Informaatio, tieto ja valta jälkimodernissa valmennuksessa

Viimeistään 2000-luvun alusta on ollut jalkapallovalmennuksessakin käynnissä voimakas muutosprosessi. Valmennuksen muutosta ovat olleet ohjaamassa samantyyppiset muutosvoimat, jotka vaikuttavat yleensäkin yhteiskunnassa.

Muutosta voidaan nimittää monilla eri nimillä, kuten tietoyhteiskunta ja jälkiteollinen yhteiskunta. Näillä käsitteillä on enemmän tai vähemmän onnistuneesti yritetty tavoittaa oman aikakautemme luonnetta, jossa teollisen yhteiskunnalle luonteenomaisen kulttuurin muodot korvautuvat informaatio- ja tietopainotteisella toimintavoilla ja kulttuurilla.

Tämä muutos vaikuttaa yhteiskuntamme kaikilla aloilla kuten kaupankäynnissä, teollisuudessa, tieteessä, teknologian kehityksessä, tiedotusvälineiden toiminnassa sekä myös taiteessa ja urheilussa.

**

Urheilussa ja jalkapallossa muutos on tehnyt monet aiemmin vaikeasti saavutettavat asiat mahdollisiksi. Kommunikaatioteknologian kehitys on esimerkiksi tehnyt mahdolliseksi sen, että voimme seurata reaaliajassa tai jälkikäteen jalkapalloa ympäri maailmaa, joko digi-tv:n ääressä, tabletilta, älypuhelimella, tietokoneruudulta tai millä laitteella haluamme jalkapalloa kulloinkin katsoa.

Voimme myös eri muodoissa etsiä ja hakea jalkapalloa koskevaa tietoa jalkapallon historiasta, erilaisista valmennusta koskevista toimintatavoista ja menetelmistä, peliä ja pelaajien toimintaa pelejä koskevista tietokannoista tai vaikkapa oman suosikkijoukkueemme asioista.

Jatkuvasti uusiutuva tieto- ja informaatioteknologia on tehnyt mahdolliseksi myös sen, että uusia teknologisia innovaatioita ja menetelmiä voidaan käyttää valmennustoiminnassa hyödyksi pelaajien, valmentajien ja myös muiden toimintaympäristöissä toimivien henkilöiden osalta.

Ajatelkaamme vaikka nykyisin joukkueiden valmennustyössä, pelaajakehityksessä ja valmentajien koulutuksessa normaalikäytössä olevien pelitallenteiden katsomista, analysointia, muokkaamista ja jakelua pyrkimyksenä kehittää eri osapuolten toimintaa.

Nykyajan digitalisoitu teknologia on nykyiselle valmentajakunnalle, pelaajille ja muille toimijoille oman aikakautemme itsestäänselvyys, mutta VHS-valmentajasukupolvelle ja vielä jopa 1990-luvulla valmentaneilla siitä ei vielä ollut juurikaan tietoa.

Myös tämän päivän kasvava pelaajasukupolvi osaa hyödyntää uuden informaatio- ja kommunikaatioteknologian mahdollisuuksia. Ja on siinä monella tavalla jopa etevämpi vanhempaa sukupolveaan. Pelaajille on tarjolla suunnaton määrä pelaamista koskevia tallenteita ja erilaista tietoa jalkapallosta pelinä, valmennuksena ja yleisesti yhteiskunnallisena ilmiönä.

On kasvamassa uusia pelaajasukupolvia, jotka monesti kertovat ja ilmentävät toimillaan, että he ”tietävät” jalkapallosta enemmän kuin valmentajansa.

Se, onko asia todella näin, on kokonaan toinen kysymys, mutta tällaisista tilanteista kuulee yhä useammin valmennuksen parissa toimivien puhuvan.

**

Tieto, informaatio ja kommunikaatioteknologinen kulttuuri on tullut jalkapalloonkin jäädäkseen. Jälkimoderni yhteiskunta on totta, eikä jalkapallossakaan kannata haikailla menneitä aikoja tai paluuta vanhoihin toimintatapoihin ja päämääriin.

Muutoksessa on meille kaikille jalkapallon parissa toimiville myös tärkeä opetus, jonka soisi lisäävän ymmärtämystä jalkapallosta historiallisena, kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä.

Jalkapallo ei ole muusta elämästä irrallinen saareke, vaan kehittyy aina kunakin aikana yhteydessä muuhun yhteiskuntaan ja siinä vaikuttaviin voimiin, joista keskeisiä ovat muun muassa moninaiset taloudelliset tuotantovoimat sekä yhteiskunnassa kulloinkin hallitseva valtarakenne.

Jalkapallo ja siihen liittyvät toiminnat ovat aina kunkin historiallisen aikakauden kuva, ei sen enempää eikä myöskään sen vähempää.

Saamme tulevina vuosina ja vuosikymmeninä sekä hyvässä että huonossa nauttia jälkiteolliselle yhteiskunnalle ominaisesta jalkapallosta ja siihen välittömästi kuuluvista käytännöistä kuten digikaupallistetusta jalkapallosta, tieto- ja informaatioperusteisesta valmennuksesta sekä tämän aikakauden peleistä ja pelaajista, joihin kiinnitetyt mikrosirut kertovat siitä, mitä aikaa elämme.

**

Uusi informaatioteknologia tarjoaa valmennuksen parissa toimiville paljon informaatiota ja uusia työkaluja valmennustoiminnan kehittämiseen.

Tämä aiheuttaa koko valmennuskulttuurille ja siinä toimiville henkilöille ison haasteen ja joukon kysymyksiä.

Miten hyödyntää kaikkea tarjolla olevaa informaatioteknologiaa ja muita uusia valmennukseen tulevia menetelmiä? Mikä on tarpeellista ja käyttökelpoista tietoa siihen tilanteeseen, jossa toimimme? Mikä tieto ja teknologia on tarpeetonta ajanhaaskausta, joka vie huomion pois niistä asioista, joiden tulisi olla huomion kohteena?

Miten valmennettavaa ihmistä tulisi lähestyä, jotta osaamme käyttää uuden teknologian tarjoamat hyödyt, mutta samalla keskittyä itse pelaavan ihmisen valmentamiseen?

**

Traditionaalinen valmennus oli aina 1990-luvulle saakka pitkälti käsityöläismaista toimintaa. Sen toteuttamisessa valmentajilla oli laaja toimintavapaus sekä ajalle ominainen tiedollinen lähestyminen.

Jälkimodernissa tietoyhteiskunnassa on valmennus muuttumassa yhä enemmän tietoperusteisiksi toiminnaksi, tietotyöksi.

Tämä vaikuttaa siihen, miten valmentajan osaamista arvioidaan, miten valmentajia koulutetaan ja lopulta myös siihen, miten valmentajat näkevät itsensä toimijoina.

Traditionaalinen valmennus kertoi kertomuksia suurista persoonista, jotka loivat pohjan joukkueiden menestymiselle.
Jälkiteollinen valmennus kertoo julkisuudessa edelleen osittain samaa tarinaa valmentajapersoonista. Mutta näiden tarinoiden ohella jutuissa ja keskusteluissa on yhä enemmän esillä toisenlainen tarina sekä eri vivahde tavassa, jolla suuret persoonat tuodaan esille.

”Hän johtaa tiedoillaan ja osaamisellaan taitavasti valmennusryhmää, joka koostuu muista valmentajista sekä suuresta joukosta eri alojen asiantuntijoita. Tämä on X joukkueen menestyksen yksi isoista kulmakivistä.”

Kun valmennus yhteiskunnassamme asetetaan yhä enemmän tietoperustaiseksi työksi ja toiminnaksi, on syytä kysyä tärkeitä peruskysymyksiä.

Ovatko valmennuksessa toimivat valmiita tähän muutokseen, jossa heistä leivotaan tiedon asiantuntijoita? Onko heillä tiedon muodostukseen tarvittava osaaminen ja riittävä koulutus?

Ja asiaa vielä syvemmin tarkastellen:

Onko valmennus tietoperustaisen toiminnan lisäksi jotain aivan muuta? Jotain, jota emme kykene lainkaan näkemään, kun hahmotamme toimintaamme tietotyön näkökulmasta ja tietoyhteiskunnan vaatimuksilla?

Näistä kysymyksistä käydään jatkossa toivottavasti enemmän keskustelua. Esimerkiksi silloin, kun puhutaan ihmisen ja valmennuksen kokonaisvaltaisuudesta tai vaikkapa valmennuksen tulevaisuudesta.

**

1990-luvun loppupuolelta kiivaampana jatkunut tietoyhteiskunnan kehitys on keskeinen vaikuttava voima nykypäivänä myös jalkapallon valmennukselliseen ajatteluun yleisesti maailmalla ja myös Suomessa.

Valmennustoiminta jalkapallossa ymmärretään yhä enemmän ”informaatio- ja tietotyönä.”

Tähän työhön kuuluu asiaa tiivistäen kaksi eri puolta.

Tiedon hankintaan, muodostamiseen ja jakeluun liittyvät asiat. Ja toisaalta tiedon siirtäminen itse toimintaan, kuten valmentajien tiedolliseen kouluttamiseen, pelaajakehitykseen, jalkapalloilullisen toimintaympäristön rakentamiseen sekä lopulta itse peleihin ja pelaamiseen kentillä.

Tälle muutokselle on luotu suomalaisen jalkapallon piirissä osittain perustaa jo aiemmin ennen vuosituhannen vaihdetta.

Suomalaisen jalkapallon ja valmennuksen kehittämisestä on ohjannut Jalkapallovalmentajakoulun (JVK) syntyajoista lähtien voimakas tiedollinen korostus ja eräänlainen sukulaissuhde hiihdon, yleisurheilun ja muiden yksilölajien tieteellisen valmennuksen perinteeseen.

Palloliiton yhteistyö Jyväskylän yliopiston ja KIHU:n kanssa on ollut voimakkaasti muokkaamassa suomalaisen jalkapallon ajatustapoja ja rakenteita, kuten valmentajakoulutusta, yleistä kehitystyötä lajin parissa ja ylipäänsä lajikulttuuria.

Tämän paradigman vaikutus näkyy nykypäivässä monella tapaa.

Ensinnäkin, käytännön valmennuksessakin korostetaan yhä enemmän valmentajien ”tietotaitoa”, kykyä hankkia ja käsitellä tietoa, siirtää sitä käytäntöön ja toimia varsinkin ammattimaisessa toiminnassa monien asiantuntijoiden muodostamassa valmennusryhmässä yhtenä jäsenenä.

Toiseksi, toimintaympäristön rakenteet on rakennettu tämän paradigmaattisen lähtökohdan pohjalta. On rakennettu suomalaiseen jalkapalloon paljon toimintatapoja ja rakenteita, jotka ovat ominaisia sekä niin kutsutulle tieteelliselle valmennukselle että jälkiteollisen yhteiskunnan ajatus- ja toimintatavoille.

Tiivistänen sanoen meillä elää edelleen voimakkaasti Jyväskylän yliopiston ja Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuksen ”tieteellisen valmennuksen malli”, jonka taustalla häämöttää perin mekanistinen ja yksiulotteinen käsitys ihmisestä ja ihmisen toiminasta.

Tämä malli on 1980-luvulta lähtien ohjannut voimakkaasti esimerkiksi suomalaisen valmentajakoulutukseen rakentumista jalkapallossa.

Nykypäivänä mallin vaikutus näkyy myös esimerkiksi siinä, että Jyväskylän tiedeyhteisöstä on siirtynyt myös henkilöitä SPL:n palvelukseen jalkapallon tutkimus- ja asiantuntijatehtäviin kehittämään jalkapalloa maassamme.
Viimeinen aluevaltaus tässä yhteistyössä on jalkapalloprofessuurin perustaminen SPL:n ja Jyväskylän yliopiston yhteistyönä.

Muita keskeisiä esimerkkejä näille peruslähtökohdille ominaisesta valmennuskulttuurin ja jalkapallotoiminnan kehittämisestä ovat muun muassa Sami Hyypiä-Akatemian perustaminen Eerikkilän urheiluopiston yhteyteen sekä eri puolelle Suoma perustetut jalkapallon valmennuskeskukset.

Monella tapaa näyttää käytännössä toteutuvan se tiedon ja vallankäytön liitto, joka elää symbioosissa ja vahvistaa eri tavoin toistensa asemia.

Mihin tällainen kehityssuunta tulee johtamaan pitkällä aikavälillä käytännössä, näyttää aika.

Esimerkiksi vaikuttaako se, että tietoyhteiskunnassa kaikki tieto on saatavilla eikä mikään instituutio voi toimia enää jonkinlaisena ylimpänä asiantuntija- ja totuusmonopolina Palloliiton tapaan jalkapallokentässä?

Vai antavatko jalkapallon valtarakenteet käytännössä SPL:lle yhä tämän monopoliaseman, vaikka siihen ei ole mitään järkeviä perusteita.

Ajatus monopoliasemasta on lähtökohtaisesti hyvin vastakohtainen tietoyhteiskunnan perusideoille ja moniarvoiselle yhteiskunnalle.

**

On tyypillistä, että jokainen uusi aikakausi ja uusi sukupolvi näkee itsensä kehittyneempänä ja parempana kuin edelliset. Sitä ei toki aina lausuta suoraan ääneen, mutta tuodaan esille, että edellisen sukupolven ajatukset ja toimintamallit ovat vanhentuneita eikä niitä enää nykyajassa tarvita.

Voidaan sanoa, että kukin sukupolvi on nykyhetken vanki ja elää vahvasti juuri sen yhteiskunnan ja kulttuurin ajatustapojen sekä käytäntöjen muokkaamaa ohjelmaa. Ohjelmaa, jota kukaan ei ole suunnitellut, mutta joka silti elää voimakkaasti jokapäiväisessä elämässä.

Tässä kohtaa tarvitsisimme kaikki historian tajua. Ymmärrystä oman sen hetkisen elämämme rakentumista sukupolvien historiallisessa prosessissa.

”Kaikki mitä on, on nyt ja tässä” -ajattelun sijaan tarvitsemme suomalaisessa jalkapallossa ja jalkapallossa yleisestikin ajattelua: ”Kaikki mitä meillä on nyt ja tässä, ei ole kaikki, mitä on olemassa ja tulee olemaan.”

Olisi ymmärrettävä, että jälkiteollisen yhteiskunnan viitoittama tietotekninen ajatus- ja toimintakehys on vain yksi tapa hahmottaa jalkapalloa, valmennusta ja ylipäänsä inhimillistä toimintaa.

Se edustaa monella tapaa hyvin kapea-alaista käsitystä ihmisestä ja ihmisen toiminnasta ja on omiaan viemään myös käytännön toimintaa tähän suuntaan.

Ihminen näyttäytyy tässä katsonnassa yhä useammin erilaisten tiedollis-teknisten toimenpiteiden kohteena. Kuvaava esimerkki tästä on se kieli, mitä käytämme valmennuksessa: valmennuksen ohjelmointi, pelaajatuotanto, tiedon prosessointi, laatujärjestelmät ja niin edelleen.

On johdonmukaista, että kuva jalkapalloseurojen toiminnan luonteesta on usein samansuuntainen. Seura on tuotantolaitos, joka tuottaa pelaajia. Valmennuksen toimijat laadunvartijoita, jotka huolehtivat valmennuslinjaston toimivuudesta.

Tarvitsemme tätä kertomusta haastamaan muunlaisia tapoja hahmottaa ihmistä, jalkapalloa ja valmennusta, jotta toimintamme ei yksipuolistuisi.

Ihmisiä, jotka uskaltavat rohkeasti esittää kysymyksiä, etsiä uutta ja ammentaa myös siitä rikkaasta jalkapallon historiasta, joka meille on tarjolla.

**

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja lappeenrantalaisen LAUTP:n valmennuspäällikkö.

Potentiaalin kielto ja muita tapoja tuhota talentti – Pelaajien kehittämisen ja tunnistamisen uudelleenarvioinnin paikka

Kirjoitin hieman aikaa sitten Suunnanmuutos-jalkapalloblogiin kriittisen tekstin Sami Hyypiä Akatemian (SHA) kehittymisen seurantakonseptin te-ta-fys-psy-testeistä ja Suomen Palloliiton (SPL) taitokisoista. Artikkeli herätti keskustelua eri puolilla ja johti muun muassa SHA:n valmennuskeskuksen entisen johtajan Kyösti Lampisen kirjoittamaan rapsakkaan vastineeseen. Nyt taidosta, sen kehittämisestä ja kehityksen seurannasta päästään helmikuun alkupuolella käymään Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n järjestämä julkinen keskustelu, joka on erittäin virkistävää.

Päästyämme rannasta vesille on aika sukeltaa syvemmälle ja pureutua pinnan alla virtaaviin, pintaveden laatuun vaikuttaviin ilmiöihin. Tulevassa webinaarissa tulen laajemmin osallistumaan muihinkin keskustelussa määriteltyihin aiheisiin, mutta tässä kirjoituksessa keskityn taidokkaiden pelaajien (talenttien) kehittämisen ja tunnistamisen sekä näihin liittyen myös SHA:n kehittymisen seurantakonseptin te-ta-fys-psy-testien ja SPL:n taitokisojen ongelmiin sekä ongelmien ratkaisuehdotuksiin.

SHA:lla tulee kymmenen vuotta toiminta-aikaa täyteen. SHA:ssa on haluttu kehittää seurojen toimintaa – hyvä ajatus ja se on toiminut monestakin syystä. Esimerkiksi SHA:ssa on pelattu kovia kansainvälisiä ja kansallisia pelejä, verkostoiduttu muiden kanssa sekä analysoitu itse peliä ja saatu palautetta mm. Ekkono-valmentaja Pol Deulonderilta.

Jalkapallon taitokisat (aiemmin tekniikkakisat) puolestaan perustettiin jo 1940-luvulla ja niiden avulla on pyritty mm. lisäämään pelaajien motivaatiota harjoitella omalla ajalla. Ajoittain on myös heitetty ilmaan ajatuksia siitä, että taitokisojen avulla voitaisiin tehdä talenttien tunnistamista. Talenttien tunnistamisesta ovat puhuneet myös SHA:n Kyösti Lampinen ja Hannele Forsman eri foorumeissa.

Olen halunnut herättää laajempaa keskustelua talenttien kehittämisestä ja tunnistamisesta sekä näihin liittyen SHA:n kehittymisen seurantakonseptin te-ta-fys-psy-testeistä ja SPL:n järjestämistä jalkapallon taitokisoista. Tulen tässä esityksessä perustelemaan, miksi tälle keskustelulle on tarvetta sekä miksi esitän SHA:n testien rajua muokkaamista ja taitokisojen lopettamista kokonaan.

***

Taustaa

Koko keskusteluun liittyen meidän on hyvä ottaa ensin pieni katsanto ajatteluumme ja toimintaamme vaikuttaviin tekijöihin. Olemme omassa elämänmuodossamme Suomessa ja historiamme vaikuttaa meihin vahvasti. Elämänmuodon hyvät ja huonot puolet on aina tärkeää pyrkiä ymmärtämään, jotta voimme arvostaa sekä tarvittaessa myös muuttaa niitä.

Jokaisessa kulttuurissa on tietynlaiset ihmiskäsitykset ja asioiden arvottaminen. Millainen ihminen on? Mitä asioita arvostamme? Muiden muassa näistä asioista johtuvat mahdollisesti tekemämme kehittämisohjelmat, testit, ym. Testit puolestaan muokkaavat käsitystämme siitä, mikä on arvokasta. Mitä arvostetaan, sitä testataan – mitä testataan, sitä arvostetaan.

Meillä on rikas urheiluhistoria erityisesti yksilölajeissa. Olemme lentäneet pitkälle mäkihypyssä, juosseet nopeasti eri matkoilla ja heittäneet keihästä kauas. Paljon mitaleja, paljon muistoja. Näihin saavutuksiin meitä ovat auttaneet erinomaiset asiantuntijat muiden muassa Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksesta KIHU:sta ja Jyväskylän yliopistosta, joissa on tutkittu ihmisen anatomiaa, fysiologiaa, biomekaniikkaa ja paljon muuta. Näissä instituutioissa urheilijaa on testattu erilaisin menetelmin ja laadukkaasti. Toiminnasta on ollut hyötyä, erityisesti yksilöurheiluun. Siitä kertovat myös lukuisat tutkimusartikkelit, joita Jyväskylästä on tullut.

KIHU ja Jyväskylän yliopisto eivät kuitenkaan ole olleet jalkapallotutkimuksen uranuurtajia. Kyseisistä instituutioista on tullut jalkapalloon pääasiassa fysiikkaan ja pelin tekniseen puoleen liittyvää osaamista ja testistöä, ei niinkään pelin dynamiikkaan liittyvää ymmärrystä.

***

Kulttuuri eri tasoilla

Taidon oppimista sosiokulttuurisessa kontekstissa on viime vuosina jonkin verran tutkittu liikuntatieteissä (Araújo et al. 2010; Uehara et al. 2016, 2020; Vélez-Agosto et al. 2017). Katsotaan seuraavaksi Bronfenbrennerin bioekologisen mallin avulla (kuva 1.), miksi tällaisella kulttuuripohdinnalla on merkitystä jalkapallossa. Urie Bronfenbrenner kehitti bioekologisen mallinsa selittääkseen, miten lapsen ominaisuudet ja lapsen ympäristö vaikuttavat hänen kasvuunsa ja kehitykseensä. Hänelle oli tärkeää ymmärtää, mitkä erilaiset asiat vaikuttavat lapsen kehitykseen eri tasoilla. Bioekologinen malli koostuu useasta sisäkkäin toimivasta systeemistä.

Kuva 1. Bronfenbrennerin bioekologinen malli suomalaisessa jalkapallossa (mukailtu Araújo et al. 2010; Vélez-Agosto et al. 2017).

Mikrosysteemi on lasta lähinnä oleva kerros ja suorassa yhteydessä häneen. Mikrosysteemiin kuuluu esimerkiksi lapsen suhteet ja vuorovaikutukset perheessä, koulussa tai joukkueessa. Tällä tasolla vuorovaikutukset lapsen ja ympäristön kanssa ovat voimakkaimmat ja vaikuttavat eniten lapseen.

Mesosysteemi(t) koostuvat kahdesta tai useammasta mikrosysteemistä, joissa lapsi ja hänen perheensä elävät. Esimerkiksi yhteys lapsen valmentajan ja hänen vanhempiensa välillä tai seuran ja koulun välillä ovat mesosysteemejä.

Eksosysteemi tarkoittaa suurempaa sosiaalista järjestelmää. Tämän kerroksen rakenteet vaikuttavat lapsen kehitykseen epäsuorasti, koska ne vaikuttavat johonkin tai joihinkin hänen ympärillänsä oleviin mikrojärjestelmiin ja sitä kautta lapseen. Esimerkkeinä vanhempien työpaikat tai SPL:n aloittamat suuremman skaalan ohjelmat, jotka tulevat käytännön toimenpiteiksi lapsen maailmaan.

Makrosysteemi on laajempi kulttuurikonteksti, kuten arvostukset, asenteet ja sosiaaliset olosuhteet kulttuurissa, jossa lapsi elää.

Kronosysteemi: On huomattava, että koko systeemi on jatkuvassa kehityksessä. Esimerkiksi ihmisten arvostukset muuttuvat, vaikkakin hitaahkosti. Kronosysteemi kuvaa tätä ilmiön ajallista kehitystä. Eri kulttuureissa on erilaiset kehityskaaret ja erilaiset arvostukset, jotka on tärkeää ottaa huomioon, kun analysoimme kulttuuria.

Bronfenbrennerin mallin mukaan ihmisen kehitystä ja käyttäytymistä ei voida täysin ymmärtää ottamatta huomioon kaikkia eri tasojen tekijöitä. Ihminen ympäristössään on monimutkainen järjestelmä, joka koostuu monista osista. Kokonaisuutta ei ole mahdollista ymmärtää tunnistamatta komponenttien vuorovaikutusta. Tämä osien välinen vuorovaikutus luo kokonaisuuden luonteen ja toiminnan, ei osat yksinään (Araújo et al. 2010; Uehara et al. 2016, 2020; Vélez-Agosto et al. 2017).

SHA:n ja SPL:n toiminta on osiltaan Bronfenbrennerin mallin eksosysteemin tasolla tapahtuvaa toimintaa, jonka vaikutukset heijastuvat laajasti muille tasoille. SHA:n ja SPL:n toimintaa ohjaavat kulttuurimme asenteet ja arvostukset, mutta samalla niiden valinnat ja toiminta ohjaavat ajatteluamme ja toimintaamme mikrotasolla.

SHA:n ja SPL:n toimintaan vaikuttaa makrotasolla arvostuksemme. Makrotasolla kommunikoimme usein kulttuurissamme olevan interpretivistisiä ja holistisia filosofisia ajatussuuntia. Interpretivismi on tyypillinen tieteenfilosofinen tausta laadullisessa tutkimuksessa ja se perustuu ilmiön ymmärtämiseen kontekstissaan sekä sisältää lukuisia erilaisia tulkinnallisuutta korostavia tieteenfilosofisia suuntauksia. Yleensä ajatellaan interpretivismin toimivan vastaparina positivismille (Uehara et al. 2016).

SHA väittää toimintansa pohjautuvan holistiseen näkemykseen ihmisen toiminnasta (mm. Lampinen 2020; Pakkanen 2016). Holismin mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Holismissa kokonaisuuteen ajatellaan ilmaantuvan ominaisuuksia, joita ei esiinny yhdessäkään sen osassa sinänsä. Holismissa kritisoidaan läntisen tieteen perinteistä reduktionistista näkemystä, jonka mukaan tutkimusongelma on jaettava osiin ja selvitettävä ongelmaa osa kerrallaan. Koska osissa ei ilmene kokonaisuudessa syntyviä piirteitä, ei sitä voi holismin mukaan ymmärtää pelkästään osista lähtemällä (Uehara et al. 2016).

Holismissa tyypillisiä kysymyksiä ovat: Mitä osia kokonaisuuteen kuuluu? Millaiset ovat osien vuorovaikutukset keskenään? Mitä ominaisuuksia kokonaisuuteen syntyy osien vuorovaikutuksen seurauksena? Reduktionismissa kysytään myös, mitä osia kokonaisuuteen kuuluu, mutta sen jälkeen painopiste on enemmän osien tutkimisessa irrallaan toisistaan. Vuorovaikutuksia ja niistä syntyviä ilmiöitä ei päästä ymmärtämään.

Väitän, että SHA:n kehittymisen seurantakonseptin testistö ja SPL:n taitokisat eivät perustu holismiin vaan positivismiin ja reduktionismiin. Positivismissa ilmiöiden suora ja mahdollisimman objektiivisena pidetty havainnointi ja mittaus erilaisten määrällisten muuttujien avulla on tärkeää (Uehara et al. 2016). Asiat laitetaan numeroiksi, poikki ja pinoon. Reduktionisminmukaan kokonaisuus eli tässä tapauksessa vaikkapa pelaaja on palautettavissa osiinsa, jonka jälkeen pystymme sitten analysoimaan pelaajaa näiden osien avulla. Esimerkkinä toimivat SHA:n te-ta-fys-psy-testit ja SPL:n taitokisat.

