo pitää osata ottaa haltuun, täytyy osata käyttää kroppaa ja pitää pää ylhäällä, on osattava syöttää, suojata ja tehdä tilaa muille. Huipputasolla tähän pitää yhdistää vielä oman fysiikan, kuten nopeuskestävyyden ja keskivartalon hallinnan, kehittäminen.

Hetemaj ei onnistunut tekemään läpimurtoa Kreikan AEK:ssa. Vaikea loukkaantuminen piti pelaajan sivussa yli puoli vuotta. Kuvassa Hetemaj AEK:n vaihtopenkillä marraskuussa 2006. Kuva: Jussi Eskola.

***

Olen käyttänyt oman kroppani huoltamiseen todella paljon aikaa. Olen tosi tietoinen siitä, mitä minun täytyy tehdä, jos esimerkiksi takareiteni ei ole kunnossa. Muutamat loukkaantumiset ovat opettaneet paljon. En sano, että olen vielä fysioterapeutin tasolla, mutta olen oppinut vuosien saatossa aika hyvin, millaisia harjoitteita minun kannattaa tehdä, jotta voin parantaa esimerkiksi etu- tai takareisien voimaa.

Olen tehnyt näitä harjoitteita paljon myös joukkuetreenien ulkopuolella. Huipputasolla pelaaminen pitkään vaatii paljon. En hiffannut tätä vielä nuorena.

Sillä, että olen tehnyt paljon töitä fysiikkani eteen myös vapaa-ajalla, on ollut iso vaikutus pelaamiseeni. Olen pystynyt pelaamaan korkealla intensiteetillä monta vuotta. Kun olen tuntenut pelipäivänä, että minulla on jaloissa voimaa, minulla ei ole ollut mitään hätää, vaikka päässä olisi ollut sata ongelmaa.

Olen pelännyt, että menetän paikkani, jos en pidä fysiikastani huolta. Minulla oli pari vuotta, kun loukkaannuin usein ja kärsin tosi paljon siitä, että jouduin pelaamaan puolikuntoisena. Chievossa oli yksi huono kausi ja tiesin, että ottajia ei ole enää niin paljoa. Päätin mennä Beneventoon Serie B:hen, josta nousimme heti pääsarjaan.

Olisin halunnut jatkaa myös Suomen paidassa, mutta koska olen pelannut Italiassa käytännössä koko ajan kymmenen vuoden ajan, rasitus on ollut todella kova. Pelityylini vaatii fyysisesti paljon. Jos en pysty juoksemaan peleissä paljon, en mahdu kentälle, sillä nuoremmat pelaajat ovat parempia pelaamaan kuin minä.

Minun on ollut pakko keskustella itseni kanssa ja miettiä, miten pystyn pelaamaan huipputasolla vielä 34-vuotiaana.

Uran tekeminen ei ole ollut helppoa, mutta minulle on ollut tärkeää, että olen pystynyt pelaamaan koko ajan. Esimerkiksi vähän aikaa sitten pelasin kolme ysikymppistä viikon sisällä – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Pelasin täydet minuutit sunnuntaina, keskiviikkona ja lauantaina. Fysiikkavalmentaja ihmetteli sitä, että olin juossut viimeisessä pelissä lauantaina enemmän kuin kahdessa aikaisemmassa pelissä – 12,4 kilometriä. En usko, että tämä olisi mahdollista, jos en olisi vaatinut itseltäni niin paljon vuosien aikana. Olen ajatellut, että voin pelata jalkapalloa korkealla tasolla vain kerran elämässäni.

Hetemaj Beneventon keskikentällä joulukuussa 2020 Serie A -ottelussa Laziota vastaan. Kuva: Marco Iacobucci.

***

Minulla on vielä yksi unelma jalkapalloilijana. Kun saavutin sata peliä Serie A:ssa, ajattelin, että se ei vielä riitä. Haluan pelata enemmän. Sama juttu 200 pelin kohdalla. Viimeinen tavoitteeni on saavuttaa 300 peliä Serie A:ssa. Se riittää täällä.

