Vieraskynä: Vastine kirjoitukseen ”Manifesti jalkapallotaidon puolesta”

Aleksi Piirainen ja Jussi-Pekka Savolainen kirjoittivat Suunnanmuutos -jalkapalloblogissa 13.8.2019 kirjoituksen ”Manifesti jalkapallotaidon puolesta”. Kirjoituksessa on ansiokkaasti määritelty jalkapallotaitoa tietystä näkökulmasta. Samaan aikaan kirjoituksessa on sekoitettu osittain käsitteitä, joiden ymmärtäminen on oleellista taidon ymmärtämiseksi. Koska kirjoituksessa pyritään avaamaan jalkapallossa tarvittavia jalkapallotaitoja, keskityn tässä avaamaan motoristen taitojen ja niiden oppimisen kannalta oleellisia periaatteita ja niiden vaikutusta jalkapallotaidon käsitteeseen.

Keskustelussa taidosta tehdään usein eroa perusliikkumistaitojen ja peruspelitaitojen välille. Perusliikkumistaitoihin lukeutuvat liikkumis-, välineenkäsittely- ja tasapainotaidot. Tähän kuuluu siis käytännössä myös kyky käsitellä palloa pelikontekstin ulkopuolella. Peruspelitaitoihin kuuluu ymmärrys pelin perusperiaatteista ja kyky toteuttaa niitä. Näiden kahden osa-alueen väliin on turha pyrkiä rakentamaan kuilua. Ne täydentävät toisiaan ja näin ollen toisen osa-alueen kehittäminen vaikuttaa myös toisen osa-alueen hallintaan (Smith 2016).

 

Mikä on motorinen taito?

Motoriselle taidolle on useita määritelmiä. Käytän tässä Magillin (2011) määritelmää:

”Motorinen taito on taito, joka vaatii vapaaehtoista kehon ja/tai raajojen liikettä tavoitteen saavuttamiseksi.”

Koska jalkapallossa on kyse erilaisten liikkeiden suorittamisesta, voidaan jalkapallossa tapahtuvat suoritukset määritellä motoristen taitojen toteuttamiseksi.

Constraints-Led Approach -mallissa, jota myös Piirainen ja Savolainen avasivat havainnointi-toiminta-syklin osalta, taito nähdään suorituksena, joka tapahtuu aina tietyssä viitekehyksessä. Yksilö, ympäristö ja tehtävä luovat oleelliset rajoitteet suorittamiselle. Rajoitteiden perusteella pelaajat toteuttavat havainnointi-toiminta -sykliä. Koska yksilön ominaisuudet ovat yksi oleellinen osa rajoitteita, on erittäin kyseenalaista olla puhumatta myös yksilötaidoista, vaikka jalkapallotaito voi ilmetä vain vuorovaikutuksessa muiden pelaajien kanssa. Pelaaja, joka ei kykene potkaisemaan 50 metrin syöttöä, ei tule valitsemaan tätä suoritusta, vaikka se olisi pelaamisen kannalta tehokkain valinta. Pelaajan henkilökohtainen motorinen kapasiteetti toimii siis rajoitteena optimaaliselle pelaamiselle.

CLA_kuvio
Kuvio 1: Constraints-Led-Approach Davidsin, Buttonin & Bennetin (2008) mukaan. Otettu Timo Jaakkolan luentosarjasta (2018): Liikuntataitojen oppiminen ja taitovalmennus.

 

Miten motorista taitoa opitaan?

Jotta voimme ymmärtää, mitä motorisen taidon oppiminen on, meidän on ensin määriteltävä se. Käännyn Schmidtin & Leen (2005) puoleen, joiden mukaan motorisen taidon oppiminen on:

Harjoittelun tai kokemuksen aikaansaama kehon sisäinen tapahtumasarja, joka johtaa pysyviin muutoksiin potentiaalissa tuottaa liikkeitä”

Taidon oppimiseen on monia erilaisia strategioita. Kantavana ajatuksena käytän Schöllhornin (2004) ehdottamaa mallia, jossa pyritään löytämään oppimisen kannalta optimaalinen häiriö suoritukseen. Häiriöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä joko ympäristön tai tehtävän muutoksia suoritusten välillä.

Schöllhornin kantavia ajatuksia oli se, että mitä korkeammalla tasolla osaaminen on, sitä enemmän suoritukseen tulisi tuottaa häiriötekijöitä. Häiriötekijöitä ja näin ollen suorittamisen haastetta muokkaamalla valmentaja voi optimoida oppimisympäristöä pelaajilleen sopivaksi. Tämä voi oppimisstrategian mukaan tapahtua luomalla haasteellisempi pelikonteksti tai pelikontekstin ulkopuolisia haasteita.

Oppimisstrategioiden kirjo on laaja. Yksinkertaisimmillaan harjoittelu on yksinkertaista toistoharjoittelua ilman lisävaihtelua. Vaikeimpana harjoitusmuotona voidaan pitää differentiaalioppimista, jossa tuodaan normaalin kontekstin muuttujien lisäksi myös pelin/suorituksen ulkopuolisia muuttujia. Molempiin ääripäihin ja niiden väliin sijoittuvilla harjoitteilla voidaan saada aikaan tuloksia.

Usein keskustelussa tulee esille jonkinasteinen vastakkainasettelu harjoittelun spesifiyden ja vaihtelun välillä. Nämä eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia. Spesifillä harjoittelulla ja yksinkertaistetulla harjoitteella voidaan kehittää haluttua taitoa.  Kuitenkin on myös todettu, että tuottamalla ylimääräisiä, jopa pelin ulkopuolisia haasteita harjoitteeseen, voidaan kehittää pelaajia. Esimerkiksi Coutinho ym. (2018) kehittivät differentiaalioppimis-strategialla juniorihyökkääjien liikkumista ja kykyä tuottaa onnistuneita pelitekoja.

Gréghaine ym. (1997) totesivat, että suorituksen onnistumisen arvioinnissa on oleellista, miten joukkueet ja pelaajat selviävät pelin erilaisista tilanteista. Pelin aikana tulee useita organisoituja tilanteita. Pelin kompleksi luonne kuitenkin tuottaa myös useita kaoottisia tilanteita. Pelaajan pelitaidot määrittyvät sen mukaan, miten hän selviää näistä molemmista. Harjoittelussa tulisi siis olla myös kaoottista vaihtelua (esim. pelaajamäärän satunnainen vaihtelua), koska tämä kuuluu pelin luonteeseen.

Näin ollen ei voida sanoa, että jalkapallotaito kehittyy vain yksinkertaistetussa tai normaalissa pelikontekstissa. Tämä ei tarkoita, etteikö harjoittelussa tulisi harjoitella myös pelikontekstissa. On ymmärrettävä, että harjoittelun seurauksena tapahtuu spesifin kehittymisen lisäksi myös siirtovaikutusta tehtävästä toiseen. On viitteitä siitä, että kehossa on motorisia (liike)ohjelmia, jotka ovat siirrettävissä ympäristöstä toiseen.

Siirtovaikutusta on kolmea päätyyppiä:

  • Positiivinen siirtovaikutus: Aikaisemmin opittu asia siirtyy uuteen taitoon helpottaen oppimista.
  • Negatiivinen siirtovaikutus: Aikaisemmin opittu asia siirtyy uuteen taitoon vaikeuttaen oppimista.
  • Bilateraalinen siirtovaikutus: Opittu taito siirtyy raajasta toiseen.

 

Siirtovaikutus ei anna perustetta mille tahansa harjoittelulle, mutta sen olemassaolo mahdollistaa valmentajalle monen erilaisen harjoitteen ja oppimisstrategian käyttämisen harjoittelussa. Tärkeää on kuitenkin siirtovaikutuksenkin osalta säilyttää ns. representatiivisuus eli yhteys opetettavaan asiaan. Lopputulos ja harjoittelun siirtovaikutus pelaamiseen määrittää harjoittelun onnistumisen – ei se, miltä harjoitus näyttää.

 

Mitä sitten on jalkapallotaito ja miten sitä opitaan?

Jalkapallotaitojen määritelmä oli Piiraisen ja Savolaisen tekstissä avattu ansiokkaasti seuraavasti:

Taitava pelaaja tekee jalkapallotekoja pelitilanteen vaatimalla tavalla.”

Jotta määritelmä ottaisi huomioon myös siitä puuttuvan yksilötaidon elementin, ehdotan määritelmän muuttamista seuraavaan muotoon:

Kyky valita ja toteuttaa pelitehokkaita jalkapallotekoja pelitilanteen vaatimalla tavalla”.

Ymmärrys pelitilanteen ratkaisusta ei ole mitään ilman toteutusta, ja laadukas toteutus ilman pelitilanteen ymmärrystä ei myöskään ole mitään.

Ilmiönä siirtovaikutus antaa valmennuksellisesti paljon uusia mahdollisuuksia. Koska siirtovaikutus on olemassa, on kyseenalaista todeta, että kilpailutilanteita vastaavat tilanteet ovat automaattisesti tie jalkapallotaidon oppimiseen. Itse perustan kaiken harjoittelun superkompensaatio -periaatteeseen. Kun järjestelmää kuormitetaan riittävästi, se tulee kehittymään, jotta se selviää tulevaisuudessa tästä kuormituksesta.

Peli on monelle pelaajalle suuri haaste, mutta kaikkien osalta se ei ole riittävä kuormittamaan jatkuvasti kaikkia tarvittavia järjestelmiä. Tämän ratkaisemiseksi voi kehittää harjoitteita, jotka kuormittavat eri järjestelmiä erityisen paljon.

Esimerkiksi yksinkertaisessa 3v1 -pelissä hyökkäävien pelaajien tulee havainnoida puolustajan sijaintia ja omien pelaajiensa tukiliikkeitä. Pelaajat tekevät siis jatkuvasti jalkapallotekoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pelaajien havainnointikyky ja jalkapallotekojen toteutuskyky ovat automaattisesti osaamisen äärirajoilla. Mikäli harjoite ei kuormita pelaajilla näitä järjestelmiä, ne eivät todennäköisesti kehity, ellei pelaaja itse tai valmentaja pyri tuomaan tekemiseen haastetta esim. rajoittamalla käytettävissä olevia tekniikoita.

Jalkapallo on kompleksia. Tämä itsessään ei ratkaise mitään, mutta sen tulisi vaikuttaa ymmärrykseemme jalkapallosta. Kompleksissa järjestelmässä eri osat ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ennalta määräämättömillä tavoilla. Tämä tarkoittaa, että yksittäisen osajärjestelmän muutos vaikuttaa muihin osajärjestelmiin ja niiden suhteisin.

Näin ollen yksilön suorituskykyrajoitteet vaikuttavat oleellisesti pelin dynamiikkaan. Siirtovaikutuksen ansiosta oikein harjoiteltuina näitä suorituskykyjä voidaan pelin ulkopuolisesta harjoittelusta tuoda onnistuneesti pelitilanteisiin. Se, miten hyvin tämä siirto onnistuu, määrittää harjoittelun onnistumisen.

Jalkapallotaito voi ilmetä vain vuorovaikutuksessa muiden pelaajien kanssa pelin sisällä. On kuitenkin muistettava, että sitä voi oppia myös yksin ja pelin ulkopuolella.

 

Jussi Laitinen (@JussiLaitinen)

Kirjoittaja on liikuntatieteiden opiskelija ja juniorivalmentaja. Laitinen on kirjoittanut kandidaatin tutkielmansa differentiaalioppimisesta jalkapallossa. Tällä hetkellä kirjoittaja toimii valmentajana JJK:n 2005-syntyneiden joukkueessa, naisten maajoukkueen videoanalyytikkona ja Kampuksen Dynamossa fysiikkavalmennuksen asiantuntijana.

 ***

LÄHTEET

Coutinho, D., Santos, S., Gonçalves, B., Travassos, B., Wong, D. P., Schöllhorn, W. & Sampaio J. 2018. The effects of an enrichment training program for youth football attackers. Plos One. 13 (6).

Davids, K., Button, C. & Bennett, S. 2008. Dynamics of Skill Acquisition: A Constraints-Led Approach. 1. Painos. Champaign, IL: Human Kinetics.

Gréghaine, J-F., Bouthier, D. & David B. 1997. Dynamic-system analysis of opponent relationships in collective actions in soccer. Journal of Sport Scihences. 15 (2). 137‒149

Jaakkola, T. 2018. Luentosarja: Liikuntataitojen oppiminen ja taitovalmennus. Jyväskylä.

Magill, R. A. 2011.  Motor learning and control: Concepts and applications. 9. Painos. New York: McGraw-Hill.

Santos, S., Memmert, D., Sampaio, J. & Leite, N. 2016. The spawns of creative behaviour in team sports: A creativity developmental framework. Frontiers in Psychology. 7. 1282. doi: 10.3389/fpsyg.2016.01282.

Schmidt, R. A. & Lee T. D. 2005. Motor Control and Learning: A Behavioral Emphasis. 4. Painos. Champaign, IL: Human Kinetics.

Schöllhorn, W. I., Beckmann, H., Michelbrink, M., Sechelmann, M., Trockell, M. & Davids K. 2006. Does noise provide a basis for the unification of motor learning theories. International Journal of Sport Psychology. 37. 1‒21.

Smith, W. 2016. Fundamental movement skills and fundamental games skills are complementary pairs and should be taught in complementary ways at all stages of skill development. Sport, Education and Society. 21 (3). 431‒442.

 

”Joku herkempi olisi tehnyt rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta” – Omin sanoin Juha Valla

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan neljäs osa kertoo Juha Vallasta.

Helsinkiläinen Valla, 57, on toiminut juniorijalkapallon parissa yli 30 vuotta. Kokenut juniorivalmentaja on työskennellyt valmennuspäällikkönä sekä HJK:ssa että Käpylän Pallossa. Viimeisen vuoden ajan Valla on ollut HJK:n U9-U12 -ikäluokkien valmennuspäällikkö akatemia- ja haastejoukkueissa. Aikaisemmin hän on ollut mukana myös Palloliiton lasten valmennuksen kehitystyöryhmissä.

Kiihkeimpinä Kaikki Pelaa -vuosina Valla kuului harvoihin kilpajalkapallon puolustajiin. Pitkän linjan valmentaja on tullut aina tunnetuksi räväköistä kannanotoistaan. Tässä haastattelussa Juha Valla kertoo, mitä kaikkea hän on todistanut suomalaisessa juniorijalkapallossa viimeisten vuosikymmenten aikana.

***

Ensiaskeleet Klubissa – ”Se oli rakkautta ensisilmäyksellä”

”Kasvoin Helsingin Laajasalossa. Faijani oli todella kova urheilufani, mutta hän ei tiennyt jalkapallosta mitään. Kaupunginosassa oli siihen aikaan kaksi seuraa: HJK ja Laajasalon Työväen Reippailijat. Kun kerroin faijalleni, joka oli porvarihenkinen, että haluaisin aloittaa jalkapallon ja mennä Reippailijoihin, hän sanoi suoraan: ”Et mene!”

Aloitin HJK:n kaupunginosajoukkueessa 6-vuotiaana. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Innostuin pallosta ja sen kanssa leikkimisestä. Kasvoin pihapeleissä, monessa leikissä oli pallo mukana.

HJK ei ollut siihen aikaan Suomen ykkösseura. Kaupunginosatoiminta oli vasta kasvamassa. Pelasimme HJK:ssa kaupunginosasarjaa muiden kaupunginosien HJK-joukkueita vastaan. Muiden seurojen joukkueita vastaan emme pelanneet koskaan. Halusin päästä HJK:n edareihin pelaamaan.

Kysyin äidiltäni usein, että missä ne HJK:n tarkkailijat oikein ovat ja odotin hyväksymiskirjettä. Olin 11- tai 12-vuotias, kun sitten pääsin Klubin edustusjoukkueeseen. Äitini kertoi myöhemmin, että kirjeiden lähettäminen ei kuulunut prosessiin, mutta koska olin niin paljon odottanut sellaista, hän pyysi HJK:n edustajaa lähettämään vielä vahvistuskirjeen.

Puberteetti alkoi kohdallani todella myöhään ja olin hyvin pienikokoinen. Olin C-junioreihin asti ’ihan ok’ pelaaja. Hinkkasin sinnikkäästi teknisiä toistoja. Kaksi vuotta nuorempi pikkubroidini Eki (Erkki) pelasi usein minun ikäisteni peleissä. En voinut lapsena sietää sitä. Voin kertoa, että olen ”sukittanut” pelitilanteissa Ekiä aika monta kertaa. Hän oli parempi pelaaja kuin minä ja nousi aikuisena maajoukkueeseen asti. Olin aina ylpeä Ekin pelaamisesta, sillä hän oli ”yleisöystävällinen” pelaaja, taitava ja viihdyttävä.

HJK:n myöhempi menestystarina alkoi juuri 1960-luvulla syntyneistä pelaajista. Monesta on tullut myöhemmin valmentaja. Esimerkiksi Markku Kanerva, Jari Europaeus, Pasi Rautiainen, Sixten Boström ja Pasi Rasimus pelasivat samoihin aikoihin Klubin junioreissa.

Muistan, kuinka Taliin tuli 1970-luvulla kuplahalli. Alustana oli kuoppainen hiekka ja kentän pituus oli hädin tuskin 60 metriä. Ahtaassa hallissa harjoittelivat peräkkäin HJK:n miehet ja juniorit. Nykyään tuntuu suorastaan käsittämättömältä, että esimerkiksi miesten joukkue harjoitteli sellaisissa olosuhteissa. Silloin ajattelin, että nyt kyllä voitamme maailmanmestaruuden, kun olosuhteet on saatu kuntoon.”

 

Pelaajauran huippuhetki Huopalahden Hurjissa

”Huomasin aika nopeasti, että minusta ei voi tulla hyvää futaria. Pelasin parikymppisenä vielä yhden kauden Huopalahden Hurjissa Kakkosta. Pyrin samoihin aikoihin opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan, mutta en päässyt vielä ensimmäisellä yrityksellä sisään.

Sen ajan Kakkonen oli aika hurjaa touhua. Pahat kielet kertoivat, että pelien lopputuloksista sovittiin Bolliksen pukukopeissa. Jotkut puhuivat, että syksyn sarjapisteet olivat usein myynnissä parin kaljakorin korvauksella. Pidin itseäni taitavana pelaajana, mutta haaveiden ja realiteetin ero oli valtava. Tein yhden maalin Kakkosessa. Se oli pelaajaurani huippuhetki.

Aloitin pian valmentamisen HJK:ssa. Vuosi oli 1982. Joukkueena oli HJK:n 10-vuotiaiden edustusjoukkue, joka oli perustettu syksyllä 1981. Pääsin samoihin aikoihin myös ”valtsikaan” opiskelemaan. Yksi pelaajista, jota valmensin Klubin junnuissa, oli Erkka V. Lehtola. Hänestä on tullut myöhemmin yksi parhaista ystävistäni.