***

Perusteita kehittymisen seurannalle ja taitokisoille

SHA:n yksi tärkeimmistä tehtävistä on organisaation itsensä lausuman mukaan (Eerikkilän urheiluopisto 2020) ”…kokonaisvaltaisen kehittymisen seurantakonseptin kehittäminen ja toteuttaminen eri-ikäisille jalkapalloilijoille.” Tätä konseptia toteutettiin ja kehitettiin yhdessä yhteistyöseurojen kanssa aiemmin pelkästään Eerikkilässä, mutta viime vuosina toimintaa on levitetty SPL:n alueellisiin valmennuskeskuksiin ja nyt sitä ollaan viemässä vielä enemmän seuratasolle.

Konsepti sisältää ”…mittareita jalkapallossa vaadittavien teknisten, taktisten, fyysisten, henkisten ja sosiaalisten valmiuksien seurantaan lähtökohtana peli” (Inkilä and Forsman 2020). Mittareita on lukuisia ja niitä voi tarkemmin käydä katsomossa SHA:n sivuilta. Väitteestä pelin olevan lähtökohtana mittareille olen vahvasti eri mieltä. Tulen perustelemaan kantaani kirjoituksen kuluessa.

Alkuaikoina SHA:ssa keskusteltiin siitä, mikä olisi toiminnan ohjenuora. Mietittiin muun muassa, mitä on hyvä valmentajuus? Tähän vastauksena oli, että hyvän valmentajan pitää pystyä osoittamaan pelaajien kehittyminen. Tuo ihanne kirjoitettiin SHA:n kulttuuriin heti alussa ja se ohjaa toimintaa edelleen vahvasti.

SPL:n taitokisat puolestaan sisältävät yksilökohtaisia tekniikkatestejä, kuten ponnauttelun ja puskun omasta heitosta. SPL:n taitokisoja on aikojen saatossa perusteltu monenlaisilla asioilla. Viime vuosina yleisin perustelu on ollut, että taitokisat lisäävät pelaajien motivaatiota oman ajan harjoittelua kohtaa. Ilmassa on leijunut myös väitteitä siitä, että voisimme mahdollisesti tunnistaa testien avulla taitavia pelaajia / talentteja. Tulen näyttämään, että perusteet SHA:n nykyisille testeille ja SPL:n taitokisoille ovat hatarat.

***

Timantteja etsimässä

Pelaajat ”saavat” (viitearvotasoja on esitetty ajoittain timanttitasoina) SHA:n testeistä ”timantteja” sen mukaan, kuinka hyvin niissä menestyvät suhteessa kronologisessa iässä oman ikäisten viitearvoihin. Hitaammin kehittyvät saattavat jäädä näissä testeissä vuosiksi jalkoihin. Vaikka testipalautteista ei SHA:n puolesta tehdä pelaajien välistä vertailua, niin muut sitä tekevät (pelaajat itse myös). Mikä vaikutus tällä on heidän motivaatiolleen?

Taitokisoista pelaajat saavat mitaleja suorituksistaan. Myös näissä testeissä pelaajat tavoittelevat hyviä suorituksia suhteessa kronologisessa iässä oman ikäisten viitearvoihin.

Muistan, kun valmentaja ja kouluttaja Martin Rooney kävi vuosia sitten Suomessa ja kertoi tarinan vanhasta yliopistovalmentajastaan. Hän oli valmentanut olympiaurheilijoita ja häneltä kysyttiin: ”Mistä tiedät, kuka on timantti?” Valmentaja vastasi: ”En tiedäkään, kaikki ovat minulle timantteja.”

Lapset kehittyvät hyvin eri tahtiin ja ovat eri tavoin herkkiä. KIHU:n erikoistutkija Outi Aarresola huomautti Kylmäsen lehtiartikkelissa (2017), että ”urheileva lapsi saattaa kysyä jo harrastuksen alkuvaiheessa itseltään, pärjääkö hän joukossa, onko hän tarpeeksi hyvä” ja ”jos porukassa ei pärjää, niin sitten jäädään pois.” Samassa artikkelissa SPL:n silloinen pelaajakehityspäällikkö (nyk. urheilutoimenjohtaja) Hannu Tihinen kertoi seuraavaa: ”Viime vuosien mittaan olemme pyrkineet siihen, ettei pelaajia arvioida liian aikaisin” ja ”meillä ei ole varaa hukata ketään tässä maassa.”

***

Talenttien tunnistaminen – vai tunnistelu?

Fokus pelaajien kehitys- ja talenttien tunnistusohjelmissa on kuitenkin liian usein niissä, jotka tunnistetaan talenteiksi, ei siinä laajemmassa lajin osallistujamäärässä, jotka voisivat täyttää standardit myöhemmin. Näemme järjestelmässä selviytyneet pelaajat ja se voi aiheuttaa meille harhan hyvästä toiminnasta (Johnston and Baker 2020).

Esitämme pelaajakehityksen usein pyramidin mallisena (kuva 2.). Etenemiseen tasolta toiselle sisältyy suuren määrän tippumista systeemistä ja mahdollisesti koko urheilusta. Liitot, akatemiat, ym. asettavat testejä ja viitearvoja, jotka ohjaavat talenttien tunnistamista ja seuraaville tasoille pääsyä. Jos pelaaja tippuu ”reitiltä”, niin hänen on vaikea päästä sille takaisin. Hän ei ole talentti. Tähän toimintaan yhdistyy usein ajatus ”aikaisesta kyvykkyydestä”, jossa talentit näyttävät kyvykkyytensä jo nuorena (Bailey and Collins 2013; Baker, Schorer, and Wattie 2018; Johnston and Baker 2020).

Kuva 2. Pelaajakehityspyramidi ja siihen liittyviä ongelmia (mukailtu van der Breggen & Verbeek, 2020. Muut viitteet tekstissä).

Talenttien kehittämis- ja tunnistamisjärjestelmien teho on optinen harha, koska emme voi tietää, olisivatko huipulle päässeet menestyneet erilaisissa systeemeissä tai mitä olisi tapahtunut niille useille systeemistä pois jätetyille / jääneille eri olosuhteissa. Pois jätetyistä / jääneistä ei ole paljoa tutkimusta. Joka tapauksessa talenttien kehittämis- ja tunnistamismallien epämääräisen ennustepätevyyden (Bergkamp et al. 2019; Johnston and Baker 2020) ohella tulee ottaa huomioon niiden mahdollisesti motivaatiota alentava vaikutus (Johnston and Baker 2020). Useat tippuvat rattaista, olisiko tässä yksi syy?

Tiedämme, että aiemmin akatemioihin sisään tulleet lähtevät myös aiemmin ulos niistä kuin myöhemmin sisään tulleet (van der Breggen ja Verbeek, 2020). Lisäksi myöhemmin sisään tulleet ovat yliedustettuina aikuisissa (Güllich 2014).

Pelaajien kehitys ja kasvu on hyvin epälineaarista. Samassa kronologisessa iässä olevat pelaajat voivat erota toisistaan jopa vuosia biologisessa iässä. Lisäksi, eri fyysiset ja psyykkiset kyvyt kehittyvät hyvin eri tahtiin (Bergkamp et al. 2019; Johnston and Baker 2020; Murr et al. 2018).

Ross Pinder onkin kollegoidensa kanssa (2013) kutsunut talenttien tunnistamisessa tehtyjä vääriä päätöksiä talenttien tuhlaamiseksi ja väittänyt, että suuri joukko potentiaalisia urheilijoita hukataan tällaisessa toiminnassa. Pelaajan jäätyä valitsematta aiheuttaa se hänelle monenlaisia negatiivisia tunteita ja vaikuttaa hänen motivaatioonsa urheilua ja lajia kohtaan. Kuinka eettistä tällainen toiminta on? Jatkopohdintana voidaan miettiä, millaisia nuorten pelaajien valintamekanismeja meillä Suomessa on eri-ikäisten edustusjoukkueissa? Ovatko ne selkeitä ja luotettavia?

***

Millaisia riskejä haluamme ottaa?

Otamme talenttien kehitys- ja tunnistamisohjelmissa erilaisia riskejä (Baker et al. 2018) (kuva 3.). Se, että voimme testien perusteella sanoa pelaajien joidenkin ominaisuuksien (eri tutkimuksissa vaihtelevien) olevan yhteydessä esim. U19 eliittipelaajuteen, ei pitäisi riittää talenttien tunnistamisen perusteeksi. Sama koskee mainintoja siitä, että tiettyjen testien perusteella voidaan sanoa pelaajalla olevan niin ja niin monta kertaa parempi mahdollisuus tulla joksikin. Otamme talenttien tunnistamisessa riskejä, joita meillä kannattaa todella tarkkaan miettiä.

Kuva 3. Talenttien tunnistamisen riskimatriisi (mukailtu Baker et al. 2018).

Urheilijat kuvan valkoisissa bokseissa eivät yleensä ole ongelma, he ovat niin sanotusti helposti tunnistettavia (tässäkin on tosin riskejä, esim. Garrincha oli lapsena hyvin heikko ja kampurajalkainen). Vaaleanharmaissa bokseissa olevat ovat kohtalainen riski, koska he edustavat keskivertoa suorittamista (heistä ei tule eksperttejä, mutta saattavat ottaa paikan muilta / potentiaalisia, mutta nykyinen taso ei korkea). Korkeinta riskiä edustavat urheilijat tummanharmaissa bokseissa, joissa urheilijat voivat olla todella potentiaalisia, mutta eivät pääse mukaan, koska eivät ole sillä hetkellä erityisiä. Tai sitten he näyttävät tällä hetkellä erityisiltä, mutta heidän pitkän tähtäimen potentiaalinsa ei olekaan suuri. Tämäkin ryhmä ottaa potentiaalisten paikkoja valinnoissa. Nyt meillä pitää miettiä, millaisen riskin olemme Suomen kokoisessa maassa valmiita ottamaan. Emme saa hukata potentiaalia koneiston rattaisiin.

Olemme huonoja erottamaan pelaajan nykyisen tason ja hänen potentiaalinsa. Otetaan esimerkki kahdesta tytöstä, joista ensimmäinen on perheestä, jossa positiivisella tavalla ohjataan urheiluun ja tyttö saa kokea erilaisia lajeja, kiinnittyy vaikka jalkapalloon ja menee seuraan harrastamaan. Tässä seurassa on innostava valmentaja, ja tyttö kehittyy taidoissaan nopeasti. Toisessa perheessä yksinhuoltajaäiti tuskailee arjen kanssa eikä kykene antamaan tytölleen virikkeitä liikuntaan. Hänen suvussaan urheiluharrastusta ei pidetä muutenkaan hyvänä asiana, ja jalkapallosta innostunut tyttö saa tuskailla kaiken tämän keskellä. Jossakin vaiheessa hän pääsee kuin pääseekin seuraan pelaamaan. Hän menee itse asiassa samaan seuraan kuin ensimmäinen tyttö, mutta aloittaa 2-joukkueessa. Nyt tyttöjä aletaan vertailemaan keskenään. Kummalla on korkeampi nykyinen taso ja kummalla suurempi potentiaali? Miten pystymme arvioimaan tätä?

Myöskin urheilulajin tulevaisuus on haaste talenttien tunnistamisessa. Ennen Usain Boltin aikakautta talenttien tunnistaminen pikajuoksussa keskittyi muun muassa askeltiheyteen ja voimalla runttaamiseen, ja pitkien tai laihojen juoksijoiden ajateltiin olevan tässä suhteessa jäljessä lyhyempiä. Nyt keskitytään sekä askeltiheyteen että -pituuteen ja monenlaisilla juoksijoilla katsotaan olevan mahdollisuuksia hyviin tuloksiin. Jalkapallo on pelinä muuttunut ja spekulaatiot tulevaisuuden pelistä liittyvät muun muassa mahdollisesti lisääntyvään pallon syöttämismäärään per minuutti ja pallon keskimääräisen liikkumisnopeuden sekä korkeaintensiteettisten liikkeiden lisääntymiseen (Nassis et al. 2020). Millainen peli jalkapallo on 10-15 vuoden päästä, kun kehittämämme ja valitsemamme talentit pääsevät parhaaseen peli-ikäänsä?

***

Jatkoa talenttien kehittämisen ja tunnistamisen ongelmiin

Onko talentti muuttumaton ominaisuus? Ajattelemme aikaisten indikaattorien olevan luotettavia merkkejä tulevaisuuden potentiaalista ja että pystymme tunnistamaan sen aikaisin eikä se ehkä muutu ajan saatossa (Bailey and Collins 2013).

Useat tutkijat ovat esittäneet, että monet huippu-urheiluvaiheeseen ja noviisitasolle jääneitä urheilijoita erottelevat tekijät ilmenevät vasta myöhäisessä murrosiässä. Sitä aiemmin (ja sen jälkeenkin?) meillä on hyvin vaikea ennustaa, kenestä tulee eliittiurheilija (Baker et al. 2018; Bergkamp et al. 2019; Johnston and Baker 2020)

Teknisten, taktisten, psykologisten ja fyysisten ominaisuuksien välillä on kompleksinen vuorovaikutus ja ne kehittyvät eri tahtiin (Pinder et al. 2013). Urheilija ei kehity tyhjiössä ja ympäristö vaikuttaa kehitykseen ja ominaisuuksien ilmenemiseen (Uehara et al. 2020). Esimerkkinä urheilijan psykologia ja siihen liittyen psykologiset testit. Ekologisesta näkökulmasta psykologisten ominaisuuksien ajattelu ihmisen sisäisinä, erillisinä, stabiileina ja ympäristöstä riippumattomina ilmiöinä ei ole järkevää, koska ne ovat yhteydessä esim. sosiaaliseen ympäristöön ja ilmenevät vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa (Sarmento et al. 2018).

Eri ominaisuuksia käsitelleiden ja tulevaisuuden korkeaa suorituskykyä ennustamaan (talenttiutta) pyrkineiden tutkimusten efektikoot ovat yleisesti pieniä. Psykologisten, fyysisten ja muiden testien sensitiivisyys ja ennustearvo ovat heikkoja eikä niiden avulla kyetä luotettavasti tunnistamaan talentteja (Bailey and Collins 2013; Baker et al. 2018; Bergkamp et al. 2019; Johnston and Baker 2020; Murr et al. 2018). Kunnes kykenemme kehittämään luotettavampia testejä, niiden käytössä täytyy olla hyvin varovaisia.

Suuressa osassa talenttien tunnistamistutkimuksia on käytetty dikotomista jakoa korkeaan / matalaan tai ekspertti / noviisi -tasoon (Baker et al. 2018; Johnston and Baker 2020). Kun on testattu esim. 15-vuotiaita urheilijoita ja seurattu heitä 19-vuotiaiksi, urheilijat on tutkimuksen lopussa jaettu joko korkean tai matalan suorituskyvyn omaavien joukkoon. Tämä jako on hyvin karkea eikä kerro vielä siitä, miten urheilijoiden urat jatkuvat. Esim. alle 19-vuotiaana ei-korkealla tasolla pelaavasta voi hyvin tulla ammattipelaaja ja saman ikäisestä maajoukkuepelaajasta aladivaripelaaja.

Seuranta aikuisurheiluun saakka onkin harvinaista tutkimuksissa, joissa on pyritty löytämään korkean tason suoritusta ennustavia tekijöitä. Useat tutkimukset eivät seuraa urheilijoita huippu-urheiluvaiheeseen vaan esim. U19-ikäluokkaan (Bergkamp et al. 2019). Mitä tapahtuu sen jälkeen?

Samoin tutkimusten pienet otoskoot ja ristiriitaiset tulokset ovat ongelmia. Ei ole esimerkiksi selvyyttä varmasti siitä, mitkä ovat ne psykologiset tekijät, jotka ennustavat aikuisiän korkean tason suoritusta. Tulokset ovat vaihdelleet paljon (Bailey and Collins 2013; Baker et al. 2018; Bergkamp et al. 2019; Johnston and Baker 2020; Murr et al. 2018).

Tämä kaikki johtuu osaksi siitä, että käytettyjen testien ekologisuus eli oikeaa peliä vastaavuus on hyvin heikko (Bergkamp et al. 2019; Pinder et al. 2013). Käytetyt testit eivät saa kiinni siitä, mitä on taito tai hyvä pelaajuus jalkapallossa. Tekniikkatestit ovat irrallisia suorituksia, jotka vastaavat hyvin huonosti kompleksista ja dynaamista jalkapallopeliä. Tämä on eri asia kuin taidokkaat jalkapallosuoritukset. Taito- tai tekniikkatesteissä ei esimerkiksi ikinä tutkita taitoa pallottomana. Manchester Cityn toppari Rúben Dias on hyvä esimerkki superpelaajasta pallottomassa vaiheessa. Testejä täytyy kyetä kehittämään pelinomaisempaan suuntaan, jos niiden tekemistä jatketaan laajassa mittakaavassa.

Lisää talenttien tunnistamistutkimusten ongelmia ovat niin sanottu range restriction (RR) (Bergkamp et al. 2019), relative age effect (RAE) ja biologinen ikä (Webdale et al. 2020). RR tarkoittaa talenttitutkimuksissa sitä, että tutkimuksen otos on rajoitettu esimerkiksi talentin tai taidon suhteen eikä otos vastaa koko populaatiota. Tutkimuksissa on usein käytetty otoksena akatemiapelaajia, jossa joukossa on todennäköisesti eri määrä talentteja kuin koko joukossa saman ikäisiä pelaajia. Tämän vuoksi tutkimuksien yleistettävyys suurempaan joukkoon on ongelma.

RAE:sta ja biologisestä iästä on puhuttu jo aiemmin. Edellinen viittaa alkuvuonna syntyneiden suurempaan osuuteen juniorijoukkueissa ja jälkimmäinen ihmisen erilaisiin biologisiin kehityskaariin. Esim. kaksi saman ikäistä pelaajaa saattaa olla biologiselta iältään hyvin eri vaiheissa. Näitä asioita otetaan jossakin määrin huomioon SHA:ssa, mutta ei lähellekään riittävästi.  Jalkapallon taitokisoissa ei huomioida RAE:tä eikä biologista ikää. Kummassakin toiminnassa menestymisen viitearvot ja palaute ovat suhteutettuja kronologiseen ikään.

Tällaisessa toiminnassa lukuisat biologiselta iältään nuoremmat pelaajat saattavat jäädä vanhempien varjoon vuosiksi. Tiedän, että useissa seuroissa on käyty keskustelua siitä, tehdäänkö meillä jotain väärin, ”kun nuo ja nuo pelaajat ovat testeissä huonompia kuin muut.” Testituloksien tulkinnassa pitää olla hyvin huolellinen.

Silti valmennuspäälliköille annetaan SHA:n testeistä palaute ”könttänä” ja hänen pitäisi tämä könttä avata seuransa valmentajille. Valmennuspäälliköt eivät ole psykologian, fysiikan ym. asiantuntijoita. Kuka osaa analysoida ison könttäpalautteen laadukkaasti ja mitä käytännön toimenpiteitä tämä aiheuttaa? Mitä enemmän osa-aluetestejä, sitä vaikeampaa valmentajilla on näitä ymmärtää. Toisaalta mitä enemmän jalkapalloa, sitä paremmin me jalkapallovalmentajat ymmärrämme.

SHA:n testeistä ja SPL:n taitokisoista on esitetty kommentteja liittyen siihen, että mitä pahaa näistä toimista meille olisi. Tätä asiaa voidaan lähestyä vaihtoehtokustannusten näkökulmasta. Vaihtoehtokustannukset ovat menetetty voitto, kun yksi vaihtoehto valitaan toisen sijaan. Käsite on hyödyllinen, koska se muistuttaa meitä kaikkien kohtuullisten vaihtoehtojen tutkimisesta ennen päätöksen tekemistä (Moreau, Macnamara, and Hambrick 2019).

Kun yksilö tekee säännöllisesti jotakin, hän kuluttaa aikaansa siihen eikä muuhun mahdollisesti hyödyllisempään. Yhteiskunnan tasolla tämä tarkoittaa sitä, että taitokisoihin ja vaikeiden testitulosten pähkäilemiseen käytetty aika on pois jostakin muusta mahdollisesti meille hyödyllisemmästä toiminnasta. Sama liittyy tutkimukseen. Kaikki suomalainen jalkapallotutkimus, joka ei ole peliä, on pois peliin ja sen harjoitteluun käyttämästämme tutkimuksesta. Tämä liittyy Bronfenbrennerin malliin ja arvostuksiimme. Mitä arvostamme, sitä tutkimme ja niin edelleen.

***

Mitä näemme?

Clever Hans oli 1900-luvun alussa elänyt hevonen, joka väitetysti osasi laskea ja tehdä muita älykkyyttä vaativia tehtäviä. Hänen omistajansa William von Osten käytti Hansia yleisötilaisuuksissa, joissa Hans tosiaan näytti osaavan laskea. Kävi kuitenkin ilmi, että Clever Hans ei oikeasti osannut laskea vaan hän seurasi tarkasti ihmisten aivan pieniäkin eleitä ja ilmeitä antaessaan vastauksen. Clever Hansin tarinaa on käytetty esimerkkinä ns. pygmalion-efektistä, jossa ihmisten asettamat odotukset käyvät toteen. Ilmiöstä kirjoittaa mm. Rutger Bregman kirjassaan Humankind: A Hopeful History.

Ilmiön tieteellisyys on kyseenalaistettu, vaikka jotkut ovat löytäneet siitä hieman näyttöä (Siekanska, Blecharz, and Wojtowicz 2013). Pohdinta on kuitenkin kiinnostava. Urheilussa ilmiö voisi esiintyä näin: Jos ajattelemme urheilijan olevan talentti tai timantti, niin käyttäydymme häntä kohtaan pieninkin elkein positiivisesti. Lapset ja nuoret näkevät nämä pienet elkeet tarkasti. Jos taas emme usko pelaajan talenttiuteen, niin saatamme alitajuisesti osoittaa sen hänelle pienin tai suurin elkein ja sanoin. Tätä kutsutaan Golem-efektiksi.

Ongelma tässä kaikessa on se, että usein ajatellaan talentin olevan joku pysyvä (ehkä geeneistä saatu) ominaisuus, jota ei voi muuttaa (Bailey and Collins 2013). Voisimme ajatella mieluummin niin, että lapsilla ja nuorilla on potentiaalia. Muistetaan Martin Rooneyn valmentaja ja ”jokainen on timantti.”

***

Sosiokulttuuriset rajoitteet ja esimerkki Brasiliasta

Lyhyesti takaisin kulttuuriin. Sosiokulttuuristen vaikutusten ymmärtäminen urheilijoiden poluilla on meille tärkeä tehtävä. Miksi Brasiliasta tulee tietynlaisia pelaajia ja miksi meiltä Suomesta tietynlaisia? Brasiliassa on paljon korruptiota eikä viranomaisiin luoteta. He vievät kansan rahat, joten heitä pitää huijata. Tätä huijaamiskulttuuria kutsutaan nimellä malandragem. Siitä on kehittynyt käytännön elämään ilmiö nimeltä ginga, joka jalkapallossa esiintyy harhauttavana vartalon liikkeenä. Brasilialaispelaajilla on ginga (Uehara et al. 2020). Mitä suomalaisilla pelaajilla on ja miksi?

Hyvä pelaaja kehittyy useiden erilaisten toistensa kanssa vuorovaikutuksissa olevien vaikuttajien keskellä. Eksperttitaso jalkapallossa on hyvin monimutkainen ilmiö, jota on vaikea saada kiinni reduktionistisilla kehittämisohjelmilla ja testipattereilla. Tähän vaaditaan kokonaisvaltaisempaa tutkimusotetta, jossa oikeasti osien analysoinnin sijaan pyritään osien välisen vuorovaikutuksen ja niistä syntyvien ilmiöiden analyysiin (Araújo et al. 2017; Uehara et al. 2020). Suomalaisessa ympäristössä on useita erilaisia asenteita ja käyttäytymismalleja, jotka vaikuttavat urheilijoiden kehittymiseen (jotkut positiivisesti, toiset negatiivisesti). Meillä täytyy ymmärtää nämä ilmiöt eikä jäädä jumiin vanhoihin ajatusmalleihin.

Fokuksen pitäisi olla enemmän siinä, mitä ympäristössämme tapahtuu ja miten voimme siihen vaikuttaa. Tämä tarkoittaa suurempien suuntaviivojen lisäksi aivan käytännön työtä. Miten luomme joukkueelle urheiluun kiinnittymistä ja kehittymistä edistävän ilmapiirin? Muiden muassa Keith Davids ja Carl Woods ovat puhuneet oppimisympäristöjen rakentamisesta (Woods et al. 2020). Tähän voimme vaikuttaa liittotasolla koulutuksen kehittämisenä ja osaamisen levittämisenä joka Suomen kolkkaan. Tähän EI tarvitse testien levittämistä joka Suomen kolkkaan.

***

Mitä tilalle?

Lähestymme kirjoituksen loppua ja nyt sitten kysymme, mitä SHA:n testien ja SPL:n taitokisojen tilalle. Bonney ja kollegansa (2019) (kuva 4.) ovat esitelleet joukkueurheilulajeihin viisiportaisen suorituskyvyn testaamisen mallin, jota käyn nyt läpi.

Kuva 4. Suorituskyvyn testaamisen malli joukkueurheilulajeihin (mukailtu Bonney et al. 2019).

Mallin alatasolla on notaatioanalyysi pelistä, jonka avulla etsitään pelissä tapahtuvia avainsuorituksia. Alatasoilla (1-2) on laboratorio- ja kenttätestejä, jotka ovat eristettyjä teknis-taktis-fyysis-psyykkis-testejä. Tasot 3-4 sisältävät kenttä- ja pienpelitestejä, joiden edustavuus suhteessa peliin on suurempi. Näissä ympäristöissä pelaajat altistuvat epävakaille ja dynaamisille ympäristöille samoin kuin pelissä. Tasojen 3-4 testeissä ei jaotella pelaajaa moneen eri osa-alueeseen vaan arvioidaan hänen kykyjään pelata tilanteita tai pelejä. Pelaajan osaaminen tulee parhaiten esille toimintana pelissä, jossa spesifin informaation ja toiminnan välinen kytkentä on voimakkaimmillaan.

***

Tilannetestit ja pienpelit

Pelin dynamiikka perustuu vuorovaikutukseen. Jalkapalloteot voivat olla joko pallollisia tai pallottomia ja suurin osa pelissä tapahtuvista jalkapalloteoista on pallottomia. Erilaisten pienpelien käytön puolesta talenttien kehittämis- ja tunnistamisohjelmissa ovat puhuneet useat tutkijat (Davids et al. 2013; Silva et al. 2014). Itse olen puhunut myös ”tilannetestien” puolesta, jotka pyritään rakentamaan oikeaa peliä vastaaviksi.

