Olemmeko ylpeitä pelaajakasvatuksesta?

Joel Pohjanpalo pelasi ensimmäisen ottelunsa PK-35:ssa jo alle 6-vuotiaana. Pohjanpalo vietti punamustissa peräti kuusi vuotta, joiden aikana hän kehittyi jalkapalloilijan alkuna merkittävästi. Yhtenä hienoimmista hetkistä PK-35:ssa Pohjanpalo muistaa Helsinki-cupin voiton Olympiastadionilla 8-vuotiaiden sarjassa. PK-35:sta Joelin matka jatkui 11-vuotiaana HJK:hon, jossa hän kasvoi Veikkausliiga-pelaajaksi. Maalitykin PK-35:sta alkanut tie on johtanut aina Bundesliigaan ja Suomen maajoukkueeseen asti.

Tämäntyylinen teksti voisi löytyä helsinkiläisen jalkapalloseura PK-35:n nettisivuilta ja seuran harjoituskeskuksesta Pihlajamäestä. Voisi. Sellaista ei kuitenkaan löydy. PK-35 ja Pohjanpalo ovat vain yksi pieni esimerkki. Moni muukaan suomalainen futisseura ei mainitse omilla sivuillaan esimerkiksi seurassa pelanneita maajoukkuepelaajia tai uutisoi säännöllisesti kasvattamiensa pelaajien otteista ammattilaiskentillä. Jos maininta tai uutinen on, sen löytäminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Miksi seurat eivät nosta selkeämmin esiin meritoituneita omia kasvattejaan? Miten arvostus ja ylpeys omaa pelaajakehitystyötä kohtaan näkyy arjessa?

Juniorityö on kaiken perusta. Rakkaus lajiin ja kiinnittyminen omaan harrastukseen tapahtuu pääsääntöisesti jo ensimmäisessä seurassa. Yksi olennaisimpia tekijöitä jalkapalloilijana kasvamisen prosessissa on se, minkälaista pätevyyttä pelaaja kokee lapsivaiheessa ja kuinka vahva sitoutuminen lajiin syntyy ensimmäisten vuosien aikana. Ensimmäisiin jalkapalloharjoituksiin tullessaan lapsipelaaja on eräänlainen tabula rasa, tyhjä taulu, jonka jalkapalloidentiteetti alkaa vähitellen kehittyä ja rakentua harjoitus harjoitukselta, kokemus kokemukselta. Ilman ensimmäisessä seurassa syntynyttä rakkautta lajiin ei tule pääsääntöisesti yhtään maajoukkuepelaajaa, harvoin muutakaan pelaajaa.

Kokonaiskuva ei  merkittävästi muutu, olipa pelaaja viettänyt seurassa kolme, viisi tai vaikkapa kahdeksan vuotta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jokainen vuosi on tärkeä. Kehittymisprosessin palapelin jokaisella osalla on oma paikkansa. Ensimmäisessä joukkueessa on saattanut olla esimerkiksi erityisen innostava valmennus, joka on sytyttänyt kipinän peliä kohtaan. Tämä olennainen merkitys ei katoa mihinkään, vaikka seura vaihtuisi pian muutaman vuoden jälkeen niin sanottuun akatemiaryhmään, jossa puolestaan saattaa lajirakkauden syventämisen rinnalla korostua teknis-taktisten asioiden opettaminen. Tarvitsemme suomalaisessa jalkapallossa niin alkuinnostuksen sytyttäjiä, taidon kehittäjiä kuin pelaajaprofiilin jalostajiakin. Jokaisella kehittymisen portaalla tarvitaan hieman erilaisia painotuksia ja erilaista osaamista. Yhden ja saman seuran voi olla hankala toteuttaa niitä kaikkia. Seuran tekemän työn arvo ei katoa mihinkään, vaikka pelaaja jossain vaiheessa vaihtaisikin seuraa.

