Espoolainen valmentajahautomo

Se oli uuden ajan alkua espoolaisessa jalkapallossa.

FC Hongan ensimmäinen Veikkausliiga-ottelu pelattiin huhtikuussa 2006, kun kaksi sarjanousijaa kohtasivat Tapiolassa. Kotijoukkue voitti VPS:n 2-1.

Ison junioriseuran edustusjoukkueen uusi tuleminen oli alkanut puolitoista vuotta aikaisemmin, kun suuria visioita maalailleet Jouko Harjunpää ja Jouko Pakarinen olivat ottaneet Ykkösessä pelanneen edustusjoukkueen hallintaansa vuonna 2004. Muutoksen siemenet oli kylvetty.

Ensimmäisestä Veikkausliiga-kaudesta alkoi vajaa 10 vuotta kestänyt ajanjakso, joka päättyi synkissä tunnelmissa lopullisesti vuonna 2015.

Nopeasti Suomen huipulle nousseen edustusjoukkueen polkua pääsarjatasolla leimasivat varsinkin loppuvaiheessa taloudelliset haasteet. Vaikka Honka keräsi mitaleita, esiintyi europeleissä ja myi pelaajiaan ulkomaille, rahaongelmat eivät ratkenneet missään vaiheessa.

Veikkausliigan sarjapaikkaa hallinnoinut taustayhtiö Pallohonka Oy rimpuili jatkuvissa vaikeuksissa. Tapiolan stadionhanke ei edennyt, ja palkanmaksu pelaajille ja valmentajille oli varsinkin viimeisten vuosien aikana myöhässä.

Pitkän päivätyön FC Hongassa tehneen päävalmentaja Mika Lehkosuon työsuhde päätettiin laittomasti helmikuussa 2014. Viimeistään tämän episodin jälkeen moni alkoi epäillä edustusjoukkueen tulevaisuutta.

Emoseura FC Honka ry teki lopulta omat johtopäätöksensä ja purki sarjapaikan hallinnointia koskevan sopimuksen Pallohongan kanssa kauden 2014 päätteeksi.

Viimeinen naula ”Joukojen Hongan” arkkuun naulattiin maaliskuussa 2015. Espoon käräjäoikeus asetti Pallohonka Oy:n konkurssiin.

Ennen palamistaan tuhkaksi ja uudelleen syntymistään FC Honka ehti toimia kasvualustana poikkeukselliselle määrälle valmentajia.

Kymmenisen vuotta sitten Tapiolan urheilupuistossa espoolaista jalkapalloa kehitti suuri joukko toimijoita, jotka ovat myöhemmin päätyneet valmentajina joko ulkomaille, Suomen huipulle tai merkittäviin pelaajakehitysrooleihin isoihin seuroihin.

Mika Lehkosuo, Jarkko Tuomisto, Jyri Nieminen, Gert Remmel ja Tuomas Peltonen valmentavat ulkomailla.

Vesa Vasara on FC Hongan nykyisen Veikkausliiga-joukkueen päävalmentaja. Sampo Koskinen ja Riku Paularinne kuuluvat Vasaran valmennustiimiin. Mikko Lignell ja Hans Lahti työskentelevät HJK:ssa. Teemu Tavikainen toimii Veikkausliigaan nousseen AC Oulun valmennustiimissä. Kimmo Eronen on VJS:n tekninen johtaja. Luciano Posillipo johdatti Hongan Naisten Liigan mestariksi vuonna 2017.

Miten uinuneesta espoolaisseurasta muodostui ympäristö, josta harvinaisen moni valmentaja ponnisti korkealle?

Mikä oli valmentajayhteisön salaisuus?

***

Johtohenkilöt arvostivat valmentajuutta

Mika Lehkosuo vastaa puhelimeen Norjasta.

50-vuotias Lehkosuo toimi Hongan edustusjoukkueen päävalmentajana vuosina 2005-2014. Monet ovat sanoneet, että juuri hän antoi kasvot espoolaisseuralle ja sen edustusjoukkueelle.

Vuodesta 2019 lähtien Lehkosuo on työskennellyt eteläisessä Norjassa Kongsvinger IL:ssä.

”FC Honka oli ainutkertainen ympäristö urallani. En ole kokenut sellaista myöhemmin”, Lehkosuo aloittaa.

Alkuaikoina yksi tärkeimmistä henkilöistä oli nyt jo edesmennyt Ville Lyytikäinen.

”Hän oli kaiken alku. Ilman Villen alun panosta tämä kaikki olisi jäänyt tapahtumatta.”

Lehkosuon mukaan seurajohdon arvostus valmentamista kohtaan mahdollisti paljon. Menneitä tapahtumia hän ei kuitenkaan halua pyyhkiä pois.

”Vaikka Harjunpää ja Pakarinen tekivät minulle lopuksi mitä tekivätkin, enkä voi sitä koskaan hyväksyä tai ymmärtää, he olivat silti avainhenkilöitä yhdessä Ari Masalinin kanssa. Molemmilla oli valmentajatausta ja he arvostivat valmentamista. Annan heille siitä – kaiken paskan jälkeenkin – kredittiä.”

Valmentajien arvostus ilmeni Lehkosuon mukaan monessa asiassa. Kun seurajohto ymmärsi valmennuksen merkityksen, monia asioita oli mahdollista tehdä eri tavalla kuin suomalaisessa jalkapallossa aikaisemmin.

”Aloitimme varmaan ensimmäisenä pääsarjajoukkueena Suomessa säännöllisen harjoittelun jo joulukuussa. Aikaisemmin harjoittelu oli aloitettu vasta tammikuussa. Olin lopettanut pelaamisen pari vuotta aikaisemmin ja tiesin, miten esimerkiksi HJK:ssa toimittiin. Ajattelin, että emme voi olla kauden päättymisen jälkeen yli kahta kuukautta harjoittelematta joukkueena jalkapalloa.”

”Jalkapalloharjoittelun määrä kasvoi ja tuki tälle tuli johtohenkilöistä asti.”

Toisena keskeisenä asiana Lehkosuo nostaa esille seurajohdon – Harjunpään, Pakarisen ja Masalinin – ymmärryksen valmentajien rekrytoinnin ja työn tärkeydestä.

Vielä kymmenen vuotta sitten ammatikseen työskenteleviä valmentajia oli selvästi vähemmän kuin nykyisin, ja valmentamisesta elantonsa saavien henkilöiden työnkuvat saattoivat olla hyvin pirstaleisia.

”Valmentajia rekrytoitiin Honkaan tekemään nimenomaan valmennustöitä. Sellaisesta kulttuurista haluttiin eroon, ”että voisitko tulla parina iltana vetämään treenejä”. Uskallan väittää, että esimerkiksi Kari Martonen oli yksi ensimmäisiä päätoimisia kakkosvalmentajia.”

Huuhkajien valmennusryhmään nykyisin kuuluva Martonen työskenteli Hongassa vuosina 2006-2009.

”Kun Jarkko (Tuomisto) tuli seuraan, hän oli varmasti yksi ensimmäisiä päätoimisia maalivahtivalmentajia Suomessa. Hänelle maksettiin palkkaa nimenomaan jalkapallomaalivahtien valmentamisesta”, Lehkosuo jatkaa.

Valmentajien rekrytointiin haluttiin panostaa, mutta myös ”muu henki”, kuten Lehkosuo asian muotoilee, tuki valmentajien arvostusta.

”Vaikka viimeiset vuodet olivat vaikeita, valmentajia arvostettiin. Seurajohto ei ajatellut, että ”tuolle valmentajalle maksetaan liikaa” tai ”mitä voitaisiin tehdä, jotta fysiikka- tai maalivahtivalmentajalle ei tarvitsisi maksaa niin paljoa”. Harjunpää ja Pakarinen eivät kyselleet, että voisiko maalivahtivalmentaja olla myös B-junioreissa huoltajana. Olen kuullut, että monessa muussa paikassa valmentajat ovat vieläkin ’pakollinen paha'”, Lehkosuo arvioi.

”Harjunpää, Pakarinen ja Masalin osoittivat näillä konkreettisilla teoilla, että valmentaminen ei ole mitään leikkimistä, vaan vakavasti otettava ammatti.”

”Hongassa oli valtatyhjiö, johon Harjunpää ja Pakarinen astuivat.”

Seurajohdon tuki ja valmentajien päivittäinen toiminta loivat ilmapiiriä, jossa valmentajan ammatti nähtiin panostamisen arvoisena asiana.

Jarkko Tuomisto, Gert Remmel ja Mika Lehkosuo Tapiolassa vuonna 2010. Kuva: Jussi Eskola.

***

”Sain FC Hongassa esimerkin siitä, että jalkapallovalmentaminen voi olla ammatti”

”Olin onnekas, että pääsin Honkaan niin nuorena (24-vuotiaana). Sain esimerkin siitä, että jalkapallovalmentaminen voi olla ammatti ja että minulla voi olla siihen ammattiin ihan oikeat mahdollisuudet”, Jyri Nieminen muistelee.

Nieminen, 32, työskentelee tällä hetkellä maalivahtivalmentajana Etelä-Afrikan suurseurassa Orlando Piratesissa. Nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt toimimaan monessa merkittävässä organisaatiossa, muun muassa Qatarin Aspire Academyssa ja Yhdysvaltojen MLS-sarjan San Jose Earthquakesissa.

Valmentajan ammatin arvostuksesta puhutaan nykyään paljon. Niemiselle vuosi 2012 merkitsi tästä näkökulmasta valtavasti. Hän ymmärsi FC Hongassa työskennellessään, että valmentaminen on aito vaihtoehto, josta voi muodostua ura.

”Olin ennen Honkaa ajatellut vain, että pelaan niin pitkään kuin mahdollista. Kun valmensin seurassa, sain kannustusta muilta valmentajilta ja huomasin, että valmentaminen on hemmetin kiinnostavaa.”

Jyri Nieminen valmentajana San Jose Earthquakesissa vuonna 2018. Kuva: Lyndsay Radnedge.

Eri valmentajat toimivat FC Hongassa vaihtelevan ajan. Yhteinen ajanjakso merkitsi valmentajille paljon. Monen kohdalla se tarkoitti sysäystä tiettyyn suuntaan. Vahvistusta omille ajatuksille. Jopa esimerkkiä siitä, mitä valmentaminen voi olla.

”Sain olla Hongassa tekemisissä laadukkaiden ammattilaisten kanssa. Muilta valmentajilta tuli niin paljon informaatiota, että se teki valmentajan ammatista kiinnostavan. Ymmärsin, että valmentamisessa on todella paljon ulottuvuuksia. Oli palkitsevaa huomata, että oppimalla itse pystyi auttamaan nuoria pelaajia.”

”Minulle merkitsi paljon se, että valmentajat, jotka olivat työssään huippuja, rohkaisivat minua panostamaan täysillä valmentajan uraan. Se oli todella motivoiva tekijä. Toisaalta päivittäinen vaatimustaso jätti takaraivoon ajatuksen siitä, mitä korkealla tasolla valmentaminen vaatii.”

Jyri Nieminen on toiminut ulkomailla valmentajana neljässä eri maassa. FC Hongassa hän työskenteli vuonna 2012.

Nieminen päätyi Honkaan pitkälti Jarkko Tuomiston ansiosta. Tuomisto oli aloittanut seurassa vuonna 2009. Hän toimi edustusjoukkueen maalivahtivalmentajana ja seuran maalivahtivalmennuspäällikkönä.

”Bana oli nähnyt vuosien aikana, millaisille ihmisille seurassa oli tarve ja mihin tehtäviin valmentajia tarvittiin. Yritin itse rekrytoida Honkaan kaikkein parhaimmat valmentajat – sellaisia henkilöitä, jotka olivat samaan aikaan ”työmiehiä” ja osaajia. Esimerkiksi Petri Pyhältö oli tällainen valmentaja”, 45-vuotias Tuomisto kertoo.

”Kun Jyri tuli Honkaan, hän oli täysi raakile. Mutta hänestä näki valtavan himon mennä eteenpäin. Jos valmentaja on motivoitunut ja valmis tekemään töitä, hän kehittyy.”

FC Honka kuului 2010-luvun alussa niihin seuroihin, jotka pyrkivät rakentamaan systemaattista pelitapalinjaa pienistä lapsista aikuisiin asti. Monien valmentajien mielestä edustusjoukkueen päävalmentajan Lehkosuon esimerkki oli tärkeä.

”Ei ole mikään vitsi, että Bana oli ”excel-mies”. Mutta hän oli hyvin jämpti ja edisti sellaista keskustelua, joka oli järkevää jalkapallokeskustelua. Halusimme luoda yhtenäistä pelitapa-ajattelua. Valmentajien piti hyväksyä pelitavan painopisteet. Sooloilulle ei ollut tilaa, eikä kukaan voinut tulla tekemään Honkaan niin sanotusti omaa juttuaan.”

Tuomisto kertoo, että valmentajat vierailivat usein ulkomailla hakemassa oppeja ja kokemuksia. Tavoitteena oli saada vahvistusta omille ajatuksille ja suunnitelmille, mutta myös tuoda – Tuomiston sanoin – ”eurooppalaista jalkapalloa Suomeen”.

”Huomasimme esimerkiksi, että monet eurooppalaiset seurat, jotka olivat hyviä pelaajien tuottajia, luottivat yhtenäiseen linjaan, joka rajoitti pelaajien ”luovuutta”.”

Valmentajien oppeja ei jaettu pelkästään oman seuran sisällä. Parhaimmillaan FC Hongan maksuttomiin koulutustilaisuuksiin osallistui yli 100 valmentajaa Espoon eri seuroista.

”Huimaa kamaa esimerkiksi aivojen toiminnasta – ja jotkut kehtasivat naureskella näille koulutuksille”, Tuomisto muistelee nyt.

Romanian pääsarjaseurassa FC Viitorulissa nykyään työskentelvä valmentaja vieraili myös nuorten Honka-pelaajien kanssa säännöllisesti ulkomaisissa seuroissa. Nämäkin vierailut antoivat valmentajayhteisölle paljon.

”Kävimme poikien maajoukkueissa pelanneiden Honka-maalivahtien kanssa esimerkiksi Italian Piacenzassa. Huomasin siellä, että pelaajamme olivat ihan lapasia italialaisiin verrattuna. Paikalliset olivat paljon parempia ja taitavampia maalivahteja. Tämä hävetti minua.”

”Ajattelin, että tämä ei tule jatkossa enää kyseeseen. Meidän piti auttaa maalivahteja olemaan fyysisesti vielä parempia, taitavampia ja henkisesti vahvempia”, Tuomisto korostaa.

Jalkapallovalmentaminen on vienyt Jarkko Tuomiston maailman eri kolkkiin. Vuosina 2009-2013 FC Hongassa valmentanut Tuomisto työskentelee nykyään Romanian pääsarjassa.

Kansainvälinen kosketus oli välttämätöntä, jotta valmentajat ymmärsivät, mitä korkea vaatimustaso vaati.

”Näimme, miten kovaa ja pitkää päivää ulkomailla painettiin. Se ruokki kehittämään omaa toimintaamme FC Hongassa.”

Kansainvälisten vaikutteiden lisäksi myös yhteinen termistö koettiin FC Hongassa tärkeäksi – sekä pelaajien että valmentajien kehittymisen kannalta.

”Koska suomen kielessä ei ollut silloin vielä sanoja kaikille jalkapallotermeille, yritimme kehittää omaa termistöä. Puhuimme esimerkiksi transitioista. Muistan, että Palloliiton kursseilla sanottiin, että tällaisia sanoja ei saa käyttää”, Tuomisto naurahtaa ja jatkaa vakavammin.

”Pelaajakehityksen kannalta oli välttämätöntä keksiä nimet esimerkiksi maalivahtien 1v1-tilanteissa käyttämille tekniikoille: iso blokki, pieni blokki ja palloon hyökkääminen ovat eri asioita. Monet termit olivat sellaisia, jotka ulkomailla olivat jatkuvassa käytössä, mutta Suomessa kukaan ei ollut kuullutkaan niistä.”

”Käytimme maalivahtivalmennuksessa myös paljon tilastoja ja katsoimme, millaisia ”actioneita” pelissä tapahtuu. Näin pystyimme toteuttamaan harjoittelua, joka huomioi kaikki maalivahtipelaamisen osa-alueet.”

Kaikki Honka-toimijat eivät suinkaan ostaneet uusia ajatuksia ja käytäntöjä heti. Oirehtelua tuli varsinkin pelaajien suunnalta.

Jarkko Tuomisto valmentaa nykyään Romanian pääsarjassa. Hän toimi FC Hongassa vuosina 2009-2013. Kuva: Marius Chirita.

***

Kivulias muutosprosessi

Monesta FC Hongan pelaajasta on tullut myöhemmin valmentaja.

Yksi valmennusuralle siirtyneistä on Tuomas Peltonen, joka on työskennellyt vuodesta 2018 lähtien Qatarin Aspire Academyssa. Hän pelasi Hongassa vuosina 2005-2013 muun muassa Lehkosuon, Remmelin, Tuomiston ja Vasaran valmennuksessa.

”Ilman Jarkkoa, Gertiä ja Banaa ja sitä muutaman vuoden jaksoa, jonka he olivat samaan aikaan Hongassa, on vaikea nähdä, että valmentaisin kansainvälisessä ympäristössä.”

Peltosen, 43, mukaan ei ole sattumaa, että niin moni Honka-valmentaja on noussut myöhemmin korkealle tasolle. ”Ympäristö muovasi valmentajia”, Peltonen toteaa.

Maria Ruiz sanoo aina, että ’It’s not you, it’s people around you’.”

Arvostettu urheilupsykologi työskentelee Peltosen kollegana Aspire Academyssa.

Pelaajavuosinaan Peltonen näki läheltä valmennuskulttuurin muutosta ja sitä kautta myös ympäristön muokkautumista.

”Mentaliteetti FC Hongassa oli, että mikään ei riitä ja emme tee tarpeeksi. Koko toimintakulttuuri muuttui ja aloimme harjoittelemaan eri tavalla. Se, miten toimimme ryhmässä ja mitä ajattelimme jalkapallosta, muuttui täysin.”

”On turha kierrellä – kaikki tuntui hirveältä. Ihmisellä on tiettyjä uskomuksia ja tapa toimia. Kun ne täytyy sitten mullistaa, niin onhan se ihan helvetin vaikeata.”

Kasvuprosessia pohtiessaan Peltonen viittaa espanjalaisen Athletic Bilbaon akatemian psykologina ja valmentajien kouluttajana 20 vuotta toimineen Ruizin ajatuksiin.

”Ruiz on sanonut, että hän ei tiedä yhtään todellista oppimisprosessia, joka ei olisi kivulias ihmiselle.”

Peltosen mukaan omien uskomusten hylkääminen ja oven avaaminen uudelle oli ”kauheata”.

”Aspire Academyssa puhutaan kehästä, jota ihminen kiertää koko ajan. Ensimmäinen tila on satisfaction, tyytyväisyys. Tästä näkökulmasta Hongassa kaikki oli hyvin. Olimme saaneet hopeata (kausina 2008 ja 2009) ja teimme asioita niin kuin niitä oli aina ennenkin tehty.”

”Kun asioita ryhdytään muuttamaan, tulee resistance-tila. Jokaisella ihmisellä on muutosvastarintaa. Seuraavaksi siirrytään confusion-tilaan. Ymmärretään, että pitää muuttua, mutta ei tiedetä, miten pitäisi muuttua. Vasta tämän jälkeen siirrytään oppimistilaan. Näistä tiloista muodostuu kehä, jota kierretään koko ajan. Oppimisen jälkeen siirrytään taas tyytyväisyyden tilaan.”

Tuomas Peltonen pelasi FC Hongassa vuosina 2005-2013. Nykyään hän valmentaa Qatarin Aspire Academyssa. Kuva: Jussi Eskola.

Peltonen uskoo, että yksi syy ”honkalaisen valmentajahautomon” muodostumiselle oli siinä, että seurassa olleet ihmiset pakottivat ja puskivat toisiaan eteenpäin. Jos muutosta ei tapahtunut, kelkasta putosi pois.

”Yksikään ihminen ei pysty kiertämään oppimisen kehää yksin, sillä se on hyvin raskasta”, hän muistuttaa.

Valmentamisen vuonna 2014 aloittanut Peltonen arvioi, että Honkaan päätyneitä ja sieltä eteenpäin ponnistaneita valmentajia yhdisti nimenomaan uuden tiedon etsimisen tarve.

”Täällä Aspire Academyssa puhutaan mentoroinnista. Käsitykseni mukaan Hongassa oli valmentajien kesken juuri sellainen ilmapiiri. Mikroympäristössä vaihdettiin kokemuksia, joista fiksut ja muutoshaluiset valmentajat poimivat asioita omaan toimintaansa.”

”Ympäristön vaikutus ihmiseen on uskomattoman voimakas. Kun tietyssä ympäristössä ryhdytään toimimaan tietyllä tavalla, sellaiset ihmiset putoavat pois, jotka eivät sopeudu siihen ympäristöön”, Peltonen arvioi.

”Ihmiset, jotka sanovat ’joo, joo’, mutta mitään ei tapahdu, eivät oikeasti halua muuttua.”

***

Erityinen ilmapiiri valmentajien kesken

Gert Remmel muistaa vieläkin, yli 10 vuotta myöhemmin, tunnelman FC Hongan Olarinluomassa sijainneella toimistolla.

”Kun menin aamulla kello 8 toimistolle, tunsin, että ihmiset olivat vapaaehtoisesti burn outin partaalla”, vuonna 2009 Hongassa aloittanut virolainen Remmel sanoo.

”Hongassa oli vahva idealistinen kuva siitä, miten jalkapalloa pitää pelata ja valmentaa. Se oli vallankumouksellinen ympäristö, jossa mentiin rajojen yli. Ulkopuoliset saattoivat pitää sitä tyhmänä, ja konservatiivisissa piireissä meille naureskeltiin. Se vain kiihotti minua enemmän.”

Remmel näki Suomen huipulle nopeasti nousseen Hongan täydellisenä vastakohtana naapurikaupungin suurseuralle.

”Honka oli suhteessa laajempaan ympäristöön osittain anarkistinen seura, jota HJK taas ei ollut.”

Remmelin tavoin myös Lehkosuo muistaa FC Hongan vahvan halun ja tarpeen olla erilainen ympäristö.

”Kun aloitin FC Hongassa, olin keltanokkavalmentaja, joka ei osannut mitään. Toin omia pelaaja-ajatuksiani valmentamiseen. Ymmärsin nopeasti, että minun oli löydettävä parempia tapoja valmentaa”, Lehkosuo muistelee.

Kyproksen pääsarjaseura Pafosissa nykyään valmentava Remmel kertoo, että valmentajat halusivat muuttaa käytännöllisesti katsoen kaiken.

”Suomi on maailman paras maa tehdä muutosta, koska maassa ei ole pelikulttuuriin liittyviä sitovia perinteitä. Vielä kymmenen vuotta sitten valmentajien päätehtävä oli suurelta osin pelaajien ulkoiluttaminen, ei heidän pelikäyttäytymisensä muuttaminen”, Remmel sanoo.

Myös Remmel nostaa esille seuran yhtenäiseen linjaan ja identiteettiin panostamisen.

”Meillä oli tarve rakentaa kunnon putki 6-vuotiaista aikuisiin. Johdonmukaisuus ja erittäin vahva identiteetti kentällä ja sen ulkopuolella olivat tärkeitä päämääriä.”

”Halusimme käyttäytyä joukkueena ja seurana niin kuin Euroopassa toimitaan. Jotkut naureskelivat sille, että miksi seura opettaa pelaajille ja valmentajille käytöstapoja. On täysin mahdotonta mennä vakavasti otettavaan eurooppalaiseen seuraan, jossa esimerkiksi pelaajat ja valmentajat eivät tervehtisi ja kättelisi toisiaan.”

Remmelin mukaan Lehkosuon rooli asiassa oli ylivertainen. Esimerkin piti valua ylhäältä alas.

”Banalla oli ihan riittävästi duunia edustusjoukkueessa, mutta hän oli silti kaikissa tapaamisissa ja koulutuksissa. Hän kuunteli juniorivalmentajia ja antoi vinkkejä. Bana tuli ensimmäisenä koulutuksiin ja lähti viimeisenä.”

Yksi hetki Hongan järjestämissä koulutustilaisuuksissa on jäänyt erityisesti Remmelin mieleen.

”Muistan, kuinka yhdessä koulutuksessa Bana kuunteli ja keskusteli nöyrästi 7-vuotiaiden joukkueen isävalmentajan kanssa. He juttelivat tasavertaisina valmentajina.”

Myös Remmel antaa tunnustusta johtotehtäviä Hongassa hoitaneille Harjunpäälle ja Pakariselle.

”Ilman Harjunpäätä ja Pakarista Veikkausliiga ei tietyllä tavalla olisi sellainen kuin se nyt on. Kumpikaan ei ole saanut riittävästi ”kredittiä” siitä, että Honka oli ensimmäinen seura Suomessa, jossa valmentajuus eli opettajuus sai niin ylikorostuneen aseman. Ympäristöt, jotka eivät kunnioita opettajuutta, ovat sairaita ja perspektiivittömiä.”

Monet Hongan juniorivalmentajat ovat myöhemmin muistelleet lämmöllä valmentajien kohtaamisia. Koulutustilaisuudet ja muut tapahtumat olivat myös silloiselle edustusjoukkueen päävalmentajalle tärkeitä.