Yksinkertaisia pelitestejä voisivat olla esim. Horst Weinin 1v1-päätypeli (kuva 5.), jossa saadaan nopeasti toistoja eri vastustajia vastaan. Kyseisessä testissä pääsisimme näkemään pallollista ja pallotonta toimintaa: Kuka tekee ohituksia, kuka estää niitä? Toinen mahdollisuus on yksinkertainen 2v2-minimaalipeli (syöttölinjojen avaaminen, linjan murtaminen syötöllä, prässääminen ja peittäminen, kahden pelaajan yhteistyö) samoin periaattein, joissa minijoukkueita vaihdellaan joka pelin jälkeen. Useita lyhyitä pelejä kyetään tekemään nopeasti.

Kuva 5. Ehdotuksia testeiksi. A. Horst Weinin 1v1-päätypeli. B. 2v2 -minimaalipeli.

Nämä edustavat edellisessä diassa esitellyn suorituskyvyn testaamisen mallin toiseksi ja kolmanneksi ylintä tasoa ennen oikeaa peliä ja ovat erittäin edustavia suhteessa nykyisiin rajoittuneisiin testeihin. Pelaajien informaatio-toiminta -yhteys on vahvempi, toiminta on pelinomaisempaa ja rikkaampaa.

Esitykseni ovat ehdotuksia, joita voitaisiin helposti kehittää yhteistuumin lisää.

Oikean pelin ollessa kaikkein rikkain pelaajan taidokkaasta suorituksesta kertovan testin, voimme toki miettiä, kannattaako paljon muita testejä edes olla? Mitä tulee tilannetestien, pienpelien sekä oikeiden pelien analysointiin, niitä voidaan analysoida Bonneyn ja kollegoiden (2019) esittämän viitekehyksen pohjalta sekä laadullisin että määrällisin menetelmin. Laadulliset menetelmät voivat sisältää ns. ekspertin analyysiä, jota käytetään esim. täällä Portugalissa useissa seuroissa. Siinä valmentajat analysoivat harjoituksia ja pelejä kehittämiensä arviointimenetelmien pohjalta.

Lampinen (2020) kritisoi kirjoituksessaan suomalaisten valmentajien pelin ymmärtämistä. Uskon suomalaisten valmentajien pelin ymmärryksen olevan koko ajan paremmalla tasolla ja että sitä voidaan lisätä pelitestistön avulla: kun valmentaja analysoi pelitestejä, oppii hän ymmärtämään taidon eri tavoin kuin katsoen pomputtelu- tai pääpuskutestiä.

Määrälliset menetelmät voisivat olla sekä perinteistä tapahtumadataa, esim. ohitukset, ohituksen estot, syötöt, syötönkatkot ym. Tätä toimintaa kuitenkin kehitettäisiin myös ns. kehittyneiden analyysimenetelmien suuntaan, joissa pyritään esim. pelaajien liikedataa analysoimalla ymmärtämään heidän toimintaansa kentällä. Tämä auttaisi meitä pelin ymmärtämisenä kompleksisena systeeminä.

Tällä tavalla voidaan sekä testata pelaajia että kouluttaa valmentajia ymmärtämään harjoitteita ja löytämään niistä oleellisia asioita. Valmentajien kouluttaminen ymmärtämään ja arvioimaan pelinomaista toimintaa on tärkeämpi asia meille suomalaisille kuin että tehdään laajasti osa-aluetestejä ja koulutetaan valmentajia analysoimaan testituloksia. Tämä toiminta auttaisi valmentajiamme kehittämään harjoitteiden ja pelien analysointitaitoja, jotka ovat heille erittäin tärkeitä. Tässä siis testaisimme sekä kehittäisimme valmennusta.

Samoin pelaajien jalkapalloon rakastuminen ja pelin oppimaan ymmärtäminen tapahtuu paljon rikkaammin, kun keskitymme vielä enemmän itse peliin.

Maailmalla mennään eteenpäin ja esitettyä toimintaa ollaan kehittämässä (van Maarseveen et al. 2017; Cobb et al. 2018). Voimme organisoituna ja korkeasti koulutettuna yhteiskuntana olla tässä kehityksessä eturintamassa. Tämä vaatii paradigman muutosta ja tutkimus- sekä kehittämistoiminnan fokuksen siirtoa kohti peliä.

***

Lopuksi

Iso haaste talenttien kehittämis- ja tunnistamisohjelmissa on se, että valmentajat keskittyvät rajoittuneisiin testeihin ja niiden tuloksiin (esim. fyysiset ja tekniset ominaisuudet), aliarvioivat jalkapallopelin kompleksisen luonteen, taidon vuorovaikutuksellisuuden ja ympäristön vaikutuksen kehittymiseen. Otamme riskejä hukata timantteja liukuhihnalta roskiin. Tämä johtuu historiastamme ja positivistisen sekä reduktionistisen ajattelun kulttuurista. Pilkomme ihmisen osiin ja mittaamme sekä analysoimme osia irrallaan toisistaan.

Tämä ei ole holismia, jossa pyritään ymmärtämään osien välistä vuorovaikutusta ja ihmistä ympäristössään. Peli on vuorovaikutuksellista ja yhdessä tehtävää toimintaa, jossa vietetään lyhyitä aikoja pallon kanssa ja erittäin pitkiä aikoja ilman palloa. Ehdotan, että siirrymme positivismista ja reduktionismista kohti interpretivismiä ja holismia ja yhdistämme eri lähestymistapojen hyvät puolet toimintaamme.

Kirjoituksessani esitettyjen perusteiden pohjalta väitän, että taitokisat pitää lopettaa. Ne eivät tuo meille suomalaisille laajassa skaalassa lisäarvoa, päinvastoin ohjaavat meitä rajoittuneisiin taitokäsityksiin. Taitokisat tukevat olemassa olevaa kulttuuria, joka voi olla haitallista pelaajien kehitykselle, valmentajille ja muille lajin parissa toimiville. Taitokisojen laajasta motivaatiota lisäävästä vaikutuksesta ei ole esitetty yhtään luotettavaa todistetta. Toistan, ei yhtään luotettavaa todistetta. Talenttien tunnistamista ei taitokisojen avulla voida tehdä eikä tarvitsekaan.

Laajat ja erityisesti pelaamisesta sekä kehittymisestä irralliset testit eivät tue lasten motivaation kehittymistä. Lasten motivaatiota tukevat monen muun asian kanssa hyvä valmennus ja tätä kautta lisääntynyt kyky pelata peliä. Taitokisojen osallistujamäärä on syystäkin pienentynyt viime vuosina. Kaikki muut maat, toistan kaikki muut maat, ovat tajunneet tällaisen toiminnan hyödyttömyyden. Taitokisojen tilalle ei tarvitse synnyttää väkisin mitään uutta vaan ohjata rahat koulutustoimintaan.

Taitokisoja vastaan esittämäni kritiikin lisäksi olen esittänyt vahvoja argumentteja SPL:n kehittymisen seurantakonseptin te-ta-fys-psy-testipatteria kohtaan. SHA:n kehittymisen seurannan testipatteri täytyy rajusti päivittää vastaamaan nykypäivän tarpeita. Ehdotukseni on, että karsitaan turhia testejä pois ja keskitytään enemmän ydinasioihin eli peliin. Kun testistöä viedään enemmän pelin suuntaan, auttaa se valmentajia, pelaajia ja koko suomalaista jalkapalloyhteisöä ymmärtämään sitä paremmin. Jalkapalloilijan osaaminen tulee parhaiten esille pelinomaisissa suorituksissa ja itse pelissä, kun vain osaamme niitä katsoa ja halutessamme seurata erilaisin mittarein. Pelinomaisten suoritusten ja pelin analysointiin eli taitoon jalkapallossa tulee tämän vuoksi panostaa entistä enemmän.

Pelaajien kehittyminen on monimutkaista ja epälineaaria. Talenttien kehittämistä ja tunnistamista pitää kehittää kapeasta ja köyhästä näkökulmasta holistisempaan ja rikkaampaan näkökulmaan, jotta emme tekisi talenttien tunnistelemista. Otamme tällä hetkellä isoja riskejä sen suhteen, että hukkaamme potentiaaliset timantit. Pois talentista, tilalle potentiaali!

Rahat voidaan allokoida uudelleen valmennuksen kehittämiseen ja taitokäsitysten päivittämiseen. Yksi SHA:n hyviksi koetuista asioista on pelit ja palaute niistä, keskitytään näihin. Lisäksi haasteemme on enemmän parempia valmentajia lapsillemme. Lisärahaa koulutukseen, lisää ihmisiä antamaan palautetta valmentajille, lisää ihmisiä kouluttamaan taidosta jalkapallossa, lisää hyvää valmennusta lapsillemme!

***

Jani Sarajärvi (@SarajarviJani)

Lähteet

Araújo, Duarte, Cristina Fonseca, Keith Davids, Júlio Garganta, Anna Volossovitch, Regina Brandão, and Ruy Krebs. 2010. “The Role of Ecological Constraints on Expertise Development.” Talent Development & Excellence 2(2):165–79.

Araújo, Duarte, Robert Hristovski, Ludovic Seifert, João Carvalho, and Keith Davids. 2017. “Ecological Cognition: Expert Decision-Making Behaviour in Sport.” International Review of Sport and Exercise Psychology 1–25.

Bailey, Richard, and David Collins. 2013. “The Standard Model of Talent Development and Its Discontents.” Kinesiology Review 2(4):248–59.

Baker, Joseph, Jörg Schorer, and Nick Wattie. 2018. “Compromising Talent: Issues in Identifying and Selecting Talent in Sport.” Quest 70(1):48–63.

Bergkamp, Tom L. G., A. Susan M. Niessen, Ruud. J. R. den Hartigh, Wouter G. P. Frencken, and Rob R. Meijer. 2019. “Methodological Issues in Soccer Talent Identification Research.” Sports Medicine 49(9):1317–35.

Bonney, Nathan, Jason Berry, Kevin Ball, and Paul Larkin. 2019. “Australian Football Skill-Based Assessments: A Proposed Model for Future Research.” Frontiers in Psychology 10(429):1–11.

Cobb N. M., Viswanath Unnithan and Allistair P. McRobert. 2018. The validity, objectivity, and reliability of a soccer-specific behaviour measurement tool. Science and Medicine in Football.

Davids, Keith, Duarte Araújo, Vanda Correia, and Luís Vilar. 2013. “How Small-Sided and Conditioned Games Enhance Acquisition of Movement and Decision-Making Skills:” Exercise and Sport Sciences Reviews 41(3):154–61.

Eerikkilän urheiluopisto. Jalkapallon kehittymisen seuranta -tapahtumat. Haettu: 14.10.2020. https://eerikkila.fi/urheilu/jalkapallo/jalkapallon-kehittymisen-seuranta-tapahtumat/

Güllich, Arne. 2014. “Selection, de-Selection and Progression in German Football Talent Promotion.” European Journal of Sport Science 14(6):530–37.

Inkilä, Ville, and Hannele Forsman. 2020. [PDF]. Vaikuttavuusanalyysi: kehittymisen seurantakonseptit. Suomen Palloliitto ry., Eerikkilä Sport & Outdoor Resort.

Johnston, Kathryn, and Joseph Baker. 2020. “Waste Reduction Strategies: Factors Affecting Talent Wastage and the Efficacy of Talent Selection in Sport.” Frontiers in Psychology 10(2925).

Kylmänen, Erkki. 2017. Alkuvuoden lapset jyräävät urheilussa, ja se voi vaikuttaa kansanterveyteen – HS selvitti, miksi loppuvuonna syntyneet jäävät alakynteen. Helsingin Sanomat, 1.2.2017. Haettu: 10.1.2020. https://www.hs.fi/urheilu/art-2000005068949.html

Lampinen, Kyösti. 2020. Vieraskynä: Sarajärven harharetki – Kyösti Lampisen vastine Jani Sarajärven kirjoitukseen. Suunnanmuutos. Haettu 21.1.2021. https://jalkapalloblogi.com/2020/12/30/vieraskyna-sarajarven-harharetki-kyosti-lampisen-vastine-jani-sarajarven-kirjoitukseen/

Moreau, David, Brooke N. Macnamara, and David Z. Hambrick. 2019. “Overstating the Role of Environmental Factors in Success: A Cautionary Note.” Current Directions in Psychological Science 28(1):28–33.

Murr, Dennis, Philip Feichtinger, Paul Larkin, Donna O‘Connor, and Oliver Höner. 2018. “Psychological Talent Predictors in Youth Soccer: A Systematic Review of the Prognostic Relevance of Psychomotor, Perceptual-Cognitive and Personality-Related Factors” edited by A. Blanch. PLOS ONE 13(10):e0205337.

Nassis, George P., Andrew Massey, Philipp Jacobsen, Joao Brito, Morten B. Randers, Carlo Castagna, Magni Mohr, and Peter Krustrup. 2020. “Elite Football of 2030 Will Not Be the Same as That of 2020: Preparing Players, Coaches, and Support Staff for the Evolution.” Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sports 30(6):962–64.

Pakkanen, Mitri. 2016. Miten suomalaiset saadaan ymmärtämään jalkapalloa? Ilta-Sanomat. Haettu: 17.12.2020. https://www.is.fi/jalkapallo/art-2000001121156.html

Pinder, Ross A., Ian Renshaw, and Keith Davids. 2013. “The Role of Representative Design in Talent Development: A Comment on ‘Talent Identification and Promotion Programmes of Olympic Athletes.’” Journal of Sports Sciences 31(8):803–6.

Sarmento, Hugo, M. Teresa Anguera, Antonino Pereira, and Duarte Araújo. 2018. “Talent Identification and Development in Male Football: A Systematic Review.” Sports Medicine 48(4):907–31.

Siekanska, Małgorzata, Jan Blecharz, and Agnieszka Wojtowicz. 2013. “The Athlete’s Perception of Coaches’ Behavior Towards Competitors with a Different Sports Level.” Journal of Human Kinetics 39(1):231–42.

Silva, Pedro, Ricardo Duarte, Jaime Sampaio, Paulo Aguiar, Keith Davids, Duarte Araújo, and Júlio Garganta. 2014. “Field Dimension and Skill Level Constrain Team Tactical Behaviours in Small-Sided and Conditioned Games in Football.” Journal of Sports Sciences 32(20):1888–96.

Uehara, Luiz, Chris Button, Mark Falcous, and Keith Davids. 2016. “Contextualised Skill Acquisition Research: A New Framework to Study the Development of Sport Expertise.” Physical Education and Sport Pedagogy 21(2):153–68.

Uehara, Luiz, Chris Button, John Saunders, Duarte Araújo, Mark Falcous, and Keith Davids. 2020. “Malandragem and Ginga: Socio-Cultural Constraints on the Development of Expertise and Skills in Brazilian Football.” International Journal of Sports Science & Coaching 0(0):1-14.

van der Breggen, Jorg and Jan Verbeek. 2020. Building an Evidence Based Youth Football Development Programme. MSAI 2020 Webinars #7. Haettu 1.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=DVTXzN0fE0k

van Maarseveen, Mariëtte J. J., Raoul R. D. Oudejans and Geert J.P. Savelsbergh. 2017. System for notational analysis in small-sided soccer games. International Journal of Sports Science & Coaching, 12(2):194–206.

Vélez-Agosto, Nicole M., José G. Soto-Crespo, Mónica Vizcarrondo-Oppenheimer, Stephanie Vega-Molina, and Cynthia García Coll. 2017. “Bronfenbrenner’s Bioecological Theory Revision: Moving Culture From the Macro Into the Micro.” Perspectives on Psychological Science 12(5):900–910.

Webdale, Kelly, Joseph Baker, Jörg Schorer, and Nick Wattie. 2020. “Solving Sport’s ‘Relative Age’ Problem: A Systematic Review of Proposed Solutions.” International Review of Sport and Exercise Psychology 13(1):187–204.

Woods, Carl T., Ian McKeown, Martyn Rothwell, Duarte Araújo, Sam Robertson, and Keith Davids. 2020. “Sport Practitioners as Sport Ecology Designers: How Ecological Dynamics Has Progressively Changed Perceptions of Skill ‘Acquisition’ in the Sporting Habitat.” Frontiers in Psychology 11(654):1–15.

4 hyökkäyspelin periaatetta, jotka valmentaja voi organisoida joukkueensa pelaamiseen

Viime vuosina suomalaisessakin valmennuskeskustelussa on tullut enemmän esille periaatteiden kautta valmentaminen. Mitä periaatteet tarkoittavat pallopelien kontekstissa ja mistä niiden käyttäminen valmentamisessa on lähtöisin?

Kolmisenkymmentä vuotta sitten Portugalissa Porton yliopiston urheilutieteiden professori Vítor Frade kyllästyi siihen asti vallalla olleisiin jalkapallon harjoitusmetodeihin. Koska pelaamisen kehittäminen oli nähty siihen asti pääosin yksittäisten pelaajien ominaisuuksien kehittämisen kautta, Frade halusi kehittää pallopeliin paremmin sopivan lähestymistavan ja metodologian. Työssä apuna käytettiin muun muassa kaaosteoriaa, fysiologiaa, kompleksisuusteoriaa ja neuropsykologiaa. Näiden pohjalta syntyi metodologia, josta käytetään nimitystä Tactical periodization.

Frade ja kumppanit käsittivät jalkapallon enemmän systeeminä, jossa pelaajat ja joukkueet vuorovaikuttavat keskenään. Lisäksi haluttiin, että kaikissa harjoitteissa olisi mukana jokainen pelin neljästä vaiheesta ja harjoitteiden tulisi simuloida aitoa ottelutilannetta. Fyysinen harjoittelu nähtiin edelleen tärkeänä, mutta alettiin nähdä, että fyysisten toimintojen tuli liittyä aina jollain tavalla taktiseen tarkoitukseen. Tämä oli iso muutos aiempaan, jolloin pelaajien harjoittelu koostui lähinnä peliin liittymättömästä fysiikkaharjoittelusta sekä mekaanisista taitoradoista.

Tactical periodizationin näkemyksen mukaan jalkapalloharjoittelun tulee perustua siihen, miten joukkue haluaa pelata. Tämän pohjalta syntyi termi pelimalli, joka on valmentajan luoma perusta joukkueen pelaamalle pelille. Pelimalli koostuu periaatteista sekä alaperiaatteista.

Periaatteiden tarkoitus on luoda jalkapallopelin kaaoksen keskelle ennakoitavuutta sekä pelaajille yhteisen näkemyksen siitä, kuinka pelin eri tilanteissa tulisi toimia. Ne ovat ikään kuin yleisiä ohjenuoria pelin asettamiin haasteisiin – eivät esimerkiksi valmentajan asettamia valmiita mekaanisia kuvioita.

Fraden aloittamaa työtä ja Tactical periodization -metodologiaa ovat vuosien saatossa hyödyntäneet ja kehitelleet eri huippuvalmentajat José Mourinhosta Liverpoolin Pepijn Lijndersiin.

Tactical periodization -metodologia sisältää myös esimerkiksi viikon harjoitusten rytmittämisen mallin taktisen sekä fyysisen rasituksen mukaan, mutta keskityn tässä artikkelissa avaamaan periaatteita muutaman esimerkin avulla.

Alla esitetyt periaatteet ovat omia subjektiivisia näkemyksiäni laadukkaasta pelaamisesta. Tactical periodization ei anna valmentajille valmiita periaatteita, joita kaikkien tulisi noudattaa vaan metodologian mukaan pelimalli on valmentajan henkilökohtainen idea pelaamisesta ja metodologia kannustaa kaikkia valmentajia luomaan rohkeasti oman pelimallinsa.

Periaate 1: Puhdas eteneminen ensimmäisen linjan ohi

Alaperiaatteet: sijoittuminen kaistoille, edun luominen, pallon liikuttaminen

Kuten espanjalainen valmentaja Juan Manuel Lillo on todennut, avaamisvaiheessa tulisi pyrkiä puhtaaseen etenemiseen, jolloin hyökkäyspelin seuraavat vaiheet ovat paljon helpompia.

Puhtaalla etenemisellä jalkapallossa tarkoitetaan sitä, että joukkue pystyy etenemään seuraavaan linjaan ilman 1v1-tilannetta tai vastustajan painetta pallolliseen pelaajaan. Jotta puhdas eteneminen on mahdollista, joukkueella on oltava muutamia alaperiaatteita.

Ensiksi kannattaa tarkastella joukkueen pelaajien sijoittumista kentän kaistoille. Kentän kaikki viisi kaistaa tulisi olla täytetty tasaisesti ja joukkueen pelitilan tulisi olla riittävän laaja. Yleisesti kaistat kannattaa täyttää siten, että joukkueella on kaksi pelaajaa molemmilla laitakaistoilla luomassa leveyttä ja topparit ovat sijoittuneet välikaistoille. Lisäksi, jos joukkue pelaa kolmella keskikenttäpelaajalla, näiden kannattaa sijoittua eri kaistoille toisiinsa nähden. Kahden keskikenttäpelaajista kannattaa sijoittua myös riittävän ylös seuraavan linjan tasalle, jotta pelitila laajenee ja tyhjää tilaa muodostuu esimerkiksi ensimmäisen linjan ohittamiseen kuljettamalla.

Toiseksi puhtaan etenemisen mahdollistamisessa korostuu määrällisen edun luominen. Tämä tarkoittaa sitä, että joukkueella tulisi olla ensimmäisessä linjassa vähintään yksi pelaaja enemmän kuin vastustajalla.

Määrällisen edun luomiseen ensimmäistä linjaa vastaan on kaksi erilaista tapaa. Jos vastustajan puolustusblokki on ylempänä, joukkueen kannattaa luoda ylivoima tuomalla maalivahti pelaamaan ensimmäistä prässilinjaa vastaan. Jos vastustajan blokki on lähempänä puolta kenttää, joukkue voi tiputtaa yhden keskikenttäpelaajista toppareiden väliin ja luoda näin vastustajan ylintä prässilinjaa vastaan 3v2-tilanteen.

Usein puhtaan etenemisen mahdollistamiseksi joukkueen on lisäksi liikutettava palloa, joten se on kolmas alaperiaate. Pallon liikuttaminen tehdään vapaan pelaajan löytämiseksi ja, jotta se on mahdollista, palloa syöttämällä täytyy pyrkiä liikuttamaan myös vastustajaa. Jos pallo liikkuu vain keski- ja välikaistoilla, vastustajan on helppo pysyä vain muodossaan eikä välejä synny. Palloa kannattaa pyrkiä siis käyttämään myös laitakaistoilla, jotta vastustajan on suurempi mahdollisuus tehdä virheitä sijoittumisessaan ja vapaa pelaaja löytyy todennäköisemmin.

Kuva 1: Vasemmalla joukkue on sijoittunut kaistoille tasaisesti, keskellä joukkue on muodostanut määrällisen edun tiputtamalla keskikenttäpelaajan toppareiden väliin, oikealla joukkue liikuttaa palloa ja löytää vapaan pelaajan.

Periaate 2: Eteneminen säilyttäen etu

Alaperiaatteet: edun luominen, pallon liikuttaminen, intensiteetin muuttaminen, tasapaino

Jalkapallossa pelin vaiheet eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne voivat toimia limittäin ja linkittyvät toisiinsa. Ensimmäisen linjan puhdas ohittaminen linkittyy vahvasti pelin seuraavaan vaiheeseen eli rakenteluvaiheeseen. Ensimmäisen linjan puhtaasta ohittamisesta saavutettu etu pitäisi pystyä säilyttämään sekä etenemään kentällä.

Laadukkaasti periaatteiden kautta organisoitu jalkapallojoukkue luottaa etenemisessään todennäköisyyksiin. Alivoimaisena ilman etua eteenpäin puskeminen voi toimia yksittäisissä tilanteissa, mutta pitkässä juoksussa joukkueen rakentelu ei tule olemaan kovinkaan tehokasta.

Rakenteluvaiheessa ensimmäiseksi huomio kannattaa kiinnittää siihen, kuinka joukkue luo etutilanteita vastustajan keskikenttälinjaa vastaan. Edun voi luoda positionaalista etua hyödyntäen, jolloin kaksi keskikenttäpelaajista sijoittuu vastustajan keskikenttälinjan yläpuolelle, linjojen väleihin. Joukkue voi myös pyrkiä mudostamaan määrällisen edun laitakaistalle toisen keskikenttäpelaajan, laitapelaajan ja laitapakin muodostaman kolmion avulla.

Aina etua ei ole mahdollista luoda , jolloin joukkueen kannattaa pyrkiä jälleen liikuttamaan palloa. Pallon liikuttaminen voi tapahtua kentän sivuttaissuunnassa kaistalle, jossa joukkueella on ylivoima. Joukkue voi myös liikuttaa palloa kentän syvyyssuunnassa, jolloin tarkoituksena on saada vastustajaa liikkumaan ja tilat linjojen välissä kasvavat. Pelaajien tulisi sijoittua kentälle siten, että pallon liikuttaminen on mahdollista. Usein käy niin, että pallon ollessa esimerkiksi laitakaistalla, kaikki kolme keskikenttäpelaajaa sijoittuu samalle ja lähimmälle kaistalle. Joukkueen keskikenttäpelaajien kannattaa pyrkiä sijoittumaan siten, että lähimmällä välikaistalla on yksi pelaaja ja keskikaistalla eri korkeudella kaksi pelaajaa.

Jotta eteneminen edulla on mahdollista, joukkueen tulee osata muuttaa intensiteettiä. Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että kun on mahdollista edetä, joukkue kasvattaa pelitekojen intensiteettiä (kuljetukset ja liikkuminen vauhdikkaammin, syötöt kovempia). Jos etu menetetään etenemisyrityksen aikana, joukkueen tulisi pienentää intensiteettiä, syöttää pallo ahtaasta tilasta pois ja jatkaa rauhallisemmilla syötöillä uuden edun etsimistä.

Viimeinen alaperiaate on tasapaino, jolla valmistaudutaan tilanteenvaihtoihin. Joukkueen tulee pystyä säilyttämään tasapaino jokaisessa pelin vaiheessa. Jos tasapainoa ei ole, vastustaja voi pallon riistäessään saada ison edun vastahyökkäyksiä, jotka näkyvät varmasti tulostaululla ja sarjataulukossa. Tasapainoa joukkue voi hyökätessä ylläpitää siten, että toppareiden edessä pelintekoalueella on aina vähintään yksi pelaaja. Lisäksi kun pallo on vastakkaisella puolella, painottoman puolen laitapuolustajan kannattaa liikkua lähemmäs toista topparia puolustusvalmiuden ylläpitämiseksi. Näin vastustajan hyökkääjiä vastaan on jatkuvasti määrällinen ylivoima.

Kuva 2: Vasemmalla joukkue muodostaa edun keskikenttälinjaa vastaan, keskellä joukkue liikuttaa palloa kaistalle, jossa sillä on etu, oikealla joukkue etenee tasapainon säilyttäen – vastustajan hyökkääjiä vastaan on 4v2-ylivoima.