Tiettyyn jalkapalloseuraan liittymisen taustalla on monesti aivan muita syitä kuin se, kuinka monta ammattilaista seurasta on noussut tai ketkä Huuhkajat-pelaajat ovat pelanneet kyseisessä seurassa. Seuraan liittymisen syillä ei ole kuitenkaan merkitystä sen suhteen, tulisiko seuran pitää ääntä omista kasvateistaan. Totta kai pitäisi. Muulla spekulointi on turhaa. Kaikki palautuu identiteettiin ja seurayhteisön oman arvon tuntemiseen. Pelaaja on usein oman seuransa ja yhteisönsä arvojen ja toiminnan ilmentymä, ympäristönsä tuote. Tai jos seuroja on ollut useita, niin eri ympäristöjen antamien vaikutteiden summa.

Osoittamalla ylpeyttä kasvattamistaan pelaajista seura tunnustaa samalla arvoa omalle ympäröivälle yhteisölleen sekä seuraihmisille ja näiden tekemälle työlle. Maajoukkuepelaajat ovat tässä suhteessa usein toiminnan näkyvin, muttei ainoa, tulos. Ensin tulee oman yhteisön ylpeys, sitten muiden, ulkopuolisten tahojen, arvostus – nimenomaan tässä järjestyksessä. Ei voi olla muiden arvostusta ilman ylpeyttä omaa toimintaa kohtaan.

Helsinkiläinen MaSu-Basket on kahden kansainvälisesti korkeatasoisen koripalloilijan, Petteri Koposen ja Sasu Salinin, kasvattajaseura. Seuran ylpeyden näistä omista kasvateista, Susijengin avainpelaajista, aistii monessa paikassa: seuran nettisivuilla, sosiaalisessa mediassa ja jopa Malmin Palloiluhallilla, jonka seiniä koristavat suuret maalaukset seuran juniorityön helmistä. MaSu-Basket on ylpeä omasta roolistaan kasvattajana; Espoon Honka on puolestaan vastannut Koposen ja Salinin täydellistämisestä pelaajina kohti Euroopan suursarjoja, joissa kehittymisprosessi on jatkunut ja jatkuu. Joka viikko MaSu-Basketin junioripelaajat, mahdolliset tulevat petterikoposet ja sasusalinit, pelaavat ja harjoittelevat Malmilla idoliensa ”valvovan silmän” alla. Seurakulttuuri ja ylpeys omasta työstä ovat tässä ja nyt. Tuollaiselle arjen ylpeydelle on tilaa myös suomalaisessa jalkapallossa.

Masu-Basketin Facebook-sivun kansikuva: seuran omat kasvatit Petteri Koponen ja Sasu Salin.

Suomi-futiksesta löytyy aina silloin tällöin esimerkkejä kasvatustyön kunnioituksesta: Palloliitto mainitsee toisinaan (miksi ei aina?) nuorisomaajoukkuevalintojen yhteydessä pelaajien ensimmäiset seurat ja monet seurat saattavat palkita edustusjoukkueen otteluiden yhteydessä ansioituneita juniorijoukkueita ja –pelaajia. Tämäntyyliset teot ovat suuria pieniä asioita, joiden merkitystä ei saisi koskaan väheksyä. Ensin mainittu esimerkki ilmineeraa, että maajoukkuepelaajat eivät vain tupsahda jostakin, vaan kaikilla pelaajilla on tausta ja historia jossain seurassa. Jälkimmäinen tilanne taas korostaa sitä, että vaikka edustusjoukkue on usein seuran keulakuva ja lippulaiva, juniorityö on se organisaatiota koossapitävä perusta, jonka päälle muu toiminta rakennetaan.