”Muistan, että meillä oli todella vahva vuorovaikutus. Meille ei riittänyt, että C- ja B-junioreiden valmentajat keskustelivat keskenään. Myös edustusjoukkueen ja nuorempien junioreiden valmentajien piti olla paikalla”, Lehkosuo sanoo.

Säännöllisen vuorovaikutuksen lisäksi Lehkosuo haluaa nostaa esiin seurajohdon merkityksen. Teema läpäisee koko suomalaisen urheilukentän.

”Jos seurajohto ajattelee, että ”eikö tuota asiaa voisi hoitaa otona” tai ”tarvitseeko tuolle valmentajalle maksaa noin paljon”, aito tuki valmentamiselle puuttuu. Jos valmentamisen arvostaminen ei ole olemassa johtotasolla, tämä heijastuu koko seuraan.”

Uuden ajan alku espoolaisessa jalkapallossa. Mika Lehkosuo aloitti FC Hongassa vuonna 2005. Pitkä työsuhde päättyi vuonna 2014 synkissä tunnelmissa. Kuva: Jussi Eskola.

***

”Töitä tehtiin enemmän kuin sopimuksessa luki”

Vesa Vasara, 44, on nähnyt kaksi erilaista Honka-tarinaa.

Vasara toimi vuosina 2009-2014 muun muassa Hongan reservijoukkueen Pallohongan päävalmentajana sekä edustusjoukkueen valmentajana. Hän irtisanoutui pian Lehkosuon potkujen jälkeen kevättalvella 2014.

Valmentajien arvostus on asia, joka nousee myös Vasaran kommenteissa esille. Kun johto arvosti valmennuksen merkitystä, toiminnan kehittämiseen oli helpompi laittaa painoarvoa.

”Isossa kuvassa valmentajuuden arvostus akselilta Harjunpää-Pakarinen-Masalin oli vahvasti olemassa. Se mahdollisti hyvien valmentajien rekrytoinnin.”

Vasara edusti FC Honkaa pelaajana vuosina 2005-2007. Valmentaminen espoolaisseurassa alkoi junioreiden aamuharjoituksista jo pelaaja-aikoina – ”valmentajuuden opetteluna”, kuten Vasara itse asiaa kuvailee.

Vuonna 2008 Lehkosuo ehdotti Vasaralle, että tämä ottaisi kolmosdivisioonassa silloin pelanneen Hongan reservijoukkueen vastuulleen. Entisen maajoukkuepelaajan valmennusura alkoi saada suuntaa.

Pelkkä edustus- ja reservijoukkueen kehittäminen ei riittänyt valmentajille.

”Kun Gert ja Jarkko aloittivat Hongassa vuonna 2009, koko pelaajaputken kehittämiseen ryhdyttiin panostamaan enemmän. Kaikkia paukkuja ei laitettu pelkästään edustusjoukkueen pelaajiin, vaan valmennuksellista tukea haluttiin antaa myös juniorijoukkueiden valmentajille.”

”Vaikka esimerkiksi Jarkko toimi maalivahtivalmentajana niin edustuksessa, reservijoukkueessa kuin B-junioreissa, hän valvoi säännöllisesti, että maalivahtien viikkosuunnitelmia toteutettiin junioreissa oikein”, Vasara kertoo esimerkkinä.

Vasaran mukaan valmentajien väliseen vuorovaikutukseen haluttiin panostaa paljon. Tavoitteena oli synnyttää opponoinnin kulttuuria. Kuka vain saattoi kyseenalaistaa kenen tahansa ajatukset.

”Dream Room -palavereissa juniorivalmentajat esittelivät viikkosuunnitelmiaan, joita sitten käytiin 10-15 hengen ryhmässä läpi. Välillä Bana tai Gert kertoivat edustusjoukkueen harjoittelusta. Uskon, että moni valmentaja sai kipinän, kun he pääsivät näkemään, millaista toiminta on ylös edustusjoukkueeseen asti. Myös edustusjoukkueen harjoituksia oli aina mahdollista tulla katsomaan.”

Vasaran mukaan valmentajia yhdisti halu tehdä muutosta ja työnteon kulttuuri. Ne eivät näkyneet arvoina paperilla, vaan ennen kaikkea käytännön toiminnassa.

Muutoshalu ilmeni nykyisen Honka-päävalmentajan mukaan esimerkiksi siinä, että toimintaa haluttiin viedä lähemmäs kansainvälistä tasoa.

Valmennustoiminnassa kiinnitettiin huomiota yksityiskohtiin, kuten oikeisiin peliasentoihin ja niiden hyötykäyttöön, syöttökulmiin sekä liikekuvamallin ylläpitoon. Harjoitteita pyrittiin johtamaan pelistä. Yhteinen termistö koettiin alusta saakka tärkeäksi.

”Se oli siihen aikaan varmasti uutta ja erilaista”, Vasara pohtii kymmenen vuoden takaisia aikoja.

”Valmentajat halusivat tuoda Honkaan lisäarvoa ja viedä omaa valmentajuuttaan eteenpäin. Minulla on jäänyt mieleen työtä pelkäämätön asenne. Monen valmentajan rooli oli todella iso, ja työtunteja tuli varmasti enemmän kuin sopimuksessa luki.”

”En ihmettele, että niin moni valmentaja on saanut jalkapallosta ammatin. Työnteon kulttuuri oli vahva, koska siihen myös opittiin. Esimerkki tuli ylhäältä edustusjoukkueesta ja Banalta. Asioita ei vain suunniteltu, vaan ne vietiin myös käytäntöön. Halusimme olla erilaisia ja se antoi vielä enemmän motivaatiota”, Vasara avaa.

Vesa Vasara oli osa Mika Lehkosuon valmennustiimiä sekä FC Hongassa että HJK:ssa. Vuodesta 2017 lähtien hän on työskennellyt Hongassa päävalmentajana. Kuva: Jussi Eskola.

Pallohonka Oy:n viimeisinä vuosina varsinkin toinen pääomistaja Harjunpää sai mediassa paljon kritiikkiä. Kuten Lehkosuo, myös Vasara haluaa tuoda toisen näkökulman esille.

Honka ei rekrytoinut tunnettuja nimiä. Esimerkiksi Gert Remmel ja Jarkko Tuomisto siirtyivät isoon rooliin kakkosdivisioonassa pelanneesta HIFK:sta.

”Honka pystyi rekrytoimaan sellaisia valmentajia kuin Jarkko ja Gert, koska Harjunpää ja muu johto eivät torpanneet näitä rekrytointeja. Tämä tuki oli tärkeää”, Vasara painottaa.

”Hongan valmentajat kävivät paljon koulutuksissa ja tutustuivat eri yhteyksissä mielenkiintoisiin ihmisiin, jotka pystyivät omalla osaamisellaan tuomaan lisäarvoa. Tätä kautta esimerkiksi Hans Lahti tuli akatemian valmennuspäälliköksi.”

Myös HJK:ssa valmentajana toiminut Vasara korostaa, että valmentajien kehittymiseen vaikutti paljon myös se, että he olivat rohkeita tuomaan omia ajatuksiaan esille.

Vuonna 2017 Vasara palasi HJK:sta takaisin espoolaisseuraan – tällä kertaa edustusjoukkueen päävalmentajaksi.

Taustayhtiöksi ja omistajaksi oli tullut Pallohonka Oy:n konkurssin jälkeen liikuntapalveluyritys Esport, jossa päätäntävaltaa käyttää Färid Ainetdin.

Vasara näkee ”vanhan” ja ”uuden” Hongan välillä sekä yhtymäkohtia että eroja.

”Myös nyky-Hongassa reservi- ja U17-joukkue on haluttu ottaa lähelle edustusjoukkuetta. Olemme pyrkineet rekrytoimaan hyviä valmentajia, mutta ehkä erilaisemmista lähtökohdista kuin 2010-luvun alussa. Tavoite on edelleen sama eli toiminnan saaminen mahdollisimman lähelle kansainvälistä toimintaa”, Vasara vertaa.

***

Soitto Lehkosuolta – ”Sitä, että en ollut käynyt Palloliiton koulutuksia, katsottiin vain hyvällä”

Hans Lahti oli yksi niistä Vesa Vasaran mainitsemista ”mielenkiintoisista ihmisistä”, joka rekrytoitiin FC Honkaan 2010-luvun alussa.

Lahti valmensi Korson Palloseurassa, jossa hän oli tutustunut Mikko Lignelliin. Osallistuessaan TaNoKe-koulutuksiin ja seuratessaan harjoituksia hän tutustui myös Remmeliin ja Pertti Kemppiseen.

”Olin ollut pari vuotta Korson Palloseurassa töissä, kun sain soiton Mika Lehkosuolta. Hän pyysi minut työhaastatteluun, joka koski Hongan akatemian valmennuspäällikön pestiä.”

Työhaastattelussa olivat läsnä Lahden lisäksi Lehkosuo, Remmel ja Masalin.

”He olivat ilmeisesti selvittäneet ja kuulleet minusta ja ajattelivat, että sopisin hyvin pestiin. Olin ihmisenä ja valmentajana nuori, enkä ollut koskaan aikaisemmin ollut työhaastattelussa.”

”Minulla ei ollut käytynä kuin Palloliiton E-kurssi ja ajattelin, että eiväthän he voi minua ottaa pestiin. Sitä, että en ollut käynyt Palloliiton koulutuksia, katsottiin vain hyvällä”, Lahti muistelee.

KOPSE:n nuorisovalmennuspäällikkönä työskennellyt Lahti läpäisi rekrytoijien seulan. Työt Hongassa alkoivat marraskuussa 2010.

Lahti työskenteli seurassa 9-17-vuotiaiden akatemian valmennuspäällikkönä vuosina 2010-2011. Hänen mukaansa juuri Lehkosuo ja Remmel sekä Jarkko Tuomisto olivat avainhenkilöitä.

”Heillä oli kyky tunnistaa seuraan sopivat ihmiset, minkä lisäksi he olivat kehittämässä pelaajia, joista on tullut myöhemmin valmentajia.”

”Banalla, Gertillä ja Jarkolla oli myös selkeä visio ja johtajuus, mikä näkyi toiminnan selkeytenä niin kentällä kuin kentän ulkopuolella. He näyttivät omalla tekemisellään esimerkkiä, jakoivat ja antoivat vastuuta sekä olivat läsnä erinäisissä tilaisuuksissa. Heillä oli intohimoa ja rohkeutta tehdä asiat omalla tavallaan. Se toi rohkeutta myös muille valmentajille olla valittujen asioiden takana”, Lahti arvioi.

Lahden mukaan kenties tärkein yksittäinen tekijä valmentajien kehityksessä oli yhteisöllisyys. Hongassa haluttiin panostaa yhteisten toimintatapojen kehittämiseen, futissanaston rakentamiseen, sisäisiin koulutuksiin ja valmennuksellisten asioiden dokumentointiin.

”Pelaajakehityksen jatkumo kuvattiin selkeästi dokumentteihin, ne lähetettiin kaikille toimijoille ja niitä käytiin läpi yhteisissä koulutuksissa tai muissa tilaisuuksissa.”

”Koulutustilaisuuksissa Bana tai joku muu edustusjoukkueen valmentaja oli yksi muiden joukossa – asioiden sparraaja, väittelijä, selkeyttäjä ja yhteisten asioiden takana oleva ihminen. Koin, että olimme kaikki samaa ”jengiä” ja asiat keskusteltiin läpi huolellisesti.”

Hongan valmentajat eivät tyytyneet Palloliiton järjestämiin koulutuksiin.

”Ajattelimme, että voimme järjestää itse laadukkaampaa koulutusta kuin silloiset Palloliiton koulutukset. Honka-aikaisia dokumentteja löytyi vielä viime vuonna Palloliiton C-kurssin materiaaleista.”

HJK:n akatemiajohtajana marraskuussa 2020 aloittanut Lahti näkee, että myös oikeanlainen brändäys ja viestintä lisäsivät valmentajien keskuudessa Hongan kiinnostavuutta. Slogan sai ulkopuolisilta naureskelua, mutta sisäisesti se vahvisti valmentajien ”me-henkeä”.

”Seuran slogan oli ”Unelma elää”. Ihmiset halusivat todennäköisesti kiinnittyä tähän positiiviseen, joskin abstraktiin, mielikuvaan. Se antoi kiinnostavan, mukaansa tempaavan, erilaisen sekä pitkäjänteisyyttä kuvaavan mielikuvan.”

FC Hongan 10-vuotiaita pelaajia heinäkuussa 2010. Kuva: Jussi Eskola.

Yhteisöllisyys ja yhtenäiset toimintatavat toistuvat Lahden kommenteissa. Ne eivät olleet sanahelinää, vaan asia, johon haluttiin konkreettisesti panostaa ja käyttää aikaa.

”Vaadimme, että jokaisella valmentajalla ja pelaajalla on seuran varusteet joukkueiden ja seuran tapahtumissa. Valmentajat erottuivat erivärisellä paidan värillä kuin pelaajat. Tätä perusteltiin sillä, että valmentaja ei sekoittaisi pelaajien havainnointia kentällä.”

”Pelaajat ja valmentajat saivat osallistua edustusjoukkueen peleihin ilmaiseksi. Edustusjoukkueen pelaajat vierailivat akatemiajoukkueiden harjoituksissa ja saivat usein vastuulleen myös johtaa jonkin harjoitteen. Pelaajille välittyi tätä kautta pelaajakehityksen jatkumo: juniorit saivat tutustua edustusjoukkueen pelaajiin, joita oli sitten kiinnostavampaa seurata kentällä edustusjoukkueen peleissä”, Lahti kertoo esimerkkinä.

Lahden mukaan yhteisöllisyyden iso arvo oli siinä, että ”ihmiset kokivat olevansa yhtä jengiä”.

”Yhteisöllisyys sai todennäköisesti aikaan sen, että olimme kiivaastikin omien puolella ja sparrasimme toinen toisiamme yhteisistä asioista. Pyrimme löytämään keinoja ja tapoja, joilla saimme yhdessä tehtyä jotain merkityksellistä omalle joukkueelle, seuralle ja Suomi-futikselle.”

***

Meininki kuin Silicon Valleyssa – ”Kaikki valmentajat eivät pärjänneet”

Gert Remmelin mukaan Hongassa toimineita valmentajia yhdisti monta asiaa.

”Kukaan niistä valmentajista, jotka toimivat nykyään ulkomailla ja Suomen huipulla, ei tullut Honkaan tekemään uraa. Ihmisiä ohjasi tarve, ei mikään muu. He halusivat tehdä asioita tarpeen takia ja ympäristö antoi siihen mahdollisuuden. Kaikki valmentajat eivät pärjänneet Hongassa.”

”Esimerkiksi Jarkko tai Jyri eivät tulleet seuraan uran tai päätoimisuuden takia. Paradoksaalisesti se, mitä on tapahtunut, on, että he ovat nimenomaan tehneet uran – kansainvälisesti.”

Valmentajat, jotka näkivät itsensä uhreina, putosivat Remmelin mukaan nopeasti pois. Valmentajilla oli sanaton sopimus, että ”bullshit-bingo” oli kiellettyä, Remmel kuvailee.

”Kun valmentaja tuli Honkaan, hänen piti olla vahva ihminen. Valmentajien keskustelut olivat kaikkea muuta kuin pehmeää, tekohumanistista dialogia. Ei ole mikään salaisuus, että nahistelimme joskus Jarkon kanssa jonkin verran ja Bana hermostui minulle muutaman kerran.”

Remmel muistaa, että valmentajien väliset ”sähinät” olivat säännöllisiä.

”Kun ihmiset tekevät tarpeen takia asioita, on mahdottomuus, että valmentajien välillä ei tulisi riitoja. Muuten valmentajat ovat virkamiehiä, jotka noudattavat protokollaa ja ovat töissä kello 9-16. Ehkä olimme kuitenkin liikaa suomalaisia, sillä ovien olisi pitänyt paukkua vielä enemmän ja asiariitoja olisi pitänyt olla vielä säännöllisemmin”, valmentaja arvioi kriittisesti.

Pohtiessaan Hongasta eteenpäin ponnistaneiden valmentajien menestymisen syitä vertailukohta löytyy Remmelin mukaan verkostoitumisen logiikasta.

”Jos valmentaja pyrkii verkostoitumaan opportunistisesti, käärmemäisesti tai strategisesti – miettien, miten se voi hyödyttää itseä – verkostoitumisen hedelmällisyys loppuu. Muut ihmiset tunnistavat opportunistin. Verkostoistua voi vain aidosti niin, että verkoston sisällä kyseenalaistetaan ja pidetään yllä vahvoja dialogeja. Hongassa pärjäsivät ihmiset, jotka tulivat tekemään.”

Gert Remmel Pafosin edustusjoukkueen harjoituksissa vuonna 2020. Kuva: Pafos FC.

Remmelin kanssa kaksi kokonaista kautta työskennellyt Lehkosuo nostaa esille neljä yhdistävää tekijää.

Uteliaisuus, kriittisyys, riittämättömyyden tunne ja jonkinlainen pakonomainen vimma tehdä asioita paremmin ja eri tavalla.

Tuomiston tavoin myös Lehkosuo korostaa kansainvälisten vaikutteiden tärkeyttä.

”Halusimme tietää, mitä maailmalla tehdään ja siirtää näitä oppeja käytäntöön Espoossa.”

”Pitää muistaa, että maailma oli hyvin erilainen kymmenen vuotta sitten. Tietoa ei ollut samalla tavalla saatavilla. Kaikkia maailman pelejä ei löytynyt InStatista, eikä Internet ollut täynnä laadukkaita analyysejä. Scouttausreissut piti tehdä itse, eikä Veikkausliiga-peleistä ollut helppoa saada videoita”, Lehkosuo toteaa.

Valmentajien uteliaisuus toi ajantasaista tietoa Euroopasta Espooseen. Kun tähän yhdistettiin Remmelin alleviivaama maanisuus, valmentajahautomon perusta oli kunnossa.

”Valmentajat, joilla oli tietynlainen maanisuus ja jotka seurasivat omaa tarvettaan yli esteiden ja hidasteiden, pärjäsivät. Piti olla valmis tulemaan treenikentälle aamulla seitsemältä ja lähtemään yhdeksältä illalla.”

”Esimerkiksi Silicon Valleyssa IT-nörtit menevät aamulla toimistolle ja palaavat yöllä takaisin kotiinsa. Koko työssäoloajan he kehittävät jotain. Suurin osa kehitysprojekteista ei tule koskaan toimimaan, mutta aina he löytävät jotain. Joka päivä he eivät edes mene kotiinsa, vaan nukkuvat makuupussissa toimistolla.”

”Hongassa mentaliteetti oli hyvin samanlainen – joillakin jopa yksityiselämän kustannuksella. Tärkeintä ei ollut raha, vaan tekemisen eetos.”

Gert Remmel työskenteli FC Hongassa vuosina 2009-2011. Sen jälkeen hän on valmentanut Italiassa ja Kyproksella.

***

Yhteinen aika, joka merkitsi

”Olisin todennäköisesti ihan erilainen valmentaja, jos en olisi kokenut tällaista ympäristöä”, Mika Lehkosuo sanoo.

FC Honka voitti Lehkosuon aikana mitaleja, pelasi europelejä ja haastoi HJK:ta, mutta kirkkain kruunu jäi puuttumaan.

Vasta HJK:ssa Lehkosuo tyhjensi palkintopöydän ja nousi viimeistään suomalaiseen valmentajaeliittiin. Valmentajuuden perusta syntyi kuitenkin Hongassa.

”Aika Hongassa merkitsi minulle valtavasti. Riittämättömyyden tunne ja iso uteliaisuus olivat vahvasti läsnä. Ajattelin koko ajan, että se, mitä teemme Suomessa, ei riitä.”

Pian pelaajauransa jälkeen valmentamisen aloittanut Tuomas Peltonen sai Hongasta valmentajamallin.

”Tuo malli rakentui tiivistetysti seuraavien pilareiden varaan: tee paljon töitä, kyseenalaista koko ajan, muutu ja muuta, kehity ja kehitä jatkuvasti.”

Nykyinen Honka-päävalmentaja Vesa Vasara suoritti Espoossa oman valmentajan korkeakoulunsa.

”Minulle oli lottovoitto, että pääsin valmennusurani alussa Hongan kaltaiseen ympäristöön. Olen ollut huono istumaan koulun penkillä, mutta Hongassa pääsin oppimaan tekemällä asioita käytännössä.”

Jarkko Tuomisto sai Hongassa valmentajana ensimmäisen kosketuksen ammattilaisjalkapalloon.

”Ymmärsin, että jokaista pelaajaa voi valmentaa ja jokainen pelaaja voi oppia. Asiat, joita tehtiin maailmalla, olivat sovellettavissa myös Suomessa. Honka oli minulle kokeilulaboratorio, mistä olen kiitollinen valmentajien lisäksi myös pelaajille.”

Vaikka Hans Lahti työskenteli Hongan akatemian valmennuspäällikönä vain lyhyen aikaa, pesti antoi hänelle paljon.

”Opin valtavan määrän jalkapallosta, intohimosta sekä toimintatavoista. Rohkeus kokeilla ja tehdä asioita tuli varmasti siitä, että minulla oli tuki ja sparrausmahdollisuus edustusjoukkueelta, Ari Masalinilta sekä monelta muulta ihmiseltä”, Lahti sanoo.

Kyproksella nykyään työskentelevä Remmel on itsekriittinen. Monia asioita olisi ollut mahdollista tehdä paremmin.

”Meillä oli fokus liian paljon laadukkaassa prosessissa ja sen ylläpitämisessä. Valmennus- ja pelinopettamisprosessi ei ottanut riittävästi huomioon voittavien pelitekojen merkitystä. Meidän olisi pitänyt voittaa enemmän pelejä.”

Yhteinen intensiivinen ajanjakso osoitti kuitenkin yhteisön merkityksen, ”kollektiivin voiman”, kuten Remmel asian näkee.

”Sain vahvemman tunteen siitä, että elämässä ei voi tehdä mitään yksin. Entusiasmi, jossa ihmiset eivät seuranneet työtunteja ja ponnistivat vaikeuksien yli, näkyi valmentajien lisäksi koko toimiston väessä. Jokainen tunsi, että omalla panoksella on merkitystä seurassa. Tällainen altruistinen kollektiivinen voima ei ole todellakaan itsestäänselvyys.”

Lehkosuolle vuodet Hongassa edustavat erityislaatuista ajanjaksoa valmentajan polulla.

”Olen valmentanut 15 vuotta. Yksi parhaimpia muistoja valmentamisesta – pelaajien kanssa toimimisen lisäksi – on valmentajayhteisö Hongassa.”

Tuon valmentajayhteisön jäsenet toimivat nyt maailman eri kolkissa. Tiet ovat vieneet eri suuntiin, mutta yhteinen aika jätti kaikkiin merkittävän jäljen.

Gert Remmelissä tuo jälki näkyy jatkuvasti.

”Ihmisiä tulee ja menee. Valmentajat tekevät yhteistyötä ja lopettavat yhteistyön. Olimme Hongassa niin intensiivisesti tekemisissä, että meidän silloisen valmentajaryhmän jokaisen jäsenen jokainen arjen voitto tekee mieleni vieläkin helvetin hyväksi ja jokainen tappio painaa sen matalaksi. Kun tehdään ja taistellaan yhdessä, siitä syntyy jotakin enemmän. Siitä syntyy – rakkaus.”

Tuo tekemisen ja valmentamisen rakkaus loi perustan espoolaiselle valmentajahautomolle.

***

Teksti ja grafiikat: Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Vieraskynässä Jani Sarajärvi: Tunteiden huomiointi harjoittelussa

Tunteista urheiluharjoittelussa tiedetään jo paljon, mutta onko meillä potentiaalia tehdä harjoitustilanteista vieläkin ”tunteikkaampia”?

Voitaisiin kuvitella tilanne, jossa poliisi tekee tilanneharjoittelua ampumalla ihmisiä esittäviä pahvitauluja. Hän ampuu tauluja ja saa niiden strategisiin kohtiin nätit pienet kasat. Kuvitellaan sitten toinen tilanne, jossa poliisi tekee saman tyyppistä tilanneharjoittelua, mutta pahvitaulujen tilalla ovat oikeat ihmiset harjoitusaseineen ja -patruunoineen. Poliisi ei ammukaan enää pahvitauluja vaan oikeita ihmisiä, ja häntä voidaan ampua takaisin. 

Tällaista tutkimusta ja harjoittelua on tehty ja huomattu, että poliisien kokema ahdistuneisuus on jälkimmäisessä tilanteessa suurempi. Tämä on luonnollista, sillä on erilaista harjoitella oikeaa ihmistä vastaan ja harjoituspatruunoillakin saatu osuma tekee kipeää. Painetilassa tehdyn harjoittelun on kuitenkin huomattu parantavan poliisien toimintaa, koska oikeita tilanteita simuloivien tilanteiden harjoittelu valmistaa heitä paremmin tosielämän tilanteisiin.

Toisaalta, kun kiipeilijöitä on tutkittu muuten samanlaisilla, mutta eri korkeuksille sijoitetuilla radoilla, on huomattu korkeammilla radoilla kiipeilevien koetun ahdistuksen ja sydämen sykkeen nousevan matalammilla radoilla kiipeileviä korkeammaksi. Lisäksi korkealla kiipeily, vaikkakin samanlaisella radalla, tekee kiipeilystä hitaampaa ja varmistelevampaa. Toiminta painetilanteissa yhdistyy intensiivisiin tunnetiloihin.