Olin HJK:ssa vastuuvalmentajana ja apuvalmentajana eri ikäluokissa. Valmensin lähes kaikenikäisiä pelaajia. Pidin kerran treenit jopa omana hääpäivänäni. Vedin harjoitukset aamulla ja lähdin sen jälkeen valmistautumaan juhliin. Olen saanut tästä ”kredittiä” myöhemmin.

En valmentanut ammatikseni, vaan opiskelin yliopistolla. Luin aluksi viestintää, mutta vaihdoin nopeasti poliittiseen historiaan. Valmistuin valtiotieteen maisteriksi vuonna 1990. Valmistumisen jälkeen laadin tekstejä freelancer-toimittajana ja työskentelin muun muassa Urheilumuseossa. Suunnittelin myös tohtoriopintoja, mutta väitöskirja ei lopulta valmistunut koskaan. 1990-luvun puolenvälin aikoihin olin HJK:ssa myös valmennuspäällikkönä.

Minulla tuli kolmekymppisenä paha futisburnout. Silloin oli paukut vähissä. Olin valmentanut 10 vuotta ja pitänyt vain pieniä breikkejä. Olen aina ollut on-off -tyyppi. Ajattelin silloin, että voisin jättää jalkapallon kokonaan – ja jätinkin, mutta vain väliaikaisesti. Kävin todella vähän katsomassa pelejä. Olin lähes viisi vuotta pois jalkapallosta. Kirjoitin joskus Futis-Sanomiin, mutta siinä kaikki.”

 

Paluu valmentajaksi – NappulaKlubi syntyy 

”Päädyin takaisin jalkapallon pariin varsin tyypillisellä tavalla. Oma poikani kävi muutaman kerran HJK:n kesäleiritapahtumissa. Petteri Jaatinen toimi silloin Klubin kaupunginosien valmennuspäällikkönä. Hän onnistui jotenkin houkuttelemaan minut takaisin valmennuksen pariin.

En ollut aluksi innoissani, mutta ajattelin, että ”why not”. Tarkoitukseni oli vain jeesata vähän. Huomasin kuitenkin pian, kuinka paljon tykkään jalkapallosta. Aloitin HJK/Munkkiniemen 1996-syntyneiden valmentajana.

Valmensin Munkassa pari vuotta, kunnes siirryin 1996-syntyneiden edarijoukkueeseen, joka oli juuri perustettu. Erkka tuli kakkosvalmentajaksi. Jossain vaiheessa vaihdoimme rooleja päittäin.

Vuosi taisi olla 2006, kun perustimme NappulaKlubin pienemmän pään tavoitteellisille HJK-juniorijoukkueille. Aikaisemmin juniorijoukkueet olivat toimineet hyvin erillään toisistaan. Erkka oli hankkeen primus motor. Hän oli aluksi puolipäiväinen valmennuspäällikkö, mutta rooli muuttui pian täysipäiväiseksi.

NappulaKlubissa oli osittain kyse brändäämisestä, sillä Erkka on aina ollut hyvä tarinankertoja. Mutta ennen kaikkea halusimme yhtenäistää toimintatapoja, luoda visioita sekä vahvistaa seurayhteisöllisyyttä. Joku sanoi rumasti, että kyse oli liukuhihnatoiminnasta, mutta halusimme oikeasti vahvistaa seuran yhtenäisyyttä.

Teimme pitkiä päiviä todella pienellä korvauksella. Usein saatoimme vetää kolmen ikäluokan treenit putkeen. Saimme todella vahvan rutiinin lasten valmentamiseen. En valmentanut ammatikseni, mutta tein jalkapallon parissa hommia usein viisi tuntia päivässä. Muun ajan toimin freelancer-toimittajana.

Olen aina kokenut tuskaa suomalaisen jalkapallon menestymättömyydestä. Olen halunnut tehdä asioita eri tavalla. Siitä NappulaKlubissakin oli kyse. Yrityksestä homma ei jäänyt kiinni.”

 

”Tosi hyvä, että tulee näitä linjauksia. Tietää ainakin, miten ei pidä toimia.”

”Ajauduin pian mukaan Kaikki Pelaa -sotaan. NappulaKlubi oli osittain syntynyt vastavetona Kaikki Pelaa -ohjelman linjauksiin. Pelejä sai pelata todella vähän vuodessa ja tasojoukkueet tuli perustaa vasta 14-vuotiaissa. Saatoin itse kysyä, että milloin harjoituksiin tulee 200 tatsin takuu. Toiminta oli niin löperöä silloin.

Jos kaikki suomalaiset seurat olisivat noudattaneet ohjelman linjauksia, kilpafutis olisi kuollut Suomessa.

En ole erityisen kunnianhimoinen ihminen, mutta ajattelin, että jos jotakin tehdään, se pitää tehdä mahdollisimman hyvin. Minua ärsytti Kaikki Pelaa -ohjelmassa painotettu puolivillainen vasurilla tekeminen. Puolittaista puuhastelua pidettiin silloin – ja ehkä nykyäänkin – jotenkin moraalisesti ylevämpänä.

Erkka sai pahimman ”shitin” päälleen. Muistan, kuinka meitä haukuttiin ”henkisiksi pedofiileiksi”. Joissakin puheenvuoroissa annettiin ymmärtää, että kilpailusuuntautunut toimintamme oli lähellä Hitler-Jugendin toimintaa. Se oli ala-arvoista. Joku herkempi olisi tehnyt rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta.

Nuoren Suomen piti luoda pohja huippu-urheilulle, mutta tämä ulottuvuus unohtui täysin. Pehmeät linjaukset upposivat otolliseen maaperään. Pertti Alajan asema Palloliitossa oli ylivertainen. Hän oli fiksu ja osasi esiintyä eri näyttämöillä. Kaikki Pelaa oli hänen lapsensa.

Palloliiton asema suomalaisessa jalkapallossa on todella vahva. Seurat puolestaan ovat heikkoja. En usko, että maailmassa on kovin montaa Palloliiton kaltaista urheilun keskusjärjestöä tai liittoa, joka on paljon vahvempi kuin seurat. Tämä luo korruptoituneille toimintamalleille otollisen ilmapiirin. Siihen aikaan Palloliitossa ei viety juuri mitään asioita maaliin, mutta Kaikki Pelaa -ohjelma sitten saatettiin loppuun asti.

Muistan, kuinka halusimme laskea HJK Cupissa sijoitukset myös alle 10-vuotiaiden sarjassa ja jakaa palkinnot parhaille joukkueille. Siihen aikaan tällaiseen toimintaan piti hakea liiton suostumus. Emme tietystikään hakeneet mitään lupaa. Pian Erkka sai uhkauksen toimitsijakiellosta.

Kaikki Pelaa -aikoihin Käpylän Pallo teki suuren muutoksen. Broidini Eki, Repe Linna ja muutamat muut KäPassa toimineet valmentajat keksivät sloganin: Kaikki pelaa – omalla tasollaan. Se oli hyvä kuitti – ja samaan aikaan kritiikki – liitolle. Useat muut seurat noudattivat sokeasti Palloliiton suosituksia.

Muistan, kuinka KäPassa valmennuspäällikkönä toiminut Eki sanoi kerran: ”Tosi hyvä, että tulee näitä linjauksia. Tietää ainakin, miten ei pidä toimia.” Palloliitto laittoi usean vuoden ajan kapuloita kilpajalkapallon rattaisiin. Meitä kutsuttiin liiton piirissä maanalaiseksi armeijaksi.

Kerran oli viikko, kun Urheilulehdessä ilmestyi ensin minun kritiikkini Kaikki Pelaa -ohjelmalle, ja sitten Veikkaajassa Ekin haastattelu samasta aiheesta. Ekin vanha pelikaveri ja Pertti Alajan hyvä ystävä Jallu Rantanen valmensi tuohon aikaan KäPassa. Hän sanoi Ekille, että ”ei näitä lehtiä pysty enää lukemaan, kun auotte koko ajan päätänne.”

Helsingin piirin Futis-Sanomat -lehti oli meille tärkeä foorumi. Erkka ja hänen faijansa Markku A. Lehtola toimittivat julkaisua. Meillä oli todella kriittinen lähestymistapa. Uskalsimme puhua asioista reippaasti. Suurin osa jalkapalloihmisistä oli hiljaa. Pelon ilmapiiri oli voimakas. Futis-Sanomat oli meidän sosiaalinen mediamme ­– media, jota olimme myös valmiita käyttämään. Annoimme kuitenkin aina viimeisen sanan niille, jotka halusivat ruoskia meitä.”

Juha Valla töölöläisessä kahvilassa elokuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.
Juha Valla töölöläisessä kahvilassa elokuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

 

Havaintoja seuroista ja ilmapiiristä – ”Lapsia ei ole todellakaan poltettu loppuun”

”Vieroksun jalkapalloyhteiskunta -keskustelua. Meidän pitäisi olla sinut sen kanssa, että emme ole vielä niin hyviä. En ymmärrä yhtään jääkiekon tai muiden lajien väheksyntää. Vaikka tykkään jalkapallosta, en ajattele, että se on parempi laji kuin joku muu.

Vain pieni piiri Suomessa ymmärtää, kuinka kovaa kilpailua jalkapallo on. Urheilu on turvallinen paikka testata itseään, ottaa tytöstä tai pojasta mittaa. Koska Palloliiton asema on edelleen niin vahva, toivoisin liiton ottavan tässä asiassa unilukkarin roolin.

Olemme vasta vähitellen ymmärtäneet, kuinka olennainen instanssi seura on. Jos meillä ei ole riittävästi laadukkaita seuroja, voimme unohtaa kaiken.

Parantuneet olosuhteet mahdollistavat yhteisöllisyyden. Usealla seuralla on jo oma harjoituskeskus. Pelien taso ei ole kuitenkaan noussut samassa suhteessa kuin esimerkiksi päätoimisten valmentajien määrä. Onneksi meillä on joitakin yksittäisiä esimerkkejä seuroista, jotka ovat skarpanneet myös pelaajakehitystään.

Esimerkiksi Vantaan Jalkapalloseura oli aikanaan Kaikki Pelaa -järjestelmän mallioppilas. Seura on kuitenkin muuttanut selkeästi toimintaansa. Tämä olisi ihan oman jutun arvoinen asia. Nyt esimeriksi VJS:n 2005-syntyneet olivat finaalissa liiton lopputurnauksessa. Edes Suomessa yksikään joukkue ei ole sattumalta finaalissa. Toinen esimerkki on Ilves. Myös KäPan nousu haudan partaalta yhdeksi Suomen johtavista seuroista on merkittävä. Näitä esimerkkejä pitäisi kuitenkin olla paljon enemmän.

Henkilö, joka väittää näiden seurojen tai esimerkiksi HJK:n menestyksen syyksi värväämistä, puhuu ihan hölynpölyä. Kun tein Valmentajan Erikoisammattitutkintoa Eerikkilässä, kävin muun muassa kaikki KäPan maajoukkuepelaajat läpi. Pelaajilla oli junnuedustusvuosia yhteensä vajaa 300, joista pelaajat olivat olleet KäPassa yli 250 vuotta. Valtaosa pelaajista oli siis ollut seurassa jo pienestä pitäen.

Ilmapiiri juniorijalkapallossa ei ole enää niin ahdistunut kuin aikaisemmin. Pelaajilla on vähemmän vääränlaista herranpelkoa. Teemme kuitenkin pienistä asioista isoja ongelmia. Esimerkiksi erilaiset Kannusta mua -jutut menevät överiksi, koska ne tarttuvat jälkijättöisesti asioihin, jotka eivät ole ongelmia. Mietin usein kaikkien Ilmianna futisäiti -kampanjoiden keskellä, että missä sitä futissisältöä oikein on. Ilmapiiri ei ole negatiivinen, se on lattea.

Kun Sami Hyypiä Akatemiassa on tehty psykologisia testejä, suomalaisten pelaajien tavoite- ja kilpaorientaation suhde on ollut vino. Tanskalaisilla ja hollantilaisilla pelaajilla molemmat ovat korkealla. Välillä olen kuullut, että Mikko Salasuo ja kumppanit ovat perustelleet matalaa kilpaorientaatiota sillä, että olemme vetäneet kilpailun överiksi. Nämä puheet ovat minulle ihan mysteeri. Väitän, että asia on täysin päinvastoin. Lapsia ei ole todellakaan poltettu loppuun. Ylläpidämme ihan liikaa epämääräisiä myyttejä, jotka sitten uppoavat ihmisiin.

Kilpaurheilussa ei voi saada hyviä kokemuksia ilman, että kokee välillä huonoja asioita. Urheilussa pitää olla kontrastia. Tässä asiassa olemme todella kuutamolla. Niille, jotka väittävät suomalaista juniorijalkapalloa liian kilpailulliseksi, suosittelen puolen vuoden kenttätutkimusta esimerkiksi saksalaisen HSV:n junioriakatemiassa. Siellä kilpailu on joka tasolla ja jokaisessa ikäluokassa tylympää. Mutta toiminta on läpinäkyvää: 95 % vanhemmista ja lapsista tietää, mihin he ovat tulleet ja mistä hommassa on kyse.”

 

Kilpailijaseuran riveihin – ”En jaksanut käyttää aikaani riitelyyn”

”Olin 2010-luvun alussa valmennustehtävien lisäksi HJK ry:n hallituksen jäsen. Se oli silloin todella riitaista aikaa. Riitoja oli joka suuntaan: akatemiapuolen ja kaupunginosatoimijoiden välillä oli erimielisyyksiä, minkä lisäksi ry:llä oli kiistaa liigaosakeyhtiön kanssa.

Olin viisikymppinen ja ajattelin, että en jaksa käyttää aikaani riitelyyn. Käpylän Pallon silloinen puheenjohtaja Jukka Korkka oli pyytänyt minua muutaman kerran valmentajaksi KäPaan. Broidini Eki ei ollut kysynyt koskaan. Ajattelin, että ”nyt tai ei koskaan”.

Olin ollut aikaisemmin koko ikäni Klubissa. Siirryin vuonna 2013 Käpylään todella matalalla profiililla. Olin aluksi nuoren Teemu Tavikaisen kakkosvalmentajana 2000-syntyneiden joukkueessa. Pidin valmentamisesta Teemun kanssa todella paljon. Olimme sopivalla tavalla erilaisia. Luulen, että Teemu suhtautui minuun aluksi epäillen, mutta yhteistyömme toimi.

Viimeisin joukkue, jota olen valmentanut, oli KäPan 2001-syntyneet. Voitimme vuonna 2016 Kai Pahlman -turnauksen finaalissa Klubin, jota Teemu oli siirtynyt valmentamaan. Vuodesta 2017 eteenpäin olen toiminut pelkästään valmennuspäällikön tehtävissä, ensin KäPassa urheilutoimenjohtajana ja nyt HJK:ssa.

Tykkäsin KäPasta todella paljon. Pääsin katettuun pöytään, kuten aikanaan NappulaKlubissa, jossa Erkka oli tehnyt ison työn. KäPa olisi monelle suomalaiselle seuralle parempi esimerkki – benchmark – kuin HJK, sillä sen resurssit ovat niin pienet. Pieni juna voi puksuttaa valtavalla innolla ja halulla. Todella iso muutos struktuurissa voi viedä asioita uudelle tasolle.

Olemme mielestäni menneet liiaksi pelaajakehityslöpinään ilman, että puhumme tuloksista. ”The test of the pudding is in the eating.”

Myös pelaajissa näkee itsekeskeisyyden kulttuuria. Pelaajan hyvyys on siinä, että hän tekee itsensä hyödylliseksi joukkueelle. Nykyään useiden pelaajien pää on pilvissä ja he selittelevät, että ”koutsi ei ole kovin hyvä”, ”vika on muissa pelaajissa” ja niin edelleen. Vaikka pelaaja itse olisi pelannut päin p*rsettä. Tämä on turmiollista.

Kilpafutistalkoissa on edelleen liian vähän seuroja. Parhaissa seuroissa taso on vähän parantunut, mutta tarvitsemme kinkereihin enemmän osallistujia. Kysymys kuuluu: Huvittaako seuroja?

Suomessa selitellään liikaa. Myös pohjoismaisista sosiaalidemokraattisista puolionneloista voi tulla särmikkäitä pelaajia. Tämän näkee ihan vain katsomalla tanskalaisia junioripelaajia. Olimme voittaneet KäPan kanssa vuonna 2016 Suomen mestaruuden päästämättä maaliakaan, mutta Tanskan turnauksessa pelasimme tasaväkisesti maan 15. parasta juniorijoukkuetta vastaan. Suomessa nämä pelit ovat helposti 10-0.

Palloliiton pitäisi vaatia tiukemmin tuloksia suomalaisilta seuroilta. Nyt unilukkareina saattavat toimia ainoastaan yksittäiset juniorivalmentajat. Myös erilaisten metodipuheiden kanssa pitäisi olla todella tarkkana. Metodit eivät välttämättä näy mitenkään peleissä. Kyllä peli kertoo kaiken. Tällä hetkellä tilanne on se, että moni pelaaja ei osaa juosta tai kääntyä. Tämä pitäisi laittaa heti aluksi kuntoon.”

 

Tärkeimmät ihmiset – ”Olen saanut paljon enemmän kuin antanut”

”Myös jalkapallossa pitäisi olla kiitollinen kriittisestä palautteesta. Siitä saa paljon enemmän hyötyä kuin mielistelevistä kiitoksista.

Jos joku on osoittanut, että henkilö on ollut väärässä, kuka siitä hyötyy eniten? Se, joka saa kritiikkiä. Tässä asiassa toivoisin suomalaisessa jalkapallossa muutosta. Emme löydä ratkaisuja, jos emme uskalla keskustella asioista niiden oikealla nimellä ja suoraan. Angstimme on liian syvä ja liian monella on defenssit päällä.

Minulla on yhä tavoitteita jalkapallossa. Haluan olla omalta osaltani mukana viemässä HJK:ta seuraavalle tasolle. Mikko Lignell ja muut ovat tehneet ison duunin HJK:n valmennusjärjestelmän kehittämisessä uudelle tasolle.

On ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet minuun paljon. Puhtaalla jalkapallo-osaamisella minut on vakuuttanut eniten Sami Hyypiä Akatemiassa Ekkono -koulutuksia pitävä Pol Deulonder. Välillä minua nolottaa keskustella futiksesta hänen kanssaan. Pelin ymmärtämisessä voisimme ottaa valtavia steppejä Suomessa. Pelkään, että emme ole riittävän pitkäjänteisiä Ekkonon suhteen. Haemme vain ”quick fixejä”.

HJK:n valmennuspäällikkö Jari Rantasella on ollut valtava merkitys Klubissa. Kun HJK:ssa oli kriisejä tai riitoja, hän selvitti niitä. Siinä on ollut esikuvallinen ihminen minulle.

Myös Klubin juniorivalmentaja Jyrki Ahola on vaikuttanut minuun paljon. Hänessä ilmenee paljon niitä asioita, joita meidän jalkapallostamme puuttuu. ”Jykän” olemuksesta näkee, että jalkapallo on hänelle merkityksellinen asia, ja hän osaa tartuttaa sen pelaajiinsa. Tämä on ihan ensimmäinen edellytys valmentamisessa.