Periaate 3: Eteneminen syöttöalueille

Alaperiaatteet: edun luominen, pallon liikuttaminen, tasapaino

Kuten todettua, laadukas jalkapallojoukkue luottaa pelaamisessaan todennäköisyyksiin. Aikaisemmissa pelin vaiheissa todennäköisyydet liittyivät edun kautta etenemiseen, kun taas maalintekotilanteen luomisessa joukkueella tulee olla yhtenäinen näkemys, miltä alueilta pallon toimittaminen maalille saa korkean onnistumisprosentin. Korkea onnistumistodennäköisyys tarkoittaa tässä sitä, kuinka mahdollisesti syötön jälkeen joukkue pääsee yrittämään maalintekoa niin sanotulta ykkösalueelta.

Korkean todennäköisyyden syöttöihin ei kuulu keskitykset kaukaa sivurajalta, joten joukkueen kannattaa pyrkiä etenemään syöttöalueille. Parhaiksi syöttöalueiksi voidaan laskea boksin reunat sekä boksin ulkopuolelle jäävät kulmat. Jälkimmäinen syöttöalue tunnetaan alueena, josta Manchester Cityn Kevin de Bruyne antaa usein kierteisiä syöttöjään hyökkääjille.

Näille alueille edetäkseen, joukkueen tulee pystyä jälleen luomaan etutilanteita vastustajan pelaajia vastaan. Maalintekotilannetta luotaessa laidalta, joukkueen kannattaa pyrkiä luomaan määrällinen etu vastustajan laitapuolustajaa vastaan. Käyttökelpoinen tapa tähän on aloitteet syvyyteen välikaistaa pitkin: jos laitapelaajalla on pallo jalassa, esimerkiksi toinen ylempi keskikenttäpelaaja voi liikkua välikaistaa pitkin selustaan ja saada pallon lähelle syöttöaluetta. Jotta liikkeet välikaistaa pitkin ovat mahdollisia, kyseinen väli kannattaa jättää tyhjäksi liikettä varten ja tehdä sitä pitkin vain yksi liike, jotta tilat eivät tukkeudu. Määrällisen edun lisäksi myös laadullinen etu on mahdollinen: jos laitapelaaja pääsee hyvään vauhtiin isossa tilassa eikä pallollisen puolustajalla ole tukea, kannattaa laitapelaajan haastaa 1v1-tilanteessa.

Paras mahdollinen syöttöalue voi myös muuttua tilanteen aikana. Tällöin joukkueen pitäisi pystyä hyödyntämään pallon liikuttamisen alaperiaatetta. Esimerkiksi joukkueen edetessä syöttöalueen lähettyville, vastustaja voi tuoda nopeasti pelaajia pallollisen lähelle, jolloin syöttäminen maalille on haastavaa. Joukkueen kannattaa pyrkiä näissä tilanteissa liikuttamaan pallo toiselle syöttöalueelle boksin ulkopuolelle. Jos syöttäminen maalille ei ole sieltäkään mahdollista, on pallon liikuttamista jatkettava alueelle, josta eteneminen maalipaikkaan olisi todennäköisempää.

Myös maalintekotilanteen luomisen vaiheessa joukkueen tulee säilyttää tasapaino tilanteenvaihdon varalle. Nyrkkisääntönä toimii se, että vastustajan hyökkääjiä vastaan on hyvä pitää kahden pelaajan ylivoima

Kuva 3: Vasemmalla joukkue muodostaa määrällisen edun laitapuolustajaa vastaan ja etenee syöttöalueelle 1, keskellä vastustaja tuo pelaajia pallon lähelle syöttöalueella 1, joten joukkue liikuttaa pallon syöttöalueelle 2, oikealla joukkue säilyttää tasapainon tilanteenvaihdon varalle.

Periaate 4: Viimeistely korkean maalinteko-odottaman alueilta

Alaperiaatteet: maalintekoalueiden täyttäminen, pelattavaksi liikkuminen, vapaimman pelaajan löytäminen

Muutama päivä sitten julkaistu tilasto Erling Hålandista osoittaa, että jalkapallomaailma on suhtautuu nykyisin eri tavalla maalintekoon kuin aiemmin. Håland on pelannut Dortmundissa hieman yli vuoden ja on laukonut boksin ulkopuolelta ainoastaan kolme kertaa. Tämä kertoo toki Hålandista itsestään pelaajana, mutta taustalla on myös joukkueen harjoittelemia periaatteita. Viimeistelyä halutaan ensisijaisesti yrittää alueilta, joilta se on todennäköisintä.

Kun parhaimmat syöttöalueet ovat boksin reunoilla, ensisijainen maalintekoalue sijaistee boksin keskellä. Jotta viimeistely-yritys alueelta on mahdollista, alue tulisi ensiksi pyrkiä täyttämään. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että kolme pelaajaa liikkuu ensisijaiselle maalintekoalueelle ja alue täytetään järjestyksessä: etualue, keskikaista, taka-alue. Pelaajien tulee pyrkiä sijoittumaan myös eri korkeuksille. Jos kaksi pelaajista liikkuu syvälle, yhden pelaajista kannattaa pysähtyä ja tarjota vaihtoehto niin sanotulle cut-back -syötölle takaviistoon.

Kun alueet on täytetty pelaajien tulisi pystyä liikkumaan pelattavaksi (viimeistely vartioituna pelaajana ei ole helpointa). Maalinteon todennäköisyyttä lisää se, että hyökkääjä pääsee yrittämään maalintekoa liikkeestä ja riittävän tyhjästä tilasta. Ennen keskityksen lähtöä hyökkääjä voi käydä lähellä topparia, jolloin toppari saadaan luulemaan, että pelaaja on hänellä kontrollissa. Ensimmäistä liikettä tulisi kuitenkin seurata toinen liike, jolla hyökkääjä irtoaa tyhjään tilaan esimerkiksi toppareiden väliin. Muita tapoja pelattavaksi liikkumiselle on esimerkiksi hyökkääjän liike ensin puolustajan selän taakse pimeälle puolelle ja sen jälkeen etupuolelle.

Pelaajat voivat tehdä maalintekoalueella tilaa myös toisilleen. Esimerkiksi yksi hyökkääjistä voi viedä vartioivan pelaajan kohti etualuetta, jolloin cutback -syöttöä tarjoava pelaaja jää vapaaksi.

Kolmas ja viimeinen alaperiaate on vapaimman pelaajan löytäminen. Joukkueen tulisi syöttöalueille ollessaan toimittamaan pallo sellaiselle pelaajalle, jolla on suurin todennäköisyys tehdä tilanteessa maali. Esimerkiksi, jos pallo pelataan maalintekoalueen keskellä olevalle pelaajalle, mutta vastustaja ryntää kahden pelaajan voimin kohti, pallo kannattaa pyrkiä siirtämään vielä vapaaksi jääneelle pelaajalle.

Kuva 4: Vasemmalla joukkue täyttää ensisijaisen maalintekoalueen kolmella pelaajalla, oikealla joukkue löytää vapaimman pelaajan.

***

Lopuksi suosittelen kaikille luettavaksi Xavier Tamaritin kirjoittamaa kirjaa What is Tactical Periodization? Se avaa hyvin metodologiaa, joka perustuu pelin näkemiseen systeeminä. Kirjaa on käytetty myös tämän artikkelin lähteenä.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

Valmennuspäällikön työstä – Tekijänä junnufutiksen toimintaympäristössä

Jalkapallosta on tullut Suomessakin ammatti yhä useammalle.

Työni valmennuspäällikkönä on yksi esimerkki niistä tehtävistä, joita on nykyisin monissa seuroissa. Nimikkeet vaihtelevat, mutta tehtäviä yhdistää toiminta jalkapallon ja monilla junnufutiksen parissa.

Pyöräilin toukokuussa 2020 kentältä kotiin ja pohdin normaaliin tapaan jalkapalloasioita.

Äkkiä mieleeni nousi ajatus, jota olin joskus aiemmin miettinyt.

”Tekijän tieto ja taito. Jos joskus vielä kirjoitan valmennuksesta, siinä pitäisi myös käsitellä omaa toimintaani junioriseurassa.”

Ajatukseni on, että työni on kelpo esimerkki luovasta toiminnasta. Se pitää sisällään monia innostavia haasteita ja toiminnan tasoja.

Ennen kaikkea työni osoittaa tekijän tiedon ja taidon tärkeän roolin. Toimintani junioriseuran valmennuspäällikkönä on sidoksissa omaan näkemykseeni ja osaamiseeni.

Työni ja tehtäväni on huonosti ohjattavissa ulkopäin. Se edellyttää konkreettisessa toimintaympäristössä muodostettua tekijän tietoa ja taitoa toimia juuri tässä nimenomaisessa tilanteessa.

Kuvaamani lähtökohta avaa monia näkökulmia tarkasteluun. Ajatus tekijän tiedosta ja taidosta avaa yleisellä tasolla horisontin, jolla tarkastella kaikkea valmennustoimintaa.

Toisaalta yhden tekijän toiminnan kuvaus voi parhaimmillaan auttaa muita toimijoita.

”Mitä teen valmennuspäällikkönä?” ei ole vain henkilökohtainen kysymys.

Siihen vastaaminen kertoo monta kertomusta, jotka voivat olla muodossa tai toisessa myös toisille tuttuja tai pohdinnan kohteena.

Vastaukset kysymyksiin ja asioihin voivat joillakin olla osin samansuuntaisia, ja toisilla taas erilaisia kuin omani.

Mutta yhteinen viitekehys, jalkapallo ja valmennus, pakottaa asiat ja vastaukset viime kädessä samaan maailmaan.

Tästä ajatusten ja vastausten jännitteistä toimintakulttuuri juniorijalkapallossa muodostuu, elää ja kehittyy.

***

Oletko koskaan nostanut tai madaltanut lämpötilaa asunnossasi? Imuroinut asuntoasi? Valmistanut ruokaa liedellä? Säädellyt valaistusta nähdäksesi paremmin tai luomaan tunnelmaa?

Keittänyt aamukahvit kahvinkeittimessä ja nauttinut sitä suosikkimukistasi?

Jos vastasit yhteenkin kysymykseen kyllä, olet toiminut monimutkaisen systeemisen kokonaisuuden kanssa.

Ajatukseni on, että valmennuspäällikön työni on periaatteessa samanlaista kuin aamukahvin valmistaminen. Tai minkä tahansa systeemisen kokonaisuuden kanssa toimiminen.

Työni kannalta on tärkeää tietää, mitkä asiat kuuluvat tekijöinä siihen kokonaisuuteen, jonka kanssa olen tekemisissä ja minkälaisia ovat toimintani päämäärät.

Selvennän hiukan asiaa.

Kun valmistan aamukahvin ja nautin siitä, systeemiseen kokonaisuuteen kuuluvat ainakin: kahvi, suodatinpussi, kahvinkeitin, verkkovirta, vesi ja kannu, kuppi, tuoli jolla istun, ja maito.

Ja tietenkin minä itse toimijana. Laitan koko prosessin alulle ja arvioin lopulta sen onnistumista.

Olen kahvinvalmistamisen mestari, ylipäällikkö ja kahvinmaistaja. Olen näitä kaikkia siksi, että tiedän ainakin suunnilleen mitä kahvin valmistamiseen ja nauttimisen systeemiseen kokonaisuuteen kuuluu.

Tiedän myös, missä järjestyksessä asioiden on hyvä edetä, jotta pääsen nauttimaan kahvihetkestäni. En esimerkiksi kaada ensimmäiseksi maitoa suodatinpussiin. Lisään sen viimeisenä kahvimukiini ja juuri sellaisena annoksena, josta itse pidän.

Tiedän myös sen päämäärän, minkä aioin saada aikaan. Ja osaan tunnistaa, jos jokin menee vikaan kahvinvalmistuksessa. Esimerkiksi sen, että kahvi on päässyt loppumaan tai kahvinkeittimen päällä-nappula on jäänyt minulta painamatta.

Ideani on, että toiminta jalkapalloseuran valmennuspäällikkönä on osaltaan samansuuntaista toimintaa kuin se, jota edellä kuvasin.

Toimin työssäni monimutkaisen, järjestäytyneen systeemisen kokonaisuuden kanssa.

Minun tulisi tuntea mahdollisemman hyvin se systeeminen kokonaisuus, jonka kanssa toimin. Minun pitäisi tuntea myös tämän kokonaisuuden osat ja osien väliset keskinäiset suhteet.

Ja erittäin tärkeää, kuten kahvinkeitossakin, on tietää systeemin päämäärät eli mitä varten systeemi ylipäänsä on käynnissä.

Kun toimitaan ihmisten systeemisessä kokonaisuudessa juniorijalkapallossa, on asioiden tunnistaminen kuitenkin paljon hankalampaa kuin kahvinkeittämisessä.

En voi tietää täsmällisesti ja tarkasti, mitä siihen kokonaisuuteen kuuluu, josta minun tulisi olla selvillä.

En voi myöskään tietää täsmällisesti ja tarkasti, minkälainen vuorovaikutus kokonaisuuden osilla on tosiinsa nähden.

Systeemin päämääristäkin minulla voi olla vain jokin idea ja aavistus, koska juniorijalkapallon systeemissä toimivalla ihmisillä on kaikille omat motiivinsa ja tavoitteensa.

Tämän epävarmuuden kanssa minun kuitenkin on tultava toimeen. Olen keksinyt epävarmuutta kuvaamaan sanan ”suunnilleen kokonaisuus.”

Ei auta kuin miettiä, mikä on suunnilleen se kokonaisuus, jonka kanssa olen tekemisessä. Ja tehdä tämän kanssa parhaansa. Sen on riitettävä.

Näkökulmani on ehkä erilainen kuin mitä yleisesti valmennuksessa pidetään usein lähtökohtana.

Melko yleisesti valmennuksessa ainakin luullaan, että asiat ovat saatavissa tarkasti hallintaan. Ja että tarkkaan hallintaan pitääkin pyrkiä.

Kyseinen lähtökohta voidaan kuvata näin: kun tiedetään tarkasti systeemin vaikuttavat tekijät ja myös tekijöiden keskinäiset suhteet, voidaan hetkessä A ohjelmoida valmennus, joka johtaa tiettyyn juuri haluttuun lopputulokseen hetkellä B.

Ero on siinä, että esittämässäni tavassa tehdä valmennuspäällikön työtä tunnustetaan jo alkumetreillä, että inhimillinen säätelijä on inhimillinen säätelijä.

Kun taas tarkasti ohjelmoidussa valmennuksessa, asetetaan inhimillinen säätelijä kohtuuttomaan tehtävään ja luodaan illuusio, johon monet uskovat.

Voisin kirjoittaa satoja sivuja tietoteoreettisia perusteluja sille, miksi pidän ”suunnilleen kokonaisuutta” parempana lähtökohtana toiminnalleni kuin ”tarkasti ohjelmoitua kokonaisuutta”.

Mutta tässä kohtaa riittää, kun sanon asian niin kuin se mielestäni on. ”Suunnilleen kokonaisuus” on näkemykseni mukaan enemmän totta ja arvostan sitä pätevänä valmennusfilosofisena lähtökohtana.

Ja olen vakuuttunut siitä, että sen varassa meidän on juniorijalkapallossa ja valmennuksessa lopulta tultava toimeen. 

*** 

Iso osa työstä, jota teen, on luonteeltaan kehitys- ja toimintaympäristön rakentamista pelaajilla ja valmentajille sekä muille seuratoimijoille.

Se on näkymätöntä työtä, joka konkretisoituu, kun joukkueet pelaavat ja harjoittelevat.

Suunnittelen joukkueiden pelitoiminnan rakennetta kullekin toimintakaudelle ja spesifimmin jollekin aikajaksolle.  Hoidan asioita eteenpäin kunkin joukkueen kanssa. Mietin, mitä kilpailutoimintaa on kullekin joukkueelle tarjolla Palloliiton sarjojen kautta ja minkälaisia turnauksia on tarjolla tässä ikäluokassa.

Kun tämän työn tekee hyvin, niin paljon on jo etukäteen pelaajille valmiina.

On luotu edellytyksiä sille, että pelaajat kehittyvät pelaamisen kautta pelin tarjoamamassa innostavassa ja haastavassa ympäristössä.

Kehitysympäristön rakentaminen pelien osalta on tehtävä aina joukkue kerrallaan. Ja huomioiden nimenomaisesti kunkin joukkueen tilanne ja lähtökohdat.

Nuorimmissa ikäluokissa on esimerkiksi aluksi perusteltava valmentajille ja pelaajien vanhemmille, miksi pimeänä tammikuisena aamuna on lähdettävä klo 6.00 aamulla Helsingin suuntaan bussilla ja vietettävä koko lauantain vapaapäivä turnauksessa.

Hiukan vanhemmat ikäluokat ja joukkueet ovat tottuneet siihen. Ymmärretään, että kehitystä tulee enemmän kentällä kuin kotisohvalla makaamalla.

Meillä seurassa ajatuksena on, että kauden aikana on tarjottava pelaajille mahdollisemman paljon pelaamista. Pelaamisen takia lapset ja nuoret ovat mukana toiminnassa. Kun oma joukkue pelaa, se on pääsääntöisesti aina pelaajia kiehtova tapahtuma.

Peli on jalkapallon suola ja ydin. Pelaajat haluavat mukaan pelin tarjoamaan kilpailun leikkiin, ja minun tehtäväni on tehdä työni niin, että tämä on mahdollista.

Lyhyessä valmennustoimintaa kuvaavassa LAUTP:n A, B, C -mallissa todetaan yksiselitteisesti:

”Pelataan paljon, koska peli kehittää pelaajaa eniten. Peli on harjoitus, jossa yhdistyvät kaikki jalkapallon vaatimukset ja pelaajilta vaadittavat taidot. Peli on paras tapa arvioida pelaajien kehittymistä ja valmennuksen onnistumista!”

Koska olemme pieni seura, voimme myös toimia joustavasti niin, että pelaajat voivat liikkua peliryhmien ja joukkueiden välillä.  Pelaajille voidaan räätälöidä pelitoimintaa ja luoda samalla kehitysympäristöä.

Omassa työssäni keskeistä on myös muun kehitysympäristön rakentaminen.

Pelaajien ja joukkueiden harjoittelun mahdollistaminen vaatii paljon etukäteistyötä.

Sisällöllinen puoli asiassa on harjoittelun luonteen suunnittelu. Suunnittelun peruslähtökohtaa kuvataan seuramme A, B, C -mallissa harjoittelun osalta näin:

”Harjoittelussa on perusajatuksena pelinomainen ja pelaamista tukeva harjoittelu iän/kehitystason mukaan ja innostaminen harjoitteluun.”

Vaatii paljon etukäteistyötä, miten tätä tavoitetta voidaan käytännössä toteuttaa kunkin joukkueen osalta.  Valmennukselliset asiat sanelevat pitkälti sen, onko joukkueissa mahdollista toteuttaa tavoitetta tyydyttävästi, hyvin vai erinomaisesti.

Jos joukkueessa on osaavat valmentaja, on olemassa hyvät lähtökohdat saavuttaa asetettuja tavoitteita.  Aina kuitenkaan näin ei ole. Sen asian kanssakin on kuitenkin tultava toimeen.

LAUTP:n 10-vuotiaita pelaajia Helsinki Cupissa kesällä 2019. Kuva: LAUTP.

***

Lasten jalkapallossa on hyväksyttävä, että valmentajat eivät meidän kokoisessa seurassa ole ammattilaisia. Tällöin on yritettävä muille keinoin varmistaa sitä, että harjoittelun laadulliset ja määrälliset vaatimukset täyttyvät.

Harjoittelun kehitysympäristön rakentaminen ei rajoitu yksin joukkueiden toimintaan. Monissa seuroissa järjestetään joukkuetoiminnan lisäksi toimintaa, joka voidaan nimetä vaikka erityisharjoitteluksi. On kyky- ja taitokoulutoimintaa, maalivahtiharjoittelua, fyysistä valmennusta, pelaajien aamuharjoittelua, yläkouluikäisten ja vanhempien akatemiatoimintaa, kesän ja muiden loma-aikojen päiväharjoittelua ja leiritoimintaa.

Myös näiden toimintojen järjestäminen kuuluu siihen työnkuvaan, jota teen. Koen ne tärkeäksi lisäksi joukkueiden toiminnalle. Ne tarjoavat pelaajille mahdollisuuksia, joita ei välttämättä voida joukkueiden omassa toiminnassa aina tarjota ja toteuttaa.

Harjoittelutoiminnan sisällöllisen puolen etukäteisvalmisteluihin kuulu työssäni myös harjoittelupaikkojen järjestelyt. Joukkueiden ja muun erityisharjoittelun viikko-ohjelma rakentamisessa on otettava huomioon ne kentät ja tilat, jotka ovat seuran käytössä.

En usko kovin monen omassa seurassakaan tietävän, että käytössä olevat harjoittelutilat ja kenttävuorot on haettava kaupungilta 3-4 kertaa vuodessa aina erikseen. Sen jälkeen on viikko kerrallaan suunniteltava vuorojen käyttö seuran, joukkueiden ja pelaajien kannalta tarkoituksenmukaisesti ja kustannustehokkaasti.

Sama koskee kaikkea pelitoimintaa, joka tehdään niin sanotusti kotikentällä. Sarjapelien, turnausten ja harjoituspelien varaukset on myös tehtävä aina erikseen.

Kun keväisin ja kesällä eli kaksi kertaa kaudessa kaikkien sarjojen otteluohjelmat valmistuvat, alkaa junioriseuroissa kaikkialla kova kuhina. Kaikki pelit pitää saada kentille aseteltua sekä löytää sopiva paikka ja aika kunkin pelin pelaamiseen.

Jos pelaajan vanhemmille kertoisi, kuinka paljon näkymätöntä hallinnollista työtä tehdään yksittäisin pelin pelaamiseen, hämmästyisivät he varmasti.

Tätä kaikkeako lasten yksi jalkapallo-ottelu todella vaatii?

Itsekin sitä välillä ihmettelen. Mutta niin on kai toimittava, jotta pelin pelaamisen kaikki kilpailupuolen edellytykset täyttyvät. On eri asia mennä höntsäämään kaveriporukassa kuin pelata yksikin virallinen jalkapallo-ottelu.

***

Kehitys- ja toimintaympäristön suunnittelun ja toteutuksen lisäksi on kokonaisuutta jatkuvasti arvioitava.

Missä onnistumme? Missä meillä on kehitettävää? Mitä voimme tehdä, jotta olisimme parempia?

Näitä kysymyksiä omassa työssä pyörittää päivittäin.

Arviointia tehdään seurassa ja joukkueissa koko ajan, jotta voidaan varmistua siitä, että olemme oikealla asialla.

Seuran toimijoiden rinnalla arviointia toiminnasta tekevät myös lasten vanhemmat. Jos toiminta ei ole hyvää juuri heidän lapselleen, voivat he äänestää jaloillaan ja vaihtaa toiseen ympäristöön.

Oma näkemykseni on, että vanhempia tulee kuulla asioissa, mutta seuratoiminnan suunnan näyttäminen on ensisijaisesti seuran johdon asia.

On hyvä muistaa, että toiminnan tuloksen arviointi on aina sidottu näkökulmaan.

Seura, joukkueet, valmentajat, pelaajat, vanhemmat ja kehitysympäristön muut toimijat arvoivat asioita aina omasta näkökulmastaan.

Omassa työssäni on tärkeää pitää kaikki näkökulmat esillä, mutta luottaa omaan arviontiin asioissa.

Juuri sen takia seura on valmennuspäällikön tehtävään palkannut, että hän kykenisi tuomaan sellaisen kokonaisnäkemyksen asioista, joka palvelisi sekä kokonaisuutta että yksittäisiä toimijoita.

Tämä ei ole aina helppoa, mutta asioissa pääsee yleensä aika pitkälle, kun kertoo avoimesti omat näkemyksensä ja perustelee, miksi on päätynyt näihin näkemyksiin.

Työkseen seurassa toimivien henkilöiden roolit ja tehtävät seuroissa ovat erilaisia.

Ne muototuvat seurojen ja kunkin kehitys- ja toimintaympäristön omiin tarpeisiin.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi valmennuspäällikön työ on väkisinkin yksilöityvää.

Konkreettisen tehtävän ja sen toteuttamisen muotoutuminen on kiinni sekä seuran asettamista tavoitteista että kunkin toimijan omista lähtökohdista, osaamisesta ja tavoitteista.

Kyse on periaatteessa samankaltaisesta asiasta kuin valmennuksessa yleisestikin.

Se, miten toimitaan ja minkälaisia tuloksia saavutetaan, on kiinni paitsi käytettävistä toimintatavoista myös siitä henkilöstä, jonka kanssa toimitaan.

Tietyn pelaajan kanssa kannattaa toimia näin. Ja tietyn seuran palkatun henkilön kanssa kannattaa rakentaa toimintaa näin.

LAUTP:ssa olemme tehneet monessa suhteessa poikkeuksellisen ratkaisun oman roolini suhteen.

Johtavana ajatuksena on ollut, että minun tulee olla mahdollisemman paljon mukana konkreettisessa kenttätyössä.

Siten voin antaa parhaiten panokseni seuran junioritoiminnan kehittämiseen.

Olen valmennuspäällikön roolissa vahvasti mukana joukkueiden toiminnassa. Valmennan useita joukkueita.  Olen mukana yhdessä muiden valmentajien kanssa peleissä ja harjoituksissa sekä vastaan toiminnasta.

Jonkinlaisen vertauskohdan rooliini voi antaa isojen seurojen yhteen tai kahteen ikäluokkaan palkattu ammattivalmentaja. Hänelle on usein vastattavana ikäluokassa tai kahdessa kaikkien suuren seuran kyseisten ikäluokkien pelaajat.

Minulla taas on vastuullani useimman ikäluokan pelaajat niissä ikäluokissa, jotka on nähty seurassa järkeväksi kuulua omaan vastuualueeseeni.

Aika on rajallinen eikä ole mahdollista olla joukkueiden kaikissa tapahtumissa mukana. Olen kuitenkin mukana niin paljon kuin mahdollista. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että olen melkein vuoden jokaisena viikonloppuna jonkun joukkueen mukana peleissä ja turnauksissa.

Harjoittelun osalta pidän treenejä, mutta joukkueiden valmentajat ovat niissä kuten pelitoiminnassakin isossa roolissa.

Seurassa eräs henkilö kutsuu minua päävalmentajaksi ei valmennuspäälliköksi. Nimitys kuvaa aika osuvasti sitä, että pienessä seurassa voi valmennuspäällikkö toimia ikäluokissa ja joukkueissa päävalmentajan roolissa.

Suurissa seuroissa, joissa on yli tuhat junioria seurassa ja ikäluokassa 100-200 pelaajaa, ei kuvaamani toiminta valmennuspäällikön roolissa varmastikaan ole mahdollinen. Silloin tehtävä rakentuu toiselta pohjalla ja niistä tarpeista, jotka palvelevat kussakin toimintaympäristössä toimivan seuran toimintaa parhaiten.

***

Minkälainen on oma tehtäväni peleissä ja harjoituksissa?

On täysin mahdotonta kuvata asiaa tyhjentävästi. Kun on pitkään toiminut jalkapallossa ensin pelaajana, valmentajana ja valmennuspäällikkönä, on minulla olemassa sellaista kokemusta, joka ei selity sanoilla.