Tarvitsemme jalkapalloarjessa laadukkaan, pitkäjänteisen ja tietoon perustuvan työn lisäksi myös tarinoita. Nuo tarinat syntyvät juuri laadukkaan arjen, päivittäisen työn, seurauksena. Miten esimerkiksi pienen kaupunginosaseuran pelaajasta kasvoi nuorten maajoukkuepelaaja? Minkälaisia valintoja ja päätöksiä pelaaja teki panostaessaan jalkapalloon? Minkälaista arjen harjoittelu oli? On seuran ja sen ihmisten vastuulla välittää tietoa hienoista tarinoista uusille sukupolville ja jalkapalloihmisille. Tarinoissa on myös yksi valtava hyöty: niissä piilee oppi siitä, mitä menestys vaatii ja mitä sen eteen on tehtävä. Seurojen on osattava olla ylpeitä omista menestystarinoistaan, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä koko jalkapallon kokonaisuudessa. Jokainen maajoukkuepelaaja, aikuisten tai nuorten, pitää sisällään oman opin kehittymisprosessista. Tarinat eivät synny taikatempuilla tai yksittäisillä ”tempauksilla”, vaan niiden taustalla on aina looginen, vaihe vaiheelta rakentunut kehitys- ja oppimisprosessi, jossa on tehty tietoisia valintoja.

Seurat eivät kasvata vain pelaajia. Ne muovaavat ja kehittävät myös ihmisiä, jotka yhdessä muodostavat yhteisön. Ylpeys on ihmisen ja yhteisön korostunutta itsetietoisuutta; tietoisuutta siitä, mitä kukin taho – esimerkiksi pelaaja, valmentaja tai muu toimija – on antanut lajille ja tehnyt pelin hyväksi. Mutta ylpeys ei tarkoita tyytymistä vallitsevaan tilanteeseen. On tärkeää muistaa, että se tarvitsee vastavoimakseen ja tuekseen kriittisyyttä. On osattava olla ylpeä siitä, mitä on saavuttanut ja kriittinen sen suhteen, mitä on jäänyt saavuttamatta. Ilman kriittisyyttä ylpeys jää vain hetkelliseksi ja ilman ylpeyttä kriittisyys on kuluttavaa. Palvelemme peliä olemalla sopivan kriittisiä omaa toimintaamme kohtaan. Näin saamme ennemmin tai myöhemmin aihetta myös ylpeyteen.

Kuinka usein olet kuullut esimerkiksi maajoukkuepelaajan kiittävän tai muistavan omaa kasvattajaseuraansa? Ylpeys hyvästä juniorityöstä ei koske vain seuroja. Tarvitaan myös pelaajien tuntemaa arvoa ja ylpeyttä omaa kasvattiseuraa tai –seuroja kohtaan. Tuo arvostus ja ylpeys on lisäksi osattava ilmaista. Kyse on molemminpuolisesta kunnioituksesta: seuran ja pelaajan saumattomasta liitosta. Jokaisella pelaaja on juuret jossain seurassa. Jalkapallo on sosiaalinen ja kollektiivinen elämänmuoto, jossa yhtäkään yksilöä ei voi erottaa yhteisöstään, seurastaan. Tulen muistamaan hyvin pitkään, miten kauniisti ja kristallinkirkkaasti entinen Veikkausliiga-pelaaja (FC Honka ja SJK) ja nuorten maajoukkueissa esiintynyt Jussi Vasara[1] kuvaili omaa kasvattajaseuraansa Malmin Palloseuraa ja sen merkitystä. Kommentti tiivistää koko tämän blogikirjoituksen aiheen. Siihen ei tarvitse lisätä yhtään mitään. Siinä on kaikki.

”MPS on minulle todella rakas seura. Kaikki valmentajat, joita minulla on ollut siellä, ovat olleet erittäin hyviä. Mahtavia tyyppejä, joita muistelen todella lämmöllä. Tulen aina olemaan Malmin Palloseuran kasvatti ja sitä saakin aina toitottaa, kun välillä sanotaan, että olen HJK-kasvatti. Tämä on tullut monta kertaa esiin ja aina pitää ilmoittaa, että olen MPS:n kasvatti. Se on minulle iso asia.”

Erkko Meri

***

[1] Jussi Vasaran haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=lK1NdUEc9ls, Vasaran viitattu kommentti kohdasta 2:40 eteenpäin

* MaSu-Basketin kuvan käyttöön saatu lupa seuralta

Valintojen aika – miksei kukaan puhu toimintakulttuurin muuttamisesta?