Minulle on tärkeää, että voin lopettaa, kun itse haluan. Olen myös todella rehellinen itseäni kohtaan. En halua olla sellainen pelaaja, joka jossain vaiheessa alkaa ihmettelemään, että miksi valmentaja ei anna peliaikaa.

Haluan tulla Suomeen pelaamaan vielä parin kauden ajaksi, vaikka tiedän pystyväni pelaamaan myös korkeammalla tasolla. Minulle on tärkeää, että voisin toimia Suomessa esimerkkinä nuoremmille pelaajille.

Olen halunnut olla kokeneempana pelaajana kuin peili. Jos treenaan sata lasissa, haluan, että myös vieressä oleva pelaaja tekee niin – oli hän 15-, 25- tai 35-vuotias. Kun yksi pelaaja ”lusmuilee”, se on väärin koko joukkuetta kohtaan.

Nuorelle pelaajalle pitää sanoa välillä tiukasti, jos pelaaja haluaa olla ammattilainen. Opin tämän itse Kreikassa. Kokeneempi pelaaja sanoi minulle kerran yhden asian, jonka kuitenkin unohdin seuraavana päivänä. Palaute oli silloin jopa tiukempaa kuin valmentajalta. Huippujalkapallo on niin kovaa kilpailua, että jos pelaaja on tehnyt kaksi kertaa virheen, kolmatta kertaa ei voi enää mokata. Muut pelaajat ottavat sen jälkeen paikan.

***

Minulla on paljon valmentamiseen liittyviä unelmia ja tavoitteita. Kun lopetan pelaamisen, haluaisin auttaa niin montaa pelaajaa eteenpäin kuin mahdollista.

Minun täytyy olla valmentajana todella nöyrä ja lähteä alhaalta liikkeelle. En tarkoita tällä sitä, että aloitan valmentamisen pienistä lapsista, sillä näen, että minulla ei ole niin hyvää tietämystä toimia pienten kanssa. Se vaatii valmentajalta paljon erityistä osaamista. Uskon, että ymmärtäisin paremmin esimerkiksi 15-vuotiaita nuoria, joilla on jo jonkin verran kokemusta.

En voi olettaa valmentajana mitään pelaajaurani perusteella, enkä varsinkaan ajatella, että tiedän jotain, koska olen ollut pelaaja. En saa ajatella, että osaan valmentajana jotain sen takia, että olen pelannut tietyllä tasolla. Uskon, että minulta löytyy tämä nöyryys, sillä tiedostan sen tärkeyden jo nyt.

Kun tulen takaisin Suomeen, minun täytyy osata käsitellä – sekä pelaajana että myöhemmin valmentajana – nuoria pelaajia eri tavalla kuin täällä Italiassa. Tämä johtuu siitä, että suomalaiset pelaajat ovat käyneet läpi erilaisen polun kuin italialaiset pelaajat. Minun täytyy ymmärtää, millainen vaatimustaso sopii mihinkin ympäristöön. En voi välttämättä huutaa nuorelle pelaajalle samalla tavalla kuin teen täällä Italiassa.

Minulle on tärkeää, että voisin tulevaisuudessa auttaa valmentajana jokaista pelaajaa saamaan itsestään parhaan irti, oman potentiaalin esiin. Haluan auttaa nuoria pelaajia – kertoa heille asioista, joita minulle itselleni ei kerrottu.”

Perparim Hetemaj on pelannut 291 ottelua Italian pääsarjassa Serie A:ssa. Kautta 2020-2021 on jäljellä vielä 11 ottelun verran.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Valtteri Vesiahon, 21, silmät aukesivat ulkomailla – ”Voittamisen kulttuuri on täällä jotakin täysin erilaista kuin Suomessa”

”Täytyy olla rehellinen ja myöntää, että muutto Espanjaan on avannut silmiä, kuinka paljon hyviä pelaajia on olemassa.”

Näin kirjoitti 21-vuotias Valtteri Vesiaho Twitteriin lokakuussa 2020.

Vesiaho on tällä hetkellä eräänlainen poikkeustapaus suomalaisessa jalkapallossa. Hän on ainoa Espanjassa pelaava miespuolinen suomalainen ammattilaisjalkapalloilija.

