Vieraskynä: Siirtyminen nuorena ulkomaille – Agentin näkökulma

Kirjoitin reilut viisi vuotta sitten Aamulehteen tekstin, jossa avasin omasta näkökulmastani syitä Islannin maajoukkueen tuolloiseen menestykseen, kun joukkue oli selviytynyt EM-kisoissa puolivälieriin. Vallalla ollut selitys oli panostus harjoitusoloihin ja valmentajien koulutukseen. Epäilemättä hyviä kohteita, mutta nuo eivät selittäneet maajoukkueen tuolloista menestystä, koska panostukset oli tehty selvästi sen jälkeen, kun maajoukkueen runkopelaajat olivat jo ohittaneet varhaiset junnuvuotensa.

Tarjosin tuolloin keskeisimmäksi selitykseksi islantilaisten pelaajien ennakkoluulotonta siirtymistä Euroopan nuorisoakatemioihin, mikä oli alkanut jo reilu vuosikymmen aikaisemmin ja on sittemmin tuottanut yli 70 islantilaista ammattilaista Euroopan sarjoihin. Olen edelleen samaa mieltä. Kesällä 2016 EM-kisoissa pelanneen islantilaisjoukkueen 20 kenttäpelaajasta puolet oli lähtenyt ulkomaille viimeistään 18-vuotiaana.

Suomessa keskustelu nuorten pelaajien siirtymisestä ulkomaille viriää yleensä jonkun pelaajan siirtyessä. Tällöin esiin nousevat näkemykset, joiden mukaan nuorena kannattaa tai ei kannata siirtyä, tuohon kyseiseen seuraan juuri kannattaa siirtyä syystä X tai ei kannata siirtyä syystä Y, sekä tuliko hyvin ”hilloa” vai menikö ”saludoilla”. Erkko Meren ja Gert Remmelin erinomaisen tekstin innoittamana haluan avata omia ajatuksiani ja kokemuksiani pelaaja-agentin näkökulmasta.

Ensimmäiseksi on hyvä todeta, että nuorella iällä ulkomaille siirtyminen koskee vain kourallista pelaajia per ikäluokka. Useampi käy testileireillä haistelemassa kansainvälistä ilmapiiriä ja vielä useampi miettii mahdollisuutta. Konkreettiseksi asia tulee kuitenkin hyvin harvoille.


Miksi lähteä nuorena?

Olen työskennellyt pelaaja-agenttina yli 10 vuotta ja valtaosan siitä ajasta olen auttanut nimenomaan nuoria pelaajia. Luonnollisesti itse olen sitä mieltä, että Suomesta kannattaa lähteä nuorena maailmalle, jos tilaisuus aukeaa. Tarkempia perusteluja tulee tässä.

Mitä nuorempana opit ammattilaiskenttien vaatimukset, sen parempi. Ikäänkuin kasvat sisään ammattilaisuuteen. Ammattilaisuus on kilpailua. Kilpailu on läpitunkevaa ja kovaa. Joukkuetoverien kanssa ollaan kavereita kuten Suomessakin, mutta kilpailu on  silti kivikovaa. Kilpailuun pitää oppia.

Todennäköisesti ulkomaisessa seurassa harjoittelet päivittäin parempien pelaajien kanssa kuin Suomessa. Teknisesti parempien, fyysisesti vahvempien ja nopeampien. Päivittäisen tekemisen korkea taso on nimenomaan se, mikä kehittää. Oletettavasti suurin osa pelaamistasi otteluista on korkeatasoisempia ja tempoltaan kovempia kuin kotimaassa olisi. Pelien ja harjoitusten kovempi tempo vaatii käsittelemään palloa pienemmässä tilassa ja tekemään päätökset nopeammin. Asioiden pitää tapahtua nopeammin. Nykypäivän huippujalkapallo on nopeutta: juoksunopeutta, teknistä nopeutta, havainnoinnin nopeutta ja päätöksenteon nopeutta.

Laadukkaassa akatemiassa pelaaja voi todellakin keskittyä jalkapalloiluun ja kehittymiseen pelaajana. Tarjolla on lääkäri- ja hammaslääkäripäivystys 24/7, linjaston anti ruokalassa on  monipuolista ja hyvää, opiskelu räätälöidään omien toiveiden mukaan ja nivelletään mukaan harjoitus- ja otteluohjelmaan. Treenivehkeet luonnollisesti pestään seuran puolesta ja harjoituskentät ovat samettia. Loukkaantumisten hoito ja kuntoutus on pääsääntöisesti erittäin laadukasta. 


Home grown -säännöt

Oma lukunsa on koko ajan tiukentuvat Home grown -säännöt. Tällä hetkellä pelaaja saa HG-statuksen pelattuaan maassa kolme vuotta ikävuosien 15-21 aikana. Se voi olla suomalaispelaajalle iso etu 24-vuotiaana, jos hänellä on HG-status isossa futismaassa, kun pelaaja kilpailee sopimuksesta ilman statusta olevan pelaajan kanssa.

Mahdollisuuksia Eurooppa tarjoaa paljon. Saksassa, Italiassa ja Englannissa sarjapyramidissä on lähes kymmenkunta porrasta, joilla pelataan ammattilaisfutista. Vaikka Valioliigan tai Bundesliigan ovet eivät aukeaisi, pelaaja voi silti pelata ammattilaisena. 

Harpilla voidaan piirtää kartalle ympyrä, jonka halkaisija on 250 kilometriä. Laitetaan harpin kärki Helsinkiin, sitten Amsterdamiin, Lontooseen, Frankfurtiin ja vielä Milanoon. Lasketaan ympyrän sisällä toimivat ammattilaisjoukkueet. En tiedä, minkä ympyrän sisälle osuu eniten seuroja, mutta sen tiedän, minkä sisälle osuu vähiten.
Seurojen paljous tarkoittaa, että jokainen löytää oman tasonsa. Jokaisessa ottelussa on paikalla vähintään useita, ellei useita kymmeniä scoutteja.

Jos ura sitten meneekin kirkkaimpien valojen varjossa, ei matka silti ole turha. Opit kielen tai kieliä, kulttuurin tai kulttuureja, tienaat suomalaisen mittakaavan mukaan hyvää palkkaa, saat lifetime-ystäviä, ja niin edelleen. Ne voivat joskus peliuran jälkeen nousta suureen arvoon ja avata vaikka mitä ovia. 

Vielä pari merkittävää aspektia nuorena lähtemisen puolesta. 16-17-vuotiaana pelaaja kilpailee pelipaikasta vain muita eurooppalaisia pelaajia vastaan. 18-vuotiaana kilpailukenttä laajenee merkittävästi, kun myös Etelä-Amerikasta ja Afrikasta saavat pelaajat siirtyä eurooppalaisiin seuroihin. Toiseksi, seurojen näkökulma pelaajaa kohtaan muuttuu 18- tai viimeistään 19-vuotiaana. Enää häntä ei ajatella nuorten joukkueen pelaajana, vaan pelaajan pitää osoittaa potentiaali pelata ykkösjoukkueessa joko heti tai viimeistään 6-8 kuukauden kuluttua siirrosta. Tilanne on hieman eri kuin jos olet siirtynyt seuraan 16-vuotiaana ja parin vuoden päästä olet seuran oma pelaaja ja voit ilmaiseksi siirtyä ykkösjoukkueeseen.


Oletko oikeasti valmis?

Kysymys, kannattaako siirtyä nuorena vai ei, on monimutkainen ja laaja. Ensinnäkin kyse ei ole vain pelaajan halusta, vaan ensin pitää olla toisessa päässä seura, joka on kiinnostunut hankkimaan pelaajan riveihinsä. Yleensä siihen tarvitaan pelaajan onnistumisia seura- ja maajoukkueessa, aika paljon agentin tekemää markkinointia, käyntejä trialeilla sekä lisäksi onnea ja terveyttä.

Joku toteaa, että ei kai sellaisille trialeille kannata mennä, suorat sopimukset vain kiinnostavat. Kun puhutaan nuoresta pelaajasta, näen että muutama yhden tai kahden viikon mittainen vierailu seurassa ei ole huono juttu. Trial toimii molempiin suuntiin. Pelaajan pitää vakuuttaa seura, mutta yhtä lailla seuran pitää antaa pelaajalle ja hänen perheelleen vakuuttava ja miellyttävä vaikutelma, että seura pystyy pitämään pelaajasta hyvän huolen ja kehittämään häntä pelaajana. Kaikkein tärkeintä on, että pelaaja näkee, mihin hän on menossa, voiko hän viihtyä ja tuntea olonsa turvalliseksi tuossa ympäristössä ja pääseekö hänen taitonsa oikeuksiinsa siinä futiksessa, jota seura pelaa.

Vasta kunnon tutustumisen jälkeen on kohtuullista odottaa nuorelta pojalta päätöstä, haluaako hän lähteä vai ei. Ei voi liikaa korostaa muutosta, joka pelaajalla on muuton myötä edessä: kieli vaihtuu, tarjolla olevat sapuskat vaihtuvat, valmentajat ja joukkuetoverit vaihtuvat, kaupunki ja julkinen liikenne vaihtuvat, kulttuuri ja tavat vaihtuvat. Harva on syntymänsä jälkeen yhtä suurta ympäristön muutosta tuohon ikään ehtinyt kokea, joten vaatii henkistä vahvuutta lähteä nuorena unelmansa perään. Koti-ikävä vaivaa monia jonkin aikaa, mutta siitä on päästy lähes poikkeuksetta yli. Pelaajan pitää punnita perheensä kanssa huolellisesti ja rehellisesti, haluaako hän sitä oikeasti ja tunteeko hän olevansa valmis.


Seuravalinta

Usein kuultu kommentti on, että pitää huolella valita seura mihin siirtyy, ei kannata siirtyä mihin vaan. Totta. Siirtyä ei kannata siirtymisen ilosta. Totuus useimpien suomalaispelaajien kohdalla kuitenkin on, ettei ulkomaalaisseuroja ole jonoksi saakka, vaan valinta käydään asteikolla jäädä Suomeen tai lähteä ulkomaille. Tällöin pitää arvioida kiinnostuneen seuran tilanne ja taso ja päättää, onko järkevää lähteä. Vierailuilla saa hyvää kuvaa seurasta, sen ihmisistä ja toimintatavoista. 

Jos kyseessä on iso seura, taloudelliset seikat voivat olla merkittäviä. Rahan perusteella ei nuoren pelaajan seuravalintaa kuitenkaan pidä tehdä. 

Usein lausuttu kommentti on, ettei isossa seurassa pääse pelaamaan edustusjoukkueessa. Luonnollisesti isommassa seurassa edustusjoukkue on yleensä parempi kuin pienemmässä ja sinne on vaikeampi murtautua. Toisaalta ison ja arvostetun akatemian läpikäynyt pelaaja on kiinnostava kymmenille seuroille isoissakin liigoissa, kun taas pienemmän akatemian kasvatti joutuu usein tyytymään pienempiin liigoihin tai ainakin raivaamaan tietään pidemmän kautta ylöspäin.

Tim Sparv on yksi nuorena ulkomaille lähteneistä suomalaisista pelaajista. Kuva: Jussi Eskola.


Siirtokorvaukset 

Suomalaisseurojen saamat siirtokorvaukset ovat luonnollisesti merkittävä asia, mutta nuorten pelaajien perheiden ei pidä kantaa niistä huolta. Joukkueurheilun sisällä kukin tekee itsensä kannalta parhaat ratkaisut. Harvoin aikuispelaajatkaan seurojen siirtokorvauksia ajattelevat, kun omia ratkaisujaan tekevät. Tyhjin käsin seurat eivät nuorten pelaajien kohdalla jää missään tapauksessa, siitä pitää kasvattajarahajärjestelmä huolen. Onko kasvattajaraha seuran mielestä tarpeeksi, on sitten eri juttu.

Ylipäätään voi todeta, että toistaiseksi Suomesta pelaajat siirtyvät aina varsin maltillisilla korvauksilla eli ”saludoilla”, on kyse nuoresta tai aikuispelaajasta. Selvästi pienempi kuin pelaajan siirtyessä Tanskasta tai Ruotsista.  Esimerkiksi Tanskasta myydään vuosittain 16-vuotiaita pelaajia isoihin seuroihin 1-3 miljoonan euron siirtokorvauksilla. Sieltä lähtevien pelaajien hintaan vaikuttaa maiden pitkät ja aika menestyksekkäät perinteet, vuosikymmenien laadukas pelaajatuotanto, seurajoukkueiden menestys ja niiden taloudellinen hyvinvointi. 

Yleinen mielenkiinto nuoriin suomalaispelaajiin on kasvanut vasta aivan viime vuosina. Aloittaessani nuorten pelaajien kanssa vajaat 10 vuotta sitten, olin pitkään kaikkien ikäluokkien kaikissa maajoukkuetapahtumissa ainoa agentti, scoutteja paikalla oli kolme Suomessa asunutta Valioliiga-seurojen kykyjenetsijää. Nykyään scoutteja on normaalioloissa 20-30 ja agentteja vajaa kymmenkunta. Aktiivisesti suomalaispelaajia scouttaa myös iso joukko tilastojen ja videoiden perusteella kykyjä etsiviä agentteja eri puolilta Eurooppaa.

Tosiasia on kuitenkin, että suomalaisten kiinnostavuus laahaa edelleen perässä muista Pohjoismaista. Vaikka Islantiin on jopa vielä työläämpää matkustaa kuin Suomeen, scoutit menevät useammin sinne, koska sikäläisessä pääsarjassa näkee 16-18-vuotiaita pelaajia paljon enemmän kuin kotoisessa sarjassa. Lisäksi maan sisäiset etäisyydet mahdollistavat useamman kiinnostavan pelaajan näkemisen lyhyessä ajassa. Jos Suomessa kiinnostavat pelaajat pelaavat viikonlopun aikana Helsingissä, Turussa, Kuopiossa ja Rovaniemellä, on tekemätön paikka ehtiä joka paikkaan.


Ensin Veikkausliigaa ja sitten vasta maailmalle?

Useissa puheenvuoroissa korostetaan, että pelaajan on parempi ensin pelata Veikkausliigaa ja vasta sitten siirtyä ulkomaille. U21-maajoukkueen päävalmentaja Juha Malinen linjasi EM-kisastudiossa, että 50-100 ottelua olisi hyvä määrä pohjille. Puhutaan siis 3-4 kaudesta. 