Malcolm Gladwell kirjoittaa kirjassaan Outliers Korean Air -lentoyhtiöstä. Yhtiöllä oli isoja ongelmia lentoturvallisuuden kanssa 1980- ja 1990-luvuilla; onnettomuudet seurasivat toisiaan jatkuvalla syötöllä, Air France lopetti yhteistyön Korean Airin kanssa ja Kanadan viranomaiset harkitsivat vakavasti yhtiön ylilento- ja laskeutumisoikeuksien purkamista turvallisuuteen vedoten. Korean Airille tapahtui vuosina 1988-1998 suhteutettuna 17 kertaa enemmän onnettomuuksia kuin amerikkalaiselle United Airlinesille.

Vähän ajan kuluttua alkoi iso muutos, joka johti siihen että tänä päivänä Korean Air kuuluu maailman turvallisimpien lentoyhtiöiden joukkoon.

Vuonna 2000 yhtiö palkkasi Delta Airlinesilta David Greenbergin johtamaan lentotoimintaa. Aiemmin lentäjien yhteistyö ohjaamossa oli ollut puutteellista, joten Greenberg halusi tähän muutoksen. Hän uudisti pilottien koulutuksen täysin ja vaihtoi ohjaamoiden kieleksi englannin, mikä auttoi eteläkorealaisia pilotteja eroon aiemmasta toimintakulttuurista ohjaamoissa.

Greenberg olisi voinut tuoda isolla rahalla länsimaalaiset pilotit yhtiöön, mutta valitsi reitin, jossa yhtiön toimintakulttuuri laitettiin täysin uusiksi. Greenbergin lähtiessä Korean Airilta, hän halusi uuteen yhtiöönsä mukaan eteläkorealaisia lentäjiä ja teknikkoja. Vaikka lentäjät olivat tehneet tietyllä tavalla asioita jopa 10-15 vuotta, nyt he pystyivät siirtymään länsimaiseen lentoyhtiöön ja toimimaan siellä kiitosta työnsä laadusta keräten. Tämä oli vaatinut asioiden tekemisen eri tavalla kuin aiemmin.

Greenbergin toiminta Korean Airilla on pelastanut hyvin todennäköisesti tuhansia ihmishenkiä, joten vertaus suomalaisen jalkapallon tilaan voi olla huono. Teen sen siitä huolimatta.

Palloliiton poikien maajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola puhui pari viikkoa sitten Seurojen Ääni -seminaarissa toimenpiteistä, joita on tehty ja pitäisi jatkossa tehdä suomalaisen pelaajakehityksen laadun parantamiseksi. Olosuhteita on kehitetty, päätoimisten valmentajien määrä lisääntynyt selvästi, uusia koulutuksia ja enemmän koulutettavia sekä rahaa laitettu talenttivalmentajien palkkaamiseen. Ei saa ymmärtää väärin, nämä ovat kaikki hyvin kannatettavia asioita ja myös rahallisia panostuksia tarvitaan edelleen, mutta muutama oleellinen pointti olisi tärkeä ymmärtää.

Jalkapallovalmennuksen metodit kehittyvät päivä päivältä eteenpäin ja on väistämöntä, että meitä isommat jalkapallomaat menevät aina jonkin verran eteenpäin toiminnan laadussa. ”Ollaan menty eteenpäin, mutta niin menevät muutkin” -sanonta pitää paikkansa hyvin useissa tilanteissa.

Suomen tapaisessa pienessä jalkapallomaassa ei riitä se, että teemme koko ajan pieniä parannuksia, perustamme uusia koulutuksia ja palkkaamme seuroihin talenttivalmentajia. Jos haluamme saada muita maita kiinni ja mennä ohi, pelaajakehityksen täytyy olla optimaalista. Mikään siltä väliltä ei riitä. Korean Airkaan tuskin olisi nykyisessä tilanteessa, jos he olisivat päättäneet tehdä vain pieniä parannuksia koneiden tekniikkaan tai palkata muutaman uuden länsimaalaisen pilotin.