Vesiaho siirtyi syyskuussa 2020 maan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan Haro Deportivon riveihin. Sen jälkeen moni asia topparin jalkapalloajattelussa on muuttunut.

Kaiken ytimessä on voittaminen. Mikään muu ei ole jalkapallossa niin tärkeää.

”Voittamisen kulttuuri on täällä jotakin täysin erilaista kuin Suomessa. Täällä valmentajia kiinnostaa vain voittaminen. Sillä ei ole merkitystä, vaikka puolustaisimme koko pelin ajan ja tekisimme yhden maalin. Se, kuinka hienolta peli on näyttänyt, ei ole tärkeää”, Vesiaho sanoo.

Suomessa Vesiaho voitti alle 20-vuotiaana kaksi Veikkausliiga-mestaruutta, juhli Suomen Cupin voittoa ja edusti Suomea alle 19-vuotiaiden EM-kotikisoissa kesällä 2018.

Suomessa hän koki voittamisen merkityksen toisella tavalla. Ero tuli nimenomaan ympäristöstä.

”HJK:ssa arvostettiin sitä, että peli näytti hyvältä. Jos pelasimme hyvää pallollista peliä ja hävisimme, se ei ollut mikään katastrofi. Vasta täällä olen kunnolla oppinut, että harjoituksissa ja peleissä ei kelpaa mikään muu kuin voitto.”

”Espanjassa on niin paljon hyviä pelaajia ja kilpailu on kovaa, että käytännössä jokaisessa pelissä pelataan tulevaisuuden pelipaikasta. Kaikki pelaajat tietävät tämän. Jos täällä pelaa huonon pelin, niin pelaaja näyttää todella huonolta seuran ja joukkueen muiden pelaajien silmissä. Pelaaja unohdetaan nopeasti. Uskon, että tämä korostaa voittamisen merkitystä.”

”Suomessa pelaajamassa on paljon pienempi ja tarjonta on vähäisempää, jolloin myös joukkueen löytäminen on helpompaa. Täällä Espanjassa todellisuus on se, että jos Segunda B:ssä ei pärjää, pelipaikkaa pitää etsiä alemmalta sarjatasolta.”

Käpylän Pallossa juniorivuotensa viettänyt Vesiaho liittyi Haro Deportivoon kesken pre-seasonin. Puolustaja osasi odottaa kovaa harjoittelua, mutta ero aikaisempaan oli huomattava.

”Meillä oli pre-seasonilla todella pitkiä harjoituksia ja harjoittelimme kovaa. Se oli erilaista kuin Suomessa ennen kauden alkua. Täällä Espanjassa pelasimme 7–8 minuuttia pitkiä pallonhallintapelejä ja juoksimme suoraan siihen päälle box-to-box-viivajuoksuja. Esimerkiksi HJK:ssa juostiin vasta harjoitusten lopuksi. Täällä pallonhallintapelit ja juokseminen tehdään samassa osiossa”, Vesiaho avaa.

”En ollut kokenut tällaista aikaisemmin. En osaa sanoa, oliko se shokki, mutta en yhtään ihmettele, että Espanjan kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla on kovempi tempo kuin Veikkausliigassa.”

Segunda Division B:ssä pelaa yhteensä 102 joukkuetta, jotka on jaettu viiteen alueelliseen lohkoon. Kukin alueellinen lohko on jaettu vielä kahteen alalohkoon.

Vesiahon edustama Haro Deportivo pelaa samassa lohkossa muun muassa La Liga -seura Osasunan reservijoukkueen kanssa.

Pelkästään joukkueiden määrä kertoo jotakin espanjalaisen jalkapallon tason laajuudesta.

”Käsitykseni mukaan kaikki Segunda B:n joukkueet ovat ammattilaisjoukkueita. Lohkomme joukkueet tulevat noin 150 kilometrin säteeltä, joten pelimatkat ovat lyhyitä. Jos pelaaja haluaa nousta toiseksi korkeimmalle sarjatasolle, Segunda Divisioniin, hänen täytyy erottautua. Pelaajien taso on niin korkea.”