Laadukkaasta harjoittelusta on kirjoittanut ja puhunut viime aikoina muun muassa Lauri Hakala Coach Hakala -blogissaan ja esityksessään Juniorivalmentajapäivässä (14.11.). Esityksen lopun kysymysosiossa puhuttiin myös tunteiden roolista harjoittelussa. Tässä kirjoituksessa haluaisin tuoda yhden jo kaikille varmasti periaatteessa tutun asian laadukkaaseen harjoitteluun ja tunteisiin liittyen. Vaikka asia onkin tuttu, niin uskoakseni voimme katsoa sitä hieman eri näkökulmasta, kiinnittää siihen nykyistä enemmän huomiota ja lisätä taitojamme siihen liittyen.

Urheiluharjoittelun avulla halutaan kehittää lajissa tarvittavia taitoja. Tunteiden on ajateltu häiritsevän urheiluharjoittelua ja urheilijan on pitänyt pysyä ”kylmänä” tehdessään toimintapäätöksiä. Samoin tunteiden on ajateltu ajoittain häiritsevän taidon oppimista. Tunteet ovat kuitenkin jakamaton osa urheiluharjoittelua. Miten ja mitä urheilija tuntee, vaikuttaa hänen oppimiseensa ja kilpailusuoritukseensa. Tässä kirjoituksessa pohditaan tunteiden osaa urheiluharjoittelussa sekä sitä, miten tunteet voitaisiin ottaa harjoittelun suunnittelussa ja toteutuksessa huomioon entistä tiiviimmin.

Ross A. Pinder ja kollegansa ovat esittäneet urheiluun käytettäväksi termiä representative learning design (RLD), joka on saanut inspiraationsa Egon Brunswikin 50-luvulla psykologiaan kehittämästä termistä representative design. Brunswik halusi kehittää psykologista tutkimusta siten, että tutkimuksessa otettaisiin perinteisen riisutun koeasetelman sijaan huomioon ihmisen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutus. Koeasetelmien tuli Brunswikin mielestä paremmin edustaa ihmisen normaalia toimintaympäristöä.

Pinder ja kollegansa ovat esittäneet, että myös urheiluharjoittelu tulisi olla suunniteltu mahdollisimman paljon oikeaa urheilusuoritusta edustavaksi. Esimerkiksi joukkueurheilussa pelitilanteet tulisi heidän mukaansa mallintaa mahdollisimman tarkasti harjoitteeseen, jotta oppimis- ja siirtovaikutukset olisivat mahdollisimman suuret.

Tätä yllä lyhyesti esiteltyä teoriaa on osaltaan kehittänyt eteenpäin Jonathon Headrick kollegoidensa kanssa esitellessään termin affective learning design (ALD). He väittävät aiemmin esitellyn kaltaisesti, että urheiluharjoittelussa tunteet on usein jätetty sivurooliin. Tunteiden, joko positiivisten tai negatiivisten, on saatettu ajatella häiritsevän urheilusuoritusta. Headrick ja kollegat muistuttavat ajattelusta, jossa tunteet on pitänyt siirtää sivuun ja tehdä kylmänviileät, rationaaliset päätökset. Aktiivinen tunteiden tukahduttaminen urheiluharjoittelussa on ollut heidän mukaansa suositeltavaa ja kognitio ja tunteet on eroteltu toisistaan.

Tunteiden syrjään jättäminen urheiluharjoittelusta voi kuitenkin rikkoa tärkeän yhteyden urheilijan tunteiden ja kognition välillä. Urheiluharjoittelun voisi ajatella olevan yhtä lailla tunteiden kuin taitojen harjoittelua, koska tunteet ovat aina osa taidon kehittymistä. Tunteita ei tästä näkökulmasta katsottuna voi ikinä jättää pois, kun halutaan kehittää urheilussa tarvittavia taitoja. Tunteet täytyvät olla vahvasti mukana harjoittelussa. Pinder muistuttaakin tunteiden huomioonottamisen olevan harjoittelussa tärkeää siksi, että urheilusuoritukset ovat tiiviissä yhteydessä tilannekohtaisiin tunteisiin.

Eli, kognitio ja tunteet ovat tiiviissä yhteydessä ja vaikuttavat toisiinsa, jos erottelua näiden kahden välillä voi edes tehdä. Voisi ajatella kognition synnyttävän ja muovaavan tunteita ja toisinpäin. Ehkä Humberto Maturana on jonkin jäljillä sanoessaan:

”We say we are rational beings, but what we are, we are emotional beings that use reason to validate or negate our emotions.”

Tältä pohjalta voidaan väittää, että meillä tulisi paremmin ymmärtää kognition ja tunteiden välinen yhteys sekä se, miten nämä vuorovaikuttavat urheiluharjoittelussa ja itse urheilusuorituksessa.

Spesifinä esimerkkinä jalkapallon maalinestopelaamiseen kuuluva laukausten blokkaaminen. Tämän voidaan sanoa olevan jalkapallon pelaajalle, erityisesti puolustajalle (mutta ei ainoastaan), tärkeä taito. Nykypelaajista FC Juventuksen puolustaja Giorgio Chiellini on laukausten blokkaamisen ekspertti. Hän liikkuu pallon eteen taitavasti siten, että blokkaa paljon laukauksia. Voimme muistaa lähimenneisyydestä kauniita tilanteita, joissa Chiellini blokkaa vastustajan laukauksen, jonka jälkeen maalivahti Gianluici Buffon suutelee hänen otsaansa kiitokseksi.

Laukausten blokkaaminen on siitä mielenkiintoinen taito, että siihen liittyy pelko kivusta. Pallo voi osua pelaajaan kipeästi, vaikka päähän tai vatsaan. Sen vuoksi useat pelaajat väistävät laukausta. Tilanteita, joissa pelaajat väistävät palloa, näkee koko ajan, joka tasolla. Laukausten blokkaamista jalkapallossa ei ole myöskään arvostettu aiemmin kovin korkealle. Merkityksen sisäistäminen onkin tärkeä osa itse toimintaa. Harjoittelussa ja pelissä tarvitsee ymmärtää laukausten blokkaamisen merkitys, jotta toimintaan voi saada sopivan tunnetilan.

ALD ammentaa RDL:stä oletuksen siitä, että urheiluharjoittelussa tulisi tarkasti simuloida oikean urheilusuorituksen avaintekijöitä. ALD kuitenkin rakentaa tästä oletuksesta eteenpäin ja lisää urheiluharjoitteluun oikean suorituksen tunnetilojen simuloinnin. ALD:ssä annetaan harjoittelun suunnittelussa ja toteutuksessa huomiota urheilijan tunteille sekä tunteiden ja käyttäytymisen yhteisvaikutuksen ymmärrykselle. Lisäksi yritetään mallintaa oikeassa suorituksessa koettuja paineita ja tunteita. Oikeasta urheilusuorituksesta siis kerätään myös tunteisiin liittyvää tietoa, jotta voidaan tehdä harjoitteista mahdollisimman oikean tuntuisia.

Tunnetilojen manipuloinnilla harjoittelussa ajatellaan kyettävän kehittämään oppimista ja urheilusuoritusta. Lisäksi urheilijoiden motivaatio harjoitteita kohtaan saattaa olla suurempi silloin, kun ne edustavat paremmin oikeaa kilpailutilannetta.

Liittyen ryhmän ja urheilijan väliseen suhteeseen, voidaan ALD:ssä ottaa huomioon sekä ryhmä että urheilija ja näiden vuorovaikutus ympäristön kanssa. Ei, niin kuin jotkut mentaalivalmentajat tai urheilupsykologit tekevät, keskitytä pelkästään yksilöön ja hänen tunteisiinsa irrallisina ympäristöstä.

Mielestäni ryhmän toimintaan vaikuttamalla voidaan saada urheilijassa aikaan joissakin tapauksissa jopa suurempi vaikutus kuin pelkästään yksilön näkökulmasta toimiminen. Urheilija otetaan tietysti huomioon pyrkimällä ymmärtämään hänen kognitionsa ja tunteensa eri aikaskaaloilla sekä vaikuttamalla niihin, mutta ymmärtäen urheilijan ja ympäristön vuorovaikutus.

Urheiluvalmentajien ja muiden urheilijoiden kanssa (esim. urheilupsykologit) työskentelevien tulee siis ottaa huomioon urheilusuoritukseen liittyvät tunnetilat ja sopivalla tavalla simuloida niitä harjoittelussa. Avainkysymyksiä ovatkin, miten urheilijoita voidaan auttaa erilaisten tunnetilojen kokeilussa ja käytössä, kun tavoitteena on tehdä kestävästi erinomainen suoritus tositilanteessa? Miten edellä mainittuja asioita voisi käyttää käytännön toiminnassa?

Esimerkiksi laukausten blokkaamisharjoittelussa pitäisi olla sisäänrakennettuna ymmärrys asian tärkeydestä, joka voisi osaltaan lisätä koko pelaajaryhmän sopivaa aggressiivisuutta laukaisutilanteita puolustettaessa. Lisäksi harjoittelussa pelon pallon osumasta tulisi olla läsnä, jotta pelaajat oppisivat toimimaan sen kanssa. Tätä pelkoa pitäisi oppia hallitsemaan, jotta pelissä ei väistäisi palloa. Pitäisi ottaa osumia harjoituksissa ja tottua kipuun. Eli, jos joku asia pelottaa urheilijaa oikeassa suorituksessa, niin ei paeta tätä pelkoa vaan totutellaan siihen harjoittelussa. Ei tehdä urheilijasta heikkoa pakenemalla vaikeita tunteita, vaan opitaan kohtaamaan ne jo harjoituskentällä. Blokataan palloja ja totutaan kipuun.

Muita esimerkkejä tunnepitoisten harjoitteiden luomisessa ovat stabiilien sekä ennalta arvaamattomien, oikeassa urheilusorituksessa mahdollisesti vastaan tulevien tilanteiden simulointi. Voidaan luoda esim. aikarajoitteita ja vaihdella suoritustiloja sekä häiritä valmistautumista, jotta urheilija kykenee urheilusuoritukseen ketterästi erilaisissa olosuhteissa. Voidaan myös väsyttää urheilijaa, jotta tämä oppii tekemään suorituksia väsymystilassa.

Merkityksellisten ja tunnepitoisien, urheilijoille painetta luovien tehtävien luomiseen on monia muitakin mahdollisuuksia. Voimme miettiä, miten eilen vetämämme harjoitus voisi olla vielä ”tunteikkaampi”?

Urheiluharjoittelua voidaan kehittää entistä enemmän siten, että varmistetaan kestävät ja luotettavat oppimistulokset sekä urheilusuoritukset omaksumalla tunteiden rooli vielä tiiviimmäksi osaksi harjoittelua. Erilaisten tunteiden kokeminen harjoittelussa auttaa urheilijoita suoriutumaan kilpailussa.

Rohkaisenkin kaikkia pyrkimään liittämään tunteet tiiviisti harjoitteluun, erityisesti urheilusuoritusta mallintavan harjoittelun avulla. Tällä tavalla saatamme blokata pallot tai kiivetä korkeammalle halliten pelon ja muut suorituksiin liittyvät tunteet.

Jani Sarajärvi

Kirjoittaja on jalkapallovalmentaja ja jalkapallon tohtoriopiskelija Lissabonin yliopistossa.

Lähteet:

Headrick, J., Renshaw, I., Davids, K., Pinder, R. A., & Araújo, D. (2015). The dynamics of expertise acquisition in sport: The role of affective learning design. Psychology of Sport and Exercise, 16, 83–90.

Hutto, D.D., Kirchhoff, M., & Renshaw, I. Emotions on the Playing Field [PDF]. Haettu: https://www.academia.edu/26080005/Emotions_on_the_Playing_Field

Pinder, R. A., Davids, K., Renshaw, I., & Araújo, D. (2011). Representative learning design and functionality of research and practice in sport. Journal of Sport and Exercise Psychology, 33(1), 146–155.

Akatemia-arkea ulkomailla: Kovaa kilpailua, valmennustiimiajattelua ja jatkuvaa scouttaamista

Vuonna 1970 perustettu jalkapalloseura FC Utrecht on Rein-joen varrella sijaitsevan Utrechtin kaupungin ylpeys. Noin 350 000 asukkaan kaupunki sijaitsee maantieteellisesti keskeisellä paikalla, noin 40 kilometriä Hollannin pääkaupungista Amsterdamista etelään.

Suomalainen Janne Lipponen, 48, on toiminut valmentajana FC Utrechtissa alkuvuodesta 2020 lähtien. Hän on erinomainen henkilö kertomaan, millaista arki eurooppalaisessa jalkapalloakatemiassa on.

Suomessa Lipponen on valmentanut Iisalmen PK-37:ssä, Jyväskylän JJK:ssa, Nurmijärven Jalkapalloseurassa sekä Käpylän Pallossa. Ennen FC Utrechtiin siirtymistä hän työskenteli viisi vuotta yhdysvaltalaisessa De Anza Force Soccer Club -nimisessä seurassa.

”Tapasin FC Utrechtin valmennuspäällikön ensimmäisen kerran joulukuussa 2019. Tämän vuoden tammi- ja helmikuussa perehdyin seuran toimintaan. Seurasin aktiivisesti harjoituksia ja pelejä sekä tapasin seuran henkilökuntaa. Kävin valmennuspäällikön kanssa paljon virallisia ja epävirallisia keskusteluja havainnoistani. Parin kuukauden jälkeen pääsin pitämään malliharjoituksia osana valmennustiimiä”, Lipponen taustoittaa.

Lipponen arvelee, että myönteiseen rekrytointipäätökseen vaikutti pedagoginen koulutustausta Jyväskylän yliopistosta, sujuva kielitaito, teknis-taktinen sisältöosaaminen sekä täsmällisyys.

”Minulle on kerrottu, että paneutumiseni hollannin kielen opiskeluun ja kielen rohkea käyttäminen ensi hetkistä lähtien vahvisti luottamusta siihen, että olen sanojeni mittainen mies.”

***

Kolme kertaa Hollannin cupin voittanut FC Utrecht kuuluu Hollannin TOP5-akatemiaseuroihin. Seuran joukkueet pyrkivät haastamaan Hollannin parhaimpia akatemioita, joihin kuuluvat Ajax, PSV Eindhoven ja Feyenoord.

FC Utrechtin akatemiaan kuuluvat U9-U18-ikäluokat. U9- ja U10-ikävaiheissa saattaa olla useampi joukkue, mutta vanhemmissa on vain yksi joukkue per ikäluokka.

Seura tekee yhteistyötä useamman lähialueen amatööriseuran kanssa. Yhteistyö kohdistuu pelaajakehitykseen, valmentajakoulutukseen sekä amatööriseurojen organisaatioiden kokonaisvaltaisen kehityksen tukemiseen.

Myös FC Utrechtin järjestämät leirit ja jalkapallokoulut eri seurojen pelaajille ovat osa seurayhteistyötä.

Seuran toiminnan sydän ja hermokeskus on oma harjoituskompleksi Zoudenbalch.

”Kun harjoituskeskuksen portista astuu sisään, takana siintää seuran kotistadion Galgenwaard, joka on jokaisen akatemiapelaajan unelma. Seuran värit näkyvät kaikkialla yhdessä seuran logon ja yhteistyökumppaneiden logojen kanssa”, Lipponen kuvailee.

FC Utrechtin harjoituskeskuksessa Zoudenbalchissa edustusjoukkueen käytössä oleva nurmikenttä on kaistoitettu valmiiksi harjoittelua varten.

FC Utrechtin slogan on ”Vanuit het hart” . Suomeksi sen voisi kääntää muotoon ”Suurella sydämellä”. Kaudella 2017-2018 seuran visio kirkastettiin FC Utrecht -manifestiksi, joka kuvaa seuran pelaajakehityksellisiä tavoitteita.

”FC Utrecht haluaa kasvattaa huippujalkapalloon sopeutumiskykyisiä, vastuullisia ja kasvun asenteen omaavia pelaajia. Valmennuksessa pyritään huomioimaan myös tulevaisuuden jalkapallon menestystekijät”, Lipponen kertoo.

FC Utrechtin akatemiatoiminnassa korostuu harjoittelun ja koulunkäynnin saumaton yhteistyö. Pelaajien odotetaan pärjäävän myös koulussa hyvin. Akatemialla on yhteistyökouluja ja pelaajia kyyditetään seuran toimesta harjoituksiin.

Akatemiatoiminnan tavoitteena on kasvattaa pelaajia seuran edustusjoukkueeseen. Hollannin pääsarjassa Eredivisiessä pelaavan edustusjoukkueen keski-ikä on tällä hetkellä noin 24,5 vuotta.

Lipposen mukaan akatemiassa pyritään siihen, että edustusjoukkueen pelaajista noin puolet olisi käynyt läpi FC Utrechtin akatemiapolun.

Valmennuksen osalta akatemiassa uskotaan sekoitukseen kokemusta ja nuoruutta.

”Erittäin monella valmentajalla on pelaajataustaa FC Utrechtista tai lähialueen seuroista. Valmentajia yhdistää erityisesti tavoitesuuntautuneisuus, kova kehittymishalu sekä pelin yksityiskohtien opettamisen jatkuva opiskelu.”

Seuran juniorivalmentajat toimivat akatemian johtajan ja valmennuspäällikön alaisuudessa.

”Yhdellä valmentajalla on lähtökohtaisesti vain yksi joukkue. Iso tavoite on, että meillä on tiettyyn ikävaiheeseen keskittyneitä valmentajia, jotka eivät siirry joukkueen mukaan vanhempaan vaiheeseen.”

”Välillä valmentajille halutaan kuitenkin antaa uusia ärsykkeitä kehittyä, jolloin päätetään, että valmentaja siirtyy esimerkiksi lapsuusvaiheen joukkueesta nuoruusvaiheen toimintaan. Tämä tuo valmentajan työhön vaihtelua ja variaatiota”, Lipponen jatkaa.

***

Yksi akatemiatoiminnan tunnuspiirre Euroopassa on toiminnan maksuttomuus pelaajille ja heidän perheilleen. Tämä on luonnollinen osa myös FC Utrechtin filosofiaa.

FC Utrechtin osake-enemmistön omistaa hollantilaisen yrittäjän Frans van Seumerenin holding-yhtiö, joka takaa taloudellisen selkänojan myös akatemiatoiminnalle.

Lipponen muistuttaa, että pääomistajan lisäksi tärkeä merkitys on FC Utrechtin kumppanuusverkostolla, johon kuuluu yli 350 yritystä.

Vaikka vanhemmat eivät maksa akatemiatoiminnasta euroakaan, heillä on Lipposen mukaan keskeinen rooli pelaajakehityksessä.

”Haluan kumota sen myytin, että vanhemmilla ei olisi mitään roolia akatemiatoiminnassa. Heillä on erittäin keskeinen merkitys pelaajan kokonaistilanteessa. Koska toiminnan vaatimustaso on korkea, vanhempien edellytetään tukevan pelaajia esimerkiksi ravinnon ja unen osalta.”

”Valmennuksen arkeen vanhemmat eivät tietenkään vaikuta. He voivat seurata tapahtumia ja osallistua kehityskeskusteluihin, joissa käydään läpi pelaajan kehittymistä.”

”Koska toiminta on esimerkiksi Suomeen verrattuna selkeästi seuravetoisempaa ja -johtoisempaa, vanhempien asema on mielestäni paremmin kirkastettu täällä. Vanhemmat tietävät tarkemmin, mitä heiltä odotetaan ja mikä heidän roolinsa on toiminnan kokonaisuudessa.”

***

Kun FC Utrechtin akatemiatoimintaa tarkastelee suomalaisen juniorijalkapallon viitekehyksessä, moni teema nousee esille.

Kilpailun kovuus, arjen selkeys, voimakas pelaajarekrytointi, ympäristön merkitys, korkea vaatimustaso ja valmennustiimiajattelu.

Janne Lipposen kommenteissa korostuu korkealaatuisen valmennuksen merkitys osana pelaajakehitystä. Yhtenä osana laadunvarmistusta Hollannin jalkapalloliitto asettaa minimilisenssivaatimukset eri valmennustehtäviin aikoville.

Hollantilaisakatemiassa valmentajat toimivat tiiminä jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

”Kaikille valmennuksen eri osa-alueille löytyy osaavat ja koulutetut valmentajat. Valmennuksen kokonaisvaltainen suunnittelu, toteutus, arviointi ja dokumentointi on seurajohtoisempaa ja systemaattisempaa kuin esimerkiksi Suomessa”, suomalaisvalmentaja pohtii.

FC Utrechtin harjoituskeskuksesta löytyy kuva seuran akatemiapelaajista ja valmentajista.

Lipponen itse toimii FC Utrechtin U13-joukkueen valmennustiimissä yksilövalmentajana. Lisäksi hänen työtehtäviinsä sisältyvät harjoitusten, otteluiden ja vastustajajoukkueiden videoanalysointi.

Valmennustiimin sisällä jokaisella jäsenellä on spesifi tehtävä, jossa valmentaja tuo lisäarvoa koko tiimin ja sitä kautta myös pelaajien käyttöön.

”Esimerkiksi U13-joukkueessa yhden valmentajan vastuulla ovat erikoistilanteet. Joissakin ikäluokissa hyökkäys- ja puolustuspään erikoistilanteet voidaan vielä jakaa valmentajien kesken. Yksi valmentaja saattaa keskittyä enemmän taitovalmennukseen, kun taas toinen valmentaja kantaa enemmän vastuuta joukkuetaktisesta puolesta.”

Alle 13-vuotiaiden akatemiajoukkueeessa, jossa Lipponen toimii, valmennustiimissä on yhteensä viisi valmentajaa. Lisäksi harjoituksissa ovat mukana fysiikkavalmentaja ja maalivahtivalmentaja, jotka ovat useamman ikäluokan käytössä. Taustatiimi eli joukkueenjohtaja, huoltaja ja varustevastaava vaatii seuran hyväksynnän. Staffiin kuuluvien henkilöiden määrä nousee siis helposti yli kymmenen.

”Oma roolini linkittyy päävalmentajan suunnittelemaan harjoitusviikkoon sekä yksittäisen harjoituksen suunnitelmaan. Työskentelen yhden pelaajan tai pienryhmän kanssa suunnitelman mukaisen teeman ja tavoitteen parissa. Peleissä keskityn tiettyihin pelaajiin esimerkiksi harjoitusviikon teeman puitteissa. Lisäksi annan palautetta myös muille pelaajille, jos päävalmentaja näin haluaa.”

”Harjoitusten peliosuudessa tai taktisessa osuudessa teen töitä määrättyjen pelaajien kanssa ja annan heille palautetta. FC Utrechtissa ja Hollannissa muutoinkin on yleinen tapa, että valmentaja on harjoitusten peliosuudessa pelin sisällä ohjaamassa pelaajien päätöksentekoprosessia ja havainnointia”, pian vuoden verran hollantilaisseurassa toiminut Lipponen sanoo.

Akatemiatoiminnassa valmennus rakentuu vahvasti valmentajien yhteistyön varaan. Oma harjoituskeskus kokoaa eri ikäluokat yhteen, mikä mahdollistaa myös sen, että joukkueiden valmentajien kohtaamiset ovat luonnollinen osa arkea.

FC Utrechtissa akatemiajoukkueet on jaettu kolmeen vaiheeseen: lapsuusvaiheeseen (U9-U12), nuoruusvaiheeseen (U13-U15) sekä huippuvaiheeseen (U16-U18). Yhteistyö on kaikkein tiiveintä lähimpien ikäluokkien kesken.

”Pelaajien siirtyminen joukkueesta toiseen on luonnollinen osa toimintaamme. Esimerkiksi U13-joukkueemme pelaajia harjoittelee toistuvasti U14-joukkueen, joskus jopa U15-joukkueen kanssa, jos pelaajakehitys sitä vaatii. Vastaavasti U13-joukkueen kanssa harjoittelee U12-joukkueen pelaajia tarpeen mukaan.”

Akatemiavalmentajat seuraavat jatkuvasti eri-ikäisten joukkueiden pelejä. Tämä on helppoa, sillä kaikki FC Utrechtin joukkueet – edustusjoukkuetta lukuun ottamatta – pelaavat kotiottelunsa Zoudenbalch-treenikeskuksessa.

Luonnonnurmi- ja tekonurmikenttien lisäksi keskuksesta löytyvät pukuhuonetilat ja fyysisen valmennuksen tilat. Tärkeä merkitys on myös pelaajien opiskeluun ja läksyjen tekemiseen varatulla tilalla harjoituskeskuksen sisällä.

***

Säännöllinen pelaajascouttaaminen on arkinen osa hollantilaista pelaajakehitystä. Siihen ei sisälly sen enempää positiivista kuin negatiivistakaan latausta. Pelaajia scoutataan, sillä siisti.

”Jokainen FC Utrechtin akatemiapelaaja on ollut systemaattisen ja pitkään kestäneen scouttausprosessin kohteena, ja pelaajista ovat tehneet arvioita useat seuran henkilöt”, Lipponen kertoo.

Nuorimmat U9- ja U10-ikävaiheet ovat eräänlainen esiakatemiavaihe, johon pelaajat tulevat noin 20 kilometrin säteeltä. Vanhemmissa ikäluokissa scoutting-säde kasvaa ja pelaajia tulee akatemiaan kauempaakin, jopa ulkomailta asti.