Itse koen, että tässä on ristiriita. Mikäli pelaaja nousee 16-17-vuotiaana liigajoukkueen avainpelaajaksi, on todella suuri todennäkoisyys, että hänet vain yksinkertaisesti ostetaan ulkomaille ennen kuin on edes 50 ottelua läjässä. Toisaalta jos pelaaja saa rauhassa pelata 100 ottelua kotoista liigaa, ei hän ole enää ”kuuminta hottia” ulkomaalaisseurojen silmissä. Vaaditaan jotain poikkeuksellista, että seurojen mielenkiinto herää ja toisaalta peliajan vakiinnuttaminen ainakin kovin korkealla tasolla voi olla haastavaa.

Omista asiakkaistani voin kertoa esimerkin Kaan Kairisesta. Yhteistyömme alkoi Kaanin ollessa 15-vuotias. Hän debytoi Veikkausliigassa kauden 2014 viimeisessä ottelussa 16-vuotiaana. Seuraavalla kaudella hän alkukangertelun jälkeen valloitti avauksen paikan ja pelasi lopulta 26 ottelussa yli 1 500 minuuttia vastaten muun muassa erikoistilanteista. Kauden jälkeen pohdimme, jatkaako Kaan Veikkausliigassa vai siirtyykö hän ulkomaille. Aika isoksi tuli kysymys, onko Veikkausliigalla vielä jotain annettavaa. Päätimme tarttua Midtjyllandin tarjoukseen. Vaikka polku Tanskassa oli kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista, ei Kaan ole jälkeenpäin harmitellut muuta kuin sitä, ettemme tehneet vahvemmin töitä aikaisemman siirtymisen eteen. 

Tähän mennessä Kaanin kanssa olemme saaneet tai joutuneet tekemään jo monta päätöstä seuraavan kauden seurasta ja sarjatasosta. Toistaiseksi olemme onnistuneet päätöksissämme varsin hyvin, ja Kaan on mennyt tasaisesti eteenpäin urallaan. Nyt 22-vuotiaana hän pelaa avauskokoonpanon pelaajana isoja minuutteja Norjan pääsarjassa, ja seura on saanut jo seitsemännumeroisia tarjouksia kesän ikkunaan.

Yhteenvetona totean, että pelaajan kannattaa tilaisuuden tullen lähteä nuorena ulkomaille, jos tuntuu, että on valmis haasteeseen sekä kentällä että kentän ulkopuolella. Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että ulkomaille lähtö on patenttiratkaisu tai taikavarpu, joka tekee jokaisesta lähtijästä maailmanluokan pelaajan. Ei tietenkään. Paikalleen jämähtäminen tai loukkaantuminen voi osua kohdalle ihan yhtälailla ulkomailla kuin kotimaassakin. Akatemiajärjestelmän laajentuminen ja vahvistuminen edellisellä vuosikymmenellä on kuitenkin ollut huomattava. Uskon, että seuraavien 10 vuoden aikana akatemianpelaajien osuus eurooppalaisista pääsarjapelaajista kasvaa todella suureksi. Itse nostan hattua jokaiselle lähtijälle: He lähtevät tavoittelemaan unelmiaan ja suurimpia liigoja. All in. Ei tarvitse kiikkustuolissa jossitella.

Sami Salonen

Kirjoittaja työskentelee pelaaja-agenttina.

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa on unohdettu Huuhkajat-tarinan yksi tärkeimmistä ulottuvuuksista

Kyproslaisen Pafos FC:n U13-U17-akatemiajoukkueiden valmennuspäällikkö ja U16- ja U17-joukkueiden päävalmentaja Gert Remmel ja Suunnanmuutos-jalkapalloblogin kirjoittaja Erkko Meri keskustelevat Suomen EM-kisatarinaan liittyvästä isommasta kuvasta.

***

Erkko Meri: Gert, käynnissä olevien EM-kisojen aikana on käyty hyvin vähän keskustelua suomalaisen pelaajakehityksen tilasta. Ylen lähetyksessä keskiviikkona 23.6. aiheeseen keskityttiin kuitenkin jonkin verran ennen Ranska-Portugali-ottelua. Ylen asiantuntija ja U21-maajoukkueen päävalmentaja Juha Malinen nosti keskustelussa esiin Veikkausliigassa pelaamisen tärkeyden ennen kuin nuori pelaaja lähtee ulkomailla. Malinen totesi lähetyksessä muun muassa seuraavaa: ”50–100 ottelua täällä (Veikkausliigassa) ja sitten vastuuta kantamaan ulkomaille, niin sitten kaikki on pikkuisen helpompaa.”

Lähdetään tästä lauseesta liikkeelle. Jos tarkastellaan Markku Kanervan luottopelaajia EM-kisoissa, esimerkiksi Lukas Hradecky, Tim Sparv, Joona Toivio ja Glen Kamara eivät olleet pelanneet yhtä ainoaa Veikkausliiga-ottelua ennen ulkomaille lähtöä. Jere Urosella oli alle 20 liigapeliä ennen siirtoa Suomesta pois. Näiden pelaajien kohdalla tuo Malisen esiin nostama seikka ei oikein kestä kriittistä tarkastelua. Useamman kauden pelaaminen Veikkausliigassa ei ole ollut siis mikään ehdoton vaatimus merkittävälle uralle.

Lähes puolet Suomen joukkueen pelaajista oli ulkomailla jo 18-vuotiaana. Edellä mainittujen pelaajien lisäksi esimerkiksi Teemu Pukki ja Daniel O’Shaughnessy pääsivät näkemään nuorina pelaajina läheltä ulkomaista toimintaa.

Mediasta on saatu, päinvastoin, lukea monet kerrat, kuinka vaikeaa Veikkausliigasta on ollut lähteä ulkomaille.

Gert Remmel: Nostan tähän otsikon Ylen jutusta tammikuulta 2021: ”Ilmari Niskanen kuvitteli nousevansa tähtipelaajaksi Saksan kolmosliigassa”. Kuvitteli. Niskasella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuvitella nousevansa isompaan rooliin, koska hän ei tiennyt. Voimme kirjoittaa ja puhua mediassa, että ”kilpailu on kovaa”, mutta yksikään pelaaja tai valmentaja ei voi tietää, kuinka kovaa tämä kilpailu on – ennen kuin hän on itse paikan päällä, kilpailemassa ja selviytymässä. Suomessa kyse on jalkapallon harrastamisesta ja pelaamisesta, mutta monessa muussa paikassa, kuten Saksan kolmannella sarjatasolla, eloon jäämisestä.

Voimme puhua loputtomiin myös pelaajan itseohjautuvuudesta, mutta joukkueurheilussa nimenomaan joukkue valmentaa pelaajia. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikkien pelaajien – ei siis vain parhaiden pelaajien – tason pitää olla riittävän korkea, jotta yksittäisen pelaajan toiminta kentällä muuttuu. Pelaajat valmentavat toinen toisiaan.

Ikävä fakta on se, että Suomessa edes parhaissa seuroissa 25 pelaajan taso ei ole kovin korkea. Tämä aiheuttaa sen, että pelaajalla ei ole pakkoa muuttaa toimintaansa ja ennen kaikkea pelikäyttäytymistään selvitäkseen hengissä kilpailussa. Pelaajan ympärillä täytyy olla riittävän iso määrä tietyllä tasolla olevia pelaajia, jotka taistelevat paikastaan.

Pelaajien ja valmentajien taso liittyy myös tempoon. Suomea pienemmän maan eräässä jalkapalloakatemiassa U17-joukkueen pelaajat tekevät harjoitusviikon aikana neljä kertaa enemmän sprinttejä ja kolme kertaa enemmän korkean intensiteetin juoksuja kuin yhdessä Suomen parhaimmista U17-joukkueista. Miten suomalainen pelaaja voi selvitä hengissä kilpailussa, jossa intensiteetti kasvaa koko ajan? Suomessa pelaaja on antanut vuosien aikana niin paljon tasoitusta, että hän pystyy pelaamaan ulkomailla vain episodisesti – siis näyttävästi ainoastaan yksittäisissä tilanteissa. Tällainen pelaaja ei ole riittävän hyvä ammattilaispelaaja, eikä voi mitenkään selvitä hengissä kilpailussa.

Ja mitä Palloliiton edustajien kommentteihin tulee, niin liitossa olisi ehkä aika jonkinlaiselle pakolliselle mediakoulutukselle. Kun liiton urheilutoiminnan tutkimus- ja kehityspäällikkö Ville-Pekka Inkilä tai liiton ja Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori Mihaly Szerovay puhuvat, kommenteissa tulee esille selvä asiantuntemus tietystä spesifistä alueesta. Tämän vastapainona on sitten joidenkin henkilöiden kontrolloimattomat, uskomustietoon perustuvat ja taantumukselliset avautumiset. Kontrasti on tällä hetkellä liian iso. Kyllä keskusjärjestössä pitäisi olla jonkinlainen yhtenäinen linja ja taso.

Meri: Tein ennen EM-kisojen alkua erilaisia selvityksiä Huuhkajat-pelaajien poluista nuorena ja aikuisena. Kun laskin pelaajien edustusvuosia eri seuroissa 12–18-vuotiaana, pelaajille oli kertynyt eniten pelivuosia HJK:ssa (yhteensä 47 edustusvuotta). Toiseksi eniten pelivuosia oli ulkomaisessa seurassa (yhteensä 41 edustusvuotta). Ero kolmantena olleeseen seuraan, TPS:ään (yhteensä 18 edustusvuotta), oli jo huomattava. Kuten sanottua, EM-kisapelaajista lähes puolet (11 pelaajaa) oli jo 18-vuotiaana ulkomaisessa seurassa.

Näitä lukemia on mielenkiintoista tarkastella suhteessa niin sanottuun ”kultaiseen sukupolveen”, joka ei ikinä selvittänyt tietään arvokisoihin. ”Kultaisen sukupolven” pelaajista ulkomailla oli 18-vuotiaana vain Mikael Forssell ja Teemu Tainio. Esimerkiksi Hannu Tihinen lähti Norjaan 23-vuotiaana, Jari Litmanen Hollantiin 21-vuotiaana ja Sami Hyypiä samaan maahan 22-vuotiaana. Ero on merkittävä nyky-Huuhkajiin, joista esimerkiksi Uronen, Pukki, Sparv, Kamara, Toivio, Fredrik Jensen, Marcus Forss ja Jesse Joronen olivat ulkomailla jo 18-vuotiaana tai jopa nuorempana.

Mitä tämä muutos kertoo jalkapallomaailman kehittymisestä?

Remmel: Kyse on ennen kaikkea maailman muuttumisesta. Lontoon pormestari on pakistanilaistaustainen muslimi. Espanjalaistaustaisesta Anne Hidalgosta tuli vuonna 2014 Pariisin ensimmäinen naispuolinen pormestari. Olisi erittäin ylimielistä sanoa, että maailman muuttuminen ei koskisi myös jalkapalloa.

Jalkapallossa yhä nuoremmat ja nuoremmat pelaajat pelaavat ulkomailla jo aikaisessa vaiheessa jalkapallon ehdoilla. High performance -toiminta alkaa entistä nuoremmissa ikäluokissa. Suomessa parhaimmat pelaajat saavat pelata liikaa omilla ehdoillaan, koska hyviä pelaajia on niin vähän.

Ulkomailla nuori suomalainen saa totaalisen shokkihoidon huomatessaan, että häntä koko elämänsä kantanut erikoisominaisuus ei kannattele häntä enää, sillä paljon kovemmalla tasolla pelaajan erikoisominaisuus ei ole erikoisominaisuus. Pelaajan koko itseluottamus ja identiteetti romahtaa.

Pelitekojen määrä jalkapallossa on kasvanut radikaalisti. Pelitekojen sisällä tapahtuva intensiteetti on niin korkea, että jos tällainen käyttäytyminen ei ole automatisoitunut, suomalaisen pelaajan on todella vaikea saada eroa kiinni pelaajiin, jotka ovat kasvaneet tällaiseen toimintaan vuosien ajan. Muut ovat jo liian kaukana. Kun juna tulee, sen kyytiin täytyy hypätä. Kehitys tuskin tulee muuttumaan siihen suuntaan, että keski-ikä, jolloin suomalaiset pelaajat lähtevät ulkomaille, nousisi tulevaisuudessa – päinvastoin.

Meri: Myös tätä seuraavaa aihetta on ollut mielenkiintoista seurata. Kun olen kuunnellut julkista keskustelua, ulkomainen seura nähdään usein jonkinlaisena kaukaisena linnakkeena, jonne nuori pelaaja lähestulkoon ”katoaa”. Tämänkaltaista puhetta ovat pitäneet yllä useat arvostetutkin futisvaikuttajat, esimerkiksi juuri Ylen kisalähetyksissä. Ympäristön vaihdos on tietysti usein shokki nuorelle pelaajalle, joka on kasvanut tietynlaisessa toimintakulttuurissa. Onko ulkomainen akatemia kuitenkaan niin raadollinen paikka kuin moni jalkapallovaikuttaja kuvailee?

Kun keskustelin esimerkiksi tanskalaisen FC Nordsjaellandin akatemiassa pelaavan nuoren Leo Waltan isän kanssa, hän korosti, kuinka paljon seura käyttää aikaa siihen, että nuori pelaaja sopeutuu nopeasti. Akatemiasta löytyy oma käytännön asioiden hoitaja, harjoitustilat ovat lähellä pelaajan asuntoa, FC Nordsjaelland tarjoaa vanhemmille kaksi kertaa vuodessa ylläpidon seuran kustannuksella, ja niin edelleen. Keskustellessani pelaajien ja heidän vanhempiensa kanssa olen saanut tietää, että monessa muussakin paikassa akatemiasta halutaan tehdä pelaajalle kuin koti.

Suorat lennot vievät lähes jokaisesta Euroopan kolkasta Helsinkiin parissa tunnissa. Myös teknologia tarjoaa aivan erilaisia mahdollisuuksia kuin ”kultaisen sukupolven” aikana, alkaen esimerkiksi mahdollisuudesta opiskella etänä.

Välillä minusta tuntuu, että monet fiksutkin jalkapallotoimijat ovat aika ”pihalla” tästä kokonaisuudesta.