Suhteeni jalkapalloon on muuttunut vuosien saatossa. Nuorempana futis oli minulle pakkomielle. Nyt olen jo rauhoittunut.

Olen halunnut tehdä asioita eri tavalla. Ehkä ylilyöntejäkin on tullut joskus. Mutta olen aina ollut myös itsekriittinen. Urheilullisessa mielessä en ole saavuttanut juuri mitään.

Olen kuitenkin saanut jalkapallosta paljon enemmän kuin olen antanut. Moni asia elämässä olisi jäänyt tapahtumatta ilman jalkapalloa.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Manifesti jalkapallotaidon puolesta

Perustaidot, yleistaidot, lajitaidot, havainnointitaidot, tekniset taidot, jalkapallotaidot ja niin edelleen.

Kun alkaa listaamaan eri kategorioita, joihin liittyy jollain tapaa sana ’taito’, ei ole ihmekään, jos aloittelevan ja vähän kokeneemmankin valmentajan sormi menee suuhun. Taitoa pitäisi olla jos jonkinlaista, mutta mikä on oleellista? Ja mitä oikeastaan on taito jalkapallossa?

Wikipedian määritelmän mukaan taito on kyky jonkin asian tekemiseen ja erityisesti sen tekemiseen hyvin. Luontaisista kyvyistä eroten taito edellyttää opettelua.

Taito on siis sanana todella arvokas. Se vaatii asian osaamista hyvin ja on spesifi. Taitava vasaroija ei välttämättä osaa rakentaa kokonaista taloa.

Näin ollen voimisteluvalmentajan tulee lähestyä taitoa siitä näkökulmasta, mitä on voimistelutaito ja vastaavasti jalkapallovalmentajan tulee lähestyä taidon kysymystä siitä näkökulmasta, mitä on jalkapallotaito. Muu on toissijaista.

Kun jalkapallovalmentaja puhuu taitopelaajasta tai taitovalmennuksesta, tarkoitetaan usein pallonkäsittelytaitoja. Ne on kuitenkin erotettava kuitenkin jalkapallotaidosta. Pallonkäsittelytaidoilla tarkoitetaan urheilijan kykyä tehdä tekninen suoritus ilman kontekstia ja vastustajaa. Samoin kuin vasara ja talo -esimerkissä, taitava välineenkäsittelijä ei välttämättä ole taitava jalkapallon pelaamisessa.

Jotta pääsemme kiinni siihen mitä jalkapallotaito on, toinen tärkeä jaottelu, joka täytyy nostaa esiin, on avoimen taidon lajit sekä suljetun taidon lajit. Suljetun taidon lajeissa, kuten voimistelussa tai keihäänheitossa, suoritusympäristö on suorituksen aikana vakaa. Niissä suoritus on etukäteen tarkalleen tiedossa ja tavoitteena on tämän suorituksen mahdollisimman korkeatasoinen suorittaminen. Avoimen taidon lajeissa, kuten joukkuepallopeleissä, suoritusympäristö on epävakaa ja muuttuu koko ajan. Toisin kuin suljetun taidon lajeissa, avoimen taidon lajeissa ei tiedetä etukäteen, mitä suorituksia tehdään ja missä järjestyksessä.

Suljetun taidon lajeissa painoarvo yksittäisellä ennalta opetellulla suorituksella on siis todella iso, kun taas avoimen taidon lajeissa korostuu tarkoituksenmukainen toimiminen muuttuvissa tilanteissa. Taitoluistelussa taidokas suoritus voi olla laadukkaasti suoritettu kolmoislutz, jalkapallossa taitavana pidettävä suoritus voi olla jalan avaaminen laukaukselle lähellä boxia liikesuorituksella, jota pelaaja ei ole aiemmin harjoitellut.

Jalkapallotaitoa määritellessämme oleellista on ymmärtää, että jalkapallo on juurikin avoimen taidon laji, ja jos sitä harjoitellaan kuten suljetun taidon lajia (ennalta opeteltuja liikemalleja toistaen valmentajan valvovan silmän alla) harjoittelu ei ole lajiin sopivaa. Ongelma tulee siinä, että taidokas jalkapallon pelaaminen ei ole mekaanista. Se on muuta kuin suorituksia suorituksen perään.

Ymmärtääksemme tämän voimme ottaa esimerkin musiikin maailmasta. Jos pianisti soittaa vaikean konserton, hän on vaikeuksissa, jos ajattelee nuottivihon vaikeita kohtia vain suoritteina. Huippupianisti pystyy näkemään konserton kokonaisuutena ja pystyy samalla sopeuttamaan omaa soittoaan muihin orkesterin jäseniin sekä tarkkailemaan kapellimestarin toimintaa. Soittaminen huippupianistille ei ole selviytymistä ja yksittäisiä suorituksia toisensa perään, vaan isompi kokonaisuus.

Mitä jalkapallotaito sitten on?

Erään määritelmän mukaan taitava pelaaja tekee jalkapallotekoja pelitilanteen vaatimalla tavalla.

Määritelmässä verbi ’tekee’ viittaa siihen, että pelaaja toteuttaa kentällä havainnointi-toiminta -sykliä. Taitavassa pelaamisessa havainnointi ja toiminta kulkevat käsi kädessä ja ovat osa jatkuvaa syklistä prosessia. Sanonta ”Havainnoimme, jotta voimme toimia, ja toimimme, jotta voimme havainnoida” kuvaa prosessia hyvin.

’Jalkapallotekoja’ määritelmässä viittaa pelissä tapahtuviin keinoihin, joilla pyritään pääsemään pelin tavoitteeseen. Jalkapalloteot eivät voi tapahtua tyhjiössä vaan ne toteutetaan aina vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Jalkapallotekoja ovat esimerkiksi kuljettaminen, tukeminen, syöttäminen, taklaaminen ja laukominen.

’Pelitilanteen vaatimalla’ tavalla viittaa pelin muuttuviin tilanteisiin. Taitava pelaaja mukauttaa toimintaansa esimerkiksi suhteessa tilaan ja kanssapelaajien liikkeisiin sekä pelin strategisiin vaatimuksiin (onko joukkue tappiolla vai johdossa).

Jalkapallotaito on siis kykyä tehdä oikeita jalkapallotekoja oikeaan aikaan. Jalkapallon tapauksessa on hyvin kyseenalaista puhua yksilötaidoista tai henkilökohtaisista taidoista, koska taidot voivat ilmetä vain pelissä muiden pelaajien kanssa.

Miksi Messi on taitava jalkapalloilija?

Jotta pääsemme syvemmin kiinni taitoon jalkapallossa, otetaan seuraavaksi esimerkki. Aiemmin tekstissä esitetyillä kriteereillä voimme varmasti kiistatta todeta Lionel Messin olevan taitava jalkapalloilija, taitopelaaja.

Alla olevassa videoklipissä analysoidaan Messin harhautuksia, ja sitä kuinka ne pelissä ovat niin toimivia. Videon avulla saamme paremman käsityksen siitä, mitä taito oikeasti jalkapallossa on.

Messin harhauttamisen taito ei ole hänen aivoihinsa tallentuneita motorisia liikemalleja, vaan kyse on Messin liikkeiden suhteesta ympäristöön. Voimme siis todeta, että Messin taitojen kopioiminen ei onnistuisi todennäköisesti kovinkaan hyvin opettelemalla hänen pelissä käyttämänsä liikkeet yksi kerrallaan pelkästään motorisesti. Jonkin verran hyötyä siitä toki voisi olla, mutta emme siinä tapauksessa voisi puhua vielä jalkapallotaidosta.

Liikkeiden motorinen opettelu olisi lisäksi todella aikaa vievää puuhaa, ellei jopa mahdotonta, sillä Messin jokainen kosketus palloon on hieman erilainen. Kahden täysin samankaltaisen liikkeen tunnistaminen olisi kuin etsisi vettä aavikolta.

Messin taidot eivät siis löydy tallennettuina aivoihin, ja se erottaa jalkapallotaidon esimerkiksi parhaiden freestyle-jalkapalloilijoiden taidoista.

Messin jalkapallotaito on sitä, että hän vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa: pallokosketuksilla hän joko liikuttaa vastustajaa, siirtää pallon pois vastustajan ulottumattomilta tai hyödyntää muodostunutta tilaa. Hänen katseensa on ohitustilanteissa kiinnittynyt siihen, minne tyhjä tila muodostuu ja siihen, milloin vastustajan jalka kurottaa kohti palloa. Messi menee tilanteeseen toimimaan ympäristön mukaan, eikä varmasti koskaan siten, että olisi tilanteeseen mennessään jo valmiiksi päättänyt, millaisen motorisen suorituksen tekee ohittaakseen vastustajan.

Jokainen, joka on harjoitellut jalkapalloa alkeita pidemmälle, osaisi varmasti tehdä Messin yleisimmin käyttämät liikkeet ilman vastustajia, mutta ero amatöörin ja ekspertin välille tuleekin siinä, kun mukaan otetaan pelikonteksti, ja liikkeet pitää pystyä sopeuttamaan ympäristöön.

Kun katsoo Messin harhauttamisen taitoa, on nurinkurista, että pidämme jalkapallon taitoharjoitteluna harjoittelua, joka tapahtuu ilman pelikontekstia ja pidämme taitavina pelaajia, jotka osaavat tehdä paljon erilaisia liikesuorituksia pallon kanssa ilman vastustajia. Taito jalkapallossa on jotain paljon arvokkaampaa.

Aleksi Piirainen

JP Savolainen

”Työn käsite on kärsinyt suomalaisessa urheilussa inflaation” – Omin sanoin Kyösti Lampinen

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset juniorivalmentajat ja muut jalkapallotoimijat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä työstään lajin parissa. Juttusarjan kolmannessa osassa pääroolissa on Kyösti Lampinen.

Lahtelainen Lampinen, 63, on toiminut vuodesta 2011 lähtien Eerikkilän Urheiluopiston Valmennuskeskuksen johtajana. Pitkän linjan urheilutoimija on johtanut Valmennuskeskuksen alaisuudessa toimivaa Sami Hyypiä Akatemiaa viimeiset yhdeksän vuotta. Lampinen on nähnyt läheltä suomalaisten jalkapalloseurojen toimintaa sekä pelaajakehityksen haasteita.

1980- ja 1990-luvuilla Lampinen oli mukana nostamassa suomalaista squashia ja alppihiihtoa kohti maailman kärkeä. Nyt hän on ollut saman tavoitteen perässä jalkapallon puolella.

Suorapuheisena urheilukeskustelijana tunnettu Lampinen on ollut näkyvimpiä kilpaurheilun puolustajia Suomessa. Tässä haastattelussa hän kertoo ajatuksiaan suomalaisesta juniorijalkapallosta ja muusta urheilusta tuttuun tyyliinsä – suoraan ja kaunistelematta.

***

Elämänä urheilu

”Kasvoin Rovaniemellä ja olin nuorempana monessa lajissa paikallisesti hyvä. Minulla ei ollut mielestäni koskaan oikeaa valmentajaa. Minun urheilujohtajan ja -valmentajan uran siemen on ollut siinä, että olen yrittänyt olla sitä, mitä minulla itsellä ei ole koskaan ollut. Se on ehkä tärkein syy, miksi olen urheilussa mukana. Olen aina halunnut olla valmentaja.

Rakastuin lapsena ja nuorena urheiluun. Olen aina kokenut, että se on ”mun juttu”. Isäni oli ollut perustamassa Rovaniemen Palloseuraa. Pelasin itsekin jalkapalloa RoPS:ssa, mutta jouduin lopettamaan nilkkaongelmien takia. Harrastin myös muun muassa pesäpalloa, koripalloa, tennistä sekä telinevoimistelua tavoitteellisesti kilpaillen.

Valmistuin liikunnanohjaajaksi, suoritin kansallisen valmentajatutkinnon sekä opiskelin liikuntatieteitä Jyväskylän yliopistossa, mutta lähdin kesken Jyväskylän opintojen Hiihtoliittoon hommiin. Työurani urheilussa alkoi vuonna 1982. Ennen sitä olin toiminut Rovaniemellä paikallisessa hiihtoseurassa valmennustehtävissä 1970-luvulla. Tein kunto-ohjelmia Ounasvaaran Hiihtoseuran alppihiihtäjille.

Otin valmentamisen tosissani. Pidin merkillisenä ajatusta, että Suomesta ei muka voisi nousta alppihiihtäjiä maailman huipulle.

Toimin lajipäällikkönä ja valmentajana Hiihtoliitossa vuosina 1982-1986, mutta lähdin ovet paukkuen pois. Riitaannuin johtokunnan kanssa. Olin tutkinut muun muassa harjoittelun, ranking-listojen sekä kilpailu- ja leirivuorokausien perusteella, kuinka lajissa syntyy huippuja. Johtopäätöksenä oli, että parhaimpien suomalaisten laskijoiden ja valmentajien pitäisi muuttaa Keski-Eurooppaan harjoittelemaan.

Olin tehnyt taloudelliset laskelmat ja miettinyt sponsorien hankinnan, mutta johtokunta ei koskaan hyväksynyt suunnitelmaa.”

 

Autoritäärisyys muuttuu urheilijakeskeisyydeksi

”Hiihtoliiton tehtävien päätyttyä konsultoin muita lajiliittoja ja laadin koulutusmateriaaleja lasten valmentamiseen liittyen. Vuorovaikutus ei ollut silloin valmennuksessa muodissa.

Olin mukana Nuori Suomi -ohjelman käynnistämisvaiheessa sisällön sekä kouluttajakoulutuksen osalta. Ohjelman starttivaiheen tarkoituksena oli systematisoida lajiliittojen lajitaitojen oppimista sekä tuoda siihen mukaan monipuolisuutta ja kasvatuksellisia elementtejä.

Jossain vaiheessa urheiluihmiset jäivät Nuoressa Suomessa kuitenkin pienempään rooliin, ja eri tavoitteilla toimivat ihmiset ottivat vahvempaa roolia. Jäin itsekin projektista pois. Nuori Suomi muuntui toiseksi kuin mitä siitä oli aluksi kaavailtu. Se oli alun perin lasten ja nuorten tavoitteellisen kilpaurheilun sekä harrastusliikunnan ohjelma.

Kun viisi vuotta myöhemmin tutustuin materiaaleihin, muutos oli iso. Tavoitteellinen kilpaurheilu oli jäänyt siitä vähitellen pois.

Yksi lajeista, jota konsultoin, oli squash. Tehtävänäni oli kehittää lajin valmennusjärjestelmää. Jossain vaiheessa squashliitto pyysi minua kokonaan heidän valmennusjohtajaksi. Olin koskenut squashmailaan aikaisemmin ehkä kaksi kertaa, mutta tiesin valmennusprosesseista.

Työskentelin squashin parissa vuodesta 1987 vuoteen 1992. Ajanjakso oli urani kannalta todella merkittävä. Olin ollut aikaisemmin hyvin autoritäärinen ihminen, mutta koska en ymmärtänyt squashista mitään, minun oli muututtava urheilijakeskeiseksi valmentajaksi.

Kysyin ensimmäisten vuosien aikana varmaan miljoona kysymystä, jotta ymmärsin lajin erityispiirteet. Autoritäärisyys muuttui urheilijakeskeisyydeksi. Tämä oli pelastukseni myöhempää uraa ajatellen.

Minulla oli valtavasti intoa. Halusimme näyttää epäilijöille närhen munat, että suomalainen squash voi nousta maailman huipulle. Näin lopulta tapahtuikin, kun Sami Elopuro oli maailmanlistan kuudes ja squashpelaajat – naiset ja miehet sekä tytöt ja pojat – voittivat arvokisamitaleja.

Ei mennyt kauaa, kun minut pyydettiin takaisin alppihiihdon pariin. Ensimmäisellä kerralla minulla oli jäänyt hommat kesken. Tiesin, että meillä on mahdollisuus saavuttaa merkittäviä tuloksia.

Kun olin ensimmäisen kerran Hiihtoliitossa töissä, minulla oli valtavasti intoa. Vasta squash opetti minut kuitenkin valmennusjohtajaksi. Opin tekemään tiimityötä. Toisella kerralla sitten onnistuimme nostamaan suomalaisen alppihiihdon huipulle.

Kalle Palander voitti helmikuussa 1999 maailmanmestaruuden ja suomalaiset laskijat saavuttivat myöhemmin erinomaisia sijoituksia maailmancup -kilpailuissa sekä arvokisoissa.

Olimme todella hulluja, mutta kaikki perustui faktoihin. Pienillä resursseilla ei voi puhua paljoa p*skaa. Olimme selvittäneet, miten muissa maissa toimittiin ja millainen urakehitys maailman parhailla laskijoilla oli ollut eri ikävaiheissa. Tiesimme, että esimerkiksi Kalle ja Tanja (Poutiainen) olivat koko ajan kaksi vuotta keskimääräistä kehitysaikataulua edellä. Olimme jatkuvasti perillä siitä, missä menemme suhteessa muihin maihin.

Koska meillä oli vähemmän rahaa kuin muilla mailla, meidän oli pakko olla fiksumpia sekä erittäin työteliäitä. Suomalaiset alppihiihtäjät kehittyivät ja nousivat huipulle. Olin kuitenkin todella väsyksissä töiden paljoudesta ja tunnistin myös ensimmäisiä leipääntymisen merkkejä. Kaipasin lepoa ja uusia haasteita.”

 

Eerikkilään ja jalkapallon pariin

 ”Työskentelin 2000-luvulla pitkään Vierumäen valmennuskeskuksen johtajana. Tehtävänäni oli kehittää yhdessä 16 lajiliiton kanssa koko valmennusjärjestelmää, maajoukkueiden toimintaa sekä valmentajakoulutusta.

Ne valmentajat ovat jääneet mieleen, jotka ovat olleet tosissaan. Jos urheilija ja valmentaja on rakastunut asiaansa, hän kyllä löytää ihmisiä, joilta voi oppia. Ihmisestä näkee, onko hän menossa johonkin suuntaan vai ei.

Jalkapallo oli yksi niistä lajeista, joka oli mukana Olympiakomitean valmennusjärjestelmien kehittämisohjelmassa. Toimin ohjelmassa ulkopuolisena asiantuntijana. Työskentelin muun muassa Petri Jakosen kanssa, joka oli siihen aikaan Palloliiton huippujalkapallopäällikkö.

Eräänä päivänä Jakonen soitti ja kysyi, aionko olla Vierumäellä eläkeikään asti vai kiinnostaisiko minua mielenkiintoinen tehtävä jalkapallon puolella.

Eerikkilän Urheiluopisto ja Palloliitto olivat käynnistämässä yhdessä strategisina kumppaneina jalkapallon tutkimus- ja kehityskeskusta, jonka nimeksi tuli Sami Hyypiä Akatemia. Minut haluttiin sen vetäjäksi. Aloitin tehtävät 1. helmikuuta 2011. Minulla oli kaksi ehtoa ennen töiden aloittamista.