Ne asiat, millä Suomi ottaisi jalkapallon pelaajakehityksessä isoimmat askeleet eteenpäin, eivät liity rahaan, olosuhteisiin tai esimerkiksi päätoimisten tekijöiden määrään. Isoimmat askeleet tapahtuisivat toimintakulttuuria muuttamalla.

Aloitetaan asian läpikäynti pelillisistä asioista, sillä ne pitää laittaa aina ykköseksi puhuttaessa pelaajakehityksestä. Jaan itse jalkapallojoukkueen toiminnan laadun kolmeen kategoriaan: 1. Toiminta on jämäkkää 2. Toiminnan jämäkkyyden lisäksi pelaajilla on käynnissä myös oppimisprosessi jalkapallon peruspelaamiseen. Kolmas kategoria on se, että molemmat edellä mainituista asioista puuttuvat ja silloin toimintaa ei voi mainita edes samalla sivulla hyvän pelaajakehityksen kanssa.

Toiminnan jämäkkyys tarkoittaa sitä, että treeneissä on kilpailullinen ilmapiiri, joukkue pukeutuu yhtenäisesti, valmentaja on energinen harjoituksissa ja niissä on riittävän kova intensiteetti. Jos toiminnassa toteutuvat nämä asiat ja lisäksi löytyy sillä hetkellä riittävän hyviä pelaajia, joukkue voi pärjätä kansallisesti tai jopa kansainvälisissä turnauksissa vähintään kohtalaisesti ja pelata tasaisia pelejä eurooppalaisia huippuja vastaan.

Riittävän pitkälle mentäessä tehdyt ja tekemättä jääneet asiat tulevat esiin. Suomalainen 15-16 -vuotias pelaaja on voinut olla lapsiurheiluvaiheessa jämäkässä toiminnassa, päässyt pelaamaan tasaisia pelejä isoja seuroja vastaan kv-peleissä ja päässyt osallistumaan kovatempoisiin harjoituksiin. Jossain vaiheessa erot tasoittuvat, kun muutkin kotimaiset pelaajat pääsevät myös edes kohtalaisen jämäkkään toimintaan ja eurooppalaiset isot akatemiat saavat lopulta kaikki alueen parhaat pelaajat käyttöönsä. Tehty tai tekemätön työ pelikäsityksen eteen tulee esille.

Suomalaisella 15-16 -vuotiaalla pelaajalla tekemättä jääneet asiat liittyvät edelleen hyvin vahvasti peruspelaamiseen. Kova tempo harjoituksissa ja energinen valmentaja ei vielä riitä, vaan huippupelaajaksi aikovalla täytyy olla tuhansittain ratkaistuja pelitilanteita pienpeleissä harjoituksissa, pelaajalla täytyy olla iso määrä tunteja ottelupalavereissa, joissa valmentajan johdolla käydään läpi pelissä eteen tulevia tilanteita. ”Jos vastustaja prässää tällä tavalla, miten tilanteessa toimitaan?”

Suomalaisessa juniorivalmennuksessa toimintakulttuurin muutos tarkoittaisi sitä, että peruspelaaminen ja sen valmentaminen nostettaisiin keskiöön. Jalkapallossa peruspelaaminen tarkoittaa sitä, että pelaaja pystyy ratkaisemaan tilanteita, joita jalkapallossa toistuu pelitavasta riippumatta. Peruspelaaminen liittyy esimerkiksi siihen, mihin suuntaan ja miten pelaaja ottaa ensimmäisen kosketuksen, tai miten palloa vastaanottava pelaaja sijoittuu jos syöttävällä pelaajalla on paljon tilaa ja aikaa. Olen valmentanut muun muassa alla olevin esimerkein peruspelaamista 10-12 vuotiaille pelaajille viimeisimmät viisi vuotta valmentajan urastani, ja huomannut että siinä on pelaajilla isoja puutteita.

tyhjatila

Kuva 1: Peruspelaamista jalkapallossa 8v8-pelissä. Keskikenttäpelaaja huomaa tyhjän tilan, johon liikkumalla peliasennon säilyttäen pelaajalla on enemmän aikaa ja tilaa tehdä seuraava ratkaisu.