”Olen kuullut, että joukkueet, jotka ovat sarjassa samoissa pisteissä kanssamme, maksavat aika hurjia summia pelaajilleen. Ja nyt puhutaan Espanjan kolmanneksi korkeimmasta sarjatasosta. Suomessa tämä olisi mahdotonta.”

Nuori suomalaispuolustaja muistaa hyvin pre-seasonilla pelatun harjoitusottelun baskiseura Real Sociedadin reservijoukkuetta vastaan. Vastustajajoukkueen päävalmentajana toimi entinen huippupelaaja Xabi Alonso.

”Real Sociedadin reservijoukkueen 18–22-vuotiaista pelaajista näki ihan selkeästi, että heille oli iskostettu, miten jalkapalloa pelataan. Jokainen pelaaja tiesi, miten kentällä täytyy toimia. Pelaaminen näytti siltä, että mitään asiaa ei ollut jätetty sattuman varaan. Se oli hieno kokemus”, Vesiaho muistelee kahden kuukauden takaista harjoituspeliä.

Vesiahon mukaan varsinkin HJK:ssa harjoittelu ja pelaaminen oli kuitenkin taktisempaa kuin mitä se on pelaajan tämänhetkisessä joukkueessa Haro Deportivossa.

”Jos vertaan pelaamistamme HJK:hon, jossa ”Bana” (Mika Lehkosuo) oli valmentajana, täällä tuntuu, että vauhtia on välillä vähän enemmän kuin järkeä. Pelimme HJK:ssa oli selvästi taktisempaa.”

”Pelaajien yksilötaito ja teknis-taktinen osaaminen on Segunda B:ssä kuitenkin korkeammalla tasolla kuin Veikkausliigassa”, Vesiaho arvioi.

Pelaajien yllätyksellisyys on sana, joka toistuu joulukuun alussa Espanjassa debytoineen suomalaisen kommenteissa. Hyökkääjien toimintaa on vaikeampi ennakoida ja puolustajat joutuvat olemaan aivan eri tavalla ”varuillaan”.

”Espanjalaiset pelaajat ovat paljon yllätyksellisempiä kuin suomalaiset. Kun hyökkääjä lähtee liikkumaan palloa vastaan, puolustajan täytyy olla todella tarkkana. Pelaajat ovat niin hyviä, että he voivat ottaa yhden hyvän kosketuksen ja juosta ohi, jos puolustaja ’säntää’.”

Valtteri Vesiaho Haro Deportivon harjoituksissa. Kuva: Haro Deportivo.

Vesiaho on sopeutunut uuteen joukkueeseen omien sanojensa mukaan ”todella hyvin”. Käytännössä hän on joukkueen ainoa ulkomaalainen. Toinen ulkomaalainen, japanilainen Yuya Yoshimura, on asunut maassa jo useamman vuoden ja puhuu espanjaa.

”Vaikka päävalmentaja ja noin puolet pelaajista osaa englantia, valmennuskieli on pelkästään espanja. Olen oppinut kieltä sen verran, että pystyn kommunikoimaan kentällä espanjaksi. Muuten täällä olisi hyvin hankalaa pärjätä.”

Arki ammattilaisjoukkueessa rakentuu selkeän rytmin mukaan. Maanantaista perjantaihin harjoitellaan, lauantaina tai sunnuntaina pelataan. Tiistaina ja keskiviikkona harjoitellaan kovaa, torstai ja perjantai ovat otteluun valmistavia päiviä.

”Meillä ei ole lainkaan samanlaisia pelipaikkakohtaisia harjoitteita kuin Suomessa. Kaikki harjoittelu on kollektiivista. Pre-seasonilla se oli fysiikkapainotteista, mutta nyt harjoittelussa on enemmän syöttödrillejä ja erilaisia alue- ja pallonhallintapelejä. Omassa roolissani boksin puolustaminen on tärkeää. Sitä harjoitellaan esimerkiksi 4v4- tai 5v5-peleissä, joissa laidoilla on neutraalit pelaajat keskittämässä palloa boksiin.”