Remmel: On vaarallista, että esimerkiksi ”kultaisen sukupolven” edustajat yleistävät omat, yli 20 vuotta vanhat henkilökohtaiset kokemuksensa isomman mekanismin kiistämättömäksi tosiasiaksi. Siteeraisin tässä yhteydessä filosofi Ville Lähdettä: ”Oman kokemuksen yleistäminen on niin äärimmäistä itserakkautta, että se naurattaisi, ellei sitä käytetäisi niin vakavissa asioissa.”

Vahvat, nöyrät ja älykkäät ihmiset, jollaisia myös Palloliitossa pitäisi olla, osaavat laittaa asioita perspektiiviin ja tehdä tarvittaessa omanlaisensa isätapon, jos aika ja kehitys siihen pakottavat.

Nyt pitää muistaa, että sosiaalinen turvaverkko vuonna 2021 on nuorille täysin eri asia kuin vuonna 1990. Internet ja sosiaalinen media mahdollistavat nuorelle pelaajalle yhteydenpidon kavereihin ja perheeseen yhdellä klikkauksella. Maailma on heille erilainen kuin se oli entisille pelaajille 30 vuotta sitten, jolloin ainoat kommunikointivälineet olivat lankapuhelin ja kirje.

Jos 16-vuotias pelaaja tarvitse äitinsä tuomaan aamupalan sänkyyn tai jos 17-vuotias pelaaja ei osaa laittaa pesukonetta käyntiin yhdellä painalluksella, silloin voi suhteellisen varmasti sanoa, että tällainen pelaaja ei pysty tietyn tason autonomiaan myöskään jalkapallokentällä.

Toimintakulttuuriin liittyy myös merkityksellisyys. Suomessa on vielä vuonna 2021 mahdollista, että yhdessä isoimmista seuroista tavoitteellisen joukkueen valmentaja valmentaa ilman paitaa. Tällainen asia ei ole mahdollista esimerkiksi Genkissä, Bolognassa tai Nordsjaellandissa, jonne suomalaisia nuoria pelaajia on siirtynyt. Kaikki ihmiset ovat tosissaan ja luovat sitä kautta merkityksellisyyttä.

Meri: Tähän yhteyteen sopinee hyvin myös Jesse Jorosen esiintuoma seikka. Joronen muutti kotipaikkakunnaltaan Simpeleeltä Helsinkiin 16-vuotiaana. Hän asui ja opiskeli Helsingissä vuoden ennen siirtoa Englantiin Fulhamin akatemiaan. Jorosen mukaan muutto ulkomaille oli helppo, sillä hänellä oli sosiaalinen turvaverkko olemassa. Kun hän oli kerran lähtenyt kotoaan Simpeleeltä, erolla Helsingin ja Lontoon välillä ei ollutkaan enää niin järisyttävää eroa.

Nuorten pelaajien siirtoihin liittyvät myös taloudelliset kysymykset. Tätä aihetta on pitänyt esillä esimerkiksi HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahti. Puheenvuoroissa näkökulmana on usein suomalainen jalkapallo laajassa mielessä. Sanotaan, että jos pelaajat lähtevät liian nuorena ulkomaille, seurat eivät saa niin isoja siirtosummia. Tämä on varmasti totta, mutta keskustelussa unohdetaan lähes aina kenties se tärkein näkökulma: pelaajan ja tämän perheen tilanne.

Yksittäinen 16-vuotias pelaaja ja tämän vanhemmat, jotka pohtivat ulkomaille siirtymistä, eivät voi tehdä päätöstä sillä perusteella, että kuinka paljon suomalainen futis tai pelaajan lähtöseura menettää siirrossa mahdollisia euroja tulevaisuudessa. Eräs kokenut jalkapallovalmentaja on sanonut, että ”tässä ja nyt on parasta pitkäjänteisyyttä” ja ”aika ja urheilu on rajallista”.

Pelaaja ja vanhemmat voivat sen sijaan ajatella, että pelaajan nykyinen toimintaympäristö ei tarjoa riittävästi haasteita, eikä harjoitukset ja pelit takaa tarpeeksi kehittäviä ärsykkeitä. Mielestäni Jesse Joronen kuvasi hyvin siirtopolitiikkaan liittyvää maailmaa antamassaan haastattelussa: ”Ensimmäinen vaihtoehto ei ole joka kerta paras, mutta pitää ymmärtää, että uutta mahdollisuutta ei tule välttämää enää ikinä.”

Remmel: Se ei voi koskaan olla yksittäisen pelaajan ongelma, että Suomeen jää vähemmän rahaa kuin jos pelaaja lähtisi mahdollisesti vasta kaksi vuotta myöhemmin. Jos suomalainen seura ei yksinkertaisesti pysty tarjoamaan niin hyvää ympäristöä, että pelaajan kannattaisi jäädä kotimaahan, tämä ei ole ikinä nuoren pelaajan ongelma. Kehittymishaluisen pelaajan pitää mennä sellaiseen paikkaan, jossa hänellä on parhaat mahdollisuudet maksimoida oma potentiaali. Tämä on ainoa asia, jota pelaajan ja tämän perheen täytyy miettiä. HJK:lla on jonkin verran näyttöjä, joten Riihilahti voi pitää tästä asiasta ääntä, mutta melkein kaikkien muiden seurojen edustajien olisi syytä olla nöyrempiä.

Meri: Rahallisten panostusten osalta Leo Waltan isä Janne Mattila sanoi melko osuvasti, että ”pelaajakehityksen osalta pitää muistaa, että Suomessa vanhemmat rahoittavat harrastuksen siihen saakka, kunnes pelaajat tekevät sopimuksen – naisten puolella osin sopimuksen teon jälkeenkin. Seuran taloudellinen panostus pelaajaan ei ole kovin iso ennen kuin hän on sopimuspelaaja”.

Tästä aiheesta on puhuttu varsin vähän suomalaisessa jalkapallossa.

Remmel: On melko koomista, että jotkut seurat markkinoivat kovaan ääneen kasvattaneensa yksittäisen lahjakkaan pelaajan. Kenellekään jalkapallotoimijalle ei voi olla salaisuus, että jalkapalloharrastus maksaa esimerkiksi Helsingissä tavoitteellisen pelaajan vanhemmille helposti vähintään 150 euroa kuukaudessa. Vuodessa se tarkoittaa 1 800 euroa. Jos pelaaja on pelannut yhdessä seurassa kahdeksan vuotta, hänen vanhempansa ovat maksaneet toiminnasta pelkästään seuralle noin 15 000 euroa. Suomessa vanhemmat kasvattavat pelaajan välillisesti siis myös jalkapallokentällä. Jos Stuttgart saa myytyä nuoren pelaajan ulkomaille, seura voi sanoa kasvattaneensa pelaajan ulkomaille, koska he ovat aidosti panostaneet pelaajaan myös taloudellisesti. Suomessa tilanne on täysin eri.

Meri: Palataan vielä nyky-Huuhkajiin. Teemu Pukki siirtyi nuorena espanjalaiseen Sevillaan, mutta ei onnistunut tekemään läpimurtoa seuran edustusjoukkueessa. Myöskään Tim Sparv ei pelannut yhtään ottelua Southamptonin Valioliiga-ryhmässä. Sama pätee Joona Toivion aikaan AZ Alkmaarissa. Vastaavia esimerkkejä löytyy muitakin. Moni pelaaja on luonut kuitenkin suomalaisittain hyvän uran ulkomailla, vaikka he eivät koskaan lyöneet läpi ensimmäisessä ulkomaisessa seurassa.

Tämä teema liittyy vahvasti myös nuorten pelaajien siirtoihin ulkomaisiin akatemioihin. Usein ajatellaan, että siirto ei kannata sen takia, että akatemiasta on niin vaikea nousta edustusjoukkueeseen. Pelaajahan ei kuitenkaan putoa mihinkään tyhjiöön. Ura voi aueta jossain muualla.

Olet valmentanut pitkään ulkomailla ja tunnet kohtuullisen hyvin ammattijalkapallon lainalaisuuksia Euroopassa. Mitä ajatuksia aihe herättää?

Remmel: On ihan selvää, että maailmassa on todella vähän seuroja, joiden akatemiasta nousee esimerkiksi viisi pelaajaa vuodessa seuran edustusjoukkueeseen. Näin ei tapahdu Suomessakaan, jos katsoo Veikkausliiga-joukkueiden omien kasvattien määrää, joka on suoraan sanottuna todella pieni. Se ei ole millään tavalla järkevä pointti, että ”ulkomaille ei kannata lähteä, koska akatemiasta on niin pitkä matka edustusjoukkueeseen”. Esimerkiksi Glen Kamara on tehnyt ja tulee vielä tekemään todella kovan uran, vaikka hän pelasi Arsenalin edustusjoukkueessa vain yhdessä liigacupin pelissä.

Kun pelaaja on laadukkaassa ympäristössä, hän joutuu muuttamaan omaa käyttäytymistään ja toimintamallejaan. Silloin ei pohdita esimerkiksi sitä, mikä merkitys kilpailemisella on toiminnassa, sillä se on yhtä normaali asia kuin hengittäminen. Suomessa kilpailemisen tarvetta joudutaan erikseen perustelemaan, mikä kertoo jo paljon ympäristöjen välisestä erosta. Kun pelaaja, kuten Tim Sparv tai Glen Kamara, on kasvanut ulkomailla jalkapallon luonnollisimpaan asiaan eli kilpailemiseen ja hengissä pysymiseen, hän pystyy myös kilpailemaan paremmin ja tasaisemmin. Tähän pitää päästä mahdollisimman aikaisin mukaan.

Meri: Ylen studiolähetyksissä on ollut paljon Palloliiton työntekijöitä, esimerkiksi maajoukkuevalmentajia. Ymmärrän täysin, että näille toimijoille on tärkeää, että nuoret pelaajat saavat vastuuta Veikkausliigassa, ja kotimainen pääsarja voi hyvin. Toinen puoli nuorten pelaajien ”kiinnostavuutta” liittyy maajoukkueisiin. Nuorten maaotteluissa on kykyjenetsijöitä ja näissä peleissä onnistuminen voi avata ovia. Olen hieman huolissani siitä, että esimerkiksi U21-maajoukkueen tulokset ovat olleet tässä suhteessa suorastaan surkeita. Tässäkin mielessä maajoukkuevalmentajilla on suuri vaikutus siihen, miten pelaajat nousevat esille scouttien silmissä. Se ei ole hyvä tilanne, että vaikkapa U21-maajoukkue häviää paljon pelejä.

Remmel: Harva hyvä ammattilaispelaaja kehittyy ja tulee joukkueesta, joka häviää paljon pelejä. Jos joukkue on hyvin valmennettu, pelaajat ja peli kehittyvät, jolloin myös voittoja tulee keskimäärin enemmän. Pelien voittaminen liittyy jo aikaisemmin mainitsemaani eloon jäämiseen.

Jotta A-maajoukkue menestyy, se tarvitsee rinnalleen menestyvän U21-maajoukkueen. Niiden korrelaatio on hyvin todistettu useammassa tutkimuksessa. Ja tämä pätee myös U21-maajoukkueesta alaspäin.

Meri: Haluaisin ottaa lopuksi esille vielä ison kuvan. Kuten alussa jo viittasin, suomalainen pelaajakehitys on jäänyt EM-kisojen aikaisessa jalkapallojulkisuudessa käenpojan asemaan. Pidän Huuhkajat-pelaajien taustojen osalta kolmea tekijää varsin kriittisenä: perheen merkitys, riittävän hyvä pohjatyö suomalaisissa seuroissa sekä pelaajana jalostuminen ulkomailla. Helsingin Sanomien jalkapallotoimittaja Ari Virtanen on tuonut kisojen aikana ansiokkaasti esille Huuhkajat-pelaajien juniorivalmentajia. Myös pelaajien vanhempia on haastateltu eri yhteyksissä.

Kolmas osa-alue, aika ulkomailla, on jäänyt mielestäni pieneen rooliin. Teemu Pukin kohdalla ei ole puhuttu juuri lainkaan ajasta Espanjassa. Tim Sparvia koskevissa jutuissa Southampton-vuodet eivät nouse esille, vaikka Sparv on itse korostanut niiden merkitystä. Glen Kamaran ja Marcus Forssin kohdalla on puhuttu suomalaisen juniorityön satsauksista, vaikka näillä pelaajilla on ollut hyvin ohut yhteys kotimaiseen pelaajakehitykseen.

Miltä keskustelu on näyttänyt omiin silmiisi?

Remmel: Sellaisten henkilöiden on vaikea puhua aiheesta, joilla ei ole siihen kosketuspintaa. Kun suomalaisten pelaajien on ollut vaikea pärjätä ulkomailla, median narratiivi on ollut lähes aina samanlainen: ”Pelaajalla on ollut vaikeuksia.” Millä oikeudella voimme kuvitella, että elämässä ja siten myös jalkapallossa ei olisi vaikeuksia? On ihan selvää, että pelaaja tuntee ulkomailla yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä. Tämä on elämää.

Myös se täytyy nostaa esille, että kun pelaaja lähtee ulkomaille, tavoite on hyvin selvä: löytää paikka ammattilaisjalkapalloilijana joukkueessa, jossa vähintään 25 pelaajaa tavoittelee täysin samaa asiaa. Sosiaalinen verkosto, koulunkäynti ja muut asiat ovat läsnä, mutta ne eivät ole prioriteetteina kovin korkealla.

Ulkomailla aika on paljon sensitiivisempi käsite kuin Suomessa. Esimerkiksi Red Bull Leipzigissä 22-vuotias pelaaja on valmis pelaaja. Piste. Kaikki toiminta on nopeampaa ja toimintakeskeisempää, koska tavoite on niin selvä. Asioita ei voida odottaa. Tällaisessa kulttuurissa moni Huuhkajat-pelaaja, kuten vaikkapa Sparv ja Kamara, ovat kasvaneet tärkeässä ikävaiheessa.

Jalkapallossa voidaan puhua mahdollisuudesta ja todennäköisyydestä. Tulevaisuudessa on mahdollista, että 25-vuotias suomalainen pelaaja lähtee Veikkausliigasta Valioliigaan, mutta tämä ei ole kovin todennäköistä. Todennäköisempää on se, että Valioliigaan nousee tulevaisuudessa sellaisia suomalaisia pelaajia, jotka eivät ole pelanneet Suomessa yhtään miesten peliä.