syottosuunnat

Kuva 2: Peruspelaamista jalkapallossa 8v8-pelissä. Keskikenttäpelaajat huomaavat tarjoavansa samaa syöttösuuntaa, jolloin toinen pelaajista liikkuu eri väliin.

kuljettaminen

Kuva 3: Peruspelaamista jalkapallossa 8v8-pelissä. Laitapuolustaja huomaa, että syöttövaihtoehto ei ole mahdollinen ja edessä on tyhjää tilaa. Paras vaihtoehto tässä tilanteessa on kuljettaa kohti keskustaa tyhjään tilaan, josta on mahdollisuus jatkaa peliä.

Toimintakulttuurin muutos tarkoittaisi valintoja siihen liittyen, mihin asioihin haluamme jatkossa panostaa, ja lähteä toimimaan pitkäjänteisesti näiden tavoitteiden toteutumiseksi. Kun Erkka V. Lehtola puhuu Seurojen äänessä pelkistä määrien kasvusta tai rahallisisista panostuksista, tai kun Palloliiton pelaajakehityspäällikkö Hannu Tihinen puhuu Yle Puheen urheiluillassa todellä epämääräisesti ”vaatimustasosta harjoituksissa” tai ”valmentajakoulutuksen oikeanlaisesta organisoinnista”, niin puheenvuorosta tulee tunne, että oikeasti näkemystä muutettavista asioista toimintakulttuurissa ei ole.

Vuonna 2006 koripallon tärkeimmät tekijät kokoontuivat itävaltalaisen hotellin neuvotteluhuoneessa. Pitkien filosofisten keskustelujen jälkeen syntyi päätös laittaa koko koripallovalmentajien koulutus Suomessa uusiksi ja luoda yhtenäiset pelilliset ja kentän ulkopuoliset toimintatavat juniorimaajoukkeista miesten maajoukkueeseen. KIHU:n Valmentaminen ammattina Suomessa 2012 -tutkimuksen mukaan koripallon parissa toimivien päätoimisten valmentajien määrä on laskenut vuosien 2002 ja 2011 välillä. Voikin pohtia, onko koripallon menestys johtunut enemmän toimintakulttuurin laadun parantamisesta kuin määrän lisäämisestä. Lisäksi muutos on vaatinut toimintaan johtajia, joilla on näkemys kehitettävistä asioista.

Palloliittokin on yrittänyt toki linjata suomalaisen jalkapallon pelillistä suuntaa, mutta linjaukset ovat herättäneet itseni ja tuntemieni valmentajien keskuudessa lähinnä pään pyörittelyä ja jalkapalloepätoivon vaipumista yhä synkempään. Liiton sivuilta löytyvässä valmennuslinjassa on monia ongelmakohtia liittyen esimerkiksi siihen, että valitut painopisteet eivät korosta tilanteen tunnistamisen merkitystä. Itse en omassa valmennustyössäni koskaan valmentaisi pelaajiani puolustamaan rohkeasti eteenpäin, vaan puhuisin heille oikean hetken tunnistamisesta milloin puolustaa tilaa selustassaan ja milloin hakea aggressiivisesti esimerkiksi syötönkatko vastustajan etupuolelta.

Peruspelaamisen lisäksi iso toimintakulttuurin muutos pitäisi tapahtua siinä, miten valmennamme pelaajat liikkumaan kentällä kuin jalkapalloilija. Nyt liian usein tilanne on se, että suomalaiset pelaajat näyttävät kentällä enemmän kankeilta juoksukoneilta kuin futareilta. Oleellista olisi jälleen pysähtyä miettimään millaisesta liikkumisesta jalkapallon pelaaminen koostuu ja laittaa ne asiat keskiöön. Tämän hoksattuamme huomaisimme, että pelissä toistuvat muun muassa liikkuminen takaperin tiheillä askelilla, jarruttaminen ja kiihdyttäminen, liikkuminen matalalla painopisteellä sivuttain, suunnanmuutokset eri suuntiin sekä yhden jalan ponnistukset pääpalloihin. Jos siirtäisimme nämä asiat keskiöön ja valmentaisimme niitä yhä enemmän esimerkiksi ennen kenttävuoroa tehtävässä harjoitusosiossa, tilanne pelaajien liikkumisen suhteen kentällä olisi varmasti erilainen pitkäjänteisen työn jälkeen.