Ensimmäinen ehto oli, että Eerikkilä päättää, mitä Eerikkilässä tehdään, ja se on jalkapallon politikoinnista vapaa. Toinen ehto oli, että halusin saada Hannele Forsmanin Vierumäeltä mukaani. Tiesin, että emme onnistu, ellei Hannele ole mukana.

Kun aloitin tehtävät, vierailin seurojen, piirien ja liiton luona. Jokaisessa seurassa sanottiin, että ”kyllä me seurat tehdään, mutta liitto ja piirit eivät hoida hommiaan” ja kaikissa piireissä puolestaan, että ”kyllä me piirit tehdään hommamme, mutta seurat ja liitto eivät tee työtään”. Liitossa oli samanlaista asennetta.

Kokosin sitten kaikki toimijat yhteiseen aloituspalaveriin. Heti avauspuheenvuorossani sanoin, että ”nyt tämä p*skan puhuminen loppuu”. ”Olemme samassa veneessä, kokoonnumme yhdessä kuusi kertaa vuodessa ja asioista päätetään yhdessä”, sanoin. Korostin, että eri mieltä saa olla, kunhan asiat perustelee.

Koen, että yksi Sami Hyypiä Akatemian isoimpia saavutuksia on ollut toimintakulttuurin muuttaminen keskustelevammaksi ja vuorovaikutuksen lisääntyminen. Mutuhöpinästä jää nykyään helpommin kiinni, ja toimintaa perustellaan seuroissa aikaisempaa enemmän faktoilla.

Aikaisemmin suomalaiset jalkapalloihmiset eivät keskustelleet keskenään tai he mököttivät toisilleen. Helsingin silloinen piirijohtaja esimerkiksi sanoi, että olin viiteen vuoteen ensimmäinen ”jalkapallojohtaja”, joka vieraili hänen luonaan.

Toinen Sami Hyypiä Akatemian toiminnan tulos on akatemiassa kehitetty kokonaisvaltainen pelaajan kehittämisen ja kehittymisen seurantajärjestelmä, joka on saanut tunnustusta myös jalkapallon menestysmaista.

Suomalaisen urheilun ainoa mahdollisuus on osaamisen kehittäminen. Tämä ei koske vain jalkapalloa, vaan kaikkea urheilua. Tällä hetkellä meillä on osaamisvajetta valmennuskoulutuksessa. Suomalaisissa nuorissa ei ole mitään vikaa. He ovat sellaisia kuin tämä kulttuuri on synnyttänyt.

Jos haluamme saada parempia urheilijoita, johtamisen täytyy olla ammattimaisempaa, asioiden pitää tapahtua aikataulujen mukaisesti ja asioita täytyy dokumentoida. Kun johto toimii tehokkaasti, valmentajilta voi vaatia samaa. Ja kun valmentajilta vaaditaan enemmän myös valmentajakoulutuksessa ja kouluttajat ovat tehtäviensä tasalla, valmentajat saavat kentällä enemmän aikaan. Ja vain näin syntyy kulttuurin nousu. Piste.”

Kyösti Lampinen heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.
Kyösti Lampinen Lahdessa heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Suomalaisen jalkapallon haasteista

”Jo ensimmäisten vuosien aikana huomasin Eerikkilässä, että suomalaiset valmentajat eivät olleet oikealla tasolla jalkapallon teknis-taktisten vaatimuksien opettamisen – tai täsmällisemmin pelaajien oppimaan saattamisen – suhteen. Tämä oli yksi syy, jonka takia halusimme tuoda Ekkono -valmennusmetodin Espanjasta Suomeen.

Suomessa puhutaan paljon kollektiivisuudesta ja pelijärjestelmistä, mutta ongelma on se, että pelaajamme eivät osaa pelin universaaleja perusasioita.

Suomessa on pitkään harjoiteltu asioita epäsystemaattisesti ja riittämättömästi. Kulttuurina on ollut, että ”kaikki tietävät, mutta harva osaa”. Tämä on pätenyt esimerkiksi Coerver -metodiin ja Horst Weinin oppeihin.

Epälooginen opetusprosessi on ongelma, johon olemme halunneet kiinnittää huomiota. Lisäksi olemme halunneet vastata haasteeseen, kuinka fyysinen harjoittelu voidaan yhdistää teknis-taktiseen harjoitteluun.

Todistin neljän ensimmäisen vuoden aikana Eerikkilässä, että suomalainen valmentaja ei osannut riittävästi konkreettisten laatutekijöiden osalta saattaa pelaajaa oppimaan pelaamaan peliä. Juuri tähän ongelmaan halusimme löytää apua. Ekkonossa näimme loogisen järjestyksen asioiden opettamiselle – siis sille, mitä missäkin vaiheessa pitää opettaa, jotta pelaajat oppivat pelaamaan peliä.

Haasteena on se, että peli on pilkottu niin pieniin osiin, että suomalainen amatöörivalmentaja saattaa olla ”ihan pihalla”. Tästä ei voi syyttää valmentajia. He kyllä tekevät päivittäisessä arjessa kaikkensa ja heille pitää nostaa hattua tästä työstä joka päivä. Jos nämä valmentajat eivät osaa jotakin, kyse on ainoastaan siitä, että heitä ei ole osattu kouluttaa. Se taas on joko resurssi- tai osaamisasia. Tähän haasteeseen pyrimme vastaamaan muun muassa kääntämällä nyt koulutusmateriaaleja suomeksi.

Suomalaisessa jalkapallossa on ihan liikaa semantiikkaa. Menemme kukasta kukkaan ilman, että syventyisimme riittävän pitkäjänteisesti johonkin asiaan. Emme paneudu riittävän pitkään, jotta näkisimme, ymmärtäisimme ja lopulta sisäistäisimme – ja jotta meillä olisi kykyä myös soveltaa.

Joku saattaa odottaa, että tulokset syntyvät viikossa. Näinhän se ei tietenkään mene.  Kyseessä saattaa olla myös pelko menettää kasvot tai pelko hypätä kohti uutta.

Meillä on yhä sellainen tilanne, että valmennuspäällikkö, valmentaja ja pelaaja saattavat seurata pelissä ihan eri asioita – usein jopa vääriä asioita, jotka saattavat olla pelin kannalta epäolennaisia. Ensimmäinen kysymys kuuluu: Osaako pelaaja havainnoida pelissä merkityksellisiä asioita ja mitkä ylipäänsä ovat merkityksellisiä asioita? Jo tässä meillä on isoja puutteita.

Ekkono ei ole ”toiveiden tynnyri”, mutta se voi auttaa käynnistämään systemaattisen prosessin, jossa pelaajat oppivat pelaamaan jalkapalloa huomattavasti nykyistä tehokkaammin sekä pysyvämmin.

Haluan kuitenkin sanoa, että meillä on hyvä nuorten valmentajien polvi kasvamassa. Myös vanhemmat valmentajat oppivat halutessaan uusia asioita. Haasteet on kuitenkin tuotava esille, sillä nykyisyys ei riitä. Muissa maissa tehdään joka päivä kovasti töitä.”

 

Vaatimustaso, monipuolisuus ja muut ikuisuusaiheet

 ”Vaatimustaso on mielenkiintoinen käsite. Ensimmäinen asia, jota urheilussa pitäisi vaatia, on keskittyminen. Ilman keskittymistä ei synny laatua. Emme voi kuitenkaan vaatia, jos tavoitteet ovat epämääräisiä. Emme voi myöskään vaatia, jos emme pysty mitenkään arvioimaan, ovatko pelaajat kehittyneet ja kuinka paljon.

Suomalaisessa jalkapallossa harjoittelu ei ole vanhemmissa junioreissa tai aikuistasolla kovaa. Pelikaudella tämä ei ole tietysti järkevääkään. Ongelma on siinä, että pelaajien pohjat urheilijoiksi ovat riittämättömät. Tämä palautuu siihen, mitä nuorisovaiheessa on tehty – tai jätetty tekemättä.

Harjoittelulla pitäisi olla selvät tavoitteet, joiden saavuttamiseen valitaan keinot ja harjoittelun periaatteet. Ongelmana on toiminnan epämääräisyys. Kaikki lähtee tavoitteenasettelusta ja seurannasta. Onko esimerkiksi kuudessa viikossa saavutettu se, mitä on tavoiteltu?

Jos pelaaja ehtii, jaksaa ja hänellä on kamppailuvoimaa, pelaaja voi luottaa itseensä fyysisten valmiuksien osalta. Tässä on kiteytettynä se, miten olen auttanut fysiikan osalta esimerkiksi Saku ja Mikko Koivua, joiden henkilökohtaisena taustavalmentajana olen ollut pitkään. Totta kai peli ja teknis-tekniset valmiudet ovat keskiössä, mutta jokainen ymmärtää, että fyysiset valmiudet ovat edellytys teknis-taktisten valmiuksien toteutumiselle pelissä.

Kuinka moni suomalainen jalkapalloilija ehtii, jaksaa ja pystyy kamppailemaan? Perusajatus on jokaisessa palloilulajissa sama. Jalkapallossa liian moni pelaaja joutuu selviytymään ja rimpuilemaan 90 minuuttia kentällä.

Harjoittelun pitää tietysti olla monipuolista. Mutta se, miten tästä aiheesta puhutaan, on harhaanjohtavaa. Monipuolisuus ei synny siitä, että harrastetaan monia lajeja. Juoni menee ihan toisella tavalla.

Kaikki lähtee siitä, että lapsi rakastuu johonkin lajiin, jossa hän kokee onnistumisia ja saa perusvalmiudet. Tästä syntyy innostus liikkua vapaa-ajalla, mikä tukee monipuolistumista. Ei se niin mene, että lapsi kokeilee seuroissa useaa lajia, joissa jokaisessa toistomäärät jäävät alhaiseksi, eikä lapsi opi mitään. Tästä voi olla seurauksena – päinvastoin – urheilun vihaaminen, kun onnistumisia ei tule toistomäärien jäädessä joka lajissa alhaisiksi.

Jalkapallo yksin riittää takaamaan kaikki monipuolisuuden kriteerit. Ongelma on tällä hetkellä valmentajien riittämätön osaamistaso toteuttaa monipuolista harjoittelua arjessa.

Jalkapalloseuroja syytetään perusteettomasti siitä, että ne toteuttavat vain jalkapalloharjoittelua. Nykyään kuitenkin todella monessa seurassa on lajiharjoittelun ohessa kamppailulajeja, telinevoimistelua tai muuta oheisharjoittelua. Tässä asiassa jalkapalloyhteisö kantaa hyvin vastuunsa.

Myös drop outista puhutaan paljon. Minusta se on täysin luonnollinen ilmiö. Ihmiset pysyvät siellä, missä he kokevat onnistumisia. Jos haluamme pysyvää liikuntaharrastamista, meidän täyttää auttaa lapsia saamaan parempia perusvalmiuksia. Liikkumiskulttuuri syntyy, kun on liikkumistaitoja. Tämä lähtee perheistä, kouluista ja seuroista.

Meillä on urheilussa edelleen ihan liikaa sivustahuutelijoita, jotka eivät kanna mistään vastuuta. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos on varaa ottaa kantaa, niin pitää olla varaa myös alkaa hoitamaan asioita kuntoon.”

 

Kollektiivista hyssyttelyä

”Urheilukeskusteluissa näkyy edelleen todella pinnallisia puheenvuoroja. Usein ne tulevat arvovaltaisilta tahoilta. Urheiluihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä he sanovat ja miten.

Se, joka esimerkiksi sanoo, että suomalaisessa tavoitteellisessa jalkapallossa kilpaillaan liikaa, puhuu ihan roskaa. Ihmiset, jotka puhuvat näin, eivät ole ilmeisesti koskaan käyneet ulkomailla seuraamassa tavoitteellista juniorijalkapalloa. Ulkomailla jalkapallo on erittäin kovaa kilpailua.

Tavoitteellista kilpailua koskeva keskustelu on jalkapallossa, yleisurheilussa ja monessa muussakin lajissa kollektiivista hyssyttelyä. Urheilussa ei tule mitään ilmaiseksi. Moni kyllä haluaa menestyä – mutta kuinka moni on oikeasti valmis tekemään sen työn, mitä menestyminen vaatii? Suomalaisessa urheilussa työn käsite on kokenut inflaation.

Ihminen haluaa luonnostaan hyviä asioita. Mutta jos vastoinkäymisiä ei ole ollenkaan, myös toisen puolen, siis menestyksen ja onnistumisten, ymmärtäminen voi olla vaikeaa. Ei tässä elämässä varmaan kenelläkään ole asiat aina menneet ”niin kuin Strömsössä”. Pitää olla sopiva määrä vastoinkäymisiä, jotta asioita voi oikeasti oivaltaa.

Urheilijat, joiden kanssa olen saanut toimia, ovat aina tulleet loukkaantumisten jälkeen takaisin. Eivät he ole luopuneet mistään. Urheilu on ollut heille elämäntapa. Asia, jota he rakastavat. Sama pätee valmentajiin. Parhaiden urheilijoiden ja valmentajien elämäntapaan kuuluu jatkuva kehittyminen. He näkevät mahdollisuuksia ympärillään ja tekevät, eivät selittele tai itke.

Joka tahtoo, keksii keinot. Joka ei tahdo, keksi selitykset. Ongelmia on varmasti kaikilla aina välillä, ei vain urheilijoilla. Kaikki asiat eivät ole mieluisia. Mutta silti ne täytyy tehdä.”

 

”Kaikki on mahdollista ja kaiken voi tehdä paremmin”

”Olen ollut urheilun parissa neljäkymmentä vuotta. Olen aina ajatellut, että urheilua pitää tehdä pilke silmäkulmassa, vaikka siinä onkin selvät tavoitteet ja kova vaatimustaso.

Olen oppinut urheilussa, että kaikki on mahdollista ja kaiken voi tehdä paremmin. Pitää pysyä liikkeessä, eikä saa sammaloitua.

Tosiasiat ja faktat pitäisi kohdata aidosti, rehellisesti ja myönteisesti. Ei pelaaja kuole siihen, jos hänelle sanoo, että syöttäminen ei ole vielä riittävän hyvällä tasolla.

Urheilussa on asioita, joissa ei voi tehdä kompromisseja. Ei kompromissien summana tule koskaan huippu-urheilijoita. Pitää harjoitella tietty määrä tietyissä olosuhteissa tiettyjen valmiuksien saavuttamiseksi.

Pehmeitä arvoja ei saa kuitenkaan unohtaa urheilussa. Niitä tarvitaan kovien arvojen rinnalla. Kyse on siitä, miten toimimme muiden ihmisten kanssa. Miten synnytämme energiaa yhteisessä vuorovaikutuksessa? Ennen kuin aloitin aikoinani squashliitossa, olin todella autoritäärinen valmentaja. Nykyään ajattelen todella vahvasti urheilijakeskeisesti.

Meillä puhutaan usein, että urheilun pitää olla hauskaa. Mutta ensin pitäisi määritellä, mitä hauskuus on ja miten se syntyy. Mielestäni hauskuus on urheilussa sitä, että urheilija huomaa oppineensa ja kehittyneensä sekä onnistuu. Ei siihen hauskuuteen mitään jazz-bändiä tarvita paikalle. Tämäkin asia voidaan ymmärtää väärin. Ei hauskuus tarkoita mitään pelleilyä tai hassuttelua. Systemaattinen toiminta voi olla todella hauskaa.

Urheilussa voidaan nauraa, mutta työteliään tsemppikulttuurin täytyy olla koko ajan mukana. Ruokimme urheilussa edelleen liikaa kulttuuria, jossa luovutetaan, itketään ja valitetaan, kun pitäisi synnyttää mahdollisuuksia ja uskoa sekä tuoda esille onnistumisia ja kehittymistä.

Olen ylpeä siitä, että en ole myynyt itseäni kenellekään. Olen aina ollut rehellinen ja oma itseni, vaikka välillä on ollut todella vaikeita hetkiä.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

”Pelkäämme turhaan, että pelaajalle tulee paha mieli” – Omin sanoin Abdi Mohamed

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset valmentajat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä suhteestaan lajiin. Juttusarjan toinen osa kertoo Abdi MohamedistaEnsimmäisen osan löydät täältä.

Helsinkiläinen Mohamed, 34, on valmentanut juniorijalkapalloilijoita puolet elämästään, lähes 20 vuotta. Valmentajana hän on toiminut muun muassa HJK:ssa, Käpylän Pallossa ja FC Hongassa. Tällä hetkellä Mohamed valmentaa Hongan U14- ja U15-joukkueita.

Vuosien saatossa helsinkiläinen on valmentanut kymmeniä poikien ja nuorten maajoukkuepelaajia sekä ulkomaille siirtyneitä pelaajia.

Syksyllä 2016 Mohamed palkittiin Palloliiton Captain’s Ball -gaalassa vuoden Kaikki pelaa -valmentajana. Perusteluissa häntä kuvattiin muun muassa rehelliseksi ja asiallisen suorapuheiseksi.

Tässä tekstissä Abdi Mohamed avaa omaa taustaansa ja kertoo rehellisesti pelaajakehitystä koskevista näkemyksistään.

***

Ajatus valmentamisesta syttyi armeijassa

”Tulin perheeni kanssa pakolaisena Suomeen vuonna 1990. Olin silloin 4-vuotias. Saimme paikan Oulusta ja kerkesimme asua siellä jonkun aikaa ennen muuttoa pääkaupunkiseudulle.

Olen myöhemmin kuullut isältäni, että kylmyys Oulussa oli perheellemme järkytys. Emme olleet koskaan nähneet lunta.

Olimme ensimmäisiä somalialaisia Suomessa. Sopeutuminen ei ollut helppoa, mutta ihmiset selviytyvät. Kävin päiväkodista lähtien suomalaisen ”putken”, enkä ole kokenut itseäni ulkopuoliseksi.

Ehdin olla viisi kuukautta Oulun Luistinseuran jalkapallokoulussa ennen kuin muutimme Vantaalle. Pelasin pääkaupunkiseudulla aina niin sanotuissa harrastejengeissä, eikä minulla ole ollut mitään pelaajauraa. Pelasin, koska kaverini pelasivat.

Kun olin Sotungin lukiossa Vantaalla, näin koulun urheiluopettajan Esa Partasen vetävän jalkapalloharjoituksia. Huomasin, että valmentaminen näytti ”makeelta” hommalta. En silloin kuitenkaan vielä kokenut, että minun pitäisi päästä valmentamaan.

Kun suoritin armeijaa, mukana oli paljon jalkapalloilijoita. Pelasimme sekä varuskunnan sisäisesti että muita varuskuntia vastaan. Koska en enää pelannut silloin, minua pyydettiin joukkueen valmentajaksi. Ensimmäinen kipinä syttyi silloin, vaikka istuin vain penkillä. Ajattelin, että tämä voisi olla kiva juttu.”

 

Haastattelun ensimmäiset sanat

”Työskentelin armeijan jälkeen Ikeassa. Minulla oli silloin paljon luppoaikaa. En tiedä, mikä minut johdatti Palloliiton sivuille, mutta huomasin Valmentajapörssissä ilmoituksen. Pitäjänmäen Tarmo haki tyttöjoukkueeseen valmentajaa.