Lopuksi haluan sanoa, että tähän aiheeseen liittyy myös se, että nykyisillä nuorilla pelaajilla on erilaiset esikuvat ja auktoriteetit kuin heidän vanhempiensa ikäluokilla. Esimerkiksi Jari Litmasen peliura ja teot eivät ole merkittäviä asioita 16- tai 17-vuotiaalle pelaajalle. Tavoitteellisille nuorille pelaajille Litmanen ei ole auktoriteetti ja vielä vähemmän hän on ”kuningas”. Litmasen ja hänen sukupolvensa pelaajien konservatiiviset ulostulot, joilla ei ole kovin paljoa tekemistä nykyjalkapallon ja nykymaailman kanssa, eivät läpäise huipputasolle pyrkivien nuorten päätöksenteon vaatimuksia.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kommentti: Ei uhrauksia, vaan elämää – Mitä Huuhkajat-pelaajien tarinat voisivat opettaa jalkapalloyhteisölle vanhempien merkityksestä?

“Jokainen on oman onnensa seppä” on hieno sanonta, mutta sillä on hyvin vähän tekemistä jalkapallon pelaajakehityksen kanssa. Tästä oiva osoitus on miesten A-maajoukkue, Huuhkajat.

Jos asian haluaa esittää kärjistäen, sen voisi muotoilla näin: Suomessa on käytännössä lähes mahdotonta nousta huippujalkapalloilijaksi, ellei taustalla ole ollut läheisten, erityisesti perheen, erittäin vahvaa omistautumista jalkapalloon. Yksittäisiä poikkeuksia on toki aina, mutta iso kuva on hyvin selkeä.

Matkalla kohti huippua perheet ovat olleet yksiköitä, joissa arki ja valinnat on rakennettu jalkapallon ehdoilla ja sen ympärille. On tehty kehittymissuunnitelmia viikko-, kuukausi- ja vuositasolla. Lomien ajankohdat on suunniteltu turnauskalenterin mukaan. On laitettu olosuhteita kuntoon omassa pihapiirissä. Käsitelty yhdessä haasteita ja vastoinkäymisiä. Mietitty tarkkaan ura-askeleita.

Monen pelaajan kohdalla jalkapallo on tullut osaksi elämää vanhempien, yleensä isän, pelaajataustan takia. Huuhkajista löytyy useita toisen tai jopa kolmannen polven jalkapalloilijoita. Tästä ovat esimerkkinä muun muassa Onni ja Simo Valakari, Marcus ja Tero Forss, Joni ja Jaana Kauko sekä Robert ja Paul Taylor.

Joidenkin pelaajien perheestä löytyy vahvaa urheilutaustaa jalkapallon ulkopuolelta. Lukas Hradeckyn isä Vladimir muutti Suomeen lentopallon takia. Jesse Jorosen isä Timo on pitkän linjan yleisurheiluvalmentaja. Leo ja Sauli Väisäsen äiti Anna-Liisa Tilus kilpaili yleisurheilussa SM-tasolla 18-vuotiaaksi asti.

Huomionarvoinen seikka nyky-Huuhkajissa on toki myös se, että joukkueessa on pelaajia, jotka ovat saaneet lapsena tai nuorena jalkapallokasvatuksensa joko kokonaan tai osittain ulkomailla. Tällaisia pelaajia ovat muun muassa Glen Kamara, Nicholas Hämäläinen, Thomas Lam ja Marcus Forss.

Suomen selviytymistä EM-kisoihin on helppo perustella hyvällä menestyksellä karsinnoissa. Sitä kauttahan kisapaikka tuli. Vaikuttavuudeltaan merkittävimmät ratkaisut on tehty kuitenkin paljon aikaisemmin. Kyse on ollut niistä valinnoista, joita pelaajat ja heidän perheensä ovat tehneet sellaisissa tilanteissa, joita me urheilun seuraajat pidämme helposti ”uhrauksina”, luopumisena jostakin.

***

Kenellä on valta sanoa, mikä on normaalia arkea ja mikä ei?

Marcus Forss lähti perheensä kanssa 13-vuotiaana jalkapallon takia Englantiin. Kyllä, tämä on normaalia, jos nuori haluaa kääntää kaikki kivet kehittymisensä eteen, ja perhe haluaa ja pystyy tukemaan tätä valintaa.

Tor Sparv kuljetti vuosien ajan poikaansa Timiä kesken koulupäivän Vöyriltä 75 kilometrin päähän Pietarsaareen, jotta poika olisi voinut harjoitella FF Jaron kanssa. Tämä, jos mikä, on vanhemmuuteen kuuluvaa välittämistä.

Teija Pukki otti työstään vuorotteluvapaata päästäkseen 17-vuotiaan poikansa tueksi Sevillaan.

Näitä esimerkkejä on Huuhkajien tarina täynnä. Nämä arjen ratkaisut ovat rakentaneet pelaajien polkua kohti EM-kisoja. Ovatko ne olleet uhrauksia vai elämää, jota on eletty?

Tai kuten Fredrik Jensenin isä Henrik totesi Ylen haastattelussa: ”Jalkapallo on ollut kokonaisvaltainen elämäntyyli koko perheelle positiivisessa mielessä. Ehkä pojat ovat jo nuorena huomanneet, ettei harrastaminen ole rasite kenellekään.”

Kun Anna-Liisa Tilukselta kysyttiin Olympiakomitean keskustelutilaisuudessa urheilevien lasten vanhemmuudesta, vastaus oli hämmentävä. Se oli hämmentävä sen takia, että Tilus ei kokenut vanhemmuudessa olleen mitään outoa tai epäluonnollista. Ei uhrauksia tai glamouria, vain normaalia urheiluarkea. Elämän elämistä ja valintoja.

”On lohdutettu, huolehdittu ja eletty mukana. Muistan, kuinka jotkut ystävättäret, joilla ei vielä ollut samanikäisiä lapsia, ihmettelivät, että miten olin aina jossain harjoituksissa ja turnauksissa. ”Etkö sä koe, että sä menetät jotain?” Sanoin heille, että en koe menettäväni mitään. Tämä on oma valintani. Halusin olla siellä, missä lapseni harrastavat. Se oli meidän elämää.”

Nuorten urheilupolkuja ja urheiluvanhemmuutta tutkinut liikuntatieteen tohtori Outi Aarresola on painottanut, että urheilu on yksi normaali tapa järjestää arki – ”elämäntapavalinta”, kuten Aarresola on todennut.

”Luulen, että uhrautumispuhe (urheilun yhteydessä) johtuu osin siitä, että yhteiskunnassa on aina tietyt normit – ajatellaan, että mikä on tavallista elämää tai miten elämän pitäisi mennä. Jos urheilijan elämä on vähän poikennut tästä normista, se on tulkittu uhrauksena. Urheilija ei ole saanut urheilun takia sitä, mitä muut”, Aarresola on sanonut.

”Elämä on valintoja. (Ihminen) voi valita erilaisia elämäntyylejä ja -tapoja. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin valita. Urheileminen on yksi elämäntapavalinta. Medialla on varmaan ollut oma osansa dramatiikan, uhrautumispuheen, tuomisessa. Kun lukee urheilijoiden haastatteluja, he eivät itse tuota uhrautumispuhetta. He painottavat valintoja ja sitä, mitä urheilemisesta on saatu.”

***

Liian aktiivisista tai tiukoista vanhemmista puhutaan lajissa kuin lajissa. Moni Huuhkajat-pelaajakin on kertonut, kuinka he ovat saaneet lapsena ja nuorena kovaa palautetta kotona esimerkiksi pelien jälkeen. Ulkopuolisten on helppo kauhistella tällaista toimintaa. Mutta samalla unohdetaan usein se, että juuri vanhemmat ovat henkilöitä, jotka ovat kuitenkin ensimmäisenä lohduttamassa, tukemassa ja valmiita kuuntelemaan.

Kuulemme ehkä tiukat sanat kentän laidalla, mutta emme näe sitä kaikkea muuta vanhemmuutta, jota tapahtuu silloin(kin), kun emme ole paikalla todistamassa.

Vanhemmilla, kuten meillä kaikilla muillakin, voi kuohahtaa välillä, mutta mikä olisikaan turvallisempi paikka käsitellä näitä tunteita ja hetkiä kuin oma perhe.

”Se, että lapsi näkee, että vaikeuksia on, mutta yhdessä selvitään, on arvokkain perintö, mitä voi lapselleen jättää”, lastenpsykiatri Terhi Aalto-Setälä on arvioinut. Tällainen perintö kantaa myös jalkapallossa.

Olen huomannut monet kerrat, kuinka suomalaisessa jalkapallossa lasten ja nuorten valmentajien voi olla vaikea antaa pelaajille kriittistä, mutta kehittävää palautetta. Ajatellaan, että pelaaja menisi jotenkin ”rikki”. Myös näillä hetkillä korostuu vanhempien merkitys.

Jos jalkapalloilija kuulee kritiikkiä ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, tilanne ei ole optimaalinen. Olennaista on tasapaino vaatimisen ja välittämisen välillä.

Kun haastattelin entistä jalkapalloilijaa, nykyistä juniorivalmentajaa Pasi Tauriaista kirjaprojektia varten, Tauriainen toi esille tärkeän seikan. Tauriaisen näkemykset pohjautuivat omien pelaaja- ja valmentajakokemusten lisäksi arkeen kahden jalkapalloilevan, nykyään ulkomailla pelaavan, pojan vanhempana.

”Vaatimustason pitää olla nuorten pelaajien kohdalla kova, jos heitä haluaa auttaa ammattilaisiksi. Nuoria pitää opettaa kestämään ja vastaanottamaan kritiikkiä. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että junioreille pitää aukoa päätä ja vittuilla. Tavoitteena pitäisi olla nuorten pelaajien vieminen eteenpäin äärirajan kynnyksellä. Pelaajien pitää kokea kritiikki niin, että he eivät halua kuulla sitä joka viikko”, Tauriainen sanoi.

***

Vanhempien kokonaisvaltainen tuki ei tietenkään perustu vain kehittävän kritiikin antamiseen tai arjen isoihin päätöksiin, kuten ulkomaille muuttamiseen. Tuki tiivistyy ennen kaikkea yhteen asiaan: läsnä olemiseen.

Monet Huuhkajat-pelaajien vanhemmat, joita olen haastatellut vuosien saatossa, ovat korostaneet sitä, että vanhemman on tärkeää olla kiinnostunut lapsen kehittymisestä. Tämä merkityksen ja kiinnostuksen osoittaminen tarttuu myös lapseen. Urheilemisesta tulee luonnollinen tapa toteuttaa arkea. Silloin urheilija ei koe luopuvansa mistään, kun aamulla pitää herätä treeneihin jo seitsemältä tai illalla täytyy tehdä kotona vielä huoltavaa harjoittelua.

Välillä minusta tuntuu, että kauhistelemme enemmän sitä, että lapsi treenaa kahdeksan tuntia päivässä urheilua kuin sitä, että vastaava aika vierähtää puhelin kourassa. Millaista esimerkkiä lapsen ympärillä olevat ihmiset haluavat antaa?

Pelaajien vanhempien läsnä oleminen ilmenee monella tavalla. Myös Huuhkajat-pelaajien kohdalla monet vanhemmista, esimerkiksi Kari Lappalainen, Kai Kauko ja Rauno Karjalainen, ovat olleet jossain vaiheessa valmentajana lapsensa joukkueessa.  Isä- ja äitivalmentajilla on edelleen iso merkitys pelaajakasvatuksessa. Tilanne on huono, jos ammattivalmentajat vähättelevät näitä valmentajia.

Vanhemmuus on pitkälti mahdollisuuksien luomista. Jos kipinä on syttynyt, sitä ei saa missään tapauksessa tukahduttaa. Kun lapsi on saatu innostumaan, ”rauhoitu”- tai ”ei niin paljoa”-sanat tekevät hallaa. En halua syyllistyä väsyneiden self help -ohjeiden antamiseen, mutta olen nähnyt lukuisia kertoja läheltä, kuinka valtava merkitys vanhemman omalla liikkumisella ja aktiivisuudella on lapsen innostumiseen. Miten me seuratoimijat voisimme tukea niitä perheitä, joissa tällaista kulttuuria ei ole vielä niin paljoa?

Suutun, jos jalkapallotoimijat katsovat, että asia ei kuulu heille sen takia, että ”eihän lapsen liikkuminen voi tapahtua vain ohjatussa toiminnassa”. Valmentajilla ja joukkueharjoituksilla voi olla valtava merkitys liikkumisen innostamiseen myös seuratoiminnan ulkopuolella.

Vanhemmat voivat tehdä hallaa pelaajakehitykselle silloin, jos he poistavat kaikki esteet pelaajien tieltä. Sama koskee myös valmentajia. ”Välillä minusta tuntuu, että valmentajien pitää käydä pelaajien puolesta paskallakin”, eräs kokenut valmentaja on lausunut.

Huuhkajat-pelaajien vanhemmat ovat luoneet kyllä väyliä, mutta eivät ole poistaneet esteitä lastensa tieltä.

Erkki Toivio rakensi pojalleen Joonalle ja tämän kavereille kotitalon viereiselle tyhjälle tontille jalkapallomaalit, jotta lapset saivat pelit pystyyn lähellä kotia.

Iina Soiri antoi 14-vuotiaalle Pyry-pojalle mahdollisuuden lähteä yksin kolmeksi viikoksi jalkapalloleirille Saksaan.

Kun Robert Taylor sai nuorena tällin jalkaansa pelissä, isä Paul meni poikansa luokse, käski poikaa ottamaan teipin pois jalasta ja kehotti menemään takaisin kentälle. ”Olemme huutaneet toisillemme ja seuraavana päivänä olemme pyytäneet anteeksi ja menimme potkimaan palloa”, Taylor on muistellut Helsingin Sanomien haastattelussa.

Joel Pohjanpalon Risto-isä sopi PK-35:n juniorivalmentajien kanssa, että innokas Joel sai käydä myös muiden ikäluokkien harjoituksissa.

Näistä mahdollistamisista saisi oman kirjan. Esimerkkejä on niin paljon. Tunnistammeko, kuinka iso voimavara urheilevien lasten ja nuorten vanhemmat voisivat olla koko Suomi-urheilussa?