”Scoutting on jokaisen seuran omalaatuinen piirre, eikä siitä haluta ulkoisesti viestiä kovinkaan paljoa. Seurat kertovat harvoin, kuinka paljon heillä on esimerkiksi scouttaus-henkilöstöä. Voisi sanoa, että tällä pyritään siihen, että seurat haluavat turvata scouttaamisen mahdollisesti tuomaa kilpailuetua.”

FC Utrechtin osalta pelaajarekrytointia helpottaa keskeinen maantieteellinen sijainti. Erillisille asuntoloille ei ole tarvetta, sillä välimatkat ovat lyhyet. Pelaajat voivat asua kotona ja käydä sieltä käsin harjoituksissa.

FC Utrechin akatemiajoukkueet pelaavat kotiottelunsa Zoudenbalchin harjoituskeskuksen stadionilla. Edustusjoukkueet kotipelit ovat Stadion Galgenwaardilla, jonka kapsiteetti on 23 750.

Vaikka scouttaaminen on luonnollinen osa toimintaa, se ei kuitenkaan tarkoita lyhytjänteisyyttä. Lipponen haluaa korostaa, että pitkäjänteinen pelaajakehitysajattelu ja voiton tavoittelu jokaisessa ottelussa ovat oikeassa tasapainossa, eivätkä ne sulje toisiaan pois.

”Jokaiselle akatemiaan valitulle pelaajalle annetaan aikaa kasvaa, kehittyä ja näyttää se kehityspotentiaali, joka pelaajalla on scouttaus-prosessin aikana arvioitu olevan. Toisaalta pelaajilta edellytetään, että he kasvavat akatemiavuosien aikana ja ottavat vastuuta omasta kehittymisestään.”

”Akatemiatoiminnan ulkopuolella on suuri joukko amatööriseurojen pelaajia odottamassa omaa mahdollisuutta tulla scoutatuksi”, suomalainen muistuttaa.

Hollannin jalkapalloliiton KNVB:n rooli on tärkeä amatöörijalkapallossa. Tavoitteena on mahdollistaa laadukas pelaajakehitys myös akatemiaseurojen ulkopuolella.

”Liitto järjestää varsin systemaattista alue- ja pelitoimintaa amatööriseurojen parhaille pelaajille. Tässä toiminnassa on vuosittain mukana lähes 1 000 pelaajaa. Vaikka pelaaja olisi pudonnut akatemiaseurasta pois, hän voi saada liiton toiminnan kautta uuden mahdollisuuden toisessa akatemiaympäristössä.”

Kilpailu Hollannissa on kovaa ja Lipponen arvelee, että myös tulevaisuudessa suurseurat, kuten Ajax, nappaavat esimerkiksi FC Utrechtin kaltaisten seurojen parhaimpia pelaajia. Valmentajan mukaan seura on kuitenkin ylpeä siitä, että sen pelaajia rekrytoidaan suurempiin seuroihin.

Hollannin liitto on määrittelyt siirtokorvauksen niitä tilanteita varten, joissa akatemiapelaaja siirtyy toiseen akatemiaan. Taloudellinen korvaus muistuttaa työn tärkeydestä, mutta mahdollistaa myös pienet lisäsatsaukset.

***

Alle 13-vuotiaiden akatemiajoukkueella on viikossa viisi tapahtumaa, joista 1-2 tapahtumaa ovat pelejä. Sarjapelit pelataan aina lauantaisin, mikä mahdollistaa selkeän viikkorytmin. Harjoitukset ovat maanantaisin, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin. Keskiviikko ja sunnuntai ovat joukkuetoiminnasta vapaita.

Lipposen mukaan juuri peli toimii harjoittelun lähtökohtana.

”Harjoittelua ohjaa pitkäjänteinen pelin ja pelaajien kehittäminen. Se loistaa läsnäolollaan toiminnassa. Kaikki harjoittelu johdetaan 11v11-pelistä ja siinä tarvittavista pelaajaominaisuuksista – oli kyse sitten teknisten, taktisten, fyysisten tai henkis-sosiaalisten ominaisuuksien kehittämisestä. Harjoittelussa tavoitellaan positiivista siirtovaikutusta peliin.”

”Koska FC Utrechtin U13-joukkue pelaa ensimmäistä kauttaan isolla kentällä, perustaa tulevaisuudelle rakennetaan aluksi 2-4 pelaajan yhteistyön ja yksilön teknis-taktisten ominaisuuksien kehittämisen kautta.”

”Se, miksi jotakin asiaa harjoitellaan, pitää pystyä aina perustelemaan yksityiskohtaisesti”, Lipponen korostaa.

Jo U13-vaiheessa pelaajia opetetaan pikkuhiljaa tunnistamaan oman kehon rasitusta ja kuormitusta. Esimerkkinä tästä Lipponen mainitsee, että harjoituksissa joillakin pelaajilla voi olla käytössään sykemittari, ja mittarin antamaan dataan tutustutaan harjoitusten jälkeen.

Pitkäjänteinen ajattelu ja menestyminen yksittäisessä ottelussa kulkevat käsi kädessä. Tämä näkyy muun muassa siinä, että harjoittelussa huomioidaan aina myös lähestyvä peli.

”Tuleva vastustaja otetaan huomioon viikon harjoittelussa. Koska lauantai on virallinen pelipäivä, torstain ja perjantain harjoituksissa painotetaan sitä, miten vastustajan oletetaan pelaavan. Pelaajille luodaan käsitys, miten vastustajajoukkue mahdollisesti pelaa ja miten he ovat toimineet aikaisemmissa peleissä. Vastustajista kerätään informaatiota ja valmennustiimi kiteyttää pelaajille keskeisimmät asiat. Tämä on olennainen osa pelaajakehitystä.”

***

Hollannin sarjatoiminnassa joukkueet on jaettu divisiooniin joukkueen tason ja aikaisemman menestymisen perusteella. Sarjatoiminta kattaa niin syys- kuin kevätkierroksen.

FC Utrecht pelaa U13-ikäluokan korkeinta sarjatasoa, alueellista 1A-divisioonaa. Samassa divisioonassa pelaavat muun muassa Ajax, Twente, AZ Alkmaar ja Heerenveen.

Toisessa alueellisessa divisioonassa eli 1B:ssä pelaavat esimerkiksi Sparta Rotterdam, PSV Eindhoven, Vitesse ja Feyenoord.

Kevätkierroksella 1A- ja 1B-divisioonien syyskierroksen neljä parasta joukkuetta muodostavat kahdeksan joukkueen divisioonan. Tämän sarjan voittaja kruunataan U13-ikävaiheen Hollannin mestariksi. Molempien alueellisten divisioonien neljä huonointa pelaavat puolestaan alemman divisioonan voitosta. Kevätkierroksen jälkeen osa alemman divisioonan joukkueista putoaa sarjaporrasta alemmas.

”Kansainväliset turnaukset ja harjoitusottelut täydentävät pelitarjotinta ja antavat erilaisia ärsykkeitä pelaajille. Virallinen pelipäivä lauantai antaa selkeän rytmin viikolle ja valmistaa aikuisvaiheen pelejä varten. Koko viikko rakentuu aina pelipäivää varten. Tämä on hyvä systeemi”, Lipponen arvioi.

Maantieteellisesti Utrecht on lähes keskellä Hollantia. Lyhyet etäisyydet mahdollistavat pelaajakehityksen näkökulmasta paljon.

”Lähellä Utrechtia toimiva Ajax on yksi Euroopan parhaimpia pelaajakehitysseuroja. Tällaisen kilpailevan seuran läheisyys noin puolen tunnin ajomatkan päässä antaa erinomaisen mahdollisuuden mitata säännöllisesti omaa osaamista suhteessa huippuseuraan. Samassa ajassa, kun Helsingistä ajaa Tampereelle, Utrechtista pääsee pelaamaan Belgiaan ja Saksan länsiosiin. Tämä antaa merkittävän mahdollisuuden pelata kovia kansainvälisiä pelejä.”

Lipponen on havainnut, että sarjataulukot ja menestyminen kiinnostavat pelaajia erittäin paljon. Tämä liittyy myös kilpailullisuuteen. Tuloksilla on merkitystä.

”Otteluihin valmistaudutaan erittäin huolellisesti ja otteluista tehtävien analyysien perusteella rakennetaan viikkosuunnitelmaa yhdessä pidemmän aikavälin suunnitelman kanssa. Pelaamisen taso on luonnollisesti korkea, sillä kaikki pelaajat on valittu akatemiaan systemaattisen scouttauksen perusteella.”

***

Kilpailun laajuus hollantilaisessa jalkapallossa on jotakin, jota Suomessa voi olla vaikea käsittää. Kilpailemisen sisäänrakennettu luonne näkyy jokaisessa harjoituksessa ja ottelussa.

”Huippujalkapalloilijaksi kasvaminen vaatii valtavaa paloa itsensä kehittämiseen ja omien rajojen venyttämiseen toistuvasti – lyhyellä ja pitkällä aikavälillä”, Lipponen toteaa ja jatkaa: ”Myös valmentajat miettivät täällä koko ajan, miten peleissä ilmeneviin epäkohtiin voidaan puuttua ja kuinka tuloksia voidaan parantaa.”

Janne Lipponen on valmentanut viimeiset kuusi vuotta ulkomailla, ensin viisi vuotta Yhdysvalloissa ja nyt Hollannissa. Taustalla FC Utrecht U13-joukkueen päävalmentaja Nathan Wiener.

Kilpailullisuus näkyy Lipposen mukaan myös siinä, että pelaajat tietävät olevansa jatkuvan arvioinnin ja tarkkailun kohteena.

”Pelaajilta odotetaan ammattimaista asennetta harjoittelua ja pelaamista kohtaan kehitysvaiheet toki huomioiden. Epäkohtiin puututaan systemaattisesti. Odotusarvot U12-pelaajaa ja U15-pelaajaa kohtaan ovat tietysti erilaiset.”

Suomalaisessa jalkapallokeskustelussa hämmästellään – jopa kritisoidaan – toisinaan esimerkiksi pelaajien tekemiä taktisia rikkeitä. Hollantilaisessa juniorijalkapallossa tulokulma on erilainen.

”Peleissä pelataan fyysisesti erittäin kovaa: voimakas käsien käyttö ja taklaaminen ovat arkinen osa pelaamista. Niin sanottuja taktisia rikkejä tehdään peleissä toistuvasti – aina kuitenkin vastustajaa kunnioittaen.”

”Pelaajat ja valmentaja eivät provosoidu taktisista rikkeistä, vaan ne ovat luonnollinen osa peliä. Pelaajilta odotetaan sinnikkyyttä, halua taistella sekä pelaamista loppuun asti – oli tilanne mikä hyvänsä. Pelaajat oppivat pienestä pitäen pelaamaan merkityksellisiä pelejä, joissa on panosta. Sarjajärjestelmä, jossa voitoilla on merkitystä, tukee tätä.”

Pelaaminen ja selviytyminen kovassa kilpailussa ei ole aina helppoa. Pelaajilta ja perheiltä vaaditaan suurta omistautumista ja sitoutumista.

”Akatemiatoiminta edellyttää myös perheiltä oikeanlaisia tukitoimia. Akatemiapelaajan vapaa-aika on hyvin rajallista. Jalkapallon rinnalla on koko ajan huolehdittava koulunkäynnistä.”

”Pelaajille luodaan harjoitusten sisällä erilaisia kilpailutilanteita. Pelaaja ja valmentaja asettavat yhdessä kehitystavoitteita ja näiden tavoitteiden saavuttamista arvioidaan säännöllisin väliajoin.”

Koska kilpailu on kovaa, pettymykset ovat väistämättömiä. Janne Lipponen ei haluaa liikaa kaunistella sitä arkea ja viidakkoa, jonka läpi pelaajan on kuljettava päästäkseen ammattilaiseksi.

”Valitettava fakta on, että jokaisen kauden päätteeksi arvioidaan, ketkä pelaaja jatkavat seuraavaan ikäluokkaan. Tähän kiteytyy omalla tavallaan huippujalkapallon raadollisuus matkalla kohti ammattilaisuutta”, Lipponen päättää.

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kuvat: Janne Lipposen arkisto

Voittajien valmentaja – Jukka Jalonen puhuu intohimostaan, valmentamisesta

Suunnanmuutos-jalkapalloblogin juhannusviikon erikoishaastattelussa jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen puhuu intohimostaan, valmentamisesta.

Jalonen, 57, on voittanut päävalmentajana kaksi aikuisten maailmanmestaruutta (2011 ja 2019) sekä yhden alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden (2016).

Tässä haastattelussa Suomen menestynein jääkiekkovalmentaja avaa ajatuksiaan muun muassa valmennusprosessista, pelitavan merkityksestä sekä valmennustiimiajattelusta.

 

Jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen, miten kuvailisit omaa valmennusfilosofiaasi?

”Minulle on tärkeää valmentamisen ja valmentautumisen kokonaisvaltaisuus. Vaikka mukana on yksityiskohtia ja pienempiä asioita, joihin täytyy keskittyä, kokonaisuuden pitää olla valmentajan näkökulmasta hallinnassa. Missään asioissa ei voi antaa vastustajalle liikaa etua.

Myös pelin rakenne on tärkeä asia. Kun rakenne on kunnossa, pelaajat ymmärtävät, miten hyökkäämme ja puolustamme kentän kolmella osa-alueella (oma alue, keskialue ja hyökkäysalue) sekä miten toimimme yli- ja alivoimalla.

Työstämme ja harjoittelemme näitä asioita jatkuvasti arjessa. Valmennusfilosofiaani kuuluu tietty pelinomaisuus. Kun harjoittelemme pareittain, kolmistaan tai isommassa ryhmässä, joukkueen pelitapa ja pelin rakenne ovat koko ajan mukana. Näin siirtovaikutus harjoituksista peliin on mahdollisimman hyvä.

Treenaamisen laatu ja vaatimustaso ovat isossa roolissa. Tavoitteeni on, että joukkue ja pelaaja yksilötasolla menevät eteenpäin. Kokonaisvaltaisuus tarkoittaa minulle sitä, että kaikki osa-alueet, esimerkiksi fysiikka, ovat kuosissa. Toki välillä tulee hetkiä, jolloin jokin asia korostuu ja silloin toimitaan tilanteen mukaan.

Viimeiseksi haluan mainita positiivisen ilmapiirin merkityksen. Valmennustiimi, johtoryhmä ja pelaajat yhdessä luovat psykologisesti turvallisen ympäristön, jossa ei pelätä virheitä. Välillä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta sieltä voi tulla takaisin alueelle, jossa hommat ovat hanskassa.

Ilmapiiriin vaikuttaa tietysti myös kommunikointi ja avoimuus. Yksilön ja joukkueen täytyy aina tietää, missä mennään.”

Suomalaisessa urheilussa on puhuttu paljon yksilön valmentamisesta ja yksilökeskeisyydestä suhteessa joukkuepelin kehittämiseen. Mitä ajatuksia tämä teema herättää?

”Kun olen työstänyt juniorimaajoukkueiden päävalmentajien kanssa Suomi-kiekon painopisteitä tulevalle kaudelle, yksi iso teema ja ohjaava otsikko on voittava joukkuepelaaja. Pointtina on se, että yksilö on joukkuetta varten. Valmentajat ja pelaajat voivat vaihtua, mutta joukkue säilyy.

En tykkää yksilön liiallisesta korostamisesta ja esiin nostamisesta. Pelaajaa pyritään totta kai koko ajan kehittämään, mutta tavoitteena pitäisi olla se, että pelaaja pystyisi parhaalla mahdollisella tavalla auttamaan joukkuetta voittamaan. Siitähän tässä on kuitenkin kysymys.

Minulle on tärkeää, että pelaajia autetaan ymmärtämään oma rooli ja sen merkitys osana ryhmää. Mikä on pelaajan roolin tarkoitus ryhmän menestymisen kannalta? Kun tämä on tiedossa, ollaan ytimessä ja voidaan joskus voittaakin jotain.

Yksilön fyysisiä, henkisiä ja teknisiä ominaisuuksia täytyy tietysti koko ajan valmentaa, mutta tavoitteena tulisi olla pelaajan kehittyminen nimenomaan joukkuepelaajana.”

Olen keskustellut jalkapallovalmentajien kanssa jonkin verran siitä, mikä merkitys pelitavan opettamisessa on periaatteilla, yksityiskohtaisilla malleilla ja kielloilla ja mikä on näiden vaihtoehtojen suhde. Miten opetat valmentajana pelitapaa arjessa?

”Koska maajoukkueessa on aikaa vähemmän kuin seurajoukkueessa, olen lähtenyt liikkeelle periaatteista. Meillä on pelin yleiset periaatteet, puolustuspelin periaatteet sekä hyökkäyspelin periaatteet.

Yleisiä periaatteita ovat muun muassa pelaaminen niin kuin peli hetkessä pyytää, pelin tilanteen (johdossa, tasan vai häviöllä) huomioiminen pelaamisessa, tilanteisiin meneminen ensimmäisenä ja kolmantena eli 2vs1-tilanteen muodostaminen ennen vastustajaa, fiksu vaihtaminen (keskimäärin 30-40 sekuntia) sekä jatkuva kommunikointi jäällä ja vaihtopenkillä.

Luotamme siihen, että kärsivällinen oman pelin jauhaminen tuottaa parhaan lopputuloksen.

Puolustamiseen liittyen ensimmäinen prioriteetti on paineen antaminen kiekolliselle. Kun emme pysty antamaan kovaa painetta, tavoitteena on voimakas 1-2-2-ohjauspelaaminen. Muita periaatteita ovat muun muassa keskustan kontrollointi, hyökkääjien taka- ja sivupaine, puolustajien cap-pelaaminen, puolustajien ja hyökkääjän matala kolmio sekä sen estäminen, että vastustaja pääsisi syöttämällä tai kuljettamalla murtamaan keskilinjan.

Hyökkäämisessä ykkösprioriteetti on nopea tilan voittaminen ja maalipaikan luominen. Kuten puolustamisessa, myös hyökkäämisessä on tärkeää kolmiopelaaminen. Pyrimme muodostamaan kolmioita niin, että kiekollisella on aina kaksi syöttösuuntaa, mieluiten mahdollisimman lähellä kiekollista pelaajaa.

Muita tärkeitä periaatteita ovat painottoman puolen hyökkääjän tilan tekeminen, kolmen tai neljän kaistan käyttö suorissa hyökkäyksissä sekä keskialueen ylittäminen vauhdilla.

Se hyökkääjä, joka on laukonut tai syöttänyt maalille, on vastuussa puolustamisesta kiekonmenetyksen hetkellä. Kahdella muulla hyökkääjällä on lupa mennä maalille.

Haluamme luoda tukea hyökkäysalueen keskustaan, jotta emme ole liikaa kulmissa ja hyökkäysalueen keskuksen ulkopuolella. Jos emme pääse keskustaan, tavoitteena on vastustajan viisikon ”juoksuttaminen” ja väsyttäminen sekä pelin painopisteen vaihtaminen.

Meillä on sekä yleisen tason periaatteita että yksityiskohtaisempia periaatteita. Niillä olemme päässeet aina hyvin liikkeelle.”

Suomi on voittanut johdollasi kaksi maailmanmestaruutta sekä yhden U20-kullan. Menestys on ollut siis hyvää. Millaista kilpailuetua pelitapa on tuonut ja missä asioissa eroa on syntynyt suhteessa muihin maihin?

”Suomi on ollut pelitavallisesti vahva jo vuosia. Ensinnäkin pelaajat ovat sitoutuneet hyvin siihen pelitapaan, jonka kulloinenkin valmennustiimi on päättänyt.

Pelitapaa tietysti säädetään ja päivitetään jatkuvasti, jotta löydämme niitä asioita, joissa voimme saada kilpailuetua. Jos mietin lähiaikoja, niin puolustamisessa olemme saaneet aidosti kovan paineen kiekolliseen pelaajaan. Sitä kautta olemme pystyneet pysäyttämään vastustajan hyökkäyspelaamisen mahdollisimman nopeasti.

Oman hyökkäyspelaamisen osalta maalineduspelaaminen on parantunut viime vuosina. Olemme saaneet periaatteiden harjoittelun kautta tehokkuutta maalintekoon.

Kun valmistauduimme viime vuoden MM-kisoihin, halusimme korostaa sitä, että jääkiekossa yli 70 % maaleista tehdään alle sekunti kiekon haltuunottamisen jälkeen. Pelaaja siis käytännössä tekee maalin suoraan tai nopeasti haltuunoton jälkeen. Tällöin todennäköisyys maalin tekemiseen on suuri.

Korostimme tätä seikkaa erilaisissa pienpeliharjoitteissa niin, että tietyistä maaleista sai harjoituksissa enemmän pisteitä kuin muista maaleista. Tällaisia muita arvokkaampia maaleja olivat esimerkiksi suoraan syötöstä, ohjurilla tai reboundista tehdyt maalit. Pelin voittamiseksi fiksut pelaajat halusivat tehdä näitä kahden pisteen maaleja enemmän kuin kuljettamalla tai harhauttamalla tehtyjä maaleja.

Tämä on yksi esimerkki siitä, kuinka olemme yrittäneet saada harjoittelun kautta peliin sellaisia tekoja, jotka johtavat tehokkaammin onnistumiseen maalinteossa. Väitän, että tämä on myös näkynyt pelaamisessa.”

Todennäköisyyksiin perustuva toiminta on varmasti lisääntynyt urheilussa. Esimerkiksi jalkapallossa käytetään erilaisia maaliodottamamalleja. Mitä ajattelet todennäköisyyksien kautta tapahtuvasta toiminnasta jääkiekossa?

”Jääkiekossa suurin osa maaleista tulee ykkös- tai kakkosalueelta. Myös keskilinjan murtaminen on yksi maalinteon tehokkuutta lisäävä tekijä, sillä se vaikeuttaa maalivahdin pelaamista. Maalintekopaikat ovat tärkeässä roolissa valmennusajattelussani. Tilastoimme aina laadukkaat maalintekopaikat – tulivatpa ne sitten suorista hyökkäyksistä tai vaikkapa riistoista.

Tiedän, että yksittäisessä pelissä enemmän maalintekopaikkoja luonut joukkue ei välttämättä voita. Maalipaikat ovat voineet olla joukkueiden kesken tasan, mutta olemme voittaneet tai hävinneet pelin 6-1. Olennaista on voiton todennäköisyys. Pitkässä juoksussa joukkue, joka luo enemmän maalintekopaikkoja, voittaa selkeästi useammin. Yksittäisessä pelissä sattuma vaikuttaa aina.

Lisäksi pitää muistaa, että siniviivojen siirtäminen lähemmäs keskialuetta on kasvattanut päätyalueiden kokoa. Tämä on lisännyt hyökkäysalueen hyökkäyspelin ja puolustusalueen puolustuspelin merkitystä. Aikaisemmin 5vs5-pelissä ei tullut niin paljon maalintekopaikkoja kuin nykyisin. Tämä on vaikuttanut peliin merkittävästi.”

Kuinka paljon pelitapa joustaa käytettävissä olevien pelaajien mukaan? Vai onko pelitapa aina lähes stabiili asia, johon pelaajat sitten sopeutuvat?

”Lähden valmentajana siitä, että minulla on tietty pelitapa ja valmennusfilosofia. Pelitapaa ei ole järkevää rakentaa niin, että se vaatii vain tietynlaisia pelaajia. Hyvä pelaaja pelaa millä pelitavalla tahansa, ajattelen. Koen, että minun pelitapaani voi toteuttaa sekä Suomi-sarjassa että NHL:ssä. Se ei perustu mihinkään taikatemppuihin. Valmentajan täytyy tietää, millaista peliä hän haluaa joukkueensa pelaavan.”

Miten pelitavan opettamisprosessi käytännössä etenee?

”Aina, kun meillä on normaalit harjoitukset, mukana on vähintään yksi pelitapaan sisältyvä viisikkopelaamisen osa-alue. Pelitapaa työstetään siis jokaisessa harjoituksessa.

Lähdemme usein puolustamisesta liikkeelle ja nimenomaan hyökkäysalueen puolustuspelaamisesta, erityisesti karvaamisesta. Siitä siirrytään keski- ja puolustusalueen puolustuspelaamiseen, minkä jälkeen keskitytään hyökkäyspelaamiseen. Harjoituksissa yksi ryhmä hyökkää ja toinen puolustaa, mutta painopiste on aina jommassakummassa toiminnassa.

Pelejä ja harjoituksia katsotaan myös videolta läpi. Valmentajat jakavat vastuuta keskenään: yksi vastaa hyökkääjistä, toinen puolustajista ja niin edelleen. Keskustelemme pelaajien kanssa myös henkilökohtaisesti, pakkipareittain sekä ketjuittain. Pelaajia kuunnellaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Uskon siihen, että pelaamaan oppii pelaamalla. Haluan, että treeneissä pelataan aina. Sääntöjä ja painotuksia voidaan vaihdella, mutta kisailu- ja pelaamiselementti on koko ajan mukana. Tämä nostaa harjoitusten intensiteettiä. Emme siis pelaile, vaan kilpailemme tosissamme.”

Harjoitteluun liittyen, mikä on viisikkopelaamisen ja erikoistilannepelaamisen välinen painotus? Saako jompikumpi osa-alue etusijan valmistautumisprosessissa?

”Erikoistilannepelaamisella on nykyään iso merkitys. Kun kaksi tasaista joukkuetta pelaa vastakkain, eroa on vaikea tehdä viisikkopelaamisessa. Ratkaisut syntyvät yli- ja alivoimalla.