Halusin nähdä, millaista valmentaminen voisi olla. En ajatellut jalkapalloa ammattina, vaan opiskelin myös ammattikorkeakoulu Haaga-Heliassa tietojenkäsittelyä. Pääsin PiTaan valmentajaksi. Harjoituksia oli kerran viikossa. Uutena valmentajana halusin kokeilla kaikkea ja etsin netistä, millaisia harjoituksia voisin vetää.

Kun etsin erilaisia harjoitteita, törmäsin Pertti Kemppisen TaNoKe -valmennusjärjestelmän sivuihin. Olin yhteydessä ja sain kutsun haastatteluun, jossa olivat paikalla Kemppinen, Gert Remmel ja Jarkko Tuomisto. Se oli kaikkea muuta kuin normaali työhaastattelu.

Heti haastattelun aluksi minulle sanottiin, että ”tästä ei muuten makseta palkkaa”. En kuitenkaan ollut kiinnostunut TaNoKesta rahan takia. Minulla oli vähän valmennuskokemusta, mutta valtavasti intoa.

Odotin melkein kolme viikkoa, kunnes minulle soitettiin. Kemppinen pyysi minut Kauniaisiin valmentamaan 4-5-vuotiaita lapsia. Minulle sanottiin vain: ”Tuossa on tuo ryhmä – ei muuta kuin valmentamaan.” Opin heti, että valmentajan on osattava elää hetkessä.

TaNoKeen tuli muitakin valmentajia, esimerkiksi Lignellin Mikko ja Tavikaisen Teemu. Pitkät keskustelut muiden valmentajien kanssa olivat parhaimpia hetkiä.

Nuorena valmentajana ajattelin aluksi, että en lähde väittelemään kokeneempien kanssa. Kun sitten osallistuin keskusteluun ensimmäisen kerran, Gert sanoi: ”Abdi, jos sinulla ei ole minkäänlaista faktaa, älä tule tähän pöytään istumaan.”

Opin muilta TaNoKe -valmentajilta valtavasti. Ymmärsin, että asioita pitää tutkia, ja erilaiset ajatukset ovat tärkeitä. Jokainen valmentaja, jonka kanssa olen toiminut, on opettanut minulle jotakin. Mutta varsinkin Kemppiseltä olen saanut paljon: Olen ymmärtänyt työnteon ja sinnikkyyden merkityksen. Hän saattaa yhä soittaa minulle yhdeltä yöllä, ja puhumme sitten tunnin jalkapallosta.

Kun Mikko (Lignell) lähti Liverpooliin opiskelemaan, päädyin hänen tilalleen valmentajaksi Korson Palloseuran tyttöjoukkueeseen. KOPSE:sta tuli minulle todella tärkeä ympäristö. Sain vastuuta ja pääsin oikeasti valmentamaan. Sain myös mahdollisuuden kokeilla erilaisia asioita.”

 

Valmentajaksi Helsinkiin – ”Huomasin vain pyörittäväni arkea”

”Toimeentulon saamiseksi työskentelin KOPSE:ssa valmentamisen lisäksi kerho-ohjaajana HJK:ssa. Kerhoissa toiminut Markus Lehtola kertoi, että hänen veljellään olisi valmentajan paikka vapaana NappulaKlubissa. Vuosi taisi olla 2010.

En ollut koskaan kuullut Erkka V. Lehtolasta, mutta eräänä päivänä hän sitten soitti minulle. Lehtola oli NappulaKlubin valmennuspäällikkö ja kysyi, olisinko kiinnostunut valmentamaan HJK:n 2001-syntyneiden joukkuetta. Minun oli aluksi tarkoitus toimia apuvalmentajana, mutta koska sopivaa päävalmentajaa ei koskaan löytynyt, sain joukkueen vastuulleni.

Valmensin joukkueessa lähes kolme vuotta. Aikaisempiin seuroihini verrattuna HJK oli täysin erilainen ympäristö. Joukkue oli hyvä ja pärjäsimme, mutta uusia pelaajia tuli aina paljon lisää. Koin, että selkeä ydinryhmä puuttui.

HJK:ssa olin paljon tekemisissä Miika Takkulan kanssa. Hän oli myös nuori valmentaja. Takkula valmensi 2000-syntyneitä ja keskustelimme paljon pelaajakehityksestä. Harjoittelimme usein samaan aikaan. Muistan, kuinka Saharan kentällä oli silloin vain kolme maalia ja jouduimme usein vääntämään, kumpi joukkue saa vain yhden maalin. Olosuhteet ovat parantuneet paljon.

Huomasin jossain vaiheessa vain ”pyörittäväni” arkea. Voitimme suurimman osan peleistä ja ajattelin, että pelaajille ei tullut riittävästi epäonnistumisen tunteita. Nuorena valmentajana en saanut sellaista tunnetta, että asioita pitäisi parantaa. Koin, että vain tappiot, joita tuli harvoin, antoivat informaatiota, missä voisimme kehittyä.

Ilmoitin Klubille vuonna 2012, että en tule jatkamaan seurassa. Minulla ei ollut silloin mitään suunnitelmia. Pelasimme paljon Käpylän Palloa vastaan ja juttelin yhden pelin jälkeen KäPan silloisen valmennuspäällikön Erkki Vallan kanssa. Huomasin, että puhuimme Vallan kanssa samaa kieltä futiksesta.

Pian ”Eki” (Valla) soitti ja kysyi, olisinko kiinnostunut tulemaan KäPaan. Kerroin olevani kiinnostunut. Aloitin 2004-syntyneiden päävalmentajana. Lisäksi toimin Teemun (Tavikainen) apuvalmentajana 2001-syntyneissä.

KäPassa minulla tuli ensimmäisen kerran tunne, että voisin valmentaa ammatikseni. Kehityin siihen aikaan paljon. Vaikka Käpylässäkin oli hyviä pelaajia, seura oli erilainen kuin HJK. Joukkueiden runko oli pysyvämpi ja koin, että voin kehittää pelaajia pitkäjänteisemmin. Olemassa olevien pelaajien kanssa piti pärjätä.

KäPassa ympärilläni oli paljon samanhenkisiä valmentajia. Muistan, kuinka Ossi (Virta) tuli Kumpulaan joka päivä uusien ajatusten kanssa. Eki yritti usein rauhoitella meitä nuoria. Olimme pienempi seura kuin HJK ja se toi lisää latausta. Meidän piti löytää kilpailuetua jostain, olla parempia tietyissä asioissa. Koin, että erotuimme pelitavan osalta.

Jos en olisi vaihtanut seuraa, pyörittäisin varmaan edelleen toimintaa HJK:ssa samalla tavalla. Jos pelaajat ovat todella hyviä, se saattaa sokaista valmentajan ja pelaajien kehityksen.”

 

Valmennustiimiajattelua FC Hongassa

 ”Olen aina kokenut, että olen sopeutunut hyvin erilaisiin seuroihin. Osaan suomen kielen ja olen luonteeltani sosiaalinen. Olen saanut paljon läheisiä ystäviä. Kun olen käynyt saman kouluputken kuin muut suomalaiset, olen oppinut suomalaisen kulttuurin.

Valmensin KäPassa yli viisi vuotta. Halusin uusia haasteita. Olen valmentanut pian kaksi vuotta FC Hongassa. Toimin tällä hetkellä U14- ja U15 -joukkueissa.

Pelaajat ovat varsin samantyyppisiä kuin KäPassa ja HJK:ssa, mutta ehkä isoin ero on siinä, että Hongassa on selkeämmin valmennustiimejä. Pelaajat saavat erilaisia ärsykkeitä erilaisilta ihmisiltä. Kaikki ei ole vain yhden tai kahden valmentajan harteilla. Uskon, että myös juniorivalmennuksessa kehitys menee tiimiajattelun suuntaan.

Uskon, että Hongassa nuoret pelaajat ajattelevat, että heitä auttaa ryhmä ihmisiä. Olennaista ei ole se, kuka on paperilla päävalmentaja ja ketkä apuvalmentajia. Kun ryhmä valmentajia on päivittäin tekemisissä keskenään, kaikki valmentajat kehittyvät – myös silloin, kun olemme jostain asiasta eri mieltä.

Pelaajat saavat palautetta erilaisilta valmentajilta. Kun esimerkiksi talenttivalmentajamme Jussi Vasara antaa keskikenttäpelaajille ohjeita, hän voi entisenä pelaajana kertoa sellaisia pieniä vinkkejä, joita minä en välttämättä osaa antaa. Tiimissä eri valmentajat voivat keskittyä erilaisiin asioihin. Samalla erilaiset pelaajat tulevat paremmin huomioiduksi.”

 

Valmennusfilosofian ydinperiaatteet – ”Haluan, että vanhemmat ovat mukana pelaajakehityksessä”

”En ole koskaan halunnut kiinnittyä valmentamisessa vain yhteen juttuun. Valmentaminen on prosessi, joka elää jatkuvasti.

Pelaajat näyttävät minulle, mikä on heille parasta. Pohdin usein, kuinka kauan pelaajilla kestää sisäistää jokin opetettava asia – oli se mikä tahansa. Jos joidenkin sisältöjen oppiminen vie vuoden, sitten se vie sen aikaa. Perusajatukseni on aina ollut se, että jos pelaajat oppivat vuoden aikana kaksi asiaa todella hyvin, olen tehnyt oman duunini hyvin.

Kun pelaajat ovat pieniä, heille pitää opettaa futiksen tärkeät työkalut: pelin perusasiat ja pallonkäsittelytaito. Jos työkalut, esimerkiksi kuljettaminen, eivät ole kunnossa, unelmien saavuttaminen on vaikeaa.

Koulussa opetellaan ensimmäisenä vuonna aakkoset, minkä jälkeen siirrytään vaikeampiin asioihin. Jalkapallossa pätee samat lainalaisuudet. Valmentajan ammattitaitoa on kytkeä harjoitteisiin haasteita sitä mukaa, kun pelaaja oppii ja kehittyy. Valmentajana ajattelen, että pelaajat ovat ikään kuin lapsiani, joille haluan antaa itsestäni kaiken.

Nuorisovaiheessa pelaajat miettivät, voiko futiksesta tulla heille ammatti. Silloin työkalujen pitää olla jo hyvällä tasolla. Jos ne ovat kunnossa, valmentaja voi keskittyä kokonaisvaltaisempaan opettamiseen. Tällöin on tärkeää esimerkiksi painottaa omalla ajalla tapahtuvan työnteon merkitystä. Joukkueharjoitukset eivät riitä mihinkään.

Haluan, että vanhemmat ovat mukana pelaajakehityksessä. Niitä pelaajia, jotka ovat ponnistaneet ulkomaille asti, on yhdistänyt lähes poikkeuksetta yksi asia – sen lisäksi, että he ovat harjoitelleet todella paljon. Pelaajien vanhemmat ovat olleet todella kiinnostuneita jalkapallosta ja lapsensa urheilusta.

En ole koskaan ajatellut, että valmentajien ja vanhempien pitäisi olla jotenkin erillään toisistaan. Haluan, että molemmat ovat yhteydessä toisiinsa. Valmentajan tehtävänä on auttaa perheitä, jotta vanhemmat voisivat tukea lastaan vielä enemmän. Tärkeissä asioissa vanhemmat tulee ottaa paremmin mukaan. Ikävissä tilanteissa on helpompi tehdä kovia päätöksiä, kun aikaisempi historia ja aiemmat keskustelut ovat luoneet luottamuksen.

Kun yksi pelaaja onnistuu ja siirtyy esimerkiksi ulkomaille, muut perheet voivat ja usein haluavat seurata samaa polkua. On tarina, johon voi kiinnittyä.”

Abdi Mohamed heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.
Abdi Mohamed heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Vaaditaanko parhailta pelaajilta riittävästi?

”Yksi pelaajistamme valittiin kesäkuussa Huuhkaja-turnauksen parhaaksi pelaajaksi. Olin katsomassa muutamaa peliä ja kerroin pelaajalle tapahtuman jälkeen, että niissä peleissä, jotka näin, hän ei ollut kovin hyvä. Sanoin tämän siitä huolimatta, että pelaaja oli saanut parhaan pelaajan pystin kotiin. Joukkueharjoituksissa huomasin, että pelaaja oli saanut sanoistani virtaa ja hän teki treeneissä enemmän kuin normaalisti. Parhailta pelaajilta pitää vaatia ja heille täytyy olla rehellinen.

Mielestäni emme vaadi kyvykkäimmiltä pelaajilta vielä riittävästi. Kehumme pelaajaa hyvistä suorituksista, mutta emme puutu niihin asioihin, joita pelaaja jättää tekemättä pelissä. Pelkäämme turhaan, että pelaajalle tulee paha mieli.

Minullakin on ollut hankalia pelaajia, joilta olen vaatinut paljon ja jotka ovat ärsyyntyneet siitä helposti. Mutta aina he ovat olleet seuraavana päivänä treeneissä täysillä mukana. Pelaaja näkee, että hän on valmentajalle tärkeä. Pidän itseäni ankarana, mutta jos asiasta kysyisi pelaajilta, he tuskin pitäisivät minua ankarana.

Pelaajille on myös kerrottava, miksi he ovat tärkeitä joukkueelle. Vaikka pelaaja tulisi vain viimeiseksi kymmeneksi minuutiksi kentälle, hänellä voi olla todella suuri arvo joukkueelle. Pelaaja voi olla esimerkiksi todella hyvä riistämään. Tällöin valmentajan on kerrottava pelaajalle, että ”olet tässä asiassa hyvä, sinua tarvitaan kentällä”.

Kun olen valmentanut kansainvälisissä turnauksissa, pienet paikallisjoukkueet ovat antaneet todella usein kovemman vastuksen kuin suurin osa Etelä-Länsi-liigan joukkueista. Olen tästä huolissani. Pienet seurat saattavat tehdä pelin meille vaikeaksi pelkällä sinnikkyydellä. Suomessa sellaista näkee todella vähän.

Jos Suomessa peli on 3-0, peli on saattanut jo lässähtää. Joukkueissa pitäisi olla enemmän sellainen ajattelutapa, että ”vaikka olemme häviöllä, teemme pelin vastustajalle todella hankalaksi esimerkiksi repimällä ja raastamalla”.

Monet Suomessa ihmettelevät, miksi joukkueet matkustavat ulkomaisiin turnauksiin. Noissa peleissä saa kuitenkin sellaisia kokemuksia, joita täällä on todella vaikea kokea. Pelien luonne on aivan erilainen. Meillä Hongassa pelaajat ovat todella innoissaan, vaikka lähtisimme vain Viroon pelaamaan. Asiaa on vaikea ymmärtää, jollei ole nähnyt näitä pelejä.”

 

Hyvä paha pelitapa

”Oma valmennusajatteluni on muuttunut yhdessä asiassa paljon. Aikaisemmin ajattelin, että on vain yksi tapa valmentaa. Valmensin aikaisemmin voimakkaasti pelitavan kautta niin, että pelaajat voivat turvautua siihen tiukassa paikassa. Nykyään ajattelen, että pelaajalla käytettävissä olevat työkalut ratkaisevat.

Koen, että junioreissa pelitapa ei ole tärkein asia. Olennaisempaa on opettaa pelaajille kaikki pelin eri vaiheet. Pelaajien täytyy olla sopeutumiskykyisiä. Kovissa kansainvälissä peleissä olen huomannut, että pelaajat eivät pysty sopeutumaan muuttuviin ja yllättäviin tilanteisiin. Heillä ei ole keinoja selviytyä erilaisista, usein poikkeuksellisista, ärsykkeistä.

Varsinkin Italian turnauksissa olen kokenut, että jos tilanne pelin sisällä muuttuu, vastustaja tekee jotakin poikkeuksellista tai pelitapa ei toimikaan, pelaajilta puuttuu äly muuttaa toimintaa yksittäisissä asioissa. Turvautuminen yhteen asiaan eli pelitapaan ei enää riitäkään.

Ulkomaisissa turnauksissa yksikään joukkue ei ole pelannut selkeästi pelitavan kautta. Jokainen joukkue on pelannut voitosta. Esimerkiksi FC Barcelonan juniorijoukkueet ovat laittaneet pitkää palloa, jos pelin voittaminen on sitä vaatinut. Sarjoissa tilanne on varmasti toisenlainen, mutta turnausten hektisyys tuo oman ulottuvuuden.

Olemme harjoituksissa pyrkineet siihen, että pelaajilla on kyky muokata toimintaansa vastustajasta riippuen. Yritämme kehittää erilaisia tilanteita harjoitusten sisällä. Lisäksi manipuloimme harjoitteita esimerkiksi niin, että luomme harjoituksiin pelitilanteen, jossa aikaa on jäljellä pari minuuttia ja toinen joukkue johtaa maalilla.

Lisäksi saatamme kokeilla peleissä erilaisia ottelusuunnitelmia. Puolustamme esimerkiksi heikompaa joukkuetta vastaan matalalta, jotta voisimme harjoitella esimerkiksi positiivisia tilanteenvaihtoja, joita muuten saattaa tulla vähän.

Suomalaisissa junioriturnauksissa olen nähnyt usein, että pelaajat ratkaisevat tilanteita pelitavan kautta. Pelaaja saattaa syöttää aina, vaikka kuljettaminen olisi paljon parempi vaihtoehto. Tai joukkue harjoittelee vain 1vs1 -tilanteita, mikä johtaa siihen, että pelaajat hakeutuvat peleissä vain sellaisiin tilanteisiin.

Jos joukkueessa on vahva pelitapa, tietyt pelaajatyypit voivat jäädä pimentoon. Kun ulkopuolinen kouluttaja kävi kerran vetämässä joukkueellemme tavallisesta poikkeavan harjoituksen, yksi pelaaja erottui. Hän ei menettänyt palloa kertaakaan. Aikaisemmin pelaaja ei ollut erottunut muista. Käsityksemme pelaajasta muuttui todella paljon. Pelitapa on hyvä lähtökohta, mutta liian vahvana se voi sulkea potentiaalisia pelaajia pois.”

 

Suomalaisen pelaajakehityksen suurin ongelma

”Suomalaisessa junnufutiksessa on yksi iso puute. Meidän pitäisi löytää paremmin valmentajia, jotka erikoistuvat tiettyyn ikävaiheeseen, esimerkiksi 6-8-vuotiaisiin. Suomessa on paljon valmentajia, jotka tekevät kaikkea.

Kun aloitin valmentamisen, olisin halunnut soittaa kokeneelle valmentajalle, joka tietää paljon pienten lasten valmentamisesta. Vasta-aloittaneet juniorivalmentajat laitetaan usein pienimpien lasten joukkueisiin. Kokematon valmentaja etsii harjoituksia YouTubesta ja kokeilee treeneissä kaikkea mahdollista ilman tarkempia suunnitelmia kyseisestä ikävaiheesta. Tein itsekin näin.