Kun olen lukenut niitä puheenvuoroja, joista urheilevien lasten vanhempia on kannustettu pysymään pois lapsen harrastamisesta, olen ollut hämmentynyt. Ehkä aika voisi olla 2020-luvulla kypsä sille, että eri toimijat saataisiin pois omista poteroistaan tekemään aidosti yhteistyötä ja kommunikoimaan paremmin toinen toisilleen.

***

Suomalaisessa jalkapallossa tykätään puhua isosta ja yhtenäisestä jalkapalloperheestä. Tällaista epämääräistä jargonia tärkeämpää olisi pohtia, mikä merkitys urheilevien lasten vanhemmilla on, miten näitä vanhempia voitaisiin tukea, voisiko heidän panoksensa tärkeyden tunnistaa ja tunnustaa nykyistä paremmin ja miten tietoa voitaisiin jakaa esimerkiksi perheiden välillä.

Yksi tärkeimmistä asioista olisi tunnistaa, että vanhemman ei tarvitse olla entinen A-maajoukkuepelaaja tai ammattitason urheilija voidakseen tukea lastaan urheilussa. Ei tällaisesta taustasta tietenkään mitään haittaa ole, mutta se ei ole välttämättömyys.

Kun haastattelin alkuvuonna Päivi Kiloa, jonka pojat pelaavat saksalaisen HSV:n nuorisoakatemiassa, sain kuulla viisaita sanoja.

”Vanhempien pitää olla mukana, läsnä ja kiinnostuneita siitä, mitä lapsi tekee. Olemme tehneet tätä vahvasti perheenä koko ajan. Sanoisin, että jalkapallo on perheharrastus, mutta kentällä on vain lapsi ja joukkue. Me vanhemmat olemme pyrkineet osoittamaan pojille, että meitä kiinnostaa heidän harrastuksensa. Kysyimme jokaisen treenin jälkeen, miten ne sujuivat ja mikä fiilis harjoituksista jäi. Meille oli tärkeää, että pojat pääsivät purkamaan fiiliksiään yhdessä koko perheen kanssa. Olemme halunneet pitää koko ajan hyvän keskusteluyhteyden, jotta pojat voivat puhua hyvistä ja huonoista asioista. Tämä on mielestäni kaiken A ja O.”

Huuhkajien historiallinen EM-kisapaikka ratkesi marraskuussa 2019 kotiottelussa Liechtensteinia vastaan. Isoin työ tehtiin kuitenkin jo vuosia aikaisemmin kodeissa ympäri Suomea: Kotkassa, Rautjärvellä, Porvoossa, Sipoossa, Helsingissä, Turussa, Riihimäellä, Keravalla, Paraisilla, Jyväskylässä ja monessa muussa paikassa.

Perheen arjen rakentuminen urheilun ympärille ei tarkoita välttämättä uhrauksia.

Se, mikä lähes kaikkia Huuhkajat-pelaajia – erilaisista taustoista huolimatta – on yhdistänyt, on perheen kokonaisvaltainen eläminen lajin ehdoilla. Se on voinut näyttää ulkopuolisen silmin pakonomaiselta omistautumiselta, mutta tullakseen jalkapalloilijaksi pelaajan on elettävä jalkapalloilijan elämä. Sellaisen arjen rakentaminen yksin, ilman vanhempien tai muun lähiympäristön tukea, on mahdotonta.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kun sarjapelit alkavat, 13-vuotias Eetu voi joutua odottamaan kuukausia päästäkseen pelaamaan – Onko jalkapallon kilpailumääräyksissä lapsen oikeuksia murentava aukko?

Eetu on innokas 13-vuotias jalkapalloilija. Hän on harjoitellut joitakin viikkoja uudessa joukkueessa. Vanhemmat ovat pitäneet seuran vaihtamista hyvänä ideana, sillä vanha seura on alkanut vaatimaan poikkeuksellisia sitoumuksia perheiltä. Tällainen on ollut esimerkiksi kahden vuoden pelaajasopimuksen allekirjoittaminen ehtona seurassa pelaamiselle.

Eetun perhe on suorittanut kaikki erääntyneet maksut vanhaan seuraan. Perhe on myös valmis maksamaan tietyt tulevat toimintamaksut, joihin lasten vanhemmat ovat sitoutuneet seuran pelisäännöissä.

Uusi seura on tehnyt huhtikuussa 2021 Palloliiton sähköisen järjestelmän kautta siirtopyynnön. Eetu tarvitsee edustusoikeuden voidakseen pelata uudessa joukkueessa. Sarjakauden alkuun on vielä jonkin verran aikaa.

Pari päivää siirtopyynnön tekemisen jälkeen uusi seura on saanut ilmoituksen, että vanha seura ei hyväksy siirtoa. Kieltävän vastauksen perusteena on ollut se, että Palloliiton kilpailumääräysten mukainen vapaa siirtoaika on päättynyt. Uusi seura ja Eetun perhe eivät ole saaneet tietoonsa muita perusteita.

Asetelma on suomalaisessa juniorijalkapallossa harvinainen. Valtaosassa tapauksista seurat sopivat lasten ja nuorten pelaajasiirroista hyvässä yhteisymmärryksessä ympäri vuoden. Seurojen yhteistyöhalukkuus siirtoasioissa on ollut perinteisesti vahvalla tasolla. Nyt tähän lojaalisuuteen näyttää tulleen särö.

Uusi seura on kääntynyt Eetun perheen pyynnöstä Palloliiton puoleen ja pyytänyt, että liitto hyväksyisi pelaajan edustusoikeuden siirron tässä poikkeuksellisessa tilanteessa.

Palloliiton ilmoitus on lyhyt ja ytimekäs. Liitolla ei ole oikeutta hyväksyä pelaajasiirtopyyntöä.

Tilanne on ikävä erityisesti innokkaan ala-asteikäisen lapsen näkökulmasta. Puuttuvan pelioikeuden takia Eetu ei pääse pelaamaan uudessa joukkueessa, jossa hän on harjoitellut viikkojen ajan. Vanhassa seurassa pelaamisen edellytyksenä on sitoutuminen kahden vuoden sopimukseen ja sen mukanaan tuomiin velvoitteisiin, joita perhe pitää täysin kohtuuttomina.

Käytännössä Eetu ei voi pelata virallisissa otteluissa ennen syyskuuta, jolloin Palloliitto voi hakemuksesta myöntää pelaajalle oikeuden siirtoon.

Vanha seura on toiminut tilanteessa liiton kilpailumääräysten mukaisesti. Määräysten mukainen vapaa siirtoaika, jolloin vanha seura ei voi rajoittaa pelaajan siirtoa uuteen seuraan, on päättynyt 27. helmikuuta. Tämän määräpäivän jälkeen pelaaja voi saada pelioikeuden uuteen seuraan vain aikaisemman seuran suostumuksella.

Palloliitto voi oman tulkintansa mukaan hyväksyä siirtopyynnön vain 2.9. jälkeen tai silloin, kun vanha seura kieltäytyy ilman hyväksyttävää syytä antamasta edustusoikeutta vapaan siirtoajan aikana. Maaliskuun ja elokuun välisenä aikana tätä mahdollisuutta ei ole.

Asetelma herättää paljon kysymyksiä, joista merkittävin lienee: Miksi tällainen pattitilanne sallitaan 13-vuotiaan lapsen kohdalla?

Urheilun oikeusturvalautakunnan käytäntö osoittaa, että riidat lasten ja nuorten urheilussa ovat lisääntyneet viimeisen 10 vuoden aikana. Monien mielestä kehityssuunta on huolestuttava.

Palloliiton kilpailumääräykset antavat seuroille mahdollisuuden estää lähes mielivaltaisesti, minkäänlaisia perusteita esittämättä, seurassa pelaavan lapsen siirtymisen uuteen seuraan. Lopputuloksena voi olla pahimmillaan se, että ala-asteikäinen lapsi voi joutua odottamaan puoli vuotta päästäkseen pelaamaan virallisen jalkapallo-ottelun. Tapauksia on vielä vähän, mutta yksikin on liikaa.

Kestääkö tällainen systeemi kriittisen tarkastelun lapsen oikeuksien näkökulmasta?

Palloliiton kilpailumääräyksiä on mahdollista peilata Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien yleissopimukseen, johon Suomi liittyi vuonna 1991.

Sopimuksen 15 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot tunnustavat lapsen oikeuden yhdistymisvapauteen ja rauhanomaiseen kokoontumisvapauteen. Artiklan ensimmäistä kohtaa täydentää toinen kohta, jossa asetetaan kielto rajoittaa lapsen yhdistymisvapautta muilla kuin välttämättömillä syillä. 

Sopimuksen 31 artiklassa puolestaan turvataan lapsen oikeus vapaa-ajan toimintaan. Tällaiseen toimintaan voidaan katsoa kuuluvan esimerkiksi oikeus valita vapaasti haluamansa harrastusjoukkue.

Kysymys lapsen oikeudesta seuran vaihtamiseen oli esillä myös tammikuussa 2021 annetussa Urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaisussa. Asia koski kolmen 2005-syntyneen salibandypelaajan oikeutta vaihtaa seuraa.

Alaikäiset pelaajat olivat tehneet kilpailukautta 2020–2021 koskevan sopimuksen vanhan seuransa kanssa. Asiallisesti kyse oli sitoutumisesta seuran yksipuolisesti laatimiin vakioehtoihin. 

Pelaajat halusivat vaihtaa seuraa kesken kauden, mutta vanha seura ei ollut suostunut tähän. Myöskään liitto ei ollut hyväksynyt seurasiirtoja kilpailusääntöihinsä vedoten.

Urheilun oikeusturvalautakunta päätti kuitenkin muuttaa liittohallituksen pelaajasiirtoja koskevaa päätöstä ja salli pelaajien siirrot uuteen seuraan.

Ratkaisussaan lautakunta viittasi muun muassa YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Oikeusturvalautakunta piti liittohallituksen päätöstä kohtuuttomana ja antoi painoarvoa lapsen oikeudelle osallistua vapaasti urheilutoimintaan. Lisäksi merkitystä oli sillä, että pelaajien huoltajat olivat sitoutuneet huolehtimaan taloudellisista velvoitteista vanhaa seuraa kohtaan.

Toisin kuin jalkapallon kilpailumääräykset, salibandyn kilpailusäännöt sisältävät niin sanotun ”poikkeuspykälän”. Liitolla on sääntöjen mukaan mahdollisuus hyväksyä erityisen painavasta syystä juniori-ikäisen pelaajan siirto myös ilman vanhan seuran suostumusta, mikäli pelaaja ja uusi seura tekevät asiasta kirjallisen perustellun hakemuksen liittoon.

Oikeusturvalautakunnan mukaan salibandyn liittohallituksen päätös hylätä alaikäisten pelaajien siirto ei ollut kilpailusääntöjen vastainen, mutta päätös johti kuitenkin yksittäistapauksessa kohtuuttomaan lopputulokseen.

Palloliiton kilpailumääräyksissä ei ole, ainakaan vielä, Salibandyliiton kilpailusääntöjen mukaista ”varaventtiilisääntöä”, joka antaisi kattojärjestölle toimivallan pelaajasiirtojen hyväksymiseen yksittäistapauksissa vapaan siirtoajan ulkopuolella. Eetun kohdalla erityisen painavan syyn vaatimus voisi olla esimerkiksi se, että vanha seura on vaatinut nuorilta pelaajilta sitoutumista hyvin poikkeukselliseen kahden vuoden sopimukseen.

Eetun tapaus osoittaa, että tällaiselle poikkeuspykälälle olisi juuri nyt suuri tarve. Asian merkitys on lapselle suuri. Miten laji-ihmiset perustelevat 13-vuotiaalle pelaajalle, että hän ei pääse pelaamaan useampaan kuukauteen?

Palloliitto on ilmoittanut, että sillä ei ole harkintavaltaa pelaajasiirroissa vapaan siirtoajan päättymisen (27.2.) jälkeen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että liiton keinot puuttua seurojen päätöksiin vapaan siirtoajan ulkopuolella ovat hyvin vähäiset. Tilanne lienee myös Palloliitolle harvinainen, sillä normaalisti seurasiirrot eivät aiheuta ongelmia.

Eri lajiliittojen kilpailusääntöjen ja niiden sisältämisen siirtorajoitusten tavoitteena on perinteisesti ollut sujuvan harrastamisen sekä seurojen ja niiden joukkueiden toimintaedellytysten turvaaminen.

Jalkapallossa vapaan siirtoajan ajoittaminen marraskuun ja helmikuun väliseen aikaan palvelee esimerkiksi sitä, että seurasiirrot nuorten jalkapallossa tapahtuisivat sarjojen päätyttyä ja hyvissä ajoin ennen seuraavan pelikauden alkamista. Varsinkin pelaajamäärältään pienemmissä joukkueissa parinkin pelaajan poislähtö voi hankaloittaa joukkueen osallistumista sarjaan.

Eetun tapaus osoittaa kuitenkin ilmeisen tarpeen tarkastella Palloliiton kilpailumääräyksiä myös lapsen oikeuksien näkökulmasta.

Yli 15-vuotiaiden pelaajien kohdalla erilaiset siirtorajoitukset voivat olla helpommin perusteltavissa. Mitä nuoremmista pelaajista on kyse, sitä ongelmallisempia kilpailumääräysten rajoitukset ovat. Viime kädessä järjestelmän valuvioista kärsivät yksittäiset lapset, joilta evätään mahdollisuus pelata.

Kun kilpailumääräyksistä puuttuu poikkeuspykälä, joka antaisi liitolle mahdollisuuden puuttua yksittäisiin siirtotilanteisiin vapaan siirtoajan ulkopuolella, perheiden on hankalaa saada oikeusturvaa Eetun tapauksen kaltaisissa tilanteissa.

Eetun tapaus näyttää osoittavan, että Palloliiton kädet ovat asiassa sidotut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nykytilannetta voisi pyrkiä muuttamaan.

Vaihtoehtona on ottaa Palloliiton kilpailumääräyksiin Salibandyliiton kilpailusääntöjen tapainen poikkeuspykälä, joka mahdollistaa sen, että pelaajan siirtyminen uuteen seuraan ei ole ”siirtoikkunan” ulkopuolella pelkästään vanhan seuran päätöksen varassa.

Vanhalla seuralla tulisi olla velvollisuus perustella, minkä takia se katsoo siirron epäämisen olevan perusteltua. Tällöin esille voisi nousta vanhan seuran ja sen yksittäisen joukkueen toimintaedellytyksiin liittyviä seikkoja. Vastaavasti uuden seuran tulisi tehdä liitolle yhdessä pelaajan perheen kanssa perusteltu hakemus siirron hyväksymisestä. Eetun tapauksessa perustelut olisivat kiistatta olemassa.