Turnauksen aikana ensimmäinen harjoitus ei välttämättä sisällä yli- ja alivoimapelaamisen harjoittelua, mutta sen jälkeen erikoistilanteet ovat lähes aina mukana. Joskus harjoitellaan lyhyempi pätkä, joskus pidempi.

Joukkuepelin työstäminen on kuitenkin edelleen vahvassa osassa maajoukkueen harjoittelussa. Isossa turnauksessa kehitetään peliä, ei pelaajia. Fokus on yhteistyön ja yhteispelaamisen kehittämisessä.

Lähtökohtaisesti jokainen pelaaja haluaa pelata ylivoimaa, koska se on mahdollisuus tehdä tehopisteitä ja saada onnistumisia. Jos ylivoima ei toimi joukkueella, niin peli on edelleen 0-0. Mutta jos alivoima ei toimi, niin peli on heti 0-1 vastustajalle. Yritämme korostaa pelaajille, että alivoimapelaaminen on isossa kuvassa vielä tärkeämpää menestymisen kannalta kuin ylivoimapelaaminen.

Viime kaudella Antti Pennanen vastasi alivoimasta ja Mikko Manner ylivoimasta. Molemmat valmentajat työstivät edellisen MM-turnauksen aikana asioita varsin itsenäisesti pelaajien kanssa. Joskus katsomme yhdessä, mitä asioita täytyy korostaa tai mitä juttuja videoilta näkyy. Molemmilla valmentajilla oli kuitenkin iso vastuu ja korkea motivaatio kehittää peliin liittyviä asioita.

Normaalina pelipäivänä pidämme aamulla hallilla ylivoimapalaverin. Lounaan jälkeen on usein alivoimapalaveri. Ennen ottelua on vielä yksi palaveri, jonka minä pidän päävalmentajana. Pelaajalle, joka pelaa sekä yli- että alivoimassa, tulee näin ollen pelipäivänä kolme palaveria. Kaikki palaverit eivät kuitenkaan tule putkeen, vaan ne jaoteltu tasaisesti ennen ottelun alkua.”

Jukka Jalonen on valittu vuonna 2011 ja 2016 vuoden valmentajaksi Suomessa. Kuva: Pasi Salminen.
Jukka Jalonen on valittu kaksi kertaa (2011 ja 2016) Suomen vuoden valmentajaksi. Jalonen Urheilugaalassa vuonna 2017. Kuva: Pasi Salminen.

Kuinka paljon pelitapa muovautuu vastustajasta riippuen? Miten pelitapa ja yksittäinen ottelusuunnitelma kommunikoivat keskenään?

”Huomioimme tietysti aina vastustajajoukkueen, erityisesti vastustajan yli- ja alivoiman. Käymme palavereissa aina läpi, miten vastustaja pelaa yli- ja alivoimalla. Lisäksi nostamme esiin, jos vastustajan 5vs5-pelaamisessa on jotakin erikoista, joka meidän pitää ottaa huomioon.

Lähtökohta on oman pelin pelaaminen. Vastustajan pelaamisesta otamme kiinni yhteen tai kahteen asiaan, emme sen enempään. Uskon yksittäisiin pelitavallisiin painotuksiin enemmän kuin koko pelitavan räätälöintiin vastustajan mukaan.

Esimerkiksi viime kisoissa tiesimme, että Ruotsi pelaa kuudella puolustajalla. Meillä oli 12 hyökkääjää eli neljä täyttä ketjua, ja tiesimme, että Ruotsi on puolustuspelissä hieman heikompi kuin hyökkäyspelaamisessa. Vastustajan väsyttämiseksi yritimme antaa heille kovan paineen ja hyökätä pitkillä hyökkäyksillä. Tällaisia korostuksia ja nostoja on mahdollista tehdä pelitavan sisällä.

Kaikki, mitä meidän pelissämme on, riittää jokaista vastustajaa vastaan. Mitään uutta ei siis tarvitse keksiä. Nostamme ainoastaan esille asioita, joita juuri kyseisessä pelissä täytyy korostaa oman pelitavan puitteissa ja jotka ovat kyseisen pelin voittamisen kannalta ratkaisevia.

Jos pelitapaa säädetään liikaa, pelaajat joutuvat ajattelemaan enemmän. Mitä enemmän pelaajat joutuvat ajattelemaan, sitä hitaampaa toiminta on kentällä.”

Julkisessa jääkiekkokeskustelussa on puhuttu paljon niin sanotusta Meidän pelistä. Myös muissa lajeissa, kuten koripallossa ja jalkapallossa, on pyritty rakentamaan yhtenäistä peli-identiteettiä juniorimaajoukkueista aikuisten tasolle. Kuinka tärkeänä näet yhtenäisen peli-identiteetin?

”Pidän hyvänä asiana, että tietyt pelin periaatteet ovat suhteellisen samat eri ikäluokkien maajoukkueissa, 16-vuotiaista A-maajoukkueeseen asti. Emme jääkiekossa täysin pakota maajoukkueita pelaamaan tietyllä tavalla. Eri joukkueissa on pieniä nyanssieroja ja valmennustiimeillä on jonkin verran liikkumavaraa.

Käymme eri ikäluokkien valmentajien kanssa läpi tiettyjä pelitavan periaatteita ja keskustelemme, miten me tai joku toinen joukkue pelaa. Jaamme sellaisia hyviä käytäntöjä ja periaatteita, joita muidenkin olisi hyvä hyödyntää.

Mielestäni suomalaisen jääkiekon vahvuus on siinä, että pelin periaatteet ovat eri maajoukkueissa samat. Tällöin pelaajan on helppo siirtyä seuraavaan ikävaiheeseen, aina A-maajoukkuetasolle saakka. Pelaajalla on pohja olemassa ja hän tietää, mitä peliä maajoukkueessa pelataan.

Aina, kun Suomi pelaa, niin pelaaminen pitäisi heti tunnistaa Suomen peliksi. Suomalaisten pelaajien tulee olla työteliäitä, luistella ja liikkua paljon sekä olla vahvoja kamppailutilanteissa. Joukkueet pelaavat tiiviillä viisikolla hyökkäys- ja puolustussuuntaan. Tavoitteena on, että pelaajat pelaavat peliä toinen toisilleen.

Suomalaisten pelaajien tulee pelata voitosta epäitsekkäästi. Moni asia kulminoituu käsitteeseen voittava joukkuepelaaja. Tällaisia pelaajia meidän tulee myös kasvattaa.”

Arvoista puhutaan valmentamisessa nykyään ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mitkä ovat valmentajana tärkeimmät arvosi?

”Haluan olla vaativa, mutta oikeudenmukainen valmentaja. Pelaajat kilpailevat keskenään peliajasta, vastuusta ja rooleista. Haluan toimia niin, että pelaajat, jotka ovat omilla teoillaan treeneissä ja peleissä osoittaneet ansaitsevansa vastuuta, myös saavat sitä hieman enemmän.

Toinen tärkeä arvoni on rehellisyys. Jos jotakin luvataan, niin siitä myös pidetään kiinni. Jos muutoksia tulee, niistä kommunikoidaan avoimesti. Jokaisen tulee tietää, miksi joitakin asioita tapahtuu. Keskustelukulttuuri ja dialogi ovat iso osa omaa valmennusfilosofiaani ja arvojani.

Haluan auttaa pelaajia menemään eteenpäin sekä yksilötasolla että joukkueena.

Minulla on myös itselläni elinikäinen halu oppia ja kehittyä valmentajana. Haluan saada jatkuvasti lisää informaatiota. En voi jäädä tuleen makaamaan ja ajatella, että se, mitä tehtiin viime vuonna, riittää tänäkin vuonna. Tämä on itselleni todella tärkeä arvo.”

Mainitsit oppimisen ja kehittymisen tärkeyden. Kuinka paljon ajattelet pelin evoluutiota ja jääkiekon tulevaisuuden trendejä?

”Käytän tällaiseen ajatteluun kyllä jonkin verran aikaa. Katson paljon Liiga- ja NHL-joukkueiden treenejä ja pelejä. Niistä näkee aina, jos pinnalla on joitakin trendejä tai jotkin asiat ovat muuttumassa.

Olen toiminut kahden innovatiivisen valmentajan, Pennasen ja Mannerin, kanssa. Kun olen keskustellut heidän kanssaan, olen saanut paljon uusia ideoita ja ajatuksia. Molemmat valmentajat ovat mukana päivittäisessä valmennuksessa ja kokeilevat arjessaan uusia asioita. Tätä kautta saan myös itse paljon ajatuksia pelin kehittymiseen liittyen. Valmentaja ei voi yksin huomata kaikkea, joten kimpassa toimiminen on todella tärkeää.

Järki ja maltti pitää kuitenkin säilyttää koko ajan. Kaikkea ei kannata lähteä muuttamaan kerralla. Pelitapaan voi tuoda uusia yksityiskohtia, jotka siihen sopivat, mutta pelitapaa ei kannata muuttaa muuttamisen takia.”

Mainitsit jo muutaman valmentajanimen, joilta olet saanut vaikutteita. Keitä valmentajia haluaisit nostaa esille tärkeimpinä sparraajina urasi varrelta?

”Viime aikoina olen ollut tosiaan paljon tekemisissä Pennasen ja Mannerin kanssa, mutta olen saanut paljon vaikutteita monelta muultakin valmentajalta.

Toimin Timo Lehkosen kanssa pitkään HPK:ssa ja A-maajoukkueessa. Olen oppinut ”Timpalta” paljon.

Seurasin aktiiviesti Hannu Aravirran toimintaa ja johtamista, kun hän oli maajoukkueessa. 1990-luvun alussa opin valmentamisesta myös Pentti Matikaiselta.”

Valmennustiimiajattelu on voimistunut viime vuosina. Nykyään valmennus toimii yhä enemmän tiiminä, jossa on erilaista spesifiä osaamista. Mitä valmennustiimiajattelu merkitsee sinulle? Millaisia valmentajia haluat tiimiisi?

”Valmennustiimiajattelu on ihan älyttömän tärkeä juttu. Hommia tehdään yhdessä, ja jokaisen vahvuudet yritetään saada esiin. Jokaisen valmentajan arvostus on tärkeää – roolista ja tehtävästä riippumatta. Vain näin voidaan saada ulosmitattua paras esiin joka päivä.

Vaikka päävalmentaja tekee lopulta päätöksen, koko valmennustiimi osallistuu keskusteluun ja vaihdamme yhdessä ajatuksia.

Haluan valmennustiimiini sellaisia omilla aivoilla ajattelevia valmentajia, joilla on korkea motivaatio ja halu mennä eteenpäin. Muiden valmentajien tulee omilla ajatuksillaan haastaa päävalmentajaa, mutta myös tunnistaa, milloin eriäviä ajatuksia ei välttämättä kannata tuoda esille. Joka tilanteessa ei voi olla eri mieltä.

Mitään joojoo-miehiä en todellakaan kaipaa tiimiini. Valmentajalla täytyy kuitenkin olla tilannetajua. Pitää tunnistaa, milloin asioista kannattaa alkaa vääntämään ja väittelemään ja milloin taas ei.

Mielestäni valmentajien täytyy jakaa yhteinen iso kuva pelistä. Jos valmentajat ovat pelitavan, pelin rakenteen ja johtamisen osalta eri sivuilla, yhtenäisenä tiiminä toimiminen voi olla todella vaikeaa.

Kaikkien valmentajien pitäisi sisäistää ja hyväksyä tärkeimmät periaatteet. Nyansseissa voi olla enemmän eroja. Asioista ei tarvitse olla aina samaa mieltä, mutta tietty yhtenäisyys on tärkeää. Jos olemme periaatteellisella tasolla hyvin kaukana toisistamme, menestyvää yhteistyötä on vaikea tehdä.”

Opiskelit ennen valmentajaurasi alkua Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksella ja valmistuit vuonna 1988 liikuntatieteen maisteriksi. Mikä vaikutus korkeakouluopinnoilla on ollut valmentamiseesi?

”Yliopisto-opinnoilla oli suuri merkitys varsinkin silloin, kun aloittelin valmentajauraani. Yliopistolta sain pohjan valmentamisen aloittamiselle. Koen, että sain fysiikkavalmennuksen perusteet haltuun ja tiesin, miten se pääpiirteissään menee.

Sain oppia siitä, miten joukkuetta harjoitetaan. Koska opiskelin liikunnanopettajaksi, esiintymistä ja johtamista opiskeltiin paljon. Yliopisto loi pohjaa näille taidoille. Ilman koulutusta olisi ollut vaikeampi lähteä puhumaan isolle ryhmälle, kuten joukkueelle.

Vaikka opin monia asioita myöhemmin kantapään kautta ja sain lisää kokemusta, yliopisto-opinnot loivat kaiken kaikkiaan todella tärkeän perustan. Tästä ei ole kahta sanaa.”

Toimit valmentajaurasi alkuvaiheessa nuorten pelaajien kanssa ja työskentelit muun muassa Ilveksen valmennuspäällikkönä ja valmentajana poikamaajoukkueissa. Myöhemmin olet valmentanut U20-maajoukkuetta. Mitä nuorten pelaajien kanssa toimiminen on antanut?

”Ymmärrän, miten nuorten ajatusmaailma menee. Varmasti silläkin on merkitystä, että minulla on 26- ja 24-vuotiaat pojat. Nykynuoret ovat pirun fiksuja ja itseohjautuvia. Heille pitää ihan oikeasti perustella, miksi jotakin asiaa tehdään. Ihan kaikki ei mene läpi.

Nuoret arvostavat sitä, että valmentajalla on kompetenssia. Valmistautumisen treeneihin, peleihin ja palavereihin täytyy olla kunnossa. Pelaajat ovat ajattelevia nuoria miehiä, mikä nostaa vaatimustasoa myös valmentaa kohtaan. Ihan mitä vain ei voi mennä höpöttelemään.

Aikaisemmin pelaajat saattoivat vain tulla treeneihin, eivätkä miettineet näitä asioita niin paljoa. He tekivät, mitä pyydettiin ja käskettiin. Nykyään pelaajat ovat omalla tavallaan vaativampia valmentajia kohtaan. Tämä on hieno asia myös valmentajalle, sillä itsestä on saatava vielä enemmän irti.”

Olet valmentanut huipulla jo pitkään. Miten pidät huolen siitä, että pysyt huipulla myös jatkossa?

”Yksi iso asia on jatkuva kansainvälisen toiminnan seuraaminen. Katson paljon treenejä ja pelejä sekä keskustelen valmentajakollegoiden kanssa. Vaihdamme ajatuksia ja kuuntelemme toistemme mielipiteitä. Viime aikoina tärkeitä keskustelukumppaneita ovat olleet erityisesti mainitsemani Antti Pennanen ja Mikko Manner.

Luen paljon johtamiseen liittyvää kirjallisuutta. Se pitää hereillä. Osallistun myös erilaisiin seminaareihin. Esimerkiksi viime viikolla olin NHL:n järjestämässä valmentajaseminaarissa. Näissä tapahtumissa on ammattilaisten pitämiä mielenkiintoisia luentoja, joista voi ammentaa paljon myös omaan tekemiseen.

Seuraan jonkin verran myös muiden lajien toimintaa. Pidämme elokuussa Helsingissä palloilulajien päävalmentajien palaverin, johon osallistuvat myös muun muassa Markku Kanerva ja Henrik Dettmann. Eri lajien välistä yhteistyötä yritetään taas vähän herätellä.”

Viimeinen kysymys palautuu alussa käsiteltyyn valmennusfilosofiateemaan. Miksi valmennat, Jukka Jalonen?

”Yhteisöllisyys on minulle tärkeä asia. Toimimme valmennustiiminä ja joukkueena kimpassa ja teemme asioita yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Nautin siitä, että voin viedä yksilöä ja joukkuetta eteenpäin.

Saan mahtavan fiiliksen, jos pääsemme yhteiseen tavoitteeseen tai edes lähelle sitä. ”Kiksit” syntyvät siitä, että teemme tätä yhdessä. Ei tästä yksin nauttisi niin paljoa.”


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Olen ollut monessa liemessä ja oppinut todella paljon” – Omin sanoin Mixu Paatelainen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset jalkapallovalmentajat ja muut lajitoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan seitsemäs osa kertoo Mixu Paatelaisesta.

53-vuotias Paatelainen on entinen maajoukkuepelaaja, joka edusti Suomea 70 A-maaottelussa. Hän pelasi ulkomailla ammattilaisena 20 vuoden ajan.

Paatelainen aloitti Skotlannissa 2000-luvun alussa juniorivalmentajana pelaamisen ohessa. Ensimmäinen manageripesti aikuisten tasolla oli vuonna 2005 Skotlannin kolmosdivisioonassa Cowdenbeathissa.

Vuosina 2008-2011 Paatelainen valmensi maan pääsarjassa, ensin Hibernianissa ja myöhemmin Kilmarnockissa. Kauden 2010-2011 päätteeksi suomalainen valittiin Skotlannin vuoden jalkapallovalmentajaksi.

Vuonna 2011 Paatelainen aloitti miesten A-maajoukkueen päävalmentajana. Pesti päättyi kesällä 2015.

Huuhkajien jälkeen Paatelainen on valmentanut muun muassa Dundee Unitedissa, Thaimaan pääsarjassa sekä Latvian maajoukkueessa. Tällä hetkellä hän toimii päävalmentajana Hong Kongin maajoukkueessa.

Tässä haastattelussa Mixu Paatelainen muistelee valmennusvuosiaan Skotlannissa ja Suomessa. Lisäksi hän kertoo, mitä eri ympäristöt ovat opettaneet ja mitä valmentaminen merkitsee hänelle.


 

Miksi valmennus kiehtoi? – ”Ajattelin, että miksi heittäisin tämän kaiken kokemuksen roskakoriin”

”Mietin jo alle 30-vuotiaana Boltonissa pelatessani, että mitä aion tehdä pelaajauran jälkeen – tietämättä sitä, että minulla oli vielä kahdeksan vuotta pelaajauraa jäljellä.

Isälläni Matilla oli bisneksiä, ja mietin, lähdenkö pelaajauran päätyttyä niihin mukaan vai teenkö jotakin muuta.

Olin saanut olla pelaajana huipulla ja kokea paljon niin maajoukkuetasolla kuin seurajoukkueissa. Ajattelin, että miksi heittäisin tämän kaiken kokemuksen roskakoriin ja lähtisin tekemään jotakin muuta.

Päätin, että haluan antaa valmentamiselle ainakin mahdollisuuden. Kun pelasin Wolvesissa vuosina 1997-1998, suoritin jo valmennuskursseja pelaamisen rinnalla.

Pelaajaura antoi minulle pohjan tuntea ja kokea, mitä pelaajat tuntevat eri tilanteissa, esimerkiksi yksittäisessä harjoitteessa tai harjoitusten aikana. Tämä auttoi myöhemmin valmentajana pelaajien käsittelyssä.

Pelaajaura avasi varsinkin valmennusuran alussa mahdollisuuksia. Jos en olisi pelannut pitkään Skotlannissa, kaikkialla olisi ihmetelty, että mikä ihmeen tyyppi oikein olen. Toisaalta valmentajan kohdalla nähdään nopeasti, toimiiko homma vai ei.”

 

Valmennusura alkoi ”Hibsin” junioreissa – ”Olin todella tyytyväinen, että sain lähteä junnuista liikkeelle”

”Pelasin Ranskassa Strasbourgissa vuosina 2001-2002. Minulla oli jo silloin kova halu päästä valmentamaan.

Pelasin ennen Strasbourgia Hibernianissa ranskalaisen Franck Sauzéen kanssa. Kun Franckista tuli vuonna 2001 ”Hibsin” manageri, hän kysyi, olisinko halunnut liittyä hänen valmennustiimiinsä. Sovimme, että kun kausi loppuu Ranskassa, siirryn Skotlantiin ja aloitan valmentamisen Franckin tiimissä.

Franckin pesti päättyi kuitenkin jo parin kuukauden jälkeen, ja uusi manageri toi koko valmennustiimin mukanaan. Minun paikkani meni siinä.

Kun palasin Ranskasta Skotlantiin, jatkoin pelaamista Hibsissä. Seuran junioripäällikkö tiesi, että olin käynyt valmennuskursseja ja valmentaminen kiinnosti minua. Hän tarjosi minulle valmennuspestiä alle 15-vuotiaiden joukkueessa pelaamisen ohessa. Vastasin heti, että ”ilman muuta!”

Kun 17-vuotiaiden joukkueen valmentaja lähti pois, otin myös U17-joukkueen valmentamisen vastuulleni. Minulla oli siis heti ensimmäisenä vuonna kaksi joukkuetta. Se oli hieno juttu. Olin todella tyytyväinen, että sain lähteä junnuista liikkeelle. Minulla oli alussa paljon kysymyksiä päässä ja pääsin kokeilemaan eri asioita.”

 

Valmentajaksi aikuispelaajien pariin – ”Kannoin ylärimoja niskassani”

”Kun suoritin Skotlannissa UEFA A -lisenssiä vuonna 2003, yksi kurssin kouluttajista oli St Johnstonen manageri Billy StarkHän pyysi minua seuraavaksi kaudeksi seuraan pelaajaksi ja edustusjoukkueen valmennustiimiin assistant manageriksi.

Kaudella 2004-2005 olin St Mirrenissa hieman samanlaisessa roolissa, mutta tehtäviä oli enemmän. Pelasin, olin edustusjoukkueen apuvalmentaja, vedin reservijoukkuetta ja toimin myös U19-joukkueen päävalmentajana. Se oli työntäyteinen vuosi. Opin valmentamisesta todella paljon.

Pelaamiseni loppui 38-vuotiaana polvivammaan, ja siirryin manageriksi Cowdenbeathiin, joka pelasi Skotlannin kolmosdivisioonassa. Ympäristö ja olosuhteet eivät olleet mitenkään ruhtinaalliset, mutta jälkikäteen ajatellen Cowdenbeath oli hienoa aikaa.

Joukkue oli täynnä part-time pelaajia. Kysyin tutuilta valmentajilta, kannattaako tällaiseen pestiin ryhtyä, koska tiesin vaatimustasoni kovaksi. Halusin tehdä kaiken ammattimaisesti ja niin hyvin kuin pystyn. Alex McLeish sanoi, että: ”Anna mennä vain. Jos luotat itseesi ja homma luistaa, pääset kyllä nopeasti eteenpäin.”

Meillä ei ollut Cowdenbeathin treenikentällä koskaan maaleja tai valoja valmiina. Rakensin maaleihin verkot itse ja laitoin maantievalot pysytyn kentän sivuille. Minulla meni yleensä kaksi ja puoli tuntia, että sain treenikentän valmiiksi harjoituksia varten.

Muistan, kun kannoin ylärimoja niskassani ja ajattelin, että joku päivä olen vielä seurassa, jossa kenttä on valmiina ja voin vain viheltää pilliin, niin treenit alkavat.”

 

Aladivari vaihtui Veikkausliigaan – ”Sain hienon mahdollisuuden TPS:ssä”

”Skotlannissa lehdistö on vaativa, ja ympäristö on valmentajalle kova. Pelaajat ovat suomalaisiin verrattuna enemmän konnia ja sanovat helpommin vastaan. Pelaajien käsittely on erilaista ja peli on nopeampaa ja kovempaa, välillä liiankin rajua.

Olin pelannut Skotlannissa pitkään useissa eri seuroissa, joten tiesin, millainen ympäristö se on valmentajalle. Tiesin sen minulle kotoisaksi, enkä kokenut valmentamista Skotlannissa mitenkään pelottavaksi.

Siirryin Cowdenbeathista Suomeen ja Turun Palloseuraan vuonna 2006. Sain hienon mahdollisuuden – sellaisen, jota olin Cowdenbeathissa ajatellut.

TPS on upea seura, jossa oli silloin kova myötätuuli. Seurassa oli kova halu tuoda TPS takaisin Suomen eliittiin.

Cowdenbeathiin verrattuna pelaajat olivat ammattilaisia, ja toiminta oli ammattimaisempaa. Sijoituimme Veikkausliigassa kolmanneksi ja saimme paikan Intertoto Cupin karsintoihin.

On harmi, että aikani TPS:ssä jäi vain yhden kauden pituiseksi. Tein pitkän sopimuksen, mutta sain nopeasti tarjouksen Hibernianista. Siirryin talvella 2008 kesken Skotlannin pääsarjakauden manageriksi Hibsiin.”

 

Skotlannissa valmentajien eliittiin – ”Sain pelaajat rooleihin, joissa he tykkäsivät pelata ja onnistuivat”

”Se, millaiset pelaajat valmentajalla on, vaikuttaa hyvin ratkaisevasti. Minulla oli onni, että sain työskennellä ensin Hibernianissa ja sitten Kilmarnockissa hyvin pelaajien kanssa. Pystyimme Hibsissä kääntämään alakuloisen suunnan ja pääsimme sarjassa lopulta Top Sixiin. Myös seuraavalla kaudella olimme kuuden parhaan joukossa.

Hibsissä kakkosvalmentajani oli Donald Parkjoka oli pelaajien kanssa aivan huipputyyppi. Olin vielä nuori valmentaja ja halusin kokeneen valmentajan vierelleni.

Muistan, että keskustelin melkein joka treenien jälkeen ”Parkyn” kanssa siitä, kuinka halusin mukaan enemmän taktiikkaa. Parky oli omalla tavallaan vanhan koulukunnan miehiä ja hän oli sitä mieltä, että pelaajat väsyvät henkisesti, jos taktiikkaa olisi liikaa.