Näin on monesti laita seuroissa toimivilla henkilöillä. Heillä on tekijän tietoa ja taitoa, jota heidän ei tarvitse työssään sanallistaa. He tekevät hommansa ja sillä siisti.

Filosofisesti asiaa voi kuvalla, että on monia ammattiryhmiä, joiden tieto ja taito on pitkälti sanatonta. Tällaiset henkilöt tietävät ja taitavat enemmän kuin aina itsekään tietävät tietävänsä.

Olen monesti verrannut valmennusta käsityöammatteihin siksi, että tekijä tietää ja taitaa suhteessa omaan toimintaympäristöönsä tarvittavan. Mutta hänen työhönsä ei kuulu asian käsitteellistäminen yhtä vähän kuin jalkapallossa hyvän maalintekijän taitoihin kuuluu kertoa, miten hän täsmällisesti osaa tehdä maalinsa.

Kysymys on siitä, että moniin ihmisten ammatteihin kuuluu keskeisenä ulottuvuutena puoli, jota ei voi saada mistään oppikirjoista, nettisivuilta eikä edes koulutuksen kautta.

Taidot ja tiedot voidaan oppia ainoastaan konkreettisessa fyysisessä suhteessa siihen toimintaympäristöön, joka on kullekin ammatille ominainen.

Asialla on siis tärkeä sanaton puoli, joka voi tosin tulla esille kovanakin äänen käyttönä peleissä kuten omalla kohdallani.

Pelaajien ohjaamisen ja pelissä elämisen takana on omalta kohdaltani koko henkilökohtainen historiani jalkapallossa ja yleisestikin elämässä.

Jos omaa toimintaani ja yleisesti seurassa toimivien valmentajien toimintaa yrittää sanallistaa, tullaan jokaisen kohdalla vastaaviin henkilökohtaisiin lähtökohtiin.

Kukin valmentaa ja toimii viime kädessä itse ihmisenä, joka vastaa toiminnastaan.

Vaikka seuroilla olisi minkälaisia linjoja ja ohjeita tahansa valmennustoimintaa koskien, ovat valmentajat viime kädessä toimivia ihmisiä, jotka oman osaamisensa varassa tekevät valmennustyötä.

Meillä seurassa on pyritty tarjoamaan pelejä koskevaan valmennukseen joitakin perusideoita, jotka helpottavat toivottavasti valmentajien toimintaa.

Valmennuksen A, B, C -mallissa on hyvin yksinkertaisella tavalla yritetty kuvata pelaamisen ja harjoittelun ydinasioita.

Pelaamisen osalta pelaamisen tärkeys korostuu pelaajien oppimistapahtumana.

Meillä on viisi keskeistä teemaa, joita haluamme viedä seurassa kaikkien joukkueiden kanssa eteenpäin:

  • Järjestä oppimisen mahdollisuus = pelaa paljon ja opeta pelaamista.
  • Opeta pelaajalle pelipaikan tehtävät.
  • Opeta pelaajia pelaamaan suhteessa vastustajaan.
  • Opeta pelaajille/joukkueelle malli ja tavat pelata jalkapalloa dynaamisesti, joustavasti ja monipuolisesti.
  • Opeta pelaaja kunnioittamaan peliä ja kamppailemaan aina voitosta.

Nämä ideat ovat varmasti mukana silloin kuin itse valmennan peleissä.

Ja monet vastustajat tuntevat melko hyvin, että pelin kunnioittaminen ja kamppailu voitosta on LAUTP:n pelaajille itsestään selvää.

Olen itse sillä kannalla, että vaikka pelaajakehityksessä on matkan varrella tarpeen mennä joskus tarkkoihinkin yksityiskohtiin, ovat isot pääideat ja selkeä suunta prosessissa monestikin tärkeämpää.

Peli opettaa niin pelaajia kuin valmentajiakin, mutta ilman selkeitä perusideoita on kummankaan hankalaa ymmärtää, mitä oikein ollaan oppimassa.

Harjoittelun osalta oma roolini on pitää itse harjoituksia ja suunnitella niitä itse sekä muiden valmentajien kanssa. En ole käyttänyt aikaani valmentajien harjoitusten arviointiin, vaikka seuraankin heidän tekemisiään.

Ajattelen, että valmentajat kyllä pikku hiljaa huomaavat itse, mikä toimii ja mikä taas ei, eikä tähän tarvita valmennuspäällikköä kriitikkona tekemään yleensä parannusehdotuksia.

Toki jos homma näyttää menevän ihan metsään, on siihen heti puututtava.  Yleisesti kun mennään oikeaan suuntaan ja vielä riittävällä vauhdilla, niin seuraan mielelläni vähän sivusta toimintaa.

Osa valmentajista haluaa minulta selkeitä harjoituksia, jotka he voivat toteuttaa ilman että heidän itse tarvitsee suunnitella harjoitusta.

He voivat kiireisen työpäivän jälkeen muuttua viimeisissä liikennevaloissa ennen kenttää valmentajiksi eikä heidän tarvitse murehtia, mitä he tekevät pelaajien kanssa kentällä.

Toiset taas suunnittelevat harjoituksensa itse niiden teemojen ympärille, jotka ohjaavat yleisinä ideoina kaikkea harjoittelua seurassa.

Seuratoiminnassa on muussa kuin ammattilaistasolla hyväksyttävä se, että kukin henkilö tulee seuraan mukaan omilla resursseillaan.

Minun tehtäväni on mahdollistaa henkilön mukanaolo lasten ja nuorten hyväksi tarkoitetussa toiminnassa niissä puitteissa, kun se kullekin ihmiselle on mahdollista, mikäli se palvelee seuran ja joukkueiden päämääriä.

***

Omassa valmennuksessani harjoituksissa on yleisesti aina mukana vaatimustaso. Se tarkoittaa minulle lyhyesti kuvaten sitä, että pelaajien ja valmentajien tulee elää siinä hetkessä, joka on käsillä.

Vaatimustaso ei tarkoita, että mennään aina kovaa ja täysillä, vaan että mennään sen mukaan harjoitusta eläen, mitä kulloinkin tavoitellaan.

Vaatimustasoa voi olla kova fyysinen harjoitus, intensiivinen huolella rytmitetty peliharjoitus, tiettyyn tekniseen suorittamiseen keskittyvä taitotreeni, yhdessä leikinomaisesti tehty kisailu tai mikä tahansa joukkueen yhteinen tekeminen, jolla on tietty päämäärä.

Päämäärä siis ohjaa, mitä kulloinkin vaaditaan eikä vaatimustaso ole jokin yksiulotteinen olio, joka pysyy aina samanlaisena. Siksi käytän mieluummin vaatimustason sijaan sanaa läsnäolo kuvaamaan asiaa.

Samoin kuin pelaamisen ohjaamisessa on meillä seurassa tarjottu harjoitteluun tiettyjä perusteemoja, joiden ympärillä toimitaan.

Vaatimustasoa korostetaan harjoituksissa valmentajille ja pelaajille lähtökohtana.

Viisi perusideaa, joiden kanssa työskennellään joukkueiden ja pelaajien kansa ovat:

  • Yleinen urheilullisuus
  • Perustaito/nopeustaitavuus
  • Pelin perustilanteet (1v1, 2v1, 2v2, 3v2, jne.)
  • Pelitaitoa kehittävät pelit
  • Maalinteko

Viides teema maalinteko on lapsille erityisen mieluisa teema ja sen ympärille voi rakentaa muita teemoja.

Yleiseksi ohjeeksi valmentajille on annettu yhdistää samaan treeniin 3-5 teemaa ja kasvattaa niissä haastetta iän ja kehitystason mukaan taitojen karttuessa.

Näen valmennuksen ohjelmoinnin idean nimenmaan yleisenä lähtökohtana, jossa työskennellään tiettyjen teemojen ympärillä kehitystason mukaisesti.

En niinkään pidä arvossa kovin tarkkoja ja yksityiskohtaisia ohjelmia. Kannustan ennemmin elämään ja toimimaan tilanteen mukaan.

Ihanteena olisi omassa mallissani luovan valmentamisen taito, joka lähtee kustakin joukkueesta ja pelaajista joukkueessa.

Valmentajien ohjaamisessa ja kouluttamisessa on meillä käytössä toimintatapa, jota voi kuvata sanalla tekemällä oppiminen.

***

Kun valmentaja aloittaa joukkueissa, käydään läpi perusasioita yleisellä tasolla, mutta varsinainen kouluttautuminen on konkreettista toimintaa harjoituksissa ja peleissä joukkueiden kanssa.

Uskon enemmän tekemällä oppimiseen käytännössä kuin yleisiin koulutuksiin. Kun valmentajilla on päivittäin edessään konkreettinen toimintaympäristö ja joukkue pelaajineen, on olemassa samalla perusrakenne, mikä mahdollistaa oppimisen ja kehittymisen.

Kyse on prosessista, joka voi alkaa vaikka jalkapallokoulussa siitä, että vanhempi tuo lapsensa mukaan toimintaan ja on halukas olemaan myös itse lasten ohjaamisessa mukana.

Vähitellen taidot karttuvat. Ja kun mukana on oltu jo muutamia kokonaisia kausia, on muodostunut jo jonkinlainen peruskäsitys, mistä kaikkiaan on kysymys.

Tähän prosessiin voin valmennuspäällikkönä vaikuttaa ohjaamalla aloittavia valmentajia niissä asioissa, joissa he kokevat tarvitsevansa ohjausta sekä keskustelemalla pelaajista ja joukkueesta, jonka toiminnassa valmentaja on mukana.

Joukkue toiminnallisena yksikkönä on hyvä viitekehys käydä asioita läpi, on sitten kyse pelaajien kehittymisestä, pelien ja turnausten onnistumisesta tai siitä, mitä harjoitustoiminnassa voi parantaa.

Tässä asiassa auttaa myös aina valmennuspäällikön oma intohimo ja kiinnostus viedä toimintaa eteenpäin.

Jos on itse innostunut, se tarttuu muihinkin.

Jalkapallo on myös pelinä sellainen, että sen tarjoamaan jännittävään ja haasteelliseen ympäristöön on monella luontainen innostus.

Kun peli alkaa, kaikki ovat virittäytyneinä ja valppaina.

Valmentajien ohjauksen ja koulutuksen kannalta pelin tarjoama viitekehys antaa loistavan pohjan viedä asioita eteenpäin konkreettisella tasolla käytännössä.

En juurikaan ohjaa valmentajia yleisiin koulutuksiin, elleivät he itse osoita tällaista koulutusta kohtaan mielenkiintoa.

Taustalla on ajatukseni siitä, että yleisten koulutusten tietoperustainen sisältö harvoin auttaa valmentajaa yhtä hyvin kehityksessä kuin tekemällä oppiminen, oman toiminnan jatkuva arviointi sekä keskustelu ja vuorovaikutus muiden jalkapallotoimijoiden kanssa.

Kollegoiden kanssa käyty vuorovaikutus on hyvä ja luontainen tapa kehittää itseään sekä tapa haastaa miettimään omaa toimintaa.

Ja aina kun pelataan, on pelin synnyttämä maailma myös luontaisesti haastamassa ja nostamassa kysymyksiä valmentajille.

Uskon, että peli on sekä pelaajille että valmentajille paras mahdollinen ”Master Coach”, joka uudelleen ja uudelleen saa käymään keskustelua itsensä ja muiden kanssa siitä, mistä jalkapallossa ja valmentamisessa on kysymys.

***

Omassa työssäni kohtaan suuren määrän erilaista informaatiota. Valmennuspäällikkö on seurassa informaation läpikulku olio, jonka tehtävänä on työkseen hävittää tarpeetonta informaatiota.

Informaatiota tulee monesta eri paikasta ja vielä useammasta asiasta.

Sitä tulee seuran sisältä valmentajilta ja muilta toimijoilta, lasten vanhemmilta, joukkueiden taustoilta ja pelaajilta.

Seuran ulkopuolelta informaatiota tulee muun muassa Palloliitolta, muilta seuroilta sekä erilaisia palveluita ja tuotteita tarjoavilta yrityksiltä.

Minun tehtäväni on tuottaa tietoa asioista hävittämällä tolkuton määrä tarpeetonta informaatiota.

Siksi työssäni tarvitaan tiedon muodostuksen taitoja.

Iso osa kaikesta, mikä tulee silmieni eteen tai kantautuu korviini, on seuran, joukkueiden, pelaajien, valmentajien sekä oman työni kannalta tarpeetonta informaatiota.

Korostan mielelläni sitä, että tiedon muodostaminen on ennen kaikkea tarpeettoman informaation järjestelmällistä hävittämistä.

Vain siten voi muodostaa tietoa asioista, jotka todella ovat tärkeitä toiminnan kannalta.

Minulla on aikaisemman filosofin ammattini ja tutkijan koulutuksen takia puolellani yksi merkittävä etu tiedon muodostuksessa.

Tiedän, mitä tiedolla tarkoitetaan, miten sitä hankitaan ja minkälaisia kysymyksiä ja haasteita on edessä, kun yrittää hankkia perustavaa ymmärtämystä asiasta.

Mielelläni myös seuraan kaikkea sitä keskustelua, mitä käydään urheilusta, jalkapallosta ja valmennuksesta.

Valitettavasti siinä liian harvoin tulee esille mitään kovin uutta, jota en olisi jossakin muodossa jo aiemmin kohdannut.

Tässä kohtaa näkyy taas se, miten voimakkaasti oma henkilökohtainen taustamme vaikuttaa siihen, mikä on uutta kiinnostavaa tietoa ja mikä taas sellaista, joka on vanhaa tietoa uudessa paketissa.

Urheilussa monesti esitellään asiat uusina ja mullistavina ikään kuin kukaan aikaisemmin ei asioita olisi tehnyt tai niitä ajatellut.

Siksi tunnen usein vastustamatonta kiusausta hiukan ironisoida asioista uutuuden viehätyksen pauloissa oleville henkilöille ja kollegoille.

Paljon siitä uutuuden innosta, joka jalkapallossakin usein vallitsee, on samantyyppistä kuin muoti millä tahansa elämän alueella.

Asiat menevät ja tulevat. Tämän päivän muoti on huomisen retroa eikä tällaiseen hetken huumaan kannata suhtautua juniorivalmennuksessa tässä työssä, jota teen kovin vakavasti.

Pikemminkin voi vain nauraa sille typeryydelle, joka monesti esitetään järkenä ja viisautena.

Meitä mahtuu jalkapallosakin moneen junaan, ja osa jää asemallekin.

***

Jalkapalloseurassa valmennuspäällikön työnantaja on seura ja sen hallitus.

On erittäin tärkeää, että seurassa käydään avointa keskustelua siitä, mikä on seuran rooli ja minkälaisia päämääriä varten seura ylipäänsä on olemassa.

Olen onnekas sen suhteen, että LAUTP:ssa on seuran hallituksessa ja muutenkin henkilöitä, joiden kanssa on helppoa käydä keskustelua asioista.

Vaikka pyrkii omassa tehtävässään hahmottomaan asioita kokonaisuuksien kannalta ja seuran päämääriä silmällä pitäen, on kaikissa töissä vaarana se, että viehättyy liikaa omista näkemyksistään ja sokeutuu muille näkemyksille.

On hyvä, että keskustelua käydään laajasti ja avoimesti, eivätkä keskustelua käy pelkästään niin sanotut jalkapallon ja valmennuksen ammattilaiset.

Seura on jäseniensä yhteisö ja tämän näkökulman pitää olla johtavasti esillä seuran toimintaa kehitettäessä.

Toisaalta kuitenkin ajattelen, että juuri tämä yhteisö on valmennuspäällikön ja kenties muita palkattuja henkilöitä seuraan hankkinut asioita kehittämään, eikä asioita saada eteenpäin kaikkien mielipiteitä tiedustelemalla.

Näiden kahden näkökulman välillä on hyvä pitää tasapainoa niin, ettei kumpikaan pääse liiaksi vaikuttamaan seuran suuntaan.

Vaikka olen totaalisen sitoutunut omaan seuraani ja niihin asioihin, joita haluan kehittää seurassa, muistutan itseäni välillä siitä, että olen seurassa töissä.

Seuran hallitus määrittää aina viime kädessä seuran suunnan ja osin myös oman roolini.

Olen ollut tehtävässäni jo pitkään siinä mielessä onnekas, että minulla on seurassa melko vapaa kädet toimia.

On olemassa luottamus puolin ja toisin.

Silloin on helppo tehdä omaa työtään innostuneesti.

Ja antaa panoksensa kaikella tavalla siinä työssä, mitä tehdään jalkapallon viitekehyksessä lasten ja nuorten hyväksi.

***

Jyri Puhakainen

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja lappeenrantalaisen LAUTP:n valmennuspäällikkö.

Suomen Palloliiton ja Kyösti Lampisen virheet –ja miksi meidän ei tulisi jatkaa niitä

Suomalainen jalkapallo pyrkii ottamaan liittotasolla isoja askelia eteenpäin. Rakenteita ja toimintatapoja on uudistettu ajoittaisista jarruttavista virroista huolimatta, toiminta on kehittynyt ja tulevaisuuteen katsotaan korkein tavoittein. Yksi Suomen Palloliiton (SPL) tavoitteista on tiedolla johtaminen. SPL:n urheilutoimenjohtaja Hannu Tihinen on kertonut akateemisuuden sekä tutkimus- ja kehitystiedon roolin korostuvan tulevina vuosina suomalaisessa jalkapallossa ja seuratyössä. Tämä tavoite on samansuuntainen kuin monessa maailman huipputason jalkapallo-organisaatiossa.

SPL on vaikutusvaltainen organisaatio ja sen näkemyksillä on suuri merkitys suomalaisessa jalkapallossa. Kun liitossa päätetään tulevaisuuden suunnista, niin vaikutukset ulottuvat Suomen eri kolkkiin. Kaikkien päätösten takana tulee olla huolellinen valmistelu, koska napin painalluksen jälkeen vaikutukset ovat laajat. Samalla päätöksiä ei kuitenkaan voi jäädä vatvomaan liian pitkiksi ajoiksi vaan suunta ja askeleet täytyy ottaa päättäväisesti.

SPL:n organisaatio ja toimijat itse pyrkivät olemaan kriittisiä toimintaansa kohtaan, mutta se ei ole helppoa oltaessa lähellä tapahtumia. Siksi kritiikkiä täytyy tulla myös ulkopuolelta. Se on monipuolisten näkökulmien avaamiseksi välttämätöntä.

Tässä kirjoituksessa otetaan kriittinen positio SPL:n osaomistaman Sami Hyypiä Akatemian (SHA) kehittymisen seurantakonseptia ja erityisesti siihen kuuluvia, teknisiä, taktisia, psykologisia ja fyysisiä testejä kohtaan. Sama positio otetaan SPL:n järjestämiin jalkapallon taitokisoihin.

SHA on toiminut vuodesta 2011 ja sen suurena arkkitehtina on toiminut valmennuskeskuksen johtajan paikalta viime vuonna eläkkeelle jäänyt Kyösti Lampinen (jatkaa toiminnassa erillisellä sopimuksella asiantuntijana). SHA:n yksi tärkeimmistä tehtävistä on organisaation itsensä lausuman mukaan ”…kokonaisvaltaisen kehittymisen seurantakonseptin kehittäminen ja toteuttaminen eri-ikäisille jalkapalloilijoille.” Tätä konseptia toteutettiin ja kehitettiin yhdessä yhteistyöseurojen kanssa aiemmin pelkästään Eerikkilässä, mutta viime vuosina toimintaa on levitetty SPL:n alueellisiin valmennuskeskuksiin ja nyt sitä ollaan viemässä vielä enemmän seuratasolle osana kehittymisen seuranta 2.0-konseptia, jota ollaan liittämässä osaksi Suomen Palloliiton laatujärjestelmää.

SHA:n palveluilla on Ville-Pekka Inkilän (SPL:n urheilutoiminnan tutkimus- ja kehityspäällikkö) ja Hannele Forsmanin (Director of Performance, Eerikkilä Performance Center) tekemän kehittymisen seurantakonseptien vaikuttavuusanalyysiraportin mukaan ”…pyritty kehittämään suomalaisen huippujalkapallon tilaa pitkällä aikavälillä tarjoamalla seuroille tietoperusteisen lähestymisen jalkapallovalmennus- ja -urheilutoimintaan.”

SHA:n mukaan ”konsepti pitää sisällään mittareita jalkapallossa vaadittavien teknisten, taktisten, fyysisten, henkisten ja sosiaalisten valmiuksien seurantaan lähtökohtana peli.” Inkilä ja Forsman esittävät testien mittaavan yleistaitoja, lajin perustaitoja sekä fyysisiä ja psyykkisiä valmiuksia. Huomattavaa on, että SHA:n ja SPL:n esityksissä termit taito ja tekniikka menevät usein sekaisin eikä selkeää, yhteisesti sovittua määritelmää näille asioille ole (tätä työstöä Panu Autio tekee SPL:n toimeksiannosta).

Jalkapallovalmennuksessa halutaan kehittää taitavia pelaajia. Taito jalkapallossa on SPL:n taitokisatyöryhmän ja Panu Aution (sekä käytettyjen asiantuntijoiden) työstön perusteella määritelty ”pelaajan tai joukkueen kyvyksi tehdä pelitilanteen mukaisia voittavia ratkaisuja.” Ilmiötä eli tässä tapauksessa taitoa jalkapallossa voidaan tarkastella useilta eri tasoilta. Normaali tapa suomalaisessa urheilussa on ollut pilkkoa ilmiö pieniin osiin, tutkia näitä osia ja johtaa tästä osien tutkinnasta päätelmiä.

Tämä näkyy hyvin SHA:n testien taustaoletuksissa ja niistä johdetuissa testeissä. Ihmisen kyvyt jaetaan neljään osaan, eli tekniseen, taktiseen, psykologiseen ja fyysiseen. Aiemmin Suomessa käsiteltiin näistä osista pääasiallisesti fyysistä osa-aluetta, koska siihen oli helpompi kehitellä testit ja esittää tulokset numeroina.

Viime vuosina SHA:ssa ja SPL:ssa on väitetysti (mm. Pakkanen, 2016) toimittu holistisen ihmiskäsityksen pohjalta, joka ottaa huomioon ihmisen kokonaisuutena. Vai onko sittenkään toimittu? Holismi on käsite, jonka mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa ja se kritisoi tieteemme perinteistä näkemystä, jonka mukaan tutkimusongelma on jaettava osiin ja selvitettävä osa kerrallaan. Tämä kritiikki siksi, että osissa ei holismin mukaan ilmene niiden yhteistoiminnassa nousevia ja syntyviä piirteitä eikä kokonaisuutta voi ymmärtää pelkästään osia tutkimalla.

Mitä tehdään SHA:ssa? Pelaajan eri osat (tekniset, taktiset, fyysiset, henkiset ja sosiaaliset. SHA:n eri julkaisuissa osia on neljä tai viisi, miksiköhän?) ja niiden alaosat ovat tutkimuksen keskiössä, mutta emme näe osia paljon pidemmälle. Palapelimäinen ajattelutapa on edelleen vallalla, nyt vain hieman monipalaisempana kuin ennen.

Ihminen ei kuitenkaan ole palapeli vaan dynaaminen ja kompleksinen. Kompleksista ilmiötä tarkastellessa pitää pyrkiä kaikkien mahdollisten osien tutkimisen sijaan ennemminkin ymmärtämään osien välistä vuorovaikutusta ja koko systeemin dynaamista toimintaa ympäristönsä kanssa. Tästä puhui jo 1930-luvulla psykologi Egon Brunswik kritisoidessaan psykologista tutkimusta, joka tehtiin laboratoriossa ja palasteltiin osiin.

Huomioida täytyy, että edellä esitetty tapa jaotella ihmisen toiminta on vain meidän ihmisten itsemme ”sopimus”. Jotkut uranuurtajat ovat tutkineet ihmistä ja tulleet johtopäätöksiin, että tällainen ihminen ja hänen toimintansa on. Se voidaan jakaa osiin ja niitä voidaan tutkia näillä ja näillä testeillä. Asian ollessa suhteellisen laajasti sovittu ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi paras tapa tarkastella ilmiötä. Voisi olla jokin parempi tapa, mutta sitä ei nähdä vanhan ollessa niin juurtunut mieliimme.

Mehän voisimme toki sopia, että menemme nykyisessä mallissa entistä syvemmälle ja alkaisimme tarkastella osien osien osia. Ehkä lineaarinopeuden lisäksi pitäisi testata kaikki nopeuden lukuisat osa-alueet? Ehkä kestävyystestejä pitäisi lisätä, jotta todella näkisimme kattavasti pelaajien kestävyyden tilan? Ehkä psykologisia testejä pitäisi lisätä, jotta saisimme paremman kuvan pelaajan psyykkisistä (vai henkisistä tai sosiaalisista?) ominaisuuksista? Varmasti tekniikkatestit (vai taito?) ovat liian kapeat, onhan pelaajalla opittavanaan tuhat eri tekniikkaa.

Tai sitten sopisimme, että siirrymme oikeasti holistiseen ja ihmisen kompleksisuuden huomioonottavaan suuntaan.

Siirrytään itse testeihin. Huomata sopii, että en ole testivastainen sinänsä, vaan haastan käytetyt testit tietyin perustein. Jos testaamme, olemmeko valinneet oikeat testit? Saammeko tietoa taitavuudesta ja taitavasta pelaajasta? Otetaan esimerkiksi psykologiset testit. Niillä pyritään mittaamaan pelaajien motivaatiota, kilpailullisuutta ja itseluottamusta.

Miksi juuri näitä asioita mitataan? SHA kertoo seuraavaa: ”Kehittymisen seurannan välineet on kehitetty jalkapallon lajianalyysin, kansainvälisten vaatimusten ja kansainvälisten tutkimusten pohjalta.”

Tiedämme jalkapallosta ainakin sen, että se on hyvin syvällisesti yhteistyön peli. Huippujalkapallossa tärkeänä asiana on pidetty muun muassa pelaajan kykyä edistää joukkueen menestymistä. SHA:ssa psykologisia kykyjä mitataan kuitenkin hyvin yksilölähtöisesti ja se antaa meille väärän kuvan taitavasta joukkuepelaajasta.

On tehty sopimus tutkia em. psykologisia ominaisuuksia, mutta onko tehty oikea sopimus? Sitä paitsi käytetyt testit eivät välttämättä edes testaa haluttuja ominaisuuksia. Mitä on kilpailullisuus? Miten se ilmenee täytetyllä kyselylomakkeella kenttätoimintoihin verrattuna?

Kehittymisen seurannan tulosten esittely isolle yleisölle tapahtuu paljolti keskiarvojen kautta. Näytetään esimerkiksi kuvaajia fyysisten testien keskiarvoista, joiden perusteella syntyy aina mihinkään johtamattomia huomioita: ”Oho, olemme taas jäljessä 10–30 metrin nopeustestissä joka ikäluokassa!” Sama ilmiö toistuu vuodesta toiseen ja nyt näemme, että pelaajamme ovat edelleen hitaampia kuin ulkomaiset verrokkinsa.