Toinen vaihtoehto on laajentaa vapaata siirtoaikaa niin, että alaikäinen pelaaja ei joudu odottamaan uuden siirtoajan alkamista yli puolta vuotta. Tällä hetkellä vapaa siirtoaika on 16.11.–27.2., jota monet ovat kritisoineet lyhyeksi – varsinkin, kun puhutaan 12- ja 13-vuotiaista pelaajista.

Kolmas mahdollisuus purkaa ongelmallista järjestelmää olisi muuttaa kilpailumääräysten 13 §:n toista kohtaa, jonka mukaan vanha seura ei saa evätä 11-vuotiaan tai nuoremman pelaajan vapaata siirtoa, jos pelaaja on täyttänyt velvoitteet vanhaa seuraansa kohtaan. Tämän ikärajan nostamista hieman korkeammalle olisi syytä pohtia.

Kaikki kolme vaihtoehtoa voisivat tarkoittaa parannusta nykytilanteeseen merkitsemättä kuitenkaan liiallista heilahdusta toiseen suuntaan. Joukkueiden toimintaedellytykset pystyttäisiin edelleen turvaamaan, eivätkä muutokset vaarantaisi myöskään sarjojen käytännön toteuttamista.

Jatkossa 13-vuotias lapsi ei saa enää joutua kärsimään siitä, että pelaajan vanha seura voi täysin vapaan harkintansa mukaan estää lapsen siirtymisen toiseen seuraan. Eetun kohdalla tämä tarkoittaa pahimmillaan sitä, että hän joutuu odottamaan kesän yli syksyyn päästäkseen pelaamaan uudessa joukkueessa.

On surullista, että harrastajamääriltään Suomen suurimman lajin kilpailumääräyksissä on tällainen lapsen oikeuksia heikentävä aukko.

Toteutuuko tällaisessa tilanteessa lapsen etu?

Tekstissä esiintyvän Eetu-pojan nimi on muutettu. Kirjoittajalla ei ole liityntää kumpaankaan tekstissä viitattuun seuraan.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Vastoinkäymisten voittajat

Kun saksalaiselta huippuvalmentajalta, entiseltä juniorivalmentajalta, Thomas Tuchelilta kysyttiin vuonna 2015 valmennusseminaarissa pelaajakehityksestä, Tuchel nosti erityisesti yhden asian esille.

VfB Stuttgartin junioreissa valmentamisen aloittanut Tuchel korosti vastoinkäymisten nujertamisen merkitystä. Hän piti sitä talentin tärkeimpänä piirteenä.

”Pelaajien on osattava käsitellä vastoinkäymisiä. Heidän on pystyttävä pelaamaan, vaikka kaikki ei menisi ympärillä täydellisesti. Se on iso riski, jos pelaajat ovat vain mukavuusalueellaan. Meidän valmentajien tehtävä on motivoida ja auttaa heitä ylittämään esteet”, Tuchel sanoi.

Kesäkuussa alkaviin jalkapallon EM-kisoihin valmistautuva miesten jalkapallomaajoukkue, Huuhkajat, on täynnä näitä vastoinkäymisten voittajia.

Pelaajien pitkä polku Suomi-paitaan on sisältänyt esteitä, joita he ovat onnistuneet ylittämään tärkeiden tukijoidensa avustamana. Noustakseen A-maajoukkueeseen pelaajan on täyttynyt voittaa suuri määrä vastoinkäymisiä.

Näissä tarinoissa on tärkeä oppi suomalaiselle pelaajakehitykselle. Ne voivat myös toimia esimerkkinä nykyisille junioreille.

***

Ensimmäiset poikamaajoukkuevalinnat tehdään normaalisti sinä vuonna, kun pelaaja täyttää 15 vuotta. Suomen A-maajoukkueesta löytyy monia pelaajia, jotka saivat odottaa ensimmäistä maajoukkuekutsua useita vuosia.

Huuhkajien kapteenistoon kuuluva Paulus Arajuuri veti nuorisomaajoukkueen paidan ensimmäistä kertaa päälleen vasta 18-vuotiaana. Pelatessaan juniorina Nummelan Palloseurassa Arajuuri pyrki useampaan otteeseen, tuloksettomasti, pääkaupunkiseudun isompiin junioriseuroihin.

”HJK:n valmentaja ei ottanut mua joukkueeseen, kun oli kuulemma ennestään liikaa lössiä”, Arajuuri on muistellut.

Myös toisen maajoukkueen vakiopelaajan, Robin Lodin, debyytti Suomi-paidassa tapahtui monta vuotta useita ikätovereita myöhemmin. Lod ei pelannut kolmessa ensimmäisessä maajoukkueikäluokassa (U15-U17) otteluakaan.

Arajuuri ja Lod eivät ole suinkaan ainoita esimerkkejä pelaajista, joiden polku Huuhkajat-paitaan ei ole ollut suora U15-maajoukkueesta ylöspäin.

Onni Valakari sai ensimmäisen maajoukkuekutsun vasta U18-vaiheessa syksyllä 2016. Lopulta Valakarista tuli yhdessä Marcus Forssin kanssa ikäluokkansa (1999-syntyneet) ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pelaaja A-maajoukkueessa. Vain kaksi vuotta ennen Huuhkajat-debyyttiään Valakari jäi rannalle alle 19-vuotiaiden EM-kotikisoista.

Sauli Väisänen istui vielä B-junioreiden SM-sarjassakin penkillä ja debytoi maajoukkueessa vasta U20-vaiheessa.

Vuonna 1989 syntynyt Albin Granlund ei pelannut yhtä ainoaa poika- tai nuorisomaaottelua. Ensimmäinen A-maaottelu tuli vasta 27-vuotiaana. Tällä hetkellä Granlund on kuitenkin yhdessä Juhani Ojalan kanssa ikäluokkansa ainoa Huuhkajat-kenttäpelaaja.

Puolassa nykyään pelaavan Robert Ivanovin kohdalla nuorimaaottelusarake näyttää myös nollaa.

Nämä pelaajat eivät ole poikkeuksia. Suomen A-maajoukkueeseen nousee myös jatkossa pelaajia, jotka jäävät sivuun ensimmäisistä poikamaajoukkuevalinnoista.

Näillä hetkillä on tärkeää muistaa ja muistuttaa, kuinka tärkeitä asioita sinnikkyys ja pitkäjänteisyys ovat. Tämä koskee niin pelaajia, vanhempia kuin valmentajiakin.

***

Moni Huuhkajat-pelaaja on kärsinyt urallaan vakavista loukkaantumisista.

Jere Uronen siirtyi vuonna 2012 vain 17-vuotiaana TPS:stä ruotsalaiseen Helsingborgs IF:ään. Vain hetki 18-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen Uronen sai vakavan polvivamman, jonka takia hän oli kauden 2013 lähes kokonaan sivussa.

”Jerellä oli ollut Ruotsissa kaikki hyvin ja peli oli kulkenut uudessa joukkueessa. Sitten tuli rustovamma, joka piti pojan kymmenen kuukautta sivussa. Kolmeen kuukauteen hän ei voinut varata polvelle painoa. Jere oli yksin Ruotsissa, eikä pystynyt käymään edes kaupassa. Tuo vaihe opetti Jerelle paljon, vaikka se oli varmasti tuskaista aikaa. Se oli suuri henkinen voimanosoitus Jereltä”, pelaajan isä Kari Uronen on kertonut myöhemmin.

Joel Pohjanpalon kohdalla puhutaan maalinteon lisäksi usein myös loukkaantumisista. Harva suomalainen jalkapalloilija on tullut yhtä monta kertaa ja yhtä onnistuneesti loukkaantumisen jälkeen takaisin kuin Union Berlinin hyökkääjä. Tämä, jos mikä, on ollut ammattimaisuutta.

”Kun Jollella on ollut aikuisena loukkaantumisia enemmän kuin riittävästi, tiedän, että Saksassa arvostetaan sitä, kuinka hän on toiminut vaikeilla hetkillä ja miten hän on suhtautunut koko seuraan ja sen henkilökuntaan. Sillä on ollut merkitystä”, Pohjanpalon isä Risto on todennut.

Loukkaantumiset eivät ole musertaneet muitakaan Huuhkajat-pelaajia.

Esimerkiksi Jesse Jorosen kohdalla ”ura oli yhdessä vaiheessa jopa lähellä loppua”, kuten Timo Joronen on pohtinut. Pelatessaan Englannissa Joronen oli useita vuosia loukkaantumisten takia sivussa. Jotain esteiden ylittämisestä kertoo se, että kaudella 2020-2021 Joronen on pelannut yhtä ottelua lukuun ottamatta kaikki Brescian Serie B -ottelut.

Kun Huuhkajat astelee 12. kesäkuuta EM-kisojen avausotteluun Tanskaa vastaan, kentällä on useita pelaajia, jotka ovat käyttäneet satoja ja satoja tunteja raivatakseen tietään loukkaantumisten jälkeen takaisin pelikuntoon. Tämä omistautuminen ei näy TV-ruutujen välityksellä, mutta juuri se on ollut esimerkiksi Tuchelin kuvailemaa ”lahjakkuutta”.

***

Maitojuna. Tämä on sana, johon törmää urheilussa edelleen liian usein. Termin viljely ei tee oikeutta urheilijoille, jotka ovat tehneet valtavasti töitä puskeakseen itsensä huipulle.

Kun Teemu Pukki palasi vuonna 2010 Espanjan Sevillasta takaisin Suomeen ja Veikkausliigaan, osa alkoi epäillä nuoren hyökkääjän mahdollisuutta merkittävään uraan. Nyt Pukki on matkalla kaikkien aikojen maalintekijäksi A-maajoukkueessa.

Pukin lisäksi myös esimerkiksi Tim Sparv, Jesse Joronen, Juhani Ojala ja Sauli Väisänen ovat jossain kohtaa uraansa palanneet joko pysyvästi tai lainasiirrolla Suomeen, mutta ponnistaneet pian takaisin ulkomaille.

Maitojuna-sana ei kuvaa näitä pelaajia. He ovat olleet ikäluokkansa harvoja pelaajia, jotka ovat ylipäänsä ponnistaneet maailmalle. He ovat olleet pikemminkin vastoinkäymisten voittajia ja esteiden ylittäjiä.

Näiden esimerkkien tärkeä viesti on: Kehittyminen on todella harvoin lineaarista, eikä pelaajana kasvaminen pääty aikuisiälläkään. Se pätee myös juniori-ikäluokkiin. Vaikka pelaaja ei olisi 14-vuotiaiden Huuhkajaturnauksessa tai ensimmäisellä, toisella tai edes kolmannella alueleirillä, yksikään ovi ei ole mennyt pelaajana vielä kiinni.

Tällaisilla hetkillä ratkaisevaa on se, millaista kehittymisen asennetta ja työnteon ilmapiiriä pelaajan ympärillä olevat ihmiset ruokkivat.

***

Monen Huuhkajat-pelaajan kohdalla polun varrelle osuneet ihmiset ovat auttaneet pelaajaa esteiden ylittämisessä. Nämä henkilöt eivät aina loista parrasvaloissa, näy urheilugaaloissa tai esiinny luetuimpien kolumnien tekstiriveillä.

Onni Valakari kasvoi nuoruusvaiheessa muita myöhemmin, mutta hänen valmentajansa Jyri Hietaharju SJK:ssa uskoi pelaajaan.

Pyry Soiri ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Iina ovat saaneet vuosien aikana tukea suurelta verkostolta.

”Meillä on ollut työni puolesta valtava verkosto ei-biologisia ”tätejä” ja ”setiä” ympäri maailmaa. Olen joutunut yksinhuoltajana turvautumaan usein verkoston apuun. On ollut upeaa nähdä, kuinka suuri sosiaalinen perhe auttaa ja tukee paitsi futiksessa myös sen ulkopuolella”, Iina Soiri on kertonut.

Leo Väisänen sai tärkeää oppia esimerkiksi loskaisilla lenkkipoluilla.

Simo Valakari auttoi ymmärtämään, mitä ammattilaisuuteen pääsy vaatisi. Kaikki ne treenit ennen ja jälkeen pitkän koulupäivän, lenkit loskakelissä, kestävyysharjoittelu ja monet muut asiat, jotka koettelivat. Aloin ymmärtämään, mitä ammattilaisuus vaatii”, Väisänen on sanonut.

Tim Sparv on korostanut useaan otteeseen isänsä Tor Sparvin merkitystä. Myös monet muut pelaajat ovat pitäneet vanhempien panosta kullanarvoisena pelaajapolun varrella.

Ympärillä on ollut henkilöitä, jotka ovat uskoneet ja motivoineet, vaikka moni muu olisi heittänyt hanskat tiskiin.

On ollut vapaaehtoisia juniorivalmentajia, jotka ovat käyttäneet ylimääräistä aikaa pelaajan tukemiseen. On ollut valmennuksen aloittaneita entisiä pelaajia, jotka ovat avanneet ammattilaisuuden vaatimuksia. On ollut vanhempia, jotka ovat paitsi tarjonneet tukea kriittisillä hetkillä myös mahdollistaneet monia arjen asioita. Moni pelaaja on korostanut kaveripiirin merkitystä, joka on tarjonnut tärkeää apua vaikeilla hetkillä.

***

Huuhkajien EM-kisajoukkue julkistetaan noin kuukauden päästä, 1. kesäkuuta. Joukkueeseen valitaan 26 pelaajaa.

Ainakin yksi asia on varma. Joukkueessa tulee olemaan pelaajia, jotka ovat erinomaisia esimerkkejä sellaisista teemoista kuin urheilijana kasvaminen, vastoinkäymisten voittaminen ja esteiden ylittäminen.

Seurojen, valmentajien ja muiden futisihmisten tärkeä tehtävä on välittää näitä tarinoita nykyjunioreille ja kertoa konkreettisia esimerkkejä. Olisiko aika ottaa haaste vastaan?

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Lyhyt kertomus jäävuoresta, pelaajakehityksestä ja Oliver Antmanista

Sosiaalisessa mediassa kiertää aina silloin tällöin kuva jäävuoresta. Kuvan tarkoituksena on viestiä urheilun luonteesta pitkäjänteisenä polkuna, johon moni tekijä vaikuttaa samanaikaisesti.