Kilmarnockissa oli paljon vähemmän pelaajia kuin Hibsissä, Kun siirryin seuraan kaudeksi 2010-2011, sopimuspelaajia oli alkuvaiheessa vain 13, joista kolme oli nostettu U19-joukkueesta edustukseen.

Onnistuimme tuomaan joukkueeseen sellaisia pelaajia, jotka sopivat minun juttuuni. Muun muassa ”Losa” Eremenko oli aivan fantastinen kyseisellä kaudella. Sain pelaajat rooleihin, joissa he tykkäsivät pelata ja onnistuivat.

Parky ei tullut mukanani Kilmarnockiin, ja päätin, että pelaajat saavat joka päivä taktisesti jotain – joko kentällä tai videoiden kautta. En halunnut tuhlata yhtäkään päivää niin, että pelaajat eivät saisi jotakin sellaista, jonka avulla he voisivat pelata seuraavassa pelissä paremmin. Tämä oli yksi syy, miksi homma toimi niin hyvin Kilmarnockissa. Otin ison askeleen valmentajana.

Valmentajaurani kannalta molemmissa seuroissa oli merkittävää se, että sain kokeilla paljon asioita. Valmennusajatukseni muovautuivat koko ajan sitä mukaa, kun sain kokemusta ja oppia.

Hibernianissa ja Kilmarnockissa ymmärsin, että pelaajat täytyy saada sopiviin rooleihin, ja toimintaa näissä rooleissa täytyy hinkata ja kehittää.”

 

Isänmaan kutsu – ”Teimme ison nuorennusleikkauksen aika raa’alla kädellä”

”Minulla oli Kilmarnockissa hieno vuosi, joka meni yli odotusten. Oli suuri kunnianosoitus, että Suomen Palloliitosta otettiin yhteyttä. Vaikka Kilmarnockissa oli kaikki hyvin, en voinut sanoa ”ei” mahdollisuudelle toimia oman maan maajoukkueen päävalmentajana.

Koskaan ei voi tietää, olisiko tällaista mahdollisuutta tullut myöhemmin.

Muistelen paljon aikaani maajoukkueen päävalmentajana. Se oli aikaa, jolloin edessä oli iso nuorennusleikkaus. Teimme tämän aika raa’alla kädellä, ja joukkueesta jätettiin pois sellaisia pelaajia, jotka olisivat vielä silloin voineet pelata A-maajoukkueessa.

Lähdimme rakentamaan tulevaisuutta. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä raaka päätös nuorentaa rohkeasti joukkuetta.

Maajoukkueympäristö oli täysin erilainen kuin seurajoukkueet. Muistan ihmetelleeni ensimmäisen vuoden tätä eroa. Mietin monta kertaa vuoden aikana, että olen valmentaja, mutta en valmenna.

Maajoukkueessa käytettävissä oli seurajoukkueeseen verrattuna minimaalinen aika valmistaa pelaajia taktisesti, fyysisesti ja henkisesti seuraavaan peliin. Tästä seuraa, että valmentaja joutuu koko ajan priorisoimaan ja asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Nämä tilanteet kehittivät minua paljon valmentajana.

Meillä oli maajoukkueessa hyvä tiimi – eivät vain muut valmentajat, vaan koko taustatiimi. Moni oli ollut mukana jo silloin, kun itse pelasin maajoukkueessa. Painotin taustatiimille koko ajan, että olemme pelaajia varten.

”Rive” (Markku Kanerva) oli ollut valmennustiimissä jo ennen minua, ja tunsin hänet hyvin. Rive ajatteli aina, että ”entä jos”, mikä toi paljon lisäarvoa valmennukseen.

Toiseksi apuvalmentajaksi halusin Sami HyypiänTiesin, että Sami ei ollut valmentanut aikaisemmin, mutta minulla ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Samilla olisi ollut paljon annettavaa. Hän antoi pelaajille paljon yksilöinä.

Taustatiimi maajoukkueessa oli loistava.”

 

Maajoukkuepesti päättyi vuonna 2015 – ”Olen edelleen kiitollinen, että sain olla A-maajoukkueen päävalmentaja”

”Olen ylpeä siitä, että maajoukkueeseen tuli paljon uusia pelaajia, jotka ovat tänä päivänä kantavia voimia. Näiden pelaajien kanssa toimiminen oli palkitsevaa.

Jo pelkästään se, että sain olla A-maajoukkueen päävalmentaja, oli minulle iso kunnia-asia, josta olen edelleen kiitollinen.

Ajattelen, että on turhia miettiä, mitä olisi seurannut, jos olisin tehnyt tämän ja tuon asian toisin. En halua liikaa jossitella.

Voin kuitenkin sanoa, että hyökkäyspelaamisessa olisimme voineet olla hieman maltillisempia. Olimme todella rohkeita ja puskimme usein niin, että molemmat laitapakit olivat ylhäällä. Pelasimme aika expansive jalkapalloa. Tietyissä peleissä meidän olisi kannattanut olla maltillisempia ja luottaa siihen, että pystymme kyllä nopeuden ansiosta käyttämään tilan edessä hyödyksi.

Minulla on jäänyt maajoukkueesta mieleen monia muistoja, yksittäisenä tietysti tasapeli vieraissa hallitsevaa maailman- ja Euroopan mestaria Espanjaa vastaan. Nousu tasoihin antoi upean fiiliksen. Sekä hienoja että huonoja hetkiä oli paljon. Sellaista urheilu on.”

Mixu Paatelainen
Mixu Paatelainen Suomen A-maajoukkueen päävalmentajana Olympiastadionilla kesäkuussa 2013. Kuva: Jussi Eskola.

Tärkeimmät arvot valmentajana – ”Vastaus voi olla kipeä pelaajalle, mutta se pitää silti sanoa”

”Olen oppinut matkan varrella kaikilta valmentajilta, joiden kanssa olen toiminut – myös sellaiselta, joka on potkinut minua, jos en pelannut riittävän hyvin.

Yksi tärkeimmistä arvoistani valmentajana on rehellisyys kaikkea, erityisesti pelaajia, kohtaan. En arvostanut pelaajana sitä, että kun menin kysymään valmentajalta, miksi en ollut avauskokoonpanossa, valmentajalta tuli kiertelyä ja kaartelua.

Itse olen halunnut pitää sellaisen linjan, että kun pelaaja tulee kysymään minulta peliajasta, voin aina esittää syyn. Vastaus voi olla kipeä pelaajalle, mutta se pitää silti sanoa. Silloin pelaaja tietää, missä hän menee.

Olen halunnut olla myös systemaattinen. En ole halunnut poukkoilla asiasta toiseen, vaan olen halunnut olla toiminnassani järjestelmällinen ja looginen.

Mielestäni valmentajan ei pidä olla tasapuolinen kaikkia pelaajia kohtaan. Vaikka pelaajia pitää käsitellä yksilöllisesti ja kunnioittavasti, tasapuolisuus ei ole välttämätöntä.

Lisäksi valmentajan tulee olla treenikentällä ja palavereissa selkeä, jotta pelaajat tietävät, mitä heiltä odotetaan. Muuten pelaajat voivat olla sekaisin, eivätkä he välttämättä tiedä, mitä heidän täytyy omassa roolissaan tehdä.”

 

Eksoottisesta Thaimaasta Latvian maajoukkueen peräsimeen ”Latvia poikkesi jalkapalloympäristönä Suomesta”

”Aloitin Thaimaan Premier Leaguessa valmentajana vuonna 2018. Ympäristö oli todella mielenkiintoinen. Seurajohtajat olivat voimakkaita, eikä paikallinen seura sopinut siinä tilanteessa minulle. Olin Thaimaassa valmentajana lopulta vain 4-5 kuukautta, sillä halusin sieltä pois.

Euroopassa toiminut hyvä ystäväni kertoi, että Latvian maajoukkueessa oli valmentajan paikka auki. Latviassa tiedettiin, että olin ollut Suomen päävalmentajana reilut neljä vuotta. Halusin itsekin takaisin Eurooppaan ja hain paikkaa. Haastattelujen kautta sain tehtävän Latvian maajoukkueen päävalmentajana toukokuussa 2018.

Latvia poikkesi jalkapalloympäristönä Suomesta. Maa ei ollut samalla tasolla kuin Suomi, mutta siellä oli paljon potentiaalia. Myös ongelmia oli paljon.

Tykkäsin valmentaa Latvian maajoukkueessa. Pelaajat halusivat oppia ja mennä eteenpäin. Suurin osa pelasi kotimaan sarjassa, joten tilanne oli erilainen kuin Suomen maajoukkueessa.

Olin pelaajakehitykseen liittyvien asioiden osalta eri mieltä Latvian jalkapalloliiton silloisen puheenjohtajan kanssa. Tein jo alun perin lyhyen sopimuksen ja ilmoitin hyvissä ajoin ennen vuoden loppua, että en halua jatkaa sopimusta enää joulukuun jälkeen.

Pelitapa, jota toin Latvian maajoukkueeseen, oli täysin erilainen kuin mikä Suomen maajoukkueella oli ollut. Pelasimme usein 4-4-2-muodolla, jossa keskikentän nelikko oli timanttimuodossa. Tämä toimi alussa hyvin, ja voitimme esimerkiksi Baltic Cupin.

Kovempia maita vastaan vaihdoimme muodon kuitenkin 4-2-3-1-ryhmitykseen, sillä siinä saimme puolustussuuntaan paremmin leveyttä kuin timantinmuotoisella keskikentällä. Kaiken kaikkiaan ajatus ja asetelma oli erilainen kuin Suomella.”

 

Uusia haasteita Hong Kongissa – ”Futis ei ole täällä mikään vähäpätöinen asia”

”Toimin tällä hetkellä päävalmentajana Hong Kongin maajoukkueessa. Hong Kong on paikkana todella mielenkiintoinen. Täällä näkyy sekä Kiinan läheisyys että länsimaalaiset vaikutteet.

Minut otettiin valmentajana hyvin vastaan, eikä mitään yllätyksiä ole tullut. Hong Kongilla on ollut kuitenkin viimeiset 10-15 vuotta ulkomaalainen valmentaja.

Hongkongilaisessa jalkapallossa on paljon tekemistä. Suurin osa maajoukkuepelaajista pelaa paikallisessa sarjassa ja vain muutama pelaaja pelaa Kiinassa. Hong Kong ei ole sillä tasolla, jossa se voisi olla. Pelaajakehitysrintamalla on paljon tekemistä, eivätkä pelaajat ole vielä valmiita kansainvälisiin peleihin. Tilanne voi muuttua, jos pelaajakehitys muuttuu systemaattisemmaksi.

Jalkapallo merkitsee kuitenkin Hong Kongin ihmisille paljon, mikä on mahdollisuus. Futis ei ole täällä mikään vähäpätöinen asia. Se on myös valmentajan näkökulmasta hieno asia.

Hong Kongin paikallisessa sarjassa pelaajien keski-ikä on korkea ja sarjassa pelaa jonkun verran brasilialaistaustaisia pelaajia, jotka ovat saaneet Hong Kongin kansalaisuuden.

Tällä hetkellä täällä harjoitellaan koronaviruksen takia kahdeksan pelaajan pienryhmissä, ja pelit jatkuvat vasta lokakuussa. Pelaamme ensin Irania vastaan vieraissa ja sen jälkeen Irakia vastaan kotona. Maat ovat lohkomme kovimmat. Pahat matsit ovat tulossa, mutta aiomme pistää kampoihin.”

 

Matka valmennuksen parissa jatkuu koko ajan – ”Valmentaja ei lopeta koskaan oppimista”

”Olen ollut valmentajana onnellisessa asemassa, sillä olen päässyt toimimaan hyvin erilaisissa kulttuureissa ja ympäristöissä.

Olen ollut seuroissa, jotka ovat pelanneet mestaruudesta ja toisaalta seuroissa, jotka ovat taistelleet putoamista vastaan. Olen ollut monessa liemessä ja joutunut miettimään, miten eri tilanteissa voi selviytyä. Olen oppinut tätä kautta todella paljon.

Valmentaminen on ollut jo tähän asti todella antoisa reissu. Valmentaja ei lopeta koskaan oppimista. Haluan koko ajan oppia lisää. Mitä enemmän opin, sitä parempi valmentaja olen. Minulle on todella tärkeää, että myös pelaajat ovat sataprosenttisesti mukaan. Haluan edelleen oppia erilaisista tilanteista ja ympäristöistä.

Minulle antaa valmentajana kaikkein eniten se, että pelaaja kehittyy. Joku voi sanoa, että ”ethän sä mikään junnuvalmentaja ole.” Pelaajan kehittyminen ei kuitenkaan lopu koskaan. Pelaaja kehittyy suunnattomasti vielä 30-vuotiaana ja myöhemmin, kunhan kehittymistä ruokitaan koko ajan.

Minulle isoin asia valmentajana on kehittää pelaajia heidän rooleissaan sekä auttaa heitä ratkaisemaan ongelmia kentällä ja soveltamaan asioita, joita olemme harjoitelleet treenikentällä.

Minulla on lista, johon merkitsen aina plussat ja miinukset sen mukaan, miten olen toiminut valmentajana. Toivon, että ainakaan samoja virheitä ei tule toistettua.

Olen onnekas, että olen saanut jalkapallosta ammatin nuoresta iästä lähtien. Saan tehdä työkseni sitä, mitä rakastan. Tulee onnistumisia ja virheitä, itkua ja nautintoa.”

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

”Suomessa on liian vähän high performance -kulttuuria” – Omin sanoin Tuomas Peltonen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan kuudes osa kertoo Tuomas Peltosesta.

42-vuotias Peltonen on entinen ammattilaisjalkapalloilija ja nykyinen valmentaja. Hän pelasi vuosina 2001-2003 ja 2005-2013 espoolaisessa FC Hongassa. Peltosen kasvattajaseura on Lahden Reipas. Pelaajaura päättyi vuonna 2013.

Pelaajauransa jälkeen Peltonen on valmentanut Suomessa FC Hongassa, Käpylän Pallossa ja HJK:ssa, jossa hän toimi seuran akatemiajoukkueiden maalivahtivalmennuspäällikkönä.

Vuodesta 2018 alkaen maalivahtivalmentaja on työskennellyt Qatarin Aspire Academyssa. Peltonen toimii akatemiassa maalivahtivalmennuksen koordinaattorina.

Tässä haastattelussa Tuomas Peltonen avaa ajatuksia suomalaisesta jalkapallosta, Aspire Academyn toimintakulttuurista ja huipputoiminnan vaatimustasosta.


 

Joukkuetoimintaan vasta 13-vuotiaana ”Nykykriteereillä valmennus oli harjoitteiden pyörittämistä

”En osaa selittää sitä sen kummemmin, miksi päädyin juuri maalivahdiksi. Laji kuin laji – halusin olla maalivahti ihan pikkumuksusta lähtien.

Aloitin joukkueessa pelaamisen todella myöhään, vasta 13-vuotiaana. Olin ujo ja arka, eikä omassa kaveripiirissäni kukaan harrastanut seurassa. Sen takia aloittaminen venyi myöhään.

Aloitin pelaamisen lähiöseura Starsissa, joka toimi Etelä-Lahdessa. Seurassa oli yksi juniorijoukkue, joka haki pelaajia lehti-ilmoituksella. Lähdimme kaveriporukasta sitten kaikki pelaamaan. Olin lopulta ainoa, joka jäi sille tielle.

Ensimmäisen kauden jälkeen siirryin Lahden Reippaaseen, jossa alkoi tavoitteellisempi harjoittelu.

Sen ajan valmennuskulttuuria tulee peilata omaa aikaansa vasten. Ei tee valmennukselle oikeutta, jos sitä arvioidaan nykykriteerein. Valmennus oli paljon harjoitteiden pyörittämistä ja innokkuuden luomista. Ei voi sanoa, että yksityiskohtia olisi valmennettu.

Minua kuvailtiin aikuisena pelaajaksi, joka oli hyvä jalalla. Se tuli juniorivuosilta. Kukaan ei opettanut minua ”kusettamaan” tai harhauttamaan, mutta harjoituksissa oli paljon aluepelejä. Ei niissä nykykriteereillä ollut paljoa järkeä, suuntaa tai tavoitteita, mutta aluepelien ympäristö ja pallon pitäminen omalla joukkueella opettivat tiettyjä asioita ja käyttäytymistä jo itsessään.

Sain ensimmäisen kerran maalivahtivalmennusta vasta, kun olin jo täysi-ikäinen ja pelasin miesten joukkueessa. Vaikka maalivahtivalmennusta ei ollut ennen sitä, pohja pelaajauralleni syntyi juniorivuosien harjoitteiden kautta.”

 

Kaksi juniorivalmentajaa ylitse muiden – ”Lukioaikoina aloin ensimmäisen kerran treenaamaan tosissani ja tavoitteellisesti”

”Minulla oli juniorivuosina kaksi tärkeää valmentajaa.

Simo Syrjävaara valmensi minua Salpausselän urheilulukiossa neljä vuotta. Teimme hänen kanssaan paljon hommia.

Simon merkitys oli tärkeä teknisen pohjan luomisessa. Hän oli myös todella merkittävä henkilö innostuksen luojana. Lukioaikoina aloin ensimmäisen kerran treenaamaan tosissani ja tavoitteellisesti.

Meillä oli todella hyvä aamutreeniryhmä. Mukana olivat esimerkiksi Joonas KolkkaAntti PohjaNiki Helenius, Tuomas Haapala, Petri Pasanen, Arto Sivonen ja Mika VäyrynenKaikki ovat pelanneet vähintään pääsarjatasolla, osa maajoukkueessa ja ulkomailla asti.

Muistelen tätä aikaa ja Simoa erittäin lämmöllä.

Reippaan A- ja B-junioreissa minua valmensi seurakasvatti Pertti Jantunen, joka oli pelannut aikaisemmin ulkomailla. Faijani maksoi Pertille hieman, että hän kävi pitämässä minulle myös ylimääräisiä harjoituksia. Harjoittelimme hänen kanssaan todella paljon.”

 

Yli kymmenen vuotta FC Hongassa – ”Bana sanoi minulle joka kauden jälkeen etsivänsä parempaa maalivahtia”

”Pelasin espoolaisessa FC Hongassa yli 10 vuotta.

Hienoimpia yksittäisiä hetkiä Honka-vuosilta olivat nousu Veikkausliigaan vuonna 2005, Suomen Cupin voitto vuonna 2012 sekä kaikki europelit.

Kun muistelen näitä hetkiä nykyään, arvostan enemmän työmäärää ja prosessia saavutusten takana.

Esimerkiksi nousua oli yritetty monta vuotta ja koko prosessi kulminoitui yksittäiseen hetkeen Myllypuron nurmella vuonna 2005. Suomen Cupin voitto taas kruunasi tietyllä tavalla koko urani. Pääsin ensimmäisen ja ainoan kerran voittamaan jotakin merkityksellistä.

Kun pelasimme Racing Santanderia vastaan UEFA Cupin kolmannella ja viimeisellä karsintakierroksella, europeli oli Santanderin seurahistorian ensimmäinen. Se teki tapahtumasta merkittävän myös vastustajalle. Kun saavuimme lentokentälle, televisiokamerat olivat paikalla. Siirryimme täydelle stadionille poliisisaattueessa. Tämä oli hieno kokemus.

Jarkko Tuomisto ja Gert Remmel tulivat FC Honkaan vuonna 2010. Jarkko toi maalivahtivalmennuksen ja Gert toimimisen osana joukkuetta. He avasivat ihan uudenlaisen maailman.

En ostanut heti Gertin ja Jarkon uusia ajatuksia. Alku oli todella vaikea, ja me kokeneemmat pelaajat kipuilimme. Olimme tietynlaisen kulttuurin ”marinoimia”. Asioita tehtiin täysin eri tavalla kuin aikaisemmin. Olen oivaltanut näiden vuosien arvon vasta myöhemmin.

Jarkko on minulle vieläkin mentori ja isähahmo. Pelaajaurani kannalta Jarkko tuli valitettavasti liian myöhään. Olin silloin jo 32-vuotias. Oikeasti sain vasta silloin 2010 ensimmäisen kerran maalivahtivalmennusta.

Totta kai myös ”Banan” (Mika Lehkosuo) merkitys oli iso pelaajapolullani. Hänellä oli kyky luoda työnteon kulttuuria. Bana rakensi FC Hongassa mikroympäristön, jossa mikään ei riittänyt.

Minulle on jäänyt mieleen myös Banan rehellisyys, jota arvostan todella paljon. Hän sanoi minulle joka kauden jälkeen etsivänsä parempaa maalivahtia. Suomessa minä riitin, europeleissä en. Tämä pisti minut tekemään aina enemmän ja enemmän töitä.

Banan suora rehellisyys on näkynyt myöhemmin omassa valmennustoiminnassani. Olen myös Aspiressa huomannut, että pelaajat arvostavat rehellisyyttä.

Varsinkin viimeiset vuodet FC Hongassa olivat talousvaikeuksien takia tuskallisia. Ne olivat kuitenkin samalla kasvattavia kokemuksia, joista on ollut myöhemmin hyötyä. Opin keskittymään olennaiseen ja niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa.”

 

Pelaajasta valmentajaksi – ”Kun lopetan pelaamiseen, futis jää”

”Sanoin vuonna 2011 nykyiselle vaimolleni, että ”kun lopetan pelaamisen, futis jää”. Olen saanut kuulla tästä myöhemmin.

Kun lopetin vuonna 2013 pelaamisen 36-vuotiaana, minulla ei ollut mitään suunnitelmia. Olin opiskellut metsätieteiden maisteriksi Helsingin yliopistossa sekä urheilutoimittajan ammattitutkinnon pelaamisen ohessa, mutta en ollut tehnyt urasuunnitelmia.

En ollut aluksi kauhean innoissani valmentamisesta. Ajattelin vain kokeilla, koska mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ollut olemassa.

Olin ollut pelaajaurani päättymisen jälkeen hetken aikaa valmentajana FC Hongan liigajoukkueessa, mutta parin kuukauden jälkeen Bana sai kenkää, ja me muut valmentajat irtisanouduimme samalla.

Valmensin kaksi ensimmäistä vuotta Käpylän Pallon junioreissa. En ollut päätoiminen valmentaja, vaan tein valmentamisen ohessa kirjoitushommia ja olin järjestämässä urheilutapahtumia Waldenin veljesten firmassa.

Valmentaminen vei minut kuitenkin mukanaan. Toisen valmennusvuoden aikana KäPassa päätin, että haluan valmentaa ammatikseni ja katsoa, mihin rahkeeni riittävät.

Oli kehittymiseni kannalta ratkaisevan tärkeää, että aloitin nuorissa junioreissa, KäPan U13- ja U14-ikäisissä. Olen kiitollinen siitä, että Jarkko ohjeisti, että olisi järkevää aloittaa nimenomaan junioreissa. ”

 

Valmennusperustan luomista – ”Sain junioreissa rauhassa kokeilla asioita ja tehdä virheitä”

”Aloitin valmentajana nollapisteestä. En ollut valmentanut yhtään, mutta sain kuitenkin paikan mielestäni erinomaisesta ympäristöstä eli Käpylän Pallosta. Pelaajaura auttoi alussa, mutta olin aika hukassa. Voi tuntua hassulta, mutta alussa jo pelkästään rotaation suunnittelu harjoitteissa oli vaikeaa. Ei tätä pelaajana ollut ajatellut.

Monella ihmisellä on käsitys, että pitkän pelaajauran myötä tietäisi paljon lajista. Oma kokemukseni on, että näin se ei mene. Vaikka tiesin tietyllä pelipaikalla pelaamisesta jotakin, tällä asialla ei ollut valmentamisen kanssa mitään tekemistä.

Sain junioreissa rauhassa kokeilla asioita ja tehdä virheitä. Ristiriita oli välillä todella kiusallinen, kun ihmiset odottivat, että tiedän entisenä pelaajana paljon, mutta itse koin, että olin aivan hukassa.

Minulla on sekä KäPasta että HJK:sta pääsääntöisesti hyviä muistoja.

KäPassa pääsin todella hyvään porukkaan, 2001-syntyneisiin, jossa oli mahtava ryhmä: Abdi Mohamed valmentajana sekä Ben Pallas ja Miikka Nurmi taustoina.

Seuran valmentajat olivat pieni, mutta tiivis yhteisö. Muistan, että keskustelimme usein tuntikausia KäPan toimistolla aamutreenien jälkeen Abdin, Ossin (Virta), ”Apin” (Aleksi Piirainen), J-P:n” (Jussi-Pekka Savolainen) ja Juhan (Valla) kanssa

KäPassa resurssit olivat todella rajalliset. Esimerkiksi aamutreeneissä pallot olivat erilaisia ja risaisia. Monesta asiasta oli välillä pulaa.

Olen kiitollinen, että Erkki Valla otti minut HJK:hon vuonna 2016. Välillä toiminnassa tuli vaikeita tilanteita, mutta ”Eki” seisoi aina 100 %:sti tukena. Olen tästä ikuisesti kiitollinen.

HJK:ssa resurssit olivat aivan eri tasolla. Sain keskittyä täysillä valmentamiseen ja sain palkata avukseni kaksi tärkeää valmentajaa, Dmitriy Chydaykinin ja Oso Hautamon. Olosuhteet olivat erinomaiset.”