Yksi ongelma tulosten esilletuonnissa on pintapuolisuus. Pelkkien keskiarvojen tilalle tulisi tuoda muitakin menetelmiä, jotka kuvaisivat ilmiön tilaa ja muutosta eri näkökulmista. Esimerkiksi pelaajien nopeuden muutos ajassa on hyvin epälineaarinen ilmiö, jonka asian Inkilä ja Forsman toivat raportissaan esille. Sama koskee taidon oppimista: siinä on ylä- ja alamäkiä sekä nopeitakin kehitys- tai taantumiskausia. Tiedämme pelaajilla olevan hyvin erilaisia kehityskulkuja, mutta esitämme nämä kehityskulut keskiarvoina. Lisäksi näiden kehityskulkujen seuranta päättyy kuin seinään, kun testaaminen lopetetaan pääosin ennen aikuisurheiluvaihetta.

Psykologisissa testeissä mitataan myös pelaajien motivaatiota. Tämä onkin mielenkiintoinen aihe, pidetäänhän motivaatiota hyvin tärkeänä eteenpäin ohjaavana voimana kaikilla ihmisillä. Miten kehittymisen seuranta vaikuttaa pelaajien motivaatioon vuosien aikajaksolla? Toivomme pelaajien kokevan pelaamisen iloa ja rakastuvan jalkapallopeliin, mutta mikä vaikutus laajamittaisella testaamisella on suomalaisten jalkapalloilevien lasten ja nuorten motivaatioon jalkapalloa ja harjoittelua kohtaan? Ainakin koululiikunnassa liikuntatestejä on kritisoitu juuri niiden negatiivisesta vaikutuksesta liikuntamotivaatioon.

Tähän kysymykseen ei ole vastattu SHA:ssa liittyen kehittymisen seurantakonseptin testeihin eikä SPL:ssa liittyen jalkapallon taitokisoihin. SHA:ssa pelaajat eivät samalla tavalla saa vapaaehtoisesti päättää osallistumisestaan kehittymisen seurantaan, jos seura on toiminnassa mukana. Taitokisoissa osallistuminen on vapaaehtoisempaa, vaikka vuosien varrella on kuultu lukuisia tarinoita kisoihin pakotetuista pelaajista.

Toiminnan ollessa taitokisoissa enemmän vapaaehtoista pelaajien motivaatiosta voidaan tehdä jonkin tasoisia johtopäätöksiä seuraamalla heidän osallistumistaan kisoihin. Osallistumismäärä on laskenut radikaalisti vuosi vuodelta. Jos taitokisat olisivat todella pelaajille iloinen ja motivaatiota lisäävä asia, niin kai he osallistuisivat kisoihin alati kasvavalla joukolla? SHA:ssa käytetään osittain samoja tekniikkatestejä kuin taitokisoissa. Miten ne vaikuttaisivat positiivisesti lasten ja nuorten motivaatioon jalkapalloa kohtaan, jos ne eivät taitokisoissakaan paljoa kiinnosta.

Motivaatiosta vielä sen verran, että SPL:n taitokisoja on pääasiallisesti perusteltu juuri motivaatiolla. Kisojen väitetään lisäävän motivaatiota omalla ajalla tehtävään harjoitteluun. Kisat ovat myös iloisia tapahtumia ja pelaajat kokevat onnistumisen iloa. Ajattelussamme on harha, sillä näemme vain kisoihin tulevat ja testejä varten harjoitelleet lapset, jotka yleensä myös onnistuvat niissä hyvin ja saavat onnistumisen kokemuksia. Näemme kisoissa iloisia lapsia, kisat toimivat!

Harha on siinä, että emme näe kisoissa suurinta osaa lapsista, jotka eivät halua osallistua eivätkä koe onnistumisen kokemuksia tehdessään irrallisia pomputteluja ja pujotteluja. Lapsia motivoi enemmän kaverien kanssa pelaaminen, pelaamisen ilo. Niin pitääkin, onhan yhdessä pelaaminen jalkapallon ydin. Lapset eivät koe taitokisoja motivaatiota lisäävinä eivätkä siksi osallistu niihin. Tarinoita kisoihin pakotetuista ja niihin pettyneistä on lukuisia, mutta näiden tarinoiden sijaan saamme kuulla SPL:n propagandaosastolta iloiset tarinat.

Yksi syy alhaiseen taitokisamotivaatioon saattaa olla juuri se, mitä siellä ei testata. Taitokisoissa ei testata taitoa vaan pelistä hyvin irrallista tekniikka, jonka korrelaatioarvo taitavaan pelaamiseen on joidenkin arvioiden mukaan lähellä nollaa. Ponnauttelutesti ei kerro mitään pelaajan taitavuudesta pelissä. Puskutesti ei kerro mitään pelaajan pääpelitaidoista. Pelaajat tajuavat tämän eivätkä kisat kiinnosta.

Hyvä niin, koska jos kisat todella lisäisivät pelaajien motivaatiota harjoitella, lisäisivät ne luultavasti motivaatiota harjoitella juuri kisalajeja, jotta seuraavat kisat menisivät paremmin ja jotta pelaajasta tulisi parempi jalkapallon pelaaja (oletus on, että kisalajeja harjoittelemalla tulee paremmaksi pelaajaksi). Tämä olisi pelottavaa, koska pelaajamme oppisivat harjoittelemaan jonglööreiksi eivätkä jalkapalloilijoiksi.

Taitokisojen tyyppiset testit eivät testaa pelaajan taitoa vaan irrallista ja spesifiä teknistä suoritusta, joka siirtyy huonosti pelisuoritukseen. Yleensä pelaajien testeissä tekemät liikesuoritukset eroavat peleissä käytetyistä eivätkä ole staattisina suorituksina käyttökelpoisia oikeassa ympäristössä (koska siellä on paljon vaihtelua ja sama stabiili tekniikka ei toimi).

Kaikesta (aika sievästä) kritiikistä huolimatta testejä tehdään enemmän ja testaustoimintaa on laajennettu SPL:n alueellisten valmennuskeskusten toimintaan. Lisäksi toimintaa pyritään laajentamaan myös seuratasolle. Tässä toiminnassa aikaa menee tekijöiden kouluttamiseen ja sen varmistamiseen, että asiat on ymmärretty oikein. Testien toteuttaminen ja niiden analysointi eivät ole helppoa ja vaativat laaja-alaista ymmärrystä. Suomessa on jo aivan tarpeeksi nähty toimintaa, jossa testituloksia ymmärtämättömät ihmiset tekevät niiden perusteella vääriä johtopäätöksiä.

Toimijoiden kouluttamiseen menee siis aikaa ja aika on rahaa. Kysymys kuuluu: Haluammeko käyttää resurssimme tähän vai voisiko rahalle olla parempaa käyttöä? Kyllä voisi, jalkapallotoimijoiden taitokäsitysten päivittäminen vastaamaan nykytietoa ja käytännön valmennuksen kehittäminen olisivat rahojen parempia käyttökohteita. Taidosta ja sen kehittämisestä on tullut viime vuosina huimasti uutta tutkimustietoa. Tieto on laadukasta ja sillä on isoja vaikutuksia käytännön valmennukseen. Taidon opettamisessa on Suomella koulutus- ja tietoyhteiskuntana mahdollisuus olla maailman paras. Kyllä, maailman paras.

Talous liittyy muullakin tavalla kehittymisen seurantakonseptiin sekä taitokisoihin. SHA ja SPL eivät vain anna omia resurssejaan jalkapallotoimijoille, vaan saavat rahaa toiminnastaan seuroilta ja pelaajien vanhemmilta. Kehittymisen seurantaan osallistuvat maksavat palveluista, joita tietenkin halutaan myydä mahdollisimman laajalle. Ei testaustoimintaa, ei SHA:ta eikä alueellisten valmennuskeskusten ja testausta mahdollisesti aloittavien seurojen rahoitusta.

Talous ja historialliset arvot vaikuttavat SHA:n testitoiminnan ja SPL:n taitokisojen perusteluihin. Taitokisoissa talous ei ole niin merkittävä tekijä, vaikka sielläkin toki kerätään lasten vanhemmilta osallistumismaksuja. Taitokisojen historia ulottuu 1950-luvulle saakka, joten ihmisillä on niistä paljon muistoja. Tällaisen toiminnan lakkauttaminen riipaisee aina sydäntä. Muistot omista kisahetkistä, muistot lapsen hymy kultamitali kaulassa, kaikki nämä kokemukset ovat syvällä meissä. Siksi taitokisojen lopettamista ei olla uskallettu oikeasti miettiä, vaikka instituutio on vanhentumassa käsiin kuin vanha kirja, jonka sivut tippuvat ja halkeilevat. Ei se enää liimalla parane.

Olemme suomalaisessa jalkapallossa tietyiltä osin menossa entistä enemmän ihmisen mekanistisen osittelun suuntaan, pois väitetystä holistisesta suunnasta. Testaamme osia ja niiden osia ymmärtämättä niiden vuorovaikutusta toistensa kanssa. Emme pääse vanhoista kartesialaisista käsityksistä eroon emmekä pääse näkemään laajalla skaalalla uudenlaista ajatusta taidosta, jos vanha mörkö vetää meitä takaisin pimeään kuoppaan.

Hakkarainen (2006) on muistuttanut meitä Auschwitzin keskitysleiristä selvinneen puolalaisen lääkärin Ludvig Fleckin 1930-luvulla esittämästä ajatuksesta verrata ihmisen älykästä toimintaa joukkuepeliin: ”Jos yksilöä verrattaisiin jalkapalloilijaan ja tietoyhteisöä jalkapallojoukkueeseen, joka on harjoitettu tekemään yhteistyötä, silloin älykästä toimintaa voitaisiin kuvata pelin etenemiseksi. Voitaisiinko tästä edistymisestä antaa asianmukaista raporttia tutkimalla yksittäisiä potkuja yksi kerrallaan. Koko peli menettäisi kokonaan merkityksensä.”

Reduktionismin susi on tullut keskuuteemme holismin vaatteissa. Kuinka pitkään pelaajamme joutuvat tekemään merkityksettömiä ponnauttelutestejä? Kuinka pitkään? Tämä suunta täytyy pysäyttää räjäyttämällä SHA:n kehittymisen seurantakonsepti niiltä osin kuin tässä kirjoituksessa on mainittu ja rakentaa tilalle laadukkaammat menetelmät. SPL:n taitokisat voi lopettaa kokonaan. Ne eivät mittaa taitoa jalkapallossa eivätkä tuota mitään lisäarvoa taitavien ja motivoituneiden pelaajien kehittämiseen. Jos tuottaisivat, niin kai tämä suomalaisen jalkapallon superinnovaatio olisi monistettu muihinkin maihin.

Muistot näistä taitavan pelaamisen tutkimiseen käytetyistä menetelmistä voi laittaa Jalkapallomuseon nurkkaan osioksi nimeltä ”Näin jalkapallossa tutkittiin taitoa.”

Jani Sarajärvi (@SarajarviJani)

Kirjoittaja on jalkapallovalmentaja ja jalkapallon tohtoriopiskelija Lissabonin yliopistossa

Lähteet:

Taito jalkapallossa –köyhästä sisäisestä prosessista kohti rikasta vuorovaikutuksellista toimintaa

Suomalaisen jalkapallon ja futsalin kehityspäivillä lauantaina 12.12. puhuttiin paljon taidosta. Arvostettu Arsene Wenger kertoi omia näkemyksiään pelaajakehityksestä sekä taitavasta pelaajasta. Herra Wenger muistutti, kuinka tärkeää nuorten pelaajien perustekniikan kehittäminen täydelliseksi on ja kuinka alle 10-vuotias pelaaja on vielä pallo ja minä -kehitysvaiheessa. Hän myös pohti, milloin pelaajan tulisi harjoitella huippupelaajille entistä tärkeämpiä kykyjä, nimittäin havainnointia ja päätöksentekoa.

Vertauksena herra Wenger käytti edesmennyttä Diego Maradonaa, joka pystyi tekemään pallon kanssa melkein mitä halusi. Yhtenä esimerkkinä tästä on meille tuttu videoklippi, jossa Maradona pomputtelee palloa kotilähiössään (Panu Autio näytti tästä kuvakaappauksen omassa taitoesityksessään).

Taidosta puhui myös futsalmaajoukkueen kapteeni Panu Autio, joka on johtanut Suomen Palloliiton taitokisatyöryhmää (johon kirjoittajat ovat kuuluneet) ja puhunut vahvasti taitokäsityksen päivittämisen puolesta. Autio toi esille vanhan yksilötaitoihin perustuvan taitokäsityksen uudistamisen tarpeen ja puhui taidon vuorovaikutuksellisuudesta jalkapallossa ja futsalissa.

Liittyen edellisiin ja suomalaisessa urheilussa kirjoittajien mielestä vallinneisiin rajoittuneisiin taitokäsityksiin, haluamme tässä kirjoituksessa perehtyä “vanhaan” ja “uuteen” tapaan ajatella taidosta. Tässä kirjoituksessa perehdytään kahteen eri taidon teoreettiseen virtaan, informaation prosessointiin (IP) ja ekologiseen dynamiikkaan (ED). Huomautettava on, että informaation prosessoinnin malleja on erilaisia, mutta niiden pääoletukset ovat samankaltaisia. Ekologinen dynamiikka puolestaan pohjautuu laajempaan, ekologiseen näkökulmaan ihmisen toiminnasta, mutta on omana alanaan ollut paljon esillä viime vuosina. Se ei kuitenkaan ole ekologisista malleista ainoa. IP:n ja ED:n pääoletuksia ja eroja avataan kirjoituksen seuraavissa vaiheissa perustuen taidon tutkijoiden Rob Grayn (perceptionaction.com), Duarte Araújon ja Keith Davidsin ansiokkaisiin artikkeleihin, podcasteihin ja videoihin.

Miksi tämä kirjoitus?

Ensin kuitenkin lyhyt perustelu sille, miksi näitä asioita tulisi pohtia. Onko teoria “vain” teoriaa ja käytäntö käytäntöä? Onko tällä pohdinnalla mitään arvoa käytäntöön? Uskomme, että teorioiden tietyn tasoisella ymmärryksellä todellakin on käytännön arvoa. Ymmärrys voi mahdollistaa asioiden kriittisen tarkastelun ja avata uusia näkökulmia käytännön valmentamiseen.

Nothing is as practical as a good theory

Kurt Lewin

Taitoa ja sen olemusta on pohdittu pitkään, eikä tämän kirjoituksen tarkoituksena ole käydä läpi taitopohdinnan täydellistä historiaa. Päälinja on viime vuosikymmeninä kuitenkin ollut, että taito on nähty hyvin vahvasti erilaisten informaation prosessoinnin malleihin perustuvana. Tämä lähestymistapa on sittemmin haastettu esimerkiksi ekologisesta näkökulmasta.

Taitoteorioilla Suomessa on hyvin palapelimäinen/kartesialainen pohjavire. Kokonaisuudet pilkotaan osiin, harjoitellaan näitä osia ja laitetaan ne sitten yhteen. Näin ajatellaan muodostuvan laadukkaan kokonaisuuden. Tämän tyyppinen ajattelutapa on kuitenkin haastettu, koska sillä ei väitetä saavutettavan ymmärrystä kokonaisuuksista ja erityisesti kokonaisuuksien osien suhteista toisiinsa.

Taidosta on kiitettävästi Suomessa puhunut muiden muassa taitotohtori Sami Kalaja ja ainakin Suomen Palloliitossa on hienosti herätty päivittämään taitokäsityksiä. Samoin jotkut urheilutoimittajat ovat pyrkineet pois vanhoista taitokäsityksistä ja pyrkineet kirjoittamaan artikkeleita, joissa esimerkiksi invaasiopelien vuorovaikutuksellisuus otetaan huomioon. Suuressa osassa näitä pohdintoja on kuitenkin ollut mielestämme vaikea päästä totaalisesti irti vanhasta informaation prosessointiin liittyvästä taitokäsityksestä. Esimerkiksi pelaamisen opettelun vaatimuksena on hyvin usein katsottu olevan perustekniikoiden hallitseminen. Vanhojen taitokäsitysten muuttamisen ja yleisen kehityksen vuoksi asian pohtiminen on edelleen paikallaan.

Uskomme pohdinnan antavan meille kaikille aivan uusia näkökulmia valmentajuuteen ja urheilijuuteen. Tulemme esittelemään informaation prosessoinnin ja ekologisen lähestymistavan eroja ja lopuksi näyttämään, miksi näistä kahdesta eri lähtökohdasta toteutettu urheiluvalmennus johtaa erilaisiin käytännön toimenpiteisiin ja miksi olemme nojautuneina ekologiseen suuntaan.

Kirjoituksessa käytetyt termit saattavat olla joillekin lukijoista uusia ja hankalia. Ekologinen dynamiikka nojautuu useaan eri tieteenalaan kuten biologiaan, psykologiaan ja kompleksisuustieteisiin ja käytetyt termit tulevat pääosin näistä suunnista. Ekologisen dynamiikan suunnalla ei ole tarkoitus olla väkisin yliviisas, vaan yrittää kuvata ilmiöitä eri tietenaloilla niille osoitetuilla termeillä.

Taidon taustateoriat

Informaation prosessoinnin malleihin pohjautuvissa taitoteorioissa ajatellaan, että taito on pelaajan aivoissa, pelaajan päässä tai pelaajan sisäisessä ymmärryksessä ympäristöstä. Niin kuin herra Wenger sanoi:  “Your body does what your brain wants.” Pelaajan aivoissa ovat pelaajan representaatiot maailmasta ja opitut mentaaliset mallit (motoriset ohjelmat) erilaisista taidoista, jotka hyvä pelaaja kykenee nopeasti hakemaan ja ottamaan tarkasti käyttöön nähtyään ja ennakoituaan tulevat tapahtumat. Tähän toimintaan yhdistetään yleensä metafora aivojen toiminnasta “tietokoneena”, joka kykenee rikastamaan ympäristöstä saadun köyhän informaation selkeäksi kuvaksi. Pelaaja siis havainnoi – ennakoi – tekee päätöksen – toteuttaa liikkeen/liikeketjun.

Ekologinen dynamiikka nojautuu hyvin erilaiseen näkemykseen ihmisen toiminnasta. ED pohjautuu oletukseen, että taito EI ole pelkästään pelaajan päässä vaan pelaajan JA ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa. Pelaajan päässä ei ole “tietokonetta” vaan hän aktiivisesti katsoo (tai kerää muilla aisteilla) rikasta informaatiota ja kykenee sujuvasti ja suoraan adaptoitumaan ympäristöönsä. Havainnointi ja toiminta ovat syklisessä vuorovaikutuksessa. Tietokonetta ja raskasta prosessointia ei tarvita.

Havainnoinnin luonne

Havainnoinnin luonne on hyvin perustava IP:n ja ED:n erottava asia. IP:n avainoletus on, että ympäristön tarjoama informaatio EI ole riittävä toimiaksemme sujuvasti sen perusteella. IP:n oletuksen mukaan keräämme aisteilla “vihjeitä” ympäristöstä. Tämä “köyhä” informaatio täytyy käsitellä ja “rikastaa” aivoissamme mm. ottamalla mukaan ennakko-oletukset ja muistot vanhoista kokemuksista. Aistimme maailmaa ja aivoissa nämä aistihavainnot käsitellään prosessinomaisesti, jonka jälkeen kykenemme toimimaan eli liikkumaan. Aistiminen ja havainnointi ovat kaksi eri asiaa ja ne erotellaan toisistaan. Aistiminen on passiivista tiedon saamista ympäristöstä ja havainnointi tiedon prosessointia. Tätä kutsutaan epäsuoraksi havainnoinniksi (indirect perception).

ED:ssa oletukset havainnoinnin luonteesta ovat täysin erilaiset IP:iin verrattuna. Ekologisesta näkökulmasta ympäristön tarjoama informaatio ON riittävää toimiaksemme suoraan sen perusteella. Informaatio on rikasta ja tarkkaa eikä sitä tarvitse tulkita tai prosessoida. Voimme toimia suoraan rikkaan informaation pohjalta. Esimerkiksi vastaantuleva STOP-merkki ja sen koon muutos näkökentässämme on riittävän rikas informaatio, jotta voimme ajoittaa auton jarrutuksen. Aistiminen ja havainnointi ovat ekologisessa näkökulmassa samoja asioita, niitä ei erotella toisistaan kuten IP:ssa. Tätä kutsutaan suoraksi havainnoinniksi (direct perception).

Toiminnan kontrolli

Informaation ollessa IP:n mukaan köyhää pitää ihmisen ennakoida tarvittavat toimenpiteet esimerkiksi siitä, mihin lähestyvä pallo on menossa ja milloin se saapuu sinne. Tässä ihmistä auttaa sisäinen malli, jossa mallissa otetaan huomioon aiemmin mainitut vanhat kokemukset, vihjeet tilanteesta ym. Kaikki lasketaan päämme “tietokoneessa”, joka prosessoi tilanteen, tekee päätöksen ja antaa meille liikkeen (motorisen ohjelman) toteutettavaksi. Ennakoinnin perusteella voimme “päivittää” motorisen ohjelman tilanteeseen sopivaksi.

ED:n näkemys on, että informaatio on itsessään rikasta ja riittävää. Tämän vuoksi ihmisen ei tarvitse prosessoida ja ennakoida tulevaa vaan voimme toimia suoraan sen perusteella. Meidän tarvitsee vain oppia löytämään tämä avaininformaatio eli “kouluttaa tarkkaavaisuutemme” informaatiolle ja oppia sopeuttamaan liikkeemme informaation perusteella. Toiminnan kontrolli on suoraa ja tapahtuu “online”, joka mahdollistaa ihmisen adaptoitumisen tilanteisiin ilman ennakointia. Ihminen kontrolloi toimintaansa suhteessa “nykyiseen tulevaisuuteen” eli katsoo avaininformaatiota ja näkee, onko nykyinen toiminta (esim. juoksuvauhti palloa kiinni otettaessa) riittävää tehtävän saavuttamiseen vai pitääkö toimintaa muokata.

Miten toiminta syntyy?

IP:n mukaan liikkeen toteutus syntyy lineaarisen ja yksisuuntaisen prosessin tuloksena. Prosessimalleja on erilaisia, mutta yksi yleisimmistä on havainnointi – ennakointi – päätöksenteko – toiminta -malli. IP-malleissa päätöksenteko ja toiminta ovat prosessin tuotoksia. Prosessi käy ja lopulta ikään kuin painetaan nappia ja ajetaan liikemalli ulos. Liike on alisteinen muille prosesseille ja se on lopputulos aivojen tietokoneen tekemästä prosessoinnista ja liikehermoihin lähettämästä käskystä.

ED:n mukaan liikkeen synty ei ole lineaarista eikä yksisuuntaista vaan havainnointi ja liike on tiukasti ja jatkuvasti kytketty toisiinsa. Havainnoimme toimiaksemme ja toimimme havainnoidaksemme eikä ED:ssa ole IP:n vaiheita, jossa havainnointi aiheuttaa toiminnan. Liike ilmenee (sitä ei päätetä samalla tavoin kuin IP:ssa) havainnoinnin ja toiminnan yhteisvaikutuksesta.

Havainnointi on ekologisten teorioiden mukaan hyvin kehollista. Havainnoimme maailmasta “mahdollisuuksia” tai “kutsuja” toimintaan (affordansseja). Ne ovat yksilöllisiä muodostuen ympäristön ominaisuuksista ja yksilön kyvyistä. Affordanssit pelissä voisi selittää siten, että esimerkiksi ulkoisesti aivan samankaltaiselta näyttävä tilanne puolustajien keskellä kutsuu nopeaan kuljetukseen kykenevän hyökkääjän ja hyviin syöttöihin kykenevän keskikenttäpelaajan eri pelitekoihin.

Taidon olemus

IP:n teorioissa perusoletus on, että ihmisellä on jokaiseen taitoon “oikea” tekniikka, joka sisältää useita muuttumattomia ominaisuuksia. Aivoissamme on “tietokoneohjelma”, representaatio tai liikemalli selkeine perusominaisuuksineen, jota sitten säädellään tilanteen mukaan (esimerkiksi voiman säätely). Oikeassa tekniikassa on hieman variaatiota, mutta perustoiminnat eivät paljoa vaihtele. Tästä johdetaan yhden oikean tekniikan lukuisat eri ydinkohdat. Esimerkiksi jalkapallon ponnauttelussa on useita eri ydinkohtia (kuva 1.). 

Kuva 1. Ponnauttelun ydinkohtia (Mukaeltu SPL:n futistekniikat -kurssilta).

Oleellista on, että ydinkohtia on yleensä useita ja niillä voi olla vielä paljon alaydinkohtia. Lisäksi, ydinkohdat ovat yleensä IP-malleissa suoraan kehon asentoihin liittyviä. Oletuksena on, että pelaajan hallitessa kaikki ydinkohdat hän pystyy toistamaan suoritusta vähäisellä vaihtelulla.

ED:ssa perusoletus taidosta eroaa selkeästi IP-malleista. Ekologisen lähestymistavan perusoletus on, että oikeaa tekniikkaa EI ole olemassa. Koska ympäristö ja ihmisen oma “tila” vaihtelevat jatkuvasti, taitoa on kyky adaptoitua eri tilanteisiin. Ihmisen toiminnan ajatellaan syntyvän vuorovaikutteisien rajoitteiden vaikutuksen alaisena. Nämä rajoitteet ovat oppijaan (esim. fyysiset ominaisuudet ja motivaatio), tehtävään (esim. säännöt ja välineet) ja ympäristöön (esim. fyysinen tai sosiokulttuurinen ympäristö) liittyviä ja vaikuttavat ihmisen toimintaan yhtäaikaa (kuva 2.).

Kuva 2. Newellin vuorovaikutteisten rajoitteiden malli (Mukaeltu Duarte 2019; Newell 1985, 1986).

Vaikka ED:ssa ei ajatella taidoissa olevan yhtä paljon muuttumattomia osia kuin IP-malleissa, on liikkeissä kuitenkin joitakin perusominaisuuksia, jotka näyttävät toteutuvan aina kun joku tekee kyseisen liikkeen. Niitä kutsutaan ED:ssa attraktoreiksi tai tasapainopisteiksi. Ne ovat periaatteessa, mutta eivät kuitenkaan, samantyyppinen asia kuin IP-mallien ydinkohdat.

Esimerkkinä jalkapallon sisäsyrjäsyöttö, jossa pelaajan tukijalka asettuu pallon lähistölle (huomaa, ei välttämättä viereen niin kuin joissakin tekniikkaoppaissa sanotaan). ED:ssa tasapainopisteitä on yleensä vähemmän kuin IP-malleissa ydinkohtia ja niiden ajatellaan liittyvän voimien kontrollointiin, ei niinkään täydellisen tekniikan ydinkohtiin. Sisäsyrjäsyöttöön liittyen pelaajan tukijalan ajatellaan siis kontrolloivan ja ohjaavan voimia ja se asetetaan pallon lähistölle, jotta saadaan tasapainoa systeemin toimintaan. Pelaajalla ei kuitenkaan tarvitse pyrkiä asettamaan tukijalkaansa aina tiettyyn tarkkaan kohtaan vaan hänellä tulee säilyttää kyky syöttää, vaikka asettaisikin tukijalan jostakin syystä (joku vaikka työntää häntä) normaalista poikkeavaan kohtaan. Ja, koska täydellistä tekniikkaa ei ole eikä mikään suoritus ole samanlainen, tukijalan paikka vaihtelee luonnollisesti.