Vuoren huippu on vedenpinnan yläpuolella. Tämä huippu kuvastaa onnistumisia, menestystä ja saavutuksia.

Suurin osa jäävuoresta on pinnan alla. Kyse on perustasta, joka mahdollistaa onnistumiset. Tähän perustaan liitetään monesti sellaisia käsitteitä kuin kova työnteko, omistautuminen, tuki, pettymykset ja vaikeudet. Nämä asiat eivät ole samalla tavalla näkyviä kuin hienot suoritukset, maalit ja voitot. Vuoren terävä huippu erottuu, perusta on piilossa vedenpinnan alla.

Jäävuorimetafora tuli mieleeni eilen, kun 19-vuotias suomalaispelaaja Oliver Antman teki maalin Tanskan Superliigassa FC Nordsjaellandin voittaessa AGF:n lukemin 2-0.

Tanskaan vuonna 2018 siirtyneen Antmanin tarina edustaa itselleni urheilua ehkä hienoimmillaan.

Antmanin nimi nousi suomalaisessa mediassa ensimmäisen kerran esille jo vuonna 2009, kun pelaaja oli vasta 8-vuotias. Yle Uutiset teki jutun, jossa lapsen ylle asetettiin valtavia odotuksia. Innokasta pelaajaa tituleerattiin esimerkiksi ”suomalaiseksi Messiksi”.

Tällainen ”lapsitähtikultti” on monella tavalla vahingollista. Lapset ovat lapsia, eivät pieniä aikuisia. Pelaajan nostaminen liian aikaisin ja väärällä tavalla jalustalle voi aiheuttaa paljon ongelmia, joihin lapsella itsellään ei ole osaa eikä arpaa.

Antmanin kohdalla odotukset olivat suuret. Tämä näkyi siinä, että pelaajaa alettiin myös pilkkaamaan. Muistan itsekin keskusteluja, joissa eri valmentajat kuvailivat Antmania esimerkiksi ”neppailijaksi”, ”pomputtelijaksi” tai ”hyväksi tötsien kiertäjäksi”.

Antmania Tanoke-toiminnassa valmentaneen Pertti Kemppisen mukaan pelaajaa ”arvosteltiin pirun paljon, jopa kiusattiin”.

Vaikka epäilijöitä oli paljon ja jossain vaiheessa Antmania pidettiin Suomessa jopa hieman unohdettuna pelaajana – kuten eräs pitkän linjan jalkapallovalmentaja on todennut –, olennaista on ollut se, että riittävän moni ihminen on uskonut pelaajaan.

Kun haastattelin Antmania tammikuussa 2021, hän puhui erittäin lämpimään sävyyn perheensä merkityksestä.

Tuki oli niin vahvaa ja kokonaisvaltaista, että Antman vietti nuorempana jopa vuoden Espanjassa äitinsä ja siskonsa kanssa. Suomalainen kävi kotikoulua, pelasi paikallisessa barcelonalaisessa seurassa ja käytti muun vapaa-aikansa katupeleihin, joita oli joka ilta.

”Mun mutsi piti kirjaa treenimääristä. Treenasin usein päälle 50 tuntia viikossa. Harjoittelin aamuisin pienellä aukiolla, jossa vedin itselleni treenit useamman pallon kanssa. Menin sen jälkeen himaan, söin ja tein kouluhommia. Iltapäivällä menin joukkuetreeneihin tai katupeleihin”, Antman on kertonut.

Arki voi kuulostaa hurjalta, mutta keskeistä on ymmärtää, että lapsi on saanut toteuttaa intohimoaan turvallisessa ja välittävässä ympäristössä.

Läheisten merkitys näkyi Antmanin mukaan myös siinä, että perheen arki rakentui jo hyvin varhain jalkapallon ympärille. Esimerkiksi joulut ja juhannukset vierähtivät lähes poikkeuksetta futiskentällä. Päivittäiset harjoittelumäärät olivat helposti jopa 10 tuntia.

”Vapaa-aikani lapsena ja nuorena oli yhtä kuin jalkapallo”, nuori pelaaja sanoi vuoden alussa.

Perheensä lisäksi Antman nosti keskustelussa esille myös useamman valmentajan merkityksen.

”Minulla oli jo pienestä pitäen hyviä valmentajia. KOPSE:ssa minua valmensivat muun muassa Eero Laurila, Hans Lahti, Mikko Lignell ja Gert Remmel sekä HJK:ssa Miika Takkula ja Jyrki Ahola.”

”Olin Kemppisen valmennuksessa 3–14-vuotiaana. En pienempänä tykännyt Tanoke-hommasta niin paljoa ja jotkut treenit olivat tylsiä, mutta olen myöhemmin ymmärtänyt niiden merkityksen kehittymiselleni.”

Pelaajakehitys ei ole aina ruusuilla tanssimista. Arkeen kuuluu esteitä ja vastoinkäymisiä, jotka on ylitettävä. Palkinnot eivät tule aina heti.

Moni nuori pelaaja saattaa kokea ison pettymyksen, jos esimerkiksi U15- tai U16-vaiheessa ei tule maajoukkuekutsua. Antmanin kohdalla ensimmäinen maaottelu tuli vasta U17-ikäluokassa.

Olennaista olisi ymmärtää, että pelaajien kehittyminen ei pääty nuorisomaaotteluihin, vaan kehitys jatkuu myös vanhempana, aikuisiälläkin.

Miesten A-maajoukkueessa, Huuhkajissa, on useita pelaajia, joiden debyytti Suomi-paidassa on tapahtunut vielä Antmaniakin vanhempana. Esimerkiksi Paulus Arajuuri pelasi ensimmäisen maaottelunsa vasta 18-vuotiaana.

Usein taustalla on monia selittäviä tekijöitä, esimerkiksi myöhäisempi biologinen kypsyminen ja fyysinen kasvu. Myös Antman kasvoi monia ikätovereitaan myöhemmin. Läpimurtoon vaikutti myös pitkä loukkaantuminen vuosien 2017–2018 vaihteessa. Myös nämä ovat asioita, jotka muodostavat jäävuoren perustan.

Jokaisen jalkapalloilijan polku on erilainen. Urheilua koskevissa tutkimuksissa on tunnistettu hyvin erilaisia reittejä huipputasolle. Moni arjen asia vaikuttaa samanaikaisesti. Näin on ollut myös Antmanin kohdalla.

Perheen kokonaisvaltainen omistautuminen lajiin. Muun ympäristön merkitys, esimerkiksi kehittävät katupelit Espanjassa ja mahdollisuus harjoitella lapsena myös isosiskon joukkueessa KOPSE:ssa. Laadukas joukkuevalmennus eri ikävaiheissa. Joukkueharjoittelua ja omatoimista harjoittelua tukenut monipuolinen muu jalkapalloharjoittelu, esimerkiksi Tanokessa. Varhainen kiinnittyminen lajiin. Valtavat määrät vapaa-ajan harjoittelua. Arjesta välittyvä kuva jalkapallon merkityksestä.

Urheilupuheessa vaikuttaa mantra, jonka mukaan onnistuessaan urheilija ”näyttää epäilijöilleen”. Paljon arvokkaampaa on se, että urheilija onnistuu sen takia, että riittävän moni muu ihminen on uskonut ja tukenut urheilijan kehittymisprosessia ja omistautumista lajiin.

Kun sosiaalisen median vauhdikkaassa virrassa pompahtaa esiin hienoja maaleja ja suorituksia, näemme jäävuoren huipun. Urheilun ydin on kuitenkin vuoren perustassa – asioissa, jotka eivät näy twiiteissä, giffeissä tai videoklipeissä.

Tätä perustaa – arkea, toistoja, tukea, omistautumista, vastoinkäymisiä, pitkäjänteisyyttä ja kaikkea muuta – on tärkeää vaalia ja pitää esillä, vaikka se ei saakaan aikaan wau-efektejä tai suuria klikkimääriä.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kuva: Annie Spratt

Kohti viisaampaa keskustelua – Kommenttipuheenvuoro jalkapalloa ja valmennusta koskevaan keskusteluun

Suunnanmuutos-jalkapalloblogissa on käyty mielenkiintoista keskustelua taidosta ja pelaajakehityksestä, erilaisista pedagogisista lähestymistavoista valmennukseen sekä yleisesti jalkapallosta pelinä ja pelaajien toiminnasta.

Tällaista keskustelua voi tervehtiä ilolla. Se osoittaa kiinnostuksen näitä asioita kohtaan. Ja on tärkeä merkki valmennuksen parissa toimivien halusta kehittää omaa toimintakenttäänsä sekä käytännössä että teoriassa.

Esimerkkinä tästä vaikkapa Taidon kultivointi -teeman alla tehdyt kirjoitukset. Tähän liittyen teorian ja käytännön suhteesta kirjoitti Erkka V. Lehtola puheenvuoron SPL:n blogissa. Erkko Meri tarkasteli puolestaan tällä sivustolla kirjoituksessaan yleisesti uuden tiedon etsinnän merkitystä valmentajien työssä sekä kommentoi melko kipakasti Lehtolan kirjoitusta.

Hetkeä aikaisemmin Jani Sarajärven ja Kyösti Lampisen välillä käytiin napakkaa keskustelua Sami Hyypiä Akatemian pelaajakehityksen konseptista ja talenttien tunnistamisesta.

***

Mielestäni kaipaamme valmennusta, peliä ja pelaajien toimintaa koskevassa keskustelussa enemmän tajua siitä, että ymmärtäminen ja tiedon muodostus – olkoon se kuinka hienoa ja modernia tahansa – on aina tuomittu rajallisuuteen ja vajavaisuuteen.

Vaikka yritämme millä tahansa keinoin muodostaa käsitystä pelaajista ja pelin systeemisestä kokonaisuudesta tai rakennamme maailman kehittyneimmän supertietokoneen jalkapallossa valmennuksen ja tutkimuksen palvelukseen, emme kykene vastaamaan kysymyksiin kuin hyvin vajavaisesti.

Meillä ei myöskään ole mitään tiedollista tapaa päästä välittömästi kiinni todellisuuteen samalla tapaa kuin maalivahti nappaa pallon käsiinsä.

Tiedonhankinta on sitä, että yritetään tietää, tulkita ja ymmärtää sitä, mikä on jo jollakin tapaa ymmärretty ja käsitetty ennen tiedon muodostamisen aloittamista.

Siis tiedetään jostakin jotakin, kun lähtökohdat tiedon muodostuksessa ovat jo etukäteen rajatut.

Tähän perustuvat eri tieteenalat, niiden sisällä olevat monet koulukunnat sekä yleisesti koko tieteellisen ja tiedollisen toiminnan kehitys. Ei ole yhtä supertiedettä, joka voisi selittää esimerkiksi ihmisestä kaiken. On erilaisia tutkimusaloja ja niiden sisällä koulukuntia, jotka yrittävät ymmärtää ihmisestä jotakin.

Tämä lähtökohta koskee myös valmennusta ja valmennuksen eri tiedonaloja sekä kaikkinaista jalkapalloa koskevaa ymmärtämistä ja tutkimusta.

Esille tulee aina väistämättä hyvinkin erilaisia käsityksiä ja näkemyksiä, joilla perustellaan sekä tietoa että myös itse käytännön valmennuksellista toimintaa ja ratkaisuja.

***

Oma toivomukseni on, ettei jalkapallon valmennuskeskustelu hairahtuisi sille loputtoman kiistelyn tielle siitä, mikä teoria jäsentää valmennusta, pelaajien ja valmentajien toimintaa parhaiten.

Eikä kiistelisi siitä, mikä on käytännössä se oikea, paras ja vastaansanomaton metodi, jolla toimia.

Myöskään käytäntöä ja teoriaa ei tule asettaa vastakkainen, koska ne aina väistämättä limittyvät toisiinsa kaikessa ihmistyössä.

Paras lääke keskustelun epäkypsyyttä vastaan on moniarvoinen ja ideoiltaan rikas valmennus- ja urheilukulttuuri. Kulttuuri, joka hyväksyy lähtökohdakseen sen, että urheilussa, valmennuksessa ja omassa lajissamme jalkapallossa on lukemattomia eri teitä hahmottaa todellisuutta ja toimia.

Kuten eräs filosofi sen sanoi toisessa yhteydessä: ”Riippumatta siitä, miten kiihkeästi vetoamme elämän eri käytäntöjä koskevissa kysymyksissä tietoon, eettisiin teorioihin, uskonnollisiin oppeihin tai yleiseen hyvään emme pääse yli siitä, että toisen ihmisen hyve on toisen pahe.”

Ei myöskään kannata ihmistyössä hukata liikaa aikaa siihen, onko esimerkiksi terapiatyössä ”kognitiivinen ratkaisukeskeinen teoria ja terapia” parempi teoreettinen ja käytännöllinen malli kuin ”psykodynaaminen teoria ja terapia”.

Tai vastaavasti käydä valmennustyön alueella loputonta väittelyä siitä, pitääkö valmennuksen lähtökohdaksi ottaa ekologinen dynamiikka, Ekkono-metodi, SPL:n valmennuslinja, holistisen valmennuksen ideat, pelin tilastomatemaattinen lajianalyysi tai lukematon määrä muita tarjolla olevia teorioita ja käytännön valmennuksen vaihtoehtoja.

Kannattaa toimia niiden näkemysten pohjalta, jotka kokee itse oikeiksi ja arvokkaiksi sekä kunnioittaa muiden vastaavia pyrkimyksiä.

***

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja jalkapalloseura LAUTP:n valmennuspäällikkö.

Mitä tapahtui muutoksentekijälle?

Tiedän, että tämän tekstin kirjoittaminen voi nostaa ”myrskyn vesilasissa”. Aihe on kuitenkin niin tärkeä itselleni, että haluan kirjoittaa siitä. Ehkä sekin antaa rohkeutta, että aktiiviset vuodet juniorijalkapallon parissa alkavat olla pian takanapäin.

Jalkapallovalmentaja Erkka V. Lehtola oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yksi suomalaisen juniorijalkapallon tärkeimmistä hahmoista. Lehtola kuului siihen pieneen joukkoon, joka halusi terävöittää lasten ja nuorten pelaajakehitystoimintaa. Tämä muutosvimma näkyi paitsi kentällä myös julkisissa kannanotoissa.