Pienten lasten valmentaminen on kuitenkin monimutkaisempaa kuin esimerkiksi aikuispelaajien valmentaminen. Suuri huolenaiheeni on, että jos kokemattomat valmentajat toimivat ilman kunnon tietoa pienten lasten kanssa, 6-vuotias lapsi ei opi kolmen ensimmäisen vuoden aikana mitään. Pelaaja tulee tällöin nuoruusvaiheeseen ilman kunnon työkaluja.

Tämä ei ole missään nimessä juniorivalmentajien vika, vaan systeemin puute. Lapsuusvaiheessa valmentajilla pitäisi olla sparraajia, joiden puoleen voisi aina kääntyä. Valmennuspäällikötkin ovat usein vanhemmissa junioreissa. Sekä seurojen että Palloliiton pitäisi kiinnittää tähän asiaan paljon enemmän huomiota. Tiettyjen tehtävien pitäisi olla seuroissa niin pyhiä, että niihin ei oteta ketä tahansa.

Kun seurassa on pienten lasten valmennuksen asiantuntija, vanhemman pään valmentajat voivat luottaa siihen, että pelaajaputken alkupää ei vuoda. Monissa suomalaisissa kilpajoukkueissa näkee motorisesti todella kömpelöitä lapsia. Esimerkiksi 6-vuotiaiden valmentajan tehtävän pitäisi olla niin arvokas, että siihen halutaan löytää paras mahdollinen tekijä, mieluiten päätoiminen.

Jos emme tee ensimmäisiä vuosia hyvin, juna on mennyt jo 12-vuotiaissa – etenkin pelaajakehityksen näkökulmasta.

Ei voi olla niin, että aloittava valmentaja laitetaan heti pienimpiin lapsiin ja sitten toivotaan, että hän onnistuisi. Niin käy ehkä kerran sadassa tilanteessa.”

 

Tyhjiötä täyttämässä

”Minulle on aina sanottu, että elän hetkessä. Keskityn harjoituksiin, enkä ajattele liikaa huomista. Toki minulla on tiettyjä haaveita, joiden toteutuminen vaatii paljon. Haluaisin esimerkiksi valmentaa joskus ulkomailla.

Lisäksi haluaisin kokea valmentajana sellaisen ajanjakson, että vaarana olisi putoaminen sarjasta. Todennäköisesti tämä tapahtuisi aikuisten joukkueessa. Haluaisin nähdä, miten toimisin esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, että joukkue on hävinnyt putkeen kolme peliä. Junioreissa on enemmän aikaa korjata ja kehittää. Miten reagoisin, jos ”pelko olisi perseessä”? Näkisin, olisiko se oma juttuni. Voi olla, että tykkäisin siitä – tai sitten en.

Yksi tärkeimmistä tavoitteistani on, että voisin auttaa aloittavia juniorivalmentajia ja maahanmuuttajataustaisia valmentajia. Olen itse ollut samassa tilanteessa. Näen nuoren itseni näissä valmentajissa.

Olen itsekin aloittanut valmentamisen niin, että en ole oikeasti tiennyt mitään ja olen saanut apua muilta. Suomi on antanut minulle paljon ja haluan antaa jotakin takaisin.

Olen aina sanonut kaikille, että minulle voi soittaa milloin tahansa ja harjoituksiani voi tulla seuraamaan koska tahansa.

Pelaajat tuovat minulle paljon iloa. Harjoitukset ovat kuin terapiaa. Pääsen ulos kaikesta siitä, mitä arjessa tapahtuu. Nautin siitä, että voin olla kentällä jopa kuusi tuntia päivässä.

Valmennan, koska saan toimia päivittäin ihmisten kanssa. Jos en valmentaisi, elämässäni olisi tyhjiö.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

 

 

”Ei ole kilpa- ja harrastejalkapalloa, on vain jalkapalloa” – Omin sanoin Jyrki Ahola

Omin sanoin -juttusarjassa suomalaiset valmentajat kertovat ajatuksiaan jalkapallosta sekä suhteestaan lajiin. Juttusarjan aloittaa riihimäkeläinen Jyrki Ahola.

Ahola, 47, on toiminut jalkapallovalmentajana 30 vuotta. Pitkän uransa aikana hän on valmentanut useita maajoukkuepelaajia ja nähnyt erilaisia seuroja. Tällä hetkellä Ahola on päävalmentajana HJK:n U12 Akatemia -joukkueessa. Lisäksi hän toimii reservijoukkue Klubi 04:n valmennustiimissä ja scouttaa pelaajia HJK:n Veikkausliiga -joukkueelle.

Marraskuussa 2017 Ahola valittiin Captain’s Ball -gaalassa vuoden poikajoukkuevalmentajaksi. Lähes kaiken nähnyt juniorivalmentaja kertoo nyt omasta suhteestaan lajiin ja puhuu suunsa puhtaaksi suomalaisesta jalkapallosta.

 

Valmentajaksi perinteisellä tavalla

”Aloitin valmentamisen kevättalvella 1989 Riihimäellä. Ensimmäisessä joukkueessa oli 1977- ja 1978-syntyneitä pelaajia. Pelasin itse samaan aikaan, mutta pelaamiseni näytti huonolta. Loukkaantumiset söivät liian paljon. Olin alasarjafutaaja, kakkos- ja kolmosdivareiden äijä.

Minulla oli ollut hyvä valmentaja, joka innosti myös valmentamisen pariin. Sain futiskipinän, joka roihuaa edelleen. Futis kiinnosti, ja valmentaminen vei nopeasti mukanaan.

Suoritin ensimmäiset valmentajakurssit jo vuonna 1990 – Palloliiton peruskurssit 1 ja 2. Suorittaessani vuonna 1992 B-valmentajatutkintoa valmensin Riihimäellä A-poikien ykkösdivarijoukkuetta ja olin apuvalmentajana miesten joukkueessa, joka pelasi Kakkosta.

Yritin samaan aikaan vielä pelata, mutta siitä ei tullut mitään. B-valmentajakurssilla turkulainen valmentajalegenda Tapio Harittu sanoi minulle: ”En tiedä, kuinka hyvä jalkapalloilija sinä olet, mutta sinusta voi tulla hyvä valmentaja.” Silloin ajattelin ensimmäisen kerran, 21-vuotiaana, että valmentaminen voisi olla hyvä juttu. Minulla tuli fiilis, että tämä on ’mun juttu’ – jos siis haluan olla mukana jalkapallossa.

Valmensin eri joukkueissa Riihimäellä ja pääsin suht aikaisin mukaan myös piirijoukkuevalmennukseen. Olin vähän kaikessa mukana.

Kun Jari Litmanen pärjäsi Hollannissa, Ajaxin metodit rantautuivat myös Suomeen. Ajaxin VHS-videoita ja Coerver-materiaaleja tutkittiin Suomessa paljon 1990-luvun alkupuolella. Oma valmennusfilosofiani alkoi rakentua.”

 

Pääkaupunkiseudun seuroihin

”Vuonna 1995 kävin A-valmentajakurssin. Seuraavana vuonna suuresti kunnioittamani Raimo Konkola sai puhuttua minut FC Honkaan. Päätin suostua tarjoukseen. Ajattelin, että jos haluan valmentaa, minun on lähdettävä pois Riihimäeltä. Ensimmäisen vuoden valmensin Hongan 1982- ja 1983-syntyneitä. Vuodet 1998-1999 toimin päätoimisena nuorten valmennuspäällikönä. Se oli ensimmäinen kerta, kun valmensin työkseni.

Olen kiitollinen Raimolle, että hän tutustutti minut eri ihmisiin ja pääkaupunkiseudun jalkapalloon. Se oli hienoa aikaa.

Pian Ville Lyytikäinen houkutteli minut Helsinkiin ja FC Jokereihin. Uudessa seurassa oli 2000-luvun taitteessa iso vaihde. Persoonana Ville oli täysin erilainen kuin Raimo.

Oma nahkani kovettui. Olin alle 30-vuotias. En ollut nuorena kaverina henkisesti vielä riittävän valmis.

Jokerit teki kovia taloudellisia satsauksia. Jokaisessa ikäluokassa oli vain yksi joukkue. Toiminta oli pelaajille lähes maksutonta, ja se loi imua. Muista seuroista, erityisesti Finnairin Palloilijoista, tuli paljon uusia pelaajia. Visiot olivat isoja.

Yritimme saada liian nopeasti liian paljon. Olen rehellinen. En ollut riittävän kokenut. Olin Jokereissa vain vuoden ennen kuin aloitin HJK:ssa.

Aloitin HJK:ssa vuonna 2001. Valmensin vuosina 2001-2008 muun muassa 1989-1991-syntyneitä. On pelaajia, jotka ovat jääneet noilta ajoilta itselleni erityisesti mieleen. Sellaisia ovat esimerkiksi Sakari Mattila, Alexander Ring ja Robin Lod.”

 

Valmentajana Klubissa sekä piipahdus Hyvinkäällä ja Vantaalla

”HJK:n pelaajista moni on lähtenyt ulkomaille. Yhteisenä tekijänä on ollut, että jalkapallo ei ole ollut heille mitään ”haihattelua”. Pelaajien olemuksesta ja kehonkielestä on aina näkynyt päättäväisyys.

He ovat olleet vaativia myös valmentajaa kohtaan. Harjoituksissa asenne on usein ollut: ”Opeta mulle nyt tätä jalkapalloa. Jos sä oot pihalla, älä sano mitään.”

Olen vielä tänäkin päivänä kova, mutta aikaisemmin olin myös ankara. ”Saken” (Sakari Mattila) osalta muistan esimerkiksi kehityskeskustelun, joka meillä oli Göteborgin leirillä hyvän pelin jälkeen. Kysyin Sakelta, mitä hän haluaa jalkapallolta. Hän kertoi haluavansa ammattilaiseksi. Sanoin hänelle suoraan ja tiukasti: ”Sitten et viuhdo täällä hotellin käytävillä kahdelta yöllä. Jos haluat, niin voin pistää sinut todella lujille.” Vaadin häneltä paljon.

Vaikka muistan kaikki pelaajat, joita olen valmentanut, ääripäät ovat jääneet parhaiten mieleen.

HJK:ssa en ollut päätoimisena, vaan tein myös muita töitä. Vuonna 2008 olin yhden kauden päävalmentajana Hyvinkään Palloseuran miesten edustusjoukkueessa. Vuosi opetti minulle paljon, mutta ei jalkapalloilullisesti.

Kun pelaajilla on perhe ja muita asioita, valmentajan täytyy osata motivoida. Keskinkertaisista jalkapalloilijoista on saatava kerran viikossa, 90 minuutin pelin ajan, kaikki irti. Minulle jäi ajatus, että jos haluaa saada jotakin aikaan, lapio on laitettava p*skaan.

HJK:n silloinen valmennuspäällikkö Jari Rantanen kyseli minua pian takaisin Klubiin. Noihin aikoihin ajattelin, että voisin lopettaa valmentamisen jopa kokonaan. Ajattelin, että valmentaminen on nyt nähty.

”Jallu” (Rantanen) kuitenkin soitti ja kertoi, että 1997-syntyneille haetaan valmentajaa. Hyppäsin mukaan kausiksi 2009-2010.

Jallulta olen oppinut todella paljon inhimillisyyttä ja ihmisten käsittelyä. Valmentajan pitää olla hyvä ihmisten kanssa, mutta ymmärtää myös peliä. Jallu on hyvä ja rehellinen ihminen, jonka arvoista olen yrittänyt ottaa paljon omaan valmentamiseeni.

Ysiseiskat synnyttivät minussa hyvän fiiliksen. Ajatus vahvistui, että voisin tehdä tätä taas päätoimisesti. Nuoret pelaajat ovat kuin valkoisia papereita, joihin valmentajan sanat tarttuvat. Nautin harjoituksista pelaajien kanssa.

HJK:ssa ei ollut kuitenkaan päätoimisia paikkoja vapaana. VJS:ssä toiminut Jukka Koivurinta, jonka kanssa olin valmentanut aikaisemmin, soitti minulle vuonna 2011 ja kysyi, haluanko töihin Vantaalle.

Valmensin VJS:ssä vuosina 2011-2012. Seura oli vasta nousemassa, eikä kilpatoiminta ollut vielä kummoista. Töitä sai tehdä todella paljon.

Olin kuitenkin niin kilpailuhenkinen, että HJK kiinnosti ympäristönä vielä enemmän.

Aloitin Klubissa talenttivalmentajana vuonna 2012. Toimin siinä tehtävässä yli neljä vuotta. Valmensin myös esimerkiksi 2000- ja 2002-syntyneiden joukkueita. Talenttivalmentajan tehtävä oli mielenkiintoinen, mutta koen kuitenkin olevani enemmän joukkuevalmentaja.”

 

Havaintoja arjesta ja valmentamisesta

”Mielestäni jokaisen joukkueen tulisi pelata niillä vahvuuksilla, joita pelaajilla on. Pelaajat määrittävät paljon sitä, miten joukkueen kannattaa pelata. Tiettyjen fundamentaalisten asioiden pitää tietysti säilyä.

Joku voisi sanoa, että harjoitukseni ovat yksinkertaisia. Olen kuitenkin halunnut karsia ylimääräiset asiat pois.

On tärkeää, että pelaajat oppivat lapsuus- ja nuoruusvaiheessa ratkaisemaan pelin perustilanteita, esimerkiksi 2v1-, 2v2- ja 3v2-tilanteita. Sellaisia asioita, jotka ovat pelissä tärkeitä, game center -mallin mukaisia. Tällaisissa tilanteissa pelaajien ratkaisujen tulee tapahtua automaation tasolla.

Kun olen valmentanut ja seurannut kovia kansainvälisiä pelejä, matseissa on ollut kova prässi, palloa on riistetty aggressiivisesti ja niin edelleen. Olen usein sanonut muille valmentajille, että ”pitäisikö meidän harjoitella niin, että tällaisia tilanteita tulisi treeneissä paljon?”

Aina pelaajien kunto ei kestä kovia pelejä. Olen pohtinut paljon, onko pelaajien aerobinen pohja nykyisin heikompi kuin 15 vuotta sitten.

Olosuhteet ovat parantuneet ja moni joukkue treenaa hallissa. Harjoittelemme kuitenkin paljon pienemmissä tiloissa kuin aikaisemmin. Pieni harjoittelualue näkyy siinä, että emme osaa syöttää kauas tai arvioida kaukaa tulevia palloja ja kuljetuksissa kosketusten pituudet voivat olla vääränlaisia. Kun puhumme pelinomaisuudesta, tämä asia unohtuu usein. Harjoittelemme todella pienillä alueilla.

Viimeisten vuosien aikana myös teknologian käyttö on lisääntynyt paljon. Erilaisia apuvälineitä on paljon käytössä. Saamme pelaamisesta dokumentoitua faktaa. Kun toimimme lasten ja nuorten kanssa, koko ajan pitää kuitenkin muistaa, että tekniikka on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Dataa pitää olla, mutta se ei auta, jos kentällä ei tapahdu mitään. On tärkeää miettiä, missä määrin informaatiota tuodaan missäkin ikävaiheessa. En sano, että se on mennyt yli, mutta olemme kuitenkin siinä rajoilla. Meidän pitää olla tarkkana, ettei mopo lähde käsistä.

Suuri huolenaiheeni on, että vaikka kaikki tukitoimet olisivat kunnossa, kentällä kukaan ei liiku niin, että tulisi edes hiki, eivätkä pelaajat laita kaikkea peliin voittamisen eteen.”

 

Valmentajan tärkein tehtävä

”Valmentajan tärkein tehtävä on miettiä, miten pelaaja saisi itsestään joka kerta enemmän irti kuin edellisellä kerralla. Vaatimustason pitäisi tukea tätä tehtävää.

Me pelkäämme liikaa sitä, että joku lopettaa. Meillä on drop out -peikko. Katkeaako valmentajan selkäranka, jos ”Jakke” sattuu lopettamaan liian tiukan kurin takia? Valmentajan pitää pystyä olemaan myös vaativa.

Jokainen pelaaja lopettaa aikanaan. Suurin ongelma on tällä hetkellä se, että emme tee Grassroots-toimintaa riittävän hyvin. Harjoituksissa pitäisi liikkua ja urheilla. Toiminnan pitäisi olla johdonmukaisempaa. Liian moni valmentaja rakastaa liikaa omaa ääntään.

Ulkomailla seurojen roolit ovat paljon selkeämmät. Suomessa on vielä liikaa vallalla ajattelutapa, että pienen seuran joukkue lähestulkoon muka hajoaa, jos yksi pelaaja siirtyy isompaan seuraan. Päinvastoin, seuran pitäisi olla ylpeä työstään.

Toki pallo on aina myös isommalla seuralla. Sillä pitää on jotain annettavaa, jotain sellaista, mitä pienessä seurassa ei ole. Suomessa tilanne saattaa olla nurinkurisesti se, että pienessä seurassa valmennus on parempaa.

Monien tavoitteellisten joukkueiden pelaajien kohdalla saatetaan kysellä, että ”tuleekohan näistä pelaajista mitään?” Kysyn aina: Keneltä se on pois, jos nämä pelaajat haluavat kokeilla rajojaan? Jalkapallon kautta voi opettaa elämää ja arvoja todella paljon. Työmäärä ja halu tehdä asioita ovat lähes aina ”reilassa” siihen, mitä saavuttaa.

Jalkapallo opettaa, että elämässä saavuttaa todennäköisesti juuri niitä asioita, joita ansaitsee.

Rehellisesti minua ärsyttää esimerkiksi sääliminuutit. Kammoksun ajattelutapaa, että pelaaja pitää laittaa kentälle esimerkiksi sen takia, että vanhemmat ovat maksaneet reissusta, vaikka pelaaja olisi harjoitellut huonosti. Välillä pelaajaa on koulutettava senkin ehdoilla, että joukkue sattuisi pärjäämään huonommin.

Jokaisen pelaajan oma taso on tietysti erilainen. Olennaista on se, että pelaaja ylittää oman tasonsa. Vaatimustasoa on esimerkiksi se, että valmentaja oivaltaa, että pelaaja, joka on tehnyt kaksi maalia, mutta on muuten ollut laiska, ei ole välttämättä pelannut hyvin.”

Jyrki Ahola heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.
Jyrki Ahola heinäkuussa 2019. Kuva: Erkko Meri.

Syy valmentaa

”Aluksi valmentaminen oli minulle jatkoa pelaajauralle. Tykkäsin – ja tykkään edelleen – jalkapallosta niin paljon.

Alussa minulla ei ollut mitään annettavaa, mutta nykyään koen, että voin aidosti antaa jotakin pelaajille. Harrastuksesta on tullut ammatti, mutta jalkapallo on minulle ennen kaikkea intohimo.

En ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi päästä seuraavalla kaudella tietylle tasolle tai puhua seurajohtajia ympäri. Valmennan, koska tykkään valmentaa. Ajattelen, että pääsen sinne, mihin ansaitsen päästä.

Tiedän, että minulla on enemmän valmennusvuosia takana kuin edessä. Siksi minulle on ihan helvetin tärkeää ne ihmiset, joiden kanssa työskentelen. Kun itselleni tärkeät arvot ovat seurassa kunnossa, voisin periaatteessa valmentaa ihan missä tahansa.