Tuomas Peltonen elokuussa 2011.
Tuomas Peltonen FC Hongan maalilla elokuussa 2011. Pelaajauran päätyttyä Peltonen on työskennellyt maalivahtivalmentajana. Kuva: Jussi Eskola.

Linjattomuus suurena ongelmana Suomessa – ”Kentällä toiminta oli todella kirjavaa”

”Molemmissa seuroissa, sekä KäPassa että HJK:ssa, ongelmana oli tietynlainen linjattomuus ja epämääräisyys. Seuroissa oli tehty hienot valmennuslinjat, mutta kentällä toiminta oli todella kirjavaa. Suunnitelmat toteutuivat vain osittain, ja toiminta oli todella henkilövetoista: joissakin joukkueissa valmennuslinja näkyi, toisissa joukkueissa ei.

HJK:ssa visiona oli olla paras pohjoismainen seura vuonna 2020. Jo vuonna 2016 näki, että tavoitteen saavuttaminen on linjattomuuden takia mahdotonta. Ihmiset vaihtuivat liian usein ja asioita kokeiltiin liikaa. Välillä kokeiltiin Ekkonoa, välillä jotakin muuta. Mistään prosessista tai linjasta ei voitu puhua.

Kulttuuri on todella iso kokonaisuus. Aspiressa pelaajille on todella iso asia, että he saavat pelata akatemiassa. Suomessa en aistinut pelaajista samanlaista ylpeyttä omasta seurasta. Näkyvät asiat, kuten hieno stadion tai valokuvat seuran käytävillä, ovat vain pieni osa kulttuuria.

Tunnen miesten ja poikien kilpajalkapallon, en ota kantaa nais- ja tyttötoimintaan tai harrastejalkapalloon. Jos puhutaan high performance -kulttuurista, Suomessa ollaan tästä todella kaukana. Ero on valtava. Tavoitteen pitää ohjata toimintaa. Jos tavoite on olla esimerkiksi Pohjoismaiden paras junioriseura, riman täytyy olla korkealla.

Ymmärretäänkö Suomessa, mitä on korkea vaatimustaso? Ymmärretäänkö huippupelaajakehityksen näkökulmasta pelaajalähtöisyys oikein?

Kuten esimerkiksi Sami Hyypiä Akatemiassa, myös Aspire Academyssa uskotaan holistiseen lähestymistapaan. Itse toiminta on kuitenkin kuin yö ja päivä, kaksi täysin erilaista maailmaa.

Olin hämmentynyt, kun luin SHA:n sivuilta jutun FC Lahden viime kauden valmennusprosessista. Hämmennyin siitä, kuinka paljon jutun mukaan vastuuta sysättiin pelaajille – jopa sellaisissa asioissa, joissa vastuuta ei voi siirtää. Lisäksi voidaan pohtia, mikä oli valmennusprosessin tulos, jos FC Lahti oli sarjassa kahdeksas. Aina pitää kysyä, missä ovat tulokset.

Kirjoituksen mukaan pelaajat osallistuivat FC Lahdessa esimerkiksi pelimallin ja harjoittelun määrittämiseen. Tässä ollaan mielestäni hakoteillä. Jos puhutaan high performance -toiminnasta, ihminen täytyy työntää epämukavuusalueelle. Kyse ei voi olla siitä, mitä pelaaja haluavat, vaan siitä, mitä pelaajat tarvitsevat. Nämä eivät ole aina sama asia.

Aspiressa ajatellaan, että holistisuus on pelaajien saamista tietoiseksi omasta prosessistaan. Meillä tehdään hyvin selväksi, että pelaajia valmennetaan harjoitteiden sisällä heidän yksilöllisten tavoitteidensa, individual objectives, kautta. Mutta pelaajat eivät todellakaan päätä näitä tavoitteita itse. Tavoitteista kyllä keskustellaan, mutta valmentaja on ammattilainen suhteessa pelaajaan.”

 

Vaikutteita monelta valmentajalta – ”Katsoin aluksi toimintaa suu auki”

”Kun ajattelen valmentajia, joilta olen saanut vaikutteita, nostan ensimmäisenä esille Jarkon (Tuomisto) nimen. Olemme edelleen yhteydessä viikoittain. Hän on aina auttanut. Varsinkin alkuvaiheessa lähetin hänelle jatkuvasti videomateriaalia treeneistäni. Jarkko on ollut ja on edelleen ylivoimaisesti tärkein tukihahmo.

Toinen tärkeä maalivahtivalmentaja kehitykseni kannalta on ollut Jyri Nieminen. Vaikka Jyri ja Jarkko toimivat yhdessä vaiheessa samassa ympäristössä, he ovat kaksi täysin erilaista persoonaa. Molemmilta saa erilaisia ajatuksia. Olen myös Jyrin kanssa yhä paljon tekemisissä.

Gert (Remmel) on opettanut minulle jalkapallosta ylipäänsä paljon. Koen, että hän ymmärtää todella syvällisesti jalkapalloa. Saan häneltä tälläkin hetkellä omaan maalivahtivalmentajan rooliini paljon ajatuksia. Gert on auttanut minua, todennäköisesti tiedostamattaan, ymmärtämään paremmin myös Aspiren metodia, koska lähestymistavoissa prinsiippien ja sub-prinsiippien kautta on paljon samankaltaisuuksia, vaikka itse valmennusprosessi on ihan erilainen.

Aspiressa olen oppinut valtavasti akatemian tekniseltä johtajalta Edorta Murualta sekä akatemian entiseltä mentor coachilta Unai Melgosalta. He mullistivat monessa asiassa ajattelutapani. Heiltä olen oppinut, mitä korkea, päivittäinen vaatimustaso on aidosti. Katsoin aluksi toimintaa suu auki.

Suomessa sain kuulla usein, että olin liian kova tai vaativa valmentajana, mutta täällä olin aluksi jotain täysin muuta. Täällä ytimessä ei ole se, mikä pelaajasta on kivaa, vaan se, miten pelaaja kehittyy.”

 

Maajoukkuetoiminnasta ja Palloliiton roolista – ”Tulosvastuun puute on valtava ongelma”

”Olin lokakuussa 2017 yhden viikon ajan U21-maajoukkueen mukana Georgiassa. Olin nuorten maajoukkueen valmennustiimin jäsen, mutta pesti päättyi, kun siirryin keväällä 2018 Aspire Academyyn.

Palloliitto on Suomessa sellainen keskeinen toimija, josta high performance -kulttuurin pitäisi valua alaspäin. Jos ajatellaan, että nuorisomaajoukkueissa pitäisi saada paras irti ja optimoida tulos, niin nykyinen tulosvastuun puute on valtava ongelma.

Niin kauan kuin Palloliitosta ja sen alaisista joukkueista puuttuu tulosvastuu, mistään maksimaalisesta suorittamisesta on ihan turha puhua.

Tulokset eivät ole kovinkaan paljoa muuttuneet, mutta silti samat ihmiset jatkavat lähes vuodesta toiseen. Oman toiminnan kyseenalaistaminen on todella vaikeaa, jos ulkoapäin ei tule ”inputia”. Näin voi käydä, jos samat ihmiset toimivat yhdessä vuodesta toiseen.

Myös Palloliitossa valmentajien pitäisi kilpailla keskenään. Pelaajathan kilpailevat kuitenkin koko ajan pelipaikoista.

Jos tulokset eivät tyydytä, valmentajia pitäisi vaihtaa kylmästi, vaikka kesken prosessin. Ymmärrän, että liitossa ei voida vaihtaa kaikkia ihmisiä jatkuvalla syötöllä, mutta paikat karsintaprosessien valmennustiimeissä pitäisivät mielestäni olla kilpailtuja positioita, joihin huippujalkapallojohtaja nimeää sillä hetkellä parhaat liiton kanssa sopimussuhteessa olevien joukosta. Näin toimitaan esimerkiksi Aspiressa ja Qatarin nuorisomaajoukkueissa.

Jos joukkue ei mene karsinnoista läpi, on ihan turha höpöttää mistään pitkäjänteisyydestä tai pelaajien kehittymisestä. On ihan selvää, että jollekin tulee paha mieli, mutta sitä on jalkapallo.

Jos epämukavuusalue ei ole läsnä, ihminen ei joudu repimään itsestään kaikkea irti. Aspiressa paine on koko ajan mukana toiminnassa. Aspiressa ajattelutapa on, että kun valmentajat ovat liikkeessä ja elävät epämukavuudessa, johtajat ovat onnistuneet työssään.

Voin sanoa, että minulla on hyvin epämukava olo lähes koko ajan. Mutta nautin siitä.

Sloganit ovat sloganeita ja ne pitää elää todeksi, mutta Asipire Academyssa sanotaan usein, että pyrkimyksenä ei ole enjoyment tai fun, vaan satisfaction. Sellainen tunne syntyy, kun joutuu oikeasti ponnistelemaan ja puskemaan eteenpäin. Tätä tunnetta halutaan synnyttää Aspiressa jo hyvin nuorissa pelaajissa sekä kaikissa valmentajissa.

Kasvu ja kehittyminen vaativat ristiriitoja, konflikteja ja kyseenalaistamista. Ei se niin voi mennä, että kehumme toisiamme ja jauhamme keskenämme, että ”teemme helvetin hyvää duunia”.

Tuntuu, että Suomessa ihmiset ovat jotain aikaisemman historiansa ja vanhojen saavutustensa takia. Ajatellaan, että jos valmentaja tai pelaaja on joskus voittanut kolme mestaruutta tai pelannut ulkomailla, hän olisi nykyjalkapallon asiantuntija. Tämä on ajatuksena täysin väärä.

Aspiressa kukaan ei ole hyvällä tavalla mitään. Täällä korkeankin profiilin toimijat joutuvat joka viikko perustelemaan, mitä tehdään ja miksi. Sillä ei ole merkitystä, ovatko he joskus esimerkiksi rakentaneet Athletic Bilbaon systeemin tai toimineet Valioliiga-joukkueen kapteenina.”

 

Kiinnostus Aspire Academya kohtaan syttyi – ”Kun näin, mikä muutos Jarkossa oli tapahtunut”

”Kun aloitin HJK:ssa päätoimisena valmentajana, ajattelin jo silloin, että haluan katsoa, mihin osaamiseni riittää.

Kun näin muutoksen, mikä Jarkossa oli tapahtunut Aspire Academyssa, halusin tietää lisää akatemian metodista.

Kun Jarkko oli lomallaan käymässä Suomessa, hän tuli katsomaan harjoituksiani Käpylän kuplahallille. Emme olleet tavanneet vuoteen. Treenien aiheena oli jokin tekninen suoritus. Valmentamisestani ei meinannut tulla mitään.

Jossain vaiheessa Jarkko kysyi, voisiko hän ottaa valmentamisesta kopin. Näin, miten hän alkoi tykittämään. Jarkko oli valmentanut minua neljä vuotta FC Hongassa, mutta hän ei ollut enää sama valmentaja.

Yksityiskohdat, rytmi ja tilanteen haltuunottaminen – katsoin Jarkon valmentamista ihaillen.

Utelin Jarkolta Aspiren toiminnasta ja pääsin viikoksi tutustumaan akatemian toimintaan. Päätin, että haluan ryhtyä työskentelemään samaan suuntaan.

Lähdin työstämään omaa metodiani Jarkon ja Jyrin tuella. Pommitin heitä videoilla ja pyysin kommentteja. Pystyin junioripuolella hiomaan ja kehittämään metodiani.

Olen Jarkolle ja Jyrille ikuisesti kiitollinen heidän tuestaan sekä HJK:lle siitä, että sain vapaasti rakentaa omaa valmentajaidentiteettiäni.

Jossain vaiheessa Jarkko tiedusteli, olisinko kiinnostunut valmentamaan Aspiressa. Hän tosin sanoi silloin, etten ole vielä valmis, mutta jossain vaiheessa tilaisuus kyllä tulee.

Syksyllä 2017 Jarkko soitti ja kertoi, että nyt voisi olla sopiva hetki. Hän oli jutellut Aspire Academyn maalivahtivalmennuksen johtaja Iñaki Ulloan kanssa. Minun piti lähettää 24 tunnin sisällä Aspireen video-CV:ni, josta ilmeni metodini.

Olin kuvannut kaikki harjoitukseni HJK:ssa ja KäPassa ja aloin tekemään klippejä. Olin viimeiset vuodet tietoisesti rakentanut metodiani Aspiren suuntaan, joten tiesin mitä tehdä.

Saman vuoden joulukuussa Ulloa soitti ja ilmoitti, että Aspire haluaa rekrytoida minut. Aloitin työt 1.4.2018 – useamman kuukauden paperiprosessin jälkeen.”

 

Valmentajan täytyy olla koko ajan valmis – ”Ympäristö on erittäin vaativa”

”Aspire Academy on kansallinen sisäoppilaitos, johon kootaan parhaat pelaajat Qatarin seuroista. Tavoitteena on kehittää pelaajia maajoukkueisiin. Henkilökunta on erittäin kansainvälinen, toimijoita on 30 eri maasta.

Ympäristö on valmentajalle erittäin vaativa ja hektinen. Mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia ei kannata tehdä. Erilaisesta kulttuurista tulevalle muutos oli shokki. Ainoa pysyvä osa on metodologia, kaikki muut asiat voivat muuttua hyvinkin nopeasti.

Aspiressa ajatellaan holistisesti. Tietyt asiat, kuten harjoitteet, valmennuskieli ja tapa käsitellä pelaajia, ovat pyhiä, eikä yksittäinen valmentaja voi vaikuttaa niihin. Näistä muodostuu isompi kokonaisuus kuin valmennusmetodi: learning culture. Toisaalta nähdään tärkeänä, että jokainen valmentaja valmentaa oman persoonansa kautta, mikä antaa mielestäni liikkumatilaa ja vapauttaa energiaa. Psykologi ja sosiologi ovat koko ajan valmentajien tukena. Valmentajia yritetään viedä jatkuvasti epämukavuusalueelle.

Täällä sanotaan valmentajille: ”You don’t need to be prepared, you need to be ready.” Mitä vain voi tapahtua milloin vain.

Ajatteluni Aspiressa on muuttunut kokonaan: alkaen siitä, miten rakennetaan pelimalli ja päättyen siihen, millainen on harjoitusprosessi ja miten pelaajia kehitetään.

Koko ajatus jalkapallosta rakentuu Aspire Academyssa prinsiippien ja sub-prinsiippien varaan. Ei ole mitään valmiita malleja. Prinsiippien tavoitteena on tuottaa tietynlaista käyttäytymistä kentällä. Tavoitteena on, että Aspiren pelaamisesta tunnistetaan aina tietyt pyrkimykset – identiteetti –, ei niinkään tiettyjä malleja.

Prinsiipit ja rakenne ovat aina läsnä kaikissa harjoitteissa. Vain tällä tavoin ne voivat siirtyä elävinä itse peliin. Meillä ei ole edes olemassa mitään Power Point -muotoista valmennuslinjaa tai pelimallia.

Pallollisessa pelaamisessa isoin ajatus on idea of progression. Tavoitteena on edetä aina, kun se on mahdollista. Struktuuri tulee säilyttää ja prinsiipit tapahtuvat sen sisällä. Ei meillä esimerkiksi laiturit seilaa taskuissa. Jos näin tapahtuu, pelaaja otetaan pois kentältä. Myöskään keskikenttäpelaaja ei käytännössä koskaan putoa toppareiden väliin.

Harjoitteet on rakennettu niin, että pelaajilla on tietyt pelitilat, joita heidän tulee hallita. Idea of progression -prinsiippi sisältää esimerkiksi sub-prinsiipin look far. Jos peliteolla on mahdollista voittaa linjoja, siihen tulee aina pyrkiä. Game is open or game is closed.

Kun harjoittelemme maalivahtien kanssa, teemme sitä pääsääntöisesti avoimessa ympäristössä. Referenssit tulevat pelistä. Maalivahdin on helppo katkaista esimerkiksi matala keskitys, jos tilanteeseen ei juokse yhtäkään pelaajaa. Mutta kun harjoituksissa tilanteeseen lisätään maalia kohti juokseva hyökkääjä ja puolustava pelaaja, tilanne ja toiminta on täysin erilaista, kun informaatiota pitää kerätä useasta eri kohteesta. Näin pyrimme kasvattamaan peliä havainnoivia ja ymmärtäviä pelaajia. Toki on tiettyjä toimintoja, joita harjoittelemme myös eristetymmin.

Näen, että tulevaisuuden maalivahtipelaamisessa korostuu kollektiivinen yhteistoiminta esimerkiksi maalinestopelaamisessa. Tässä on monissa ihan huipputasonkin joukkueissa vielä tekemistä. Kysymys on esimerkiksi siitä, miten maalivahti ja pelaajat rakentavat yhdessä peittoa.

Olennaista on se, mikä on tehokasta suhteessa joukkueen pelimalliin ja miten maalivahti ja muut pelaajat voivat toimia yhdessä tässä kontekstissa. Maalin peittäminen tai pelin avaaminen eivät huipullakaan joka paikassa vielä nivoudu maalivahdin ja kenttäpelaajien yhteistoiminnassa.

Näen paljon esimerkiksi sitä, että talvitauolla täällä harjoittelevissa huippujoukkueissa maalivahdit tekevät omaa juttua ja muu joukkue omaa juttua. En pidä tätä toimintamallia optimaalisena.”

 

Konflikteja treenikentällä ja kilpailua valmentajien välillä – ”Tavoitteena on kasvattaa pelaajien toleranssia”

”Kun valmentajat ovat kovia kentällä ja haluavat viedä pelaajia joka päivä äärirajalle ja sen yli, tavoitteena on kasvattaa pelaajien toleranssia, opettaa heitä selviytymään erilaisista tilanteista.

Varsinkin vanhempien pelaajien kanssa treeneissä tulee välillä konflikteja. Tärkeää on, että vuorovaikutus ei katkea, vaan pelaajan kanssa käydään tilanteen rauhoituttua läpi, mitä tapahtui ja miksi.

Myös valmentajapalavereissa on välillä voimakkaita konflikteja ja väittelyitä.

Samalla tavalla kuin pelaajien välillä, myös valmentajien välillä on kilpailua. Aspiressa on suuri valmentajapooli, josta valitaan valmentajat maajoukkueisiin, jotka ovat haluttuja paikkoja.

Kilpailu ei näy joka päivä, mutta on selvää, että valmentajat tavoittelevat parhaimpia pestejä. Valmentajat eivät välttämättä ole yhden ikäluokan kanssa koko vuotta. Valmentajia voidaan vaihtaa milloin tahansa.

Koen, että Aspiren organisaatio on ollut itselleni urheilullisesti erittäin oikeudenmukainen. Kun olen onnistunut, se on tunnistettu. Toisaalta olen ollut ikävissä tilanteissa ja saanut kuulla asiasta, jos en ole hoitanut optimaalisella tavalla jotakin hommaa.”

 

Akatemian arkea – ”Päivät ovat todella hektisiä”

”Harjoituksia on yksi tai kaksi kertaa päivässä. Toinen tärkeä kokonaisuus on valmentajien mentorointi. Treenejä pääsee milloin tahansa seuraamaan, mutta mentorointitilaisuudet tapahtuvat suljetuin ovin.

Osa holistista lähestymistapaa on, että pelaajien lisäksi jokaisella valmentajalla on oma kehitysprosessinsa käynnissä koko ajan. Mentoroinnissa mennään syvälle henkilökohtaisiinkin asioihin, ja kenellä tahansa on oikeus niin halutessaan puhua mistä tahansa. Luottamus on mentorointiprosessille elinehto. Siellä käsiteltyjen asioiden tulee jäädä vain ja ainoastaan huoneessa olijoiden tietoon. Mukana prosessia vetämässä ovat teknisen johtajan lisäksi myös akatemian psykologi ja sosiologi. Näitä hetkiä on joka päivä yksi ja paikalla ovat kaikki valmentajat.

Kerran viikossa on lisäksi methodology meeting, jossa käydään läpi metodia ja harjoitteita. Maalivahtiosasto tapaa myös kerran viikossa.

Päivät ovat todellisia hektisiä. Esimerkiksi viime vuoden tammikuun ja maaliskuun työskentelin joka päivä 10-15 tuntia ilman yhtäkään vapaapäivää osana karsintoihin valmistautuvan Qatarin U23-maajoukkueen valmennustiimiä sekä samaan aikaan vastavalittuna koordinaattorina mv-metodologiaa sekavan ajanjakson jälkeen yhtenäistäen. Aika menee nopeasti ja prässi on kovaa. Täällä paine on koko ajan läsnä.

Akatemiassa painotetaan koko ajan, että ainoa asia, mikä kiinnostaa suhteessa pelaajaan, on se, kehittyykö pelaaja vai ei. Ajattelen itse, että tietty etäisyys pelaajan ja valmentajan välillä on tärkeää. Valmentajan täytyy välillä tehdä koviakin ratkaisuja. Jos suhde pelaajaan on liian läheinen ja pelaaja hakee vaikeina hetkinä koko ajan valmentajalta hyväksyntää, valmentajan voi olla vaikea siirtää tunteet syrjään. Ei ole tervettä roikottaa pelaajaa esimerkiksi ykkösmaalivahtina valmentajan ja pelaajan välisen suhteen takia. Pelaajille täytyy osata opettaa myös pettymyksiä.

Jos pelaaja esimerkiksi myrkyttää joukkuetta, hänet siirretään takaisin omaan seuraan harjoittelemaan. Yhteys pelaajaan ei kuitenkaan koskaan katkea kokonaan. Pelaaja voi jossain vaiheessa päästä takaisin akatemiaan, jos hän osoittaa olevansa valmis muuttamaan toimintaansa.

Esimerkiksi U19-maajoukkueesta laitoimme syksyllä neljä avauskokoonpanon pelaajaa ulos kaksi viikkoa ennen karsintaturnausta. Ovi ei kuitenkaan sulkeudu kokonaan. Onnistuneiden karsintojen jälkeen kaksi pelaaja on mukana käynnissä olevassa valmistautumisprosessissa kohti Aasian lopputurnausta. Prosessi ei voi tapahtua yksittäisen pelaajan ehdoilla. Kaiken tulee perustua identiteettimme mukaiseen toimintaan.”

 

Unelmien toteutumisen tukijana – ”Parasta suunnitelmallisuutta on elää hetkessä”

”Haluaisin olla koko ajan ympäristössä, jossa pystyn kehittymään. Ympäristön pitää haastaa minua. En näe muuten järkeä valmentaa.

Olen Aspiressa oppinut, että on turha suunnitella asioita pitkälle. Lyhyessä ajassa voi tapahtua paljon. Parasta suunnitelmallisuutta on elää hetkessä.

Muistan, kun suoritin Suomessa UEFA Goalkeeper A -kurssia, Antti Niemi kysyi, missä osallistujat tarvitsevat apua. Suurin osa vastasi, että heillä on vaikeuksia tehdä vuosikelloa, isoa kuvaa, mitä täytyy tehdä vuoden aikana. Taisin itsekin vastata jotakin tällaista.

Nykyään ajattelen aivan eri tavalla. Pelaajakehitysprosessi on hyvin aaltoilevaa. On ihan päätöntä suunnitella, mitä teen pelaajien kanssa marraskuussa. Tärkeintä on ajatella, mitä pelaajat tarvitsevat tällä hetkellä ja miten voin reagoida siihen juuri nyt.

Haluaisin toimia ympäristössä, joka toteuttaa high performance -kulttuuria. Suomessa ajatellaan usein, että on hyvä, että valmentajalla on opettajatausta. Voi siitä olla hyötyä, mutta mielestäni opettaja-ajattelu ei kuitenkaan sovellu high perfomance -toimintaan parhaalla mahdollisella tavalla. Nuoren täytyy itse todella haluta tällaisen toiminnan piiriin, sillä siinä mennään koko ajan ihan äärirajoilla ja niiden yli. Ympäristö voi olla todella haastava ja raadollinen. Kun puhutaan harrastustoiminnasta, asia on tietysti eri.

Koen, että valmentaminen on kehittänyt minua myös ihmisenä ja perheenisänä. Saan valmentamisesta ja kehittymisestä nautintoa.

Valmennan, koska saan auttaa nuoria ihmisiä toteuttamaan unelmia. Saan tästä isoja tyydytyksen hetkiä. Minulla tulee hyvä olo, kun näen, että nuori pelaaja on motivoitunut tekemään todella paljon töitä unelmiensa eteen, ja saan olla mukana siinä prosessissa nostamassa rimaa koko ajan korkeammalle.”

 

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

”Suomalainen valmennus ja valmennuskeskustelu oli kuin taistelukenttä, jossa oli kaksi leiriä” – Omin sanoin urheilufilosofi ja juniorivalmentaja Jyri Puhakainen

Jyri Puhakainen, 57, on lappeenrantalaisen LAUTP ry:n valmennuspäällikkö, entinen jalkapalloilija ja filosofi.

Puhakainen kirjoitti vuonna 1995 Suomen ensimmäisen liikunnan ja urheilun filosofiaa käsittelevän väitöskirjan. Väitöskirjan nimi oli Kohti ihmisen valmentamista. Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta.

Puhakaista pidettiin 1990-luvulla toisinajattelijana ja kriitikkona, joka haastoi aikakauden vallitsevaa käsitystä valmentamisesta. Vuonna 1999 hän kirjoitti yhdessä jääkiekkovalmentaja Alpo Suhosen kanssa teoksen Valmentaja ja filosofi. Puhakaisen tuotantoon sisältyy useita lasten liikuntaa ja urheilua käsitteleviä teoksia.