Lehtola toimi tärkeänä esikuva niille juniorivalmentajille, jotka halusivat tehdä enemmän ja paremmin kuin aikaisemmin. Ei haluttu tyytyä pelkästään siihen, mitä oli tehty aikaisemmin.

Kuuluin myös itse tähän nuorten valmentajien porukkaan, joka näki Lehtolan eräänlaisena tienraivaajana, ”kapinallisten” johtajana. Lehtolan kirjoitukset, keskustelunavaukset ja käytännön teot osoittavat paloa mennä eteenpäin, tarvetta kehittyä.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Lehtola oli yksi avainhenkilöistä, kun suomalainen junnufutis otti noin 15 vuotta sitten askeleita hämärästä valoon. Tästä työstä arvostan Lehtolaa edelleen valtavasti. 

Jo pitkään Palloliiton riveissä työskennellyt valmentaja täyttää ensi tammikuussa 50 vuotta. Näyttäisi siltä, että jokaiselle valmentajalle välttämätön ”kapinallisuus” on kadonnut johonkin. Muutoshalu on vaihtunut status quon säilyttämiseksi. Julkisia puheenvuoroja vaikuttaisi leimaavan nykyisin enemmän varovaisuus kuin rohkeus.

Onko muutoksen kaasujalka siirtynyt jarrupolkimelle?

Lehtola on kuulunut jo pitkään Suomi-futiksen näkyvimpiin äänitorviin. Hän on vaikuttaja, jonka sanoja kuunnellaan. Tuota valtaa voi käyttää joko kehityksen vauhdittamiseen – tai sen jarruttamiseen.

Eräs pitkään ulkomailla työskennellyt suomalaisvalmentaja on muistellut, että Palloliiton kursseilla ei saanut aikanaan puhua peliasennoista. Nykyään peliasennot ovat jollain tavalla osa lähes jokaisen seuran valmennustermistöä tai -linjaa.

Lehtola kirjoitti 20. maaliskuuta juniorivalmennusta käsittelevän blogitekstin Palloliiton Internet-sivuille. Kirjoitusta pääsee lukemaan tästä. Kun luin tekstiä, minusta tuntui, että ajassa palattiin osittain kymmenen vuotta taaksepäin.

Hieman erikoiselta tuntuvaa piikittelyä uusia termejä kohtaan. Hämmentävältä tuntuvaa vastakkainasettelua teorian ja käytännön välillä. Yksittäisten toimijoiden nostamista esiin tavalla, jonka olisi voinut mielestäni tehdä tyylikkäämmin. Omien kokemusten kuvaamista ”väitöskirjana”, mikä näyttää helposti pyllistykseltä tieteentekijöitä kohtaan.

Lehtola totesi tekstissään esimerkiksi näin: ”Suomenkieliset sanat ja perinteiset tavat puhua pelistä uhkaavat hautautua uusien termien ja sivistyssanojen aggressiivisen prässin alle.”

Olisiko 2000-luvun alun muutosvimmainen tienraivaaja, joka haki säännöllisesti oppeja esimerkiksi ulkomailta, kirjoittanut näin?

Sitä paitsi, en ole törmännyt ”uusiin termeihin ”kuin joissakin yksittäisissä teksteissä tai videoissa. Iso kuva, alkaen esimerkiksi liiton koulutuksista, on pysynyt samanlaisena. Mistään isosta rynnistyksestä ei voi siis puhua.

Termit, joita Suomessa pidetään uusina, ovat monessa muussa maassa valmennusalan toimijoiden välisessä kommunikaatiossa arkipäivää.

Esimerkiksi Borussia Möchengladbachin akatemiassa juniorivalmentajat keskustelevat säännöllisesti muun muassa differentiaalioppimisesta lasten valmennuksessa. Tästä kuulin maaliskuun alussa yhdeltä ”Gladbachin” juniorivalmentajalta.

Samoja havaintoja tein myös viime viikolla, kun pääsin kuulemaan hollantilaisen SBV Vitessen ja tanskalaisen FC Midtjyllandin lapsuus- ja nuoruusvaiheen toiminnasta. Termit, kuten plyometrinen harjoittelu, makrotason prinsiipit ja aivojen plastisuus, nousivat esille.

Se, mikä Palloliiton toimistolla Töölössä saatetaan nähdä uutena ja pelottavana, saattaa monessa muussa juniorijalkapalloympäristössä olla osin jo vanhentunutta sisältöä. Tämä kuvastaa osaltaan sitä, kuinka tärkeää on seurata jatkuvasti kehitystä.

Jos uudet termit ja asiat nähdään lähtökohtaisesti pelottavina, tämä asenneilmapiiri voi heijastua laajallekin. Siitä on juniorifutikselle isossa kuvassa enemmän haittaa kuin hyötyä. Pysymme varmasti entistä tiukemmin paarialuokassa.

Tämä ei ole joko-tai-asetelma, mutta kysyn silti varovaisesti. Kumpi on parempi vaihtoehto: Olla jatkuvasti utelias ja mennä välillä metsään, mutta säilyttää kuitenkin pyrkimys kehittymiseen? Vai sulkea silmät ja korvat uusilta impulsseilta ja antaa kehittymisen junan kiihdyttää entistä kauemmas?

Kehittyvä pelaaja on utelias, etsii rajojaan, käy välillä myös epämukavuusalueella ja oppii toimimaan muuttuvassa ympäristössä. Näitä ominaisuuksia on hyvä vaalia myös valmentajien keskuudessa.

Kokonaiskuvan hahmottaminen vaatii eron tekemistä kahden asian välille. Millaista ammattikieltä valmennuksen parissa toimivat käyttävät keskenään ja miten nämä osaajat kommunikoivat lapsille ja nuorille?

Se, että valmentajat keskustelevat pelin teoriasta ja argumentoivat esimerkiksi taidon olemuksesta, ei tarkoita sitä, että tämä puhe siirtyisi juniorikentälle lasten valmentamiseen.

Puhuvatko lääkärit potilaille samoilla latinankielisillä termeillä, joita he käyttävät kollegoiden kesken seminaareissa? Viittaavatko asianajajat oikeuslähteisiin samalla tavalla keskustellessaan päämiestensa kanssa kuin neuvotellessaan keskenään sopimuksen yksityiskohdista? Keskustelevatko luokanopettajat lasten kanssa niillä käsitteillä, joista he kirjoittavat gradutöissään?

Kun lajin kattojärjestössä työskentelevä ammattilainen ilmoittaa pelkäävänsä, että ”monimutkainen tiede hyökkää liian varhain lasten yksinkertaiseen maailmaan”, herää kysymys: Miten tätä purkausta pitäisi oikein tulkita?

Jos akateeminen ymmärrys ei ole riittävällä tasolla, henkilö voi olla helposti peloissaan. Silloin ihminen näkee enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia. Ei ”monimutkaisen tieteen hyökkäämistä” kannata pelätä. Jo pelkkä käsite ”monimutkainen tiede” on erikoinen.

Valmentajille on annettava esimerkiksi koulutusten avulla lisää työkaluja, joilla he pystyvät käsittelemään informaatiota ja viemään tarvittaessa uusia oppeja käytäntöön, lasten tueksi. On osattava jäsentää asioita loogiseen muotoon. On ruokittava kulttuuria, jossa asioista halutaan ottaa selvää. Teksteihin pitää saada myös konkretiaa ja esimerkkejä.

Tämä on varsinkin seurajohtajien, valmennuskouluttajien ja muiden ammattilaisten – mutta samaan aikaan koko futisyhteisön – tehtävä. Esimerkillä on iso vaikutus.

Kaikki valmentajat voivat oppia, jos heitä tuetaan ja ympärille luodaan uteliaisuuteen ja jatkuvaan oppimiseen rakentuvaa kulttuuria. Silloin vieraat termitkään eivät ole enää niin iso ongelma, ellei niitä sellaisena halua keinotekoisesti pitää.

Juha Valla, Lehtolan entinen pitkäaikainen valmennuskollega, on muodostunut minulle eräänlaiseksi valmennukselliseksi esikuvaksi.

Useamman vuoden Vallan kanssa toimineena muistan varmaan ikuisesti, kuinka kokeneempi valmentaja suorastaan pakotti meitä nuorempia valmentajia olemaan jatkuvasti uteliaita. Hän ei hillinnyt innostusta, vaan puski eteenpäin. Kertoi, että virheet opettavat ja tekevät paremmaksi. Ajatteli, että vaikka uusia termejä olisi aluksi liikaa, parhaat niistä kyllä suodattuisivat käytäntöön – ”turhien” jäädessä unholaan.

Kun uskaltaa olla avoin esimerkiksi uusille termeille, voi ymmärtää paremmin myös vanhaa, nähdä mikä entisessä on hyvää, jopa parempaa. Olen itse oppinut tämän monet kerrat kantapään kautta.

Myös toinen Lehtolan kanssa toiminut valmentaja, Pertti Kemppinen, on ollut tässä suhteessa tärkeä esimerkki. Kemppinen, jos kuka, on tullut tunnetuksi erilaisiin tutkimuksiin nojautuvista teksteistä, joista on jäänyt ”termipäästöjä”. Toisaalta Kemppinen on samaan aikaan ryöminyt mudassa innostaakseen lapsia ja heittäytynyt omalla esimerkillään lasten maailmaan.

Tämä on minulle osoitus siitä, että teoria ja käytäntö kulkevat käsi kädessä.

Olen itsekin mennyt välillä mykäksi Kemppisen kanssa keskustellessa. Siinä, missä yksittäisten valmentajien kynnys lähteä mukaan valmennukseen on voinut hetkellisesti nousta, olen lähes varma, että vielä useampi on kuitenkin innostunut lisää ja halunnut oppia enemmän.

Kumpi on parempi tilanne: se, että yksi varoo lähtemästä mukaan vai se, että toinen valmentaja innostuu ja kiinnostuu lisää? Itse olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Ympäristö, joka hillitsee uteliaisuutta ja innostusta, on lamaannuttava ympäristö. Tällaisesta ympäristöstä voi vähitellen muodostua kupla, jossa kaikkia asioita peilataan vain suhteessa vanhaan. Silloin uusien sivistyssanojen nähdään hyökkäävän aggressiivisesti päälle. Eikä tämä tarkoita missään nimessä sitä, etteikö myös vanhassa olisi paljon hyvää. Totta kai on!

Pitäisikö ajattelutapaa muuttaa enemmän siihen suuntaan, että ”antaa kaikkien sivistyssanojen hyökätä kimppuun, suodatamme sieltä ne, jotka palvelevat kehitystä ja tuovat lisäarvoa aikaisempaan”?

Toistonkin uhalla kysyn: millaisen kuvan oppimisesta ja kehittymistä Lehtola haluaa antaa ”suomalaiselle jalkapalloperheelle”?

Tilanne vetää mieleni myös hieman surulliseksi. En näe Lehtolan kannanotoissa enää sitä samaa tienraivaajaa, joka vielä noin kymmenen vuotta sitten oli monelle juniorivalmentajalle roolimalli nimenomaan siinä, että asioita voi aina tehdä paremmin ja tyytyväisyys vallitsevaan tilanteeseen on kehittymisen pahin este.

Tämä ei ole Lehtolalle mikään velvollisuus. Onhan hän tehnyt juniorifutikselle aikanaan valtavan työn. Sillä on ollut iso arvo.

Asetelma on myös ristiriitainen. Liitto on jo useamman vuoden ajan korostanut tiedolla johtamisen merkitystä. On palkattu ”jalkapalloprofessori”, tutkimus- ja kehitystoiminnan asiantuntijoita, ja niin edelleen. Näiden toimintojen tarkoituksena on tukea arjen toimintaa, tuoda lisäarvoa kenttätyöhön, ei korvata sitä.

Tämä sama pätee myös lasten valmennukseen. Erilaisten termien, teoreettisten viitekehysten ja muun Lehtolan kuvaileman ”valmennustieteen” tarkoituksena on antaa valmentajille ajatuksellisia apuvälineitä. Joihinkin ne tarttuvat paremmin kuin toisiin.

Utelias valmentaja ottaa selvää vieraammista termeistä, eikä tämän tarvitse tarkoittaa luopumista hyviksi todetuista perinteistä.

Tärkeintä on sellainen asenneilmasto, jos tällaista uteliaisuutta pidetään tavoiteltavana asiana ja sitä tuetaan. Kun yhä useampi koulutustilaisuudessa vieressä istuva valmentajakollega ottaa selvää uusista asioista, peilaa tätä suhteessa aikaisemmin opittuun ja kykenee myös kyseenalaistamaan, koko futisyhteisöä kehittävä kulttuuri vahvistuu.

Kriittistä ajattelua on kuitenkin vaikea oppia, jos pelkona on se, että uudet termit karkottavat innokkaat valmentajanalut. Kun aloittavia valmentajia tuetaan ja jeesataan, nämä tekijät kyllä ymmärtävät, että ”uusi tieto” ei ole synonyymi ”hyvälle opille”. Tämä tieto voi kuitenkin auttaa näkemään uusia asioita eri tavalla ja kehittämään omaa toimintaa entistä paremmaksi.

Olen itse syyllistynyt varmasti ajoittain Lehtolan kuvaamaan vauhtisokeuteen. Syyllistyin varsinkin aikaisemmin esimerkiksi lapselliseen vastakkainasetteluun ”old school -valmentajien” ja ”uuden sukupolven modernien valmentajien välillä”. Tämä hävettää itseäni välillä vieläkin. Nykyään ymmärrän paremmin, että aikaisemmat perinteet ja uudet teoreettiset ajatukset voivat aidosti tukea toisiaan.

Erkka V. Lehtola tuli kuitenkin – varmasti hyvää tarkoittavalla tekstillään, jossa oli toki myös osuvia pointteja – toistaneeksi sen vitsauksen, joka on vaivannut suomalaista jalkapalloa mielestäni liian kauan. Jos haluamme tulla paremmiksi, meidän täytyy olla uteliaita, pysyä kaikin mahdollisin keinoin kiinni kehityksessä, kunnioittaa vanhaa mutta olla avoimia myös erilaisuudelle sekä säilyttää nöyryys uuden tiedon edessä.

Tämä voi tehdä ilman perinteiden ja hyvien käytäntöjen hylkäämistä. Ja niin, että toiminta näkyy laadukkaampana lasten valmentamisena.

Erkko Meri (@ErkkoMeri)