Taidon oppiminen

IP:n näkemyksen mukaan taidon oppiminen tapahtuu vaiheittaisesti ja lineaarisesti yhteen suuntaan. Malleja on erilaisia, mutta esimerkiksi Fittsin ja Posnerin (1967) mallissa oppija aloittaa kognitiivisesta vaiheesta ja etenee taidon karttuessa assosiatiivisen vaiheen kautta automaatiovaiheeseen, jolloin liikkeistä tulee “automaattisia” (aivoihin varastoidusta liikemallista tulee tehokkaampi) eikä tietoista ajattelua tarvita enää samoin kuin taidon opettelun alkuvaiheessa.

ED:ssa taidon ei ajatella olevan lineaarista ja vaiheittain kehittyvää, vaan taidon oppiminen on epälineaarista sisältäen ylä- ja alamäkiä, eteen- ja taaksepäin menoa sekä paljon etsintää ja sopeutumista. Ihmiset etsivät erilaisia liikeratkaisuja ja joskus liike saattaa muuttua tässä etsintäprosessissa yhtäkkiä merkittävästi. Taidon oppimista ajatellaan etsintänä ja sopeutumisena. Taitotutkijat Duarte Araújo ja Keith Davids ehdottivat taidon oppimiselle 2010-luvun alussa uusia termejä taidon sopeutuminen (skill adaptation) tai taidon viritys (skill attunement).

Valmentaminen

Toiminnan organisointi ja palautteenanto

IP-malleissa ajatellaan ihmisten kehittävän aivoihin yhdelle tekniikalle yhden tietyn liikemallin. Koska on olemassa yksi tietty, oikea liikemalli per tekniikka, niin näitä voidaan myös opettaa hyvin ohjeellisesti. Valmentaja perinteisesti antaa urheilijalle ohjeita oikeasta tekniikasta, näyttää oikeita suorituksia tai purkaa tekniikkaa osiin ja opettaa näitä osia. Harjoitteluun kuuluu myös paljon toistoja, korjaamista eikä siinä ole kauhean paljon varaa yksilöllisyydelle (koska on vain yksi oikea tekniikka).

ED:n mukaan taidon kehittyminen sisältää yhteyden kehittämisen ja säilyttämisen ympäristön kanssa (eikä oikeaa tekniikkaa ole). Urheilijaa autetaan itseorganisoitumaan (löytämään itselleen sopivia liikeratkaisuja), toistamaan ilman toistoja (vaihtelua) ja kehittymään liikeongelmien ratkaisijaksi muokkaamalla harjoitustilanteen vuorovaikutteisia rajoitteita. Harjoittelussa pyritään liikemallien vakauttamisen sijaan ikään kuin puskemaan oppijaa uusiin liikeratkaisuihin (esim. pois huonoista ratkaisuista). Harjoittelusta tulee erittäin yksilöllistä eikä massoille tehtävää mekaanista toimintaa.

Vaihtelu

IP:ssä vaihtelu liikkeessä katsotaan haitalliseksi. Harjoittelun tarkoituksena on vähentää liikkeen vaihtelua ja pystyä toistamaan liike mahdollisimman samankaltaisena. Vähentynyt vaihtelu liikkeessä johtaa useammin ja johdonmukaisemmin toivottuun lopputulokseen. Toisin sanoen toistamalla liike, toistetaan myös liikkeen lopputulos. Vaihtelua lisätään harjoitteluun vasta, kun oikea liiketekniikka on opittu. Harjoittelun vaihtelun tarkoitus on kehittää pelaajan kykyä säätää oikeaa tekniikkaa jokaiseen tilanteeseen sopivaksi.  

ED:ssa vaihtelu ajatellaan taidon kehittymistä edistävänä asiana. Vaihtelu mahdollistaa erilaisten liikeratkaisujen etsimisen ja hyödyntämisen. Tämän vuoksi vaihtelua tulisi olla harjoittelussa heti alusta asti. Harjoittelun seurauksena pelaaja herkistyy avaininformaatiolle ja kykenee sopeuttamaan liikkumistaan tämän perusteella. Tällöin pelaaja kykenee pääsemään samaan lopputulokseen vaihtelevilla liikeratkaisuilla.

Modulariteetti ja harjoittelun osittelu

Koska IP:ssa toiminta on erillään havainnoinnista ja päätöksenteosta, voidaan ne erottaa harjoittelussa toisistaan. Esimerkiksi syöttämistä voidaan harjoitella ensin analyyttisesti drilliharjoitteessa, jonka jälkeen siirrytään harjoittelemaan päätöksentekoa peliharjoitteeseen. Samoin yksittäinen taitosuoritus voidaan jakaa osiin ja näitä osia voidaan harjoitella erikseen. IP-teorian mukaisesti taidon osittelun katsotaan olevan hyödyllistä, sillä tällöin on mahdollista keskittyä yhteen taidon osaan kerrallaan ja helpottaa harjoitetta.

Koska ED:ssa havainnointi ja toiminta ovat toisiinsa läheisesti kytköksissä, ei niiden erottamista katsota hyödylliseksi. On olemassa näyttöä, että osittelu johtaa ei-toivottuihin toimintoihin. Olennaista on säilyttää informaation ja toiminnan yhteys harjoittelussa. Esimerkiksi syöttämistä harjoitellessa tulee avaininformaation olla läsnä harjoitteissa koko ajan. Harjoittelua voi helpottaa harjoitteita yksinkertaistamalla edellyttäen, että olennainen informaatio säilyy. ED:ssa ei erotella taidon osia toisistaan, jolloin taidon oppiminen ei edellytä tekniikan ja sen osien edistynyttä hallintaa.

Ekspertiisi

Tässäkin eri tulokulmat taitoon näkevät asian merkittävästi eri tavoin. IP:n maailmassa ekspertiisi perustuu symboliseen käsitykseen taidosta ja vahvoihin prosesseihin aivoissa (laaja tietopankki, hyvä muisti, kyky varastoida ja hakea tietoa ym.). Ekspertillä on paljon liikemalleja aivoissaan ja kyky informaation prosessoinnin jälkeen toteuttaa ne tarkasti ja nopeasti. Ekspertillä on paljon tietoa jostakin (esimerkiksi katsomalla pelitilannetta kuvasta, knowledge about, James Gibsonin kehittämä ajatus) ja tieto voidaan erottaa liikkeestä. Tämän vuoksi ihmisen taitoa pystytään tutkimaan erillään taidon toteuttamisesta, esimerkiksi kyselyin.

Ekologisen dynamiikan mukaan taito ei ole ihmisen päässä eikä ympäristössä vaan ihmisen ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa. Ekspertillä on tietoa jossakin (esimerkiksi pelitilanteen sisällä, knowledge of, J.J. Gibson), koska hän on herkistynyt merkitykselliselle informaatiolle ja kykenee sopeutumaan ja muokkaamaan toimintaansa ympäristössä. Ekspertti ei välttämättä kykene kertomaan taidosta, mutta kykenee kuitenkin toimimaan taitoa vaativissa tilanteissa “kuin kala vedessä.” Siksi ekspertiisiä täytyykin mitata kykynä toimia spesifeissä tilanteissa, ei kykynä vastata kysymyksiin tai kykynä kiertää tötsiä.

To understand means to be capable of doing

Jonathan Wolfgang von Goethe

Lopuksi

Nyt sitten pään ollessa kuumana ajatuksista valmentaja saattaa kysyä, mitä opin? Ei hätää, asioiden saa antaa kypsyä ja niitä voi sparrailla toisten kanssa. Olemme käyttäneet vuosia itsemme kehittämiseen valmentajina, ehkä voimme antaa hieman aikaa ja mahdollisuuden uusien asioiden omaksumiseen. 

Koska tykkäämme pitää vanhoista asioista kiinni niin saatamme miettiä, pystyykö informaation prosessoinnin ja ekologisen dynamiikan teorioita yhdistämään? On ymmärrettävää, että tätä halua olisi. Harvat asiat maailmassa ovat selkeästi joko tai, joten miksei nämäkin teoriat voisi yhdistää. Ehkä yhdistäminen tekisi teorioista ja niistä johdetuista käytännön toiminnoista entistä vahvempia?

IP ja ED kuitenkin perustuvat niin erilaiselle maaperälle, että yhdistäminen ei ole mahdollista. Pitää valita jompi kumpi lähestymistapa. Vaikka tästä ajatuksesta tulisi pelko liittyen oman valmennuksen rajoittamiseen, niin asia ei ole tällä tavoin. Valmentaja voi käyttää isoa työkalupakkia kummassakin lähestymistavassa, vaikka eroja työkalupakeissa ja niiden käytössä on toki paljon. 

Huomautettava on, että joidenkin luulojen mukaan ekologinen harjoittelu on pelkkää pelaamista. Oletus perustuu mahdollisesti ekologiseen dynamiikkaan perustuvien valmennusmetodien kuten nonlineaarin pedagogiikan ja constraints-based approachin ymmärtämiseen pelkästään peleihin perustuviksi metodeiksi. Tämä ei ole totta. Esimerkkinä jalkapallossa haastava pitkä syöttö, jota voidaan ekologisesti harjoitella niin pelinomaisissa kuin hyvinkin “rajoitetuissa” harjoitteissa. Ero IP-maailmaan on se, että tämä “rajoitetuissa” harjoitteissa tapahtuva toiminta on hyvin erilaisiin periaatteisiin perustuvaa ja myös käytännössä erilaista (oletuksena on myös, että se on tehokkaampaa). 

Luontoa katsomalla voi nähdä luonnollisia muotoja ja luonnollista eloa. Luonto ei tee mitään pakottamalla. Luontoa voidaan kopioida, mutta luonnon ymmärtäminen on toinen asia. Luonnon kopiointi voi olla yksinkertaisesti sen muotojen kopiointi esineeksi. Kuusesta voi tehdä vaikka kuusikoristeen tai kuusen muotoisen naulakon. Tutkimalla kuusta ja katsomalla sen eloa elinympäristössään pidemmän ajan kuluessa voi saada syvempää ymmärrystä kuusesta. Miksi se kasvaa juuri tuolla tavalla? Miten se elää yhdessä ympäristönsä kanssa?

Samalla tavalla myös urheilussa tekniikoita voi kopioida. Voimme kopioida tuhat eri teknistä suoritusta ja harjoitella niitä koko elämämme. Emme kuitenkaan opi taidokkaaksi pelaajaksi omaksumalla nuo tuhat eri tekniikkaa, jos emme ymmärrä taidon luonnollista muotoa ja eloa.

Jani Sarajärvi ja JP Savolainen

”Prässää, prässää!” – Kuinka eteenpäin puolustamisesta tuli Suomi-futiksen sudenkuoppa?

Palloliiton valmennuslinjaus, nuorten maajoukkueiden pelitapa, seurojen valmennuslinjaukset, lasten ja nuorten ottelut, keskustelut valmentajien välillä.

Näissä kaikissa on viimeisen viiden vuoden aikana korostunut selvästi yksi trendi ylitse muiden. Puhutaan eteenpäin puolustamisesta, pallon riistämisestä mahdollisimman nopeasti oman joukkueen haltuun, aggressiivisesta ja aktiivisesta prässistä.

Useimmiten noista puhutessa tarkoitetaan yhtä ja samaa asiaa, joten käytetään tässä artikkelissa selvyyden vuoksi termiä eteenpäin puolustaminen. Sen voimme määritellä karkeasti siten, että vastustajan liikuttaessa palloa pelaajalta toiselle puolustavan joukkueen lähin tai lähimmät pelaajat liikkuvat jatkuvasti (ja nopeasti) kohti pallollista pelaajaa tarkoituksenaan riistää pallo.

Eteenpäin puolustaminen on helppo ihannoinnin kohde. Se saa pelin näyttämään vauhdikkaammalta, kamppailutilanteita tulee enemmän ja yleisö tykkää. Lisäksi junioriotteluissa raivokas valmentajan ohjeistama eteenpäin puolustaminen auttaa tasoltaan vastustajaa parempaa joukkuetta saavuttamaan tuloksia.

Eteenpäin puolustaminen voi hetkellisesti näyttää pelaajakehityksellisesti hyvältä valinnalta ja tulostakin tulee. Tätä iloa ei kuitenkaan kestä todennäköisesti kauaa. Kun fysiikkaerot tasoittuvat 15 ikävuoden jälkeen, raiteillaan kohti pallollista juoksemaan oppinut pelaaja jää auttamatta jälkeen älykkäitä puolustuspelitekoja oppineista pelaajista, jotka ovat tottuneet puolustamaan vaihtelevissa pelitilanteissa.

Ja ne tulokset. Suomalaisten palloilujoukkueiden viime vuosien menestys esimerkiksi Helmareiden, Huuhkajien ja miesten koripallomaajoukkueen osalta ei ole perustunut voimakkaaseen eteenpäin puolustamiseen, vaan realistiseen käsitykseen siitä, että suomalaisen pelaajamassan urheilullisuus harvoin riittää aggressiiviseen ylhäällä puolustamiseen.

Räikeimmän esimerkin pelien häviämisestä eteenpäin puolustamisen korostumisen takia tarjoili viime vuonna Lappeenrannassa pelattu U21-maaottelu Suomi – Ruotsi. Tilanteessa 2-2 ottelun lopussa Suomen joukkueen puolustaminen ja yksittäisten pelaajien peliteot tarjosivat Ruotsille ison edun tilanteita sekä ansaitun rangaistuspotkun, josta syntyi ottelun voittomaali. Tämän tilanteesta taltioidun klipin avulla pääsemme seuraavaksi kiinni puolustamisen filosofiaan jalkapallossa.

Muutama sana joukkueena puolustamisesta

Puolustaminen jalkapallossa voidaan jakaa eri vaiheisiin. Vaiheiden määrittely vaihtelee riippuen siitä keneltä kysyy, mutta modernein näkemys mukailee hyökkäyspelin vaiheita. Tällöin puolustamisen vaiheet ovat avaamisen estäminen, rakentelun häiritseminen, maalintekotilanteen estäminen ja viimeistelyn estäminen.

Suomi – Ruotsi -pelin maalissa ensimmäinen ja isoin ongelma liittyy siihen, ettei Suomi joukkueena pysty liikkumaan vaiheesta toiseen sujuvasti. Palloa lähimmät pelaajat jatkavat korkeaa prässiä avaamisen estämisen vaiheessa, vaikka alemmat linjat ovat vetäytyneet rakentelun häiritsemisen vaiheeseen. Todella voimakas eteenpäin puolustaminen ja palloa kohti juokseminen pelaajien välisten etäisyyksien ollessa isot aiheuttaa sen, että yksittäiset pelaajat puolustavat aivan liian isoa tilaa. Tällöin yksilön puolustuspelitekojen laadulla ei ole juurikaan enää merkitystä, vaan hyökkäävä joukkue saa todella ison edun tilanteita helposti, jos se edes auttavasti osaa syöttää palloa.

Laadukkaan modernisti valmennetun jalkapallojoukkueen pitäisi pystyä joustavasti, yhtenäisesti ja nopeasti vaihtamaan puolustamisen vaiheesta toiseen. Pitää pystyä tippumaan nopesti kolmeen tasapainoiseen linjaan matalampaan blokkiin, jos vastustaja pääsee korkean prässin ohi. Pitää pystyä tarvittaessa muodostamaan tiivis blokki boksin läheisyyteen ja puolustamaan sitkeästi, jos vastustaja yrittää edelleen edetä maalipaikkaan. Matalasta blokista pitää pystyä vaihtamaan nopeasti korkeaan prässiin, kun jokin joukkueen prässitriggereistä toteutuu. Ja niin edelleen.

Oleellista on nopea ja yhtenäinen vaihtelu vaiheiden välillä, ja se tuo pelaamiseen siihen vaadittavan intensiteetin. Ei jatkuva palloa kohti juokseminen, kuten moni suomalainen jalkapallotoimija tuntuu edelleen ajattelevan.

Meidän olisi syytä tehdä paradigman muutos siinä, että peli on intensiivistä vain silloin, kun siinä on paljon kamppailutilanteita tai jatkuvaa palloa kohti juoksemista. Meidän on syytä antaa arvoa monille eri tavoille aiheuttaa vastustajalle ongelmia puolustusvaiheessa: korkea prässi, tiiviillä etäisyyksillä puolustaminen blokissa tai oman boksin läheisyydessä puolustaminen siten, ettei vastustajalla ole helppoa reittiä 16-alueen sisään. Pääasia on, että vastustajalla ei ole helppoa hyökkäysvaiheessaan.

Esimerkiksi rakentelun häiritsemisen vaiheessa matalampaan blokkiin sijoittuessa vastustajalle ei aiheuteta ongelmia pallollista kohti juoksemisella, vaan jatkuvalla pelaajien välisellä vuorovaikutuksella, jolla minimoidaan vastustajan pelitilaa linjojen välissä sekä estetään määrällisiä alivoimatilanteita laitakaistoilla. Kun joukkueen pelaajat jatkuvasti optimoivat etäisyyksiään syvyys-leveyssuunnassa, pelaaminen ei missään nimessä ole passiivista, vaan hyvinkin intensiivistä.

Seuraava eteenpäin puolustamisen ongelmista liittyy siihen, että koulukunta hyvin usein näkee puolustamisen pelaaja pelaajaa vastaan -kamppailuna. Luotetaan siihen, että yhden pelaajan kyky riittää puolustamaan vastustajan yhtä pelaajaa vastaan ja näin ollen kentälle muodostuu paljon kamppailua vaativia tilanteita. Kun puolustetaan jatkuvasti tosi voimakkaasti eteenpäin, puolustavan joukkueen pelaajat usein valuvat jo valmiiksi lähelle vastustajan pelaajia ja pelaajien väliset etäisyydet kasvavat. Lisäksi eteenpäin puolustamisen filosofia näkee, että pallon voittaminen joukkueen haltuun tapahtuisi ensisijaisesti pallonriistojen avulla, ei niinkään esimerkiksi syötönkatkoilla.

Kun pallonriistot ja yksittäisten pelaajien kyky selvitä pelaaja vastaan pelaaja -kamppailuista isoilla alueilla korostuvat, on sanomattakin selvää, että se vaikuttaa myös siihen, millaisia pelaajia arvostamme. Arvostus kohdistuu väkisinkin pelaajiin, jotka ovat juoksuvoimaisia ja fyysisiä. Näin ollen esimerkiksi pelinsä vahvasti taitoon perustavat pelaajat tai nuorten vaiheessa fyysisesti myöhemmin kehittyvät jäävät hyvin helposti tutkan alta pois, koska heidän juoksuvoimansa ei riitä valittuun tapaan puolustaa.

Miten sitten rakentaa joukkueen puolustuspelaaminen, jotta nämä ongelmat vältettäisiin?

Ensimmäiseksi pelaajaorientoituneen ”yksi pelaaja pelaa yhtä vastustajaa vastaan” -ajattelun sijaan meidän tulisi puhua enemmän vaihtoehto-orientoituneesta tavasta puolustaa. Siinä on tavoitteena, että joukkueen pelaajat pystyisivät puolustamaan kahta vastustajan pelaajaa vastaan ja näin rajoittamaan vastustajan vaihtoehtoja jatkaa peliä.

Otetaan esimerkiksi avaamisen estämisen vaihe. Jos joukkue korkealla prässätessään haluaa tehdä vastustajan pelaamisen vaikeaksi, sen kannattaa vastustajan merkkaamisen tai valmiiksi määriteltyjen alueiden puolustamisen sijaan sijoittua ennen prässäämisen aloittamista tasapainoisesti suhteessa vastustajan pelaajiin. Tälle on suomalaisessa futiskielessä myös termi: puolittaminen. Puolittamisen periaatetta toteuttavan joukkueen pelaajat pyrkivät sijoittumaan puoleen väliin suhteessa kahteen vastustajan pelaajaan. Näin tapahtuessa yksi pelaaja pystyy puolustamaan kahta vastaan ja jokaisen pelaajan matka paineistamaan pallon vastaanottavaa pelaajaa ei ole liian pitkä. Kaikilla vastustajan pelaajilla on yhtä vähän tilaa käytössään.

Kun vastustajan käytettävissä olevan tilan määrä on tasapainoisella sijoittumisella puolitettu, on joukkueella yhteys käytännössä jokaiseen vastustajan pelaajaan ja on mahdollista käynnistää laadukkaampi korkea prässi. Tilojen puolittamisen lisäksi korkeassa prässissä on olennaista systemaattinen cover shadow’n käyttö. Cover shadow’lla tarkoitetaan sitä, että pelaaja pyrkii puolustaessa sijoittumaan siten, että tämä on suoraan pallon ja vastustajan vapaan pelaajan välissä, muodostaen ikään kuin varjon, jonne syöttäminen on äärimmäisen vaikeaa. Cover shadow’n hyödyntämiseen pyrkimisen takia on olennaista, että pelaajat osaavat sokean pallollista kohti juoksemisen sijaan prässätä siten, että pelaajat tiedostavat myös sen, mitä heidän selustassaan tapahtuu. Termille ei valitettavasti vielä ole löytynyt järkevää suomenkielistä vastinetta.

Kuva 1: Vasemmalla puolittaminen. Keskellä cover shadow. Oikealla prässiansa keskikaistalla.

Puolittamista ja cover shadow’ta puolustamisessaan hyödyntävä joukkue ei todennäköisesti tee yhtä paljon palloriistoja suoraan pallollisen jalasta, vaan luottaa kamppailujen voittamisen sijaan enemmän älykkäisiin, yhteistyöllä tehtäviin syötönkatkoihin.

Kuinka nämä syötönkatkot yhteistyötä hyödyntäen saadaan toteutettua?

Joukkueen kannattaa ensin pyrkiä ohjaamaan vastustajan peliä halutuille alueille. Tällöin pelaajat pystyvät ennakoimaan, mille alueille kannattaa liikkua puolittamaan vastustajan tiloja ja yhteys jokaiseen vastustajan sillä hetkellä vaaralliseen pelaajaan säilyy helpommin. Toinen tärkeä syötönkatkoihin liittyvä työkalu joukkueen puolustuspelaamisessa on prässiansat. Niissä joukkue jättää tarkoituksella jonkin syöttösuunnan vapaaksi, mutta vapaana olevan pelaajan pelin jatkamismahdollisuuksia on rajoitettu. Näin puolustavan joukkueen pelaajat pystyvät ennakoimaan ja pääsemään väliin ainoaan mahdolliseen syöttösuuntaan, joka pelaajalla on käytössään.

Moderni puolustuspelaaminen ei perustu pelkkään juoksemiseen, jatkuvaan prässäämiseen ja kamppailutilanteissa tsemppaamiseen. Se on ennemminkin monen pelaajan kekseliästä yhteistyötä, nopeaa vaihtelua eri puolustusperiaatteiden välillä sekä kykyä puolustaa montaa pelaajaa vastaan kerralla.

Seuraavassa kappaleessa annan oman ehdotukseni, miltä puolustuspelaamisen tulisi näyttää lapsiurheiluvaiheessa.

Raivoprässiä vai vaihtelevaa puolustamista lasten futiksessa?

Kuten todettua, suomalaisen juniorivalmennuksen isoin trendi havainnoinnin ja vaikkapa pallonhallinnan sijaan on ollut raivokas prässääminen. Yksi yleisimmistä tavoista organisoida puolustuspelaaminen 9-13-vuotiaiden 8v8-peleissä on antaa vastustajan ensin avata peli lyhyellä syötöllä esimerkiksi maalipotkusta ja käynnistää tämän jälkeen prässi, jossa ennalta määritetyn pelipaikan pelaaja juoksee täysillä kohti pallollista pelaajaa ilman pelaajan omaa päätöstä paineistamisesta.

Se, miltä peli näyttää, kertoo yllättävän paljon meistä juniorivalmentajista. Saatamme puhua power point-ympäristöissä vaikka pienikokoisten pelaajien huomioinnista, oppimisen tärkeydestä ja pallonhallinnan arvostamisesta, mutta peli kertoo, että oikeasti arvostamme juoksuvoimaa sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Valmentajan salaiset mielihalut kovasta ja fyyisestä pelistä sekä tulosorientoituneisuus ohjaavat toimintaa.

Kun junioripelissä ennakkoon vahvempi joukkue pelaa altavastajaa vastaan, mekaaninen raivoprässääminen on tehokas tapa saavuttaa tuloksia, sillä fyysisesti ja taidollisesti heikomman joukkueen syöttövoima tai kuljetusvauhdin nopeus ei vielä riitä prässin purkamiseen. Ennakkoon tasavahvojen joukkueiden perustaessa pelinsä mekaaniseen prässiin, pelistä tulee jatkuva tilanteenvaihtoa ja kamppailua pienessä tilassa. Pelin dynamiikasta puuttuu tällöin monia oleellisia puolustamisen elementtejä, joita ehdottomasti pitäisi lasten jalkapallo-otteluissa näkyä. Lisäksi monia pienikokoisia pelaajia tällainen lähestymistapa ei missään tapauksessa suosi.

Insinöörimäisille mekaanisille malleille perustuvaan jalkapalloon ei tulisi olla juurikaan sijaa lasten jalkapallossa. Pelaamisen puolustusvaiheessa tulisi perustua pelaajien peruspelaamisen toteuttamiseen, hieman autettuna joukkuepelaamisen periaatteilla. Joukkuepelin periaatteiden käyttämisessä pelin organisoimiseksi tulisi kuitenkin muistaa viisaus: käytä niin paljon kuin tarpeellista, mutta niin vähän kuin mahdollista.

Millaista lasten jalkapallossa puolustuspelaamisen tulisi sitten olla, jos perustamme sen pelaajien peruspelitaitojen toteuttamiseen ja niiden oppimiseen?

Pelkän raivoprässäämisen ja riistämisen yrittämisen sijaan puolustuspelin tulisi sisältää enemmän myös vastustajan ohjailua. Prässihetkien valinta tulisi perustua pelaajien päätöksiin siitä, puolustavatko he selustansa vai pystyvätkö puolustamaan tilanteessa eteenpäin. Puolustuspelissä tulisi olla myös se elementti, että pelaajat siirtyvät nopeasti alaspäin matalampaan blokkiin, jos prässi ohitetaan ja siitä taas korkeampaan prässiin, jos pelitilanne niin kutsuu.

Käytännön tasolla 9-13-vuotiaiden valmentajan kannattaa valita muutama konsepti joukkuepelaamisen periaatteista, jotka auttavat pelaajia toteuttamaan peruspelaamisen periaatteita. Valituja periaatteita voi olla erilaisia, mutta esimerkiksi yksinkertaisimpia voisi olla vastustajan ohjaaminen kohti laitaa, ja pelaajien siirtyminen puolittamaan tiloja alueelle, jonne peli ohjataan. Lisäksi kannattaa vaatia sitä, että pelaajat sijoittuvat kolmeen linjaan ja etäisyydet säilyvät tiiviinä leveys- ja syvyyssuunnassa. Eli esimerkiksi kärki ei jää ylös pitämään taukoa, kun joukkue siirtyy matalampaan blokkiin. Tai keskikenttälinja ei jää liian alas, kun liikutaan matalasta blokista korkeampaan prässiin. Yleensä jo muutama periaate riittää auttamaan pelaajia riittävällä tavalla.