Haro Deportivon valmennustiimi vastaa kooltaan parhaita Veikkausliiga-joukkueita. Päävalmentajan ja kakkosvalmentajan lisäksi valmennus- ja taustatiimiin kuuluvat maalivahtivalmentaja, fitness coach, kaksi fysiota, ravintovalmentaja, huoltaja ja joukkueenjohtaja.

Vesiahon mukaan ravintovalmentajan merkitys on ollut todella suuri.

”Ravintovalmentaja lähettää pelaajille joka viikko ohjelman, jossa kerrotaan tarkasti, mitä pelaajien pitää syödä. Ohjelmaan on merkitty esimerkiksi päivät, jolloin hiilihydraatteja ei tarvitse niin paljoa ja niin edelleen. Pelaaja voi valita muutamasta eri vaihtoehdosta, mitä hän haluaa syödä. Ohjelma on yksityiskohtainen, eikä siihen laiteta pelkästään, että ”muista syödä proteiinia”, mihin totuin Suomessa. En tiedä, onko yhdelläkään Veikkausliiga-seuralla täysipäiväistä ravintovalmentajaa.”

Vaikka Haro Deportivo on Segunda B:nkin tasolla pieni seura, pelaajien suorituskykyyn on haluttu panostaa. Tämä näkyy ennen kaikkea arjen yksityiskohdissa.

”Valmentajastaffissa on kaksi kokoaikaista fysiota, jotka tekevät töitä pelkästään loukkaantuneiden pelaajien kanssa ja hierovat pelaajia. He ovat joka päivä pelaajien apuna. Täällä voi mennä tunti ennen jokaista treeniä hierojalle. Esimerkiksi HJK:ssa hierojat tulivat Suomen Urheiluhierojaopistolta, eivätkä he olleet joka kerta paikalla. Eikä nyt edes puhuta Espanjan kahden korkeimman sarjatason joukkueesta.”

Espanjalaiseen jalkapalloon liitetään lähes poikkeuksetta pyrkimys pallonhallintaan. Tämä oli myös Vesiahon ennakkokäsitys, kun hän siirtyi uuteen seuraan. Yksi asia on kuitenkin ylitse muiden: tulos. Se ohittaa ainakin Haro Deportivossa pallonhallinnan merkityksen.

”Seura on tyytyväinen niin kauan kuin joukkue ottaa kolme pistettä. Täällä valmentaja on halunnut, että pelaan suoraviivaisemmin kuin Suomessa. Jos vastustaja vetäytyy, niin haluamme tietysti liikuttaa palloa. Mutta täällä edetään nopeammin.”

Poikamaajoukkueiden vakiokalustoon kuuluneen Vesiahon mukaan otteluihin valmistautumisessa vastustajajoukkueen pelaamiselle annetaan painoarvoa, mutta ei samassa määrin kuin esimerkiksi HJK:ssa.

”Käymme vastustajan kokoonpanon sekä sen heikkoudet ja vahvuudet läpi, mutta muuten keskitymme omaan tekemiseen. Keskellä viikkoa voi olla harjoitteita, joissa on huomioitu vastustajan pelaaminen, mutta niitä ei ole niin paljoa kuin Suomessa.”

Vesiaho opittiin tuntemaan Suomessa pallollisesti taitavana puolustajana, jolla oli kehityskohteita erityisesti puolustamisessa. Vaikka suomalainen on ollut Espanjassa vasta muutaman kuukauden, hän kokee, että heikkoudet ovat vahvistuneet.

”Koska olemme harjoitelleet täällä paljon kovempaa kuin Suomessa, olen fyysisesti selvästi paremmassa kunnossa. Pelaajat ovat Espanjassa fiksuja ja näppäriä pallon kanssa, joten myös puolustamiseni on mennyt eteenpäin.”

Voittamisen merkitys on siirtynyt myös kenttätason toimintaan.