Nyt tilanne on ongelmallinen, koska nostamme esimerkiksi kuperkeikan ja kärrynpyörän osaamisen tai lihaskunnon arvostuksessamme liian korkealle. Ne on tärkeitä jalkapalloharjoittelua tukevia juttuja, mutta harjoittelussa ja pelaajien testauksessa tärkein pitäisi olla se, osaako pelaaja liikkua kentällä kuten jalkapalloilijan kuuluu.

Olen myös huolissani suomalaisten pelaajien liian vähäisistä harjoittelumääristä, erityisesti omaehtoisen harjoittelun osalta. Antamalla pelaajillemme lisää kotitehtäviä saisimme ehkä määriä kasvatettua jonkin verran, mutta isompi kulttuurinmuutos tulisi jos nostaisimme parhaiden nuorten pelaajiemme tarinoita esiin ja kertoisimme heidän tekemistään valinnoista peliuransa aikana. Millä seuralla on esimerkiksi harjoituskeskuksensa seinällä kuvia ja tarinoita ulkomaille akatemiaan tai ammattilaiseksi siirtyneistä kasvateistaan? Tai miksei pienet seurat tunnu nostavan esille juuri lainkaan sitä, että heillä jalkapallouransa alkuvaiheet pelanneita pelaajia siirtyy ulkomaille isoihin akatemioihin? Nuorille pelaajille olisi arvokkaan tärkeä juttu tietää, että samalla kentällä on kasvanut ammattilaiseksi päässeitä pelaajia. Sen jälkeen se ei enää tunnu niin mahdottomalta.

Omassa valmennustyössäni olen nostanut peruspelaamisen lisäksi oleelliseksi asiaksi vuosittain kaksi kertaa pidettävät luennot pelaajille, joissa käyn läpi ulkomaisiin akatemioihin siirtyneiden pelaajien valintoja urheilijan elämään liittyen. Pelaajista tietoa kerättyäni useimpien kohdalla on käynyt ilmi, että kehittyminen ei ole ollut koko ajan tasavauhtista vaan kehittymiseen on liittynyt asioiden ymmärtämistä esimerkiksi kovan harjoitteluun, urheilijan ravintoon tai siihen liittyen miten harjoituksissa toimitaan siten, että kaikki toiminta tähtää kehittymiseen ja oppimiseen. Valmentaessani 12-14 vuotiaita pelaajia en ole koskaan nähnyt yhtä keskittynyttä kuuntelemista luennolla, kun käymme läpi esimerkiksi juuri Liverpoolin akatemiaan siirtyneen pelaajan vaiheita. Näiden pelaajien tarinoiden nostaminen esiin on selvästi vaikuttanut pelaajien tavoitteellisuuteen, omaehtoiseen harjoitteluun ja toimintaan harjoituksissa. Yleensäkin ymmärrykseen siitä, mitä kova harjoittelu jalkapallossa tarkoittaa.

Toimintakulttuurinen muuttaminen ei missään nimessä ole helppo rasti siinä, että nostaisimme peruspelaamisen valmentamisen tai jalkapalloliikkumisen opettamisen keskiöön, tai kun alamme nostaan puheissamme sekä harjoituskeskuksien seinällä ulkomaille siirtyneiden pelaajien tarinoita esiin. Mutta helpottavaa siinä on se, että emme välttämättä tarvitse lisää määrää nämä asiat toteuttaaksemme. Kyse on valinnoista, joilla voisimme 15 vuoden päästä sanoa, että nämä asiat muuttamalla saatiin suomalainen jalkapallo nousuun.

 

Aleksi Piirainen