Arvostan lojaalisuutta. Valmentajien pitää olla lajiosaajia ja tuoda sisältöä tiimiin. Pidän kuitenkin vielä tärkeämpänä sitä, että valmentajilla on samanlaisia ajatuksia elämästä, huumoria ja kykyä kommunikoida. Valmentajien pitää pystyä keskustelemaan rehellisesti.

Valmentajan täytyy osata olla rehellinen myös pelaajia kohtaan, vaikka he olisivat lapsia. Jos pelaajasta näkee selvästi, että hän ”vetää viimeisiään” joukkueessa, valmentajalla täytyy olla rohkeutta kertoa lapselle ja vanhemmille, että jokin toinen ympäristö on pelaajalle sopivampi – vaikka siitä tulisi valmentajalle p*skaa niskaan.

Esimerkiksi alhainen harjoitteluprosentti kertoo usein siitä, että ympäristön vaihdos voi helpottaa lapsen olotilaa huomattavasti, vaikka se sillä hetkellä tuntuisikin pahalta.

Me aikuiset toivomme usein, että kyllä se lapsen tilanne helpottuu ajan kanssa ja vaihe menee esimerkiksi vuoden päästä ohi. Ajattelen kuitenkin itse, että ei tässä urheilussa ole mitään vaiheita, tässä vain mennään.

Aika ja urheilu on rajallista. On vaarallista toitottaa, että joku pelaaja puhkeaa kukkaan sitten kolmekymppisenä. ”Tässä ja nyt” on parasta pitkäjänteisyyttä. Teemme tänään asioita niin hyvin kuin mahdollista.”

 

Juniorijalkapallo ennen ja nyt

”Jalkapallo-osaamista on vaikea verrata eri vuosien välillä. Ei ole yksiselitteisiä määreitä, kuten metrit tai sekunnit. Ehkä pelaajat ovat nykyään taktisesti valveutuneempia kuin aikaisemmin. Joissakin asioissa pelaajat saattavat olla myös teknisesti taitavampia. Mutta ovatko he pelissä parempia? Siitä en ole varma.

Mietin myös luonnepuolta usein. Tukiverkostoa, kuten talenttivalmentajia, on tarjolla enemmän kuin aikaisemmin. Teemme paljon pelaajien eteen alkaen unenseurannasta ja ravintopäiväkirjasta. Mutta se ei saa unohtua, että pelaajalla on kaikkein suurin vastuu.

Mitä tapahtuu, kun pelaaja menee ulkomaille, jossa kukaan ei teekään kaikkea pelaajan eteen? Onko pelaaja valmis vastuuseen?

Juniorijalkapallossa ei saa oikaista. Minusta tuntuu, että menemme nykyään paljon aikaisemmin pelitavallisiin asioihin. Universaalien periaatteiden pitää olla harjoittelussa mukana, mutta kaikki lähtee pelaajan taitotasosta. Osaako pelaaja esimerkiksi kuljettaa, kääntyä tai harhauttaa? Perusasioiden pitää olla kunnossa, jotta pelaaja voi oppia peliä. Taitava pelaaja selviytyy tilanteessa kuin tilanteessa.

Jos valmentaja on vain yhden totuuden ihminen, perspektiivi puuttuu. Ajattelen vertauskuvallisesti, että jos ihminen asuu koko elämänsä yhdessä talossa menemättä koskaan ulos, tuo talo on ihmisen koko elämä ja totuus.

Kaikki lähtee siitä, mitä me itse olemme. Siihen päälle on sitten mahdollista tuoda oppeja eri metodeista esimerkiksi ulkomailta. Kaikissa metodeissa on hyviä puolia, niistä on vain löydettävä parhaat asiat.

Jos seurassa on vain yhden metodin valmentajia, pelaajakehitys voi olla yksipuolista. Pelaajat oppivat vain tietyn järjestelmän. Mutta viimeistään ulkomailla arki on sitä, että valmentajat vaihtuvat tasaiseen tahtiin ja monet heistä poikkeavat täysin toisistaan. Saksalainen vaihtuu espanjalaiseen ja espanjalainen italialaiseen.

Kun mietin hyviä pelaajia, joita olen valmentanut esimerkiksi HJK:ssa, heillä on ollut kuusi tai seitsemän muuta valmentajaa. Tällöin on tärkeää, että jokainen valmentaja antaa pelaajalle jotakin uutta.

Meillä Suomessa on jo riittävät massat siihen, että täältä tulee huippupelaajia. Massojen haalimiseen ei tarvitse enää mitään erillisiä kampanjoita. Joukkuekoot Suomessa ovat jo nyt liian isot. Emme voi koskaan päästä riittävän lähelle pelaajia, emmekä opi tuntemaan heitä, jos joukkueessa on todella paljon pelaajia.

Pidämmekö pelaajista oikeasti huolta? Osaammeko auttaa pelaajia? Tämä haaste koskee jokaista seuraa. Minulla on vahva tunne, että hukkaamme valtavasti resursseja juniorijalkapallossa.

Kaikki jalkapallo on tavoitteellista. Toiminnan tavoite vain vaihtelee seurasta ja joukkueesta riippuen. Ei ole harraste- ja kilpajalkapalloa, on vain jalkapalloa. Urheilun lähtökohta on kilpailla siitä, kumpi voittaa. Meidän aikuisten ei tule leimata pelaajia vain harrastajiksi. Kyllä pelaaja ja perhe itse päättää, kuinka monta kertaa hän käy harjoituksissa. Jo se auttaisi paljon, että joukkueiden koot olisivat järkevämmät.

Pelitoiminnan osalta menemme Etelä-Suomessa pahasti metsään, jos 12-vuotiaat pelaajat matkustavat yhden sarjapelin takia Lauritsalasta Ahvenanmaalle. Alueellisia sarjoja pitäisi järkevöittää ja tarvittaessa muuttaa Pohjois-Suomen esimerkin mukaisesti turnausmuotoon. Tällöin joukkueet voisivat pelata kaksi tai kolme sarjapeliä viikonlopun aikana aina yhdellä paikkakunnalla ilman matkustamista yksittäisiin peleihin monta kertaa kauden aikana.

Tietysti myös ulkomaan reissuja täytyy arvioida kriittisesti. Nappulaklubissa näitä tapahtumia on jonkin verran vähennetty.”

 

Merkityksellisyydestä ja joukkuehengestä

”Kilpailullisuus on suomalaisessa juniorijalkapallossa varmasti sillä tasolla, johon olemme sen nostaneet. Mutta jos haluamme ottaa askeleen seuraavalle tasolle, pystymme parantamaan.

Jalkapalloympäristömme ovat seurat ja esimerkiksi niissä toimivat valmentajat. Me luomme arvotuksen ja tärkeyden. Taitava lasten ja nuorten valmentaja osaa luoda merkitystä ja merkityksellisyyttä.

Mielestäni jalkapallon pitäisi olla sillä hetkellä, kun sitä mennään pelaamaan, maailman tärkein turha asia. Merkitys mahdollistaa kiinnittymiseen joukkueeseen, kavereihin, peliin ja seuraan – kaikkeen. Jos joukkuekoot ovat liian isoja, kiinnittymistä ei tapahdu. Voi olla, että Toejoen Veikoissa on paljon parempi joukkuehenki kuin sellaisessa pääkaupunkiseudun seurassa, jossa on 70 pelaajaa yhdessä joukkueessa.

Kun joukkueessa on esimerkiksi 15 pelaajaa, kaikki ovat tärkeitä. Se ruokkii ajattelua, että ”Jakke, sä et voi olla pois treeneistä, me tarvitaan sua. Tää jengi pyörii, kun sä oot mukana”. Silloin, kun itse pelasin, ei ollut mitään jalkkiksia tai sellaisia. Kaikkia pelaajia tarvittiin. Jokainen oli tärkeä.

Lapsille ja nuorille on annettava sellaiset jalkapalloeväät, että kun heillä on mahdollisuus itse valita vapaa-aikansa, sanotaan esimerkiksi 15-vuotiaana, jalkapallo-ovi on vielä auki.

Jos olemme tehneet pohjan huonosti, se on väärin niitä pelaajia kohtaan, jotka haluavat panostaa jalkapalloon lapsuusvaiheen jälkeen. Kiinnittyminen ja merkitys korostuu tällöin.”

 

Kohti tavoitetta tulla paremmaksi valmentajaksi

”Kun aloitin valmentamisen 30 vuotta sitten, vedin niitä treenejä, joita minulle vedettiin. En tiennyt muusta. Ensimmäiset vuodet seurasin paljon muiden valmentajien treenejä ja tajusin, että noinkin voi valmentaa. Katsoin paljon videoita ja luin valmennusmateriaaleja.

Ajattelen, että valmentajan tietopankkiin tulee joka päivä lisää sisältöä. Valmentaja oppii myös tiedostamattaan.

Opiskelen tällä hetkellä Lapin ammattikorkeakoulussa jalkapallovalmennusta, koska haluan kehittää pedagogisia taitojani. Haluan ymmärtää myös esimerkiksi sitä, miten voin osallistaa pelaajiani enemmän. Jokainen valmentaja valmentaa persoonansa mukaan. Mutta tiettyjä käyttäytymismalleja pystyn varmasti kehittämään.

Opiskelu on ollut minulle todella tärkeää. Olen saanut paljon lisää tietoa esimerkiksi fysiologiasta ja biomekaniikasta.

Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana olen ulostanut paperille kaiken sen, mitä olen tehnyt näiden 30 vuoden aikana. Olen reflektoinut omaa valmentamistani. Millainen ihminen ja valmentaja olen? Miten minua on valmennettu ja kasvatettu? Mitä haluan valmentajana?

Haluan valmentaa vielä monta vuotta. Parhaimmat ominaisuuteni tulevat esille, kun saan olla kentällä pelaajien kanssa.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Suuri derbypäivä 19.6.: HJK vastaan KäPa (U15 ja U17)

Screen Shot 2018-02-06 at 14.44.28

Juniorijalkapallon ystäviä hemmotellaan keskiviikkona 19. kesäkuuta. Helsinkiläisen juniorijalkapallon kaksi suurta, Helsingin Jalkapalloklubi ja Käpylän Pallo, kohtaavat 17-vuotiaiden SM-sarjassa ja 15-vuotiaiden Etelä-Länsi -liigassa. Molemmissa peleissä on isot panokset.

15-vuotiaiden osalta ottelun voittaja kruunataan hyvin suurella todennäköisyydellä ELL-sarjan kevätkierroksen voittajaksi. Seuraavan kerran joukkueet kohtaavat mahdollisesti Kai Pahlman -turnauksessa, joten keskiviikon ottelussa haetaan asetelmia myös SM-turnausta varten. HJK ja KäPa ovat kaksi vahvinta suosikkia Kai Pahlman -turnauksen voittajaksi. Joukkueet ovat toisilleen erittäin tuttuja ja keskinäiset pelit ovat olleet aina tasaisia.

Myös B-junioreiden otteluun on mielenkiintoiset lähtökohdat. KäPa voi voitolla vankistaa asemaansa sarjan kärkipäässä. Vaikka HJK on vasta sarjan keskivaiheilla, voi se nousta kolmen pisteen myötä lähelle sarjan kärkeä. Klubilla on yksi peli vähemmän kuin käpyläläisillä. Joukkueiden edellinen ottelu BSM-karsinnassa maaliskuussa päättyi KäPan 5-3-voittoon. HJK on tottunut menestymään BSM-sarjassa, eikä nykyinen sijoitus tyydytä seuratoimijoita.

Keskiviikko 19.6.

***

klo 16.00 | KäPa vs. HJK | BSM-sarja | Oulunkylän tekonurmi 2

***

klo 18.15 | HJK vs. KäPa | U15 Etelä-Länsi -liiga | Oulunkylän tekonurmi 2

HJK:n ja KäPan ottelut ovat aina merkittäviä tapahtumia. Molemmat joukkueet ovat tottuneet menestymään juniorisarjoissa. Molemmissa keskiviikon otteluissa nähdään kentällä useita poikien maajoukkuepelaajia. Aikaisemmat pelit ovat olleet todella tasaisia.

 

Aikaisemmat sijoitukset sarjassa

2004-syntyneet

ELL-mitalisarja, syksy 2018 (U14): KäPa – 1. / HJK – 2.

ELL-mitalisarja, syksy 2017 (U13): HJK – 1. / KäPa – 2.

ELL, syksy 2016 (U12): KäPa – 1. / HJK – 2.

B-juniorit

SM-sarja, 2018: HJK – 4. / KäPa – 6.

SM-sarja, 2017: HJK – 1. / KäPa – ei mukana

SM-sarja, 2016: KäPa – 1. / HJK – 2.

SM-sarja, 2015: HJK – 1. / KäPa – 4.

 

Sarjatilanteet

Screenshot 2019-06-17 at 8.39.35
B-nuorten SM-sarjan tilanne (17.6.). Sarjassa pelataan 18 kierrosta.
Screenshot 2019-06-17 at 8.39.16
2004-syntyneiden Etelä-Länsi-liigan tilanne (17.6.). Jokainen joukkue pelaa keväällä 11 ottelua. Kuusi parasta etenee syksyn mitalisarjaan.

 

Viisi edellistä ottelua sarjassa

(Viimeisin peli alimmaisena)

HJK U17

Screenshot 2019-06-17 at 8.46.33

KäPa U17

Screenshot 2019-06-17 at 8.45.51.png

HJK U15

Screenshot 2019-06-17 at 8.48.09

KäPa U15

Screenshot 2019-06-17 at 8.47.47

 

Valmentajien haastattelu

Mikä on joukkueesi tavoite kaudella 2019?

Teemu Tavikainen, HJK U17: Totta kai tavoitteet ovat HJK:ssa aina korkealla. Sarjataulukko ja tavoitteet eivät tällä hetkellä kohtaa keskenään. Se on aiheuttanut paineita pelaajistossa, kuten myös valmennuksessa. Mutta uskon, että olemme löytämässä hyvän balanssin rentouden ja itsensä likoon laittamisen välillä. Usko on kova, että tuloksemme paranee. Jos ei parane, niin muutoksia varmaan tapahtuu.

Marko Honkanen, KäPa U17: Tavoitteenamme on voittaa BSM-sarja ja kehittää pelaajiammme kokonaisvaltaisesti eteenpäin jalkapalloilijoina ja ihmisinä.

***

Tuomas Rantanen, HJK U15: Määritimme alkukaudesta joukkueemme arvot ja tavoitteet, jonka jälkeen pelaajat loivat konkreettisen toimintamallin ja -tavat, joiden avulla kuljemme kohti tavoitteita sekä toimimme arvojemme mukaisesti. Joukkueemme tavoitteet liittyvät kilpailulliseen menestykseen ja pelaajakehitykseen, joissa mittareina toimii pärjääminen Kai Pahlman-turnauksessa ja kv-tapahtumissa sekä maajoukkuepelaajien määrä.

J-P Savolainen, KäPa U15: Joukkueen tavoitteena kaudella 2019 on menestyä mahdollisimman hyvin kv-tapahtumissa ja voittaa Kai Pahlman -turnaus. Tämä vaatii valmentajilta, että pystymme kehittämään joukkueen pelitapaa ja viemään yksilöitä eteenpäin.

Screenshot 2019-06-17 at 15.54.32.png
Käpylän Pallon B-juniorit harjoittelemassa Oulunkylässä.

Millaista on toimia valmentajana HJK:ssa/KäPassa? Miksi valmennat juuri kyseisessä seurassa?

Tavikainen, HJK U17: HJK:n pitää voittaa aina. Jos niin ei käy, ei ole kivaa. Ja tämä kausi on ollut itselleni ehkä urani vaikeimpia. Syitä huonoihin tuloksiin on etsitty ja korjauksia on tehty. Katsotaan, miten ne lähtevät toimimaan. Mutta paineista pitää osata nauttia. Tässä pelissä yleensä vain yksi voittaa ja toinen jää nuolemaan näppejään. Teemme parhaamme ja haluamme päästä nauttimaan siitä pelaamisen eniten nautintoa tuottavasta osasta – voittamisesta. Olen ylpeä, että voin olla messissä näin hienossa seurassa. Toivottavasti olen luottamuksen arvoinen, kun kausi on loppuu.

Honkanen, KäPa U17: Tulin seuraan kolme ja puoli vuotta sitten ja olen ollut todella tyytyväinen aikaani täällä. Seura ei ole minulle ainoastaan pelkkä työpaikka, vaan tärkeä yhteisö elämässäni. Valmennan KäPassa, koska saan toimia päivittäin muiden samanhenkisten futisihmisten kanssa ja auttaa tavoitteellisia pelaajia saavuttamaan unelmansa jalkapalloammattilaisuudesta.

***

Rantanen, HJK U15: HJK on hyvin johdettu seura ja suuresta koosta huolimatta koen koko seuran todella yhteisölliseksi. Viimeisen parin vuoden aikana olemme ottaneet isoja harppauksia etenkin sisäisessä valmentajakoulutuksessa ja itsensä kehittäminen onkin keskeisessä roolissa HJK:ssa. Koen, että minun intressit ovat hyvin linjassa seuran ja seuran muiden valmentajien sekä pelaajien kanssa. Joka päivä pyritään olemaan parempia kuin eilen, nautimme kilpailusta sekä sen aiheuttamasta paineesta.

Savolainen, KäPa U15: Kuten useat asiat elämässä, valmennan KäPassa monen asian sattuman summana. Olin loppuvuonna 2014 muuttamassa Helsinkiin, ja tunsin seuran entisen valmennuspäällikön Ossi Virran UEFA B -kurssilta. Olin itse yhteydessä ja sain valmennusduunia seurasta. Sillä tiellä olen edelleen. Pidän seuran identiteetistä pelitavassa ja monessa muussa asiassa. KäPassa valmentaja saa toimia hyvässä ympäristössä, jossa on mahdollisuudet tehdä laadukasta duunia.

Screen Shot 2018-02-16 at 19.52.06
HJK on voittanut B-nuorten SM-sarjan viimeksi vuonna 2017. KäPa voitti mestaruuden vuosi aikaisemmin.

Millaista joukkueen arki on?

Tavikainen, HJK U17: Treenaamme perusviikolla neljä kertaa viikossa, siihen päälle pari salia ja palauttava harjoitus. Toimimme valmennustiimin (Petri Hyrkkäinen ja Mikael Forssell) kanssa päivittäin ja lisäksi seuramme molemmat talenttivalmentajat ovat toiminnassamme mukana viikoittain. Valmennuspäällikkö ja Klubi 04:n valmentaja seuraavat myös tiheästi toimintaamme. Seuran fysiikkavalmennustiimi ohjeistaa, ohjaa ja suunnittelee ohjelmamme fysiikan osalta.