”Suomessa minusta tuntui, että olin pelaajana sellaisessa asemassa, että jos tein rikkeen, se käännettiin niin, että jouduin tekemään rikkeen. Täällä valmentaja antaa aplodit, jos tekee taktisen rikkeen oikeassa paikassa. Treeneissä sanotaan aina ”hyvä, hyvä!”, jos pelaaja rikkoo vastustajaa, joka on pääsemässä vastahyökkäykseen. Valmentaja on sanonut minulle, että ”riko, jos pitää rikkoa”. Se johtuu siitä, että täällä pelataan pelkästään voitosta. Se on selkeä ero Suomeen.”

Espanjassa Vesiaho kertoo ymmärtäneensä, kuinka iso merkitys esimerkiksi yhden 1v1-tilanteen voittamisella on siinä, että oma joukkue saa mahdollisuuden voittaa.

”Niin moni ihminen on sanonut minulle, jos osaisin puolustaa paremmin, olisin parempi pelaaja. Tuntuu, että täällä puolustamiseni on mennyt valtavasti eteenpäin.”

Jalkapallon paikallinen ja valtakunnallinen merkitys on tehnyt nuoreen puolustajaan vaikutuksen. Haro on pieni, noin 12 000 asukkaan kylä Pohjois-Espanjassa. Jalkapallo ja seura on yhteisölle kaikki kaikessa.

”Täällä on vaikea olla katsomatta jalkapalloa. Sitä tulee kaikkialta radiosta ja televisiosta. Täällä tulee varmasti enemmän jalkapalloon kuin koronaan liittyviä uutisia”, Vesiaho kertoo.

”Ei tässä kylässä oikeastaan ole muita kuin meidän fanejamme. Kun olen menossa stadionille, ihmiset tunnistavat ja tervehtivät. Tässä on selkeä ero, vaikka tilanne Suomessa on varmasti muuttunut vuosien aikana. Täällä huomaa joka päivä, että jalkapallo on todella, todella suuri juttu.”

Ennen iltapäivän harjoituksiin lähtemistä Vesiaho puhuu tärkeästä aiheesta. Unelmista ja mahdollistajista.

”Vaikka kenenkään ei ole pitänyt pakottaa minua kentälle, tiedän, että kaikki ei ole johtunut vain minusta itsestäni. Arvostan ja olen kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat auttaneet minua.”

”Äitini pystyi juuri ja juuri maksamaan maksut, että pääsin juniorina ulkomaan turnauksiin. Myös edesmennyt vaarini oli minulle todella tärkeä henkilö, kun pelasin KäPassa. Hän oli aina kentän laidalla ja kuskaamassa treeneihin äitini kanssa.”

Ossi (Virta), ”Eki ” (Erkki Valla) ja ”Repe” (Reijo Linna) valmensivat minua KäPassa, kun olin nuorempi. Kun minulla oli hankalaa HJK:ssa, Eki auttoi, tuki ja veti minulle yksilötreenejä, vaikka olin edustuksessa ja hän akatemiassa.”

Valtteri Vesiaho on ainakin tällä hetkellä ainoa miespuolinen suomalainen ammattilaispelaaja Espanjassa. Nuoremmille pelaajille hän haluaa antaa yhden vinkin.

”Olen sitä mieltä, että jos haluaa tavoitella unelmiaan, jotain on jätettävä pois. Kaikkea ei voi tehdä, sillä siitä tulee silloin vain tasapaksua. Johonkin asiaan pitää laittaa enemmän aikaa, jos haluaa saavuttaa unelmiaan. Minulla se on ollut jalkapallo.”

”Mummollani on tallessa vanha Helsinki Cup -haastattelu, jossa olen 10-vuotiaana sanonut, että haluan pelata joskus ammattilaisena nimenomaan Espanjassa. Se unelma on täyttynyt, mutta haluan pelata vielä korkeammalla tasolla.”

Valtteri Vesiaho ensimmäisessä virallisessa ottelussaan Haro Deportivon paidassa 5.12.2020. Kuva: Haro Deportivo.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Juttua korjattu klo 11.17: Vesiaho on ainoa miespuolinen suomalainen ammattilaisjalkapalloilija Espanjassa. Sanni Franssi, Sini Laaksonen ja Iina Salmi pelaavat Primera Divisionia ammattilaisina.