Kuva 2: Vasemmalla joukkue on sijoittunut kolmeen tasapainoiseen linjaan ja pyrkii ohjaamaan pelin laitaan. Keskellä toinen keksikenttäpelaaja päättää paineistaa pallollista, lähimmät pelaajat auttavat ja peittävät syöttölinjoja. Oikealla joukkue vaihtaa nopeasti korkeasta prässistä malampaan blokkiin.

Sitten, kun muutamat joukkuepelaamisen konseptit on valittu, pelaajat ja valmennus voivat keskittyä peruspelaamiseen. Jos ohjaamisesta huolimatta vastustaja kierrättää pallon toiselle topparille, irtoaako toinen keskikenttäpelaajista paineistamaan vai onko tämän järkevämpi puolustaa selustansa kyseisessä tilanteessa? Jos keskikenttäpelaaja irtoaa paineistamaan topparia, kuinka muut pelaajat auttavat pallollisen puolustajaa tai peittävät syöttövälejä? Lasten valmennuksessa olennaista eivät ole valmentajan luomat mekaaniset (prässi)mallit, vaan pelaajan peruspeliteot ja valitseminen eri vaihtoehtojen välillä.

Ylipäänsä vaihtelu on yksipuolisuutta parempi vaihtoehto. Voimme kuvitella, mitä käy niille pelaajille, jotka ovat juniorivuosinaan tottuneet juoksemaan vain palloa kohti riistotarkoituksessa.

Kyllä, pelaajista tulee juoksukoneita jalkapalloilijoiden sijaan.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

***

Lähteenä käytetty: MSC Pressing Presentation (Adin Osmanbasic)

Kiitokset: JP Savolainen ja Miika Nuutinen.

Epäyhtenäisestä harrasteseurasta pelaajien kehittäjäksi – Ilveksen muutosprosessi yhden avainhenkilön silmin

Tampereen Ilves on noussut noin 20 vuodessa yhdeksi Suomen johtavista pelaajakehitysseuroista.

Kaudella 2020 Veikkausliigassa pelanneessa miesten edustusjoukkueessa esiintyi peräti 14 seuran omaa kasvattia. Kansallisen Liigan joukkueessa Ilves-kasvatteja oli puolestaan 13.

Seuran toimintakulttuurin muutos näkyy edustusjoukkueiden lisäksi myös poikien ja tyttöjen maajoukkueissa, joissa Ilves-pelaajien määrä on monikertaistunut 2000-luvun aikana.

Kuinka muutos tapahtui? Miten Suomen suurin seura nousi hyvästä harrasteseurasta merkittäväksi pelaajakehitysympäristöksi?

Yksi muutoksen avainhenkilöistä, Markus Paananen, kertoo tässä haastattelussa niistä syistä, jotka mahdollistivat muutoksen.

Palloliiton lännen aluevalmentajana vuonna 2020 aloittanut Paananen toimi Ilveksessä 15 vuoden ajan muun muassa valmentajana, junioripäällikkönä ja loppuvaiheessa valmennuspäällikkönä.

Hän oli tekemässä ja todistamassa monien muiden Ilves-toimijoiden kanssa yhtä suomalaisen juniorijalkapallon suurinta muutosprosessia.

***

Alkushokki

”Aloitin Ilveksessä vuonna 2004 vapaaehtoisvalmentajana, kun muutin Lahdesta Tampereelle. Olin itse pelannut Lahdessa A- ja B-nuorten SM-sarjaa ja valmentanut FC Reippaassa.

Itselleni oli pieni shokki, kun Ilveksen A-junioreiden ensimmäisissä näkemissäni harjoituksissa oli vain seitsemän pelaajaa, joista yhdellä oli Havaiji-shortsit.

Kun aloitin seurassa, Ilves oli hyvä harrasteseura, jolla ei ollut omaa miesten edustusjoukkuetta. Tämä oli Tampere United -aikaa. Tyttöjen ja naisten toiminta näytti ulospäin paremmalta, mutta siinäkin oli sisäisesti ongelmia.

Aloittavien ikäluokkien pelaajamäärät olivat pieniä ja valmennuksen laatu ei vastannut senkään ajan mittareita.

Ilves oli 2000-luvun alussa epäyhtenäinen, sektoreihin jakautunut yksikkö. Päätoimisia työntekijöitä oli aluksi vain hallinnossa. Koska Ilves oli silloinkin yleisseura, hallinnon työntekijät toimivat ry:n tasolla, eivät jalkapallojaostossa.

Jälkikäteen ajatellen on onni, että jalkapallojaoston puheenjohtaja vaihtui näihin samoihin aikoihin. Taustalla alkoi käynnistyä iso muutosprosessi, johon pääsin työntekijänä mukaan vuonna 2007. Tuki palkkaamiseeni tuli opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Vuosina 2007–2008 Ilveksessä aloitti itseni lisäksi päätoimisina työntekijöinä Toni Hevonkorpi ja Risto Valkeala, jotka toimivat edelleen seurassa. Työntekijöiden lisäksi muutoksen käynnistämiseen vaikuttivat myös innokkaat ja tärkeät puheenjohtaja Timo Korsumäki ja varapuheenjohtaja Ari Ruuth, josta tuli myöhemmin puheenjohtaja.”

***

Muutos lähti ihmisistä

”Toimintakulttuurin muutos lähti ihmisistä, jotka kokivat, että kilpa- ja huippu-urheilutoiminta eivät olleet riittävällä tasolla. Meillä oli halu luoda pelaajille parempi ympäristö ja parempi mahdollisuus tavoitella huippua. Ilves on instituutio Tampereella, ja yhteisössä haluttiin panostaa kilpa- ja huippu-urheiluun, vaikka tämä halu olikin pitkään piilossa.

Ilveksen muutos lähti seurajohtoisuudesta. Jos seuraa ei johdeta, johtajuustyhjiön täyttävät vanhemmat tai muut sidosryhmät.

Kun työntekijöitä oli aluksi vähän ja puheenjohtajat olivat innokkaita, vuoropuhelu oli helppoa. Operatiivisen puolen eli ammattilaisten pitää pystyä keskustelemaan ja viemään seuraa eteenpäin yhdessä luottamusjohdon kanssa.

Ilveksen luottamusjohto luotti ammattilaisiin, ja työntekijät uskalsivat tuoda asioita esille ja perustella niitä johdolle. Ovien takana huutelu ei vie asioita eteenpäin. Kun seura on kasvanut, yhteisen vuoropuhelun rooli on korostunut.

Kun Ilves oli alussa päässyt tietylle tasolle, rohkeus panostaa ammattivalmentajiin oli ratkaisevaa.

Vaikka toimintakulttuuri on muuttunut, seuralle on ollut tärkeää, että hyvä harrastetoiminta on saatu pidettyä ja sitä on pystytty kehittämään. Kaupunginosatoiminnan rinnalle on luotu uusia elementtejä, kuten kerhotoiminta ja erityisryhmien toiminta. Myös talven harrastetoimintaa on pystytty lisäämään.

Organisaatiotasolla eri sektoreita yhdistettiin ja asioita alettiin tekemään enemmän yhdessä. Eri sektorit, kuten poikien ja tyttöjen sekä miesten ja naisten toiminnot, toimivat nykyään verkostona ja sitä kautta on syntynyt synergiaetuja. Seuraa on pystytty viemään kokonaisuutena eteenpäin.

Kun monia asioita ryhdyttiin tekemään järjestelmällisemmin, tästä syntyi vuosien aikana Ilveksen identiteetti. Koko toimintakulttuuri muuttui vähitellen.

Koska Tampere on iso kaupunki ja Ilveksen pelaajapohja on ollut iso, muutoksessa on ollut paljon kyse myös olemassa olevien mahdollisuuksien saattamisesta normaalille tasolle. ”

***

Oikein tehtyjä isoja valintoja

”Ilveksen yksi suurimpia kilpailuetuja on ollut se, että isot valinnat ovat olleet oikeita. Esimerkkeinä ovat ammattivalmennukseen satsaaminen ja reservijoukkueiden – Ilves/2 naisissa ja miehissä – rakentaminen.

Seurassa on malliesimerkkejä pelaajista, jotka on monien toimesta jo dumpattu – ”ei noista mitään tule” – mutta pelaajat ovat voineet harjoitella ammattimaisessa toimintaympäristössä ja välttäneet houkutuksen mennä treenaamaan vain pari kertaa viikossa. Nämä pelaajat ovat ”breikanneet” edustusjoukkueeseen reservijoukkueen kautta monien vuosien jälkeen.

Pelaajat ovat nousseet juniorijoukkueista edustusjoukkueeseen, koska väliporras – laadukas reservijoukkueympäristö – on ollut olemassa.

Seura on pystynyt pitämään näistä isoista valinnoista kiinni. Tällaisen toimintakulttuurin myötä Ilvekseen on syntynyt riittävästi pysyvyyttä, eikä seurassa ole menty yksittäisten asioiden perässä.

Muutos on tapahtunut fiksusti. Aina, kun Suomeen on tullut uusia ilmiöitä – alkaen Ajaxin ”tötterötreeneistä” – moni seura on lähtenyt juosten niiden perään. Me otimme Ilveksessä niistä vain palasia omaan toimintaamme. Ajattelimme, että kaikissa on hyviä puolia, mutta ne ovat vain palanen kokonaisvaltaista valmennusta ja seuratoimintaa.

Uusia asioita kannattaa tuoda askel kerrallaan. Niiden vaikuttavuutta syö, jos asioita tuodaan kerralla liian paljon.

Lisäksi valmentajien pysyvyys on mahdollistanut maltillisen kehityksen. Ilves ei ole jämähtänyt, koska uusia ihmisiä on tullut jonkin verran, mutta emme ole toisaalta heilahdelleet liian paljoa uusien trendien perässä.”

***

Yhteisöllisyyden iso merkitys

”Päätimme Ilveksessä, että juniorijoukkueilla ei ole harjoituksia silloin, kun edustusjoukkue pelaa. Tästä syntyi vähitellen kulttuuri, että jos joukkueella sattui harjoitusvuoro samaan ajankohtaan, joukkueesta soitettiin, että voisivatko he mennä harjoittelemaan aikaisemmin, jotta ehtisivät edustusjoukkueen peliin.

Edustusjoukkueiden kotipeleistä on tullut yhteisöllinen paikka, jonne halutaan mennä. Junioreille on tarjolla juniorikausikortti ja vanhemmille ”Ilves-juniorin vanhemman kausikortti”.

Ilveksen edustusjoukkueilla on ollut yhteisöllisyyden kannalta todella iso merkitys. Edustusjoukkueiden päävalmentajat ovat uskaltaneet ottaa kauden alussa omia kasvatteja harjoituksiin, vaikka he eivät olisi heti valmiita.

Tällä on ollut iso merkitys sellaisille pitkäaikaisille valmentajille, jotka valmentavat edelleen, vaikka oma lapsi ei enää pelaisi seurassa. Valmentajat ovat nähneet, että omat entiset valmennettavat tai pelaajat, joita he ovat nähneet junioripeleissä, pelaavat nyt Ratinassa tai Tammelassa. Tästä on syntynyt merkityksellisyyden tunne.

Ilveksessä on ollut vapaaehtoisia valmentajia, jotka ovat pitäneet valmentamisesta pari kevyempää vuotta ja palanneet sen jälkeen takaisin. Mielestäni on parempi, että valmentaja on viisi vuotta mukana pienemmillä treenimäärillä tai pienemmässä roolissa kuin yhden vuoden ihan hirveällä panostuksella. Pidempiaikainen osallistuminen luo vaikuttavuutta.

Meillä on paljon valmentajia, jotka ovat aloittaneet valmentamisen otona ja nyt he ovat ammattivalmentajia. Löysin esimerkiksi Heli Rekimiehen (seuran fyysisen valmennuksen johtaja) Ilveksen toimintaan mukaan melkein 15 vuotta sitten Lentävänniemen hiekkakentältä, kun hänen oma poikansa pelasi. Heli oli innokas ja halusi mukaan, joten otin hänet seuraan.

Yksi keskeinen asia on ollut myös vapaaehtoisten toimijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen lisääminen. Tätä kautta toimintaan on saatu mukaan myös muita kuin pelkästään valmentajaihmisiä. Joukkueenjohtajien ja vastuuvalmentajien yhteistoimintaan sekä toimihenkilöiden huolehtimiseen on panostettu paljon vapaaehtoisten toimesta – seuran toki tukiessa tätä valintaa.”

Ilves on noussut 2000-luvun aikana yhdeksi johtavista pelaajakehitysseuroista Suomessa. Kuva: Pave Asikainen.

***

Rekrytointi, johtaminen ja dokumentointi kuntoon

”Valmennuksen kehittäminen on pitkä prosessi. Se eteni 15 vuoden aikana, kun olin seurassa, tietynlaisissa jaksoissa.

Alussa piti löytää parhaat osaajat rekrytoimalla Tampereen alueen parhaimmat valmentajat. Kun seuraan saadaan valmentajia, heistä on tärkeää pitää kiinni.

Aina pitää olla vähän huolissaan, jos uusista valmentajista ollaan enemmän kiinnostuneita kuin olemassa olevista valmentajista.

Näimme Ilveksessä, että seuraavan tason ottaminen ei tapahdu oman toimen ohella valmentavien henkilöiden johdolla. Valmennukseen panostaminen toi mukanaan sen, että ammattivalmentajat pystyivät oman työnkuvansa lisäksi tukemaan vapaaehtoisten valmentajien jaksamista.

Koska harjoitus- ja kausisuunnitelmat tulivat ammattivalmentajilta, tämä kevensi vapaaehtoisten valmentajien taakkaa ja stressiä. Valmentajille löytyi mahdollisuuksia olla myös kevyemmällä roolilla mukana.

Päätimme jo alussa, että kaikki mitä teemme, dokumentoidaan. Näitä dokumentteja pyrittiin jakamaan seuran sisällä ja yhteistyöseuroille niin paljon kuin mahdollista. Kun asioita dokumentoitiin, materiaaleja oli helpompi käyttää vuodesta toiseen ja kehittää pala kerrallaan.

Kun joku tekee työtä ammatikseen ja tuottaa laadukasta materiaalia, sitä on myös järkevää viedä ja ottaa käyttöön niin laajasti kuin mahdollista – myös siellä, missä valmentaja ei itse ole paikalla.

Ammattivalmentajien palkkaamisen ja dokumentoinnin jälkeen oli helpompi keskittyä johtamisjärjestelmän kehittämiseen sekä valmentajien sparraamiseen ja tukemiseen.

Valmennuspäällikön tehtävänä on tukea ammattivalmentajia ja vapaaehtoisia vastuuvalmentajia, jotka tukevat omaa valmennustiimiä.

Isossa seurassa valmennuspäällikkö ei ehdi tukemaan tiettyä yksittäistä vapaaehtoista valmentajaa, jolloin tarvitaan selkeä organisaatiomalli. Tieto kuitenkin siirtyy ketjun kautta valmennuspäälliköltä valmentajalle.

Esimerkiksi junioriedustusjoukkueissa on yli 100 valmentajaa, jolloin valmennuspäällikkö ei pysty tukemaan jokaista yksittäistä valmentajaa. Johtamisjärjestelmän ja organisaatiomallin kautta asioita pystytään kuitenkin jalkauttamaan.

Ammattivalmennukseen satsaamisen myötä Ilveksessä pystyttiin myös panostamaan sisäisiin valmentajakoulutuksiin, joissa tuotiin esille valmennuslinjan tärkeimpiä valintoja ja painopisteitä.

Ihan alussa, kun menin pienimpien junioreiden harjoituksiin ja jos joku pelaaja kaatui, tilannetta juoksi katsomaan paikalle kaverin mummokin.

Muutama vuosi myöhemmin, kun valmentajille oli painotettu tiettyjä teemoja, oli tosi kiva huomata, että kun joku pelaaja kaatui, valmentajat huusivat ainoastaan, että ”ylös vain – peli jatkuu!”.

Tästä pienestä asiasta tiesin, että olimme taas vähän lähempänä sitä, että pelaaja voi pelata joku päivä huipulla. ”

***

Omatoimisen harjoittelun tukeminen ja esimerkit seuran sisältä

”Selkeä johtamisrakenne on tukenut valmennuslinjan viemistä käytäntöön. Ihan aluksi määrittelimme ison kuvan siitä, mikä on tärkeää. Jos ensimmäiset asiat eivät ole kunnossa, muilla asioilla ei ole merkitystä.

Panostimme kokonaisliikuntamäärien nostamiseen ja omatoimisen harjoittelun tukemiseen.

Omatoimisen harjoittelun merkitystä on painotettu pelaajille koko ajan. Sami Hyypiä Akatemia tuli kannaltamme hyvään saumaan, sillä se tuki samaa viestiä.

Osa valmentajista on hyödyntänyt konkreettisia työkaluja, esimerkiksi omatoimisen harjoittelun tehtäviä, videoita ja vihkosia.

Uskon, että yksi merkittävä tekijä on ollut myös ensimmäisten seurajohtoisten ikäluokkien, 1997–1999-syntyneiden pelaajien, esimerkki. Seurassa on ollut esimerkkejä pelaajista, kuten Lauri Ala-Myllymäki ja Heidi Kollanen, jotka ovat näkyneet koko ajan kentällä harjoittelemassa omatoimisesti. Lapsille on syntynyt konkreettinen malli ja esimerkki seuran sisältä.

Valmennuslinja on muodostanut raamin, joka on pikkuhiljaa tarkentunut. Seuraava askel on täsmävalmennuksen parantaminen ja valmennuslinjan vieminen vielä täsmällisemmin ohjattuihin harjoituksiin.

Tässä pitää olla kuitenkin todella tarkkana. Pysyvyyden must-juttu on se, että kun seurassa otetaan uusia askeleita, ensimmäiset stepit eivät saa unohtua.

Jos kokonaisliikuntamäärä tai omatoimisen harjoittelun määrä laskee, muu työ on huippu-urheilun näkökulmasta turhaa. Näiden asioiden pitää olla kunnossa.

Muuten junioreista tulee ihan kivoja pelaajia puolustamaan kolmosdivariin, mutta henkilökohtaiset taidot ja fyysiset ominaisuudet eivät riitä korkeammalle.”

***

Ilvesläinen tapa harjoitella ja pelata

”Ilveksen harjoittelussa siirryttiin pelikeskeiseen malliin, mutta kuitenkin niin, että muita tapoja ei ole hylätty. Pelikeskeisen mallin lisäksi käytetään myös muita menetelmiä, kuten suljettuja drillejä tai havainnointia sisältäviä drillejä.

Harjoitteissa on pyritty siihen, että niissä olisi oivaltavaa oppimista ja että harjoituksissa näkyisi pelaajan omaa vastuunottoa. Tavoitteena on ollut, että yhtenä treenipäivänä intensiteetti on ihan maksimissa ja kaikissa harjoituksissa on joka tapauksessa yksi harjoite, jossa intensiteetti on maksimissa. Tämä tapahtuu tila-aika-painetta manipuloimalla.

Sinä aikana, kun toimin Ilveksessä, tietynlainen optimi oli ”80–20”: noin 80 % harjoitteista tuli seuran valmennuslinjasta ja 20 % valmentajan oman persoonan, näkemysten ja kokemusta kautta.

Samoja harjoitteita tarvitaan riittävästi, jotta toiminnan analysointi ja arviointi on helpompaa, mutta tietty määrä valmentajan omaa autonomiaa lisää motivaatiota.

Puolustuspelaamiseen liittyen iso tavoite on ollut se, että Ilveksen peleissä on näkynyt korkeaa prässiä ja varsinkin vanhemmissa junioreissa osaamista vaihdella prässitasoa.

Hyökkäyspelaamisessa haluttiin tehdä selvästi eroa muihin suomalaisiin seuroihin. Ilveksen joukkueet haluavat edetä pallokontrollin kautta, mutta murtaa enemmän useampia linjoja, kun tilanne sen sallii. Halusimme jossain määrin, että Ilveksen peli olisi suoraviivaisempaa ja että tilanteenvaihdot olisivat isommassa roolissa.

Tämä perustui analyysiin, jossa olimme arvioineet, että Ilves ei voi olla maailman paras pallonhallintajoukkue johtuen resurssihaasteista. Halusimme luoda pelaamisesta sen kaltaista, että siinä olisi riittävästi erilaisia osa-alueita: riittävästi pallonhallinnan elementtejä, mutta myös muita elementtejä kuin mitä trendi vielä viitisen vuotta sitten oli.

Teimme sellaisiakin linjauksia, että 5v5-peleissä pelaajat pelaavat kaikkia pelipaikkoja, 8v8-peleissä kahta tai kolmea pelipaikkaa ja vielä isollakin kentällä useampaa paikkaa. Halusimme saada pelaajien peruspelaamisen mahdollisimman monipuoliseksi, minkä jälkeen pelipaikka täsmentyy.

Tämä on myöhemmin tuntunut hyvältä valinnalta: pelaajien peruspelaaminen on parantunut, ja moni valmentaja on todennut myöhemmässä vaiheessa, että pelaaja sopiikin eri pelipaikalle kuin mihin häntä oli aikaisemmassa vaiheessa ajateltu.

Ilveksessä on iso pohdinnan paikka, miten pelillistä identiteettiä halutaan tulevaisuudessa viedä eteenpäin.”

***

Päivittäisen toimintakulttuurin merkitys

”Pidän yhtenä Ilveksen erottavana tekijänä sitä, että seurassa on ollut kykyä olla kriittinen ilman, että se on ahdistavaa.

Valmentajat ovat olleet keskenään vaativia niin, että asioista on haluttu puhua niiden oikeilla nimillä ja siten, että koskaan ei olla tyytyväisiä. Perussävy oli usein, että ”pitää tehdä koko ajan paremmin”. Olen kuitenkin huolissani, että tämä ilmapiiri on nyt muuttumassa. Liian moni toimija on tyytyväinen tilanteeseen tai selittelee, että ”nämä nyt kuuluvat asiaan”.

Kriittinen suhtautuminen ja kaiken tekeminen paremmin on ollut tärkein tekijä Ilveksen menestyksessä. Toivottavasti uudet ihmiset eivät tyydy vallitsevaan tilanteeseen ja selittelyyn. Silloin suuntana on taantuminen.

Pelilliseen identiteettiin liittyen on ollut tärkeätä, että pelaamisessa näkyvät Ilveksen arvot ja toimintakulttuuri. Viimeisinä vuosina, kun olin seurassa, yksi iso teema oli, että ”ohipelejä” ei saa tulla. Kukaan ei juokse 100 metrin kisaakaan niin, että lopettaa juoksemisen 70 metrin kohdalla.

Tämä näkyi konkreettisesti esimerkiksi yhdessä D-juniorijoukkueen pelissä, jossa joukkue oli 4–0-häviöllä ja kavensi yliajalla. Pelaajat hakivat juosten pallon keskiympyrään. Tämä tilanne vähän nauratti, mutta se osoitti, että tavoite oli jalkautunut.

Pelaajien vanhempien osalta halusimme toimia niin, että ensin johdimme selkeästi ja sen jälkeen teimme yhdessä.

Jokaisen kauden alussa, vuodesta toiseen, kävimme samat teemat läpi ja linjasimme isot asiat. Koska ihmiset ovat fiksuja, seuran täytyy pystyä perustelemaan asiat faktapohjaisesti. Seurassa oli mietitty valmennusta paljon ja tehty valmennuslinja, joten pystyimme perustelemaan, miksi toimimme tietyllä tavalla.

Jossain vaiheessa viestintä väheni, kun luulimme, että ymmärrys on riittävällä tasolla. Tilanne alkoi kuitenkin huonontua. Kulttuuri säilyy paremmin, kun yhteydenpito vanhempiin on säännöllistä.

Valmentajien lisäksi seurassa tarvitaan myös muita toimijoita, jotta seura voi kehittyä kokonaisvaltaisesti.

Ilveksessä on ollut alusta lähtien huomiona tulorahoituksen monipuolistaminen.

Kustannukset ovat nousseet varsinkin kilpaurheilun puolella, mutta ne ovat kuitenkin pysyneet kohtuullisina. Prosentuaalisesti raha on tullut muualta kuin vanhemmilta – esimerkiksi omista turnauksista ja muista tapahtumista sekä yhteistyökumppaneilta. Olosuhteiden kautta on pystytty luomaan uusia tulonhankintamuotoja, ja seuran tarjoamat liikuntapalvelutuotteet, kuten tyky-palvelut, ovat tärkeitä.

Jos Ilves haluaa kehittyä seurana, myös varainhankinnassa täytyy kehittyä koko ajan. Tämä taas vaatii omaa osaamista.

Seuraavalle tasolle nouseminen vaatii myös sen, että Ilveksen pelaajascouttaus nousee pohjoismaiselle tasolle.

Seurojen olisi tärkeää hahmottaa omat roolinsa. Ilveksen kohdalla olen todella ylpeä siitä, että seurassa on vahvistunut ajatus, että pelaaja on tärkein.

Kansallisen Liigan joukkueesta ainakin kolme pelaajaa on lähtenyt pois palkkaa maksaviin seuroihin, eikä heistä ole saatu euroakaan. Tämä kuuluu asiaan, mutta seuran pitää pystyä kehittämään omaa toimintamalliaan niin, että se pystyy täyttämään pelaajien lähdön. Tämän tulisi olla nyt Ilveksen prioriteetti numero 1 naisten ja tyttöjen toiminnassa.

Ilves on jalkapallopyramidissa tietyllä paikalla ja on automaatio, että osa pelaajista siirtyy seurasta pois. Tämä on ihan loogista, sillä pyramidin alemmilta tasoilta siirtyy pelaajia Ilvekseen.

Tämä on osa urheilua ja siitä pitäisi olla ylpeä.

Toisaalta pyramidissa ylempänä olevien seurojen olisi tärkeää huolehtia alemmalla tasolla olevista seuroista. Jo se voi riittää, että seuran uutisjutussa mainitaan, että pelaaja on tietyn toisen seuran kasvatti. Tällainen huomioiminen on tärkeää.

Jos toimisin yhä Ilveksessä, kiinnittäisin vielä aikaisemmin huomiota omaan ja muiden ihmisten jaksamiseen. Meillä on liikaa ihmisiä, jotka olisivat voineet olla pidempään ja paremmin mukana.

Kun huippu- ja kilpaurheilussa vedetään täysillä, välillä mennään yli. Itselleni on ollut todella iso onni, että seurassa on jaksettu tukea, kun olen itse mennyt yli.

Seurayhteisö ja sen ihmiset ovat olleet itselleni tärkeitä. Yhteisö ei ole unohtanut, kun on ollut vaikeaa.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)