Puhakainen on toiminut juniorivalmentajana lähes 20 vuotta. Viimeiset vuodet hän on työskennellyt valmennuspäällikkönä noin 300 pelaajan LAUTP:ssa.

Tässä haastattelussa filosofian tohtori ja jalkapallovalmentaja Jyri Puhakainen avaa ajatuksiaan valmentamisesta, urheilusta ja pelaajakehityksestä.


 

Jalkapalloilijasta filosofiksi – ”Se oli suurten valmentajapersoonien aikaa”

”Pelasin ensimmäiset pelini Lauritsalan Työväen Palloilijoiden pyörittämässä kaupunginosaliigassa. Kuljin LauTP:n junioripolun 8-9-vuotiaasta aikuisikään saakka.

Yksi valmentajista oli Juhani PartanenHän oli LauTP:n silloisen menestyksen luoja ja tartutti jalkapalloinnostuksen. Monet pelaajat, jotka ponnistivat LauTP:sta SM-sarjaan asti, olivat Partasen valmentajakoulun kasvatteja.

Siirryin LauTP:sta Kuusysiin. Myöhemmin pelasin myös Tampereella, Mikkelissä ja Seinäjoella. Noin puolet peleistäni olivat SM-sarjapelejä ja puolet divisioonapelejä.

Pelaajaurani tähtihetket olivat Kuusysissä vuonna 1986. Voitimme Suomen mestaruuden ja pelasimme Steaua Bukarestia vastaan Euroopan cupin puolivälierissä. Monesti unohtuu, että suomalainen joukkue selvisi kahdeksan parhaan joukkoon liigassa, joka vastaa nykyistä Mestareiden liigaa.

Muistelen lämmöllä pelaaja-aikojeni valmennuskulttuuria. Se oli suurten valmentajapersoonien aikaa. Pääsin toimimaan hienojen ihmisten kanssa. Esimerkiksi Kuusysissä valmentajana oli Keijo Voutilainen, LauTP:ssa Pekka Kokko sekä TPV:ssä ja Ilveksessä Markku Wacklin.

Valmentajissa näkyi käsityöläismaisen valmennuskulttuurin aika. Heillä ei ollut vielä informaatioyhteiskunnan painolastia tiedon muodostamisessa.

Valmentajat olivat ”vanhan liiton miehiä”. Esimerkiksi Voutilainen tokaisi kerran, että: ”Hän ei mitään useamman sivun taktiikkapiirroksia tee. Ainoat kuviot tulevat klubiaskin kanteen!”

1980-luvun valmentamista pitää arvioida sen ajan kriteereillä. Valmentajat olivat varmasti yhtä hyviä omana aikanaan kuin me olemme tänä päivänä. Historiallinen vertailu eri aikakausien välillä on hölmöä.

Kun pelasin Tampereella vuonna 1988, pääsin opiskelemaan yliopistoon. Opiskelin aluksi hallintotieteitä, mutta vaihdoin nopeasti filosofiaan.

Filosofiassa kiinnosti pyrkimys mennä ”juurille saakka”, ytimeen. Monesti ajatellaan, että filosofia on hirveän korkealentoista. Itselleni filosofia merkitsee tiedon järjestelmällistä hävittämistä, jotta voidaan löytää olennainen sisältö ja olennaiset rakenteet ymmärtämisen kannalta.

Minua kiinnosti alusta asti filosofian yhteys käytäntöön ja valmentamiseen. Tampereella oli perustettu liikunnan filosofian tutkimusyksikkö, joka tutki liikunnan ja urheilun filosofista perustaa.

Olin lopettelemassa pelaajauraani, kun aloitin väitöskirjatyötä. Tutustuin tarkemmin psykologi ja filosofi Lauri Rauhalan ajatteluun ihmiskäsityksestä. Pohdin, miten käsitys ihmisestä kokonaisuutena soveltuisi valmennustoimintaan.

Ajatukseni vahvistui, että ihmisen kokonaisuuden ymmärtäminen on valmennuksessa tärkeää.”

 

Kritiikkiä mekanistiselle valmennusperinteelle – ”Ihmiskäsitys oli liian kapea-alainen”

”Pelaaja-aikoinani henkisen valmennuksen asiat eivät olleet kovinkaan paljoa esillä. Minua innosti kokonaisvaltaisen näkemyksen tuominen valmennusajatteluun ja -keskusteluun.

Halusin yhdistää liikuntafilosofista perustaa ja Rauhalan ajatuksia omiin käytännön kokemuksiini pelaajana. Pyrkimyksenäni oli koko ajan viedä filosofiaa käytäntöön ja elämään.

Väittelin tohtoriksi vuonna 1995. Väitöskirjaani sisältyi kattavaa pohdintaa suomalaisen urheiluvalmennuksen taustasta ja perinteestä.

Samalla halusin tuoda esille sitä, että ihminen on kokonaisuus, jossa on tajunnallinen ja kehollinen puoli, jotka kietoutuvat ihmisen elämäntilanteeseen. Ympäristö ei ole ulkopuolinen tekijä, joka yhtäkkiä vain tulee ympärillemme.

Ihminen ei lopu ihokuoreen, vaan elämäntilanne on keskeinen osa ihmistä, ja henkilökohtainen kehityshistoria on jokaisella yksilöllistä.

Arvostelin väitöskirjassani voimakkaasti sen ajan mekanistista valmennusperinnettä. Suomalainen urheiluvalmennus oli rakentunut pitkälti fysikaalis-biologiseen käsitykseen ihmisestä. Lähes kaikki tutkimustyö Jyväskylässä, pitkälti hiihto- ja yleisurheiluperinteestä johtuen, lähti tästä kulmasta.

Valmennusperinteessä oli kyse suoritus- ja tuloskunnon optimoinnista, mikä ei huomioinut mitenkään ihmistä tajunnallisena olentona ja kokonaisuutena. Suomalainen valmennustraditio oli kiinnittynyt yksilölajeihin, joissa suorituksen rakenne on yksinkertaisempi kuin esimerkiksi jalkapallossa.

Ihmiskäsitys oli liian kapea-alainen. Se näkyi esimerkiksi sen aikaisessa alppimaja-keskustelussa ja myöhemmin doping-teemassa.”

Jyri Puhakainen
Filosofi Jyri Puhakainen osallistui 1990-luvulla aktiivisesti julkiseen keskusteluun suomalaisesta valmennuskulttuurista. Kuva: Helsingin Sanomien arkisto, 28.5.1994.

 

Taistelukenttä – ”Tänne ei mitään Suhosen, Dettmannin ja Puhakaisen yliopistoa perusteta!”

”1990-luvulla aseteltiin syvät vedenjakajat. Olin itse silloin vielä nuori mies. Suomalainen valmennus ja valmennuskeskustelu oli kuin taistelukenttä, jossa oli kaksi leiriä.

Oli vanha valta, jyväskyläläinen traditio, jonka piirissä ajatus oli, että ”mitäköhän valmennuksesta tulisi näillä Puhakaisen opeilla”. Toista leiriä voisi sitten kutsua Alpo SuhosenHenrik Dettmannin ja Puhakaisen leiriksi. Leirien välillä oli kovia sanallisia yhteydenottoja valmennnuksesta ja sen sisällöstä.

Muistan, kuinka 1990-luvun loppupuolella valmennuksen parissa oli innostusta uudistaa toimintaa ja viedä sitä kohti ihmisen ymmärtämistä. Suomen ammattivalmentajaopistolla Vierumäellä oltiin suunnittelemassa uutta koulutuskokonaisuutta, jota minun oli tarkoitus vetää.

Asia eteni, mutta yhtäkkiä hanke torpedoitiin. Myöhemmin kuulimme Suhosen kanssa, että muun muassa urheiluopiston rehtori Tapani Ilkka ja Kalervo Kummola olivat sanoneet, että: ”Tänne ei mitään Suhosen, Dettmannin ja Puhakaisen yliopistoa perusteta!”

Luennoin näihin aikoihin filosofiasta paljon eri julkisissa ja yksityisissä organisaatioissa ympäri Suomea.

Moni ihminen on tullut nykyään sanomaan, että olimme silloin kauan aikaa sitten aikaamme edellä. Alpo (Suhonen) sanoi jo silloin, että kirjoissani on lukemista ainakin 30 vuodeksi.

Koen, että olemme nyt siinä pisteessä, että ajatusta ihmisen valmentamisesta ei enää vastusteta, vaan se on itsestäänselvää. 1980- ja 1990-luvuilla aika ei ollut vielä kypsä, vaan sen ajan kamppailut piti käydä. Kulttuurinmuutos on aina hidasta. Ensin pää lyödään lyttyyn, mutta lopulta ajatus kirkastuu riittävän monelle.

On ollut kiva havaita, että kokonaisvaltaisen valmennuksen periaate, joistakin ylilyönneistä huolimatta, on nykyään monelle itsestäänselvä asia. Tämä näkyy myös valmentajakoulutuksissa.”

 

Juniorivalmennuksen pariin – ”Veri veti jalkapalloon, mutta filosofia elää käytännössä”

”Palasin Tampereelta Lappeenrantaan vuonna 1999. Päädyin juniorivalmennuksen pariin 2000-luvun alussa, kun oma poikani aloitti pelaamista. Lappeenrannassa pelattiin edelleen Etelä-Karjalan korttelisarjaa – samalla tavalla kuin omina juniorivuosinani.

Huomasin, että filosofia jäi koko ajan enemmän taustalle. Valmentamisen maailma oli mielenkiintoinen ja jalkapallo syrjäytti filosofiaa. Voi sanoa, että pääsin unelmatyöhöni. Veri veti jalkapalloon, mutta filosofia elää käytännössä, arjen teoissa ja toimissa. Ei se filosofia mihinkään ole kadonnut.

Kun olin juniori, LauTP:sta kasvoi useita liigatason pelaajia. Itseni lisäksi esimerkiksi veljeni Harri ja SakuMiikka Multaharju ja Mikko Manninen ovat seuran kasvatteja. Olen halunnut valmentajana antaa takaisin yhteisölle, jolta olen saanut paljon. Se on minulle iso ja tärkeä asia.

Työsuhteeni LAUTP:ssa alkoi vuonna 2007. Olin ensin osa-aikaisena junioripäällikkönä ja sen jälkeen valmennuspäällikkönä.

Omassa valmennustoiminnassani toimivan ihmisen ajatus ja epäolennaisen informaation hävittäminen ovat keskeisiä periaatteita. Mitään puolta ihmisestä ei suljeta pois. Myös valmentaja on kokonainen.

Käsitys siitä, mitä olemme, mihin pyrimme ja mitä menetelmiä meillä on käytössä, on olennainen. Se auttaa pääsemään prosessissa alkuun. Jos yksityiskohtia on liikaa, tämä ei onnistu.”

 

Oman pelin paradigma vai pelin paradigma? – ”Minun malli on toimivan ihmisen malli”

”Kun jalkapallosta puhutaan pelinä, minua ärsyttää ”oman pelin paradigman miehet ja naiset”. Itse ajattelen, että on vain yksi peli, jota molemmat joukkueet pelaavat suhteessa toisiinsa.

Jalkapallo on systeeminen kokonaisuus, jossa pelkkä tieto ja informaatio ei riitä. Jalkapallovalmentajana toimiminen on läsnäoloa, tuntumaa ja toimintaa hetkessä. Valmentaja voi olla toiminnassa mukana koko sielullaan ja ruumiillaan.

Ymmärrän ja hyväksyn, että kognitiivinen valmennusmalli on vahvasti mukana jalkapallossa.

Oma mallini on kuitenkin enemmän toimivan ihmisen malli. En ole esimerkiksi nähnyt yhtään kapellimestaria, joka ei elä musiikkia täysillä. Tai näyttelijää, joka ei yrittäisi olla sisällä roolissaan. Samalla tavalla ajattelen, että valmentamisessakin on kyse välittämisestä. Valmentaja on suunnannäyttäjä.

Miten välitämme pelistä, pelaajasta ja pelin lopputuloksesta? Miten välitämme pelin aikana pelaajille tunteen, että he eivät ole yksin? Miten välitämme pelaajille puoliajalla, mikä on suunta?

Jos ajattelen LAUTP:n toimintaa, niin toimintamme ei olisi tällä tasolla, jos siinä ei olisi mukana vahvaa tunne-elementtiä. Valmentaja on yhdessä joukkueen kanssa tekemässä ja kulkemassa samaan suuntaan.

Tiedollisen valmentamisen rajat ja ehdot pitäisi tuntea paremmin. Tietäminen pitäisi viedä loppuun saakka. Valmentajat ovat joutuneet tiedon maailmaan ilman kriittisiä välineitä ymmärtää, tulkita ja käsitellä tietoa. Ei tieto ole mikään kivikasa, jota rakennetaan kivi kiveltä.

Kaikessa toiminnassa pitää olla selkeä päämäärä ja rakenne, joka palvelee päämäärän saavuttamista. Lisäksi tarvitaan ymmärrystä siitä, miten rakenne tukee ajallisena ilmiönä päämäärää.

Suomessa otetaan käyttöön kaiken maailman menetelmiä ja luullaan, että niillä asiat ratkeaa. Enemmän pitäisi kuitenkin opettaa ymmärtämään ja ajattelemaan.”

 

Suunnanmuutos LAUTP:ssa – ”Kun Sakun kanssa aloitettiin, niin vanhimmat pelaajat olivat 10-vuotiaita”

”Seura, jossa kasvoin, oli Lauritsalan Työväen Palloilijat, LauTP. Seura ajautui vuosien kuluessa taloudelliseen vaikeuksiin ja se yhdistyi LaPan kanssa FC Lappeenrannaksi. Nykyinen LAUTP ry perustettiin vuonna 1993 jatkamaan LauTP:n perinteitä.

LAUTP on pieni kyläseura Lauritsalassa. Kun lähdin seuran toimintaan mukaan valmentajana, LAUTP tarjosi haastetason toimintaa. Pelaajien välillä oli isoja eroja. Seurassa ei ollut halua viedä toimintaa tavoitteellisempaan suuntaan.

Halusin pikkuhiljaa tuoda seuraan ajatusta, että voisiko meillä olla mahdollisuuksia johonkin muuhun. Näkemykset eivät heti ottaneet tuulta alleen, sillä esimerkiksi junioripäällikkö painotti enemmän harrastetoimintaa. Seuran sisällä syntyi konflikteja: oli harrastenäkökulmaa ajaneet ja tavoitteellisen toiminnan kannattajat.

Lopulta junioripäällikkö lähti ja perusti oman seuran vuonna 2014. Noin sata pelaaja seurasi perässä.

LAUTP:hen jäi kuusi joukkuetta. Kun Sakun kanssa aloitimme uutta juttua, niin vanhimmat pelaajat olivat 10-vuotiaita.

Perusidea oli alusta saakka, että haluamme tehdä tavoitteellista toimintaa, josta aikaisempi seura LauTP oli aikaisemmin tunnettu. Halusimme luoda laadukkaan jalkapalloympäristön, joka tarjosi hyvän koulun myös elämään.

Emme ajatelleet Sakun kanssa, että tuotamme huippupelaajia. Meille tärkeintä on hetki, jolloin lapset elävät jalkapalloelämää.

Halusimme luoda niitä hetkiä, joita LauTP:ssa oli aikaisemmin: joukkueet pelasivat Suomen suurimpia seuroja vastaan ja yhteisöllisyys oli koko ajan läsnä.

Monet näkevät minussa vain sellaisen puolen, että ”vitsi, kun tuo Puhakaisen äijänretale huutaa ja riehuu tuolla kentällä”. He eivät näe kaikkea muuta jalkapalloelämää pelin ulkopuolella – sitä kokonaisuutta, kun valmentaja laskee leikkiä pelaajien kanssa, tanssii heidän kanssaan ja nauraa yhdessä joukkueen kanssa.

Pelaajalle voi olla pelitilanteessa vaativa, sillä he tietävät kokonaisuuden ja osaavat asettaa kyseisen hetken kontekstiin. Moni ei tiedä sitä, että olen ollut LAUTP:n pelaajien kanssa vuosien ajan siitä lähtien, kun he ovat olleet 5-vuotiaita. Tunteiden ilmaisu kuuluu jalkapalloon ja se on osa pelaajien ja valmentajien välistä historiaa.”

Puhakainen
LAUTP:n 2009-syntyneet Helsinki Cupissa vuonna 2019. Valmennuspäällikkö Jyri Puhakainen kuvassa kolmas vasemmalta. Kuva: LAUTP.

Pelaaminen ja voitosta kamppaileminen isossa osassa – ”Peli on eräänlainen master coach, se asettaa kysymykset”

”Yksi keskeinen toiminnallinen lähtökohta on, että pelaamme LAUTP:ssa paljon. Valmennus on pelaamista, harjoittelua ja toiminnan kokonaisuuden arviointia.

Pelejä tulee noin 80-100 vuodessa. Pelit motivoivat ja vievät meitä kohti ydintä. Peli on keskeinen elementti, joka ohjaa meidän tekemistä. Se on kaiken muun tekemisen ehto.

Peli on eräänlainen master coach. Tämä ei ole missään nimessä valmentamisen väheksymistä. Peli itsessään haastaa, asettaa kysymykset, osoittaa missä olemme hyviä ja pakottaa tekemään tiettyjä asioita. Peli on oppimis- ja kehittymisympäristö, jossa valmennuksella on iso merkitys.

Pelissä on kyse samantyyppisestä asiasta kuin liikenteessä ajamisessa eli sopeutumisesta toimintaympäristöön. Ihminen on sopeutuva olento, ja monia ihmisen toimintoja voidaan ymmärtää nimenomaan sopeutumisena ja itsesäätelynä.

Valmennuslinjassamme lukee, että ”opeta pelaaja kunnioittamaan peliä ja kamppailemaan aina voitosta”.

Uskomme vahvasti siihen ajatukseen, että peli on kahden joukkueen välinen kilpailu, joka ratkaisee joukkueiden keskinäisen paremmuuden. Tämä on jalkapallo-ottelu ydin. Jos se viedään pois toiminnasta, niin silloin emme ole enää mukana pelissä.

Joku voi kysyä, että pitääkö myös junioreiden kilpailla voitosta ja eikö tärkeintä ole pelaajakehitys. Eivät nämä asiat poissulje toisiaan.

Koko jalkapallon funktionaalisen järjestelmän ydin on voitosta kamppaileminen. Jos tästä ytimestä ei lähdetä liikkeelle, niin silloin joudutaan hankalalle maaperälle arvioimaan, täyttyykö pelissä pelaajakehityksen kriteerit vai ei.”

 

Toiminta opettaa – ”Metodi pitää johtaa tilanteesta”

”Valmennusajatteluuni on vaikuttanut kaikkein eniten se toiminta, jota tehdään. Ei ole olemassa mitään tiettyä yhtä metodia. Metodi pitää johtaa tilanteesta, eikä päinvastoin.

Minulle yhteisö on todella tärkeä. Jos LAUTP:ssa ei olisi Sakua, muita tärkeitä valmentajia, seurajojo Janne Kemppiä ja koko seurayhteisöä, niin aika yksin tässä olisi omien juttujen kanssa.

Näkemykset sekoittuvat sekalaisessa kuorossa. Vaikka olemmekin Sakun kanssa saman veljessarjan kasvatteja, välillämme on eroja toiminnassa ja asioiden hahmottamisessa. Olemme päätyneet sellaiseen työnjakoon, jossa toinen keskittyy läsnäoloon ja pelaajien ohjaamiseen, ja toinen katsoo kokonaisuutta. Vaihdamme näitä rooleja eri peleissä. Tämä on toiminut hyvin.

Voimme puhua eri teorioista ja metodeista, mutta meidän seurassamme kaiken toiminnan lähtökohtana on ollut, että emme pääse eteenpäin, jos kentällä ei ole osaavia toimijoita. Huomasimme pian, että toiminta ei kehity, jos valmennuspäällikkö ei ole itsekin kentällä. Emme voi olettaa, että pelaajan isä, joka tulee valmentajaksi, voi ymmärtää lajista vielä paljoakaan istumalla vain Palloliiton koulutuksissa. Valmentaminen on pitkälle persoonaan sidottua taitokulttuuria.

Meille on tärkeää, että näemme koko ajan, mikä on tilanteemme suhteessa kansalliseen tasoon. Jokaisen LAUTP:n joukkueen ohjelma rakennetaan niin, että siinä on kovia pelejä muita suomalaisia joukkueita vastaan.”

Valmentaja ja urheilufilosofi Jyri Puhakainen tammikuussa 2020. Kuva: SJK-juniorit.

Palloliiton rooli? – ”Liiton aika massiivisena organisaationa on ohi”

”Omasta näkökulmastani Palloliitto on organisaatio, joka on maatalous- ja teollisuusyhteiskunnan tuote. Liitto on syntynyt ajanjaksoon, jolloin tieto ei ollut vielä kaikkien saatavilla.

Tänä päivänä, kun kaikki informaatio on helposti saatavilla, voidaan kysyä, mikä Palloliiton rooli oikein on. Mitä varten liitto on olemassa? Mihin tarvitsemme liittoa?

Itse näen, että liiton pitäisi keskittyä lähtökohtaisesti aikuisten ja nuorten maajoukkuetoimintaan sekä kilpailutoiminnan järjestämiseen. Muita rooleja liiton pitäisi miettiä hyvin tarkasti.

Seurakehittäminen ja valmentajakoulutus ovat toimintoja, jotka seurat voisivat hoitaa itse. Nyt ollaan samanlaisen ongelman edessä kuin silloin, kun kirjoitin väitöskirjaani Kohti ihmisen valmentamista. Liiton organisaatio sopii huonosti jälkiteollisen yhteiskunnan luonteeseen.

Vaikka seurat hoitavat monia asioita itse oman toimintalinjansa mukaisesti omassa toimintaympäristössään, ne yrittävät silti tyydyttää niitä tarpeita, joita Palloliitto organisaationa asettaa. Pitää tehdä ”sitä, tätä ja tota” alkaen laatujärjestelmästä ja valmentajien lähettämisestä liiton koulutuksiin.

Palloliiton aika massiivisena organisaationa on ohi. Liiton toiminnan uudelleenarviointi olisi erittäin tärkeää. Jalkapallokulttuuri tarvii rinnakkaisia ääniä ja kilpailevia ideoita, jotka haastavat monopolia. Yhdenmukaisen totuuden aika on ohi.”

 

Tavoitteena toimintakulttuurin vahvistuminen – ”Parasta pitkäjänteisyyttä on intensiivinen lyhytjännitteisyys”

”Minulle on tärkeää, että kun uusi pelaajasukupolvi astuu lajin maailmaan, kaikki lähtee hyvin liikkeelle.

Haluan, että toimintakulttuuri vahvistuu LAUTP:ssa koko ajan. Kun olen toiminut pitkään 2006-2009-syntyneiden pelaajien kanssa, odotan näkeväni, mihin pelaajien tiet vievät.

Katseeni on kuitenkin koko ajan nykyhetkessä. Alpo (Suhonen) sen minulle kerran sanoi: ”Parasta pitkäjänteisyyttä on intensiivinen lyhytjännitteisyys.” Haluan keskittyä hetkeen ja miten siinä toimitaan.

Tavoitteeni liittyvät ennen kaikkea siihen, että saisin elää mahdollisimman pitkään jalkapalloelämää näiden lasten kanssa. En pyri mihinkään tiettyyn rooliin, esimerkiksi miesten joukkueen valmentajaksi tietylle tasolle. Se aika on jo ohi. Toimintaympäristöni on tällä hetkellä hyvä, eikä minulla ole halua lähteä muualla.

Vaimoni on sanonut, että olen jalkapallovalmentajana valinnut vapaaehtoisen köyhyyden. Olen vastannut, että olen ottanut sen mielelläni vastaan.”

 


Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

Omin sanoin -juttusarjan aikaisemmat osat:

 

 

Suunnanmuutos-videosarja: Painavaa puhetta juniorijalkapallosta

Suunnanmuutos-jalkapalloblogi julkaisee kevään ajan videosarjaa, jossa suomalaiset jalkapallovalmentajat ja muut toimijat kertovat ajatuksiaan ajankohtaisista aiheista.

Videosarjan teemat liittyvät juniorijalkapalloon, valmennukseen ja pelaajakehitykseen. Pääset katsomaan videoita klikkaamalla alla olevia linkkejä.

Osa 1: Jalkapallovalmentajaksi ulkomailla?, vieraana Gert Remmel

Osa 2: Nykyjalkapallon vaatimukset?, vieraana Gert Remmel

Osa 3: Pelinavaaminen ja pallonhallinta, vieraana Jarkko Tuomisto

Osa 4: Suomesta jalkapalloyhteiskunta?, vieraana Gert Remmel

Osa 5: Kuinka nostaa lasten valmennuksen tasoa?, vieraana Pertti Kemppinen

Osa 6: Nuorten valmentamisen erityispiirteet?, vieraana Pertti Kemppinen

Osa 7: Valmentajan johtamiskäyttäytyminen ja kommunikointi, vieraana Joonas Rantanen

Osa 8: Mikä ihmeen Ekkono-metodi?, vieraina Aleksi Lalli ja J-P Savolainen

Osa 9: Valmentaja toimintakulttuurin välittäjänä – Case FC Honka U17, vieraana Riku Paularinne

Osa 10: Minäpystyvyys ja henkinen valmennus juniorijalkapallossa, vieraana Kimmo Eronen

Screenshot 2019-06-17 at 15.54.32