Honkanen, KäPa U17: Joukkueen vastuuvalmentaja on pitkän linjan käpalainen Repe Linna, jolla on menossa jo neljäs vuosi -02 ikäluokan kanssa. Toisina valmentajina toimivat allekirjoittanut talenttivalmentajana ja Jari Karjalainen. Fyysisen valmennuksen suunnittelusta vastaa talenttivalmentaja Joni Ruuskanen. Maalivahtivalmentajana toimii Elis Rintala. Joukkue harjoittelee neljä kertaa viikossa.

***

Rantanen, HJK U15: Elämme vuoden aikana kahta melko erilaista arkea. Sarjakauden alkuun asti viikot ovat hyvin samankaltaisia harjoittelun ja pelaamisen osalta. Joukkueharjoituksia on neljä viikossa, minkä lisäksi pelaajat käyvät mahdollisuuksien mukaan 1-2 kertaa seuran aamuharjoituksissa. Kesällä harjoittelun suunnittelussa joudutaan etenemään enemmän viikko kerrallaan, kun arkea ovat ”sotkemassa” sarjapelit, maajoukkuetoiminta ja kv-toiminta. Minun lisäksi joukkueen taustoihin kuuluu toinen valmentaja Marko Ignatius, talenttivalmentaja Aleksi Lalli ja mv-valmentajat Dima Chydo ja Oso Hautamo.

Savolainen, KäPa U15: Joukkue harjoittelee neljä kertaa viikossa ja pelaa yhden ottelun. Taustatiimiin kuuluu lisäksi toinen valmentaja Joni Ruuskanen, joka vastaa joukkueen fyysisen harjoittelun suunnittelusta ja ohjelmoinnista. Lisäksi talenttivalmentaja Marko Honkanen on joukkueen toiminnassa mukana. Normaaliviikko koostuu pelitavallisista harjoitteista ja pelipaikkakohtaisesta harjoittelusta, johon linkitetään peruspelaaminen sekä tekninen ja fyysinen harjoittelu. Joukkue on mukana Sami Hyypiä Akatemiassa sekä osallistuu kansainvälisiin turnauksiin.

28126369_10214366410169450_243337856_o
Tuomas Rantanen toimii HJK U15-joukkueen päävalmentajana.

Mitä odotat derbypeliltä?

Tavikainen, HJK U17: Kolmea pistettä… Totta kai tunteet tulevat varmasti olemaan katossa. Kundit ja valmentajat tuntevat toisensa. Tämä matsi halutaan voittaa. KäPa on ollut alkukaudesta erittäin vahva. Haluamme olla ensimmäinen kapula heidän rattaissaan. Katsotaan, miten käy.

Honkanen, KäPa U17: Odotan derbystä tunnelatausta täynnä olevaa kovaa ja viihdyttävää kamppailua, jossa Suomen ikäluokkansa parhaat pelaajat pääsevät näyttämään osaamistaan.

***

Rantanen, HJK U15: Odotan peliä, jossa molemmat joukkueet ovat valmiita pelaamaan voitosta, sillä se tulee hyvin todennäköisesti ratkaisemaan kevään sarjan ykkössijan. KäPa on tulosten valossa ollut hieman niskan päällä meitä vastaan, mutta uskon, että ottelusta tulee erittäin tasainen ja se voi kääntyä kumpaan suuntaan tahansa.

Savolainen, KäPa U15: Hyvätasoista nuorten futista. Molemmat joukkueet pyrkivät kontrolloimaan peliä sekä pallollisessa että pallottomassa vaiheessa, joten on mielenkiintoista nähdä, miten joukkueet vastaavat ja sopeutuvat vastustajan pelaamiseen. Ottelu on lisäksi ELL-sarjan kärkikamppailu, jossa ratkaistaan kevään voittaja, joten toivottavasti pelissä on tunnetta ja vauhtia.

20170705_165659
J-P Savolainen on valmentanut KäPassa viisi kautta. Tällä hetkellä hän toimii päävalmentajana U15-joukkueessa.

Miksi ihmisten kannattaa tulla katsomaan KäPan ja HJK:n välistä ottelua keskiviikkona?

Tavikainen, HJK U17: Stadin parhaat kundit pelaa! Eiköhän tuolta jokunen tuleva liigapelaaja löydy. 

Honkanen, KäPa U17: Koska se on tämän kesän paras kotimainen futisottelu.

***

Rantanen, HJK U15: Tämä ikäluokka siirtyy ensi kaudella B-junioreihin, joten näiden kahden joukkueen keskinäiset pelit ovat käymässä vähiin. Molemmat jengit haluavat pelata hyvää futista ja mielenkiintoisia yksilöitä löytyy iso joukko, joten toivottavasti mahdollisimman moni löytää paikalle nauttimaan laadukkaasta junnufutiksesta!

Savolainen, KäPa U15: Nyt on mahdollista nähdä, minkätasoista peliä Suomen parhaat nuorten joukkueet pelaavat hienossa kesäillassa.


 

Nähdäänkö keskiviikkona Oulunkylässä yli 400 katsojaa? Kumpi seuroista ottaa niskalenkin? Kumpi vie Stadin herruuden?

Tervetuloa katsomaan laadukasta juniorijalkapalloa!

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Glen Kamara ja pelaamisen taito

Suomen miesten A-maajoukkue on aloittanut EM-karsinnat vahvasti. Saldona neljästä ottelusta on kolme voittoa ja yksi tappio, mikä oikeuttaa tällä hetkellä lohkon toiseen sijaan.

Maajoukkue on monessa asiassa kokenut täyskäännöksen viime vuosien ala-arvoisen toimintakulttuurin jälkeen.

Valmennustiimi Markku Kanervan johdolla etsii nyt kyllästymiseen asti vastustajasta heikkouksia, joihin on mahdollista iskeä ottelusuunnitelmalla, toppariparin yhteistyö toimii ja kärjessä pelaa kovalla tämänhetkisellä suorituskyvyllä Teemu Pukki. Toimintakulttuurin muutos ja valmennustiimin kova työnteko pelitavan kehittämiseksi on antanut joukkueelle myös ison mentaalisen lisäboostin, josta ei ole ainakaan haittaa.

Kanervan onneksi joukkueesta on löytynyt ainakin kriittisille pelipaikoille pelaajia, jotka osaavat pelata peliä. Yksi heistä on Suomen 4-4-1-1 tai 4-4-2 -muodostelmassa keskikenttäpelaajana pelaava Glen Kamara.

Kamaran tausta on mielenkiintoinen. Hän pelasi juniorivuosinaan Suomessa Olarin Tarmossa sekä Espoon Palloseurassa, kunnes muutti äitinsä kanssa Lontooseen 12-vuotiaana. Lontoossa Kamara bongattiin paikallisen kykyjenetsijän toimesta Arsenalin junioriakatemiaan.

Väärässä ei varmasti ole se, joka väittää, että vuodet Arsenalissa näkyvät Kamaran pelaamisessa. Kilpailullisuus juniorivuosina on ollut jotain sellaista, mitä Suomessa on vaikea käsittää. Jokaisessa harjoituksessa ja pelissä pelaajan on annettava parhaansa ja vähän yli, koska treenikeskuksen aidan takana odottaa seuraavat davidit ja kylet, jotka antaisivat kaikkensa päästäkseen pukemaan akatemian harjoituspaidan päällensä.

Kilpailuun tottumisen lisäksi Arsenal-vuodet näkyvät siinä, millaista jalkapalloa Kamara kentällä pelaa, ja se tarjoaa ison opin suomalaisille junioripelaajille sekä valmentajille.

Katsoin Kamaran pelaamista kahden ottelun verran ja löysin neljä syytä, miksi Glen Kamara on laadukas jalkapalloilija.

Kamara pelaa peliä

Ensimmäinen ja ehkä tärkein asia, jonka Kamaran pelaamisesta huomaa on se, että hän pelaa peliä. Kamara ymmärtää, ettei pelaaminen tapahdu tyhjiössä, vaan esimerkiksi tila, vastustajan toiminta, omien pelikavereiden sijoittuminen ja asema vaihtelevat jatkuvasti.

Tässä tulemme ison kysymyksen äärelle. Näkevätkö pelaajat pelin liikaa valmiiden suunnitelmien toteuttamisena? Miettivätkö pelaajamme peliä ikään kuin se tapahtuisi ilman muuttuvia tekijöitä: Kun saan pallon, teen yhden harhautuksen ja yritän ohittaa tai, kun minulle syötetään, otan kosketuksen eteenpäin ja pyrin etenemään?

Kamaran pelaamisesta huomaa, että hän näkee jalkapallon eri tavalla kuin valmiiden suunnitelmien muodostamisena. Kamara elää koko ajan pelitilanteiden pulssilla; jos pelitilanne muuttuu, hän pystyy mukauttamaan oman pelitoimintonsa siihen ja tekemään parhaan mahdollisen valinnan joukkueensa hyväksi. Kamaralta on todella vaikea riistää palloa, koska tämä tuntuu tekevän oikean valinnan, vaikka tila olisi käymässä ahtaaksi.

Syy siihen, miksi Kamara tuntuu tekevän pelitilanteissa huomattavan usein peliä edistäviä ratkaisuja on se, että tämän havainnointi ei ole omassa kehossa tai pallossa vaan ympäristössä kehon ulkopuolella. Näin hän pysyy seuraamaan, miten vastustajan toiminta, tilat, omien pelaajien asemat ja esimerkiksi syöttövälien sijainnit muuttuvat. Johan Cryuffin sanoin: Kamara pelaa sen mukaan, mitä näkee, eikä sen mukaan, mitä ei näe.

Se, että Kamara pelaa peliä tarkoittaa myös sitä, että hän pelaa sitä jatkuvasti sekunnista toiseen. Pelaaminen ei noudata suomalaispelaajille tyypilliseen tapaan katkonaista suoritus-tauko-suoritus -sykliä, vaan esimerkiksi syöttöä seuraa usein välittömästi uuden syöttölinjan avaaminen. Ja se tapahtuu täydellä vauhdilla.

Klippi 1: Kamara saa pallon lähellä rangaistusalueen rajaa ja huomaa, että tila on pienentymässä. Syöttämisen sijaan hän päättää suojata palloa kropallaan sekä kuljetuksella kohti tyhjää tilaa. Klippi on hyvä esimerkki havainnoinnin kohteesta sekä toiminnan sopeuttamisesta tilanteeseen.

 

 

 

 

 

Klippi 2: Kamara saa pallon tilanteeseen, jossa näyttäisi, että eteneminen ensimmäisellä kosketuksella ja kuljetuksella olisi mahdollista. Vastustajan pelaaja kuitenkin tekee voimakkaan takaprässin, Kamara huomaa tämän ja keskeyttää etenemisen pienellä käännöksellä. Tästä huomaa hyvin, kuinka Kamara ymmärtää pelitilanteen elävän koko ajan ja pelaa sen mukaan, mitä näkee.

 

 

 

 

Kamara peittää ratkaisunsa viimeiseen asti

Kamara ei varmasti ole koskaan ollut puhtaalta suorajuoksunopeudeltaan joukkueensa nopein pelaaja. Suomen laitapelaaja Lassi Lappalainen pystyy saamaan kentällä etua nopeudellaan, mutta Kamara on keksinyt oman keinonsa luoda etua itselle tai kanssapelaajille.

Kamaran seuraavaa ratkaisua on vaikea ennakoida nopeassa pelitilanteessa. Kun Kamara pelaa peliä, hän tekee pelitoimintoja vastustajaa varten ja pyrkii peittämään seuraavan aikeensa viimeiseen asti.

Vaikka Kamara ei ole hyökkäävä pelaaja, hän on loistava harhauttaja. Harhauttaminen tapahtuu kuitenkin isojen liikkeiden sijaan pienillä vartalonliikkeillä, pallokosketuksilla sekä rytminvaihdoksilla, joilla Kamara saa muodostettua etua itselleen tai muille. Vai oletteko joskus nähneet Kamaran tekevän suurieleisen askelharhautuksen ohittaakseen vastustajan?

Tässä asiassa Kamaran pelaamisessa näkyy Arsenalin akatemiassa vietetyt vuodet. Kentällä Kamara ikään kuin leikittelee vastustajan kustannuksella, mitä suomalaisessa valmennuskulttuurissa kasvaneilta pelaajilta näkee valitettavan harvoin.

Klippi 3: Kamaran saa pallon laitapuolustaja Jere Uroselta ja vastustajan tullessa paineistamaan hän pystyy pienillä vartalonliikkeillä peittämään suunnan, johon seuraava peliteko suuntautuu. Hyvä esimerkki siitä, kuinka Kamara pyrkii huijaamaan vastustajia pelissä.

 

 

 

 

 

Klippi 4: Kiinnitä huomiosi Kamaran tekemiseen ennen toista syöttöä linjojen väliin. Ensimmäisen kosketuksen suunnalla, yläkropan asennolla sekä pitämällä hetken palloa hän saa vastustajan luulemaan syötön lähtevän eri suuntaan ja syöttöväli kasvaa.

 

 

 

 

Kamara ymmärtää pelin rytmiä

Kolmas syy tarjoaa ehkä isoimman opetuksen nuorille pelaajille.

Jalkapallossa pelissä on aina tietty rytmi, jota parhaat pelaajat pystyvät lukemaan. Milloin kentällä kannattaa edetä? Milloin kannattaa pitää pallo liikkeellä? Mitä kannattaa tehdä, jos joukkue on puolustanut pitkään? Milloin kannattaa purkaa vastustajan paine pidemmällä syötöllä?

Kamara on mestari ymmärtämään juuri pelin rytmiä ja hän harvoin rikkoo sitä. Kamara ei ole kentällä näyttämässä omaa osaamistaan, vaan ratkaisemassa pelitilanteita joukkueensa hyväksi.

Hyvin usein pelaajat pyrkivät ratkomaan pelitilanteita siten, että he näyttäisivät hyviltä kykyjenetsijöiden ja Instagram-seuraajien silmissä. Liian monelta pelaajalta uupuu nöyryys peliä kohtaan ja moni pelaa joukkueelle pelaamisen sijasta itselleen. Itsekkään pelaajan tunnistaa jalkapallossa näistä kolmesta elementistä.

1. Pelaaja yrittää ahtaassa tilanteessa vaikeaa harhautusta tai kaatuu heti yrittääkseen saada vapaapotkun. Näin toimiessaan pelaaja pystyy tilanteen jälkeen selittämään muille ja itselleen, miksi menetti pallon.

2. Pelaaja yrittää edetä tilassa, joka on pienentymässä ja rikkoo pelin rytmin osoittaakseen omaa osaamistaan.

3. Pelaaja roiskii pallon summittaisesti johonkin, vaikka pelitilanne ei niin vaatisi tekemään. Pelaaja pelkää oman maineensa puolesta mahdollisen syöttövirheen sattuessa.

Glen Kamaran pelaamisesta huokuu, että hän on sopivalla tavalla nöyrä pelin edessä ja pyrkii toimimaan noiden kolmen kohdan vastaisesti. Kamara ei roiski palloa, laittaa jarrut päälle, jos tilaa edetä ei ole, ei tee kentällä tarpeettomia kuljetuksia sekä pitää pallon liikkeessä, jos joukkue on vasta etsimässä tilaa edetä.

Klippi 5: Kamara saa irtopallon haltuunsa, syöttää varmasti omille ja avaa uuden syöttölinjan huomatessaan, ettei Tim Sparvilla ole tarpeeksi syöttövaihtoehtoja. Kamara saa pallon uudestaan ja tilan pienentyessä ei lähde kuljettamaan hölmösti eteenpäin, vaan laittaa jarrut päälle ja pitää pallon joukkueella.

 

 

Kamarasta ei pääse ohi

Jalkapallo ei ole pelkkää hyökkäämistä, vaan pelaajan täytyy osallistua peliin sen jokaisessa vaiheessa: hyökätessä, puolustaessa, transitioissa sekä erikoistilanteissa. Pelaaja ei voi olla yhdessäkään vaiheessa tauolla pelistä. Ainakaan silloin, jos haluaa pelata huipputasolla.

Puolustaessa Kamara tekee paljon töitä sekä juoksumäärällisesti että kognitiivisesti. Hän liikkuu tarvittaessa poikittain säilyttäen optimaaliset etäisyydet muihin omiin pelaajiin sekä kerää jatkuvasti tietoa ympäristöstään havainnoimalla.

Kaikki Kamaran peliteot puolustaessa eivät näy tilastoissa, mutta ovat elintärkeitä joukkueen puolustuspelaamisen kannalta. Kamara blokkaa syöttöjä jo ennen kuin ne ovat edes lähteneet vastustajan jalasta tai paineistaa pallollista pelaajaa siten, että tämä joutuu tekemään heikkolaatuisen peliteon. Lisäksi Kamara saa paljon riistoja jalkapalloon sopivan fysiikkansa ansiosta: suunnanmuutokset  ja ensimmäiset askeleet ovat todella räjähtäviä.

Kun katsoo Kamaran pelaamista puolustusvaiheessa, ei voi välttyä ajatukselta, että hän toimii lähes täysin päinvastaisesti kuin esimerkiksi Palloliiton valmennuslinjauksessa puolustuspelaamisesta on linjattu. Kamaran ensimmäinen prioriteetti ei ole puolustaa aggressiivisesti eteenpäin, vaan tämä pitää ensiksi huolen, ettei hänen selustaansa hyökätä syöttämällä tai kuljettamalla.

Klippi 6: Tässä klipissä näkyy hyvin, kuinka Kamara puolustaa selustaansa. Hän pyrkii koko ajan näkemään pelaajan takanaan ja estää syöttömahdollisuuden tälle yhdessä Sparvin ja Robin Lodin kanssa. Vastustaja ei onnistu etenemään.

 

 

 

Klippi 7: Selustan puolustaminen lisäksi Kamara pystyy myös paineistamaan pallollista pelaajaa siten, että tämän ratkaisujen laatu heikentyy huomattavasti. Tässä klipissä näkyy hyvin myös Kamaran jalkapallofysiikka: hän pystyy vaihtamaan suuntaa todella nopeasti ja hänen ensimmäiset askeleensa ovat todella räjähtävät, kun vastustaja on pääsemässä ohi.

 

 

Lopuksi

Glen Kamara ei missään nimessä ole vielä täydellinen pelaaja, mutta se, miten hän pyrkii pelaamaan peliä on sellaista, mistä voimme ottaa oppia. Kamara pelaa sen mukaan, mitä kentällä näkee, pyrkii peittämään seuraavan pelitekonsa, ymmärtää pelin rytmiä sekä puolustaa siten, että häntä on todella vaikea ohittaa.

Ympäristö, missä elämme, muokkaa meitä aina johonkin suuntaan. Kamaran pelaamisesta näkee, että hän on kasvanut vahvan pelikulttuurin Arsenalissa, ollut pitkään Englannin kilpailullisessa futisympäristössä sekä saanut taklauksiinsa aggressiivisuutta Skotlannin liigassa pelatessaan.

Aika näyttää, jatkuuko tarina lähivuosina esimerkiksi Valioliigassa.

Aleksi Piirainen (@ApiPiirainen)

***

Videomateriaalin lähde: Viafree

Kansikuva: Jussi Eskola